Teemu Mäen haastattelu: Sosialismi, taide ja politiikka
”Taide on ruumiillisempi tiedon ja tutkimuksen kokonaisvaltaisempi laji kuin pelkkien kirjanoppineiden kehitelmät. Tämä on taiteen paras sisällöllinen potentiaali. Taide kommentoi ja testaa yhteiskuntaa sekä tarjoaa vaihtoehtoja omasta erityisestä positiostaan.”
Mitä sosialismi on?
“Vaikka sosialismia tulkitaan monella tavalla niin ehdotan, että se aina tarkoittaisi ainakin seuraavia pyrkimyksiä.
Ensimmäinen on absoluuttinen tasa-arvo eräitten asioiden suhteen eli sosialismi takaa jokaiselle kansalaiselle varallisuudesta, perhetaustasta ja yhteiskunnallisesta asemasta riippumatta yhtä hyvän koulutuksen, terveydenhoidon, oikeusturvan, päivähoidon ja vastaavat. Jos tämä otetaan kirjaimellisesti, nämä tavoitteet vaikuttavat kompromissienkin kautta yhteiskunnan rakenteeseen ja toimintoihin ratkaisevasti. Käsitteiden hämärtymisestä ja liudentumisesta huolimatta tämä perusidea edelleen erottaa sosialistiset ajattelutavat kapitalistisista ja uusliberaaleista ratkaisevasti.
Toinen sosialismin peruspiirre liitty taloustieteeseen. Kapitalismissa oletetaan, että tuotteen tai palvelun kannattava menekki markkinoilla todistaa, että tuote on kuluttajille hyväksi sekä osa yhteishyvää, koska joku sitä avoimilla markkinoilla vapaaehtoisesti tekee ja joku vapaaehtoisesti ostaa. Kapitalismin mukaan valistunut kuluttaja tietää, mikä on hänelle itselleen parhaaksi ja että taloudellisesta toimeliaisuudesta seuraa automaattisesti verotulojen, syntyvien työpaikkojen ynnä muun kannattavan toiminnan kautta yhteishyvää. Sosialismissa tähän suhtaudutaan skeptisesti, sillä tuotteen taloudellinen voitollisuus tai kannattavuus ei kerro vielä mitään siitä, onko kyseinen tuote hyväksi niille ihmisille jotka sitä vapaaehtoisesti tai näennäisesti vapaaehtoisesti ostaa, eikä kerro, onko tuote hyväksi valtiolle, ihmiskunnalle, luonnolle jne.
Tämä on hyvin ratkaiseva metatason ero sosialismin ja kapitalismin välillä, joka vaikuttaa kaikkeen muuhun. Skeptinen suhtautuminen tuotteisiin ja kaupalliseen kannattavuuteen on noussut sosialismin perinteisen tasa-arvopyrkimyksen rinnalle ja jossain määrin sitä tärkeämmäksi. Sosialismin varhaisimmissa versioissa ei ollut nähtävissä ekologisia kasvun rajoja, jolloin oli luontevaa ajatella, että tuotanto sinänsä on aina hyvä. Vaikka sosialismit ovat muutaman viimeiset vuosikymmenen aikana hävinneet pääomalle ja markkinavoimille, sosialismin periaatteellinen asema, tarpeellisuus ja olemassaolon oikeutus on selvästi kasvanut.
Suurelle osalle maailman ihmisille on epäselvää, tuottaako sosialismi tasa-arvoa, hyvinvointia tai oikeudenmukaisuutta tehokkaammin kuin kapitalistiset markkinat, mutta toisaalta kasvun rajojen suhteen on ilmiselvää pidemmällä tähtäimellä, että sosialismin mahdollistamaa kriittisyyttä tuotantoon tarvitaan ja se on osoittanut oman välttämättömyytensä. Teivo Teivainen vieraili joku päivä sitten vetämässäni luentosarjassa ja otti puheeksi, miten suuri osa suuryhtiöiden ja valtioiden edustajista, jotka tekevät kauaskantoisia suunnitelmia tulevaisuuteen, ymmärtävät sen, etteivät markkinat enää kasva ja että täytyykin ruveta varustautumaan siihen mitä tehdä, kun olennaisimmaksi kiistakapulaksi jää pentopinta-ala, vesivarat ynnä muut. Markkinoiden kasvupotentiaali ehtyy ja markkinamekanismi johtaa ainoastaan hallitsemattomaan luhistumiseen.
Kaikki muut ovat oikeastaan sivuhuomautuksia. Koska useimmilla ihmisillä on sosialismista tai vasemmistolaisista aatteista mielikuva, joka tarkoittaa vapauden vähentymistä, sosialismin kannattajien tulee joka käänteessä toistaa, että kapitalismissa sananvalta on rikkailla. Julkisesta näkyvyydestä tulee kaupallinen hyödyke, jolloin suurimmat mediayritykset hallitsevat ilmaisuvapauden ja julkisen keskustelun sfääriä. Tämän vuoksi vapailla markkinoilla toisinajattelijoiden on lähes mahdotonta saada ääntään kuuluviin, vaikka heillä onkin kapitalismin turvin oikeus lässyttää mitä huvittaa. Jotkut oikeistolaiset yhteiskunnat ovat arvokonservatiivisia ja asettavat tarkat rajat sille, minkälaisia aatteita saa esittää ja minkälaisia ei. Jotkut ovat taas hyvin arvoliberaaleja ja saa esimerkiksi perustaa pedofiilipuolueen kuten Hollannissa ja nämä molemmat mahtuvat oikeistolaisen spektrin sisään.
