Johnson-Forest -tendenssi ja työläistutkimus
Lauri Lahikainen
Ukrainalainen emigrantti Raya Dunayevskaya (Forest) ja Trinidadista Ison Britannian kautta Yhdysvaltoihin päätynyt C.L.R. James (Johnson) perustivat Johnson-Forest -tendenssinä tunnetun järjestön erottuaan poliittisten erimielisyyksien takia trotskilaisesta työväenpuolueesta (SWP). Tendenssi halusi erottautua käsityksistä, joiden mukaan Neuvostoliitto ja muut ”sosialistiset” valtiot olisivat olleet työväenvaltioita – edes degeneroituneita sellaisia. Sen sijaan he alkoivat ensimmäisten joukossa puhua valtiokapitalismista ”sosialististen” valtioiden yhteydessä. Projekti jäi lyhytikäiseksi. Vuonna 1953 James karkotettiin Yhdysvalloista Englantiin, minkä jälkeen ryhmä hajosi Jamesin ja Dunayevskayan erimielisyyksien takia vuonna 1955.
Johnson-Forest -tendenssi mainitaan poikkeuksetta edelläkävijänä ja innovaattorina puhuttaessa työläistutkimuksesta. Kuuluisin ryhmän tutkimustyöstä syntynyt teksti oli pamfletti The American Worker. Pamfletti koostuu kahdesta osasta.
Ensimmäisessä elämäkerrallisessa osassa työläinen (sala)nimeltään Paul Romano kertoo työstään autotehtaassa, tehtaassa syntyvistä suhteista muiden työläisten välillä sekä työn, vapaa-ajan ja perhe-elämän ristiriitaisuuksista. Toisessa teoreettisessa osassa Johnson-Forest -tendenssin kolmantena perustajajäsenenä pidetty Grace Lee (myöhemmin Lee-Boggs, pamfletissa salanimellä Ria Stone) analysoi Romanon kertomusta marxilaisen teorian näkökulmasta.
Pamfletissa kuvataan tehdastyöläisen elämää tehtaassa subjektiivisesta näkökulmasta. Tehdas tunkeutuu työläisen ihohuokosiin asti. Jatkuva altistuminen öljylle aiheuttaa tulehtuneita finnejä ja paiseita. Niinkin arkisesta ja intiimistä asiasta kuin vessassa käynnistä tulee ongelma, koska tuotantoa aikataulutettaessa ei ole otettu huomioon tällaisia inhimillisiä tarpeita.
Paul Romano kertoo sekä työprosessista sinänsä että myös siihen liittyvästä subjektiivisesta ristiriidasta. Työläinen haluaa tehdä työnsä kunnolla ja kokee ylpeyttä hyvin tehdystä työstä, mutta on kuitenkin täysin alistetussa asemassa. Työnjohtajapuoli ei näyttäydy vain työhön pakottajana, vaan myös varsinaisen työn häiritsijänä. Huono johto ja mielivaltaiset kontrollit estävät työläistä tekemästä työtään kunnolla. Työläisten spontaani luovuus itseasiassa tehostaisi tuotantoa vapaaksi päästyään. Romano kertoo, miten turhautuessaan työläiset keksivät useita keinoja, joilla työstä tulisi tehokkaampaa ja mielekkäämpää. Tämä on kuitenkin ristiriitaista, sillä samalla heidän riistonsa lisääntyisi ja tehostuisi. Tätä puolta Ria Stone analysoi marxilaisen vieraantumisteorian kautta.
Työläisen kokemuksen ja työläisten suhteiden lisäksi Romano kertoo myös johdon strategioista, joilla pyrittiin kanavoimaan ja hillitsemään työläisten kapinaa tehtaassa. Näitä olivat esimerkiksi kuuden kuukauden koeaika, joka mahdollisti epätoivottujen elementtien pois potkimisen ajoissa, sekä ”prekaarit” työsuhteet kauan ennen kuin sanasta tuli muodikas. Työnjohto pyrki myös säilyttämään kontrollin työprosessista levittämällä huhuja työn organisaation muutoksista pitääkseen työläiset varpaillaan, järjestämällä virkistystoimintaa ja kilpailuja sitouttaakseen työntekijöitä ja pitämällä eräänlaista suosikkijärjestelmää.
