Arvostus ja vastarinta
Beverley Skeggsin haastattelu
Käännös: Mikko Jakonen
Minulla oli kunnia tavata Beverley Skeggs tätä haastattelua varten Tottenham Court Roadilla Paperchasen kahvilan mukavissa nojatuoleissa, cafe latten parissa. Professori Beverley Skeggs on eturivin brittiläinen yhteiskuntaluokan asiantuntija, ja hänen laaja tuotantonsa on korvaamaton resurssi kenelle tahansa feministille, joka on kiinnostunut sukupuolen, kulttuurin ja symbolien yhteisvaikutuksesta, kun identiteettejä rakennetaan, vakiinnutetaan ja haastetaan. Haastattelun litterointi ei tee oikeutta professori Skeggsin innokkuudelle, välittömyydelle, huumorille ja lämmölle, jotka tekivät haastattelukokemuksesta erittäin miellyttävän ja informatiivisen.
Chameleon: Voisitko kertoa intellektuaalisesta taustastasi, projekteista, joissa olet ollut mukana ja joiden parissa toimit tällä hetkellä.
Beverley Skeggs: Aloitin tutkimukseni esittämällä feministisen haasteen kaikille vahvoille ideologiateorioille 1980-luvun alussa. Näitä teorioita esittivät esimerkiksi Louis Althusser, jonka mukaan ihmiset hyväksyvät aina ideologiset asemat, joihin heidät on asetettu eräänlaisen interpellaation kautta. Halusin vastustaa tuota ajatusta, koska tiesin vaistomaisesti, että se oli väärä, olinhan kasvanut yhdessä työväenluokkaisten naisten kanssa. Halusin sanoa, että näin ei tapahdu välttämättä, ehkä ihmiset tekevät ideologisten positioiden kanssa jotain muuta. Se oli siis eräänlaista vastarintaa, luulisin että myös metodologisesti, mutta kysymys oli myös siitäkin, että olin kiinnostunut näkemään mitä todella tapahtuu. Lisäksi olin kiinnostunut asioista teoreettisesti. Se oli luultavasti alku tälle viehtymykselleni – vastarinnan kautta – näihin voimakkaisiin, yleensä ranskalaisiin miesteoreetikkoihin.
Kuljin pitkän matkan löytääkseni Marxin, jonka kirjoitukset alkoivat selittää elämääni, ja rakastin sitä. Olin kuusitoista tuolloin ja se oli mahtavaa, tein nollatason sosiologiaa ja se oli loistavaa, aivan loistavaa. Ja sitten paljon myöhemmin yliopistossa tutustuin Bourdieuhun ja Foucault’hon. Mielestäni sain loistavan yliopistokoulutuksen Yorkissa. Koulutus laajensi näkökulmaani, mutta en kuitenkaan koskaan ajatellut, että se olisi selittänyt kaiken. Ajattelin aina, että ne ovat loistavia ajatuksia, mutta että täytyy tietää enemmän, täytyy tietää, kuinka ne toimivat. Mielenkiintoista näissä teorioissa on, että ne ovat suunnattoman spekulatiivisia teorioita ja siksi tahdoin nähdä, vaikken olekaan empiristi, mutta halusin vain tietää, kuinka ne toimivat. Voisivatko ne toimia? Voitaisiinko ne laittaa käytäntöön?
Tiedän monien ihmisten sanovan, että niin ei voi tehdä, että noita teorioita ei ole tarkoitettu siihen. Mutta minä ajattelen, että jos tahdotaan nähdä toimiiko ideologia, täytyy katsoa, ja siten ideologia todellakin nähdään siinä, mitä ihmiset sanovat ja kuinka he käyttäytyvät. On mielenkiintoista, että nuo varhaiset teoriat ovat edelleen hyvin, hyvin voimakkaita.
Uusi tutkimus, jota teen yhdessä Helen Woodin ja Nancy Toomin kanssa, kiinnittää huomion tosi-tv:seen ja siihen kuinka tosi-tv tuottaa luokkaa, uusia luokkasuhteita itsen kertomisen kautta, kun ihmiset pakotetaan performoimaan, dramatisoimaan itseään hyvin erityisillä tavoilla. Se on dynaaminen prosessi. Me väitämme, että kyseessä ei ole eri tasoilla pelaamisen kenttä; vaan pikemminkin itsen esittäminen ja kertominen tapahtuu esittäjien käytössä olevien resurssien mukaisesti. Osallistujat paljastetaan, heitä nöyryytetään, myös häpäistään, vaikkakin välillä nauretaan kovasti ja siitä päästään yli, joten en sano, että tosi-tv on kokonaan paha. Kuten eräs ystävä sanoi, olen varmaankin maailman ainoa ihminen, joka katsoo nämä kaikki, kaikki sarjat, kaikki ohjelmat, joka ikisen tätä tutkimusprojektia varten. Olen alkanut vihata niitä, mutta olen sen seurauksena palannut ideologian käsitteeseen.
Käynnissä on jotain todella kieroutunutta ja se koskee luokan tuottamista uudella tavalla symbolisen arvon ja moraalisuuden kautta. On ihmisiä, jotka eivät osaa esittää omaavansa oikeaa kulttuuria, oikeaa tapaa sanoa asioita ja yhtälailla tuntea oikeita tunteita. Ihmiset avautuvat yhä enemmän ja enemmän ja heidän odotetaan tuntevan oikein. Tutkin tunnetta arvona ja oikeanlaisten tunteiden luomista luokan rakentamisessa.
Rakastan Bourdieuta hänen luokka-analyysinsä, hänen kulttuurisen pääoman analyysinsa vuoksi, mutta luulen, ettei hän todella osaisi käsitellä sukupuolta (gender), eikä varsinkaan seksuaalisuutta, koska hänen selityksensä on eräällä tavalla tyypillinen ranskalainen selitys sille, kuinka voimakkaat tekevät maailmasta omien intressiensä mukaisen. Hän ei osaa selittää, kuinka ihmiset omaksuvat seksuaalisuuden ja mitä he tekevät sille. Ainoa kerta – ja se on mielestäni todella traagista itse asiassa – kun hän yritti käsitellä seksuaalisuutta ja sukupuolta oli The Weight of The World -teoksessa, joka on metodologisesti katastrofaalinen, koska se on niin totaalisen huonosti editoitu, tai se vaikuttaa editoimattomalta. Siinä ei ole mitään edellytyksiä kunnolliseen feministiseen tai sosiologiseen metodologiaan: Kuinka toit esiin nämä kuvaukset? Miksi he sanoivat tämän teille? Mikä diskurssi on tämän takana? Kokonaisuuden läpi ei kulje minkäänlaista diskurssianalyysiä, joten silloinkin kun hän yrittää nähdä mitä tapahtuu, hän ei sittenkään näe, ja sitten hän kuoli, surullista kyllä.
Olen hänelle paljon velkaa, mutta sukupuolen ja seksuaalisuuden välistä ambivalenssia hän ei vain kykene mielestäni ymmärtämään. Emily Martin esittää tärkeän väitteen, jonka mukaan sukupuoli toimii ambivalentisti, koska se kulkee niin monien paikkojen tai sijojen kautta, ei ideologisen asemoinnin kautta. Voimme muuttaa sitä, kuinka teemme sukupuolta jossain tietyssä paikassa, mutta meidän täytyy taas tehdä se toisin jossain toisessa paikassa, ja tietysti kaikki päätyy lopulta äitiyteen ja perheeseen.
Ensimmäinen projektini käsitteli koulutusta (further education college) ja naisia, jotka olivat siellä hoitokursseilla, koska he eivät voineet tehdä mitään muutakaan. Formations of Class and Gender oli tuon projektin tulos. Käytin Bourdieuta, käytin symbolista koskevia mediateorioita, mutta liitin ne etnografiaan. Tuohon kirjaan vaikutti paljon varhainen Birminghamin CCCS:n media-analyysi, kuten David Morley. Tutkimuksessani olen aina ollut kiinnostunut symbolisesta ja tavasta, jolla ihmiset käyttävät hallussaan olevia resursseja.
