Talouspopulismin ABC

Miika Kabata & Antti Ronkainen

PerusSuomalainen-lehden päätoimittaja Harri Lindell pani lusikkansa kriisisoppaan ja arvioi talouskriisin syitä ja seurauksia elokuun PerusSuomalainen-lehdessä (Talouskriisien syyt ja seuraukset, PerusSuomalainen 10/2010). Lindellin pääkirjoitus lienee hyväntahtoista ymmärtää perussuomalaisen talouspopulismin virallisinta kärkeä edustavana kannanottona.

Seuraavassa arvioidaan perussuomalaisen talouspopulismin sisältöä Lindellin analyysiin nojaten. Kirjoitus koostuu kahdesta osasta. Ensimmäisessä käydään läpi Lindellin teksti kohta kohdalta kommentoiden ja arvioiden analysoiden väitteiden substanssia ja poliittisten tavoitteiden kannatettavuutta. Lindellin teksti on kursivoitu, mutta selkeyden vuoksi väliotsikot on poistettu siitä. Toisessa osassa arvioidaan talouspopulismin poliittisia mahdollisuuksia suhteessa sen sisältöön. Lisäksi arvioimme vasemmiston talouspoliittisen linjan edellytyksiä.

Talouskriisien syyt ja seuraukset perussuomalaisittain

Harri Lindell aloittaa pääkirjoituksensa irwiniläisittäin rahan ja valtiovallan olennaista suhdetta korostaen:

Valtioilla oli ennen pinttynyt tapa painaa lisää paperirahaa valtion kirstunvartijan sitä vaatiessa. Keskuspankkien holveissa oli vastaava määrä kultaharkkoja kuin oli seteleitä liikkeellä. Tätä tyhjän painamista jatketaan joissakin maissa vieläkin.

Toisin kuin Lindell näyttää luulevan keskuspankkien holveissa ei koskaan ole ollut vastaavaa määrää kultaharkkoja kuin setelejä on ollut liikkeellä. Setelien määrä on aina moninkertainen. Koko keskuspankin idea sotii tällaista vastaavuutta vastaan.

Valtiolainojen markkinat syntyivät 1600-luvulla, kun voimistuneet ruhtinaat kävivät sotia toisiansa vastaan. Kansainvälistä velkaa tarvittiin, koska rahapääomaa ei olisi paikallisella tai kansallisella tasolla ollut riittävästi. Myöhemmin esimerkiksi Napoleonin sodat 1800-luvun alkupuolella aiheuttivat valtioille suuret alijäämät ja akuutin rahantarpeen. Valtioiden toisilleen myöntämät lainat aiottiin maksaa takaisin myöhemmin verotuksen avulla. Rahoitukseen liittyvät markkinaheilahtelut ja pörssikuplat paikataan edelleen veronmaksajien rahoilla. Nykyinen kriisi osoittaa puheet uusliberaalista deregulaatiosta ja yövartijavaltiosta myyteiksi, sillä valtio takaa viime kädessä verotuksen avulla tulonsiirrot veronmaksajilta kapitalismille.

Myös inflaation syyt ovat moninaiset. Usein se on liittynyt tarpeeseen turvata rahapoliittisin menetelmin yritystoiminnan ja tuotannon jatkuvuus tilanteessa, jossa muuten vaarana olisi työttömyyden pahentuminen tai jopa talouslamaan ajautuminen.

Oma erityistapauksensa ovat tilanteet, jossa valtion on ollut painettava rahaa, koska sillä ei ole ollut keinoja, legitimiteettiä tai uskottavuutta muuten hankkia sen hetken välttämättömiin tarpeisiin (sodankäynti, sotakorvaukset, velanmaksu, valtion tukiaisista riippuvaisen asiakaskunnan tyytyväisenä pitäminen) tarvittua rahaa. Tällöin on ajauduttu Weimarin tasavallan ja Zimbabwen kaltaisiin hyperinflaatioihin.

Seuraavaksi Lindellin analyysissä seuraa siirtymä nykyaikaan:

Modernimpi harha on silloin kun maailmanmarkkinoilla on löysää rahaa, jonka arvo perustuu pelkkään olettamukseen.

On äärimmäinen ajatus, että rahan arvo maailmanmarkkinoilla ”perustuu pelkkään olettamukseen”. Jo pienen pohdinnan jälkeen on selvää, että kapitalismin perusfundamentit, kuten talouden tuotantokapasiteetti (työn tuottavuus) ja korkotaso, vaikuttavat siihen, muodostuuko valuutan arvo maailmanmarkkinoilla vahvaksi vaiko heikoksi. Näiden lisäksi esimerkiksi sijoittajien tuotto- ja inflaatio-odotukset, taseiden vajeet tai ylijäämät sekä sijoittajien käsitykset niiden kehityksestä ovat käytännön realiteetteja, jotka tyhjiä olettamuksia selkeämmin ovat mukana rahan arvon monimutkaisessa määräytymisessä kansainvälisillä valuuttamarkkinoilla.

On tietenkin totta, että yksittäisten osakekurssien kehitykseen vaikuttavat niin eriskummalliset ja sattumanvaraiset tekijät, että koko touhu tuntuu tuulesta temmatulta. Markkinoita ei voida kuitenkaan arvioida yksittäisesimerkkien ja päättömyyksien läpi, sillä sen luonnollisena seurauksena on ainoastaan kömpelö, periaatteellinen ja moralistinen markkinavoimien ja markkinatalouden vastustaminen.

Tietysti hyväntahtoisemmin luettuna Lindell puhuu ainoastaan löysän rahan arvon määräytymisestä. Hän ei kuitenkaan esitä mitään järjellistä tapaa erotella ”löysä” ja ”kova” raha toisistaan, kuten seuraavaksi huomaamme. Lindell asettaa perussuomalaiseksi vaihtoehdoksi kapitalistisille maailmanmarkkinoille ja niiden monimutkaisille ja ristiriitaisille määräytymissuhteille rahan konkretisoimisen ihmisläheisiin arkisiin asioihin:

Käytettävän rahan pitäisi sitoutua johonkin konkreettiseen kuten kiinteistöihin, koneisiin, metsään tai muuhun, jolla on selvä markkina-arvo.

On totta, että kiinteistöt, puut ja koneet ovat konkreettisia siinä mielessä, että niihin voi lyödä päänsä. Valitettavasti niiden markkina-arvossa ei ole mitään konkreettista. Varsinkin kun muistetaan, että globaali finanssikriisi sai alkunsa asuntomarkkinoiden kiinteistökuplan puhkeamisesta Yhdysvalloissa, näyttää käsitys siitä, että kiinteistöillä olisi jokin ”selvä markkina-arvo”, vähintäänkin omituiselta. Päinvastoin kiinteistöt ovat mitä tyypillisin spekulaation kohde. Saman voi sanoa metsästä: ilman metsänjalostusteollisuutta suomalaisenkin metsän markkina-arvo riippuisi polttopuun kysynnästä. Venäjän puutullipäätökset ja muutokset paperin maailmanmarkkinahinnassa vaikuttavat kaikki suomalaisen metsän markkina-arvoon.

