Perussuomalaiset pitää haastaa myös eliittipolitiikan kritiikissä

Perussuomalaisten kasvanut kannatus on nostanut esille kummallisia tulkintoja siitä, että he olisivat tulleet perinteisen vasemmiston tontille työväestön etujen ajamisessa. Analyysit puolueiden politiikan sisällöstä sekä toimista eivät kuitenkaan tue väitettä millään tavalla. Esimerkiksi Kansan Uutisten tutkimus puolueiden toimista työväestön etujen ajamisessa tuotti odotetun johtopäätöksen, että Vasemmistoliitto painii lajissa omassa sarjassaan, eikä Perussuomalaisia voi pitää juuri missään määrin työväestön etujen ajajana (Viikkolehti 30.7.2010). Perussuomalaisilla lienee kuitenkin myös työväestöön kuuluvia kannattajia, joista osan pään kääntämiseksi ei riitä Perussuomalaisten haastaminen vain työväestöön liittyvissä kysymyksissä.

Vaikka vasemmisto on laajapohjainen muutosliike, se on puoluepoliittisesti ollut 1960-luvulta lähtien ajoittain hallitusvastuussa sekä tehnyt kunnallistasolla ns. ylätason konsensuspolitiikkaa. Vaikkakin muita periaatteellisempana, sekin on välillä sopeutunut politiikan “turvalliseen” päiväjärjestykseen ja tullut näin osaksi sellaista kartellipolitiikkaa, jossa olemassa olevat puolueet jakavat sopuisasti resursseja keskenään. Näin tehdessään vasemmistokin on antanut pelitilaa Perussuomalaisille sen ”vanhojen puolueiden” kritiikissä, jolla Perussuomalaiset ovat osin onnistuneet kanavoimaan yleistä tyytymättömyyttä politiikkaan.

Pelitilaa on annettu myös sillä, että vasemmisto ei ole onnistunut nimeämään ”vihollista” ja paljastamaan sen valtarakenteita, eikä näin kanavoimaan hallitsevan luokan vastaista kritiikkiä, jota on esiintynyt Suomessa enenevässä määrin 1990-luvun talouskriisin ajoista alkaen, jolloin myös Vasemmistoliitto oli kantamassa epäkiitollista hallitusvastuuta. Kärjistetysti sanottuna Suomen poliittisessa järjestelmässä kolmen suurimman puolueen oikeistosiivet määrittelevät mitä Suomessa tehdään ja mitkä puolueet ovat hallituksessa, ja varsinainen poliittinen linja ei muutu, eikä äänestäjien “kuluttajaturva” näin toteudu. Tällainen kritiiikki on jälleen kasvanut nykyisen talouskriisin aikana.

Poliittisen pelitilan antaminen on toteuttanut Antonio Gramscin Vankilavihkoissaan esittämän varoituksen, että jos laiminlyödään niin sanottuja ”spontaaneja” liikkeitä ja luovutaan antamasta niille tietoinen johto ja näin kohottamasta niitä korkeammalle tasolle, syntyy alistettujen luokkien ”spontaanin” liikkeen rinnalle helposti hallitsevan luokan oikeiston taantumuksellinen liike samoista syistä. Tällä hetkellä tämä taantumuksellinen liike ratsastaa maahanmuuttajavastaisuudella ja rasismilla, jotka ovat kapitalismin kriiseistä kasvavia äpärälapsia, sekä homovastaisuudella, mikä tuntuu 2000-luvulla todella uskomattomalta.

Tilanteen korjaamiseksi vasemmiston tulisi vastustaa enemmän hallitsevan luokan häikäilemätöntä ja hyvinvoinnille tuhoisaa politiikkaa sekä paljastaa sen valtarakenteita. Näin tekemällä Vasemmisto voisi myös irtaantua aidosti siitä monien “samaksi mössöksi” käsittämästä vaihtoehdottomasta poliittisesta kulttuurista, jossa kaikki puolueet ovat käytännössä sitoutuneet kapitalistiseen kasvutalouteen.

Samalla Perussuomalaisia tulisi haastaa lisää heidän tyhjyyttään kumisevista iskulauseista.  Perussuomalaisten “vanhojen puolueiden” kritiikki on huono vitsi, koska he itse vaikuttavat lähes yhtä korruptoituneilta kuin poliittinen eliitti ilman poliittista valtaakin. Ihmisten tyytymättömyyden taustalla on ongelmia, joihin nimenomaan vasemmistolla on konkreettisia ratkaisuja. Vasemmisto puolustaa muun muassa ihmisten perusoikeuksia ja yhteisöllisyyttä, perusturvan nostamista sekä ammattiyhdistystoiminnan vahvistamista sen sijaan, että ihmiset ja työntekijät asetettaisiin vastakkain, mikä luo entisestään turvattomuutta ja ongelmia.