Niin, jopa aivan alkuvaiheessa, Pierre Bourdieu veti minua puoleensa, koska hänen työssään on kyse nimenomaan symbolisesta erottautumisesta. Minusta tuntuu edelleenkin, että tämä asia puuttuu monesta feminisistisestä teoriasta, mutta on erittäin tärkeä tutkimukselleni. Se on kuilu sen välillä, kuinka elämme elämäämme, kuinka asiat asentuvat meihin ideologisesti tai valtion säädösten välityksellä ja kuinka tämä välitys tapahtuu symbolisen kautta. Juuri tämä välitysprosessi antaa ja ei anna ihmisille arvon. Minun kritiikkini Bourdieuta kohtaan on se, että hän ei todella selitä uudelleen arvottamisen (revaluation) prosessia, joten jos olet työväenluokkainen ja nainen, et voi Bourdieun tapauksessa voittaa. Et pääse sisään pelin varsinaisiin sääntöihin, jotta sinusta voisi tulla todella voimakas. Kaikissa väärintunnistamisen muodoissa on lopulta kysymys siitä, että sinun kykysi tunnistetaan väärin. Minusta hän ei anna tarpeeksi arvoa sille, kuinka me teemme asioita itse sen avulla, mitä meillä on.
Siirryin sitten eteenpäin seksuaalisuutta, väkivaltaa ja tilaa koskevaan projektiin yhdessä lakiteoreetikko Les Moranin, kriminologi Kare Corteenin ja kirjallisuusteoreetikko Paul Tylerin kanssa. Meillä oli hyvä monitieteinen tiimi. Se oli hyvä yhdistelmä. Me väittelimme paljon, koska ihmisillä oli erilaisia intressejä. Siinä olin minä, heteronainen, Les, homomies, Paul, jota voitaisiin kuvailla parhaiten queeriksi, ja Karen, joka on lesbo. Näin artikuloitui ja nousi esiin hyvin erilaisia mielenkiinnon kohteita koskien seksuaalipolitiikkaa käsitteiden queer ja homo kautta. Oliko Manchesterin homokylä, luodessaan tilaa homoille, lisännyt homojen ja lesbojen turvallisuutta? Liitin sitten mukaan heteronaiset, koska monet heteronaiset olivat käyttäneet tuota tilaa kirjaimellisesti ollakseen turvassa. Että he voisivat mennä ulos ja pitää hauskaa ilman sitä kaikkea heteroseksuaalista häirintää, jota he kokivat muualla Manchesterissa tai omissa kaupungeissaan. Heteronaiset olivat todellakin tuossa tilassa läsnä, heitä oli 13 prosenttia koko ryhmästä, mutta he olivat yleensä vain tietyissä baareissa. Me etsimme liittoutumia, joita syntyi heteronaisten ja gay-miesten välillä, lesbojen ja heteronaisten välillä.
Tästä sukeutui iso juttu naiseudesta, eikä ihme. Tarkastelin tätä yhdessä lempiartikkeleistani, nimeltään The Toilet Paper, jossa analysoin mitä naisten välillä tapahtuu vessoissa. Se käsitteli kulttuuristen muodostumien eroa, sitä kuka pystyi luomaan suhteita. Se koski myös elämäntapaa.
Heteronaiset halusivat omaa tilaa kylässä. Se oli todella valaiseva projekti, jossa näimme, missä väkivalta tapahtuu ja kuka altistuu väkivallalle. Yksi tärkeä tulos oli, että ihmiset altistuvat väkivallalle, kun eivät näytä oikealta. Heteronaiset joutuivat hakatuiksi linja-autoissa paluumatkalla homokylästä, jos he näyttivät lesboilta.
Painotimme paljon visuaalisuutta tutkimalla homojen ”näkyvyyteen” liittyvän politiikan paradokseja ja ambivalensseja. Jos sitä ajattelee, niin kaikki homojen ja lesbojen poliittiset kampanjat ovat pyrkineet tekemään homoista ja lesboista näkyviä, jotta he voisivat esittää vaatimuksia valtiolle, esimerkiksi ajankohtaisessa avoliittoasiassa. Me tutkimme todellisia ongelmia joita tähän on sisäänrakennettu: kun kerran vaaditaan näkyvyyttä koetaan mitä todennäköisemmin väkivaltaa, koska kyse on vallasta. Kyse on hegemoniasta. Ihmiset yrittävät pitää sinut siinä asemassa, jossa he haluavat sinut nähdä ennemmin kuin antavat sinulle pääsyn noihin valtion resursseihin.
Bourdieu oli erittäin hyödyllinen tuolle projektille mitä tulee makuun, sillä erottautumiset homokylässä toteutuvat maun kautta. Me kysyimme ”Miksi käytte siellä ja siellä” ja he vastasivat: ”No, en näyttäytyisi kuollaksenikaan siinä baarissa!”
Bourdieu ei ollut niinkään avuksi seksuaalisuuden ymmärtämisessä. Koska jälleen kerran seksuaalisuus, kuten olemme erityisesti queer-teoreetikoilta oppineet, on jotain, mikä on erittäin, erittäin ambivalenttia – kyse on kirjaimellisesti yrityksestä positioida ja pitää ihmiset seksuaalisesti alistettuina hyvin erityisellä tavalla. Joten jos ajattelet seksologian historiaa, tyypittelyjä, luokitteluja, tietäen jokaisen erityisen käytännön, queer-teoreetikot pelaavat tämän kanssa, he haastavat sen ja repivät sen todellakin hajalle.
Positioinnin sijasta he itse asiassa haastavat koko positioinnin perustan symbolisesti, kuten Bourdieu sanoisi – Judy Butlerin ja Bourdieun välillä on hyvä keskustelu koskien symbolista. Keskustelusta voidaan nähdä, että he ovat itse asiassa aika samankaltaisia joissain asioissa, mutta Judy käsittelee re-signifikaatiota, re-signifikaation mahdollisuutta ja rajallisuutta.
Seksuaalisuusprojektissa tutkimme näkyvyyden merkitystä politiikassa ja minkä tahansa queer-politiikan suhdetta valtioon. Me tutkimme, kuinka väitteet väkivaltaisesta hyväksikäytöstä, jota tapahtuu monille homoille ja lesboille, ovat jotain mitä he voivat käyttää resurssina siinä mielessä, että he voivat sanoa meidän tarvitsevan suojelua, huolenpitoa ja niin edelleen. Tutkimme, miten näkyvyyskampanjat tekevät ihmiset paljon haavoittuvammiksi, mikä tarkoitti sitä, että ne antoivat heille mahdollisuuksia mutta sitten altistivat heidät yhä enemmän väkivallalle. Two Point Circlesta Washingtonista on olemassa hyvä tutkimus, jossa homojen hakkaaminen nousi huippuunsa, koska homomiehistä tuli julkisesti niin näkyviä. Näistä keskusteluista tuli erittäin merkityksellisiä koskien sitä, kenet näemme, ja kenet näemme missäkin arvossa.
Joten keskityn pohtimaan nimenomaan arvoa: kuinka ihmiset arvotetaan ja kuka arvottaa? Tosi-tv:ssä niin tekevät tietyt ihmiset, koska he haluavat työtä tv:stä mutta eivät saa kunnollisia dokumentaristin töitä. Kaikki ihmiset, joiden kanssa puhuimme, jotka tekevät näitä ohjelmia, sanoivat aina, että ”tekisin mieluummin dokumenttia; tekisin paljon mieluummin tutkivaa journalismia”. Toisin sanoen he tekevät noita ohjelmia tv:n muuttuvien olosuhteiden takia ja he tekevät niitä koska ne ovat halpoja ja vetävät ihmisiä mukaan, koska he tarvitsevat suuria yleisömääriä saadakseen seuraavan työn.
Väittäisin, että kaikki uudet tavat esittää ihmiset erilaisina ”arvoina” tukeutuvat uskomattomaan työjärjestelmään, joka on itse asiassa riippuvainen kokonaisen hankaliin työolosuhteisiin päätyneen luovan keskiluokan muodostumisesta.
Tällaista teen tällä hetkellä.
Chameleon: Joten sinulle ihmiset ovat ensi sijassa luovia toimijoita.
Beverley Skeggs: Ehdottomasti. Olen aina ollut Marxin kanssa samaa mieltä siitä, että ihmiset tekevät historiaa, mutta eivät itse valitsemissaan olosuhteissa. Aina. Se on imperatiivi, luulisin. Se on tapa, jolla elämme. Se on dynaaminen voima. Olemme osallisina siinä.
Suurin osa ranskalaisista itseä (self) koskevista teorioista osoittaa, kuinka meidät on tehty ja kuinka voimat toimivat lävitsemme. Tiettyyn rajaan saakka uskon siihen, uskon, että halu (desire) kuljettaa meitä erilaisin tavoin, voimme nähdä erilaisten asioiden voiman ruumiissamme, mutta samaan aikaan myös me itse teemme asioita. Ajattelen erityisesti äitiäni. Hän on hyvin itsepäinen, vastarintainen henkilö, joka sanoo ”Ei, en ole sellainen. Ei, en tee sitä!” Tutkimusteni toistuva teema on todellinen vastarinta, kieltäytymisen politiikka. Se on luultavasti peräisin kokemuksistani hyvin hankalien tätien ja äitini kanssa.