Myös koneiden markkina-arvo riippuu monin tavoin yhteiskunnallisista olosuhteista. Esimerkiksi kaupan vapauttaminen ja heikomman tuottavuuden maan tuotannon altistuminen kansainväliselle kilpailulle saattaa tehdä ennen kalliista koneesta romurautaa. Kiina-ilmiö ei johdu siitä, etteivätkö Stora Enson ja Metson tehtaat tuottaisi voittoa vaan siitä, että niiden voitot eivät ole ”kustannustehokkaita”. Kapitalismin vallitessa kiinteistöjen, koneiden, metsien, osakkeiden, finanssi-instrumenttien jne. arvo määrittyy markkinoilla aina yhteiskunnallisten suhteiden mukaan ja siis välttämättä nurinkurisesti.

Arvonmuodostusta ja arvon mittaamisen vaikeutta tulisikin yksittäisesimerkkien kategorisoimisen sijaan lähestyä makrotasolla, jotta näihin ristiriitaisiin suhteisiin päästäisiin paremmin käsiksi. Tämä tarkoittaa, että markkinoiden nurinkurisuuden (kuinka esimerkiksi johdannaisen riskiennuste lasketaan, kun johdannainen sisältää sekaisin valtion velkakirjoja, osakkeita, kiinteistölainoja) lisäksi tulisi kiinnittää huomio niihin suhteisiin, joiden varassa arvo järjestelmään pumpataan esimerkiksi raakateollisuutena, palvelusektorilla, immateriaalitaloutena, tietotyönä, pankkitoiminnalla, finanssikeinottelulla jne. toimintana, joka liikuttelee jokapäivä globaalia pääomaa.

Valtion velkakirjoihin perustuva keskuspankkitoiminta on viime kädessä rahoitusmarkkinoiden konkreettinen, mutta näkymätön selkäranka. Jos käytettävän rahan arvolla nykypäivänä on jokin konkreettinen määrittäjä, se on valtion kyky kantaa veroja subjekteiltaan. Koska ilman taloudellista toimeliaisuutta ei ole mitään mitä verottaa, rahan arvo lepää viime kädessä konkreettisten asuntojen tai metsätilkkujen sijaan talouden piirissä tehtävässä työssä, joka tuottaa tavaroita, verotuloja ja talouskasvua.

Lindell ruoskii pääoman entisiä luottorenkejä, nykyisin pääoman juoppoina isäntinä toimivien rahoitus- ja osakemarkkinoiden edesottamuksia seuraavasti:

Nyt kun haetaan tuottoa rahalle pelkillä huhuihin (luottamukseen) perustuvilla oletusarvoilla, luodaan helposti kuplia jotka sitten puhkeavat väärien oletusten paljastuttua.

Talouskuplat syntyvät, kun markkinoilla esiintyvät arvot pysyvästi ja riittävässä mittakaavassa erkaantuvat todellisista arvoista. Jotta on teoreettisesti mahdollista ymmärtää tällaisten erojen olemassaolo, meillä tulee olla arvomitta, jonka avulla tällaisia eroja voidaan periaatteessa hahmottaa. Tällaista mittaa on esimerkiksi Karl Marx luonnostellut Pääomassa nostaessaan esiin kapitalistisen talousjärjestyksen uusintamista säätelevän arvolain. [1]

Loput osat löytyvät täältä: Kapitalism101 – Law of Value

Sanokaamme asia vieläkin selkeämmin: ongelmana ei ole nykykapitalismissa esimerkiksi rahakannan irrottaminen kullasta eikä edes se, että arvo määrittyy markkinoilla epävakaasti. Ongelmana ei ole myöskään se, että rahoitusmarkkinat olisivat jotenkin mystisesti irronneet reaalitaloudesta, koska niin ei ole käynyt. Ongelmana on se, että rahoitusmarkkinat ja investoijien hyvin epämääräiset pyrkimykset hallitsevat kaiken aikaa voimakkaammin myös ns. reaalitalouden ilmiöitä. Ongelmana ei ole ensisijaisesti pörssikeinottelu ja rahan luominen tyhjästä vaan se, että tuota tyhjästä nyhjäistyä rahaa ei sijoiteta tuottavaan toimintaan (arvoa ei synny järjestelmään lisää eikä talouskasvu ole vakaalla pohjalla) vaan varallisuusarvojen (asunnot, metsä, osakkeet, jne.) paisutteluun. Rahoitus ei ole irronnut reaalitaloudesta, rahoitus on kaapannut sen.

Tästä syystä on järkevää tehdä teoreettinen erottelu ”voitoista”, mikä yleisesti jätetään tekemättä. Jos esimerkiksi ostamme eurolla kasan paskaa ja saamme myytyä sen eteenpäin miljoonalla eurolla, olemme yksilötasolla tehneet miljoonakertaisen voiton ylihinnoittelemalla tuotteemme ja vakuuttamalla jonkun ostamaan sen (ehkä kyseessä on esimerkiksi upporikas hindu, jolle olemme onnistuneet vakuuttamaan, että kyseessä on pyhistä pyhimmän lehmän paskaa). Haalittuamme kasaan sopivan kokoisen pesämunan, jatkotoimenpiteemme määräävät sen, edistämmekö talouskasvua vai alammeko kasata järjestelmään kuplaa. Mikäli pyrimme ostamaan lisää paskaa ja myymään sitä vain eteenpäin ylihinnalla, talous ei pitkässä juoksussa kasva. [2]

Mikäli asuntojen hinnat jatkavat tarpeeksi pitkään nousuaan ja taksikuskit alkavat antaa sijoitusneuvoja, epäusko herää. Mikäli keinottelun kautta tuotettuja voittoja ei sijoiteta välillä eteenpäin, pumpataan yksiin ja samoihin asuntoihin hintakuplaa, joka ei voi kuitenkaan kasva pelkkään huumaan perustuen kovinkaan pitkään. Nyrkkisääntönä on, että pääoman on oltava ainaisesti liikkeellä, se voi kyllä käydä mylläämässä asuntomarkkinoilla jonkin aikaa, mutta sen on päästävä sieltä eteenpäin hyvissä ajoin ennen kuplan puhkeamista.

Talouskasvun kannalta ei sinänsä ole väliä, kuinka epäilyttävin keinoin uudelleeninvestoitavat rahat on hankittu. Alkuperäisen pääoman kasautuminen on prosessi, joka sisältää kaikkia kuviteltavissa olevia markkinahäiriöitä sisältäviä ilmiöitä, kuten sotia, varastamista, petoksia sekä muita naima- ja lehmänkauppoja. Kun katsomme kapitalismia kokonaisena järjestelmänä, huomaamme, ettei talouskasvu voi perustua ainoastaan siihen, että tuotteita myydään eteenpäin ylihinnalla. Otetaan esimerkiksi asuntokupla: korot ovat alhaalla, pankeista tarjotaan löysää rahaa ja valtio kannustaa lainanottoon verovähennyksiä myöntämällä. Raha ei haise ja asuntokauppa käy. Kun tarpeeksi moni ostaa asunnon velkarahalla, asuntojen hinnat alkavat nousta ja monella tulee houkutus ”ilmaiseen lounaaseen” eli sijoitusasunnon ostamiseen velkarahalla.