Muita tutkimuksen metodeja The American Workerin kerronnallisuuden lisäksi olivat dokumentoidut keskustelut sekä ns. etnografinen metodi (paremman termin puutteessa). Hyvä esimerkki dokumentoidusta keskustelusta on vuonna 1951 käyty On the Woman Question, an Orientation. Keskustelussa pohditaan sukupuoli- ja rotukysymysten merkitystä vallankumouksellisen toiminnan ja sosialistisen politiikan kannalta. Keskustelussa sekoittuvat naisten tuotannollisen aseman teoreettinen kartoitus sekä naisten ja miesten omat kertomukset elämästään.
Etnografinen metodi tuli käyttöön puolivahingossa C.L.R. Jamesin elämäntilanteen vuoksi. James viipyi Yhdysvalloissa pitkään laittomasti viisuminsa mentyä umpeen. Lisäksi hän oli jatkuvasti rahapulassa. Näistä syistä hän päätyi viettämään joitakin kuukausia hanttihommissa nevadalaisella lomaranchilla keskellä erämaata. Opettajaperheen vesa ja toimittaja joutui ensi kertaa ”oikeisiin töihin” sekä orgaaniseen kontaktiin työläisten kanssa. Ranchille hanttihommiin palkattu henkilökunta koostui siirtolaisista, mustista, intiaaneista… Kokemuksiaan ranchilla James dokumentoi kirjeenvaihdossaan. Kirjeistä tuli yksi tärkeä lähde Johnson-Forest -tendenssin teoreettisessa projektissa sekä sen jäsenten myöhemmissäkin kirjoituksissa.
Toisen kerran James päätyi dokumentoimaan oloja Yhdysvalloista karkotettavien vankilasaarella Ellis Islandilla vuonna 1953. Tästä kokemuksesta tuli Jamesin Herman Melvilleä käsittelevän kirjan Mariners, Renegades and Castaways: The Story of Herman Melville and the World We Live in viimeinen luku. Kirjassa kietoutuvat yhteen analyysi Melvillen tuotannosta, amerikkalaisen yhteiskunnan ja ihmisen luonteesta, kapitalismista, työstä ja vastarinnasta. Ellis Islandia käsittelevä luku sitoo analyysin Jamesin omakohtaiseen kokemukseen vankilasaarella, jonka asujaimisto koostui ympäri maailmaa tulleista laittomista siirtolaisista, poliittisen toiminnan tai rikosten takia karkotettavista vangeista. Toisaalta Mariners, Renegades and Castaways pohjaa Jamesin eri opintopiireissä käymiin keskusteluihin Melvillestä. Kirja ennakoi erilaisia opintopiirejä organisoitumisen ja liikkeen itseymmärryksen muodostamisen välineinä – viimeisin esimerkki näistä on tietenkin uuden yliopistoliikkeen autonomiset opinto- ja lukupiirit.
Johnson-Forest -tendenssin tutkimustyön voi tiivistää pyrkimykseksi ylittää yhteiskunnallista työnjakoa intellektuellien ja proletaarien välillä, henkisen ja ruumiillisen työn ja ennen kaikkea teorian ja käytännön välillä. Teoksessa State Capitalism and World Revolution (1950) James, Dunayevskaya ja Grace Lee kirjoittavat:
Porvarillinen rationalismi on päätynyt stalinistiseen yhden puolueen byrokraattishallinnolliseen Suunnitelman valtioon. Kauhistuessaan tätä rationalismia ja proletaarista vallankumousta keskiluokat turvautuvat fasismin barbariaan. Antistalinistiset ja antikapitalistiset pikkuporvariliset intellektuellit – jotka ovat sen absoluuttisen työnjaon uhreja, joka vallitsee henkisen ja ruumiillisen työn välillä – eivät tiedä mihin mennä tai mitä tehdä. Koska he eivät kykene hakemaan olemassaololleen perustaa modernista proletariaatista, he kääntyvät sisäänpäin tehden itsetuhoista itseanalyysia omasta eristyneisyydestään, vieraantumisestaan ja päättämättömyydestään. Hekin käyttävät hyväkseen hegeliläistä dialektiikkaa ymmärtäen sen yksilöllisenä loputtomana kamppailuna affirmaation ja negaation, myöntämisen ja kieltämisen välillä.