Tosi-tv:ssä ihmiset tekevät oman historiansa, mutta eivät valitsemillaan ehdoilla. Tämä osa televisiota on nyt suuri, todella suuri. Se kierouttaa kaiken, jopa Newsnightin, joka on kaikkein vakavin dokumenttiuutisohjelma Britanniassa ja on nyt omaksunut tosi-tv:n näkökulman. He laittavat yhden toimittajansa tekemään juttua esimerkiksi siitä, voiko hän olla ”vihreä” – siis ympäristöystävällinen – yhden viikon. Tässä joutuu ajattelemaan vain, että ”Voi luoja, pidä kiinni lahjomattomuudestasi”, mutta niin ei tapahdu.
Kun ajattelen aikaisempaa tutkimustani, minusta tuntuu, että luokalla on aina ollut erityinen merkitys. Silloin kun sain valmiiksi Formations -kirjan ajattelin, että en luultavastikaan enää työskentelisi luokan käsitteen kanssa ja sitten aloin kirjoittaa Class, Self, Culture -kirjaa, jota alun perin kutsuttiin nimellä Visible Classifications (Näkyvät luokittelut).
Siitä tulikin kirja, joka käsitteli pikemminkin keskiluokkaa. Olin aika yllättynyt, todellakin. Tein sen luultavasti siksi, että halusin tietää, kuinka kaikki luokittelusysteemit toimivat sen kautta, kuka voi olla hyvä taloudellinen subjekti, kuka on hyvä poliittinen subjekti ja siirsin vähitellen huomioni kohteen arvostuksesta siihen, mikä koskee asianmukaisuutta tai kunnollisuutta (proper), kohti laillisuusnäkökulmaa.
Les Moran, jonka kanssa työskentelin, oli esitellyt minulle nämä mahtavat feministiset lakiteoreetikot kuten Margaret Daviesin. He ovat erittäin mielenkiintoisia mitä tulee siihen, kuinka asianmukaisuus ja kunnollisuus tulevat kirjaimellisesti tuotetuiksi laissa lakiasetusten kautta ja kenen täytyy paljastaa itsensä lain edessä. Jos sinut on todettu epäkelvolliseksi, sanotaan vaikka, että olet prostituoitu mikä on avainesimerkki, sinulla ei ole lain suojaa. Laki ei toimi sinun hyväksesi.
Hän toi minut näihin erittäin kiehtoviin lakiin liittyviin ajattelutapoihin, joiden kautta ajatellaan kelvollisuutta, ja tämä laajeni sitten arvostuksellisuutta koskevaan materiaaliin. Tästä syystä olen nyt kiinnostunut siitä, kuinka suuri osa tosi-tv:stä koskee kelvollisten tunteiden omistamista. Siinä näkyy uskomaton oikeusopillinen ihmisten kasvojen korostaminen. Heitä katsotaan, jotta nähtäisiin, kuinka he tuntevat ja tuntevatko he kelvollisesti, asianmukaisesti. Tämä on se, mistä yritän saada kiinni tällä hetkellä.
Ajattelen myös, että epäkelvon näkyväksi tekeminen on hyvin vahva poliittinen avaus. Se tekee niistä, jotka eivät tiedä kuinka asiat tehdään arvostettavalla, porvarillisella tavalla hyvin epäilyttävän näköisiä. Jerry Springer on paras esimerkki ihmisistä käyttäytymässä erittäin, erittäin huonosti. He lyövät toisia ihmisiä. Väkivalta on väärä tunne. Osa ohjelmien kiehtovuutta on se, että emme yleensä todellisessa elämässä vietä niin paljon aikaa katsellen ihmisten tunteita ja jos ihmiset tunteilevat liikaa me katsomme pois, me häpeämme tai jotain vastaavaa. Mutta nyt me voimme voyeristisesti katsella sitä televisiosta. Meille ei ainoastaan näytetä sitä, vaan me saamme tietää juuri sen, miten asioiden pitäisi olla.
Inhoan tosi-tv:tä itseään, tai ollakseni tarkempi, inhoan sitä osaa tosi-tv:stä, joka on tehty huonolla formaattilla, joka on halpaa ja pervoa, ja kysyn itseltäni ”Etkö voi löytää toista uhria kiusattavaksi?” Se on aika banaalia, mutta Deleuze sanoo, että se mitä emme voi koskaan tietää, missään kohtaamisessa, on se affekti joka tuottuu tuossa kohtaamisessa. Emme voi ymmärtää mikä on syy, mikä on vaikutus ja se aina kiertää, luo, vaikeuttaa ihmissuhteita. Tosi-tv yrittää saada kiinni kaiken tämän ja sanoa ”Jos käyttäydyt näin, tuotat huonon tunteen”. Eräässä mielessä se on erittäin viettelevää. Se antaa ihmisille mahdollisuuden huonoon psykologiaan ja saa heidät ajattelemaan, että jos he käyttävät näitä tekniikoita, he voivat manipuloida ihmisiä. Äitiyteen liittyvät ohjelmat ovat tässä mielessä avainohjelmia, kuten Supernanny. Oletko nähnyt Supernannyä?
Chameleon: En.
Beverley Skeggs: Se on todellista huonon käytöksen muokkaamista. Jokaisella on ”nurkkansa”, joten jos kohtaat huonoa käytöstä, sinun täytyy käyttää menetelmää, ja jos käytät tätä menetelmää, lapsi käyttäytyy kunnolla. Se on ollut niin tehokas, että jotkut tosi-tv-projektiimme haastattelemistani uusista sairaanhoitajista kertovat, että monet äidit tulevat neuvolaan ja kysyvät ”No, missä on teidän nurkkanne?” Et voi olla hyvä hoitaja, jos sinulla ei ole nurkkaa. Totta kai päivähoitajat ovat oppineet paljon monimutkaisempaa psykologiaa kursseillaan. Nämä ohjelmat näyttävät vaikuttavan erityisen paljon äiteihin, heidän äitiyteensä ja lapsiin. Ne vaikuttavat paljon vähemmän muihin subjekteihin, joissa on enemmän vastarintaa. Itse asiassa ihmiset näkevät Jerry Springerin eräänlaisena vitsinä. En ajattele, että ihmiset ottavat sitä vakavasti.
Chameleon: Katsojat luultavasti uskovat, että ”yleisön jäsenet” ovat maksettuja näyttelijöitä.
Beverley Skeggs: Kyllä, täsmälleen.
Chameleon: Silti se vetää heitä jollain tavalla puoleensa.
Beverley Skeggs: Se on spektaakkeli. Se on uskomaton spektaakkeli siinä mielessä, että ne ovat asioita, joita et normaalisti näe. Jos kadulla on tappelu, kaikki katsovat sitä. Emme ole tottuneita niihin. Ohjelmat vertautuvat tähän samalla tavalla siinä mielessä, että ne näyttävät käyttäytymisen äärirajoillaan.
Chameleon: Onko luokka sinusta vahingollinen luokittelujärjestelmä?
Beverley Skeggs: Epäilemättä. Luokassa on erittäin mielenkiintoista se – olen juuri kokoamassa isoa readeria luokasta parhaista teksteistä joita löydän – että sen kieltämiseen on panostettu niin paljon kansainvälisesti. Tämä kertoo minulle siitä, että sen täytyy olla erittäin tärkeä.
Olin eilen seminaarissa Julkispolitiikan tutkimuksen instituutissa (Institute of Public Policy Research), jossa keskusteltiin oxfordilaisen Anthony Heathin uudesta projektista. Hän osoittaa, että vuodesta 1964 vuoteen 2006 melkein sama prosenttiosuus ihmisistä identifioi itsensä joko työväenluokkaan tai keskiluokkaan. Keskiluokkaan itsensä identifioineissa ihmisissä oli pieni muutos, mutta ei niin suuri, jos muistan oikein, se oli 38 prosentista 52 prosenttiin.