Sekä oikeistokonservatiivinen että -liberaalimpi puhe markkinoiden toiminnasta tuntuu usein unohtavan tämänkaltaiset talouskasvuun sisältyvät kaksinaisluonteiset piirteet. Tästä johtuen ne kykenevätkin tulkitsemaan markkinoiden toimintaa ykskantaan joko turhan optimistisesti tai moraalisen negatiivisesti. Lindellillä ei tämänkaltaisista yhteiskunnallisista ja talouskasvuun liittyvistä lainalaisuuksista tunnu olevan mitään käsitystä ja hän jatkaakin sen mukaisesti kirjoitustaan:

On suuriakin yrityksiä joiden omaisuus on pelkkää illuusiota, joka on luotu osakkeenomistajia ja markkinoita varten. Tällöin syyttömät joutuvat kärsimään, kuten uusimmassa finassikriisissä kävi. Rahoituskeinottelulla haetaan nopeita ja suuria voittoja sijoitetulle pääomalle. Tämä on itsekästä ja tyhmää toimintaa.

Arvolain näkökulmasta osakeyhtiöiden omaisuus on aina määritelmällisesti ”illuusiota” ainakin siinä mielessä, että se perustuu etupäässä tulevaisuuden tuottoja ja kurssikehitystä koskeviin odotuksiin, ei ensisijaisesti vallitseviin yhteiskunnallisiin tuotantokustannuksiin ja -ehtoihin. Osakepääoma on luonteeltaan fiktiivistä. Esimerkiksi teollisuusyritys, jonka osakkeiden arvo vastaa sen omistamien koneiden sisältämän romuraudan arvoa, on käytännössä konkurssikypsä. Kuinka suuri on osakeilluusion osuus yrityksen kokonaisarvosta, riippuu muun muassa taloussuhdanteesta ja sijoittajien uskon asteesta, jolle ei olemassa mitään ennustettavissa olevaa mittaa. Ainoa, mitä voidaan varmasti sanoa on, että mitä suurempi on osakkeiden arvo, sitä suurempi on sijoittajien usko, että löytyy palkkaorjien armeija, joiden selkänahasta voidaan tulevaisudessa repiä ihmeellisiä voittoja.

Kuviota voidaan jälleen syventää työarvoteorian määrittämillä voittojen synnyn minimiehdoilla. Mikäli sijoitamme paskanmyynnistä poikineen miljoonan toimintaan, joka tuottaa arvoa, joka puolestaan kykenee realisoitumaan markkinoilla investointejani suuremmaksi määräksi rahaa, talouskasvu on kestävämmällä pohjalla. Lisäarvon syntyminen ja realisoituminen suuremmaksi määräksi pääomaa edellyttää pääoman limbomaista kiertoa tuotannosta markkinoille ja markkinoilta takaisin tuotantoon.

Jos sijoittajat sijoittavat kupliin tai verkostopyramideihin, niin vanhan ajan kapitalismin normaalitilanteessa he itse joutuvat siitä kärsimään. Tietysti tämä koskee ei-asianomaisiakin esimerkiksi, jos perintöä vesi kielellä odottavan henkilön isovanhempi on hassannut rahansa WinCapitaan. Se, miksi nykyisessä kriisissä syyttömät joutuvat kärsimään, johtuu kuitenkin tyhmyyden sijaan siitä, että rahoitus on pohjimmiltaan julkinen palvelu ja sellaisena se pitäisi ymmärtää.

Rahoitus on talouskasvun kannalta kaksiteräinen miekka, joka yhtäältä mahdollistaa nopean talouskasvun, on pääoman kasaamista edistävä kapitalistinen elementti, mutta toisaalta se luo jatkuvasti myös oman kasvunsa esteitä. Velkaa voidaan ottaa esimerkiksi tuottaviin keynesiläisiin investointeihin, joilla luodaan työllisyyttä ja sitä myötä kulutuskysynnän kasvua. Toisaalta jo luodulla velalla voidaan alkaa pelata rahoitusmarkkinoilla luoden globaaleja kuplia, joiden paikkaamiseksi joudutaan nykyisin ottamaan koko ajan enemmän valtion velkaa. On pitkälti poliittinen kysymys, mihin tarkoitukseen velkarahaa otetaan, kenen intressien mukaisesti sitä käytetään ja ketkä vastaavat talouskriisien viuluista.

Jos rahoitus ymmärretään helppona, mutta kestämättömänä, keinona tehdä rahaa toisten rahoilla, ja vastuuvapaana, ollaan nykyisen rahoitusjärjestelmän filosofisessa ytimissä. Tätä järjestelmää Lindell ei osaa, ainakaan muuten kuin piilevästi, kyseenalaistaa. Peruspopulistisesti Lindell valitettavasti ainoastaan pystyy esittämään impotentin moralisoivan lauseen, että tällainen kapitalistinen toiminta on ”itsekästä ja tyhmää”. Päinvastoin, todellisuudessa bankstereiden toiminta on kylläkin itsekästä, mutta juuri siksi niin järkevää. Järjestelmää, joka sallii tällaisen toiminnan (eikä ainoastaan salli, vaan luo sellaiselle toiminnalle valtavat kannusteet) voi sanoa tyhmäksi järjestelmäksi. Mutta tällaisen kapitalistisen toiminnan pelkkä sanominen itsekkääksi ja tyhmäksi on niin analyyttista ja fiksua, että se voisi löytyä vaikkapa Matti Nykäsen uudesta aforismikirjasta.

Pääkirjoitus jatkuu siirtymällä talouden analyysistä talouspoliittisiin vaatimuksiin ja parannuskeinoihin:

Tuloerot kasvavat, sillä kenellä on rahaa, hän tietenkin ahneuksissaan keinottelee rahoitusmarkkinoilla. Keinottelijat saavat kaiken lisäksi valtiolta veroratkaisujen ja suorien tukien kautta lisää pelinappuloita keinotteluunsa. Rikkaiden talouskeinottelut eivät mene kulutukseen, vaan he sijoittavat voittonsa veroparatiiseihin. Eiväthän he halua maksaa veroa yhteiskunnalle.

Vaikka analyysi edellä on sinällään paikkansa pitävää, tuloerojen kasvamisessa ei missään tapauksessa ole kyse ensisijaisesti yksittäisten keinottelijoiden tai rikkaiden “haluista”. Sen sijaan olisi järkevämpää puhua esimerkiksi suuromistajaluokasta, joka istuu suurimpien yritysten, pankkien ja valtionvirastojen johtokunnissa miettimässä päivät pitkät, miten kulut saataisiin alas ja tuotot ylös. Tämä suhteellisen pieni, mutta vaikutusvaltainen joukko omistaa samalla kollektiivisesti niin paljon suuryritysten ja valtionyhtiöiden osakkeita, että he voivat käytännössä vaikuttaa valtioiden veroratkaisuihin ja yritystoiminnalle myönnettyihin tukimuotoihin. Kyse on ensisijaisesti yhteiskunnallisista valtarakenteista ja -suhteista. Tässä pelissä työväestölle on jäänyt katsojien osa. Samalla vallan huipulla istuvat pankkiirit pitävät hallituksia otteessaan lahjomalla ja kiristämällä niitä sopivassa suhteessa.

Rikkaat eivät varmaankaan halua maksaa veroa yhteiskunnalle, mutta tällä hetkellä näyttäisi olevan vallassa käytäntö, että heidän myös tarvitsee maksaa entistä vähemmän veroa yhteiskunnalle. Tämä tilanne ei kuitenkaan ole syntynyt niinkään henkilökohtaisista haluista kuin kollektiivisesta ja päämäärätietoisesta politiikasta. Verotusta ollaan kaiken aikaa siirtämässä tuotannosta selkeämmin kulutukseen, sillä verotuksen keventäminen tekee voitoista kustannustehokkaimpia, talouskasvusta suurempaa ja veroparatiisien tilinauhoista pitempiä.

