Työläisyrittäjä ja uusi osuuskuntaliike

Jukka Peltokoski

Artikkelini poikkeaa muista tässä julkaistavan numeron teksteistä sikäli, ettei se analysoi oikeistoa, vaan osoittaa, että yrittäjyys, perioikeistolainen teema, on tietyin ehdoin täysin proletaarinen aihe. Meidän tulee tutkia poliittisesti työn yritttäjämäistymisen ja uuden yrittäjyyden muotoja. Tämä tulee tehdä työväen autonomian termein.

Autonomialla tarkoitan yksinkertaisesti sitä, ettei edistyksellisen politiikan perustana ole myötätunto tai laupeus, vaan tietoisuus siitä, ettei työ ja työläinen tarvitse välttämättä pääomaa, vaikka pääoma tarvitsee kipeästi työtä. On siis artikuloitava itselliseen työhön liittyviä haluja ja voimavaroja antagonistisella, työväen autonomista elämänhallintaa avaavalla tavalla. Yrittäjyyden sijasta olisikin ehkä parempi puhua vapaasta ammatinharjoittamisesta, jolloin voidaan tehdä eroa ajatukseen riskinotosta ja korostaa mahdollisuutta rakentaa tekemisellään uutta yhteiskuntaa.

Toisin sanoen kun pääkirjoituksessamme päättelemme, että on nihilististä vetäytyä politiikasta, kantaa tämä kirjoitus muistutusta, että aktiiviset voimansa voi toki kohdistaa myös tuotannon ja itseorganisaation tasolle (mihin monet niin sanotut biopoliiittiset keskustelut viittaavat).

Väitän, että kysymys työväen autonomiasta tai “itsehallinnosta” on polttava. Toki kysymys on ollut polttava läpi työväenliikkeen, mutta se on jälleen keräämässä uutta energiaa kapitalismin murroksesta johtuen. Tietokapitalismin noustessa teollisen kapitalismin tuhkasta syntyy prekaaria työvoimaa, jolle tuotantovälineiden autonominen ja yhteinen hallinta näyttäytyy täysin mahdollisena kysymyksenä.

On kuitenkin syytä pitää muistissa, että ponnistukset työväen autonomian ja itsehallinnollisten tilojen puolesta määrittivät olennaisesti jo 1960-luvun vapautusliikkeitä. “Self management” asetettiin vieraannuttavaa palkkatyötä ja kulutusyhteiskuntaa vastaan, mutta se mitä saavutettiin, ei ollut työväen autonomia, vaan niin sanottu postfordistinen yhteiskunta, joka on kääntänyt liikkeiden vaatimukset käyttövoimakseen.

Kuten Stevphen Shukaitis (2010) on kiteyttänyt, iskulauseet työstä kieltäytymisen puolesta, kuten myös vaatimukset työn joustavasta organisoinnista ja itsehallinnosta ovat palautuneet takaisin (kuin nurkan takaa päin pläsiä) prekaarina työelämänä sekä uusina manageroinnin käytäntöinä. Kapinahenkeä haukkoen uusi talous korostaa työntekijöiden “vapaata” yhteistoimintaa, vastuullisuutta, osallisuutta, yhteissuunnittelua, laatukriteereitä, yhteisöllisyyttä ja niin edelleen.

Emme voi haluta 1960-luku 2.0:aa, mutta kysymykset autonomiasta ja itseorganisaatiosta ovat elävää perintöä. Niissä on sitkeää kapitalismia murtavaa voimaa, jonka eteen on tehtävä yhtä sitkeää teoreettista työtä.

Haluan viitata artikkelin avaukseksi John Hollowayn (2010) viimeaikaiseen panokseen autonomian kehittämiseksi. Hollowayn mukaan autonomia tarkoittaa toimintaa, joka yhtäältä kieltäytyy yhteistyöstä kapitalistisen järjestelmän kanssa, toisaalta rakentaa kapitalismin sisälle ja sitä vastaan uutta elämänmuotoa.

Autonomian teoreettisen lähtökohdan Holloway kiteyttää Marxin muotoiluun työn kaksinaisluonteesta: abstrakti vastaan konkreetti. Kapitalismissa työ laadullisiin tarpeisiin vastaavana käytännöllisenä toimintana voi saada vain vieraantuneen ja “pidätetyn” ilmauksen. Palkkatyössä arvokasta on perimmiltään vain numeerinen määrä, “tuottavuus”, kun taas palkkatyön vastaista toimintaa Holloway nimittää tekemiseksi (labour vs. doing).

Holloway katsoo, että autonomiaa rakennetaan kaikkialla siellä, missä kieltäydytään työstä abstraktina suorittamisena ja rakennetaan työtä konkreettina tekemisenä yhteiskunnallisten tarpeiden tyydyttämiseksi. Tällaisia murtumia (cracks) Holloway näkee niin palkkatyön kuin arkielämänkin piirissä, kaikkialla missä asetutaan abstrakteja vaatimuksia vastaan ja rakennetaan itselle mielekkään tekemisen puitteita. Holloway mukaan konkreetin ja abstraktin työn välinen ristiriita on jännite, jota on alati työstettävä kapitalismin murtamiseksi. Samaa on käsitellyt Raya Dunayevskaya eräässä klassisemmassa artikkelissaan, jota myös suosittelen tekstiin tässä sen syvemmin menemättä (ks. Dunayevskaya 1951).

Marxilainen työväenliike on historiallisesti ollut paljolti abstraktin työn liike, joka on asettunut lähinnä puolustamaan palkkatyötä kapitalismin tai sosialismin sisällä. Samalla marxilainen traditio on ollut sokeaa monille konkreetin tekemisen muodoille, kuten koti- ja hoivatöille sekä erilaisille teollista modernisaatiota vastaan asettuneille voimille ja virtauksille.

Tässä artikkelissa tutkin osuustoimintaa tuotannollisena järjestelynä, jossa abstraktin ja konkreetin työn välistä ristiriitaa voidaan lähestyä vapautuksellisella tavalla. Uuden osuuskuntaliikkeen näen mahdollisuutena erityisesti prekaarille työvoimalle.