Vastaavasti sosialistisissa malleissa on sama vaihteluväli. On hyvin dogmaattisia, neuvostoliittolaistyyppisiä käsityksiä ilmaisuvapauden luonteesta ja toisessa ääripäässä on arvoliberaaleja käsityksiä. Sosialismi pyrkii puuttumaan markkinamekanismin toimintaan julkisen keskustelun tai itseilmaisun sfäärissä. Tämä on pyrkimystä mielipiteiden biodiversiteetin maksimoimiseen eli epäkaupallisten tai vähemmistöjen edustajien tukemista, olivat he sitten yksittäisiä journalisteja, kirjailijoita, taiteilijoita, julkaisuja, kustantamoita jne. Sosialismissa nähdään, että markkinat johtavat yksipuoliseen mielipideilmastoon, minkä vastapainoksi tarvitaan määrätietoista markkinoiden sääntelyä, jotta lopputuloksena olisi tasa-arvoinen ja monipuolinen mielipideilmasto.”
Jos kapitalismia eteenpäin vievä voima on oman edun tavoittelu, mikä on sosialismissa tuo voima, joka takaa julkispalvelut, koulutuksen, ilmaisuvapauden jne.?
“Tuo on vaikea kysymys. Kun on selvästi niin että kapitalismi perustuu atomistiseen ihmiskäsitykseen eli sen polttoaineena on yksilöiden itsekkyys ja toisekseen se tuottaa yksilöiden itsekkyyttä niin miten tuon kehän voisi murtaa tai tarjota uskottavan kuuloinen vaihtoehto sille? Se konkretisoituu esimerkiksi siinä, että amerikkalainen terveydenhuoltomalli on epätasa-arvoinen ja helvetin kallis verrattuna skandinaaviseen tai eurooppalaiseen malliin, mutta amerikkalaiset eivät näillä näkymin tule koskaan sitä uskomaan. Pienituloisetkaan ei usko epämääräiseen sosialistisen kuuloiseen eurooppalaiseen malliin. Heidän mukaansa kaupalliseen terveysvakuutusjärjestelmään perustuva yksityinen terveydenhoitomalli on reilu sekä kustannustehokkain. Se on uskonasia ja tämä kamppailu perustuu mielikuviin ja sitä on vaikea kääntää. Toisaalta monet sosialistiset periaatteet ovat Pohjoismaissa ja Länsi-Euroopassa hyvin suosittuja, kuten ajatukset julkisen terveydenhuollon tai päivähoidon tärkeydestä. Tällaisilla asioilla voi olla kannatusta sen jälkeen, kun niitä on kokeiltu ja niihin on opittu luottamaan. Useat sosialistiset tavoitteet voidaan perustella myös atomistisen ihmiskäsityksen kautta. Sosialismi on myös itsekkään yksilön kannalta parasta (ellet sitten satu olemaan se kulmakunnan rikkain tyyppi), sillä selvästi väestön valtaenemmistölle sosialistinen malli on hyvä.
Sosialismi ei ole tässä markkinoiden vastainen näkövinkkeli, vaikka jotkut vasemmistolaiset mallit niin kuin Neuvostoliitto ovat perustuneet markkinoiden kieltämiselle ja tästä on loputtomasti paljon vitsejä, mitä se äärimuodossaan tarkoitti. Keskuskomitea päätti leivän hinnan olivatpa sen tuotantokustannukset mitkä hyvänsä ja tälle on helppo nauraa, mutta mikään ei pakota toimimaan sosialismissa niin. Sosialismi yhteiskuntajärjestelmänä perustuu markkinoille ihan yhtä suuressa määrin kuin kapitalismikin. Kapitalismin ja sosialismin ero ei ole markkinamyönteisyydessä, sillä molemmat ovat suunnitelmatalouden erilaisia muotoja, joiden ero on siinä, miten markkinoita ohjataan ja miten taloutta suunnitellaan. Kapitalismin uskontunnustus on taloudellisen toimeliaisuuden maksimoiminen ja pääoman liikkumisen ja kasautumisen vapaus. Kapitalismissa hyväksytään valtavat pääomakasaumat ja ajatellaan, että on pelkästään reilua, kun kykenevimmät saavat eniten ja että se on myös luusereille hyväksi, koska suklaa valuu pyramidin alakerroksille pikkuhiljaa. Sosialismissa vapaa hinnanmuodostus markkinoilla on hyvä lähtökohta, mutta markkinoita tulee vahvasti ohjailla ja suunnata niin etteivät ne tuottaisi yksilöiden, yhteiskunnan tai luonnon kannalta tuhoavia tuotteita ja että yhteisen toiminnan tuloksena syntyvä lisäarvo jakautuisi ei täysin tasaisesti, mutta kuitenkin oikeudenmukaisesti niin että perustaso olisi taattu absoluuttina kaikille.
On suuri filosofinen ero, että kapitalismi perustuu sille fantasialle, että yksilö tekee itse työnsä tulokset, että Bill Gatesin ansiota on Microsoftin olemassaolo ja se on hänen henkilökohtainen saavutuksensa. Sosialismissa lähtökohtana on, että kaikki inhimillinen tuotanto on vähintään puolittain yhteistuotantoa – useimmat meistä eivät osaisi tehdä itsekseen edes lusikkaa, puhumattakaan mistään monimutkaisemmasta. Koska kaikki on lähtökohtaisesti yhteistoimintaa, myös kaikki inhimillisen toiminnan tulokset, lisäarvo, tavarat ja palvelut ovat ihmisyhteisön yhteisiä saavutuksia, eikä yksilöiden. Tästä seuraa eri tyyppisiä näkemyksiä siitä, mikä on oikeudenmukainen tapa suhtautua näihin työn tuloksiin ja kuinka jakaa niitä.”
Mikä on taiteen tehtävä?
