Kapitalismin mykät pakot ja suvereniteetti: kommentti Markus Termoselle
Joel Kaitila & Lauri Lahikainen
Markus Termonen käsittelee tässä lehdessä päätöstä kommunistisen poliittisen organisaation konteksissa ja suhteessa työväenluokan ”itsevalorisaatioon”. Mitä poliittisella päätöksellä oikeastaan tarkoitetaan? Päätös näyttäytyy haasteena liikkeelle: uskalletaanko tehdä päätös vai jäädäänkö rämpimään loputtomaan keskustelun suohon. Kontekstina kysymyksenasettelulle ovat Seattlesta alkaneen globaaliliikkeen kokemukset ja vaikutukset Suomen liikekentässä sekä lopulta näiden ”umpikuja”. Termosen esimerkit tulevat kuitenkin Italiasta ja Irlannista. Kommentoimme Termosen artikkelia marxilaisen ekonomiakritiikin näkökulmasta ja väitämme, että vaikka artikkeli esittää ansiokkaasti kritiikkiä globalisaatioliikettä kohtaan osuen moniin liikkeen kipupisteisiin, se ei vastaa niihin haasteisiin, joita globaali kapitalismi esittää tänään. Lopussa perustelemme ekonomiakriittisen tarkastelun mielekkyyttä esimerkkien avulla.
Suvereniteetti ja kapitalismin mykät taloudelliset pakot
Termosen artikkelin ensimmäisessä Negriä käsittelevässä osassa päätös näyttää olevan laajempi käsite kuin toisessa organisaatiota käsittelevässä osassa. Ensimmäisessä osassa hän esimerkiksi esittää, että Negri ja Hardt eivät anna multitudolle toimintaohjeita, koska eivät halua päättää sen puolesta. Tämä vertautuu Marxin kieltoon utopioiden suunnittelusta – joka ei toki estänyt Marxia antamasta paljonkin konkreettisia toimintaohjeita työväenliikkeelle tietyissä tilanteissa hänen niin sanotuissa poliittisissa teksteissään.
Tekstin toisessa osassa päätös taas konkretisoituu poliittisen organisaation toiminnassa. Päätöksiä tehdään tilanteissa, joissa niillä on suora vaikutus toimintaan, sillä päätöksen tekijöillä on de facto käskyvalta päätöksen toteuttajiin.
Molempien osien ongelma on se, että päätös ja organisaatio nähdään abstrahoituina historiasta ja luokasta. Ne ovat kuin työkaluja, joiden oletetaan toimivan riippumatta siitä, kuka niitä käyttää ja mihin tarkoitukseen. Vaikka Termonen käsittelee päätöstä historiallisissa tilanteissa, näiden kategorioiden muoto pysyy samana eikä näin ollen ole kovinkaan herkkä tilanteiden erityispiirteille. Termonen pohtii, missä historiallisissa tilanteissa päätös sinänsä tehdään. Olisi kuitenkin kysyttävä myös kategorioiden muotoa ja sisältöä nykyaikaisen kapitalismin kontekstissa sekä niiden luokkaluonnetta. Toisin sanoen on kyseenalaista, missä määrin Termosen esityksen asetelmat ja johtopäätökset ovat yleistettävissä.
Termosen artikkelissa organisaation kontekstina on sota, jossa on kaksi toisistaan selkeästi erottuvaa puolta. Tässä politiikka tarkoittaa vihollisen osoittamista ja tuhoamista. Näin ei kuitenkaan ole kapitalismissa. Koko tähänastinen historia voi olla luokkataistelun historiaa, mutta erona mihin tahansa alistetun ja alistajan kamppailuun kapitalismin luokkataistelussa on kyse ennen kaikkea määrätyllä ristiriitaisella tavalla muotoutuneen yhteiskunnallisen suhteen konfliktuaalisesta uusintamisesta, ei kahden erillisen subjektin sodankaltaisesta kamppailusta. Vaikka pääomasuhteen ristiriitojen kärjistyminen näyttäytyykin aika ajoin tällaisina kamppailutilanteina luokkien välillä, nämä tilanteet eivät suinkaan kata koko luokkataistelun kenttää. Kapitalismissa luokkavihollinen ei myöskään ole ihmiskasvoinen suvereeni, jota vastaan alistetut käyvät hakatakseen sen pään poikki Poliksen keskusaukiolla.