On korostettava jälleen kerran, että prekaariudessa on vain osin kyse pätkätyöläisyydestä. Kyse on olennaisesti työvoiman yleisestä yrittäjämuotoistumisesta, joka kiteytyy ehkä parhaiten niin sanottuun itsensä työllistävään työvoimaan, kuten erilaisiin yksinyrittäjiin ja freelancereihin, siis työvoimaan, joka sijoittuu palkansaajan ja yrittäjän kategorisen jaottelun väliseen harmaaseen välimaastoon.

Palkansaajista erityisesti projektityöntekijöiden suhde työhön on yrittäjäluonteinen. Muodollisen työmarkkina-aseman sijasta kyse onkin enemmän työvoimaan yleisesti kohdistuvista uudenlaisista vaatimuksista, kuten jäljempänä tulee paremmin ilmi.

Työn ja yhteiskunnan yrittäjämuotoistumista vastaan on asetettava ajatus yhteisyrittämisestä ja vapaasta ammatinharjoittamisesta, siis yhdessä tekemisestä yhteisen eteen. Kyse ei lyhyellä tähtäimellä ole niinkään massojen liikuttelusta, vaan mahdollisuudesta rakentaa vastarinnan pesäkkeet kapitalistisen siirtymän sisälle. Jos yhteiskunnasta on tulossa fasistinen, ehkä meistä on tultava partisaaneja – maailmassa, jossa ei voi paeta metsään tai vuorille.

Töissä itsessään

Yrittäjämuotoisella työllä tarkoitan paitsi yrittäjästatuksella toimivia yksinyrittäjiä myös sellaisia yrittäjämäisessä asemassa työskenteleviä palkansaajia, jotka vastaavat pitkälti itse projektiensa hankkimisesta ja saattavat esimerkiksi nostaa palkkioita ennemminkin kuin palkkoja. Kyse on moninaisesta joukosta freelancereita, toiminimiä, yksinyrittäjiä, osuuskuntatyöläisiä, apu- ja määrärahoilla eläviä taiteilijoita ja tutkijoita, erilaisia projekti- ja järjestötyöntekijöitä sekä pien- ja perheyrittäjiä.

Vakituisissa työsuhteissa yrittäjämuotoistumista tapahtuu kun työn tulosta aletaan mitata yksilöidysti, työsuorituksiin on panostettava itsenäisesti, työvoimaa osallistetaan organisointiin ja sitä vastuutetaan tuloksesta. Varsinkin pätkä- ja silpputyöläisten on panostettava itsensä kehittämiseen ja kaupitteluun samalla tavoin kuin itsensä työllistäjienkin. Ylipäätään kaiken työvoiman ympärillä kummittelee tänään elinikäisen oppimisen haamu, joka pelottelee, että vain jatkuvalla sijoittamisella osaamiseesi voit pärjätä kilpailussa. Koulutusmarkkinat kehittyvät rinta rinnan työvoiman yrittäjämuotoistumisen kanssa.

Itse yrittäjyys on tänään puolestaan paljolti nimenomaan yksinyrittäjyyttä – puolet virallisista yrityksistä työllistää vain yhden hengen ja määrä on kasvussa. Luvussa on tosin otettava huomioon, että kaikista yrittäjistä noin 40 prosenttia on osa- tai sivutoimisia. Voidaan arvioida, että näistä huomattava osa on puolestaan pöytälaatikkoyrityksiä, joiden liikevaihto on olematonta (ks. TEM 2010). Yli 250 työntekijän yhtiöitä on alle prosentti kaikista Suomen yrityksistä kun taas 1–9 työntekijän mikrofirmoja on yli 90 prosenttia kaikista yrityksistä. Prekaarin työn maailma muodostaa kaiken kaikkiaan laajan verkostotalouden alueen, jonka dynamiikka nojaa aivan olennaisesti mikrotason molekulaarisiin voimiin. Näissä yrittäjän ja palkansaajan roolit elävät osin rinnakkain samoissa henkilöissä.

Rikkaasta eliitistä ei yleisesti ottaen ole kyse. Yrittäjien keskimääräiset veronalaiset bruttotulot vuonna 2008 olivat 40 000 euroa eli alle 3 300 euroa kuukaudessa. Noin neljänneksellä veronalaiset tulot jäivät alle 15 000 euroon vuodessa eli 1 250 euroon kuukaudessa. Alle viidenneksen tulot ylittivät 55 000 euroa vuodessa eli 4 500 euroa kuukaudessa.

Työn yrittäjämäistyminen on syvästi ristiriitainen ilmiö, ja saa usein pelkästään negatiivisia ilmiasuja, kuten pakkoyrittäjyys kertoo. Työn ostajille työn teettäminen yrittäjämuotoisesti onkin tapa leikata työvoimakustannuksia ja mobilisoida työntekijän koko inhimillinen pääoma työsuorituksen taakse. Ristiriitaisuudessaan kyse on kuitenkin potentiaalisesta kehityskulusta, jonka sisällä olisi kamppailtava.

Toisaalta puhun sitä vastaan, että kyse olisi vain paluusta työn alkuperäisiin kapitalistisiin määreisiin, perustavaan epävarmuuteen, joka näytteli – ajatuksen mukaan – vain lievempää osaa fordistisen sopimisjärjestelmän ja hyvinvointivaltiollisen luokkakompromissin aikana. Kestävämpi näkökulma nykyiseen prekaariuteen avautuu, kun sitä tarkastellaan suhteessa uuteen kapitalistiseen kasautumisvaiheeseen, tietokapitalismiin ja sille ominaisiin markkinoihin.

Prekaarius kertoo paradigmamuutoksesta työvoiman kuluttamisen tavassa. Työvoimalta aletaan vaatia yrittäjämäistä suoriutumista. Vaikka yhtymäkohtiakin on, poikkeavat uuden työvoiman kokemukset historiasta.

Hans Pongratz ja Günter Voß (2003; ks. myös Vähämäki 2003 ja 2009 sekä Boltanski & Chiapello 2005) kiteyttävät käsityksensä uudesta työvoimasta englanninkieliseen uudissanaan “entreployee”, jolla he viittaavat yrittäjän ja palkansaajan sekamuotoon (employee+entrepreneur). Kyse on jonkinlaisesta työläisyrittäjyydestä tai yrittäjätyöläisestä, jonka kapitalistisia pakkoja he kuvailevat seuraavasti:

1) Työntekijöiden on valvottava ja johdettava työtehtäviään itsenäisesti, siinä missä tämä oli aiemmin työnjohdon tehtävä.