Vaikka olemme kokeneet 27 vuotta luokan kieltämistä tässä maassa, siitä lähtien kun Thatcher sanoi, että ei ole olemassa sellaista asiaa kuin yhteiskunta ja että hän tuhoaisi kaikenlaiset voimakkaat luokkaorganisaatiot, jotka hän myöhemmin tuhosikin, luokka on silti vielä olemassa, se on vielä läsnä. Ajattelin siis, että se on haitallinen uskomattomana luokittelun systeeminä kaikilla elämän alueilla ja Britanniassa erityisesti maun kautta. Juuri kulttuuri on se, mikä Britanniassa on yhteistä. Kieli, pukeutuminen, koko visuaalinen ulottuvuus on suurin asia. Sitä näkee paljon vähemmän USA:ssa. Sen näkee itse asiassa Ranskassa. Ehkä jopa enemmän, mistä johtuen Bourdieu on erityisen käytännöllinen Englannissa. Ranskalla ja Englannilla on eräänlainen arkipäiväisen luokan mitta, kun taas USA:ssa ja Australiassa on paljon enemmän rahaa, raha merkitsee enemmän kuin kulttuuri.
Se on haitallista, koska se luetaan ruumiista. Jatkuvasti. Jopa sellaiset asiat kuin kuinka ihmiset istuvat, heidän oikeutensa tilan haltuunottoon ja äänimaiseman käyttöön, heidän ”äänensä” ovat erittäin tärkeitä. Paljon äänekkäitä ihmisiä. On esimerkiksi korostettu, että kovaääniset työläisnaiset häiritsevät kansakuntaa, vaikka tosiasiassa he ovat vain satunnaisesti sellaisia.
Chameleon: Tyttöjen bailuiltana.
Beverley Skeggs: Aivan. Kaikilla tavoilla joilla luokka toimii jonkun muun kautta. Talouden kautta, erittäin selvästi, esimerkiksi sellaisilla ehdoilla, että kuka saa työpaikat ja kuka ei, mutta sanoisin myös, että hyvin paljon kulttuurin kautta.
On tehty paljon tutkimusta käänteestä kohti tilannetta, jossa kulttuuri määrittää kuka saa työtä. Joko käytit vuoden yliopiston jälkeen maksaen velkoja työskentelemällä McDonaldsissa mikä ei näytä kovin hyvältä CV:ssä, tai sitten matkustit Libyan ympäri ja pistit pystyyn jonkinlaisen vapaaehtoiskampanjan, jolloin tilanne on päinvastainen.
On myös tutkittu sitä, kuinka kulttuuri saa aikaan suuren eron työsuhteissa. Luokka toimii tällä tasolla uskomattoman haitallisella tavalla, koska se koskee elämän muutoksia ja resursseja. Sen voi nähdä toiminnassa joka päivä.
Valerie Walkerdine on tehnyt jonkin verran erittäin mielenkiintoista tutkimusta, jossa naiset sanovat, ”Luokka? Voit huomata sen kilometrin päästä”. Hän on työskennellyt tämän idean ympärillä. Ihmiset näkevät sen, he lukevat sitä, he tietävät sen ja toimivat suhteessa toisiin ihmisiin sen mukaisesti. Kaikkein intiimeimpiä sosiaalisia kohtaamisia työstetään luokan kautta samalla tavalla kuin kaikkein globaaleimpia, ekonomisia kohtaamisia. Sen kieroutuneisuus, sen jatkuva läsnäolo, toimii niin monella tavalla, välittäen meidän yhteiskunnallisia suhteitamme, meidän kulttuurisia suhteita, meidän tunteellisia julkilausumiamme. Kun olen kasannut Readeria, olen nähnyt kuinka kaikki nämä liikkeet kohti kieltäytymistä voidaan jäljittää, mikä todistaa, että luokka on olemassa myös toisella tavalla ja sen voi nähdä tapahtuvan erityisissä tilanteissa.
Tietyt sosiologiset teoriat, kuten ne jotka Ulrich Beck ja Anthony Giddens ovat laittaneet alulle New Labourin arkkitehtuurissa, spekuloivat yhteiskunnallisia muutoksia ilman mitään evidenssiä. He vain heijastavat niitä poliittisia käytäntöjä, joiden avulla uusliberalistinen yhteiskunnallinen ohjaus pannaan toimimaan. Nämä teoriat on täydellisesti erotettu luokasta.
Yhteiskuntateoreetikkojen ja hallitusten välillä on allianssi, joka on hieman huolestuttava, jos siis ajatellaan Clintonia ja Blairia ja uusliberalismin merkitystä tässä maassa tällä hetkellä. Koulutusvalinnat? No, kuka voi valita? Kenellä on tieto? Kuka voi muuttaa? Kaikki tämä valintaretoriikka on todella voimakasta. Näen luokan voiman toimivan näiden erilaisten tapojen läpi, joilla ihmiset panostavat luokan kieltämiseen, mikä on todellinen merkki siitä, että luokka on todella olemassa. Tuo kielto voidaan aina kiistää niin monesta suunnasta.
Chameleon: The Independentin etusivulla oli toissa päivänä artikkeli vanhasta ”koulusolmio” ilmiöstä. Siinä kerrotaan, että yhä suurempi osuus niistä ihmisistä, jotka työskentelevät nykyisin mediassa, tulee yksityiskouluista, että sosiaalinen liikkuvuus on heikkenemässä ja että tilanne on huonompi kuin 40 vuotta sitten. Kuinka vastaat tähän?
Beverley Skeggs: Se on uskomatonta. Suurin osa yhteiskunnallisesta liikkuvuudesta tapahtuu alaspäin, keskiluokasta työväenluokkaan avioliiton kautta. Se on hämmästyttävää. Meillä on kaikki nämä valintaa, vapautta ja individualismia koskevat retoriset lausunnot ja sitten meillä on tämä ihmisten kiinnittäminen asemiin, suuri alueellinen apartheid niin täällä kuin Ranskassakin. Joillekin alueille investoidaan todella paljon ja toisia syrjitään.
Chameleon: Toinen merkittävä tekijä yhteiskunnallisessa apartheidissa, jonka mainitsit, on ihmisten muutto pois naapurustoista ja se kuinka naapurustot heikkenevät tämän seurauksena.
Beverley Skeggs: Tai syrjäyttäminen, kuten esimerkiksi siellä missä asun – muodikas porukka muuttaa sisään. Mitä tapahtuu ihmisille, jotka asuvat siellä ja joilla ei ole enää varaa ostaa asuntoja tuolta alueelta, tai joilla ei ole koskaan ollut varaa ostaa asuntoja. On kaksoisliike: liike ulospäin ja syrjäytyminen sisältäpäin. Maantieteilijä Neil Smihtillä on erinomainen artikkeli, jossa hän tarkastelee eläköitymistä hyvin vahvana syrjäyttämisen strategiana, länsimaisena, jos ei nyt globaalina strategiana.
Chameleon: Olisiko reilua sanoa, että feminismi on ylenkatsonut luokkaa käsitteellisenä työkaluna?
Beverley Skeggs: Muutamat loistavat naiset ovat tehneet työtä tämän parissa ja haluaisin osoittaa ”kunnioitusta” heille. Terry Lovell Warwickista, Carolyn Steedmanin Landscape for a Good Woman, jos luet sen kirjan itkemättä niin… Se on uskomaton. Valerie Walkerdine, joka kirjoittaa alasajetuista terästehtaista Walesissa tällä hetkellä; Steph Lawler Durhamissa; Diane Reay, joka tekee uskomatonta työtä koskien koulutusta… On ollut ihmisiä, jotka ovat pitäneet pintansa. Ongelma olivat kustantajat. Jotkut avainhenkilöt sosiologiassa, historiassa ja psykologiassa yrittivät olla muodikkaita ja ajatella ”eikö meidän pitäisi tehdä postmodernismia nyt?” Siksi kirjoja ei saatu kustannettua.
Esimerkiksi se, että sain Formationsin julkaistua oli täydellinen painajainen. He eivät halunneet ”luokkaa” otsikkoon. Aluksi he halusivat, että sitä kutsuttaisiin feministiseksi kulttuuriteoriaksi. Se alkoi työväenluokan naisten etnografiana ja he eivät halunneet etnografiaa koska, ilmeisestikin, kukaan ei pidä pienen mittakaavan paikallisesta tutkimuksesta, jota se tosin ei ole. Taistelin vuoden saadakseni tuon otsikon läpi ja kaksi kustantajaa meni siinä sivu suun. Se oli todellinen kamppailu. Sain sen lopulta kustannettua, koska ystäväni elämänkumppani on Sagen toimituskunnassa.
Carolyn Steedmanin Landscape for a Good Woman oli historiallinen ja se kirjoitettiin toisella, omaelämäkerrallisella, luovan kirjoittamisen tavalla.