“Keskustelu taiteen määritelmästä ei ole mielekästä, koska tuota määritelmää ei tarvita oikeastaan mihinkään. Ei ole kiinnostavaa keskustelu siitä, mikä on taidetta ja mikä ei, tai siitä, onko sellainen taidetta, joka on syntynyt esimerkiksi tahattomasti. Taiteella on tarkoitettu yhtä sun toista eri aikakausina ja eri yhteiskunnissa, mutta meidän konstekstissa taiteen erityispiirre on juuri sen määrittelemättömyys. Taide on harmaa alue, jonne oikeastaan kuka vain voi mennä tekemään mitä vain ja väittää sitä taiteeksi, eikä oikeastaan kukaan toinen voi tulla todistamaan, ettei kyseessä olisi taide. Taiteen määritelmästä keskusteleminen on loputtoman uuvuttavaa, minkä sijaan on mielenkiintoisempaa keskustella, mitä ihmiset taiteella sitten tekevät tai minkä takia sitä kulutetaan. Olen ekumeenisesti ehdottanut, että erimielisyyksistämme huolimatta olisimme yksimielisiä siitä, että taiteella on neljä tehtävää.
Taiteen ensimmäinen tehtävä on nautinto, sillä kaikki me haluamme taiteelta jonkinlaista nautintoa sekä tekijöinä että kuluttajina. Nautinnottomuus taiteen kuluttamisessa tarkoittaisi, että se olisi vähän kuin kalanmaksaöljyä eli helvetin pahaa, mutta pitkällä tähtäimellä terveellistä. Taide sen sijaan on nautintopohjaista toimintaa ja taidekokemuksen täytyy aktina olla jollain tavalla palkitseva. Taiteen nauttiminen ei voi perustua vain teoreettiseen tai spekulatiiviseen tietoon taiteen jälkivaikutuksista. Mitä se nautinto sitten on tai mitä sen pitäisi olla? Useimpien tulkintojen mukaan taiteen suoma nautinto on eskapistista fantasiaa eli sen parissa voi unohtaa vallitsevan todellisuuden. Toisessa ääripäässä on taas itseni kaltaiset taidetosikot, joiden mukaan taiteen nautinnollinen potentiaali on todellisuuden vaihtoehdon tai pakenemisen sijaan siinä, että se on todellisuuden kohtaamisena erityisen voimakas, kokonaisvaltainen ja rehellinen muoto. Näitä ääripäitä yhdistää kuitenkin se, että taiteen on joka tapauksessa oltava herkullista ja nautinnollista.
Toinen yleisesti hyväksytty taiteen tehtävä on keskustelun herättäminen. Tämä on tavallisimpia fraaseja myös opetusministeriön mietinnöissä, miten hankalanakin koettu nykytaide on tärkeää, koska se herättää keskustelua sellaisista yhteiskunnan kipupisteistä, jotka muuten voisivat jäädä huomiotta. Tämän hyväksyy suurin osa ihmisistä ja usein se sanotaankin siinä muodossa, että taiteen tehtävä on ainoastaan esittää hyviä kysymyksiä – ei tarjota vastauksia. Teokset ovat vähän kuin spottivaloja, jotka kohdistavat yleisön huomion johonkin aiheeseen. Tämä funktio on tärkeä, mutta suhtaudun siihen puolittain skeptisesti, koska en usko, että keskustelun herättäminen neutraalissa muodossa olisi oikeasti mahdollista. Ei ole mahdollista vain neutraalisti herättää keskustelua, olla olematta itse mitään mieltä tai ottamatta mitään kantaa, tämänkaltainen käsienpeseminen on tekopyhyyttä. Väittäessään näin ja pyrkiessään herättämään keskustelua taiteilijalla on aina jokin kanta, jota hän liputtaa. Toisekseen neutraali keskustelu ei ole mahdollista myöskään siksi, ettei keskustelu herää, jos taideteos on täysin neutraali eli harmiton. Ne taideteokset, jotka onnistuvat herättämään keskustelua, ovat lähes poikkeuksetta jollain lailla häiriköiviä tai loukkaavia tai solvauksia tai niissä on jokin räikeä ja kuohuttava väite.
Kolmas taiteen tehtävä on tavoitella viisautta. Sekin on yleisesti hyväksytty, että esimerkiksi Shakespearen ja Dostojevskin teoksissa tai antiikin Kreikan tragedioissa on joitain syvällisiä näkemyksiä tai oivalluksia ihmismielen toiminnasta, ihmisen kohtalosta tai ihmisyhteisöistä. Tuhansien vuosien inhimillinen historia suhtautuu taiteeseen tässä mielessä toiveikkaasti. Sanan viisaus käyttäminen kuulostaa hieman vaivaannuttavalta, mutta se kuitenkin sisältää sekä konkreettisemman ongelmanratkaisun logiikan että metafyysisen pohdiskelun siitä, minkä vuoksi kannattaisi elää. Se ei ole luonnontieteellinen, matemaattinen eikä muutenkaan eksaktien tieteiden kysymys, eikä siitä päästä koskaan eroon. Hyvää ja mielekästä elämää ei voida myöskään redusoida makuasiaksi tai yksityisasiaksi, vaikka siihen ei pysyvää tai ainoaksi oikeaksi todistettua vastausta voikaan löytyä. Tässä mielessä taide on juuri viisauden tavoittelua, välillä onnistuu ja välillä ei.