2) Työntekijöiden on suhtauduttava omiin persoonallisiin valmiuksiinsa henkilökohtaisena “pääomana”, jonka kehittäminen työelämän tarpeisiin on taloudellisen menestyksen ehto.

3) Omien kykyjen jatkuvasta kehittämisestä on tehtävä yksilöllinen “tuotantotalous”. Sen ympärille on luotava henkilökohtainen “markkinatalous”, jolla varmistetaan, että itsestä tehty tuote käy kaupaksi.

Koulujärjestelmä organisoituu vastaamaan työelämän uusiin tarpeisiin. Se laaja-alainen muutos, joka eurooppalaisessa koululaitoksessa on viime aikoina ajettu läpi, on ymmärrettävissä suoraan näistä lähtökohdista. Elinkeinoelämän on saatava käyttöönsä uudella tavalla jaoteltua ja koulittua työvoimaa ammatillisesta palvelusluokasta koulutettuihin ketjutyöläisiin ja elitistisiin huippuosaajiin. Uusi luokkajako on tuotettava. Siinä koulujärjestelmällä on avaintehtävä.

Töissä itselleen

Työläisyrittäjää voi ajatella nurinkääntyneeksi muodoksi siitä, mitä tuotantovälineiden itsenäinen hallinta voisi tarkoittaa tietokapitalismissa kehittyvien markkinoiden puitteissa. Siirtymä nostaa esiin mahdollisuuksia organisoida itsenäisesti omaa osaamistaan, mutta kaikki kääntyy nurin, kun toimeentulosta pitää kantaa yrittäjän riski.

Kapitalistisilla markkinoilla ihmisyrityksenä toimiminen tarkoittaa kilpailukyvyn jatkuvaa kehittämistä, itsensä markkinointia ja oman elämänsä rationalisointia. Arjesta tulee eräänlaista työn eteen tehtävää työtä, työkyvyn jatkuvaa ylläpitoa ja kehittämistä. Rakenteelliset ristiriidat piiloutuvat henkilökohtaisten elämäntarinoiden taakse. Luokkaeroista tulee pienten kertomusten ja sattumusten summaa. Vaikkei työnantajaa edes olisi, toimii piiskurina pankki.

Siis samalla kun työnteko tulee itsenäisemmäksi ja antaa uutta vapautta, elämästä katoaakin kaikki vapaus työstä. Työläisyrittäjä on vapaa ammatinharjoittaja “pidätettynä”.

Työläisyrittäjyys tuo peliin itseriiston käsitteen. Kun riistäjällä ei ole kasvoja, on riistettävä itse itseä. Tuottavuuteen on panostettava kaikkensa, mutta palkintona ei ole välttämättä muuta kuin toimeentulon epävarmuus, joka näyttäytyy henkilökohtaisena konkurssina ja epäonnistumisena ihmisenä. Olisi pitänyt yrittää enemmän tai olla asialla aiemmin. Olisi pitänyt tajuta tarttua tilaisuuteen tai olla tarttumatta. Yrittäjyyden näkökulmasta näin tietysti pitääkin olla: kilpailu karsii epäterveet rönsyt. Konkreetin työn näkökulmasta kyse on abstrakteista mittareista, jotka pakottavat autonomisen tekemisen vieraannuttavaan muotoon.

Kysymys tuotantovälineistä asettuu työläisyrittäjyydessä toiselle tasolle kuin teollisessa kapitalismissa. Työläisyrittäjä saattaa omistaa läppärinsä, mutta hänen yrityksensä omistaa tuskin toimitilojaan. Ne on vuokrattava asuntokeinottelijalta. Näin autonominen työ politisoi kaupunkitilaa ja muita infrastruktuureja koskevat kysymykset.

Tilanne ilmentää kuitenkin myös uusia vapautumisen mahdollisuuksia. Samalla kun kapitalistiset työmarkkinat vaativat yrittäjämäistä selviytymistä, ne myös alleviivaavat työvoiman itsenäisiä voimia organisoida työtä ja tuotantoa. “Epäitsehallinnon” maailma olisi vain käännettävä jaloilleen.

Itsensä työllistäjien tukemiseksi on viime aikoina avattu keskustelua lukuisista aloitteista: kollektiivisesta neuvotteluoikeudesta, vakuuttamisesta palkansaajakassojen kautta, eläkevakuuttamisesta, sosiaaliturvan kehittämisestä, uusista neuvonta- ja tukipalveluista, starttirahan tason nostamisesta sekä sen ehtojen joustavoittamisesta. On kuitenkin kyseenalaista, voiko perinteinen sosiaaliturvajärjestelmä tai ammatillinen edunvalvonta venyä uusiin mittoihin.

Erityisesti kysymys yrittäjien sosiaaliturvasta on kuuma peruna. Tällä hetkellä yrittäjä pääsee ansioturvan piiriin, mikäli hän on yrittäjien työttömyyskassan jäsen ja toiminut yrittäjänä 18 kuukauden ajan – mikä on pitkä aika. Jos ajatellaan puhtaasti itsensä työllistäjän näkökulmasta, olisi toivottavaa, että yrittäjän sosiaaliturva mahdollistaisi pätkä- ja osa-aikaisen yrittäjyyden. Sosiaaliturvan näkökulmasta tämä tarkoittaisi helposti yrittäjyyteen sisältyvän riskin sosialisointia. Yhtälö vaikuttaa mahdottomalta ja kertookin suoraan siitä, miksi perustuloajattelu on kiehtovampi lähtökohta työläisyrittäjän kannalta kuin perinteinen sosiaaliturva.

Vastaavia ongelmia tulee edunvalvonnan kanssa. Mitä projektiluontoisempaa työläisyrittäjän työ on, toisin sanoen, mitä ainutkertaisempia työsuoritukset ovat ja mitä suoremmassa suhteessa osaamista myydään markkinoille, sitä vaikeampaa on nähdä, mitä esimerkiksi ay-liikkeen periaate “sama palkka samasta työstä” voisi tarkoittaa.