Oli todella vaikeaa saada tilaa. Täytyy aina ajatella sitä, kuka opettaa akatemiassa ja kuka haluaa tietää tästä aiheesta. Kuten väitän Formationsissa ja olen edelleen sitä mieltä, monet miehet, jotka ovat satsanneet luokkaan halusivat vain jonkun muun tekevän vallankumouksen heidän puolestaan. Kun kukaan ei tehnyt sitä, he suuttuivat ja sanoivat ”Nyt etsitään jotain uutta”. Luulen, että tämä on edelleen meneillään.
Toisaalta, monet ovat onneksi pitäneet siitä kiinni, kuten Alex Callinicos. Muut heistä ajattelevat ”No, luokka ei ole enää niin tärkeä, teen jotain muuta.” Ja näin on siksi, että he pystyivät siihen. He pystyivät tekemään jotain muuta.
Monelle feministille, jotka ovat käsitelleet luokkaa, tämä on ollut rankkaa, mutta se on ollut myös erittäin rankkaa monelle feministille, jotka työskentelevät rodun parissa. Sara Ahmed ja minä olimme hetken aikaa yhdessä Lancasterissa. Joka kerta kun meillä oli vieraileva puhuja Ahmed kysyi heiltä rotukysymyksen ja minä kysyin heiltä luokkakysymyksen . Yhdessä vaiheessa sanoin, ”Miksi emme vain vaihda paikkoja, vaihdellaan!”
Monet muut feministit, jotka eivät seuraa valtavirtaa, ovat kokeneet erittäin vaikeaksi saada paikkoja akatemiassa, tulla hyväksytyiksi uskottavina. Luokan parissa työskentelevät feministit eivät koskaan, koskaan ole väittäneet sitä identiteettipolitiikaksi. Se oli enemmänkin analyysin muoto, joka teki siitä jopa vaikeampaa eräällä tavalla.
Luulen, että moni musta feministi olisi voinut pitää identiteettipolitiikan, he tarvitsivat sellaista; en sano, että se on huono asia. He joutuivat käyttämään sitä muurinmurtajana, kun taas luokan ongelma oli luullakseni se, että sillä oli paikka marxismin hegemonian takia sosiologiassa, historiassa, kirjallisuustieteessä, joka paikassa. Se näytti sitten ylitetyltä muodikkaan uuden postmodernismin myötä ja niin kaikki feministit yrittävät pysyä mukana postmodernismissa, mutta se mitä se sai heidät tekemään, oli luokan todellinen uudelleen työstäminen. Joten jos katsot kaikkia luokan parissa työskenteleviä feministejä väittäisin, että he ovat kaikki aika kiinnostavia, koska heidän täytyi liikkua pois perinteisestä tuotantoon ja talouteen perustuvat lähestymistavasta. Heidän täytyi ymmärtää, että luokka toimii ja kuinka luokkaa ei voida tehdä ilman sukupuolta.
Chameleon: Ei siis ole totta, että feminismi on hyljeksinyt käsitteellistä sitoutumista luokkaan. Vai onko enemmänkin niin, että feminismi on yrittänyt korostaa sitä mitä naisilla on yhteistä helpottaakseen yhdistymistä ja edistääkseen poliittista toimintaa, eivätkä feministit ole siksi korostaneet luokkaa tietoisesti?
Beverley Skeggs: Tämä on vaikea asia. Jos katsotaan, ketkä olivat niitä ihmisiä, jotka pystyivät julkisesti edustamaan feminismiä, osa heistä tuli sellaisista ikävistä keskusteluista – noista kovista ja raskaista sosialistisista, marxilaisista, feministisistä keskusteluista – joten oli olemassa yritys saada aikaan utopian momentti. Täytyy olla toivon politiikkaa, jotta voisi olla tulevaisuus.
Juuri se, mitä kuvailit tapahtui, mutta siitä ei koskaan voida päästä eroon, koska silloin kun se tapahtui, oli myös sellaisia tapahtumia kuin kaivostyöläisten lakko. Ei voida kiistää niitä seikkoja, jotka kirjaimellisesti muokkaavat naisten elämää.
Me näemme naisten liikkeen akatemiaan, niiden keskiluokkaisten ja työväenluokkaisten naisten liikkeen, jotka ovat päässeet akatemiaan ja jotka tekevät tilaa itselleen. Samaan aikaan on kuitenkin kyse myös siitä, keitä he ottavat mukaansa. Kysymys on siitä, kenen intressejä he haluavat promotoida. Ongelma identiteettipolitiikassa on se – muistan olleeni seminaarissa, kun joku sanoi vastaan, että ”et voi sanoa noin, koska et ole queer, et voi sanoa noin, koska et ole musta!” – ongelma on se, että meidän täytyy tehdä analyysiä, ei ainoastaan positioita.
Tämä on hankala kysymys. Feminismissä on kyse siitä, että kilpailevat ryhmät aina tiettyyn pisteeseen asti pyrkivät asettamaan omat teoriansa ja aiheensa agendalle. Oli aika, jolloin olisi voitu sanoa, että sosialistiset feministit ja radikaalit feministit ja muut yrittivät kaikki lyödä maailmaan merkkiään, joten en ajattele, että se oli salaliitto. Ympärillä ei ollut tarpeeksi ihmisiä, jotka olisivat tutkineet tai olisivat olleet kiinnostuneita luokasta. Sen seurauksena se kesti paljon, paljon kauemmin.
On aina ollut joidenkin ihmisten etujen mukaista olla kuin luokkaa ei olisi olemassakaan. Andrew Sayerilla on loistava kirja, jossa hän tarkastelee sitä, miksi keskiluokasta tulevat oppilaat eivät halua puhua luokasta. Se on erittäin tärkeä ja ongelmallinen kysymys, sillä jos olet syntynyt keskiluokkaan, olet syntynyt etuoikeutettuna, etkä halua kulkea ympäriinsä hokien että ”Voi, olen todella etuoikeutettu!”. Tahdot sanoa, ”Voi, tahdon olla tasa-arvoinen ja tahdon olla kiva ja haluan välittää kaikista”. Joten luokka saa ihmiset ajattelemaan etuoikeuksia, joita heillä on ja joille he eivät voi juurikaan mitään.
Ihmiset haluaisivat kieltää luokan olemassaolon. Tapa, jolla se on muotoiltu, on itse asiassa miltei ”valkoinen” projekti. Tämä on mahdollista näkyvyyden takia, mutta se muuttuu nyt. Kun ajattelen esimerkiksi mustia feministejä, niin siellä on aina ollut eräänlainen keskiluokkalainen liberaali monikulttuurinen diskurssi ja eräänlainen ”patronisoidaan alkuasukkaita” -juttu. Se mahdollistaa erilaisten asioiden nostamisen esiin. Mielestäni esimerkiksi Sara Ahmed voisi sanoa aika selvästi, että oli asioita, jotka otettiin itsestäänselvyyksinä, kun taas työväenluokan kulttuuri ei ole koskaan tarjonnut keskiluokalle juuri mitään, he eivät ole koskaan halunneet sitä, he ovat sananmukaisesti verranneet itseään siihen.
Chameleon: Merkitsevä hetki keskiluokan identiteetissä on osoittaa hylkivästi työväenluokkaan ja sanoa ”Me emme ole tuota!”
Beverley Skeggs: Ehdottomasti. Voimme nähdä tuollaista käytöstä hyvin paljon tällä hetkellä. Esimerkiksi chav-ilmiö. Chavit ovat kaikkein inhotuimpia Britanniassa. Miksi tämä kaikki viha tulee ulos tällä hetkellä? Se kiinnostaa minua. Aloin kirjoittaa tekstiä vihasta. Kriminologi David Garland kartoittaa eroja lakijärjestelmissä, osoittaen sellaisia muutoksia lain suunnassa, että laki on kehittymässä suuntaan jossa siirrytään uudelleen rangaistuksiin siten, että ihmisiä, jotka kriminalisoidaan ei voida pelastaa. He ovat vain pahoja ihmisiä.
Luulen, että koko chav-ilmiö, josta tämä pakkomielle tulee – se oli Oxfordin englannin kielen sanakirjassa uusi sana vuonna 2004… jos tekee nettihakuja niin oppii kaikenlaista – chav-kirjat, chav-kaupungit, kuinka tunnistat chavin, chav-lapset, todellakin, sitä on uskomattomat määrät.
