Perinnöttömäksi tuleminen

Jukka Peltokoski

Euroopan yllä leijuu kommunismin aave. Marx kääntyy haudassa jaloilleen. Virenin ja Vähämäen Perinnöttömien perinne (Tutkijaliitto 2011) on tervetullut puheenvuoro kaikuihin, jotka pelottavat niin oikeistoa kuin vasemmistoakin. Keskustelu kommunismista on täällä tänään, eikä kukaan koe syyllisyyttä historiasta.

Virenin ja Vähämäen Perinnöttömien perinne on työkalu. Se on argumentatiivinen avaus, jolla on oma koherenssinsa mutta josta ei puutu heittoja ja langanpätkiä. Perinnöttömien perinne on sekä Marx-tulkinta että tilanneanalyysi nykykapitalismista. Se on myös suoraa dialogia puoluevasemmiston ja autonomian rajamailla viime vuosina käytyyn keskusteluun.

Marx-tulkintana Perinnöttömien perinne on altis erilaisten marxistien vastaväitteille siitä, mitä Marx todella sanoi missäkin yhteydessä. Vaikka kirjassa sanoudutaankin irti jäännöksettömästä paluusta Marxiin, se argumentoi ja todistelee paljolti Marxin suulla. Toisaalta kirja käy uuden työelämän kimppuun tavalla, joka viittaa ennemminkin nykynimiin, jos ylipäätään viittaa kehenkään. Pyrkimyksenä on määrittää Marxin positio ja kommentoida sitten sen “efektissä” nykytodellisuutta uuden organisoitumisen informoimiseksi.

Pelkkä Marx-historiikki olisikin ollut tympeä teos. Toisaalta kun Perinnöttömien perinteen Marx on työkalu, jota käytetään valikoiden, olisi ollut paikallaan avata alkuun myös sitä omaa positiota, josta käsin Marxin positiota tarkastellaan. Autonominen koodaus kulkee nyt joka tapauksessa mukana.

Uuden työn keskusteluihin kirja tekee lähinnä tarkentavia siirtymiä. Kirjoittajat korostavat työn tuottavuuden välitöntä yhteiskunnallisuutta ja tuottavuuden mittaamisen mielivaltaisuutta, mutta tuovat nyt mukaan myös “toisen arvolain”. Tämä poikkeaa markkinoilla mitattavasta arvosta ja liittyy ennemminkin työvoiman arvoon, josta työvoima käy luokkataistelua, ei vain palkkatyön, vaan yhteiskunnallisen elämän nimissä ylipäätään.

Kirja kommentoi myös keskustelua luokan käsitteestä. Poliittinen johtopäätös on, ettei liikkeiden tehtävänä ei ole luokkien tunnustaminen, vaan luokkakantaisuudesta ja palkkatyöstä pakeneminen kapitalistisen yhteiskunnan ehtojen rikkomiseksi ja ylittämiseksi. Olennaista on halu toimia oman elämän parantamiseksi sekä pyrkimys ottaa aktiivisesti tuotantovälineitä työväen itsenäiseen käyttöön.

Objektiivisten lähtökohtien ja subjektiivisen halun suhdetta ei kuitenkaan täsmennetä, vaan objektiviteettien merkitys itse asiassa kielletään, mikä on erikoista, jos kuitenkin oletetaan, että työväellä on jokin intressi tuhota omat luokkaolosuhteensa. Objektiviteetteja vastaan halun ja kekseliäisyyden on kuitenkin asetuttava, mikäli kapitalismi ei ole vain state of mind. Niin ei varmasti ole haluttu sanoa.

Koska kirjassa tehdään muutama kriittinen sivuhuomautus peer to peer eli p2p-näkökulmaa vastaan, keskityn tarkemmin niihin. Keskitys ei tee oikeutta kirjan laajemmille keskusteluille, mutta mikäpä minä olisinkaan jakamaan oikeutta kun on valta kirjoittaa mistä lystää. (hymiö)

Kirjoittajat kritisoivat p2p:tä todellisen ystävyyden ja rationaalisen vaihdon oletuksista, ja “todellisuudessa kyse onkin anarkistisesta utopiasta”. Toisaalta he esittävät, että kyse on “pikkuporvarillisesta sosialismista”, jossa rahatalouden tilalle pyritään rakentamaan aitoja ihmisten välisiä suhteita ja oikeudenmukaista vaihtoa.