Yhteistöissä

Entäpä jos sosiaaliturvaa ja tuottavuuden ehtoja alettaisiin organisoida itsenäisesti odottelematta, että joku tekee jotain? Ei nimittäin tarvitse lähteä merta edemmäs kalaan kun jo löydämme keinoja rakentaa itsenäistä ammatinharjoittamista, työn itsehallintoa. Työkalun tälle tarjoaa osuuskuntaliike.

Osuuskunta on erikoislaatuinen yritys. Sen omistavat jäsenet, joilla on täysi päätösvalta yrityksessään. Kukaan jäsenistä ei voi omistaa kuin yhden osuuden (jäsen/ääni-periaate) toisin kuin osakeyhtiöissä, joissa osakeomistuksen määrä ratkaisee vallan.

Osuuskunta ei ole myöskään pakotettu voitontavoitteluun. Alkupääoma kerätään osuusmaksuilla, joiden suuruus on perustajien päätettävissä. Ilman muita sitoumuksia jäsen ei pahimmassakaan tapauksessa voi menettää kuin osuusmaksunsa. Mikä tärkeintä, osuuskunnan jäsenyys ei estä työttömyyspäivärahan saantia, kunhan osuuskunnassa on vähintään seitsemän jäsentä. Kun kunkin osuus on alle 15 prosenttia, ei jäsenyyttä osuuskunnassa lueta yrittäjyydeksi.

Käytännössä siis osuuskunta mahdollistaa jo nykyisellään yrittäjämuotoisen tulonhankinnan ilman palkansaajan työttömyysturvan menettämistä. Myös osa-aikainen, keikkaluonteinen ja pätkittäinen yrittäjyys on mahdollista. Työttömien osuustoimintaa tuetaan erikseen.

Välttämättä osuuskunnan ei tarvitse edes tuottaa mitään. Osuuskunnan avulla voidaan keskittää ja jakaa työntekoon liittyviä kustannuksia, kuten myös aikaa ja vaivaa. Esimerkiksi joukko tutkijoita, freelancereita tai taiteilijoita voi vuokrata yhteiset työtilat ja markkinoida tuotteitaan osuuskunnan kautta. Jokaisen ei tarvitse hankkia omaa työtilaansa, ostaa yksin kaikkia laitteita, järjestää omaa kirjanpitoa ja vastata yksin markkinoinnin kuluista. Lisäarvona osuuskunnassa voidaan jakaa sosiaaliset verkostot ja ideat.

Osuustoiminnalla on pitkä historia suomalaisissa talonpoikais- ja työväenliikkeissä, mutta hyvinvointivaltiokehityksen myötä liike kuihtui. Menestyvät osuuskunnat muuttuivat puolestaan kuin miksi tahansa kapitalistisiksi yrityksiksi. Osa vaihtoi käytännössäkin osakeyhtiöksi. On itse asiassa paljastavaa, että joka kymmenes suomalainen suuryritys on osuuskuntataustainen (esim. S-ryhmä ja Metsäliitto).

Osuuskuntien uusi tuleminen koettiin 1990-luvun laman jälkeen, jolloin alettiin perustaa erityisesti työosuuskuntia. Tällä hetkellä Suomessa on noin 4 000 erilaista osuuskuntaa. Näistä pienosuuskuntia on hieman alle 3 000, joista työosuuskuntia ja työtä vuokraavia osuuskuntia on vähän yli 1 000.

Ei kuitenkaan pidä antaa pirulle koko kättä. Pahimmillaan osuuskunnatkin ovat vain kapitalistisen järjestelmän keino sitouttaa ihmisiä yritysmuotoistuvaan yhteiskuntaan. Vihreän kapitalismin ohella juuri yhteisölliset yritysmuodot tulevat mitä todennäköisimmin olemaan yksi kapitalistisen järjestelmän uusista avauksista palkkatyöyhteiskunnan umpikujasta pääsemiseksi. Tuleva kapitalismi lupailee yhteisöllisyyttä ja yrittäjän vapautta, mutta antaa vain entistä prekaarimpaa toimeentuloa.

Yhteiskuntajärjestelmän kannalta yhteisötaloudesta osuuskuntineen tulee helposti vain kaatoluokka, jonne ylijäämäväki ajetaan taikomaan itselleen toimeentuloa, kun ei muutakaan käyttöä keksitä. Parhaiten pärjäävät voivat yletä eliitin uudeksi palvelusväeksi kun taas rippeet saavat pitää huolta itsestään. On hyvin tiedossa, että koko eurooppalainen hallinto puuhaa tänään yhteisötaloudesta uutta ja isoa sektoria, joka ottaisi hoitaakseen niin julkisen sektorin kuin ympäristöhallinnonkin tehtäviä. Kuten juhlavista julkilausumista ja liberaalien think tankien visioista voi lukea, hallinto ja hallinnon lakeijat ovat viemässä läpi uuden luokkajaon moraalisten periaatteiden, kuten ihmisyyden, työn arvokuuden ja yhteisöllisyyden nimissä.

Kuitenkin juuri siksi tälle alueelle on mentävä. Vain kamppailemalla uuden sisällä, voidaan luoda uutta työläistietoisuutta, kärjistää ristiriitoja, paljastaa liberaalien juonet ja avata omaa vaihtoehtoa. Osuuskunnilla voi olla tässä kaksinaistehtävä. Ne tarjoavat keinon hankkia toimeentuloa sekä rakentaa taistelevia tutkimusasemia yhteisötalouden sisälle.

Mustasukkainen vasemmistolainen itku jo menetettyjen historiallisten saavutusten puolesta ei ole mikään muutosvoimaisen taisteluliikkeen tie. On avattava uusia kamppailuja siellä, missä syntyy uutta työväkeä. On rakennettava solidaarisia verkostoja, jotka kykenevät luomaan itsenäisesti uutta yhteiskunnallista tilaa kriisin keskeltä.

Osuuskuntahistoriaa

Osuuskuntamuotoinen toiminta oli tyypillistä ennen kapitalismia, ja kapitalismin alkuvaiheessa monet sosialistit ja anarkistit Owenista Proudhoniin ja Fourierista Kropotkiniin pitivät juuri osuuskuntatoimintaa vaihtoehtona kapitalistisille yrityksille. Myös Marx oli innostunut työläisten yhteisomisteisista tuotantolaitoksista ja vapaista yhteenliittymistä, joskin esitti myös tärkeää kritiikkiä.

