Leninismistä
Toimitus
Megafonin ykkösnumero synnytti odotettua polemiikkia, ehkä vähän paniikkiakin. Hyvä! Ilmeisesti siis ainakin jotkut lukevat lehteä. Ei ole ylipäätään ensimmäinen kerta, kun Megafoni asettaa itsensä liikekentän harmaille vyöhykkeille ja epämukavuusalueille avatakseen uutta keskustelua. Vanha koira osaa yhä temput.
Esimerkiksi Jussi Vähämäki keskustelee Totuusradiossa (ks. Itsen alistus -blogi, lataa ohjelma: http://dl.getdropbox.com/u/238625/itsenalistus4osa1_keskustelu.mp3) ”leninismistä” ja ”desisionismista”. Kritiikin kohde ilmeinen. Olemmeko siis leninistejä ja desisionisteja, jos kirjoitamme Leninistä tai päätöksenteon problematiikasta?
Ykkösnumeromme pääkirjoituksessa olemme vastanneet kysymykseen jo ennakolta: ”Toivomme numeromme avaavan taktisen momentin, jota käyttämällä liikkeet voivat harpata kohti määrätietoisempaa organisoitumista.” Puhumme taktisesta momentista, emme sitoutumisesta johonkin ideologiaan tai ikuiseen totuuteen, henkilökulteista puhumattakaan. Puhumme harppauksesta, emme paluusta vanhaan.
Sanokaamme ennemminkin, että voimme viitata Leniniin nimenomaan siksi, ettemme usko ideologioihin. ”Ismit” ja identifioinnit, jotka aktivoituvat kritiikin kautta eivät kerro meistä. Me emme kanna harteillamme niitä koskevaa historiallista painolastia ja toivomme, ettei liikeidenkään tarvitse. Liikkeissä täytyy olla mahdollisuus viitata ”jopa” Leniniin sotkeutumatta historiallisiin kuppikuntiin.
Desisionismista kaikilla meistä ei ollut edes tarkkaa käsitystä ennen googlettamista, vaikka sisällön arvaaminen ei vaikeaa ollutkaan. Kollektiivisesti emme identifioidu desisionisteiksi. Silti joidenkin mielestä tuo juridinen suuntaus, jonka mukaan suvereniteetin perusta ei ole yhteiskuntasopimus, vaan juridiikan ulkopuolinen päätös ja teko, on tärkeä yrityksessä määrittää, mitä materialistinen politiikka merkitsee. Siten voimme kysyä (yleisesti, ei niinkään Vähämäeltä), onko ”desisionistiksi” syyttäminen tosiasiassa sellaisen käsityksen puolustamista, että suvereniteetti perustuu (demokraattiseen) yhteiskuntasopimukseen?
Ykkösnumeromme nousi turhautumisestamme liikekenttää jo pitkään vaivanneeseen päämäärättömään keskusteluun ja poljentaan – johon tietysti itsekin olemme syyllistyneet. Tässä konkreettisessa tilanteessa halusimme katkaista virran ja palauttaa kentälle joitain siltä mahdollisesti unohtuneita elementtejä. Tällaisen eleen leimaaminen isoilla sanoilla kertoo liikkeen itsensä sisältämistä automatismeista (emmekä tällä viittaa vain Totuusradioon vaan myös muualta tulleisiin signaaleihin).
On selvää, ettemme etsi ”Real Leniniä”. Meitä ei kiinnosta hänen ajattelunsa systemaattinen tutkailu tai seuraaminen. Emme odota Leniniltä abstraktia ja historiatonta organisaatiomallia, jota vain soveltaisimme nykyaikaan. Emme ylipäätään etsi historiasta ratkaisua nykyisyyteen. Mutta jos törmäyttämällä joitain Leninin ajatuksia vallitseviin toimintamalleihin voidaan saada aikaan liikettä kehittäviä vaikutuksia, niin hyvä. Kokeillaan, ei jäädä koukkuun.
Jos siis teksteissämme on kritisoitavaa, kohdistettakoon kritiikki konkreettisesti itse teksteihin. Vain siten liike voi kehittyä täsmällisten ongelmien ratkomisessa. Me teemme töitä liikkeelle, emme ideologioille. Tässä oli kysymys eräiden kiellettyjen teemojen pakottamisesta keskusteluun – vaikka sitten oman mukavuutemme kustannuksella.