Kapitalistinen komento ei siis myöskään tarkoita ihmiskasvoisen johtajan antamia käskyjä kuin hyvin rajatussa kontekstissa (porvarillisen valtion asevoimat, perinteisesti organisoitu työpaikka). Kapitalismille ominaisessa komennossa on pikemminkin kyse itse yhteiskuntamuotoon liittyvästä ”mykästä pakosta”. Rautalangasta vääntäen: emme herää aamulla seitsemältä töihin, sen takia, että Johtaja käskee, vaan koska tarvitsemme toimeentulon. Kapitalisti, pomo tai sosiaalivirkailija eivät komenna vain pahasuopuuttaan, vaan pakosta tuottaa lisäarvoa tai luoda edellytykset tälle. Vastaavasti luokkataistelun motivaationa ei ilmeisestikään näyttäydy halu vastustaa johtajan käskyjä, vaan yksinkertaistaen pyrkimys hankkia toimeentuloa muutoin kuin palkkatyön kautta tai vähintäänkin tekemällä sitä vähemmän ja kenties parempaan hintaan. Mielekkäämmistä työsisällöistä nyt puhumattakaan.
Kapitalismille ominaisella dominaatiosuhteiden epäpersoonallistumisella on luonnollisesti merkitystä antagonismien paikantamisen, vihollisten osoittamisen ja poliittisen organisoitumisen kannalta. Niinpä puhuttaessa esimerkiksi kapitalistiluokan tuhoamisesta, ei tarkoiteta sitä, että pohatat laitetaan selkä seinää vasten (vaikka ajatus tuntuisikin houkuttelevalta). Kun puhutaan yhteiskuntaluokan tuhoamisesta, tarkoitetaan sitä, että yhteiskunnasta poistetaan tietty ihmistenvälisten suhteiden muotoon perustuva ”funktio”, jota toki toteuttavat yksilöt – tässä tapauksessa kapitalistiluokka eli pääoman ihmiskasvoiset agentit. Kun siis puhutaan luokkavihollisen poliittisesta tuhoamisesta, tarkoitetaan tämän poliittisen toiminnan mahdollisuuksien vesittämistä ja sen yhteiskunnallisen funktion murentamista, jota kantavana subjektina kapitalistiluokka toimii. Kun asetelma eroaa ilmeisellä tavalla yksittäisyksilöiden lahtaamisesta, näyttytyy myös nykyvasemmiston tyypillisesti vihollisuusasetelmiin liittämä periaattellinen totalitarismisyytös turhanpäiväisenä jeesusteluna. Tässä suhteessa käsityksemme luokkataistelusta eroaa Termosen esimerkkinä käyttämästä IRA:n käymästä sodasta imperialistista valloittajaa vastaan.
Mykkien taloudellisten pakkojen ja partikulaaristen subjektien tietoisesti käymien luokkataistelujen välinen suhde tulee ilmi varsinkin Helsingissä käynnissä olevien asumiskamppailuiden yhteydessä. On selvää, ettei niissä pyritä kyseenalaistamaan vain tätä tai tuota kapitalismin oloissa vallitsevaa asumisen muotoa, vaan käytännöllisesti horjuttamaan koko asumisen kapitalistista tavaramuotoa sekä sen funktiota työhön (ja nyttemmin yhä korostetummin lainaan) pakottamisen muotona. Grynderien kimppuun ei siis käydä vain tai ensisijaisesti kasvotusten, vaan murentamalla näiden poliittista subjektiivisuutta iskemällä suoraan asumisen kapitalistisen muodon hermoon.
Jos päätöstä ja politiikkaa ajatellaan vain suvereniteetin ja poikkeustilan kautta, on vaarana, että luokkataistelu pelkistetään sen spektaakkelimaisimpiin ilmenemismuotoihin. Näin menetetään kosketus luokkataistelun todellisuuteen, joka taas johtaa siihen, että huomaamatta jäävät ne repeämät, jotka mahdollistaisivat proletaarisen poikkeustilan ja suvereniteetin syntymisen.