1900-luvulla osuuskunnat Neuvosto-Venäjän kolhooseista Israelin Kibbutseihin ja Katalonian itsehallinnolliseen liikkeeseen muodostivat tärkeän vaihtoehdon valtiokeskeiselle suunnittelujärjestelmälle. Sosialistijohtajat Leninistä Titoon suosivat osuuskunta-ajattelua, mutta jättivät myös jälkeensä ristiriitaisen perinnön. Autoritaarisessa sosialismissa vapaista yhteenliittymistä tuli pakollisia ja tukahduttavia.

1960-luvulla osuustoiminta sai uutta innoitusta Marcusen, Castoriadiksen, Gorzin ja situationistien kaltaisten teoreetikkojen ajattelusta. Aikakauden intellektuaaliset voimat asettivat itsehallinnollisen tuotannon, tuotantovälineiden omistuksen sekä itsenäisen elämän kapitalistista vieraantuneisuutta vastaan. Sen sijaan, että olisi tyydytty vaatimaan vain muodollisuuksia, kuten lisää demokratiaa työpaikoille (mikä sivumennen sanoen on seikka, jota nykyisen yliopistoliikkeenkin sietäisi pohtia), tehtiin aloitteita tuotantovälineiden konkreetin yhteisomistuksen puolesta.

2000-luvulla on jälleen todistettu osuuskuntien ja uuden taloudellisen yhteistoiminta-ajattelun tulemista. Kiinnostus osuuskuntatoimintaa kohtaan nousee yhdessä commonseja, vertaistaloutta sekä solidaarista talousjärjestelmää koskevien näköalojen kanssa. Osuustoiminta tulee takaisin työn commonsina, joka pohjaa uuden työelämän kokemuksiin siitä, että yhteistoiminnallinen organisoituminen on erottamaton osa työn tuottavuutta. On myös arvioita siitä, että osuustoiminta tarjoaa mahdollisuuksia erityisesti marginalisoidulle ja prekaarille työväelle (esim. Wilson 2010; Pättiniemi 2006).

Greig de Peuterin ja Nick Dyer-Withefordin (2010) mukaan commons- ja osuuskunta-ajattelulla on kolme yleistä yhtymäkohtaa. Ensinnäkin osuuskuntaliikkeen historia tarjoaa konkreettisen esimerkin työväen vapaiden yhteenliittymien toiminnasta. Tämä on keskeistä kaikessa commonsien tuotannossa (commoning). Toiseksi osuuskuntaliike tarjoaa esimerkin yhteisresurssien hallitusta organisoinnista, mikä kytkee sen nykyisten eko- ja nettiaktivistien kamppailuihin. Kolmanneksi commons-ajattelu kertoo laajemmasta yhteiskunnallisesta muutoksesta, johon osuustoiminnankin on kytkeydyttävä, että siitä voisi kehittyä vakavasti alkumuoto kapitalismin jälkeiselle taloudelliselle toiminnalle.

Taloudellisen taustan osuuskuntaliikkeen ja commonsien nosteelle muodostaa paitsi kriisiytyvä hyvinvointivaltio myös kriisiytyvä uusliberalismi. Nostetta ei kuitenkaan pidä ajatella vain puolustukselliseksi reaktioksi. Vaikka historiallisestikin uutta osuustoimintaa on syntynyt tyypillisesti juuri reaktiona talouden kriiseihin, kertoo uuden ajattelutavan läpimurto myös kriisin potentiaalisuudesta. Itsestäänselvyyksien horjuessa syntyy uutta itsenäistä ajattelua ja organisoitumista. Tällä kertaa ratkaisevaa vaikuttaisi olevan juuri kytkös commonseihin. Commonsit tarjoavat suunnitelmatalouden ja byrokraattisen valtion historiallisesta painolastista vapaan lähestymistavan yhteisomistuksen ja yhteistuotannon kysymyksiin.

Marcelo Vietan (2010) mukaan uudelle osuuskuntaliikkeelle on ominaista viisi seikkaa: 1) Se syntyy työväen ja ruohonjuuritason liikkeiden vastauksena uusliberalistisen mallin kriisiytymiseen, 2) sen kannattajilla ei ole välttämättä yhteyttä vanhaan osuuskuntaliikkeeseen tai pyrkimystä pitää sitä yllä, vaan uudet projektit syntyvät tämänhetkisistä kulttuurisista, taloudellisista ja yhteiskunnallisista tarpeista, 3) se pyrkii luomaan uutta arjen järjestystä, tasa-arvoisempia tapoja jakaa tuloja sekä elää eettisemmin maapallolla, 4) se toteuttaa yhteisomistajuuden periaatetta ja tasa-arvoa ylijäämän jakamisessa, rakentaa hierarkiattomia työprosesseja ja päätöksenteon rakenteita sekä pyrkii kulttuuri- ja sukupuolisensitiivisiin käytäntöihin, 5) sillä on vahva sidos ympäröivään yhteisöön ja monet osuuskunnat toteuttavatkin suoraan yhteisöllisiä kehittämistehtäviä.

Uusi osuuskuntaliike siis yhtäältä jatkaa uusien liikkeiden kamppailuja, toisaalta orientoituu työn uudenlaiseen organisointiin tavalla, jota voi luonnehtia IWW:n vanhalla sanonnalla “uusi maailma on synnytettävä vanhan sisällä”. Osuustoiminta ennakoi tulevaa. Se ei ole vain pärjäilemistä nykyisyydessä tai reaktiivista suojautumista kriisiä vastaan. Se on aktiivista toimintaa ja käytännöllistä kritiikkiä. Se kehittää solidaarisen talouden muotoa nykyisyyden sisällä, sitä vastaan ja sen yli.

Mahdoton osuuskunta

Osuustoiminnan vakava kehittäminen vaatii itse osuustoiminnan immanenttia kritiikkiä. Osuuskunnat ovat nimittäin “mahdottomia”. Ne ovat vapaita taloudellisia yhteenliittymiä, vaikkei kapitalismissa ole vapaata taloutta.

