Sinä, Marx & Wikileaks

Alistair Davidson

Suomennos: Tere Vadén

Kryptokommunismi on ollut teoreettisesti olemassa jo kauan, mutta vasta nyt teknologia rulettaa. Julian Assange on vain yksi tämän sosiaalisen liikkeen johtajista. Oletko valmis?

Vaikka Wikileaksin ja Julian Assangen ympärillä käy jatkuva mediamylläkkä, sangen vähälle huomiolle on jäänyt, että Assange on vain yksi suuremman ja monimutkaisen sosiaalisen liikkeen johtajista.

Hiukan syvällisemmissä analyyseissä on kiinnitetty huomiota siihen, että Ruotsin Piraattipuolue avustaa Wikileaksia. Jotkut ovat pistäneet merkille jopa yhteydet saksalaiseen Chaos Computer Clubiin.

Kuitenkin vain ”nörtit” ja ”hakkerit”, eli teknologiatyöläiset, tietävät, että kaikki nämä ovat osa samaa liikettä.

Tällä vapaan kulttuurin liikkeeksi kutsutulla yhteiskunnallisella toiminnalla on kolmikymmenvuotinen historia. Sillä on aiemmista työläisten liikkeistä tuttuja piirteitä, samoin kuin piirteitä luokkataistelusta, poliittisesta agitaatiosta ja radikaalista talousajattelusta.

Liikkeen ydinjoukko koostuu pääosin teknologiatyöläisistä. He ja hallitseva luokka taistelevat informaation poliitiikasta ja taloudesta. Taistelun tulos on tärkeä meille kaikille, kuten Wikileaks osoittaa. Vapaan kulttuurin liike kytkeytyy internetin poliittiseen talouteen.

Henkilökohtaiset tietokoneet ovat perin pohjin muuttaneet informaation taloudellista luonnetta. Ennen 1970-lukua informaatio oli sidottu aineelliseen kappaleeseen – paperinpalaan, LP-levyyn, filmirullaan.

Kokonaiset teollisuudenalat perustuivat informaatiota kantavien paperinpalojen, levyjen ja filmirullien myymiseen. Kun henkilökohtaiset tietokoneet tulivat, kaikenlainen informaatio voitiin yhtäkkiä monistaa hyvin pienellä hinnalla – ja levittää maailmanlaajuiselle yleisölle internetin välityksellä.

Kaikilla ihmisillä voisi olla kopio kaikista maailman taideteoksista laajakaistan hinnalla.

Kapitalistisessa taloudessa kaikilla tuotteilla on rajakustannus, joka tarkoittaa yhden uuden kappaleen tuottamisen hintaa.

Tietokoneet laskevat informaation rajakustannuksen nollaan, ja internet tekee sen jakelusta helppoa – oli se sitten laillista tai ei. Informaatio on muuttunut ei-rajoitetuksi (kopioimista ei voida estää) ja ei-ulossulkevaksi (jos annan sinulle kopion, minulle jää silti oma kappaleeni).

Tällaisessa tilanteessa on miltei mahdotonta pitää informaatiota tuotteena – kuten kapitalistinen talous haluaisi. Informaatiosta on tullut julkinen hyödyke, kuten tiet tai puolustusvoimat.

Seurauksena on ristiriita kapitalismin sisällä. Kaikkein paras voiton lähde, ja itse asiassa koko kapitalistisen järjestelmän syy investoida informaatioteknologiaan, on informaation myyminen tuotteena. Samaan aikaan informaatioteknologia on askel askeleelta tehnyt informaation tuotteistamisen mahdottomaksi.

Kun tietokoneet ovat tehneet ”henkisen omaisuuden” suojan tehottomaksi, jää jäljelle vain yksi keino pitää informaatio yksityisenä: salaaminen.

Googlen ja Facebookin liiketoiminta perustuu informaation keräämiseen ja salaamiseen – meitä koskevaa informaatiota kerätään ja myydään mainostajille. Informaation kerääminen ja salaaminen ovat myös nykyaikaisen turvavaltion perustoimintoja.

Wikileaksin valtaisa yhteiskunnallinen merkitys tulee näkyväksi tätä taustaa vasten: Wikileaks on ratkaiseva väline vapaan kulttuurin liikkeen hyökätessä yksityistetyn informaation linnakkeisiin.

Kaukonäköiset hakkerit aavistivat nykyisen tilanteen yli kolmekymmentä vuotta sitten. He ryhtyivät valmistelemaan vapaan kulttuurin voittoa omistetusta kulttuurista, avoimen organisaation voittoa suljetusta ja yksityisyyden voittoa valvovasta isosta veljestä.

Termi ‘hakkeri’ on vanhempi kuin henkilökohtainen tietokone. Se syntyi MIT:n Tech Model Rail -kerhossa 1950-luvulla. Harrastajien keskuudessa termi tarkoitti teknisesti taitavaa henkilöä, joka haluaa oppia ja kokeilla ja jakaa oppimansa koko yhteisölle.