Itsevalorisaatio
Itsevalorisaation käsite esiintyy (post-)operaistisen teorian piirissä suhteellisen löyhästi määriteltynä. Niin myös Termosen tekstissä. Käsitteen historiallinen ”alkupiste” oli työväenluokan (palkka)taistelujen esittäminen eräänlaisena kapitalistisen arvonlisäysprosessin käänteisfunktiona. Luokan palkkataistelut eivät ainoastaan lohkaisseet onnistuessaan työläisille suurempaa viipaletta kakusta: ne myös toimivat välillisesti moottorina sen tarpeiden laajentumiselle ja eriytymiselle. Edelleen itsevalorisaatio lyö kapuloita pääoman arvonlisäysimperatiivin toteutumiselle kulloisessakin luokkatilanteessa ja takasi työväenluokalle vähintään suhteellista autonomiaa pääomasta sekä välittömästi taloudellisessa että kulttuurisessa mielessä. Nyttemmin käsite kytkeytyykin useimmiten keskusteluun ”luokan tarpeista”, jolla tarkoitetaan työväenluokan pyrkimystä vastustaa kapitalismin mykkiä taloudellisia pakkoja sekä poliittisia kontrolleja – tai vähintäänkin järjestää arkielämää niiden ohitse. Usein mainittuja historiallisia esimerkkejä itsevalorisaatiosta ovat olleet esimerkiksi kieltäytyminen asumiseen liittyvistä maksuista, ”proleshoppailu” ja/tai kulutustavaroiden hintojen itsereduktio – siis varallisuuden suora haltuunotto, joka ilmentää kulloinkin kyseessä olevan yhteisön proletaarista luokkaluonnetta. Vaikka esimerkiksi monien kulttuurihyödykkeiden jakaminen vertaisverkoissa on tänään äärimmäisen arkista hintojen itsereduktiota kohti nollaa, kysymys kuuluu voidaanko tämän päivän Suomen kontekstissa puhua työväenluokan itsevalorisaatiosta samassa mielessä kuin se esiintyy 1970-luvulla italialaisten autonomien kirjoituksissa? Edelleen voidaan kysyä, kehen ajatus itsevalorisaatiosta sitten vetoaa – puolirikollisuuden fiilistely on toki nautinnollista, mutta missä ja mihin se konkreettisesti resonoi? Minkälaisia strategisia mahdollisuuksia tämä suhdeverkko avaa? Kysymykset ovat merkityksellisiä, sillä juuri itsevalorisaatio asettuu toiseksi pooliksi ristiriidassa, joka Termosella virittyy luokan enemmän tai vähemmän spontaanin toiminnan ja organisoidun ”sotilaallisen” iskuvoiman välille. Koska itsevalorisaatio/ organisaatiossa kyse on suhteesta, ja vieläpä ristiriitaisesta suhteesta jolle halutaan epäilemättä sälyttää enemmän selitysvoimaa kuin ”vain” ristiriidalle spontaanisuuden ja puolueorganisaation välillä, on ehdottomasti pyrittävä selventämään itsevalorisaation käsitettä ylipäänsä. Vain näin voidaan vastata täsmällisesti siihen, mitä ovat ne kysymykset, joissa luokan spontaani itsevalorisaatio asettuu ristiriitaan puolueen (ja minkä puolueen?) kanssa.
Jos asiaa tulkitsee vähääkään vastakarvaan, on vaikeata välttyä ajatukselta, että itsevalorisaation käsite Termosen ja Negrin käyttämänä toimii epämääräisyytensä turvin eräänlaisena uskonhyppynä. Siinä autonomitradition perustavista teksteistä ja näiden välittömästä kontekstista (1960/70-lukujen Italian enemmän tai vähemmän radikaalien piirien parista) irrotettu välittömän antagonismin kulttuuri tai elämänmuoto esiintyy eräänlaisena arkkivallankumouksellisena fetissikuvana koko työväenluokan todellisuudesta aina ja kaikkialla. Ei ole kovinkaan vaikea nähdä suoraa jatkumoa tämän ajatuksen ja nykyisen Negrin filosofisten pilvilinnojen välillä, joissa multitudo esitetään globaalina itseliikkuvana vallankumousvoimana pääoman tuolla puolen. Vaikka ajatuksessa on tiettyä ”subjektiivisuutta rakentavaa” (kauan sitten: ideologista) imua, on se samalla kertaa varsin vieras nykytodellisuudelle. Päinvastoin, pääoma liikkuu pitkin työväenluokkaa, jolla puolestaan on kiistatta tilannekohtaisesti suhteellista autonomiaa pääoman herruudesta.