Osuuskunnat, kuten kaikki kapitalismin puitteisiin sijoittuvat autonomiset kokeilut, ylittävät ehtonsa vain suhteellisesti. Ne ovat olematta. Ne eivät sellaisenaan jätä taakseen kapitalististen markkinoiden pakkoja tai pura erottelua yhteiskunnallisesti välttämättömän ja lisäarvoa tuottavan työajan välillä. Toisaalta on muistettava, ettei kapitalismi kategorisesti hyljeksi commonseja tai autonomista tuotantoa, vaan ennemminkin edellyttää niitä, kuten mikään komento ei kykene toimimaan ilman, että ihmiset huolehtivat itsenäisesti työvoimansa uusintamisesta ja komennustensa hoitumisesta.

Nykykapitalismi antaa tilaa työvoiman itseorganisaatiolle. Tämän vapauden kanssa on osattava pelata.

Osuustoiminnan ilmeinen mahdollisuus tässä pelissä on se, että se kytkeytyy tänään pääoman itsensä sisällä avautuviin mahdollisuuksiin tavalla, joka vastaa työväen välittömiä materiaalisia etuja sekä sen subjektiivisia orientaatioita. Sillä on siten kaikki mahdollisuudet välttää niin poliittisen elitismin kuin äärimmäisyysaineksille ja salaseuroille ominaisen lahkolaisuudenkin vaarat. Boffy’s Blog (2010a) argumentoikin, että työväenliikkeen historia kertoo liian usein kyvyttömyydestä analysoida osuustoimintaa populaarina ja suorastaan spontaanisti leviävänä mahdollisuutena.

Marx (1980) ylisti osuustoimintaa ja erityisesti osuustoiminnallisia tehtaita, koska hänen mukaansa niiden esimerkki osoitti, että tuotanto olisi organisoitavissa työväen omasta toimesta, ilman johtajien luokkaa. Osuuskunnat olivat Marxille todistus historian liikkeestä, joka tulisi hylkäämään palkkatyövoiman ja nostaisi vapaasti yhdistyneen työvoiman sen edelle. Osuuskunnat osoittivat, ettei pääoma ole välttämätön välittävä tekijä yhteiskunnallisessa tuotannossa, vaan ihmiset voivat tuottaa myös tasavertaisten jäsenten välisten yhteenliittymien muodossa.

Marxin tuomio oli kuitenkin tyly: Kapitalismin puitteissa osuuskuntien työväestä tulee vain oman itsensä alistajia. Osuuskunnat tulisivat jäämään kääpiöiksi, joista ei kehittyisi sellaisenaan tuotannollista vastavoimaa, joka kykenisi kaatamaan kapitalistiset monopolit ja vapauttamaan massat tai edes lievittämään niiden kärsimyksiä. Valtiovallan valloittamisen tehtävä olisi siksi edelleen ensisijainen.

Mahdollisesti juuri Marxin kritiikistä johtuen osuustoimintaan ei ole työväenliikkeessä sitouduttu autonomisena toimintana, vaan sitä on pidetty toissijaisena suhteessa sosialistisen hallinnon rakentamiseen. Väitän kuitenkin, että kritiikkiä on päivitettävä yhteiskunnan jälkiteollisessa vaiheessa, jossa pääoma saa muutenkin yhä hajautetumpia muotoja.

Shukaitis on analysoinut kapitalististen pakkojen vaikutusta työvoiman käyttöön osuuskunnissa itseriiston käsitteellä. Ajatus itseriistosta itsehallinnollisessa yhteenliittymässä voi vaikuttaa käsitteelliseltä mahdottomuudelta, mutta Shukaitis viittaa käytännön kokemuksiin siitä, kuinka työntekijät ovat itse omistamassaan yrityksessä taipuvaisia antamaan kaikkensa sekä tekemään mahdollisimman hyvin ja paljon. Kyse ei siis ole vain hintakilpailusta, vaan myös omistussuhteesta, joka saattaa myös kytkeytyä pakottaviin pankkivelkoihin ja muihin kapitalistisiin kontrolleihin. Irvokkaasti Shukaitis viittaakin kokemuksiin siitä, kuinka itsehallinnollisessa yrityksessä “solidaarinen” työvoima alkaa helposti kontrolloida ja pomottaa toinen toistaan.

“Pahimmillaan työväen itsehallinnosta tulee vain oman onnettomuuden ja riiston itseorganisointia ja hoitoa, johon kuitenkin suhtaudutaan iloiten positiivisena asiana”, Shukaitis kuittaa.

Yritysjärjestelystä itsessään tulee tällöin eräänlainen kollektiivinen kapitalisti, joka riistää työntekijä-osakkaitaan kasvottomana koneistona. Kapitalisti saa puhtaasti funktionaalisen ilmauksen, mitä jo Marx piti kapitalismin myöhäisvaiheen mahdollisena kehityksenä.

Ajatus itsehallinnosta kapitalismissa on siis perimmiltään absurdi. Itsehallinnollisia yrityksiä vaanii sama kontrollimekanismi kuin uusia töitä yleisemminkin. Asettuminen palkkatyötä vastaan muuttuu osallisuuden ja vapauden kautta entistäkin lujemmaksi sitoutumiseksi yritykseen.

Osuuskunta murtumassa

Uudelle osuuskuntaliikkeelle on avautunut tilaa monen tekijän summana: autoritaarisen sosialismin sortuminen, ekologinen umpikuja, hyvinvointivaltion ja fordistisen sopimisjärjestelmän purkautuminen, uusliberalistinen yksityistämispolitiikka mutta myös liberalismin itsensä umpikuja nykyisen talouskriisin myötä.

Osuuskunnat antavat taloudellista turvaa, ja on viitteitä, että ne kestävät kriisitilanteita muita yritysmuotoja paremmin (ks. ILO 2010; Ylönen 2010). Silti tätä reaktiivisuutta olennaisempaa on kysyä, millä ehdoilla osuustoiminta voi olla aktiivinen aloite uuden luomiseksi.

Uskoakseni linjana on, etteivät osuuskunnat ole vapautus itsessään, mutta ne voivat olla vapautuksen käytäntö, mikäli ne asettuvat osaksi laajemman muutosrintaman rakentamista. Ilman osuustoiminnan sijoittumista osaksi vastarinnan verkostoa ne jäävät helposti vain yksinäisiksi, kuihtuviksi saarekkeiksi.