Varsinainen hakkerikulttuuri syntyi 1970-luvulla lähtökohtanaan harrastajien kerhot, joissa kehiteltiin ensimmäisiä henkilökohtaisia tietokoneita.

Hakkerit tottuivat heti jakamaan ohjelmistoja vapaasti – kopioiminenhan ei maksanut mitään ja ohjelmistojen lähdekoodin tutkiminen oli opettavaista.

Tietokoneohjelmistoista tuli ensimmäinen uusi informaatiohyödyke: loputtomasti kopioitavissa, ilman erillistä hintaa.

Toiset havittelivat kuitenkin jo ohjelmistojen luonteen muuttamista, niiden taivuttamista tuotteiksi. Kysymys kuului: miten muuten ohjelmoijat saisivat ruokaa pöytäänsä? Vuonna 1976 Bill Gates esitti kuuluisan haasteen:

”Kuten suurin osa harrastajista varmasti tietää, useimmat teistä varastavat ohjelmistonsa. Laitteista maksetaan, mutta ohjelmistot jaetaan. Kuka välittää, saavatko ihmiset, jotka kirjoittivat ohjelmiston, siitä palkkaa? Onko tämä reilua? Kuka pystyy tekemään ammattitaitoista työtä ilmaiseksi? Tosiasiassa kukaan meidän lisäksemme ei ole sijoittanut juurikaan rahaa harrastajien ohjelmistoihin, mutta on hyvin vähän houkuttimia tehdä ohjelmistoja harrastajille. Suoraan sanoen teidän toimintanne on varkautta.”

Gatesin kirje oli varhainen merkki uudenlaisesta sisäisestä ristiriidasta kapitalismissa – ristiriidasta, jota luonnehtivat yhtäällä keinot tehokkaimpaan mahdolliseen tuotantoon (rajaton kopiointi), toisaalla totunnainen voittojen lähde (keinotekoinen niukkuus).

Karl Marxin mukaan uusien ja vanhojen tuotantomuotojen ristiriita on yhteiskunnallisen muutoksen ydin.

”Aineellisen elämän tuotantomuoto asettaa ehdot yhteiskunnalliselle, poliittiselle ja älylliselle elämälle. Ihmisten olemusta ei määrittele heidän tietoisuutensa, päinvastoin heidän yhteiskunnallinen olemuksensa määrittelee heidän tietoisuutensa. Tietyllä kehityksen hetkellä yhteiskunnan aineelliset tuotantovoimat joutuvat ristiriitaan tuotantosuhteiden kanssa – tai oikeustieteen termein sanottuna ristiriitaan omistussuhteiden kanssa. Nämä suhteet ovat olleet tuotantovoimien kehityksen perusta, mutta nyt ne muuttuvat kehityksen kahleiksi. Silloin alkaa yhteiskunnallisen vallankumouksen aika. Taloudellisessa perustassa tapahtuneet muutokset johtavat ennemmin tai myöhemmin koko valtaisan ylärakenteen muuttumiseen”, kirjoittaa Marx teoksessaan Kansantaloustieteen arvostelua.

Kuten Marx olisi ehkä ennustanut, Gatesin pyyntö kaikui kuuroille korville. Kahdeksankymmentäluvun puolivälissä ohjelmistojen jakaminen oli helpompaa kuin koskaan ja purkit eli Bulletin Board Systemit yleistyivät.

Hakkerit ja muut soittivat puhelimella tietokoneelta tietokoneelle ja latasivat laittomia ohjelmistokopioita. Syntyi hakkerikonferensseja ja -järjestöjä, kuten vasemmalle kallellaan oleva Chaos Computer Club Saksassa ja hiukan myöhemmin ei-poliittinen DefCon ja ”liberaali” HOPE Yhdysvalloissa.

Hakkerien anarkistinen alakulttuuri muodosti uuden teknologian kokemuksistaan jaetun poliittisen ja moraalisen asenteen, jota nykyisin kutsutaan hakkerietiikaksi:

• Tietokoneisiin – ja ylipäätään kaikkeen, mikä voi opettaa jotakin maailman toiminnasta – täytyy olla rajoittamaton ja täysi pääsy. Kunnioita aina periaatetta ”kokeile itse”!

• Kaiken informaation tulee olla vapaata.

• Epäile auktoriteetteja – edistä vallan hajauttamista.

• Hakkereita tulee arvioida hakkerointinsa perusteella, ei hömppäkriteereillä kuten suoritetuilla tutkinnoilla, iällä, rodulla tai asemalla.

• Tietokoneella voi luoda taidetta ja kauneutta.

• Tietokoneet voivat parantaa elämää.