Erityisesti olisi siis täsmennettävä itsevalorisaation ja ”luokan tarpeiden” suhdetta. Toistaiseksi näyttää siltä, että luokan tarpeet voivat tarkoittaa käytännössä mitä tahansa, jolloin usko niiden vastakkaisuuteen kapitalistiselle suvereeniudelle sinänsä näyttäytyy absurdina. Niinpä itsevalorisaation käsite sivuuttaa helposti sen, että pääoma itse tyydyttää tai ainakin pyrkii tyydyttämään monia luokan tarpeita – toki tavoilla, joissa ei sinällään ole mitään kumouksellista. Näin on etenkin luokan kaikkein spontaanisimman ja vähiten organisoituneen toiminnan suhteen. Kärjistääksemme: vailla lisämääreitä sekä asuntojen valtaaminen että asuntolaina voivat näyttäytyä ”luokan tarpeena”. Työväenluokan pääomasuhteen ilmauksina näillä ilmiöillä on kuitenkin käytännössä täysin vastakkaisia määreitä.
Mikä tärkeintä, eräs 1900-luvun historiallisista opetuksista on ollut se, että etenkään koko työväenluokan ja pääoman tarpeet eivät suinkaan ole niin välittömästi antagonistisia kuin esimerkiksi itsevalorisaatioteorian klassikot ovat esittäneet. Tänään, kun työväenluokan kohtalo pyritään (mm. finanssipääoman tasolla esimerkiksi eläke- ja lainajärjestelyin jne.) sitomaan entistä tiukemmin yhteen pääoman kehityksen kanssa, on eronteko yhä vaikeampaa. Vaikka meneillään oleva talouskriisi tulee luultavasti syventämään työväenluokan ja pääoman suhteen tiettyjä ristiriitaisuuksia (absoluuttinen köyhyys ja tuloerojen kasvu), on kriisin kapitalistisen ratkaisun eräänä päämääränä epäilemättä vahvistaa tätä pakkoavioliittoa. Vaikka näitä ristiriitoja on kärjistettävä poliittisiksi antagonismeiksi, on virheellistä olettaa konfliktien ja halun niihin olevan välittömiä. Ja erityisesti talouskriisi tullee vahvistamaan mykkien taloudellisten pakkojen merkitystä yhteiskunnallisten antagonismien perustana. Koruttomimpana esimerkkinä tästä on esimerkiksi luonteeltaan jatkuva ja globaali irtisanomisuhka.
Mykät pakot ja politiikka
Korostamme tarvetta tarkastella kapitalismin mykkiä pakkoja sekä epäpersonallista subjektiviteettiä suvereniteetin rinnalla. Tällä ei ole vain näkökulmaa täydentävä vaan myös suora poliittinen merkitys. Otamme kaksi kriittistä esimerkkiä.
Ensimmäinen esimerkki koskee vastikkeetonta perustuloa, joka on viime vuosien yhteiskunnallisissa keskusteluissa ja liikehdinnässä resonoineista aloitteista eniten itsevalorisaatiota muistuttava.