Osuustoiminnan avulla voidaan luoda yhteistuotantoa, omaehtoisia tiloja, uusia medioita sekä uusia verkostoja, jotka ovat jo osittain kapitalistisen järjestyksen ulkopuolella. Osuuskunnat voivat olla työn commonseja, jotka asettuvat vieraannuttavaa palkkatyötä vastaan, mutteivät toki kokonaan sen ehtojen ulkopuolelle.

Shukaitisin mukaan ratkaisu on siinä, ettei osuustoimintaa ajatella tapana perustaa pysyvä ja vakaa taloudellinen järjestelmä, jota sitten puolustetaan kapitalistisia paineita vastaan. Itsehallintoa ei Shukaitisin mukaan pidä ajatella vain “workeristisesti” työpaikkademokratian ja ylijäämän hallinnan näkökulmasta, vaan militanttiina organisaatiomuotona ja avoimena prosessina, joka kasvattaa liikkeiden voimavaroja sekä luo solidaarista verkostotaloutta.

Kysymys on oman alueen valtaamisesta tuotannon sisälle, kuten Boffy’s Blog (2010b) argumentoi. Kyse ei ole päämäärästä sinänsä, mutta kyse on keinosta, joka vastaa suoraan haasteeseen omistaa tuotantovälineitä. Ja kyse on keinosta, joka ei fetisoi ajatusta valtiollisesta suunnittelusta ja vallasta. Tässä osuustoiminta on mitä ilmeisimmin samalla linjalla kuin mitä István Mészáros tarkoittaa “hyökkäysstrategialla” ja ”työn vallalla” tämän lehden toisessa artikkelissa.

Toisaalta pidän vääränä tai ainakin yksioikoisena Shukaitisin arviota siitä, ettei kysymys tuotantovälineiden yhteisomistuksesta olisi enää tärkeä, sillä – kuten Shukaitis esittää – uuden työn kokemusmaailmassa työvoima käyttelee paljolti jo lähtökohtaisesti yhteisiä tuotantovälineitä. (Argumentin taustoista ks. Dyer-Witheford 2004.)

Totta! Verkostotaloudessa pääoma hajautuu verkostoteknologioiksi ja työtä alkaa luonnehtia suuri kommunikatiivisuus. Tuotantovälineitä koskeva problematiikka on kuitenkin laajempi. Se koskee myös sellaisia kysymyksiä kuten liiketilat, eikä ole täysin mahdotonta asettaa itse työvoiman tuotantovälineitäkään koskevaa kysymystä (esim. elintarpeet, mediaympäristö). Ja sikäli kun näitä koskevat määräyssuhteet välittyvät julkisen vallan kautta, on sitäkin koskeva kamppailu edelleen kysymyksenasettelussa mukana.

Kuitenkin keskiössä on nyt linjaus autonomisen tuotannon tehtävästä osana laajempia liikeverkostoja. Murtumat, kuten Holloway korostaa, eivät ole pysyviä ja vakaita tiloja, vaan aktiivisia prosessja, joiden sisällä on toimittava. Osuustoiminnan on linkittäydyttävä osaksi vaihtoehtoa tuottavaa vastaavuuksien ketjua. Sen on osaltaan prosessoitava eteenpäin yhtä murtumaa kapitalismin abstrahoivassa koneistossa.

Enemmän yhteistä

Mutta miten murtumaa voidaan pitää yllä tuotannollisesti, vaikka on jo todettu, että kapitalismi kilpailee halutessaan osuustoiminnan kumoon mennen tullen? Miten alakynnestä voi tuottaa enemmän rikkautta kuin vastustaja kykenee sietämään?

Vastausta on uskoakseni haettava Peuterin ja Dyer-Withefordin ehdotuksesta, että osuuskunnat rakentaisivat commonsien ekologioita. Sen sijaan että osuuskunnat yrittäisivät vain pärjäillä omissa lokeroissaan, niiden olisi verkostoiduttava ja muodostettava keskinäisen ystävyyden, yhteistyön ja jakamisen verkostoja. Vain kooperatiivien kooperaatio, autonomiset commonsien kiertokulkuprosessit, voivat muodostaa sellaisia verkostotalouden kasaumia, jotka kykenevät ylittämään kestävästi kapitalistisia pakkoja.

Siis: ei enempää töitä, vaan enemmän yhteistä! Osuuskunnat voivat menestyä, jos ne omaksuvat vertaistalouden avoimet toimintatavat, joissa lisäarvoa tuotetaan jakamalla. Myös tässä ehdotuksessa näen yhtymäkohtia Mészárosin ajatteluun.

Samaan on viitannut David de Ugarte (2010), jonka mukaan verkostotalouden puitteissa on syntymässä vertaistuotannollista liiketoimintaa harjoittavia uudenlaisia ylipaikallisia verkkoyhteisöjä (de Ugarten käyttämä käsite on “phyle”, heimo). Espanjan talouskriisin jälkeisiin analyyseihin perustuen de Ugarte arvioi, että juuri osuustoimintamalli tulee joustavuudessaan ja kriisinsietokyvyssään olemaan yksi tällaisissa verkostoissa yleistyvä yritysmuoto.

Toisenlaisen esimerkin osuustoiminnan uudesta kukoistuksesta antaa Venezuela, jossa puhutaan jo osuustoiminnallisesta vallankumouksesta. Chavezin hallinnon alettua tukea osuustoimintaa niiden määrä on noussut satakertaiseksi (noin 1000:sta noin 100 000:aan) ja osuuskuntiin kuuluu jo yli miljoona ihmistä. Eräänä erikoispiirteenä on, että osuuskunnat ovat pakotettuja luovuttamaan osan voitoistaan yhteisöllisiin kehitysprojekteihin, minkä ajatellaan tukevan alueiden kehitystä, mutta myös pitävän huolen, etteivät työntekijäkollektiivit toimi vain itsekkäistä syistä.

Venezuelan esimerkki ei varmasti ole sovellettavissa sellaisenaan, mutta se haastaa ajattelemaan julkisen vallankäytön roolia osuuskuntaliikkeen synnyttämiseksi. Mitä se voisi olla täällä?