- Steven Levy

Hakkerietiikka muistuttaa vanhempia ajatuksia tasa-arvoisesta yhteiskunnasta:

”Markkinavaihdon ja rahan kritiikki, hierarkian ja rajojen hylkääminen, nykymuotoisen työn kritiikki ja intohimon ja vapauden uudelleenlöytäminen ensisijaisina motivaatioina, yhteistyön ja jakamisen uudelleenlöytäminen uusien ihmissuhteiden perustana – kaikki tämä löytyy enemmän tai vähemmän selkeästi ja yhtenäisesti hakkerietiikasta. Nämä ajatukset muodostavat osan kommunismin perustasta”, kuten Project Oekonux huomauttaa.

Eräät ajattelijat pyrkivät etenemään etiikasta poliittiseen ohjelmaan. Ensimmäinen ja tärkein hakkerimaailman synnyttämä omaisuudenvastainen teoreetikko ja toimija oli Richard M. Stallman.

Stallman on kiistanalainen hahmo, nörttien nörtti, joka ei aina ole kohtelias vastustajilleen. Huolimatta vajavaisista vuorovaikutustaidoistaan Stallman tunnustetaan yleisesti vapaan kulttuurin liikkeen perustajaksi, kenties ensimmäiseksi, joka ymmärsi uuden taloudellisen tilanteen, ja varmasti ensimmäiseksi, joka yritti tehdä jotakin konkreettista uudessa tilanteessa.

Stallman ryhtyi toimimaan, kun hän näki ohjelmistojen luonteen muuttuvan – yritykset pyrkivät pitämään ohjelmistojensa yksityiskohdat salassa ja viemään raastupaan kaikki kopioiden jakelijat. Ensimmäisestä uudesta informaatiohyödykkeestä oli tulossa tuote, vastoin sen taloudellista luonnetta ja vastoin hakkerietiikkaa.

Vastapainoksi Stallman loi uuden ajatuksen vapaista ohjelmistoista ja julisti ohjelmistot tuotteina moraalisesti pahoiksi. Vapaa ohjelmistoon ohjelmisto, jota käyttäjä saa vapaasti käyttää, kopioida, jakaa, tutkia, muuttaa ja kehittää.

• Vapaus käyttää ohjelmaa mihin tahansa tarkoitukseen.

• Vapaus tutkia, miten ohjelma toimii, ja vapaus muokata sitä omiin tarpeisiin.

• Vapaus jakaa ohjelman kopioita lähimmäisen auttamiseksi.

• Vapaus parantaa ohjelmaa ja julkaista parannukset kaikkien käyttöön niin että koko yhteisö voi niistä hyötyä.

(”Vapaa” (free) ei tässä tarkoita ”ilmaista”, vaan samaa vapautta kuin esimerkiksi ilmaisussa ”sananvapaus”; ”free speech”, ei ”free beer”.)

Informaatiotyöläisinä Stallman ja hänen kumppaninsa omistivat tuotantovälineensä, ja heillä oli pääsy jakelujärjestelmiin. 1980-luvulla pääoman kiertämiseen tarvittiin vain tietokone ja puhelinlinja.

Vuonna 1984 Stallman aloitti julkisen yhteistyöhankkeen, jonka tavoitteena oli kehittää täydellinen vapaiden ohjelmistojen kokoelma. Hän perusti hankkeen julistamalla:

”Mielestäni kultainen sääntö vaatii, että jos pidän jostakin ohjelmistosta, minun pitää jakaa se niiden ihmisten kanssa, jotka pitävät siitä myös. Ohjelmistojen myyjät haluavat hajottaa ja hallita käyttäjiä ja pakottaa jokaisen käyttäjän suostumaan jakamatta olemiseen. Kieltäydyn olemasta tällä tavalla epäsolidaarinen. En voi hyvällä omallatunnolla allekirjoittaa salassapitosopimusta tai ohjelmiston lisenssisopimusta. Jotta voin jatkaa tietokoneiden käyttöä ilman häpeää, olen päättänyt rakentaa riittävän vapaiden ohjelmistojen kokonaisuuden, niin että pärjään ilman epävapaita ohjelmistoja.”

Stallman perusti poliittisen liikkeen nimeltä Free Software Foundation ja teki yhdessä lakimies Eben Moglenin kanssa tunnetuksi uuden käsitteen nimeltä copyleft.

Copyleft-lisenssi on tekijänoikeuteen perustuva lisenssi, joka antaa neljälle vapaudelle lain suojan. Se antaa kaikille oikeuden muokata ja jakaa informaatiohyödykettä sillä ehdolla, että kaikki muokkaukset jaellaan edelleen saman lisenssin mukaisesti.

Toisin sanoen voin pitää teosta yhteisomaisuutena, kunhan pidän omia muutoksiani ja lisäyksiäni siihen myös yhteisomaisuutena.