Perustulovaatimuksen järki perustuu nimenomaan kapitalismin mykkiin pakkoihin, ei suvereenin sortovallan vastustamiseen. Tiettyjen mielivaltaisten kontrollimekanismien vastustaminen on jo parempi syy, muttei riittävä, saati vailla yhteyttä kapitalismin mykkiin pakkoihin. Niitä määrittää monin eri tavoin kapitalistisen yhteiskunnan ytimen edelleen muuttuva lisäarvon kasaamisen imperatiivi. Mutkia suoraksi vetäen kapitalistiset kontrollimekanismit pohjaavat juuri pääoman kasautumisen mykkään pakkoon, eivät byrokraattien tai yksittäisten kapitalistien pahansuopuuteen. Tällä ei tietenkään haluta kieltää sitä, etteikö vastuullisten tahojen toimilla olisi ratkaisevaa merkitystä konkreettisissa tilanteissa, näiden analyysissa ja poliittisten johtopäätösten tekemisessä, vaan ainoastaan se, että kapitalismianalyysin perustana voisi toimia yksin tai edes ensisijaisesti analyysi poliittisesta suvereniteetista.
Edelleen perustulo ei myöskään ole perusteltavissa korvauksena ylitsepursuavasta autonomisesta luovuudestamme, josta ”pääoma on riippuvainen” (color us amazed!) muutoin kuin liberalistisessa mielessä. Eroaako tällainen käsitystapa, jossa esitetään luovuuden ja palkitsemisen välinen tunnustussuhde paljoakaan ekonomistisista tulospalkkauskäsityksistä? Edelleen tällaisten ilmiöiden ”todellisuutta” on turha kritisoida moralistisesti, mutta on yhtä harhaista pitää ja esittää tällaisia käsityksiä ”kumouksellisina”. Kun pääoma asettaa yhteiskuntaelämälle kapitalismissa mykkiä taloudellisia pakkoja, se on tässä yhteydessä johdonmukaisesti kuuro mainitunkaltaisille pyynnöille. On politiikan, siis proletariaatin diktatuurin haaste, että perustulosta tulee liikkeen artikuloima vaatimus – pakottamista pelkän nöyristelevän pyytämisen tai ”rationaalisen” perustelun sijaan.
Toinen esimerkkimme koskee hiljakseen kehittyvää, mutta varsin lupaavaa kamppailua yliopistoissa. Meneillään olevien yliopistouudistuksia koskevien kamppailujen toimijoiden strategioissa esiintyy useita sivistysyliopiston apostoleilta perittyjä käsityksiä, joihin tukeutuminen on epäilemättä ollut oikea ratkaisu massamobilisaation aikaansaamisessa. Tässä vaiheessa näitä käsityksiä on kuitenkin jo syytä kritisoida ilman armoa. Koska yliopistouudistusten keskiönä on suhde yliopiston muuttuneen roolin ja tiedontuotannon yhteiskunnallisen luonteen välillä, myös vastarinnan nostattamiseen liittyvät ydinkysymykset sekä näihin kytkeytyvä liikkeen itseymmärrys on artikuloitava yhteydessä tämän suhteen asettamaan koordinaatistoon. Opiskelijatoiminta-ryhmittymä1 summasi erään version tästä ytimestä hiljattain manifestissaan ”Lausuntojen aika on ohi” seuraavalla sivistyspuhetta muistuttavalla tavalla:
”Meidän lähtökohtanamme on puolustaa vapaata tiedon tuottamista ja jakamista tiedon tuotannon kapitalistista haltuunottoa ja sen jakamisen rajoituksia vastaan. Tietoa luodaan ja jaetaan yhdessä, yhteistyössä, yhteiskunnassa. Sen logiikka on yhteensopimaton yksityisomistuksen ja taloudellisen arvon muodostuksen logiikan kanssa. Haluamme puolustaa tiedon yhteisyyttä ja kaikkien oikeutta tietoon tiedon yksityisomistusta vastaan.”