Ohitan suorilta ongelman siitä, miten koherenttia on esittää p2p yhtä aikaa sekä anarkismina että sosialismina, antaen vieläpä ymmärtää, että mitään kommunistista asiassa ei silti voi olla. Vakavampi olettamus on ajatus siitä, että p2p on ihanne tai yhteiskuntautopia.

Toki täytyy myöntää, että p2p voi olla vähän vaikka mitä, koska kyseessä on hyvin avoin keskustelukenttä. Kuitenkin mielestäni järkevä p2p-keskustelu lähtee siitä, että avoimet nettiperustaiset kommunikaatioverkostot ovat monin tavoin todellisuutta jo tänään. Niitä ei tarvitse erityisesti tavoitella, koska me elämme jo niiden sisällä, eikä tämä tietysti tarkoita, että eläisimme kapitalismin ulkopuolella.

Edelleen on mielestäni lähdettävä siitä, että p2p-verkostot ovat uusia aineettoman arvontuotannon järjestelmiä. Tällaisina niitä voi pitää sikäli “edistyksellisinä”, että niiden tuotantovoima hakkaa monet vanhat kasvokkaiset ja suljetut (ja siinä mielessä nimenomaan “aidommat” ja “autenttisemmat”) työn organisoinnin tavat. Näin on erityisesti erilaisissa tietotöissä, joissa olennaista on kierrättää informaatiota, tuottaa uusia merkityksiä, organisoida yhteistyötä, ratkoa ongelmia ja markkinoida tuotetta.

Siinä missä Viren ja Vähämäki kritisoivat utopiayhteisöllisyyttä (tai utopiaverkostollisuutta), voidaan siis ennemminkin kiinnittää huomiota nykytodellisuuteen. Tosin Marxin tapaan voidaan samalla sanoa, että “mieluummin p2p-kapitalismi kuin teollisuusorjuus”, sillä siirtymää suljetuista organisaatiomalleista avoimille platformeille voidaan puolustaa vapautumisena vanhasta, kuten siirtymää fordismista postfordismiin.

Näyttäisi, että Virenillä ja Vähämäellä on kirjoittaessaan ollut mielessään kapeasti vain erilaisten palvelusten vaihtamiseksi organisoidut vertaistuotannon piirit, ei niinkään aineeton tuotanto verkossa, josta p2p-näkökulma kuitenkin varsinaisesti lähtee. Kirjoittajilta jääkin kokonaan huomioimatta esimerkiksi se, että p2p-keskusteluissa on itsestäänselvyys, etteivät verkossa rakentuvat jakamisen mallit ole suoraan siirrettävissä lihamaailmaan.

Vähämäki ja Viren näyttävät myös olettavan, että vertaistuotantoa ohjaa välttämättä oikeudenmukaisuuden tavoittelu yhteismitallisuuden mielessä. Kuitenkin tietoa jaettaessa toiminnassa on ennemminkin periaate “anna vähän, saat paljon”. Juuri ylitsevuotava yhteismitattomuus tekee jakamisen mielekkääksi. Toisaalta on totta, että palvelusten vaihdossa yhteismitallistaminen ja vastavuoroisuuden normittaminen tulevat väistämättä jotenkin mukaan. Ihmisten on voitava luottaa, että he saavat käyttämälleen ajalle ja vaivalle vastiketta. Entä sitten? Pitäisikö toisiin luottaa ilman mitään institutionalisoitua kontrollia? Tämä olisi aika naiivia ja sotisi Perinnöttömien perinteenkin ajatuksia vastaan. On luotava sitovia instituutioita, koska ihmiset eivät ole hyviä tai pahoja, vaan ailahtelevia.

Kuten sanottua, ensisijaisesti p2p-näkökulmassa on kyse verkkoperustaisista aineettoman tuotannon ja arvon luomisen käytännöistä, mutta on totta, että lähestymistapaa sovelletaan eri tahoilla myös palvelusten vaihtoon. Onko näissä sitten kyse väistämättä utopioista? Mielestäni ei, sillä kokeilujen arvo on ennemminkin siinä, että niissä kehitellään reaalisia työkaluja, joilla arkielämään voidaan tuoda uutta vapautta ja turvaa yhteistoiminnan keinoin.