Innokkaina tieteiskirjallisuuden lukijoina hakkerit uskoivat, että lähitulevaisuudessa kaikki ihmiskunnan tieto olisi varastoitu maailmanlaajuiseen tietokoneverkkoon.

Stallman ymmärsi, että jos valtion tai yritysten annettaisiin päättää verkkoa hallitsevista ohjelmistoista, ne voisivat valvoa tai sensuroida kaikkea haluamaansa. Hän päätti, että ihmiskunnan kokonaisuudessaan pitäisi saada jakaa ja muokata kaikkia tietokoneohjelmistoja.

Ajatukselle antoi kehittyneimmän muodon lakimies Lawrence Lessig tunnetulla tokaisullaan ”koodi on laki”:

”Aineellisessa maailmassa näemme lakien säätelevän voiman – lähtökohtana perustuslait, lait ja asetukset ja muut lainvoimaiset säädökset. Kyberavaruudessa on tunnistettava toisenlaisen koodin sääntelevä voima. Laitteet ja ohjelmistot, jotka tekevät kyberavaruudesta sellaisen kuin se on, samalla sääntelevät sitä. Kuten William Mitchell sanoi, tämä koodi on kyberavaruuden ’laki’. Joel Reidenbergin sanoin Lex Informatica tai vielä paremmin: ’koodi on laki’.”

Samaan tapaan kuin aineellista maailmaa säätelee laki, kyberavaruutta säätelevät ohjelmistot. Siksi, jos tahdotaan vapaata kulttuuria, on ohjelmistojen oltava vapaita.

Muuten yrityksillä ja valtioilla on liian suuri mahdollisuus kerätä ja sensuroida informaatiota.

Nämä ilmiöt – informaation niukkuudenajan loppu, tuotantovälineiden päätyminen informaatiotyöläisten käsiin, laajemman hakkeriyhteisön ja -etiikan syntyminen, ideologisten johtajien ja organisaatioiden esiinmarssi, lainopillisen teorian kehittyminen – yhtyivät 1990-luvulla ja saivat aikaan jotain, mitä taloudessa tapahtuu hyvin harvoin: kokonaan uudenlaisen tuotantotavan syntymän.

Ensimmäinen esimerkki uudesta tuotantotavasta oli Linux.

Yhdeksänkymmentäluvun alkuun mennessä Free Software -säätiön GNU-hanke oli saanut kehitettyä ja koottua yhteen kaiken tietokoneen käyttöön tarvittavan vapaan ohjelmiston, lukuun ottamatta yhtä osaa, käyttöjärjestelmän ydintä.

Suomalainen hakkeri Linus Torvalds loi harrastuksenaan vapaan ytimen nimeltä Linux ja jakeli sitä säätiön copyleft-lisenssillä.

Linuksen harrastuksesta muodostui pian ensimmäinen mittava, kokonaan verkossa toteutettu insinööriprojekti, ja se kehittyi nopeammin kuin kukaan aavistikaan.

Nyt kaksikymmentä vuotta myöhemmin Linuxin kehittämiseen on osallistunut tuhansia työntekijöitä ympäri maailmaa miljoonin parannuksin.

Nykyään GNU- ja Linux-hankkeisiin perustuvat vapaat ohjelmistot ovat internetin palvelinten arkipäivää, ja aivan äskettäin ne ottivat johtavan roolin myös älypuhelimissa (kiitos Googlen Androidin).

GNU/Linux-ekosysteemi on täysin ainutlaatuinen ilmiö – valtava, kolme vuosikymmentä kestänyt insinööritieteellinen ja taiteellinen hanke, joka käyttää työvoimaa ympäri maailman – ja suurimman osan työstä tekevät vapaaehtoiset, jotka osallistuvat, koska nauttivat siitä.

Merkkitapaukseksi muodostuneessa esseessään The Cathedral and the Bazaar, Katedraali ja basaari, Eric S. Raymond otti ensiaskeleita ilmiön selittämiseksi:

”Linux oli ensimmäinen hanke, joka tietoisesti ja menestyksellisesti käytti koko maailmaa lahjakkuusvarantonaan. En usko että on sattumaa, että Linuxin itämisaika osui yhteen world wide webin kehityksen kanssa ja että Linux jätti kapalonsa samaan aikaan vuosina 1993–1994, kun ISP-yritykset yleistyivät ja kiinnostus verkkoon laajeni. Linus oppi ensimmäisenä uuden, kattavan internetin käytön synnyttämän, maailman säännöt. Halpa pääsy internettiin oli välttämätön ehto Linuxin kehittymiselle, mutta se ei mielestäni ollut yksistään riittävä ehto. Toinen tärkeä tekijä oli johtamismenetelmän ja yhteistyön muotojen kehittäminen. Ne mahdollistivat välineen mahdollisimman tehokkaan käytön ja sallivat kehittäjien houkutella yhä uusia kehittäjiä. Mutta mikä tämä johtamistyyli on ja mitä nämä tavat ovat? Ne eivät voi perustua valtaan – ja vaikka voisivatkin, pakottava valta ei tuottaisi tuloksia, jotka olemme nähneet.”