Tässä manifestin ydinkatkelmassa jää huomiotta kaikkein ilmeisin johtopäätös: jos tiedon tuotannolle ominainen yhteiskunnallisuuden muoto olisi logiikaltaan yhteensopimaton kapitalistisen arvonmuodostuksen kanssa, yliopistouudistusta ajavat pääoman edustajat yksinkertaisesti sahaisivat omaa oksaansa. Kun kapitalismilla kuitenkin viitataan määrätynlaiseen yhteiskuntasuhteiden muodostumaan (ei siis vain markkinoihin tai yrityksiin), yliopistomuutoksen kontekstissa on absurdia esittää tiedontuontannossa vallitsevien suhteiden ”yhteiskunnallisuus” sekä ”kapitalismi” ikään kuin eri tasoisina ilmiöinä ja vailla perustavanlaatuista kytköstä toisiinsa. Tiedon tuotanto on tietenkin yhteiskunnallista, mutta etenkin yritysmuotoistuvassa yliopistossa tiedon yhteiskunnallisten (tuotanto)suhteiden kapitalistiselle muodolle olisi annettava analyysissa etusija. Toisin sanoen tiedon tuotannon yhteiskunnallisuutta korostavan yleishuomion lisäksi oleellista on koettaa artikuloida analyyttisesti niiden tietoa tuottavien toimijoiden välisten suhteiden, hierarkioiden ja kannustinjärjestelmien täsmällisiä muotoja, jotka määrittävät tietotyötä yliopistojen sisällä. Jos siis kapitalistiselle yhteiskunnalle haluttaisiin antaa jokin määre jonka tarkoituksena on tuoda esiin sen erityispiirteet, olisi tämä epäilemättä yhteiskunnan tendenssimäinen muotoutuminen yhteensopivaksi yritysmäisen toiminnan kanssa kautta linjan, ei vain partikulaaristen yritysten sisällä tai markkinoilla.
Kapitalismin perusluonnetta koskevien tiettyjen hämäryyksien selventämisen lisäksi Opiskelijatoimintaa terävöittäisi merkittävästi se, että ryhmittymä pyrkisi artikuloimaan täsmällisempiä käsityksiä keskeisistä kapitalismin nykymuodoista. Näin siksi, että juuri niihin mukautuminen on nähdäksemme yliopistouudistusten keskeinen pyrkimys. Ehtona tälle on se, että sivistyspuheen otaksumia ja linjavetoja alistetaan kritiikille. Asian käytännöllinen puoli tulee ilmi esimerkiksi siinä kun julistuksessa myöhemmin ehdotetaan, että tarvitaan ”vastarintaa, joka keksii uusia “rönsyilyn” ja “tuhlailun” mahdollisuuksia: on luotava mahdollisuuksia myös taloudellisessa mielessä tarpeettomalle ja käyttökelvottomalle tiedontuotannolle.”
Keskeisenä ongelmana tässä on se, että nykyään ei ole ollenkaan selvää, ovatko rönsyilyt, tuhlailut ja tiedontuotannon horisontaalinen avoimuus läheskään niin vastakkaisia nykykapitalismissa toimivien tietoa tuottavien yritysten toimintalogiikalle kuin kirjoittajat ”deleuzeläisittäin” toivoisivat. Päinvastoin on tuskin sattumaa, että yritykset ja konsultit ovat juuri nyt niin haltioituneita ns. avoimista innovaatioista ja yhteisestä yhteiskunnallisesta tiedontuotannosta. Avoimet innovaatioprosessit rönsyilevät, jakavat ja tuhlailevat, eivätkä rakenna liiketoimintaansa perinteisen ”yksityisomistamisen” varaan. Juuri avoimet ja kollektiiviset tiedontuotantoprosessit ja – yhteisöt – ovat nyt kuuminta kamaa, eivät suinkaan käyttökelvottomia ja tarpeettomia. Oletetussa käyttökelvottomuudessaan kaikkein typerryttävin ja huuruisinkin ”kapinatieto” voi näyttäytyä kullanarvoisena resurssina tietotalouden innovaationmetsästäjille. Päinvastoin kuin kuvitellaan, juuri tähän pohjaavat ansaintalogiikat ja toimialat ovat eräitä tämän päivän ja etenkin huomisen kapitalismin keskeisiä taloustoimijoita. Selvää on tietenkin myös se, että vaikka tuotantoprosessien muoto muuttuu tietokapitalismissa, se ei tarkoita hierarkioiden ja vallankäytön liudentumista olemattomiin, vaan mieluumminkin huomaamattomiin. Jos avoimessa innovaatioyrityksessä joudutaan turvautumaan suoraan vallankäytölliseen interventioon, on itse prosessien johtaminen jo epäonnistunut matkan varrella. Kokonaisuudessaan ne muistuttavat rakenteeltaan hämmästyttävän paljon Opiskelijatoiminnan hahmotelmaa rihmastomaisista kapinaorganisaatioista ja toimivat samalla logiikalla, johon nojautuen kirjoittajat näyttäisivät julkilausumiensa perusteella haluavansa rakentaa vastarintaa.