Miksi meillä on tämä keskiluokan pakkomielle visualisointiin, tietämiseen ja työväenluokan arvon laskemiseen? Osa argumenttia on se, että näin tapahtuu, koska me elämme lähekkäin ja suurin osa näistä jutuista tulee Lontoosta, jossa on paljon lähekkäisiä ryhmiä. Kuka esimerkiksi määrittyy ongelmaksi, kun asuinalue keskiluokkaistuu keskiluokan siirtyessä työväenluokan alueille.
On olemassa suloinen argumentti koskien sitä, että avioerojen suuresta määrästä ja niiden lisääntymisestä johtuen lapsia liikutellaan jatkuvasti erilaisissa tiloissa, ja suurin huolenaihe keskiluokan vanhemmille on lapsen turvallisuus. Työväenluokka tekee ne alueet, joista keskiluokka on muuttanut pois, paljon vaarallisemmiksi. Tuo vaara tulee sitten tuotetuksi uudelleen ammateissa, joissa nämä ihmiset ovat työskentelevät.
Jopa Ferdinand Mount, joka oli Margaret Thatcherin entinen oikea käsi, on samaa mieltä tästä. Hän ei ole koskaan saanut todistaa näin ikävää kulttuurillista asennetta työväenluokkaa kohtaan. Hän poikkeaa minusta, koska hänen mielestään heidät pitäisi jättää huomiotta. Varsinainen kysymys on kuitenkin miksi niin paljon vihaa? Miksi tämä keskiluokan pakkomielle?
Palaamme uudelleen argumenttiin, että se, minkä olemassaolo kiistetään ja mihin on samanaikaisesti pakkomielteinen suhde, paljastaa todella pelon ja huolen. Tämä tarkoittaa minulle kysymystä siitä, kuinka luokkasuhteet rakentuvat tällä hetkellä. Vihan kautta. Moni kollega sanoo minulle, että ”Sinä vain sanot, että on jälleen luokkasota, ja me taas yritämme päästä sen yli!”. On olemassa kokonainen mukavuuden politiikka, joten jos sanot jotain sellaista kuin että keskiluokka inhoaa työväenluokkaa, oletkin itse inhottava.
Chameleon: Mitä hyötyä luokan käsitteen käyttöön ottamisesta olisi feminismille?
Beverley Skeggs: Se on analyysin muoto. Jos ajattelet sitä mitä feminismi yrittää selittää, sanotaan, ruumista tai ruumiillistumista, materiaalisuutta ja niin edelleen, sinun täytyy ajatella, kuinka se tapahtuu rodun, luokan, seksuaalisuuden kautta, ei vain sukupuolen kautta. Mielestäni et voi kuulua luokkaan ilman sukupuolta tai seksuaalisuutta, ja toivottavasti et ilman rotua, joten yritän pitää luokan käsitteen mukana.
Kaikki, mikä tekee sinusta täsmällisemmän yrittäessäsi ymmärtää asioita, on hyödyllistä. Kun tein projektia seksuaalisuudesta, ja olin jo tehnyt projektin sukupuolesta ja luokasta, pohdin, kuinka seksuaalisuus sopisi mukaan. Se, mitä tapahtuu on oman analyysitavan muutos. Seksuaalisuuden mukaantuominen sai minut pohtimaan sitä, kuinka lähestyä ambivalenssia. Kun ennen näin kaiken vain sopivan yhteen, niin nyt kykenin näkemään luokan ja sosiaalisen sukupuolen vallan systeemeinä, jotka laitetaan vaikuttamaan. Mutta kun katsoo seksuaalisuutta, näkee kilpailevat intressit, näkee erot, näkee erilaiset tilaan liittyvät asiat, näkee sosiaalisen sukupuolen erot sen sisällä ja minusta tämä kaikki tekee tutkijasta yksinkertaisesti paremman teoreetikon.
Se saa ajattelemaan asioita paljon enemmän. Niitä ei välttämättä ymmärrä oikein, mutta ainakin niitä ajattelee. Ikään kuin että miten helvetissä minä ymmärrän tämän nyt? Se on todellakin avain siihen. Sitä pitäisi pohtia. Ainoa syy sille, että meillä on teorioita, on se, että yritämme selittää asioita. Teorioita täytyy kehittää. En väitä, että olisin kehittynyt siihen pisteeseen, mutta yritän kulkea siihen suuntaan.
Chameleon: Mitä feministisen, luokkaa koskevan tutkimusagendan tulisi sisältää?
Beverley Skeggs: Marx! [naurua] Jos palaat Marxin lukemiseen, niin huomaat, että hän on hauska kirjoittaja, hän saa sinut nauramaan. Hänellä on goottilainen mielikuvitus, todellakin. Luulen, että tutkimusagendan pitäisi käsitellä sitä, kuinka resurssit ovat epätasa-arvoisesti jakautuneita niin monella eri tavalla: taloudellisesti, poliittisesti, kulttuurisesti.
Minulle politiikan agenda olisi se, kuinka me todellakin muutamme näitä resursseja. Feministisen analyysin tulisi arvioida uudelleen ne uskomattoman negatiiviset arvotukset, joita meillä on tällä hetkellä. Muistan edelleen ne hetket – ystäväni, joka oli opiskelija silloin kun menin opettamaan Yorkin yliopistoon naistutkimuksen laitokselle, sanoi kun kävelin sinne sisään, että olin yksinkertaisesti vääränlainen feministi. Minulla oli pitkä kiharrettu tukka, lyhyehkö paita ja minulla oli kirkkaanpunaista huulipunaa. Tämä oli 1980-luvun alussa ja hän sanoi ”Voi ei, katsoimme sinua ja ajattelimme, että hän ei voi olla tässä luokkahuoneessa!”. Luulin, että olin oppinut, että se oli väärä tapa olla, mutta olin edelleen siinä ”älä tule sanomaan mitä minun pitää tehdä” -kaavassa, ”Tämä on minun kulttuurista pääomaani, tämä on se mitä minulla on! Tunnen itseni typeräksi kaikessa muussa.”
Kyse on sen hyväksymisestä, että naiset, joilla on erilaisia kulttuurisen kompetenssin muotoja, eivät ole välttämättä pahoja tai typeriä. Ystävälläni Helenillä, jonka kanssa työskentelen tutkimusprojektissa, on todella vahva Wolwerhamptonin aksentti. Hän kertoi minulle, että kun hän kävelee huoneeseen, hän voi aistia, kuinka kaikki ovat sitä mieltä että ”Voi ei, kuka tuo typerä nainen on? Hän ei kuulu tänne.”
Luulen, että se koskee niin feministejä kuin ei-feministejä. On olemassa kokonainen porvarillinen kelvollisuuden ideologia, joka saa tuntemaan ulossuljetuksi, ulkopuoliseksi. Kyse ei ole henkilökohtaisista tunteista, vaan se tapahtuu jatkuvasti ja toistuu.
Feministisen projektin pitäisi todellakin miettiä keitä arvostetaan ja miksi, mikä siinä on hyvää tai pahaa. Ei ole OK jättää huomiotta joukkoa työväenluokkaisia feministejä vain sen takia, että he käyttivät huulipunaa, vaikka tämähän oli silloin tapana. Se ei ole varsinainen asia. Ihmiset eivät saa töitä: se on varsinainen asia.
Chameleon: Retorinen kysymys: Naiset kärsivät epätasapainoisesti luokkasyrjinnästä, vai mitä?
Beverley Skeggs: He todellakin kärsivät! Katsotaan esimerkiksi kaikkia kotityötä koskevia keskusteluja. Naiset käyvät kodin ulkopuolella töissä, he tekevät kokopäivätyötä ja silti he tekevät suurimman osan kotityöstä. Tämä on käsittämättömän eriarvoista. Keskiluokkaa palvelevien siirtolaisten määrä on kasvanut todella paljon. Voitaisiin väittää, että kokonainen kotipalvelijoiden joukko luodaan uudelleen. Tämän lisäksi se on laitonta työtä, he eivät saa eläkkeitä, he eivät saa sosiaaliturvaa. Heidät palkataan kirjaimellisesti siksi, että he eivät ole laillisia. Mielestäni tämä on suunnaton ongelma.
On ollut myös jonkin verran uudenlaista liittoutumista, mutta osa-aikatyö tapaa olla sellaista, että se ei johda liittoutumiseen. Hoitajat, kaikki nuo perusfeministiset työtä, lastenhoitoa, terveydenhoitoa ja hyvinvointia koskevat huolet, kaikki ne ovat erittäin tärkeitä minulle. Vaikka näyttää siltä, että tutkin tv:tä, minulle ne ovat erittäin, erittäin tärkeitä, ja niiden tulisi olla aina feministisellä agendalla. Muutamat hienot ihmiset ovat tutkineet näitä asioita, mutta toisaalta he eivät kuulu mihinkään tunnettuun ryhmään. Esimerkiksi Niki Charles Warwickista on tutkinut kotipalvelijoita.