Perussuomalaiset ovat syvästi huolissaan kansaneläkkeellä elävistä mummoista ja hyvä niin. Samalla he ilmeisesti ovat väestörakenteen ikääntyessä halukkaita maksamaan aina vain korkeampia veroja (silloin tällöin veronkannosta heräävä vitutus voidaan sitten kanavoida maahanmuuttoon, toki tietysti unohtaen, että juuri maahanmuuttajien työpanosta tarvittaisiin kansaneläkkeellä elävien mummojen hoitoon ja heidän työtään ja veroeurojaan näiden mummojen eläkkeiden maksuun). Menemättä sen syvemmälle maahanmuuttoon perussuomalaisten tulonjaollinen ja veropoliittinen kanta edustaa kunnioitettavaa sosiaalidemokraattista asennetta. Itse asiassa analyysi riittämättömästä kulutuksesta, retoriikka vaurauden uusjaosta sekä rikkaiden syyttäminen keinottelusta ja loiselämisestä alkaa mennä jo niin pitkälle, että vasemmistossa on syytäkin myötäillä tyytyväisenä. Perussuomalainen talouspopulismi antaa vasemmistolle uutta retorista liikkumavaraa, joka tulisi osata hyödyntää mahdollisimman viisaasti.

Myös peruspopulistinen suhdannepolitiikka on syytä ottaa huomioon:

Vähävaraisille suunnatut tukiaiset ja verohelpotukset taas menevät suoraan kulutukseen. Sadan prosentin palkankasvu pienituloisella lisää kulutusta 70-90 prosenttia. Kulutuksen kasvaessa kotimaassa luodaan työpaikkoja ja hyvinvointia.

Vaikka on vaikea arvata, mistä Lindell on ottanut nämä sinänsä uskottavat luvut, on selvää, että hän toistelee perinteistä keynesiläistä talousviisautta, jota myös suomalaiset sosiaalidemokraatit ja kansandemokraatit ovat koko toisen maailmansodan jälkeisen ajan toistelleet.

Sosiaalidemokratia ja kansandemokratia siis lienevät talouspopulistisesti alkuperäisintä perussuomalaisuutta. Oleellista analyysissä on se, että se vaatii kulutuksen kasvattamista työnantajan kustannuksella. Oikeistolaisen ja vasemmistolaisen talouspolitiikan ero suhteessa kulutukseen voidaan yksinkertaistaa seuraavasti: oikeistolainen haluaa lisätä väestön kulutuskykyä veroja keventämällä ja lainaa tarjoamalla, vasemmistolainen puolestaan palkkoja nostamalla sekä julkispalveluja ja muita palkan kompensaatioita kehittämällä.

Toki erotuksena Lindellin talouspopulismiin huoli investointien riittävyydestä on ollut vasemmiston talouspopulismin toisena kivijalkana. Onko perussuomalainen yksijalkaisuus siis todella jotakin niin uutta verrattuna suomalaisen vasemmiston pitkään linjaan? Ehkäpä Lindellin jatkolinjaukset tuovat selkeyttä asiaan:

Rikkaille annetut eurot taas menevät sukanvarteen ja keinotteluun, eivät kulutukseen. Rikkailla on varaa keinotella, köyhillä ei. Kun ihminen omistaa miljoona euroa, niin eikös vain päässä ala jyskyttää, miten siitä saisi kaksi miljoonaa. Tätä pyrkimystä kutsun itsekkääksi ja ahneeksi.

Tässä Lindell taas jatkaa perinteistä keynesiläistä talouspoliittista analyysiä sillä erotuksella, että sana investointi on vaihdettu sanaan keinottelu. Onko kyse kapitalismin uudenlaisesta luonteesta?

Kuten olemme edellä monisanaisesti esittäneet, Suomen kaltaisen avoimen viennistä riippuvaisen kansantalouden tulevaisuudennäkymiä analysoitaessa juuri investointien ja keinottelun välisen eron selkeä tekeminen on mitä välttämättömintä analysoitaessa talouden toimintaa. Luuleeko Lindell, että pelkästään kuluttamista kasvattamalla talous lähtee kasvuun? Tässä kohtaa on jälleen mennyt puurot ja vellit sekaisin markkinoiden ja tuotannon suhteen, sillä kulutuskysyntää lisäämällä ei taata vasta kuin että kaupan hyllyille tuotettu tavara menisi kaupaksi. Kulutuksen paikkaamisella voidaan korjata hetkellisiä kokonaiskysynnän heilahteluja, muttei pitkän aikavälin kasvunäkymiä. Perinteisessä keynesiläisessä analyysissä onkin korostettu kulutuksen lisäksi investointien merkitystä. On kokonaan toinen kysymys, kuinka tuotantovoimat Suomessa valjastetaan tuottamaan hyvinvointia niin, että tavaraa saataisiin sinne kauppojen hyllyille mahdollisimman halvalla ja kuinka suomalaiset tuotteet ovat kilpailukykyisiä ulkomailla ja kuinka työllisyys Suomessa saadaan nousuun. Juuri investoinnit määrittävät talouden kasvupotentiaalin.

Lisäksi nykyisessä talousjärjestelmässä miljoonan euron omistajaa pikemminkin alkaa naurattaa kuinka helppoa on tehdä yhdestä miljoonasta kaksi miljoonaa. Tätä helppoutta perussuomalainen talouspopulismi ei valitettavasti millään tasolla kyseenalaista. Nyrkkisääntö on tässäkin hyvä muistaa: nykyisessä kvartaalikapitalismissa vallitseva voitontavoittelun logiikka kannustaa muuttamaan kaiken aikaa rehellistäkin liiketoimintaa keinottelun suuntaan, sillä lyhyen tähtäimen voitot houkuttelevat enemmän kuin piinallisen hidas investoiminen, tuotekehittely, tuotantokustannusten ainainen supistaminen, markkina-asemasta taisteleminen, brändääminen jne. Sitä paitsi Lindellin väite siitä, etteivät rikkaat kuluttaisi tai investoisi, on paitsi naiivi, myös räikeässä ristiriidassa todellisuuden kanssa. Silti Lindell uskaltaa kyseenalaistaa talouspoliittisen hölmöläisyyden ikäänkuin perussuomalaisilla olisi hallussaan jokin rationaalisen talouspolitiikan viisasten kivi:

Kirjoitin taannoin hölmöläisistä, jotka kantoivat säkillä pimeyttä ulos mökistään ja valoa säkillä takaisin sisään. Huonosti kävi mökin ja hölmöläisten. Huonosti tulee käymään Suomen valtion nykyisellä taloudenpidolla, sillä nykyisen hallituksen toimenpiteet ovat hölmöläisten kanssa samassa luokassa. Katainen kehtaa vielä julkisuudessa kertoa Suomen pyrkivän EU:n ykköspaikalle valtiontalouden hoidossa.

On valitettavaa, että se mikä nykyisen porvarihallituksen kieltämättä inhottavassa taloudenpidossa on hölmöä ja kehnoihin tuloksiin johtavaa, ei tule esiin Lindellin analyysistä. Madonluvut on varmaankin esitetty aikaisemmissa PerusSuomalainen-lehdissä.