Neljäs ja viimeisin on ajatus siitä, että taide on tunne-elämän kehittämistä tai viljelyä. Vaikka tämän voisi ajatella viisauden tavoittelun osaksi, on mielekkäämpää ajatella se erilliseksi funktioksi. Tunne-elämän kehittäminen jakaantuu kahtaalle. Yhtäältä on ajatus tunne-elämän kehittämisestä välineellisenä pyrkimyksenä eli oppia ymmärtämään ja hallitsemaan omaa tunne-elämäänsä (miltä minusta tuntuu ja miksi tuntuu tältä). Tunne-elämän haltuunotto tietoisuuden tai jopa järjen alaisuuteen on täten hyötyperustainen pyrkimys, jossa pyritään saamaan parempi ote omasta elämästä. Toisena erillisenä pyrkimyksenä on välineellisen pyrkimyksen sijaan itsetarkoituksellinen pyrkimys kehittää tunne-elämäänsä. Kun tyypillisesti teemme tai kulutamme taidetta niin päämääränä on tuntea uutta, enemmän ja monipuolisemmin, jolloin tunne-elämään suhtaudutaan puutarhana, jota halutaan eloisammaksi ja rikkaammaksi.
Taiteen tehtävät on tungettavissa näiden neljän kattokäsitteen alle, vaikka olisimme keskenämme kuinka riitaisia siitä, mitkä teokset ovat hyviä ja mitkä teokset toteuttavat mitäkin näistä tehtävistä. Taiteen tekeminen ja kuluttaminen tarkoittaa puuhastelua nautinnon, keskustelun herättämisen, viisauden tavoittelun ja tunne-elämän kehittämisen parissa. Tämän erittelyn käyttäminen on ollut erityisen hyvä luennoidessani taiteesta esimerkiksi insinööreille tai sellaisille, joilla on skeptinen käsitys taiteesta ylipäätään tai ei oikeastaan mitään käsitystä taiteesta, jotka haluavat kuulla, että mitä vittua se taide nyt on.”
Mitkä taiteen mahdollisuudet sitten on toisaalta kapitalismissa ja toisaalta sosialismissa?
“Tähän pätee myönteinen ja kielteinen näkövinkkeli.
Myönteistä on taiteen valtava tehokkuus ja potentiaali. Taide on ihmisen kehittämistä kokemusmaailman muokkausmenetelmistä ylivoimaisesti tehokkain insinöörikielellä ilmaistuna. Voimme säätää kokemusmaailmaamme esimerkiksi juomalla pullon viinaa, matkustamalla Himalajalle, menemällä vuoristorataan tai maata kiertävälle radalle ja tekemällä muita tällaisia luotettavia, kiistatta toimivia keinoja tuottaa voimakkaita tai erityisiä kokemuksia, mutta nämä ovat tosi tehottomia verrattuna siihen, että me voimme myös melko luotettavasti opetella lukemaan ja kirjoittamaan runoja, jotka aiheuttavat vähintään yhtä suuren mielenjärkytyksen tai kokemuksellisen mullistuksen. Tämä juuri on taiteen hienoimpia puolia, että yksi kirjan sivu voi niin voimakkaasti kuohuttaa mieltä, että se tehokkuudessaan ylittää valtavan apparaatin, tekniset järjestelyt ja maapallon toiselle puolelle matkustamisen. Tässä mielessä taide suoriutuu näistä tehtävistään loistavasti. Taide on loistava menetelmä saavuttaa nautintoa tai oivalluksia, viisauden tavoittelua sekä tunne-kehittämistä ja runsastamisesta, enkä näe, että se olisi millään tavoin kuolemassa sukupuuttoon tai ajautumassa umpikujaan, päinvastoin.
Kielteistä on tietenkin se, että jos ajatellaan taidetta yhteiskunnan muuttamisen keinona, niin äkkiseltään näyttää, että mahdollisuudet ovat hyvin pienet. Taide voi muuttaa yhteiskuntaa vain, jos se tavoittaa miljoonayleisön, jolloin se on tilastollisesti merkittävää vaikuttamista yhteiskuntaan. Silloinkin voidaan ajatella, että Madonnan vaikutus on ollut maailman kulttuuriin joidenkin asioiden suhteen radikaali. Madonna on omalla kaupallisella työllään tehnyt esimerkiksi paljon homofobian vastaista työtä. Suurin osa umpikaupallisena ja harmittomana pidettynä taiteestakin selvästi tarkoituksellisen poliittisessa mielessä vaikuttaa maailman menoon. Askeleen taiteellisemmalla tasolla ovat Spike Leen elokuvat, jotka ovat kaikki kaupallisia elokuvia ja tarkoitettu perusjätkälle ja -muijalle jenkeissä, ja ne ovat kaikki kuitenkin sisällölliseltä intentioltaan selvästi yhteiskunnallisia esimerkiksi suvaitsevaisia tai rasismia vastaan. On siis mahdollista tavoittaa suuri yleisö ja tehdä poliittisesti mielekästä taidetta.
Mitä sitten pitäisi ajatella siitä taiteesta, jolla on pieni yleisö? Jotta sen voisi ajatella poliittisesti mielekkääksi, on muutamia erilaisia mahdollisuuksia.
Hyvin olennaista on se, että ei pidä ajatella poliittista toimintaa näkemysten markkinointina, että minulla on tämä hyvä aate ja on poliittista toimintaa saada käännyttää mahdollisimman monta poliittisen aatteeni kannalle. Tämä on yksi poliittisen toiminnan muoto ja päämäärä, mutta yhtä hyvin voidaan ajatella poliittista toimintaa filosofisena toimintana. Poliittista on se, kun yritän saada tolkkua siihen, miten yhteiskunta toimii, mistä on kysymys ja mitä pitäisi tehdä. Silloin kun poliittisen toiminnan fokus on tässä, eikä valmiiden käsitysten markkinoinnissa, niin silloin sitä tutkimusta tehdessä on sivuseikka, miten se lopputuloksille voi tehdä, kuinka montaa ne kiinnostavat. Jotta tutkimuksessa voisi päästä pitkälle ja syvälle, on välttämätöntä sysätä syrjään pohdinnat siitä, onko tällä merkitystä tai kuinka montaa tämä kiinnostaa.