On jälleen kerran mahdotonta olla viittaamatta perustuloon taatun toimeentulon muotona, joka takaisi edellytykset mikrotason ammatinharjoittamiselle – ja toimisi yhteiskunnallisena palkkana, jonka tasosta voitaisiin kamppailla myös sellaisen työn lähtökohdista, joissa ei ole lakkomahdollisuutta ja joissa työsuorituksen ja elämän välinen rajanveto on käytännössä mahdotonta. Työn yrittäjämuotoistumisen ja yhteisötalouden kehitys vaatii uusia työtaistelun muotoja.

Toinen haaste koskee aloittavan osuustoiminnan luototusta. Nykyisellään lainaa on vaikea saada ilman osuuskunnan hallituksen jäsenten tai ainakin osan henkilökohtaista takausta. Kansanpankki, jos se ottaisi poliittisella päätöksellä osuustoiminnan edistämisen erityiseksi tehtäväkseen, voisi antaa mahdollisuuksia. Toisaalta myös osuustoiminnan itsensä lähtökohdista olisi mahdollista kehittää tukirakenteita, kuten perustaa rahasto, luottokunta, tukiyhdistys tai vastaava, joka organisoisi osuuskuntien luototusta.

Poliittisesti tärkeintä on asettaa käytännöllinen kritiikki Marxin alkuperäistä kritiikkiä vastaan. Marxin kritiikki sijoittui yhteiskunnan teollistumisen viitekehykseen, eikä sisällä arviota commonsien kiertokulun mahdollisuuksista. On selvää, ettei osuuskuntamuoto menesty puhtaassa massatuotannossa, mutta mahdollisuudet voivat olla täysin erilaisia tietokapitalismin ja verkostotalouden puitteissa. Kun tuotetaan tietoa, laatua ja palvelua voi työläisten yhteenliittymä konkreetin työn todellisuutena kyetä paljon parempaan kuin kapitalistinen yritys. Osuuskunta voi olla tehokasta, olematta alistavampi. Juuri tämä on osuustoiminnan uusia mahdollisuuksia propagoivan Boffy’s Blogin (2010b, ks. myös 2010c) näkemys.

Sitä paitsi mitä on perimmiltään “itseriisto”, jos tarkoituksena on vastarinnan, ei pääoman kasaaminen? Ei paljoa mitään. Uusi maailma on synnytettävä vanhan rautahäkissä, mutta on katsottava suljettua tilaa avoimin silmin.

Kirjallisuus:

Boffy’s Blog 2010a: Proletarian Strategy – Part 8: No Sectarian Schemas. URL: http://boffyblog.blogspot.com/2010/08/proletarian-strategy-part-8.html, katsottu 21.10.2010.

Boffy’s Blog 2010b: Proletarian Strategy – Part 6: The Weakest Link. URL: http://boffyblog.blogspot.com/2010/08/proletarian-strategy-part-6.html, katsottu 21.10.2010.

Boffy’s Blog 2010c: Co-operative Index. URL: http://boffyblog.blogspot.com/2010/10/co-operatives-index.html, katsottu 21.10.2010.

Boltanski, Luc & Chiapello, Ève 2005: The New Spirit of Capitalism. Verso, London.

de Peuter, Greig & Dyer-Witheford, Nick 2010: Commons and Cooperatives. Affinities-verkkolehti 1/2010. URL: http://journals.sfu.ca/affinities/index.php/affinities/article/view/45/151#_ednref82, katsottu 20.9.2010.

de Ugarte, David 2010: Phyles: Economic Democracy in the Network Century. Internet-julkaisu. URL: http://www.scribd.com/doc/38032930/phyles, katsottu 25.9.2010.

Dyer-Witheford, Nick 2004: Autonomist Marxism and the Information Society. Multitudes 2004. URL: http://multitudes.samizdat.net/Autonomist-Marxism-and-the, katsottu 21.10.2010.

Dunayevskaya, Raya 1951: The Cooperative Form of Labor Vs. Abstract Labor. Julkaistu Marxists.orgin arkistossa. URL: http://www.marxists.org/archive/dunayevskaya/works/1951/labor.htm, katsottu 4.11.2010.

Holloway, John 2010: Cracks and the Crisis of Abstract Labour. Antipode 4/2010, s. 909–923. URL: http://onlinelibrary.wiley.com/doi/10.1111/j.1467-8330.2010.00781.x/full, katsottu 25.9.2010.

ILO 2010: Cooperatives and the crisis: “Our customers are also our owners”. URL: http://www.ilo.org/global/About_the_ILO/Media_and_public_information/Feature_stories/lang–en/WCMS_142558/index.htm, katsottu 25.9.2010.

Marcelo Vieta 2010 The New Cooperativism. Affinities-verkkolehti 1/2010. URL: http://journals.sfu.ca/affinities/index.php/affinities/article/view/47/147, katsottu 19.9.2010.

Marx, Karl 1980: Pääoma III, 23. ja 27. luku. Edistys, Moskova.

Pättiniemi, Pekka 2006: Social Enterprises as Labour Market Measure. Kuopion yliopisto.

Shukaitis, Stevphen 2010: Sisyphus and the Labour of Imagination: Autonomy, Cultural Production, and the Antinomies of Worker Self-Management. Affinities-verkkolehti 1/2010. URL: http://journals.sfu.ca/affinities/index.php/affinities/article/view/51, katsottu 24.9.2010.

TEM 2010: Yrittäjyyskatsaus 2010. Työ- ja elinkeinoministeriön julkaisuja 60. URL: http://www.tem.fi/index.phtml?C=97983&s=2684&xmid=4452, katsottu 20.10.2010.

Vähämäki, Jussi 2003: Kuhnurien kerho. Helsinki, Tutkijaliitto.

Vähämäki, Jussi 2009: Itsen alistus. Helsinki, Like.

Ylönen, Matti 2010: Osuustoiminnalliset pankit menestyivät kriisin aikana. Kansan Uutiset 25.9.2010. URL: http://www.kansanuutiset.fi/uutiset/kotimaa/2343139/osuustoiminnalliset-pankit-menestyivat-kriisin-aikana, katsottu 25.9.2010.