Vanhasen kakkoshallituksen rinnastaminen vanhaan kansansatuun hölmöläisistä lienee itse asiassa perussuomalaisten talouspoliittisen analyysin rakenteellinen perusta ja poliittisen toiminnan sympaatiaa hakeva oikeutus. Ja juuri tämä on perussuomalaisen talouspopulismin viisauden ydin: esitetään väitteitä, joiden kanssa mahdollisimman moni voi olla yhtä mieltä ja samastua, välittämättä siitä, että lopputuloksena on sekavaa ja merkityksetöntä hölinää. Tärkeintä on, että nykyiset vallanpitäjät tuomitaan letkein sanankääntein moralistisella soosoo-asenteella höystäen. Tässä ilmenee myös konservatiivisen ja liberaalin oikeiston retorinen ero: Kokoomus lupaa kaikille karkkia ja että huomenna mennään Korkeasaareen, perussuomalaisilta lähtee tykin suusta poliittista pieruhuumoria eli hallituksen ja eliitin solvausta. Kansa saa nauraa ja jaksaa mennä äänestämään!

Tässä kaikessa sisältö kuitenkin olisi vaarallista, sillä se saattaisi jakaa nykylinjaan tyytymättömät eri leireihin. Esimerkiksi ottaako valtio liikaa velkaa vai liian vähän? Elvyttääkö valtio liikaa vai liian vähän? Onko verotusta liikaa vai liian vähän? Jos joltakulta otetaan pois, sen on hyvä olla ryhmä, jolla ei ole omaa ääntä. Turvallisinta onkin tuomita nykyinen väärä linja ilman, että käy selväksi, mitä on tehty väärin, mikä on oikea vaihtoehto ja mitkä ovat keinoja poliittisen päämäärän saavuttamiseksi. Ydinvoimaa, Natoa (Soini onkin Nato-mies) ja katolisten pappien ja oikeistopopulististen puoluejohtajien ensiyön oikeutta (Soini kokoaa uutta puoluetta) kannattava perussuomaisten puheenjohtaja Timo Soini voi tuomita vasemmiston työväen unohtamisesta, koska se äänestää ydinvoimaa vastaan samalla kun hänen oman puolueensa kaikki kansanedustajat äänestävät ydinvoimaa vastaan. Korvatkoon kielikuva ja mielikuva kaiken substanssin ja sisällön!

Ennustus huonoista seurauksista on kuitenkin esitetty ja sen perusteella voidaan iskeä sapeli Kokoomuksen vatsaan:

Politiikka on kokoomuslaista riistokapitalismia pahimmillaan. Tarvitaan oikeudenmukainen suunnanmuutos, joka tarkoittaa tasaisempaa tulonjakoa. Pelkkä talouskasvu ei tuo onnellisuutta kuin vain harvoille rikkaille, onnellisuuteen tarvitaan tasaista jakamista. Tulonjakoon on puututtava nopeasti, sillä vähävaraisten ihmisten ostovoima on jo nyt 70-luvun tasolla, jos sitäkään.

Tämä kuulostaa parhaalta kappaleelta pääkirjoituksessa tähän asti. Itse asiassa se kuulostaa niin hyvältä, että Vasemmistoliiton puoluekokouksessa sen lausumisesta joutuisi luultavasti luokitelluksi uustaistolaiseksi änkyräksi. Lindell käyttää luontevasti sanaa ”riistokapitalismi”, jota kirjoittaessaan Tiedonantajan päätoimittajankin poskien täytyy hieman hehkua. Onneksi Perussuomalaisissa talouspopulismi ja uusstalinistinen propaganda saavat virrata vapaampana ja jatkoa todella seuraa:

Kuntien palveluita karsimalla ja säästämällä ei ongelmia ratkota. Rikkaiden on osallistuttava näihin talkoisiin. Tarvitaan selvä suunnanmuutos nykyiseen talouspolitiikkaan. Itsekkyyden, pöyhkeyden, rahanahneuden ja rehentelevyyden sijasta on haettava kansallista solidaarisuutta ja oikeudenmukaisuutta.

Tämä sinänsä sympaattinen ja perinteiseltä sosialismilta kuulostava loppujulistus kärsii vakavasta monimielisyydestä suhteessa itsekkyyteen ja solidaarisuuteen. Kolmen ensimmäisen lauseen kanssa voimme kuitenkin olla kokonaan samaa mieltä. Sen sijaan viimeinen lause on yhtä kädenlämpöinen kuin lasten uima-allas Serenassa kahden limpparin jälkeen. Mutta se ohjaa meidät viimeisimmästä viimeisimpään loppulauseeseen:

Muutos tulonjakoon on oikea tapa hoitaa asiat kuntoon. Rohkeita poliittisia päätöksiä ja suunnanmuutosta tarvitaan heti eikä vasta vaalien jälkeen.

PS-puolueen kolmas puheenjohtaja, Vesa-Matti Saarakkala, tarkensi syyskuussa perussuomalaisten rohkeita poliittisia päätöksiä. Tulonjaosta ei tällöin puhuttu mitään, mutta sen sijaan Saarakkala julkaisi persujen leikkauslistan: kehitysapu, sosiaalisperustainen maahanmuutto, pakkoruotsi ja ylisuuren byrokratiakoneiston karsiminen. Perussuomalaisten talouspoliittinen kärki on Lindellin linjausten mukaan tulojen kohdentaminen tasaisemmin suomalaisille, mutta voidaan kysyä, kuinka riittäviä summia kehitysapu, maahanmuutto ja pakkoruotsi tarjoavat talouskriisistä selviämiseksi? Valtion budjetin kokonaisuudessa ne kun joka tapauksessa ovat melko vähäisiä summia.

Valtion 2011 budjettiarviossa (loppusumma 50,4 miljardia euroa, alijäämä 8,7 miljardia) sisäministeriön maahanmuuton hallinnointiin ja vastaanottamiseen varaama raha oli 170,1 miljoonaa euroa. Kehitysapu oli kokonaisuudessaan 752,5 miljoonaa euroa. Ruotsin osaamisen vaatimuksista luopuminen ei toisi välittömiä säästöjä ainakaan valtion budjettiin. Ensimmäisenä mielikuvana näistä poliittisista avauksista on se, että kovalta politiikalta tuntuu avun leikkaaminen tai jopa evääminen ihmisiltä, jotka ovat yleensä köyhintä suomalaista köyhempiä. Jos talouspolitiikan ensimmäisenä lähtökohtana on ottaa pois niiltä ryhmiltä, joilla on kaikkein vähiten, mutta joiden avustamiseen kansainvälisissä sopimuksissakin on sitouduttu, herää asiallinen kysymys, miten tällaiselta poliittiselta liikkeeltä voi olettaa minkäänlaista solidaarisuutta tärkeämmissä yhteiskunnallisissa kysymyksissä, jotka eivät huku valtion budjetin marginaaleihin?

Selvää on, että näillä toimenpiteillä ei pysäytetä Suomen valtion ylivelkaantumista. VM:n arvion mukaan valtion kokonaisvelka tulee nousemaan 2014 mukaan jo yli sataan miljardiin euroon. Mikä on perussuomalaisten todellinen leikkauslista tai budjettivaihtoehto?