Informaatiotyöläiset työskentelivät yhdessä ympäri maailmaa ilman pakkovaltaa ja tuottivat yhteisesti omistettua tuotetta.

Taloudelliset tosiasiat tekivät pakottomat tuotantosuhteet välttämättömiksi: tietokone, internet-yhteys ja yhteisomistetut vapaat ohjelmistot ovat ainut tuotannollinen pääoma, jota ohjelmoija tarvitsee.

GNU/Linux-kehitysmallin yhteistoiminnallisuus, vapaaehtoisuus ja ad hoc -luonne ovat juuri niitä piirteitä, joiden Marx ennusti syntyvän, kun tuotannollinen pääoma on vapaasti saatavilla:

”Yhteistoiminnallisessa, tuotantovälineiden yhteisomistukseen perustuvassa yhteiskunnassa tuottajat eivät vaihda tuotteitaan; niin ikään ei tuotteiksi muuttunut työ ilmene tällöin näiden tuotteiden arvona, eräänlaisena niille ominaisena aineellisena ominaisuutena, sillä nyt, päinvastoin kuin kapitalistisessa yhteiskunnassa, yksilön työ on yhteistyön ainesosana välittömästi eikä enää välillisesti. Sanonta ’työn tulos’, joka jo nyt on kelvoton kaksimielisyytensä takia, menettää näin ollen koko merkityksensä … kun työ ei ole enää vain toimeentulokeino, vaan siitä on tullut ensimmäinen elämäntarve”, kirjoitti Karl Marx Gothan ohjelman arvostelussaan.

Vapaiden ohjelmistojen liikkeen filosofit rajoittivat ajatuksensa koskemaan vain informaatio-omaisuutta, koska se ei enää ollut niukkaa. He alkoivat kuulostaa libertaari-kommunisteilta, vaikka monet yhteisön jäsenistä eivät pitäneet vasemmistolaisesta politiikasta.

Free Software -säätiön lakimies Eben Moglen esitti asian voimakkaasti esseessään Anarchism Triumphant, Voittoisa anarkismi:

”Digitaalisen vallankumouksen keskiössä, jossa ohjelmistojen bittivirrat saavat kaiken tapahtumaan, omistukseen perustuvat järjestelmät eivät pelkästään ole auttamatta, ne suorastaan pahentavat tilannetta. Käsitykset yksityisomaisuudesta – mitä tahansa muuta vikaa niissä onkin – eivät tuota edistystä, vaan itse asiassa kääntävät kelloa taaksepäin. Verkostoyhteiskunnassa anarkismi (tai paremminkin ei-omistushaluinen individualismi) on toimiva poliittinen filosofia … koska puutetta ei ole, vapaamatkustajat ovat tervetulleita, mikä ratkaisee yhden keskeisen ongelman, joka on estänyt kollektiivisen toiminnan omistukseen perustuvissa yhteiskunnissa.”

Kaikki hakkerit eivät pitäneet tästä ideologisesta kehityssuunnasta. Eric S. Raymond perusti Open Source Initiative -hankkeen, koska hän uskoi liike-elämän vierastavan Free Software -säätiön retoriikkaa.

Open Source -liike keskittyi puhumaan avointen kehitysmallien teknisestä etumatkasta ja vältti hankalia sanoja, kuten vapaus, ja hankalia aiheita, kuten omaisuuden luonne.

”Raymond oli kutsuttu auttamaan Netscapea suunnittelemaan seuraavan selainversionsa lähdekoodin julkistamista … voisimme vihdoinkin saada yritysmaailman kuuntelemaan, mitä hakkereilla oli opetettavana avoimen kehitysmallin ylivoimaisuudesta. Paikalle kokoontuneet päättivät, että oli aika jättää taakse ’vapaisiin ohjelmistoihin’ liittyvä moralisoiva ja vastakkainasetteluihin perustuva asenne ja ryhtyä myymään samaa ajatusta, joka perustuu pelkästään niihin käytännöllisiin, liiketoiminnallisiin seikkoihin, jotka kiinnostivat Netscapea. He ideoivat taktiikkaa ja uutta nimeä. Chris Petersonin esittämä ’open source’ oli paras ehdotus”, kirjoitetaan liikkeen historiikissa.

Open Source Initiative -hanke auttoi liike-elämää tuntemaan olonsa mukavaksi vapaiden ohjelmistojen maailmassa, mutta internetin ongelmat kapitalismin kanssa jatkuivat.