Suuri osa kokeiluista tulee epäilemättä epäonnistumaan ja osoittamaan rajansa, mutta mielestäni ei ole mitenkään ongelmallista, että jotkut kehittävät näin tietoa ja kokemuksia siitä, missä määrin arkielämää voidaan järjestää valtiollisen rahatalouden ulkopuolella uutta kommunikaatioteknologista infrastruktuuria hyödyntämällä. Sen enempää en näe tätä ristiriitaiseksi sille, että samalla ajetaan esimerkiksi eurooppalaisen rahatalousjärjestelmän makrotaloudellista rakennemuutosta. Suosikaamme toki useita paralleeleja toimintalinjoja.

Kuulemani mukaan esimerkiksi aikapankkijärjestelmän puitteissa on syntynyt kokemuksia siitä, että toveissa mitattava vaihto voi vapauttaa ihmisten aikaa ja tarjota tiettyä vapautta paikallisissa raameissa. Samalla on tullut esille piilevä konflikti valtion kanssa. Vaikka aikapankkitoiminta ei perustu suoralle offensiiville tai edes torrent-verkkojen tyyliselle vapaasatamatoiminnalle, niin verottaja ei tule välttämättä katsomaan niiden laajentumista hyvällä, vaan voi alkaa vaatia tovien verolle panemista. Minusta tämä ei ole mitenkään epäkiinnostava näkökohta. Aikapankkitoiminta tekee näkyväksi, miten hyvinvoinnin nimeen vannova valtiomme estää aktiivisesti ihmisiä rakentamasta autonomisia vaihtojärjestelmiä pientä naapuriapua laajemmin.

Virenin ja Vähämäen kriittiset huomautukset tuntuvat myös sikäli erikoisilta että samalla kirjassa puolletaan commonseja. Julkishyödykkeet eivät ole commonseja. Commonsit ovat vertaistuotannon kääntöpuoli. Avoimet yhteisresurssit rakennetaan ja uusinnetaan vertaisverkoissa samalla kun vertaisverkostot perustuvat yhteisresurssien jakamiselle. Tätä kaksoissidettä ei voi ohittaa, vaikka pyrkimyksenä olisikin institutionalisoida uusia järjestelmiä, eikä luottaa vain spontaanisti velloviin joukkoälyn kasaumiin. Kieltäytyminen tutkimasta p2p-verkostojen toimintatapaa näyttäytyykin minulle jonkinlaisena jäänteenä teollisuuskommunismista, jossa todelliset vallankumoukselliset voimat löytyvät vain ja ainoastaan katutason massoista ja kellarien joukkokokouksista. Samalla voidaan kysyä perustetta sille, miksi tehtaasta siirryttäisiin vain kaupunkiin, miksei myös verkkoon?

Samalla ei tee pahaa muistaa, että osa kommunistisen liikkeen voimasta on historiallisesti perustunut nimenomaan vertaisapuun. Ymmärrettävästi tämä on vain jäänyt historian pimentoon, koska arjen solidaarisia vaihtojärjestelmiä rakensivat paljolti naiset.

Pidän kuitenkin Virenin ja Vähämäen huomautusta hiljaisesta vallankumouksesta hyvänä. Tämä ongelma p2p- ja commons-keskustelujen kentällä todellakin vallitsee. Sosialismin ja anarkismin sijasta suurempi haaste ovat kuitenkin liberaalit teknokraatit, joille uudet toimintatavat ovat vain keinoja lisätä tiedon avoimuutta ja tehostaa siten niin demokratiaa ja kansalaistoimintaa kuin yritysten kilpailukykyäkin. Mutta eikö tämä ole vain jälleen yksi syy tehdä commonseista ja verkoista poliittista tutkimusta? Käsittääkseni kommunistisen liikkeen strategia on aina ollut mennä sisälle uusiin tuotannollisiin prosesseihin ja politisoida niitä sisältäpäin?