Maahanmuuttokriittisyyden ja kielikysymyksen lisäksi perussuomalaisen populismin rautainen perusta on viime vuosituhannelta kumpuava arvokonservatismi — tai paremminkin suvaitsematon matalakatseisuus ja ahdasmielisyys. On käsittämätöntä, että 2010-luvulla perussuomalaiset voivat voimantuntonsa kukkuloilla ratsastaa homofobialla. Saarakkalan mukaan persut ja vihreät eivät mahdu samaan hallitukseen ja ”vihreä vouhotus homo- ja lesboliittoinen sekä viherveroineen” tulisikin palauttaa marginaaliin. Lindellin yllä lainaamastamme loppulinjauksesta on helppo olla samaa mieltä, mutta kysymys kuuluu, onko Perussuomalaisilla valmiutta tulonjaon muutokseen, rohkeisiin poliittisiin päätöksiin ja suunnanmuutoksiin?

Jos Lindellin pääkirjoitus on vakavasti otettava poliittinen dokumentti eikä kansan kusetukseen tähtäävää propagandaa, persut eivät suinkaan ole Kokoomuksen apupuolue, vaan Kokoomuksen ”tulikivenkatkuisen porvaripolitiikan” kanssa yhtä huonosti yhteensopiva elementti kuin vesi. Siinä tapauksessa perussuomalaisilla ei ole asiaa samaan hallitukseen Kokoomuksen kanssa. Ehkä persut siis ovat viisaampia kuin vassarit eivätkä seuraavien vaalien jälkeen lähde Kokoomuksen johtamaan “riistokapitalistiseen” hallitukseen? Tässä vaiheessa tilanne näyttää olevan avoin.

Kysymys kuuluu, onko perussuomalaisilla talouspoliittisia ongelmia istua samassa hallituksessa haukkumiensa päähallituspuolueiden kanssa? Soini varmaan jo näkee sielunsa silmin pari perussuomalaisten hoitamaa ministerinsalkkua sekä unelmahallituksen, jossa ei tarvitse työskennellä vihreiden eikä homojen eikä ateistien kanssa. Ketkä tuohon Soinin unelmahallitukseen kuuluvat? Sen lisäksi, että persut ovat asettuneet vihreitä ja kokoomusta vastaan, RKP:n ja PS:n saumaton hallitusyhteistyö tuntuisi kielikysymyksen myötä epäluonnolliselta. Tämän perusteella jäljellä olisivat siis kepu, kristilliset, demarit ja vassarit. Onko paluu punamultaan rohkea poliittinen päätös ja suunnanmuutos? Vai onko suunnanmuutos jatkoa nykyiselle porvarihallitukselle ainoastaan sillä erotuksella, että vihreät on kammettu marginaaliin ja perussuomalaiset pääsevät vainoamaan kuviteltuja ja todellisia vähemmistöjä?

Talouspopulismin opetukset vasemmistolle

Mitä perussuomalaisten talouspopulistisesta linjasta on sanottava?

Filosofian johdantokursseilla puhutaan usein merkitysten muodostumisesta. Esimerkiksi lause ”Olen niin pieni ja yksinäinen” saa hyvin eri merkityksen, jos se on lausuttu 1) mahtavien vuorien ympäröimässä vuoristolaaksossa tai 2) pilvenpiirtäjien ja ihmisvilinän ympäröimässä suurkaupungissa. Edellisessä tapauksessa merkityksenä on, että luonto hallitsee ihmistä, kun taas jälkimmäisessä tapauksessa ihmisen on kahlinnut hänen oma sivilisaationsa. Ehkä perussuomalaiset voivat samaan tapaan sanoa Kokoomusta riistokapitalistiseksi puolueeksi vedoten modernin kapitalismin olevan suomalais-kansallisen luonnon vastainen? Vastaavasti vasemmistolainen kapitalismikriittinen puhe kytkeytyy globaaliin tavarantuotantojärjestelmän epäkohtien analyysiin. Ehkä Slavoj Zizekin huomio mahdottomuudesta ajatella vaihtoehtoa kapitalismille ilmenee tässä kohden mahdollisuutena nähdä mystinen suomalais-kansallinen luonto ”anti-kapitalistisena” ja kapitalismi itsessään ”mahtavien vuorten” kaltaisena luonnollisena rakenteena, jonka yhteys yhteiskunnallisiin käytäntöihin jää epämääräisesti leijumaan ilmaan?

Palattaessa filosofiasta maan pinnalle populismin tieteellinen ja sisällöllinen ydin on seuraava: etsitään kaikki mahdolliset raot, joissa voi esiintyä mahdollisimman näyttävästi sellaisen joukon edustajana, jota kukaan muu ei edusta. Esimerkiksi persujen kannattaa vastustaa euro-valuuttaa periaatteellisesti, koska kaikki muut eduskuntapuolueet ovat sopeutuneet euroon ja vastaavat vaalitenteissä sitä koskeviin kysymyksiin vähemmän periaatteellisesti. Siitä, että euro on mahdollistanut Suomessa halvemman korkotason, ei tarvitse puhua. Mutta siitä, että euro estää vientiteollisuuden kilpailukyvyn palautumisen valuutan arvoa heikentämällä, kannattaa röyhistellä rintaa loputtomasti ainakin talouskriisin olosuhteissa. Siitä, että finanssipolitiikan vaikutusmahdollisuudet euron oloissa ovat myös lyhyellä ja keskipitkälläaikavälillä paremmat, on turha pitää ääntä.

Yhteenvetäen: rohkea perussuomalainen talouspolitiikka yhdistää sikin sokin vasemmistolaista retoriikkaa, monokulttuurisuutta, kristillistä arvokonservatismia, muukalaisvihaa ja hallituspuoleiden arvostelua kainalopierutyyliin. Vaikka perussuomalaisten ajama politiikka onkin höperön naiivia haikailua johonkin suomalaisugrilaiseen monotonis-kansalliseen pienviljelijäyhteiskuntaan, heidän poliittisesta strategiasta ja populismista voidaan ottaa paljonkin oppia.

Ensinnäkin on selvää, että talouspopulismi ei edellytä mitään ymmärrystä taloudesta. Mikä tahansa sekava horina ilman sisältöä näyttää menevän läpi, kunhan se ei edellytä vaihtoehtojen tarjoamista saati taloudellisten valtasuhteiden keikuttamista.

Toiseksi talouspopulistisesti näyttää olevan mahdollista vaatia aivan mitä tahansa, kunhan se tehdään vedoten kansalliseen etuun esimerkiksi työväen intressien sijaan. Sisäpolitiikan jatkeeksi on helppo ottaa ulkoinen tekijä, kuten EU, maahanmuutto tai homous, joita syyttää kaikista mahdollisista ongelmista. Kulttuuristen ennakkoluulojen varjolla persut voivat astua talouspoliittisesti SDP:n ja Vasemmistoliiton ohi SKP:n retorisille metsästysmaille ilman minkäänlaisia ongelmia. Paradoksaalisesti tämä liike on ehkä siksi uskottava, että ideologisista syistä anti-kapitalistisen puheen takana ei tarvitse olla minkäänlaista katetta.

Juuri lainkaan ei tarvitse kärjistää, kun sanoo, että perussuomalainen talouspopulismi on lähinnä perinteistä suomalaista kommunismia — tosin ilman ymmärrystä taloudesta. Riittää, kun kehtaa vihaisesti ja kansantajuisesti syyttää rötösherroja ja kulttuurieroja milloin mistäkin. Vasemmiston tulisikin ottaa oppia perussuomalaisista nimenomaan syyttämisessä ja vihollisen osoittamisessa. Toisaalta vasemmiston taloudellisen analyysin pitää oikeasti olla parempaa.