Chameleon: Me puhuimme äsken chavista. Toinen kategoria, joka näyttää nostavan moraalista paniikkia joka koskee raskasta ryyppäämistä ovat ladetet…
Beverley Skeggs: Itseasiassa ladetet olivat jossain määrin edelläkävijöitä chaville. He nousivat New Lad -liikkeestä 1980-luvulla ja yksi tosi tv:n ohjelmista on nimeltään Ladetesta leidiksi (From Ladette to Lady).
Tässä ohjelmassa on ryhmä, jossa on kahdeksan itsensä ladeteksi identifiovaa, raskaasti ryyppäävää, ankarasti juhlivaa naista, jotka yleensä ottavat vaatteensa pois ja harrastavat rutkasti seksiä – itse asiassa he vain pitävät hauskaa – ja heidät yritetään muuttaa leideiksi käyttäen etikettiä, jota opetetaan yksityisissä tyttökouluissa.
Se on todella hauskaa, koska eräällä tavalla he uppoutuvat tähän prosessiin täysillä, mutta toisaalta koko ladette-ilmiö on pyrkimys olla ei-kunnollinen – kyse on tietynlaisen ”kodin hengetär” -tyyppisen naisellisuuden tuhoamisesta. Se ei ollut enää sopivaa naisille, joiden kaikkien täytyi mennä kodin ulkopuolelle töihin ja joille oli opetettu thatcherismin, uusliberalismin ja individualismin kautta, että täytyy olla vahva. Ohjelma tavallaan käsittelee muutoksia, joita naiseudessa on tapahtumassa… Ja nämä naiset siis käyttäytyvät todella huonosti.
Chris Griffin Bathissa tekee erittäin mielenkiintoista tutkimusta raskaasta ryyppäämisestä. Hän tutkii niitä uskomattomia lojaalisuussääntöjä, joita näillä ladeteilla on, kun he menevät ulos. Eli jos yksi heistä juo itsensä tajuttomaksi, he aina katsovat hänen peräänsä, varmistavat, että hänellä on takki, jos hänellä oli takki mukanaan!
Moraalinen paniikki tämän ympärillä keskittyy siihen, mitä haittaa kansakunnalle tästä on – kun taas ongelma kansakunnalle on lapsien köyhyys, mutta älkäämme keskittykö siihen! Tai ongelma kansakunnalle on se, että on sota jossa kukaan ei halua olla mukana, joten keskitytään siis asiaan joka voi olla yhteisen paheksunnan kohde. Sanoisin siis, että kysymys on suoraan poliittinen, voidaan nähdä, että osa naisista yrittää etsiä erilaista olemisen tapaa.
Chameleon: Motivoituuko moraalinen paniikki jostain halusta rajoittaa tai hillitä naisia? Koska yksi erottava piirre ladeteissa on lehdistön mukaan se, että heiltä puuttuvat rajat.
Beverley Skeggs: Ehdottomasti, mutta siksi ajattelen, että heillä on niin hauskaa. OK, feministisestä näkökulmasta on tietysti joitain ongelmia siinä tosiasiassa, että he päätyvät usein ilman vaatteita retkottamaan kadulle, se ei liene kovin arvokasta, eihän? Jos katsot heitä, niin heillä ei ole rajoja. On aina ollut ongelmallista ymmärtää naisia, joita ei voida hallita. Poliisi on peloissaan – he ovat äärimmäisen hallitsemattomia naisia.
On kuitenkin niin, että he kasvavat aikuisiksi ja se menee iän myötä ohi. Eikä sen niin väliä, koska ihmisen ruumis ei voi sietää niin paljon alkoholia kovin pitkää aikaa. Joten he tekevät sitä, he kasvavat siitä pois, se ei tule olemaan samanlainen terveysongelma kuten kihti tai miesten juominen klubeilla.
Minulle se tarkoittaa itsestään selvää ja hyvin halpaa journalismin muotoa – se saa minut ärtymään todella paljon tällä hetkellä – se on helppoa ja halpaa eikä kukaan tee mitään ymmärtääkseen miksi tämä tapahtuu tai mistä siinä on kyse. Sen sijaan etsitään helppoa nöyryytyksen kohdetta, jota voidaan yhdessä taivastella ja kutsua kansalliseksi ongelmaksi. Tietyt ihmiset yrittävät palauttaa kunnollisuuden ja pidättyväisyyden ihanteita.
Sanoisin, että historiallisesti kyse on rajoitetun ja rajoittamattoman välisestä kamppailusta, joka luo uskomattoman luokkataistelun. Pyrkimykset kontrolloida työväenluokkaa kohtaavat yleensä melkoisen määrän vastarintaa kulttuurisesti ja moraalisesti. Pyrkimys kontrolloida naisia moraalisesti on aina haastettu. Näen asian niin, että nämä naiset esittävät haasteen ja sitten heistä tehdään yhteiskunnallinen ongelma. Kuten tiedämme, joka tapauksessa, he selviävät tästä.
Chameleon: Kerro säädyllisyydestä…
Beverley Skeggs: Se on valtava voima! Kun kirjoitin Formationsia, josta tuntuu olevan hyvin kauan aikaa, niin nyt näyttää siltä, että näen sen kaikkialla, kaikissa näissä tv-ohjelmissa, joissa yritetään tuottaa jonkinlaista säädyllisyyttä, sopeutumista perheeseen, apulaisasemaan, sopeutumista työhön, tulemaan maailman parhaaksi kapitalistiksi; kaikessa on kyse säädylliseksi tulemisesta eri tavoin.
Kyse on siivoamisesta, äitiydestä, hoivaamisesta ja säädyllisyydestä. Formationsissa yritin tutkia sitä, kuinka nämä naiset pyrkivät toteuttamaan säädyllisyyttä eri tavoin. Heille säädyllisyys oli strategia, jolla saa arvoa. En ajattele, että se mitä he tekivät oli identtistä keskiluokan säädyllisyydelle, koska he haastoivat suurimman osan tuosta säädyllisyydestä, esimerkiksi äitiyden. He eivät pitäneet siitä, että keskiluokan naiset lähettivät lapsensa pois luotaan kouluun. Nämä naiset yrittivät löytää oman säädyllisyytensä. Osittain se sopii kuvaan, osittain se vakuuttaa siitä, että säädyllisyys on jotain, mikä pitäisi saavuttaa. Osittain se on yritys uudelleen arvottaa sitä, mitä itse säädyllisyys on.
Chameleon: Mitä se on?
Beverley Skeggs: [nauraa] Kunnollisuutta.
Chameleon: Mitä se on?
Beverley Skeggs: Sitä ettei ole kohtuuton, että on puhdas. Tai esimerkiksi jos tarkastellaan lastenhoitoa: joko annat uskomattoman määrän huomiota lapsillesi – tai sitten et – ja äärimmillään siitä, mihin luokkapositioon kuulut. Yksi avaimista on se, ettei ole seksuaalisesti kohtuuton, että on absoluuttisesti hillitty ja rajoitettu seksuaalisuuden suhteen.
Joten siis seksuaalisuus, hygienia, tavat ja käytöstavat ovat myös avaimia siihen. Ettei ole liian läpinäkyvä, liian äänekäs ja liian vulgaari, kaikki piirteitä, jotka on aina liitetty työväenluokkaisiin naisiin. Kyse on erilaisten käytäntöjen kirjosta, jotka kaikki perustuvat naiseuden ympärille, erityiseen naiseuden työstöön, se on erittäin luokka- ja genderspesifi yhdistelmä.
Chameleon: Tämä jälkimmäinen seikka muistuttaa minua Bartkyn tarkkailukäytännöistä. Sanoisitko, että naiseus diskurssina tai ideologiana on kalibroitu sillä tavalla, että varmistetaan, että se on saavuttamaton työväenluokkaiselle naiselle?
Beverley Skeggs: Ehdottomasti. Se ei ollut koskaan heitä varten. Naiseus oli porvarinaisille, jotka pysyivät kotona, jotka saattoivat pitää huolta itsestään, joiden ei tarvinnut siivota lattioitaan itse, ei koskaan työväenluokan naisille. Työväenluokan naiset yhdistettiin enemmän maskuliinisuuteen. Katsokaa vaikka kaikkia Arthur Mumbyn kirjoituksia, jolla oli pakkomielle siivoojaansa, hänen isoihin käsiinsä ja likaisiin jalkoihinsa.