Yhdeksänkymmentäluvulta lähtien hakkerit ja taiteilijat joutuivat kiihtyvän luokkataistelun keskelle, kun henkisen omaisuuden omistajat käyttivät poliittista valtaa tiukentaakseen lakeja, jotka määrittelivät informaation omaisuudeksi, vaikka lakien valvominen kävikin käytännössä koko ajan vaikeammaksi. Hakkerit näkivät tämän hyödyttömänä yrityksenä periä vuokraa luonnostaan yltäkylläisestä resurssista.

Säikähtäneinä tiedostonjaon mahdollistavien nettisivustojen ilmestymisestä ”sisällön omistajat” alkoivat rakentaa digitaalisia lukkoja, DRM-teknologiaa, sulkien DVD:t, mp3:t ja jopa e-kirjat.

Hakkeriyhteisöä loukkasi syvästi ajatus, että kirjoja ei voisi lainata tai myydä edelleen, ja se mursi lukkoja yhtä nopeasti kuin niitä suunniteltiin. Luokkasotaa käytiin yhtä aikaa informaation tuotannon ja kulutuksen rintamilla, koska tietokoneiden maailmassa tuotantolinja on samalla kulutuskeskus.

Musiikkiteollisuuden ankaran painostuksen alla monet maat, Yhdysvallat mukaan lukien, säätivät lakeja, jotka kielsivät kaiken DRM-lukkojen purkamiseen tähtäävän teknologian.

Seurasi sarja kuuluisia oikeusjuttuja, tunnetuimpana venäläisen Dmitri Sklyarovin tapaus. Sklyarov pidätettiin Yhdysvalloissa, kun hän piti konferenssiesitelmän Adoben e-kirjajärjestelmän DRM-suojauksen murtamisesta.

Jatkuvien hyökkäysten alla laajemmat nörtti- ja hakkeriyhteisöt radikalisoituivat vapaan sanan ja vapaan informaation puolustajina.

Perustettiin Electronic Frontier Foundation tarjoamaan oikeudellista apua. Monet hakkeriryhmät ryhtyivät ajamaan poliittisia päämääriä, yleensä pyrkien takaamaan sananvapauden ja puolustaen internetin vapautta.

Hakkerit taistelivat, mutta 2000-luvun mittaan taiteellisen tuotannon ja jakelun välineet tulivat kaikkien tietokoneenomistajien käsiin. Vapaat ohjelmistot alkoivat toden teolla mahdollistaa vapaan kulttuurin luomisen.

Lawrence Lessig, joka oli ennustanut tämän osana ”koodi on laki” -teoriaansa, perusti Creative Commons -organisaation, jonka tarkoituksena oli tarjota kirjoittajille, muusikoille ja taiteilijoille helposti ymmärrettäviä ja käytettäviä välineitä, joiden avulla he saattoivat antaa teoksensa jaettavaksi ja muokattavaksi.

Tavoitteena oli antaa vapaiden ohjelmistojen vapaudet kaikelle taiteelle:

”Ei ole sattumaa, että tämän ymmärtävät kaikkein lähinnä teknologiaa olevat. Haasteemme on selittää asia niin, että myös muut luovat ihmiset ymmärtävät sen. Ainoa, kaikenkattava tavoitteemme on: kasvattaa yhteisomaisuutta tukemalla hankkeita, jotka laajentavat kaikille tarjolla olevien luovien työn tulosten tarjontaa.”

Ehkä kaikkein tärkeintä oli, että Creative Commons -organisaatio loi copyleft-lisenssin teoksille, jotka eivät ole ohjelmistoja.

Creative Commons tarjosi oikeudellisen perustan nykyiselle vapaan kulttuurin kukoistukselle – esimerkiksi Wikipediaa kuka tahansa saa käyttää, kopioida ja muuttaa Creative Commons copyleft -lisenssin perusteella.

Taiteilijat alkoivat liittyä vapaan kulttuurin liikkeeseen pettyneinä pääoman tapaan nähdä heidät korvattavissa olevina ”sisällöntuottajina” ja innostuneina uusista, liike-elämän valvonnasta vapaista jakelumahdollisuuksista.

Vuonna 2003 ruotsalainen ryhmä Piratbyrån perusti nykyisin pahamaineisen tiedostonjakelusivuston nimeltä Pirate Bay, joka sittemmin on toiminut edelläkävijänä Creative Commons -taiteilijoiden kanssa tehtyjen yhteishankkeiden saralla.

Piratbyrån oli henkisen omaisuuden pohtimiseen keskittynyt hakkerien, taiteilijoiden ja vasemmistolaisten aktivistien ajatushautomo, jonka tarkoituksena oli vastustaa ruotsalaista Antipiratbyråta.

Vuonna 2006 sama ryhmä perusti Piraattipuolueen ja saavutti kaksi paikkaa Euroopan parlamentissa. Nykyään ympäri maailmaa on piraattipuolueita, joiden tavoitteina ovat lievemmät henkistä omaisuutta koskevat lait ja internetin vapaus.