Vasemmiston on vaikea kilpailla maahanmuuttokysymyksessä perussuomalaisia vastaan periaatteellisella rasisminvastaisuudella, sillä kulttuurieroja on, niitä tulee olemaan ja ne säilyvät kansan mielessä pitkään. Kysymys tulisikin kääntää kulttuurikysymyksistä talouspolitiikkaan ja toimeentulokamppailuihin, joissa perussuomalaisten osaaminen olisi mahdollista osoittaa potentiaalisten kannattajien silmissä heppoiseksi.

Olisi esimerkiksi suhteellisen helppo osoittaa vanhanaikaiseksi perussuomalaisten ihanneyhteiskunta, jossa Suomi erottuaan EU:sta olisi sulkenut rajat, kaikki suomalaiset tekisivät kovasti töitä ja muut kuin minä maksaisivat iloisina veroja.

Tässä vähän realismia: Suomi velkaantuu nopeammin ja enemmän kuin koskaan aiemmin. Suurten ikäluokkien siirtyessä pois työelämästä eläketaakka kasvaa samaan aikaan kuin työtätekevien määrä kääntyy laskuun. Suomi on vientiriippuvainen maa ja kaiken aikaa riippuvaisempi myös ulkomaisesta halpatyövoimasta. Muistettakoon, että porvarihallitus on säästänyt kaikki leikkauslistat ja veronkorotukset seuraavan hallituksen huoleksi. Lisäksi globaalit pääomavirrat ovat kasvaneet niin suuriksi, että edes Yhdysvallat, Kiina, EU, G7, G20 ja muut valtioliitot eivät kykene pääoman oikkuja enään hallitsemaan. On tärkeätä osoittaa, että talouspoliittisesti perussuomalaiset haikailevat yhteiskuntaan, joka on kuollut jo paljon ennen 1980-luvulla käynnistynyttä hyvinvointivaltion alamäkeä.

SMP, PS ja Vasemmisto

Suomen maaseudun puolue syntyi edustamaan rakennemuutoksen satuttamia pienviljelijöitä. Tämä ryhmä oli 1960-luvulla väestössä suuri, mutta kaikille valtapuolueille oli selvää, että kyseessä oli väestöryhmä ilman tulevaisuutta. Tai sillä oli tulevaisuutta vain muihin väestöryhmiin sulautuvana häviävänä joukkona. Nyt SMP on muuttanut nimensä Perussuomalaisiksi eikä pienviljelijöitä Suomessa enää ole. Suomen EU-jäsenyyden seurauksena on ollut suomalaisten pientilojen eräänlainen moderni “uusaitaus”, jossa suurmaanomistajat kuten Björn Wahlroos ja Antti Herlin ovat voineet lunastaa pilkkahintaan kannattamattomia maatiloja samaan aikaan kun nostavat jättimäisiä maatalouskorvauksia EU:lta. Oikeita pienviljelijöitä lienee jäljellä enää jokunen tuhat ja heidänkin olemassaolonsa on lähinnä muistutus pienviljelijöiden häviämisestä.

Perussuomalaisista on tullut puolue ei-kenellekään, koska se ei edusta erityisesti mitään yhteiskunnallisia ryhmiä, mutta samaan aikaan puolue kenelle tahansa, sillä kuka tahansa sellaiseen taipuvainen voi fantasioissaan samaistua pyhään epäilyttävistä ”toisista” puhdistettuun maaperään, kuviteltuun sinivalkoiseen normaaliuteen ja ahdasmielisyydellä latistettuun suomalaisuuteen.

Voidaan ykskantaan todeta, että nykyisessä poliittisessa ilmapiirissä perussuomalaiset ovat porvarillisessa mediassa hohdokkaampi vaihtoehto kuin uskottavuutensa kanssa taistelevat vasemmistopuolueet. Persut ovat yli kolminkertaistaneet kannatuksensa työväen keskuudessa viime eduskuntavaaleista. Vaikka yhtään työväestön etujen mukaista poliittista aloitetta ei ole persujen suunnalta julkisuudessa esitetty, kannatus sen kun kasvaa. Tämä on tapahtunut porvarillisen median avustuksella. Vasemmisto kärsii edelleen Lipposen ensimmäisen hallituksen kelvottomasta politiikasta ja sen aiheuttamasta uskottavuusongelmasta. Tätä tautia pahentaa vielä laskevista kannatusluvuista aiheutuva itseään ruokkiva kehä: laskevat kannatusluvut syövät poliittista uskottavuutta, poliittisen uskottavuuden häviäminen syö kannatusta jne.

Lisäksi vasemmiston ongelmana tuntuisi olevan, että se joutuu jonglööraamaan paitsi radikalismin ja reformismin välillä, myös epämääräisesti “perinteisen” ja jonkin vielä määrittämättömän “uuden” vasemmistolaisuuden välillä. On dramaattista, että näinä päivinä juuri sisältöjen moninaisuus ja toisaalta näiden yhteensovittamattomuus ovat vasemmistolaisen politiikan suurimpia strategisia ongelmia. Esimerkiksi vihervasemmistolaisen yhteisrintaman esteenä (esimerkiksi Vihreiden, Vasemmistoliiton ja SDP:n välinen vaalikoalitio) tuntuisi olevan sukupolvien välinen ristiriita: vasemmassa laidassa on työtä ja materiaa korostava ay-liike ja sen vihreässä päässä ekologisuutta ja downshiftausta korostava urbaanivasemmisto.

Sisällöt johtavat vasemmiston herkästi periaatteellisiin ja yleensä näennäisiin ristiriitoihin, jotka puolestaan kuolettavat nopeasti yhteiset päämäärät, strategisesti järkevän toiminnan, poliittisen kulttuurin sekä näkyvyyden mediassa. Konsepti ei ota löytyäkseen ja sanoma ei mene läpi medialle eikä äänestäjille. Tästä on mielestämme pääteltävissä ainakin se, että humoristinen mutta silti asiapohjainen ja periaatteellinen sekä samalla kyyninen ja joka suuntaan kurottava vasemmistopopulismi on järkevämpi poliittinen toimintalinja kuin loputtomattomaan impotenssiin johtava tylsä periaatekeskustelu olemuksellisesti ja kokemuksellisesti todellisimmista vasemmistolaisista arvoista ja tavoitteista.

Talouspoliittisesti vasemmiston tehtävänä on selkeän oman talouspoliittisen linjan esittäminen. Linjan on oltava niin selkeä, että se voidaan tiivistää muutamaan iskulauseeseen. Seuraavassa esitetään kymmenen vasemmistotalouspopulistista keihäänkärkeä, jotka käsittelevät työtä ja toimeentuloa, perustuloa sekä mahdollisuuksia työhön, yrittäjyyteen ja kapitalistisen voitontavoittelun ylittämiseen, rahatalouden kontrollia sekä talouden demokraattista hallintaa.