Tämä myös vastauksena erään vallankumouksellisen blogin protofasismiepäilyille (http://vallankumous.blogsome.com/2009/02/15/megapuoluetta-rakentamassa/). On ennemminkin syytä kysyä, eikö harras omistautuminen vain tiettyjen kriittisten ajattelijoiden kuten Deleuzen ja Foucault’n vaikutteille ole saanut kentällä lähes uskonnollisia piirteitä.
Vähämäki asettaa meitä vastaan kommentin, josta emme kuitenkaan voisi olla enempää samaa mieltä: Poliittisen toiminnan on muutettava ihmisten elämää konkreettisesti. Eri mieltä olemme tästä vain, mikäli konkreettinen rajataan puuhasteluksi vaihtoehtoisten elämäntavallisten ja tuotannollisten verkostojen parissa. Siis rajataan. Välttämättömyyttä ei kukaan varmasti kiellä, vaikka olemmekin nyt avanneet keskustelua siitä, mitä muita elementtejä kuvioon ehkä pitäisi lisätä. Koemme liikekentän toimintakyvyt eräiltä osin riittämättömiksi.
On esimerkiksi asetettava kysymys institutionaalisen (”konstituoidun”) vallan haltuunottamisesta. On kysyttävä, riittääkö pelkkä autonominen verkostoituminen valtiollisesti organisoidun resurssipulan, väkivallan ja jatkuvasti kasvavien kontrollien edessä? Kysymyksen ratkominen ei – mikä huomautettakoon – mitenkään vältämättä edellytä paluuta ajatukseen politiikasta vain valtiovallan valtaamisena. Kysymyksen asettaminen ei ensinnäkään mitätöi kysymystä liikkeiden autonomiasta ja moneudesta. Toisekseen bolshevistisen mallin lisäksi tunnemme toki myös hegemonistisen asemasodan sekä sissisodan mallit. Keskustelu asiasta on nyt vain kerta kaikkiaan saatava auki.
Ennakoimme, että autonomisen toiminnan on kyettävä hakemaan ratkaisuja myös valtiopoliittisen kentän välityksellä. Toistetaan: tietenkään tämä ei tarkoita liikkeiden autonomian alistamista edustuksellisuudelle tai ”politikoinnille”. Muistutamme kuitenkin muutamasta asiasta: 1) Kapitalistinen yhteiskunta on äärimmäisen joustava kääntämään resurssikseen pelkän kansalaisyhteiskunnan tasolle jäävät ”konkreettiset” pyrkimykset kehittää vaihtoehtoista kulttuuria ja tuotantoa, 2) autonomisen toiminnan kehittäminen varteenotettavana vaihtoehtona edellyttää institutionaalisesti hallittujen resurssien haltuunottoa ja siis näillä kentillä käytäviä kamppailuja, 3) antagonistisen liikkeen on kohdattava kysymys suojautumisesta liikkeelle vihamielisten tahojen repressiota vastaan, 4) tähän ei ylletä vain spontaanin aloitteellisuuden tasolla.
Kaikki allekirjoittavat varmasti ajatuksen siitä, että liikkeiden on muutettava ihmisten elämää konkreettisesti, siis avattava konkreettisia mahdollisuuksia elää ja tehdä työtä itselle mielekkäällä tavalla. Elämme kuitenkin kapitalistisessa luokkayhteiskunnassa. Konkretia ei voi jäädä vain välittömän tuotannon tasolle. Subjektiivisuuden rakentaminen on varmasti kommunistisen toiminnan välttämätön horisontti. Ilman institutionaalisten resurssien strategisesti linjattua haltuunottoa horisontti katoaa edestämme ikuisesti – tai valuu, ettemme sanoisi, kuin hiekka katukivien alle.
Ennen kaikkea on korostettava, että saamastamme ihmetyksestä, epäilyksestä ja kritiikistä huolimatta näyttää liikekentällä syntyneen myös toivottua uutta keskustelua, esimerkkeinä nämä kaksi muuta hedelmäistä kirjoitusta: Perustuloon pakottaminen & Luokaton luokkataistelu.
Tapani Rytöhonka: Maammesarja
-
Tuoreinta Maammesarjassa:
1 comment
[…] Toimitus: Leninismistä […]
Leave a Comment