Filosofiselta kannalta pieni yleisömäärä ei ole ongelma. Jos esimerkiksi Immanuel Kant, Martin Heidegger tai Friedrich Nietzsche olisivat miettineet omaa filosofista toimintaansa massamenekin tai tilastollisen merkittävyyden ehdoilla, niin he olisivat filosofisesti kastroineet itsensä ja tyrehdyttäneet oman filosofisen ajattelunsa. Tämä pätee myös poliittiseen ja taiteelliseen ajatteluun ja suurimman osan voi tehdä hyvin vain jos unohtaa kosmisen kysymyksen siitä, onko tällä merkitystä. Esimerkiksi Kant on ratkaisevasti vaikuttanut sivilisaatioomme. Koska pieni vähemmistö maailman ihmisistä Kantin aikana ja koskaan myöhemminkään on lukenut Kantia tai edes Kantista, on hämmentävää, että millä vitun menetelmällä ne Kantin ideoiden vaikutukset ovat oikein tihkuneet yhteiskuntaan. Pelkästään tämän pitäisi riittää rohkaisuksi kelle tahansa taiteilijalle, filosofille tai poliittisten ideoiden kehittäjälle.
Taiteella voi olla merkitystä silloinkin kuin se tavoittaa pienen yleisön. Pienenkin yleisön kautta voidaan saavuttaa massavaikutus, jos yleisö on erityinen, jos vaikutetaan yhteiskunnan avainhenkilöihin. Aiemmin filosofin ei tarvinnut vakuuttaa kuin hoviväki, koska sillä oli kaikki valta. Nykytaide ei tavoita vallanpitäjiä vaan päinvastoin taideskenen yleisö on tyhjätaskuhumanisteja, joilla on poikkeuksellisen vähän kovaa valtaa, juridista tai muuta määräysvaltaa. Silti nämä voivat olla avainhenkilöitä, mielipidevaikuttajia, tulevaisuuden päättäjiä jne. Ilmeisesti suurin osa taiteesta ja filosofiasta vaikuttaa avainhenkilöiden tai pienen vähemmistön kautta hämmästyttävän voimakkaasti yhteiskuntaan. Esimerkiksi eläinoikeusaate etenee, vaikka suurin osa väestöstä väheksyy ja vihaa sitä. On epäselvää, missä kohtaa se käännyttää ihmisiä tai valtaa alaa, vaikka siihen suhtaudutaan niin pilkallisesti, kammoksuen tai vaarallisena aatteena. Pieni vähemmistö pitää melua ja onnistuu näyttäytymään karismaattisena tulevaisuuden airueena osalle suurta enemmistöä. Jotkut ovat ikään kuin välitilassa ja heidän oma näkemyksenmuodostuksensa on vielä kesken, ja näihin juuri karismaattinen etujoukko vaikuttaa tehokkaasti. Valtavan yleisön tavoittamisen sijaan riittää pieni nakertaminen, joka etenee aste asteelta.
Matemaattisempi yhtälö on puolestaan se, miten vertailla kahden taidetekeleen vaikutusta. Oletetaan, että yksi tavoittaa miljoonayleisön, mutta koskettaa yleisöään vain lievästi. Toinen tekele tavoittaa 2000, mutta vaikuttaa niihin syvästi. Tämän pohjalta voidaan matemaattisesti todeta, että jälkimmäinen teos vaikuttaa maailmaan enemmän. Näiden todentaminen on vaikeaa, mutta selvästi mahdollinen asia.
Viimeinen ja hyvin oleellinen asia poliittisesta vaikutuksesta on se, ettei mikään pakota meitä ajattelemaan, että poliittisesti merkittävää olisi ainoastaan muutos, joka tapahtuu massasubjektin tasolla esimerkiksi tilastollisena muutoksena kansan tai väestön käyttäytymisessä tai mielipiteissä. Yhtä mielekästä ja oikeutettua on ajatella, että varteenotettavaa muutosta on sellainenkin, joka tapahtuu yksilön pään sisällä. Kuvitellaan syrjäytynyt alkoholisti, joka on onneton sen vuoksi, että se pitää itseään luuserina ja loisena. Se on ahdistunut, koska on työtön ja ihmiset vihaa sitä, eikä kyynisyys poista tätä totaalista omanarvon puutetta. Sitten tämä tyyppi lukee runokirjan tai kuuntelee jonkun levyn lyriikat ja jonkun taiteellisen impulssin vuoksi muuttaa näkemystään yhteiskunnasta, esimerkiksi että suurin osa työllisistä tekee työtä, joka on ekologisesti tuhoisaa tai ihmisoikeuksien vastaista. Työttömänä teen siis enemmän hyvää kuin he, kun en ole mukana tuossa tuhoisassa tuotannossa. Kunnia-asiaksi tulee kieltäytyä töistä, jotka ovat ekologisesti kestämättömiä, ihmisoikeuksia loukkaavia tai ehdoiltaan sellaisia, että niihin suostuessani osallistuisin työvoiman kollektiiviseen polkumyyntiin. Ihmisen käsitys omasta paikastaan yhteiskunnassa voi muuttua helpommin taidekokemuksen kuin tilastotieteen tai poliittisen teorian kautta. Tästä mielialamuutoksen seurauksena siitä tulee jollain lailla onnellinen, mutta siltä tämä on ainoastaan hänen pääkoppansa sisäinen maanjäristys. Jos hän pysyy työttömänä ja alkoholistina, normaalia olisi ajatella, että kyseessä on psykologinen muutos poliittisen sijaan ja siten merkityksetön. Sikäli kuin otamme yksilön vakavasti, tämä on merkittävä poliittinen muutos hänen poliittisessa ajattelussaan, eikä pelkästään psykologinen mielialan heilahdus. Olisi yksilöä halveksivaa tai ylimielistä väittää, ettei sillä ole mitään yleisempää merkitystä. Humanisteina meillä on velvollisuus ottaa vakavasti myös tällainen poliittisuus, joka on yhden ihmisen kokoinen universumin muutos.”
