Deflaatiosta inflaatioon, Leninistä Preobrazhenskiin, kriisistä voittoon…

Leninin mielestä – näin väitetään – inflaatio on varmin ase kapitalistisen järjestelmän kaatamiseksi. Mielipiteen aitoudesta on usein väitelty. Keynesin mielestä tosiaan Lenin olisi näin väittänyt. Negrin mielestä ajatuksen takana oli Preobrazhenski.

Inflaatio on yleensä ollut vallalla tilanteissa, joissa kumouksellisilla liikkeillä ja työläisillä on ollut vahva neuvotteluasema. Palkankorotusvaatimukset ovat nostaneet kiertävän rahan määrää, ja samanaikaisesti poliittinen järjestelmä on kärsinyt uskottavuuden puutteesta, mikä on aiheuttanut sen, että valtio ei ole kyennyt takaamaan rahan arvon pysymistä. Kriisi ei siis ole ollut työläisille katastrofi vaan mahdollisuus: mahdollisuus nostaa kulutusta, mahdollisuus horjuttaa poliittista järjestelmää.

Perinteinen vasemmisto on aina suhtautunut moralisoiden talouskriiseihin. Se on korostanut kapitalistien ja työläisten – kansakunnan – yhteistä etua, työllisyyttä ja vyönkiristämistä. Inflaatio on kaiken pahan alku, koska se kyseenalaistaa vakauden ja pakottaa työläisiä toimimaan kapitalisteja vastaan kaikkialla – ihan omalla työpaikallaankin – saadakseen itselleen isomman osan kakusta, jonka toinen puolisko on palkka ja toinen voitot. Inflaation vallitessa keskitetyillä, hallituilla ja maltillisilla tuloratkaisuilla ei ole jalansijaa. Kaikessa yksinkertaisuudessa kapitalistisessa yhteiskunnassa luokkataistelu on taistelua palkkojen ja voittojen suhteellisesta osuudesta. Suuri illuusio on tietenkin ollut ajatus voittojen ja palkkojen samanaikaisesta noususta. Tietenkin ne voivat nousta samanaikaisesti absoluuttisesti, mutta suhteellisuus on se, mikä kiinnostaa: luokkataisteluteoria on tässä mielessä suhteellisuusteoria.

Poliittisen voiman ollessa kapitalistien käsissä on yleensä eletty hallitun rahapolitiikan aikoja. On eletty aikoja, jolloin työläisten tulot ovat kasvaneet maltillisesti (eli olemattomasti) ja kapitalistien voitot ovat kasvaneet eksponentiaalisesti. Rahamäärä on pysynyt kurissa, koska se on riistetty proletaareilta ja sijoitettu uudestaan kapitalistien toimesta pääomana. Tällaiset ajat eivät tietenkään ole ikuisia. Kapitalismi on ajautunut säännöllisesti kriisiin.

Kapitalististen kriisien syy on ollut aina työväenluokka. Nykyisen kriisiin syyllisiksi on osoitettu usein pankkiirit ja kapitalistit. Tämä on tietenkin propagandamielessä täysin oikea väittämä. Tosiasiallisesti nykyisen kriisin syy on työväenluokan tarpeiden kasvattaminen. Työläiset ovat onnistuneet lunastamaan – kylläkin velan muodossa – tulevien vuosikymmenien palkat, esimerkiksi asuntojen ostoa varten. Samanaikaisesti työväestö on lisännyt sekä vapaa-aikaansa että liikkuvuuttaan. Luottojärjestelmä on pitänyt rahan arvon kasassa ja estänyt inflaation muodostumista. Kulutus on toteutunut lisäämällä todellisuudessa kiertävän rahan määrää ja ohjaamalla saman rahamäärän takaisin kapitalisteille pääoman muodossa. Autoa pätkällä ostava proletaari ei edes näe niitä rahoja, jotka hän lainaa ja jotka ohjautuvat luottojärjestelmän kautta autotehtaan kapitalisteille, jotka lunastavat välittömästi voitot ja sijoittavat pääomat tuotantoon. Tällaisessa järjestelmässä inflaatiota – perinteisessä muodossaan – ei voi syntyä.

Moraalinvartijat tietenkin ajattelevat, että jossain vaiheessa velat on maksettava pois. Työläiset ajattelevat, että kerran laajennettua tarpeiden maailmaa ei tarvitse enää palauttaa kurjuuteen.

Kapitalistien reaktio on tietenkin ollut raju, kun he ovat huomanneet, että työläisten tarpeita ei voi rajoittaa: asuntolainasta autolainaan, kulutusluotosta pikavippiin. Tämän huomattuaan kapitalistit ovat sulkeneet rahahanat, sen mielipuolisen ajatuksen riivaamina, että työläiset voisivat yllättäen lopettaa kulutuksen, jonka he ovat saavuttaneet, ja alkaa tekemään töitä. Rahahanoja on suljettu, koska nyt pitäisi tehdä töitä eikä elää velaksi.

Tämä on aiheuttanut työväenluokassa rajua kulutuksen vähenemistä, eli deflaatiota. Kierrossa olevan rahan määrä on kutistunut. Ihmiset pelkäävät työpaikkojen, asuntojensa ja kaiken muun puolesta, ja siksi eivät uskalla ottaa vielä yhtä askelta eteenpäin. Deflaatio on ollut tunnusomainen oikeistolaisille diktatuureille. Kansallissosialistinen Saksa kykeni 1930- ja 1940-luvuilla alentamaan työläisten kulutusta, pakottamaan heidät säästämään valtion obligaatioihin, joilla se sitten rahoitti sotilaallista varustelua taaten samanaikaisesti täystyöllisyyden, juuri asevarustelun ansiosta. Voin sijasta saksalaiset työläiset kuluttivat margariinia, ja saatavissa oleva proteiinimäärä oli 1910-luvun tasolla.

Paljon puhutaan miljardeista ja elvytyksestä. Näiden miljardien tarkoitus on elvyttää kapitalistien lompakkoa ja samalla pakottaa työläiset töihin ja alentamaan kulutustaan. Se, mitä elvytetään, ei ole kulutus vaan työllisyys ja riisto. Tällaisessa tilanteessa – tietenkin – proletaarinen vaatimus ei voi olla muu kuin hallituksien ja pankkien pakottaminen ohjaamaan rahat palkkoihin: sitä kautta elvytämme kaikki proletaarista rikkautta ja valtaa. On ymmärrettävä, että nyt on tilaisuus, ensimmäinen kerta pitkiin, pitkiin aikoihin, elvyttää unelmaa vallankumouksesta ja sosialistisesta taloudesta: kapitalistiset yritykset nurin ja kaikki valta neuvostoille. Jos kapitalisti vetäytyy, tehtaat ja työpaikat vain työläisten yhteiseen omistukseen. As simple as that.

Tästä on kyse Murrostorstaina 2009. Onko tosiaan niin, että meidän on alistuttava deflaatioon, vain onko niin, että juuri se suuri rahamäärä, jonka valtiot ovat tuottamassa, on edelleen saatava työläisten kulutukseen? Kulutukseen, joka samalla kun se kasvattaa proletaarisen kulutuksen määrää, myös horjuttaa poliittista valtaa osoittamalla, että valta on nyt siirtymässä uusiin käsiin. Siitä on kyse Murrostorstaina 2009. Siksi jokaisen on oltava mukana rakentamassa tätä liikettä. Rahapaperia kuin konekivääritulta, kuten sanoi, ja siitä olemme varmoja, toveri Preobrazhenski.