Epäilemättä joillekin sanasta vertaistuotanto tullee mieleen vain vertaisapu ja läheisyys, mutta jatkuvasti olisi hyvä pitää mielessä, että elämme samalla globaalin tietoteknologisen järjestelmän sisällä. P2p-keskustelujen piiriin kuuluukin myös sellaisia ilmiöitä kuten Pirate Bay, Wikileaks, Anonymous, Telecomix, Wikileaks, LulzSec ja vaikkapa arabikevät. Sosiaalinen media ei synnyttänyt arabikevättä, mutta ei se ole sen leviämisessä merkityksetönkään – kuten eivät ole myöskään ne lukuisat vertaisverkot, joita nettiaktivistit ja radioamatöörit pystyttivät ad hoc Mubarakin suljettua kokonaisen maan internetin ulkopuolelle. Mubarak tuskin teki näin siksi, että hän piti “internautteja” naurettavina puuhastelijoina. Internetiin voi toki suhtautua, kuten luddiitit, mutta ehkä olisi parempi ymmärtää, että internet on jo kauan ollut yksi paikka, jossa kamppailuja käydään ja jolla on vaikutuksensa myös kamppailuihin IRL-maailmassa.

Sinänsä on toki totta, että monet viimeaikaiset internet-organisaatiot ilmentävät ennemminkin anarkismia kuin kommunismia, mutta siitä voi syyttää yksinomaan kommunistien jumitusta vanhoissa kokoustamisen ja kollektiivisen toiminnan muodoissa kun taas yksilöllisyydelle avoimempi anarkistinen ajattelutapa on kyennyt levittäytymään nopeasti osaksi internet-kulttuuria. Kommunistit tuntuvat yksinkertaisesti olevan ajastaan jäljessä. Kuitenkin sen sijaan, että kieltäydytään katsomasta uusien informaatioteknologioiden mahdollistamia verkkovoiman ja joukkoälyn muotoja, sopisi ennemminkin kysyä, miten näissä voidaan toimia mukana ja mitä niistä voidaan oppia kommunistisen projektin kehittämiseksi.

Uskallan jopa väittää, että samoin kuin teolliset teknologiat avasivat näköalan materiaaliseen yltäkylläisyyteen, avaa internet näköalan immateriaaliseen rikkauteen. Tietenkään internet ei takaa onnea ja autuutta, mutta tekee se kummasti mahdolliseksi jakaa kulttuuria ja informaatiota koko maailman kanssa. Huomattavaa on sekin, että samalla kun kommunistit teoretisoivat väen vastaimperiumista, internet-sukupolville on jo täysi itsestäänselvyys, että kansalliset nimilaput ovat vain koordinaatteja globaalissa verkossa. Yhtä nopeasti kuin kommunisti kirjoittaa, ettei ole mitään omaa, on peruswarettaja jakanut jo muutaman teran omaansa kaikille. “Perustulo ja vapaa internet” voisi hyvin olla kommunistisen liikkeen tähti tälle vuosituhannelle.

Sen sijaan että kirjoittajat pallottelevat p2p-näkökulman anarkistisuuden ja sosialistisuuden välillä, kirjoittajien olisi kannattanut tutustua vaikkapa Dmytri Kleinerin telekommunistiseen manifestiin. Toki Kleineria voi halutessaan pitää harhaisena kommunistina, mutta joka tapauksessa hän korostaa mahdollisuuksia rakentaa autonomisia organisaatioita hyödyntämällä samoja menetelmiä, joilla työvoimaa komennetaan organisoimaan myös omaa työtään, siis vertaisverkkoja ja tiedon jakamista. Kleiner kehitteleekin manifestissaan vertaislisenssiä (“Peer License”), jonka hän asettaa porvarillisena pitämäänsä Creative Commons -lisenssiä vastaan. Hakkerimaailman kokemuksista ammentavana Kleiner edustaa proletaaria, jolla ei ole muuta menetettävää kuin läppärinsä.

Minun nähdäkseni p2p-verkostot ovat paitsi uusien kapitalististen tuotantotapojen myös uusien kapinallisten tuotantotapojen lähtökohta. Kaikki kunnia nyrkin puimiselle bierstubessa, mutta mielestäni uudet tuotantovälineet ja innovatiivisimmat työskentelytavat kannattaa ottaa myös vastarinnan haltuun. Sitä paitsi totta kai peer to peer on myös beer to beer.