Nämä intellektuellit tuntevat modernin maailman kaikkein parhaiten, sillä he tuntevat koko inhimillisen kulttuurin menneisyyden. Saavutettuaan sen, mitä Hegelin idealismi kutsui absoluutiksi, on heillä käynnissä ennennäkemätön teoreettinen hajoamistila. Ranskassa tämä hajoamistila on ottanut kirjallisen liikkeen muodon, eksistentialismin. Amerikassa se ilmenee hullautumisena psykoanalyysiin, joka hapuilee kaikkiin yhteiskunnan kerroksiin, mutta kaikkein eniten urbaanien, herkkien ja kultivoituneiden intellektuellien luokkaan. Saksassa intellektuellit eivät osaa valita kristillisen humanismin ja psykoanalyysin väliltä: onko Saksan katastrofin alkusyynä syyllisyys vai sairaus? Tämä on täydellistä järjettömyyttä, yhteiskunnan hajoamista, yhteiskunnan, jolla ei ole arvoja eikä perspektiiviä, loppuhuipentuma satojen vuosien työnjaosta filosofien ja proletaarien välillä.
Aikansa työväenliikkeessä varsin marginaalinen joukko ei luonnollisesti voinut ylittää intellektuellien ja proletaarien kuilua mitenkään laajassa mielessä. Johnson-Forest -tendenssin kehittelemät työläistutkimuksen metodit eivät koskaan päätyneet kovin laajalti työväenliikkeen käyttöön, vaikka huomattavia poikkeuksiakin on. 1970-luvulle tultaessa intellektuellien (varsinkin opiskelijoiden) ja työläisten eroa lähestyttiin allianssipolitiikan keinoin – malliesimerkkinä tästä Ranskan vuoden 1968 liikehdintä – sen sijaan, että olisi pyritty ylittämään ero käytännössä yhteistutkimuksen keinoin. Feministinen liike sen sijaan otti vastaavat metodit laajalti käyttöön ja kehitti niitä edelleen. Esimerkiksi The American Workeria vastaavia kirjoituksia on useampia. Kokonaan uusi tutkimuksen metodi oli saksalaisten sosialistifeministien (mm. Frigga Haug) kehittämä muistelutyö.
Nyt työläistutkimus on jälleen ajankohtaista. Intellektuellin ja proletaarin, henkisen ja ruumiillisen työn välinen työnjako ei enää tunnu samalla tavoin absoluuttiselta kuin Jamesin, Dunayevskayan ja Leen kirjoittaessa 1940- ja 50-lukujen taitteessa. Huhut tämän jaon purkautumisesta ovat toki vahvasti liioiteltuja. Työnjako kuitenkin muotoutuu eri tavalla nykykapitalismissa eikä yksi työläinen ole yksiselitteisesti henkisen ja vain henkisen tai ruumiillisen ja vain ruumiillisen työn tekijä. Työläistutkimus, militanttitutkimus, yhteistutkimus – rakkaalla lapsella on monta nimeä – olisi keino selvittää myös työnjaon uusia muotoja sekä tutkia ja kehittää uusia kamppailuja.
Tapani Rytöhonka: Maammesarja
-
Tuoreinta Maammesarjassa:
0 comments
Kick things off by filling out the form below.
Leave a Comment