Ainakin jotkut Piratbyrånin jäsenet vastustavat kaikkea henkistä omaisuutta ja hylkäävät tietoisesti käsityksen informaatiosta tuotteena:

”Nykyään tekijänoikeusteollisuus mielellään esittää asian ikään kuin internet olisi vain väline, jonka kautta niin kutsutut ’kuluttajat’ saavat niin kutsuttua ’sisältöä’ ja ainoa ongelma on, miten saadaan aikaan ’järkevä tulonjako’ sisältöteollisuuden ja internetpalveluntarjoajien välille. … On täysin väärin pitää meitä ’kuluttajien’ edunvalvojina. Päinvastoin, on kyse siitä, että haluamme hylätä ihmiskunnan keinotekoisen jaottelun ’kuluttajiin’ ja ’tuottajiin’. … Lyömme lommoja vanhan massamedian auraan ja pyrimme ylittämään hierarkkisen kuluttaja–tuottaja-yhteiskunnan”, kuului Piratbyrånin Rasmus Fleischerin puhe vuonna 2005 Chaos Communication -kongressissa.

Pirate Bayn aktivistit eivät olleet vain piraatteja – he näkivät itsensä poliittisina toimijoina, joiden tavoitteena oli kaivaa maata vallitsevan taloudellisen järjestelmän jalkojen alta ja tehdä tilaa uudelle tuotantotavalle.

Piratbyrån lopetti toimintansa kesäkuussa 2010 ja Pirate Bay myytiin, mutta skandinaavisten aktivistien ja Piraattipuolueen Wikileaksille antama tuki osoittaa, että laajempi liike elää ja voi hyvin.

Wikileaksin juuret ovat myös vaikutusvaltaisessa 1990-luvun keskusteluryhmässä, Cypherpunk-postituslistassa.

Cypherpunk koostuu sanoista ’cipher’ ja ’cyberpunk’; ensimmäinen tarkoittaa koodisanaa tai salattua merkkiä, toinen tieteiskirjallisuuden alalajia, jossa alamaailman hakkerit taistelevat tyranneja vastaan.

Nimi kuvaa hyvin postituslistan jäsenten yhteistä ajatusmaailmaa, jonka mukaan tietokoneistetut salausjärjestelmät (’kryptografia’, ’krypto’) mahdollistavat nimettömyyden ja turvallisuuden, mikä johtaa uuteen, pakottomaan krypto-anarkiaksi kutsuttuun yhteiskuntaan.

”Monet ajattelevat juuri kryptoteknologian mahdollistavan uuden taloudellisen ja yhteiskunnallisen järjestyksen, joka syntyy kyberavaruuden tullessa yhä tärkeämmäksi. Tämä järjestelmä ohittaa valtioiden rajat ja perustuu vapaaehtoiseen (vaikkakin nimettömään) vapaakauppaan. Kynnyskysymys on valtioiden olemassaolo sellaisina kuin ne nykyään tunnetaan. Vahva krypto luo murtamattomia salausjärjestelmiä, väärentämättömiä allekirjoituksia, jäljittämättömiä sähköisiä viestejä ja yhdistämättömissä olevia nimimerkki-identiteettejä. Näin varmistetaan, että tiettyihin viestinvaihtoihin ja sopimuksiin ryhdytään vain vapaaehtoisesti. Väkivaltaa, lakia tai säädöksiä ei pystytä käyttämään. Tämä on ’anarkiaa’ merkityksessä ei ulkopuolisia hallitsijoita tai lakeja”, kirjoitetaan THE CYPHERNOMICON-julistuksessa.

Cypherpunkkarit olivat aikaansa edellä. Kesti yli 15 vuotta ennen kuin Wikileaks alkoi tarjota internetissä laatikoita, joihin kuka tahansa voi pudottaa nimettömästi ja salatusti tiedostoja.

Julian Assange osallistui postituslistalle säännöllisesti. Hakkeriyhteisö on luonut tulevaisuuden, jota lista ennusti.

Kuuluisuuteen nousi cypherpunkkari Jim Bellin essee Assassination Politics, ’Salamurhapolitiikka’, joka kuvasi internet-sivustoa, jossa käyttäjät voisivat täysin nimettöminä sopia korruptoituneiden poliitikkojen salamurhaamisesta.

Myöhemmin Bell joutui vankilaan vakoiltuaan liittovaltion poliiseja, joiden työnä puolestaan oli vakoilla Belliä hänen esseensä takia.