Yhteenvetona ja toisin sanoen Opiskelijatoiminnan omaksumat 1960/70-lukulaisen antiautoritaarisen opiskelijaliikkeen ajatusmuodot – jotka korostavat rönsyilyä, tuhlailua ja avoimuutta aseptista välineellistä järkeä vastaan – eivät ole nykytilanteessa kovinkaan teräviä. Käsitteillä, jotka pelaavat nämä kaksi puolta abstraktisti vastakkain ei saa kiinni yliopistouudistusten kaltaisista kapitalismin nykymuodoista. Massamobilisaation myöhemmän organisoinnin suhteen on kuitenkin mielekästä kysyä painokkaammin sitä, minkälaista strategista ymmärrystä tälle ytimelle perustuva diskurssi kykenee tarjoamaan, minkälaisia liittolaisuuden muotoja se mahdollistaa ja mitkä ovat mahdollisesti sen sokeita pisteitä.
Tekisi mieli ehdottaa, että myös yliopistouudistuksen suhteen asia on ratkaisevilta osin juuri päinvastoin kuin manifestissa esitetään: pitkällä tähtäimellä yliopistoa halutaan uudistaa juuri siksi, että sen tiedontuotannon ja -jakelun prosessit ovat muodoltaan liian vähän verkkomaisia ja rönsyileviä. Prosessien päivittäiminen tällaisiksi on uudistajien tavoite, ei uhkakuva. Koska tavoitteena on mitä luultavimmin tuottaa yliopistojen yhteyteen entistä avoimempi innovaatioympäristö, jonka yrityslogiikkakaan ei ole enää samaa välineellisen järjen riemujuhlaa mistä kriittinen vasemmistoälymystö saarnaa, voidaan kysyä tuleeko tällaisen uudistamisen kanssa ”samansuuntainen” ja muotoyhtäläinen vastarinta puremaan.
Tästä syystä ei myöskään ole yllätys, että kun yliopistolain vastustamisen lisäksi esitetään visioita ”toisenlaisesta” yliopistosta, etenkin yliopistolain vastaisen liikkeen institutionaalisempien toimijoiden ehdotelmat näyttävät lähinnä yrityksiltä palauttaa vanhan hyvän sivistyksellisen järjestelmän arvo. Pikemminkin olisi myönnettävä, että yliopistojen tuotantosuhteille ominainen terve kollegiaalinen (lue: kuppikuntainen ja nokitteleva) ilmapiiri oli mitä tärkein väline sen ”uusliberalisoinnissa”. Nyt tieteellinen kilvoittelu vain käännetään klassisen meritokratian kieleltä uusklassiseksi tulospalkkaukseksi. Nykytilanne ei syntynyt tyhjästä, vaan sille oli historiallisia edellytyksiä muuallakin kuin valtiohallinnon aivoriihissä ja OECDn dokumenteissa.
Opiskelijatoiminnan julkilausumien muotoiluilla on mitä luultavimmin ollut ensisijaisesti massamobilisaatiota tukeva strateginen funktio. Jollei Opiskelijatoiminnan autonomitendenssi nyt pyri ottamaan tilanteessa aloitetta suhteessa muuhun liikkeeseen, on ilmeisenä vaarana se, että yleiskokoukseen sisältyvät tärkeät muutos- ja kamppailupotentiaalin idut kuihtuvat takaisin yliopistoväen periaatteelliseksi muutosvastarinnaksi. Käytännössä tämä voi tarkoittaa sitä, että henkilökunta määrittelee ”viime kädessä” julkilausumien sisällöt (uudistusten ja erityisesti lakimuutoksen vaikutukset työntekijän, ei opiskelijan kannalta). Näiden ytimenä toimii abstrakti markkinavoimakauhistelu, jossa harmitellaan, etteivät tiede ja kapitalismi käy ”logiikkojensa” puolesta yksiin. Koska tällaiseen argumentaatioon ripustautuminen luultavasti sekä pelaa lähinnä akateemisen eliitin pussiin että on analyyttisesti kynnetöntä toimimaan liikkeen itseymmärryksen johtolankana, on parasta aloittaa sivistysyliopiston fetissikuvaston kritiikistä. Sitä kautta voitaneen ottaa myös askel kohti moninaisen sateenkaarikoalition mielekkyyden kriittistä arviointia, jolloin etualalle ja määräävään asemaan voidaan nostaa muitakin kuin liikettä adoptoimaan pyrkivän yliopistohenkilökunnan asettamia ongelmia ja ratkaisumalleja.