Sekä valtion subventoimaan taiteeseen että markkinoilla menestymiseen nojaaminen on korruptoivaa. Kuinka taiteen riippumattomuus säilytetään?
“Taiteen riippumattomuus on ensiarvoisen tärkeää. Jotta taide olisi kriittisen ajattelun erityisen voimakas ja kokonaisvaltainen muoto sekä laajennettu versio perinteisestä kriittisestä ajattelusta (tarkoittaen sanallista argumentointia ja perustelua filosofian ja poliittisen teorian muodossa) ei-kielellisen menetelmien ja tuloksien kautta, taiteen täytyy olla riippumatonta ja intressitöntä kyetäkseen katsomaan, minkälainen maailma on, minkälainen voisi olla ja minkälainen pitäisi olla. Tätä kritiikkiä eivät saa häiritä mitkään komentokeskukset tai rahoittajan toiveet, eivätkä myöskään spekulaatiot sillä, millä voisi olla kaupallista menekkiä. Taiteen riippumattomuus on samalla tavalla tärkeää kuin oikeuslaitoksen riippumattomuus tai lääkärin positio suhteessa potilaaseen. Taiteen riippumattomuutta ei voida taata, mutta sitä voidaan vaalia monilla menetelmillä.
Ensimmäinen on mentaalinen menetelmä. Mitä useammat taiteilijat tekevät taidettaan epäkaupallisista syistä niin sitä parempi. Tällöin ne ovat aika riippumattomia.
Toisesta ääripäästä hyvin tehokas tapa edistää taiteiden riippumattomuutta on sosiaaliturva. On meidän sivilisaatiollemme tyypillinen ilmiö, että tyhjätaskutaiteilijoita on ihan vitusti. Sosiaaliturva takaa, että heti jos ei tee kaupallisesti kannattavaa työtä, ei joudu automaattisesti asunnottomaksi tai näe nälkää. Sosiaaliturva mahdollistaa, että jos joku haluaa sietää suhteellista köyhyyttä niin sen voi tehdä ja sitten voi vähäisen varallisuutensa, mutta runsaan aikansa käyttää taiteeseen. Oikeistolaiset suhtautuvat eurooppalaiseen malliin epäilevästi kysyen, että miten valtion rahoittama taide voi olla riippumatonta, eikö se ole valtion propagandaa? Mikään ei edellytä, että näin tarvitsisi olla ja jos sen vaihtoehtona on amerikkalainen malli eli että taide rahoitetaan markkinavoimin tai että harvalukuiset upporikkaat mesenaatit rahoittavat taidetta, niin tämä eurooppalainen malli on huomattavasti riippumattomampi, puolueettomampi ja tasa-arvoisempi.
Taiteen riippumattomuuden perusta on kuitenkin taiteilijoiden omissa motivaatioissa ja ilman sitä ei mitään riippumattomuutta voi edes olla. Filosofisesti ilmaistuna taiteellinen toiminta on yleensä sellaista, jossa työ on oman tekemisensä ensisijainen palkkio, eikä välineellistä pyrkimystä kohti mammonaa, mainetta tai arvostusta. Maalarit maalaavat sen vuoksi, että ne nauttivat maalaamisen aktista niin paljon, niiden lopputulosten katsomisesta tai näytteille asettamisesta. Taiteen tekeminen sinänsä on palkinto, mikä tekee taiteen ei nyt immuuniksi, mutta melko riippumattomaksi.”
Taiteilijat ovat köyhin ammattikunta. Olisiko taiteen riippumattomuus paremmin taattavissa esimerkiksi perustulolla?
“Aika tarkalleen 20 vuoden aikana sosiaaliturva on Suomessa muutettu vastikkeelliseksi ja kannustavaksi. Tämä ei ole enää aitoa sosiaaliturvaa, jolla taataan perustoimeentulo kaikille ilman ehtoja vaan se on tiettyyn elämäntapaan pakottavaa perusturvaa, jonka saamiseksi on säädetty ankarat ehdot. Toimeentulotuki kuuluu kaikille, mutta jos olet sen ja sen ikäinen niin sinun tulee mennä näihin ja näihin koulutuksiin tai jos olet kieltäytynyt näin ja näin monesta työpaikasta niin sen jälkeen tulee tämmöinen ja tämmöinen karenssi. Sosiaaliturvan ihmisoikeudellinen perusta on melkeinpä hävitetty, eikä se ole perusturvaa perustuslain ja YK:n ihmisoikeuksien julkistuksen tarkoittamassa mielessä nimenomaan Suomessa. Tämä on ollut monella tavalla katastrofaalinen huononnus, jonka yhtenä seurauksena se on myös taiteiden kannalta valtava huononnus. Kitkuttamista minimitoimeentulotuella ja keskittymistä runoiluun, piirtelyyn ja tanssahteluun ei enää voi vapaasti valita vaan ihmisten täytyy naamioida, valita se väliaikaisesti tai valita se ja sietää yhä uusia raipparankkarangaistuksia, toimeentulokarensseja ja muita.