Todellisessa politiikassa 2-3 keihäänkärttä lienee kuitenkin maksimi, jotka voidaan poliittisessa huomiotilassa realistisesti saada läpi. Jätämmekin vasemmiston poliittisen johdon tehtäväksi (tehän tunnettu kansan mielialat!) valita esimerkiksi näistä iskulauseista mielenne mukaiset teemat. Eurovaalien jälkeen lienee tullut selväksi Kari Suomalaisen vanha viisaus, että sydän sijaitsee aivojen alapuolella:

1. Varallisuus syntyy työstä. Vaikka hyvinvoinnin ensisijainen lähde on aina luonto ja vaikka elämän laatuun vaikuttaakin moninainen joukko persoonallisia muuttajia, kapitalismin olosuhteissa vaurautta luo viime kädessä työ.
2. Tulonjako tasaisemmaksi. Kapitalismi potkii päähän monia duunareita, pyrkii poistamaan erilaiset tukimuodot ja yksityistämään sosiaalipalvelut, joten tulonjaon tasaisuus on pitkällä aikavälillä aina työläisen puolella.
3. Verotus on tulonjaon väline. Pääomat on laitettava proggressiivisen verotuksen alaiseksi. Verotuksen painopiste ei saa siirtyä voittojen ja palkkojen verotuksesta kulutukseen ja tasaverotukseen, koska tällöin verotus osuu rankimmin yhteiskunnan vähävaraisimpiin. Verotus ei voi palvella pelkästään elinkeinoelämää ja suosia rikkaita vaan sen avulla on taattava toimeentulo, hyvinvointi ja peruspalvelut myös niille, jotka eivät ole työelämässä tai työkykyisiä.
4. Turvallisuus toimeentuloon. Perustulo on vastaus hyvinvointivaltion rappeutumiseen. Prekariaatin vaatima perustulo mahdollistaa oman elämän suunnittelun paremmin kapitalistien asettamissa ristipaineissa. Perustulon tulee taata jokaiselle elämän perusedellytykset, minkä lisäksi se mahdollistaa omatoimisen itsensä työllistämisen. Perustulo ei kuitenkaan ratkaise kaikkia hyvinvointivaltion ongelmia vaan muita tukimuotoja on kehitettävä yhdessä perustulon kanssa.
5. Kynnystä pienyrittäjyyteen on madallettava. Valtion pitää tarjota pienyrityksille palveluita, jotka madaltavat yrittäjyyteen liittyviä riskejä. Tällainen voisi olla esimerkiksi sähköinen taloushallintajärjestelmä julkisena palveluna. Kuten perustulokin, tämä lisäisi ihmisten motivaatiota itsensä työllistämiseen.
6. Maahanmuuttoa käsiteltävä toimeentulon näkökulmasta. Yhä useampi ulkomaalainen tulee Suomeen paremman elämän perässä. Työperäistä maahanmuuttoa ei tule kohdella halpatyövoimana. Työperäisen maahanmuuton ehtona on oltava, että maahantulijoita kohdellaan suomalaisten työehtosopimusten mukaisesti. Vastaavasti pakolaisille ja turvapaikanhakijoille on järjestettävä parempaa kulttuurista integraatiota, jotta he pääsisivät työelämään esimerkiksi pienyrittäjinä edistäen suomalaista hyvinvointia.
7. Voitontavoittelun ylittäviä tuotantomuotoja on kehitettävä. Esimerkiksi immateriaalitalous, commons-pohjoinen vertaistalous ja yhteiskunnalliset yritykset tarjoavat mahdollisuuden ylittää kapitalistinen voitontavoittelu samalla kun ne tuottavat ihmisten tarvitsemia peruspalveluita. Valtion on sosiaalipalveluiden ohella on tuettava tämänkaltaisia tapoja järjestää tuotanto.
8. Monopolisoitumisen yhteiskunnallistaminen. Kapitalismilla on taipumus monopolisoitumiseen. Lainsäädännöllä on estettävä monopolisoituminen erityisesti suuria voittoja tuottavilla aloilla, sillä kapitalismilla on niin ikään taipumus tappioiden kansallistamiseen, voittojen yksityistämiseen ja pääomien alati suurempaan kasautumiseen. Suurista voitoista on tehtävä kansallisen hyvinvoinnin perusta.
9. Rahoitusmarkkinoiden kontrollia on lisättävä. Nykyisellään järjestelmä palkitsee riskinoton samalla kun talouskriisit ratkaistaan viime kädessä veronmaksajien kustannuksella. Uudenlainen rahamarkkinoiden järjestys pakottaa pelaamaan varman päälle, kun pankkien ylimmän johdon ja muiden raha- ja finanssipolitiikkaan vaikuttavien henkilöiden henkilökohtaista vastuuta talouspoliittisessa päätöksenteossa kasvatetaan. Samalla on lainsäädännön turvin varmistettava, että finanssikeinottelusta syntyneitä voittoja käytetään julkishankkeisiin, infrastruktuurin huoltoon sekä muuhun tuottavaan toimintaan.
10. Kansanvalta talouteen. Koska pääoma ei tunnetusti tunne isänmaata, valtion on saatava taloudenhoidosta uudenlainen ote. Palkansaajarahastoja on luotava, eläkerahoja on sidottava nykyistä enemmän Suomeen ja suhdannepoliittisiin tarkoituksiin ja valtion roolia taloudessa on vahvistettava. Teollinen tuotanto on sidottava poliittisin päätöksin koko kansakuntaa hyödyntämään.

Yksi tämän analyysin johtopäätöksistä on se, että Perussuomalaiset ovat talouspoliittinen kupla. Suosion takana ovat muut tekijät kuin politiikan sisällölliset ansiot. [3] Kuten talouskuplat, myös talouspoliittiset kuplat tarjoavat paikan analyysille ja mahdollisuuden paremman linjan hahmottelulle. Tämä kupla pakottaa vasemmiston pohtimaan, miten populistisesti on mahdollista nostaa gallup-lukuja ilman mitään perusteltua sisältöä. Toisaalta on muistettava, että kannatusluvut, jotka on hankittu perustellun sisällön avulla ovat kestävimpiä kannatuslukuja. Joka tapauksessa perussuomalainen kupla mahdollistaa sen, että vasemmisto asetettaa tavoitteensa korkealle tulevaisuuden suhteen. Uskottavan omalaatuisen poliittisen linjan luomisella yli 15 prosentin kannatus (vaikkakaan ei seuraavissa vaaleissa) ei suinkaan ole mahdottomuus.

Viitteet

[1] Arvolaki on klassisen poliittisen taloustieteen keskeisin teoreettinen käsite ja yksi yhteiskuntatieteiden parhaiten empiirisesti todennetuista säännönmukaisuuksista. Arvolain mukaan tavaran arvon määrittää kilpailullisissa markkinaoloissa sen tuottamisen vaikeus eli sen yhteiskunnalliset tuotantokustannukset eli sen tuottamiseen tarvittava yhteiskunnallisesti välttämätön työaika.

[2]  Tilanne, jossa joku pääsee myymään jo valmistettuja tuotteita ylihinnalla muistuttaa nollasummapeliä, sillä yhden voitto on toisen tappio. Jo Adam Smith ymmärsi, että kansojen varallisuuden lähde on työssä. Työ luo uuden arvon talouteen. Liian harvoin korostetaan sitä, että ”vapaan markkinatalouden” profeetaksi nostetulle Smithille tämä tarkoitti viime kädessä sitä, että varallisuuden lähde on pääoman kyvyssä riistää työtä. Kun Sauli Niinistö tai Timo Soini esiintyvät työväen ehdokkaina, heiltä voi odottaa työn painottamista ”vaurauden lähteenä”. Sen sijaan heidän suustaan ei koskaan kuulu, että usein työn tuottamat voitot kerää aivan muu henkilö kuin sen tekijä.

[3] Tommi Uschanovin kirja Suuri kaalihuijaus (2010, Teos) tarjoaa hyvän johdatuksen poliittiseen tietämättömyyteen, josta ainakin politiikan aktiivien tulisi olla tietoisia.