Assange loi Wikileaksin filosofisen pohjan vastatessaan Assasination Politics -esseelle omalla kirjoituksellaan State and Terrorist Conspiracies, Valtio- ja terroristisalaliitot:

”Miten voimme heikentää salaliiton toimintakykyä? Voimme hajottaa salaliiton, vähentää tai kokonaan estää informaation kulkua katkaisemalla muutaman tärkeän tai useamman vähemmän tärkeän viestintäyhteyden. Perinteiset hyökkäykset salaliittojen voimaa vastaan, kuten salamurhat, ovat katkaisseet tärkeitä viestintäyhteyksiä tappamalla, sieppaamalla, kiristämällä tai muuten syrjäyttämällä tai eristämällä viestintäyhteyksien päässä olleita salaliittolaisia. … Mitä salailevampi tai epäoikeudenmukaisempi organisaatio on, sitä enemmän vuodot aiheuttavat pelkoa ja vainoharhaisuutta sen johdossa ja suunnitteluorganisaatiossa. Tämä johtaa sisäisten viestintäjärjestelmien tehokkuuden laskuun (ja kognitiivisen “salaisuusveron” nousuun) ja sitä tietä koko järjestelmän tietokyvyn laskuun, mikä puolestaan merkitsee vähenevää kykyä pitää valtaa ympäristön vaatiessa sopeutumista. Siksi salailevat ja epäoikeudenmukaiset järjestelmät kärsivät tietovuotojen helppoudesta enemmän kuin avoimet, oikeudenmukaiset järjestelmät. Koska epäoikeudenmukaiset järjestelmät herättävät vastustusta ja monin paikoin pysyvät vain vaivoin vallassa, massamittaiset vuodot tekevät ne erittäin alttiiksi hyökkäyksille, joita tehdään avoimemman hallinnon nimissä.”

Yhden välineen – tietovuotojen – avulla Assange osoittaa uuden informaatiotalouden poliittisen merkityksen. Jos kaikki informaatio on vapaasti kopioitavissa, organisaatioilla ei ole muuta mahdollisuutta kuin toimia avoimesti.

Assange on yksinkertaisesti siirtänyt Eric S. Raymondin Linuxia koskevan huomion – Linuxin avoin kehitysmalli on aina tehokkaampi kuin Microsoftin suljettu malli – politiikan maailmaan.

Wikileaks on ensimmäinen kouriintuntuva esimerkki kryptoanarkistien unelmasta: tietovuodoista, jotka iskevät tyranniaa päin pläsiä. Samalla Wikileaks on tuonut esiin vapaan internetin heikot kohdat ja tehnyt näkyväksi sananvapautta ja uutta tuotantomuotoa yhä uhkaavat vaarat.

Ehkä ilmeisin vaara on, että internetin aineellinen perusta – keskeiset palvelintietokoneet ja paikasta paikkaan kulkevat kaapelit – on suuryritysten hallinnassa. Toinen vaara on merkittävien palvelujen monopolisoituminen.

Sosiaalinen verkostoituminen on Facebookin monopoli, hakupalvelut Googlen. Valtion ja liike-elämän yhteistuumin toteutettu mahdollisuus katkaista rahaliikenne tuli kirkkaasti esiin, kun PayPal, Visa ja Mastercard äskettäin estivät lahjoitukset Wikileaksille.

Tuttuun tapaan hakkeriyhteisö on etsinyt ratkaisuja näihin ongelmiin jo jonkin aikaa. On hankkeita, jotka pyrkivät luomaan riippumattomia langattomia verkkoja, ja hankkeita, joiden tavoitteena on luoda hajautettuja, avoimia vaihtoehtoja Facebookille ja Googlelle.

On jopa hanke nimeltä Bitcoin (www.bitcoin.org), jonka tarkoituksena on kehittää hajautettu virtuaalinen rahajärjestelmä.

Laajoin siveltimenvedoin Marx kuvasi, miten poliittinen talous muovaa yhteiskuntaa ja historiaa, mutta jätti yksityiskohdat kutakin aikaa eläville toimijoille.

Nykyään hakkeriyhteisöissä näkemämme aktivismi, järjestäytyminen ja ideologia ovat seurausta uudesta tuotantotavasta, informaation poliittisessa taloudessa tapahtuneesta perustavasta muutoksesta. Tähän mennessä vapaan kulttuurin liike on voittanut kaikki teknologiset ja lakien muutokseen perustuvat yritykset palauttaa informaation niukkuus.

Jos Marx oli oikeassa, näin on yksinkertaisesti siksi, että historian tuulet puhaltavat meidän purjeisiimme.

Emme voi ennustaa, miten kaikki tulee päättymään. Eräiden hakkeriteorioiden mukaan teollinen tuotanto tulee hajautumaan samaan tapaan kuin informaation tuotanto: joka kotiin tulee pienoistehdas.

Hajauttamista ja järjestäytymisen avoimuutta suosiva kehitys vahvistuu, samoin kuin reaktio kehitystä vastaan.

Varmaa on vain, että informaation taloudellinen luonne on muuttunut. Tämä tosiasia muuttaa yhteiskuntaamme vielä sadan vuoden kuluttuakin.

 

Teksti on julkaistu alunperin suomeksi Fifissä ja englanniksi Liberty & Solidarityssä Creative Commons -lisenssillä.