Tämä on taidepoliittisesti ehkä suurin huononnus, mitä on 20 vuodessa tapahtunut. Se, mitä on tapahtunut apurahapolitiikassa tai taidelaitosten (teattereiden, museoiden…) rahoituksessa, ovat myös merkittäviä muutoksia, mutta paljon perustavanlaatuisempi on yleinen sosiaaliturvan alasajo ja muuttaminen työhön tai aktiivisuuden teeskentelyyn pakottavaksi. Tämä sosiaaliturvan ideologisesti fundamentalistinen muutos on ollut mahdollista siksi, että demarien pitkästä valtakaudesta huolimatta virallinen valtiollinen käsitys työstä ja tuotannosta on juuri sillä tavalla kapitalistinen kuin alussa kuvailin. Lähtökohtana on, että kaikkien pitää tehdä työtä ja kaikki työ on ilman muuta hyvää, jos se on taloudellisesti kannattavaa palkkatyötä tai yrittäjyyttä.
Taide on ruumiillisempi tiedon ja tutkimuksen kokonaisvaltaisempi laji kuin pelkkien kirjanoppineiden kehitelmät. Tämä on taiteen paras sisällöllinen potentiaali. Taide kommentoi ja testaa yhteiskuntaa sekä tarjoaa vaihtoehtoja omasta erityisestä positiostaan.
Sen ohella taiteella on yhteiskunnallista merkitystä sitä kautta, että taiteilijat ammattikuntana tahattomasti olennoivat vaihtoehtoa. Taiteilijat ovat uppiniskainen porukka, joka kieltäytyy alistumasta kapitalismin tai taloudellisen hyödyntavoittelun orjiksi. Monet taiteilijat, jotka tekevät täysin paskaa taidetta, näyttävät kuitenkin omalla rohkaisevalla esimerkillään ihmisille, että voi ajatella ja elää toisin. Tämä taiteen radikaali puoli, joka ei välttämättä näy teoksissa, mutta elää taiteilijoiden ammattikunnassa kollektiivisena alakulttuurina ja hämmentää yhteiskuntaa.
Taiteen rahoitusta ja taiteilijoiden toimeentulokysymystä ei voida ratkaista yksinkertaisesti, eikä yhdellä kerralla. Monien nuorten radikaalien suosima fantasia on se, että perustulo ratkaisisi taiteen rahoituksen totaalisesti ja kuka tahansa voisi jättäytyä sen varaan ja keskittyä taiteeseen. Perustulon kääntöpuolena on kuitenkin se, että se takaa kyllä tarvittavan ajan, mutta ei mitään aineellisia resursseja sellaisen taiteen tekemiseen, johon tarvitaan materiaalia tai muita aineellisia resursseja. Se yksipuolistaisi taiteen tekemisen mahdollisuuksia radikaalisti tai tuhoisasti. Pelkästään ooppera ei muuttuisi mahdottomaksi, mutta suuri osa myös muusta taiteesta. Taiteen muodoiksi tulisi olohuoneessa tehtävät kuvat, tekstit ja muut, joita voidaan levittää internetissä. Perustulo on siis tarpeellinen, muttei riittävä. Tarvitaan myös yhteiskunnan tukea taidelaitoksille.
Kolmantena keinona taiteen rahoituksen kannalta voidaan nähdä pikkusormen ojennus markkinavoimille. Miten markkinoita voitaisiin säätää niin, että taiteellinen toiminta tulisi taloudellisesti vähemmän tappiolliseksi. Tässä mielessä suhtaudun ay-liikkeeseen ja tekijänoikeuksiin toiveikkaasti. Mikään ei estäisi esimerkiksi kirjailijaliittoa ryhtymästä militantimmaksi niin, että se joukkovoimalla neuvottelisi kustantamoiden kanssa sellaisen diilin, jossa kirjailijalle käteenjäävä osuus vähittäismyyntihinnasta olisi kolminkertainen.
Taiteilijoista kuulun tekijänoikeusmyönteiseen lobbyyn. Radiosoittokorvausjärjestelmä on hyvä käytännön esimerkki systeemistä, jossa tekijänoikeuksiin vedoten lainsäädännön kautta luodaan juustohöylänomaisia maksuautomaatteja, eli taiteen levittämisestä, käyttämisestä, kuluttamisesta automaattisesti maksetaan taksaa. Tällaiset maksuautomaatit eivät tyrehdytä taiteen tekemistä tai ole missään ristiriidassa sitaattioikeuden tai sämpläämisen ja muun tällaisen kanssa. Tekijänoikeuksia on vain joillakin aloilla, niitä voitaisiin käyttää laajemminkin ja niiden perimää taksaa voitaisiin valtavasti ilman että se vaikuttaisi vähittäismyyntihintoihin kuluttajan kannalta juuri mitään.
Tekijänoikeuksien suoja-ajan pitäisi olla rajaton. Skenaarioita on muutama. Ensimmäinen malli, jossa tekijänoikeuksien suoja-aika olisi rajaton, on melko kapitalistinen. Taidetuotteet olisivat tässä mielessä samanlaista pääomaa kuin maaomaisuus tai muu aineellinen varallisuus. Niin kauan kuin yksityisomaisuus pätee, olisi oikeudenmukaista, että ne ulottuisivat kaikkialle. Miksi tekijänoikeus taideteokseen häviäisi ja muuttuisi jonkin ajan kuluttua automaattisesti yhteiseksi omaisuudeksi? Joidenkin mukaan jos suoja-aika olisi rajaton niin taiteen asema paranisi, koska taideteoksista tulisi pääomana tai investointikohteena houkuttelevampia. Tekijänoikeudet olisivat tässä mielessä arvokkaampaa valuuttaa kuin ne nyt ovat.