Päätelmiä
Kun langat vedetään yhteen, ekonomiakriittisen tarkastelukulman korostamisen poliittisesti relevantteja puolia on kolme. Ne ovat analyyttisessa mielessä Termosen päätelmiä täydentäviä, mutta painotuksiltaan myös sille vastakkaisia. Ensinnäkin se pakottaa kytkemään konkreettiset ja välittömämmät tilannearviot kokonaisvaltaisemman kapitalismianalyysin puitteisiin; pelkkä poliittisen suvereniteetin analyysi ei riitä. Kun esimerkiksi yliopistomuutosta ei pyritä käsittämään kapitalismianalyysin keinoin, vedetään helposti humanistikriitikoiden tapaan johtopäätöksiä, että kyseessä on eräänlainen valtiosuvereenin asettama tieteenteon kannalta haitallinen poikkeusjärjestely eikä nykykapitalismin korkeakoululaitokselta vaatiman uuden rakenteellisen muodon tuottaminen. Sen keskeisenä toimeenpanijana on toki valtio, mutta yliopistouudistus tai yleisemmin talouden rakennemuutos ei perustu valtion tahtoon missään välittömässä mielessä.
Toisena ekonomiakritiikin relevanttina puolena on pidettävä sen ”kyynisyyttä”. Kyyninen asenne tekee vaikeemmaksi sekoittaa karkealla tavalla keskenään sen miten asiat niin sanotusti ovat ja sen, miten niiden kenties pitäisi olla. ”Kenties” viittaa siihen, että kuten yllä yritettiin Opiskelijatoiminta-esimerkin avulla osoittaa, fetisistinen analyysi on omiaan tukemaan poliittisia johtopäätöksiä, joita liike todennäköisesti ja toivottavasti haluaisi itsekin välttää (mahdollinen yliopistoelitiin pussiin pelaaminen; linjattomuus, jossa kaikki Hyvän puolesta Pahaa kapitalismia vasten asettuva käy; yliopistouudistuksen osin järkevien perusteiden sivuuttaminen ”alistumisena markkinavoimille”). Lisäksi kyseenalaista on se, onko kapitalismin äyräiden yli virtailu sittenkään realistinen strategia – tai mikä tärkeämpää, voiko se edes toimia nyt kun tilanne ja kapitalismin toimintalogiikka ja kontrollimuodot eroavat suuresti siitä mitä ne olivat 1970-luvulla ja joita vasten virtailu suunnattiin?
Kolmantena relevanttina piirteenä esiintyy suvereniteettikeskutelun ja perustuloesimerkin kautta valotettu politiikan motivointi pikemminkin kapitalististen mykkien pakkojen kuin ihmiskasvoisen sortovallan vastustamisen kautta.Tällä ei haluta esittää, että pääoman luonnenaamioiden kantajia vastaan suunnatut toimet olisivat merkityksettömiä kamppailussa mykkiä pakkoja tai poliittista herruutta vastaan. Kapitalismin erityisen historiallisen luonteen huomioon ottaen käsitys politiikasta vihollisen osoittamisena ja tuhoamisena on kuitenkin kestämätön.
Viite:
Tapani Rytöhonka: Maammesarja
-
Tuoreinta Maammesarjassa:
1 comment
[…] Lahikainen & Joel Kaitila: Kapitalismin mykät pakot ja suvereniteetti: kommentti Markus Termoselle >> Lataa lehti pdf:nä (2,9 […]
Leave a Comment