Näistä kriittisistä sanoista huolimatta arvostan Perinnöttömien perinnettä puheenvuorona, joka edistää keskustelua. Siitähän todistaa jo edellisen kommentin pituus. Vireniä ja Vähämäkeä ei todellakaan voi syyttää taitamattomuudesta autonominäkökulman argumentoijina. Toimituksellisesti tuntuu kuitenkin, että kirjalta on puuttunut vastaväittäjä, joka olisi pakottanut kirjoittajia vielä purkamaan ja konkretisoimaan avauksiaan sekä hiomaan kokonaisuutta toiston ja löydän kitkemiseksi. Eräänä erikoisimmista osuuksista on mainittava luku Marx ja nihilismi, jossa nihilismiä ei kuitenkaan mainita kuin otsikossa. Poikkeuksellisen lyhyeksikin jäävä luku käsittelee Althusserin vetäytymistä puoluepolitiikasta tavalla joka on sinänsä mielenkiintoinen, mutta olisi siitä nihilismistäkin voinut jotain sanoa. Tätä voi tietysti sinänsä pitää hyvinkin nihilistisenä tekona, mutta toimittajana olisin vaatinut luvun sijoittamista alaluvuksi jollain toisella otsikolla.

Toimittajana olisin myös pakottaa kirjoittajat palaamaan kirjan lopussa rintamalle, jota he alussa avaavat. Kirja haastaa kyseenalaistamaan vaikuttamisen vasemmistossa ja  ylipäätään porvarillisessa politiikassa. Tätä vastaan se nostaa sinänsä ansiokkaasti esille näkökulman yhteiskunnalliseen organisoitumiseen, joka on aina jo itsessään toiminnan päämäärä. Organisoituminen on vapauttavaa, se tuhoaa kapitalismia ilolla ja on uutta elämää vanhan sisällä.

Olisi kuitenkin voinut palata esimerkiksi avaukseen toisesta arvolaista ja “yhteisestä”. Mitä toinen arvolaki tarkoittaa, jos se ei tarkoita vain työvoiman hinnan kohottamista ekonomistisessa mielessä? Miten yhteisen luominen tekee työvoiman kalliiksi, eikä toimi vain jatkuvan haltuunoton ja rekuperaation lähtökohtana? Entä miten luokkakamppailulla pakotetaan työväen vaatimukset yhteiskunnan yleiseksi velvollisuudeksi, kuten kirjassa käytetyllä Marx-sitaatilla on todisteltu (“”pyrkii ajamaan etunsa läpi yleisessä muodossa, ts. sellaisessa muodossa, joka on velvoittava koko yhteiskunnalle”, s. 147), ellei jotenkin sekaannuta myös lainsäädäntötyöhön? Vai tuleeko tämä vasta “vallankumouksen jälkeen”, jolloin porvarillista politiikkaa ei enää ole – ja mitä sitten on?

Erityisesti tästä viimeisestä kysymyksestä kirja vetäytyy loppumetreillä, vaikka se on itse sekä haastanut kaiken puoluepoliittisen osallistumisen että viitannut uusiin institutionaalisesti sitoviin yhteiskunnallisiin muutoksiin, kuten perustuloon. Minulle jää epäselväksi, mikä erottaa loppuluvun yhteenvedot anarkismista tai boheemielämästä, vaikka otsikko on komeasti Kommunismi ja organisaatio.

Toisaalta kun kerran ei puhuta pelkästä ekonomismista, vaan vapauden tiloista, niin eikö väistämättä palata jonkinlaiseen vertaistuotannon näkökulmaan? Jotenkin kommunistinenkin maailma on rakennettava, ja uskoakseni se on rakennettava ennemminkin yhdessä ja solidaarisesti kuin vaatimalla kapitalisteilta kaikkea. Pelkkä kyyninen kommentointi ei ehkä ihan riitä.

Eetu Viren ja Jussi Vähämäki: Perinnöttömien perinne. Marx ilman marxismia. Tutkijaliitto: Helsinki. URL: http://www.tutkijaliitto.fi