Toinen ja kiinnostavampi vaihtoehto on sellainen, jossa tekijänoikeuden suoja-aika olisi ikuinen, mutta edunsaajaksi siirtyisi valtio jossain vaiheessa, esimerkiksi 50, 70 tai 100 vuotta taiteilijan kuoleman ta teoksen valmistumisen jälkeen. Valtio rahoittaisi näin keräämillään veroilla tai korvauksilla aikalaistaidetta ja elävien tekijöiden taidetta. Se, että valtio keräisi kaiken kirjallisuuden, musiikin ja elokuvien myynnistä tekijänoikeuskorvauksia, olisi tehokas ja helposti perusteltavissa oleva menetelmä kerätä taiteen rahoitus.
Radikaaleimpana ehdotuksena näen 50 prosentin periaatteen. Se on sosialistinen, valtiollinen ja myös ylivaltiollinen idea, ettei mikään estä valtioita tai valtioiden yhteisöjä säätämästä sellaista lakia, jossa määrättäisiin, että taiteellisen tuotteen vähintään 50% kuuluu alkutuottajalle. Tämä olisi markkinoiden ohjailua radikaalilla tavalla, joka tarkoittaisi, että vähittäishinnat nousisivat, mutta nehän ovat joka tapauksessa mielivaltaisella tasolla. Nykytilanteessa taiteen hinta on niin alhainen, että kenellä tahansa on varaa hankkia monin verroin enemmän taidetta kuin hän ehtii kuluttamaan elämänsä aikana. Tähän nähden taiteen rahoitusta kohentavat hinnankorotukset eivät ollenkaan vähentäisi tai huonontaisi taiteen saatavuutta.
Taiteen rahoitus on monimuotoinen ja kompromissi. Rahoitus perustuu yhtäältä uhrautuvaisuudelle, taiteelliselle itsekkyydelle ja sille, ettei siltä edellytetä kannattavuutta. Tätä epäkaupallista motivaatiota tulee tukea, mutta sen lisäksi tulee arvostaa taiteen institutionaalista tukea. Toisaalta taiteen rahoitus pitää sisällään keinoja, joissa olemassaolevia markkinoita voidaan säädellä niin, että taiteilijoillekin tulee taiteen tekemisestä ja levittämisestä nykyistä mielekkäämpää korvausta. Nämä ovat tietyllä tavalla ristiriidassa, mutteivät millään tuhoavalla tavalla ja siksi kyseessä on kompromissi.”
Onko taide yhteiskunnallistumassa siinä määrin, että se puhuttelisi kansan syviä rivejä lähibaarissa?
“Taide on sillisalaatti, jossa on monia vastakkaisia tendenssejä. On suorasukaisemmin ja ajankohtaisemmin poliittista taidetta, kuten vaikka Susanna Kuparisen Eduskunta-esitys, joka ottaa päivänpoliittisesti kantaa juuri ennen vaaleja ja samaan aikaan toisaalla on esimerkiksi nykyrunouden haarat, joista ulkopuoliset eivät saa oikein mitään otetta. En näe tässä muuta kuin hyvää, ja tämä johtuu siitä, että osa sellaisesta epäyhteiskunnallisen näköisestä tai kuuloisesta taiteesta on voimakkaasti filosofista tai poliittista, mutta se ottaa kantaa, ei nyt ajattomalla mutta abstraktimmalla tasolla. Vaikka tässä ja nyt tapahtuu konkreettisia isoja asioita, niin muutokset lähtevät usein liikkeelle abstraktilta tasolta, joka kumuloituu muutokseksi äänestyskäyttäytymisessä tai kulutustottumuksissa. Näiden molempien ääripäiden välillä on hyvä keikkua ja loikkia sekä taideyleisönä että tekijänä, välillä on hyvä tavoittaa ihmisjoukkoja ja on hauska tehdä yhtäältä sellaista taidetta, joka tuntuu olevan lähes luoksepääsemätöntä muille kuin ammattilaisille.
Poliittisuuden ei suinkaan tarvitse olla reagointia perussuomalaisten nousua vastaan. Perussuomalaisten nousu ei liity niinkään taiteeseen vaan vasemmistoon. Se ei ole niinkään oikeistolta pois, mutta vasemmistolle se on tuhoisaa. Vasemmisto ei ole onnistunut tekemään ymmärrettäväksi omaa viestiään tai omaa näkemystään yhteiskunnasta. Tämän klassisen epäonnistumisen seurauksena syntyy perussuomalaisten kaltainen poliittinen liike, jossa ajetaan sellaisia asioita, jotka ovat perussuomalaisten kannattajakunnalle itselleen haitallisia. Ne ovat heille mentaalisesti houkuttelevia tai lohdullisia, mutta heidän oman etunsa vastaisia. Perussuomalaisethan eivät ole natseja, mutta sellainen analogia on, että vastaavalla tavallahan vasemmisto epäonnistui 1920- ja 1930-lukujen Saksassa. Natsien kannattajien oman lyhytnäköisen edunkin kannalta olisi ollut parempi kannattaa kommareita tai demareita, mutta ne päätyivät hihhuloimaan oman etunsa vastaisesti ja uhrautumaan ei minkään vuoksi. En kuitenkaan pidä perussuomalaisia vaarallisina. Se on pelinappulapuolue, joka on oikeistolle hyödyllinen juuri sen vuoksi, että se syö vasemmiston kannatusta. Perussuomalaisilla ei ole senkään vertaa poliittisia tavoitteita kuin Kokoomuksella. Perussuomalaiset ei pääse valtaan, se voi korkeintaan mennä apupuoleeksi, joka saa muutaman oman vaatimuksensa läpi ja muutoin beesaillaan pääpuolueitten linjaa.”
Yrjö Kallinen & Antti Ronkainen.
Haastattelu tehty 11.3.2011, Otaniemessä.
Tapani Rytöhonka: Maammesarja
-
Tuoreinta Maammesarjassa:
1 comment
[…] Nämä sanat olivat kuvataiteilija, professori Teemu Mäen. […]
Leave a Comment