Voidaan havaita, että mustat naiset ja valkoiset työväenluokan naiset ovat assosioituneet paljon enemmän maskuliinisuuteen: he olivat karkeita, he tekivät työtä ja olivat jopa ylpeitä työstään, kuten naiskaivostyöntekijät ja muut, joten naiseus ei ollut koskaan heille. Mielenkiintoista on se, että kun he tekevät sitä, mikä ymmärretään naiseudeksi, niin se on usein seksualisoitua, koska heidät asemoidaan seksuaalisina tavalla, jota keskiluokkaiset naiset eivät voi koskaan olla.
Sen vuoksi Sinkkuelämää on niin tärkeä. Siinä keskiluokkaiset naiset alkavat vaatia seksuaalisuutta. Sitä ei kuitenkaan arvoteta pahaksi tai patologiseksi tai kohtuuttomaksi, koska heillä on seksuaalisuuden vastineeksi niin paljon muuta kulttuurista pääomaa, kun taas työväenluokan naisilla ei ole, heillä on seksuaalisuus ja he harrastavat seksiä. Ikään kuin heidän olisi käytettävä seksuaalisuutta hyväkseen.
Siksi, jälleen, on niin tärkeää ajatella seksuaalisuuden, luokan ja sukupuolen läpi. He voivat harrastaa seksiä todella rajoittamattomilla, säädyttömillä tavoilla. He ovat alistettuja joillekin kurikäytännöille, joita Bartky kuvailee, mutta luulen, että he noudattavat niitä hyvin eri tavoilla. Usein he vastustavat. He vastustavat pidättyväisyyttä.
Chameleon: Käsittelit naiseutta ja ruumista. Ilmiselvästi se, mitä sanoit kainoudesta on osa tätä teemaa, mutta oletko samaa mieltä esimerkiksi siitä, että myös ”lihavuus” on osa luokkaerottelua erilaisena näkökulmana ruumiillisuuteen, lihallisesta hillittömyydestä pidättäytymisenä?
Beverley Skeggs: Tämä tuli esiin jo Formationsissa. Se toistuu kaikessa tutkimuksessa, jota me teemme tällä hetkellä, jossa naiset puhuvat naisista, jotka ”päästävät itsensä rappiolle”. Jos se ei ole kurin ulkopuolella, niin mikä sitten? Kirjoitin artikkelin Sociology -lehteen. Artikkelissa sanotaan, että jos juot, harrastat seksiä, jos syöt ja jos olet kovaääninen, olet kansakunnan paha objekti, koska kaikki on tarkoitettu pidättyväiseksi. Ruumis, joka ilmaisee, lähes nautinnollisesti, että siltä puuttuu hillintä, on kaikkein vaarallisin ruumis, koska se ei tee juuri sitä, mitä siltä odotetaan. Tämä on erittäin tärkeää.
Mielestäni se on todella hauskaa, menen tapaamaan äitiäni ja isääni huomenna. Voit olla varma siitä, että ensimmäinen asia jonka äitini sanoo, kun nousen junasta on ”Voi ei, katso nyt missä kunnossa hiuksesi ovat!” ja ”Et kai ole lihonut?”. Kyse on siitä, että koska olen Lontoossa, se on merkki siitä, että lipsun kontrollista. Se on kontrolloimattomuuden keskiössä. Se on erittäin voimakasta.
Se mitä rakastan eniten ryhmässä, jonka kanssa työskentelen tällä hetkellä – suuret naiset jotka esittelevät ylpeästi ruumiitaan – on se, että he eivät peitä itseään, he ovat ylpeitä ruumiistaan. Luulen, että se on todella tärkeä asia. Se tarkoittaa, että ”En aio olla rajoitettu tai kontrolloitu enkä aio hyväksyä arvojasi”.
Kun tutkin säädyllisyyttä aikaisemmin, tutkin nyt kieltäytymistä. Niitä jotka kieltäytyvät olemasta rajoitettuja. He käyttävät erilaisia strategioita. Juominen on yksi. He ottavat valtaansa kaupunkien keskustat, he voivat olla erittäin äänekkäitä ja meluisia ja pelottavia. Luulen, että se on heille itse asiassa hyvä, se on heille julkista tilaa ja sitä ei ole heille yleensä suotu.
Chameleon: Historiallisesti naiset on aina suljettu ulos, siis kotiin.
Beverley Skeggs: Ja heitä on rajoitettu väkivallalla, väkivallalla joka tapahtuu tietyillä alueilla. Se, että osa heistä ottaa tilaa itselleen, on yksinkertaisesti kieltäytymistä siitä, että heidät alistetaan väkivallalle. Minusta se on hienoa.
Chameleon: Tänään ”post-feminismi” on muotisana…
Beverley Skeggs: Inhoan sitä. Se saa minut oksentamaan. Näen sen osana uusliberalistista politiikkaa, joka keskittyy individualismiin. Osa nuorista naisista on oppinut tulemaan ladeteksi tai joksikin ja siihen feminismi muka päättyy. Saatan olla dinosaurus, mutta minulle se on itse asiassa imperatiivi, että pidämme feministisen politiikan agendalla. Hoitokodit, työ, ammattiliitot, uusi orjatyö, seksisalakuljetus, kaikki nuo suuret asiat vaativat feminististä politiikkaa. Se ei ole postfeminismiä. Naiset pakotetaan kadulle punnalla tunti. Se vaatii feminististä vastausta.
Chameleon: Viittaat Sennettin ”luokan piilotettuun kipuun”. Voisitko sanoa muutaman sanan piilotetusta kivusta?
Beverley Skeggs: Ajattelen, että se on piilotettua, mutta läsnä kaikkialla. Se on vähän niin kuin esimerkki, jonka kerroin ystävästäni, ja olen todella itse kokenut sen. Kävelet sisään paikkaan ja tiedät, että sinulla ei ole arvoa, ja ajattelen, että juuri tällaisissa arkipäiväisissä tilanteissa luokkaa eletään, kivuliaastikin.
Sen voi nähdä. Voit nähdä tuomion, voit nähdä ulossulkemisen ja voit nähdä sen, että sinulla ei ole arvoa.
On eräs nainen, Lady Sovereign, joka määritellään chav-poptähdeksi. Hän on ainoastaan 16, todella hyvä, todella fiksu. Hän on kuin nuori, valkoinen Miss Dynamite, mutta hänellä on hyvin urbaaneja, poliittisia lauluja. Hän puhuu siitä, että hän oli erittäin loukkaantunut kun hänet luokiteltiin chaviksi, koska se liitti häneen negatiivisen arvon. Joten kaikkialle mihin hän meni, hänen pukeutumistyylinsä, kaikki pystyivät lukemaan häntä siten, että hänellä ei ollut arvoa.
Se on tuskallista: astut tilaan ja tiedät, että sinun täytyy osoittaa, että sinulla on arvoa ilman, että voisit ottaa itsestäänselvyytenä, että ihmiset kuuntelevat sinua, ottavat sinut vakavasti ja hyväksyvät sinut. Eivät kaikki tule hyväksytyiksi joka paikkaan, enkä väitä, että se on itsestään selvää, mutta se on eräänlaista jatkuvaa tuskaa, todellakin. Esimerkiksi kun kävelet kauppaan. Formationsissa on esimerkki naisista, jotka tunsivat, etteivät he voineet kävellä hienoihin kauppoihin, kuten tavarataloon, koska he tiesivät, että heidät tulkittaisiin mahdollisiksi varkaiksi. Tätä näkee koko ajan siellä, missä asun. Jos ihminen tulee sisään verryttelypuvussa, näyttäen tyypilliseltä chavilta, voit nähdä myymäläetsivien melkein seuraavan heidän perässään. Sen oppii. Ja jos ajattelet, että tuo prosessi voi tapahtua sata kertaa päivässä, mihin tahansa menetkin, se vaikuttaa hyvin tuskallisesti.
Chameleon: Tarkoittaako se siis sitä, että henkilön käyttämä tyyli tai muoti toimii erottavana merkkinä, joka kertoo alaluokkaisuudesta.
Beverley Skeggs: Kyllä. Ja jos haluat olla sitä, miksi kasvoit – jos kasvoit panostaen paljon muotiin ja vaikkapa seksuaalisesti paljastaviin vaatteisiin tai verryttelypukuihin – kaikki se, mikä on osa sinun kulttuuriperimääsi ja jolla on arvoa paikallisessa asetelmassa, alentaa arvoasi ja sulkee sinut ulos. Siksi ihmiset yritetään kiinnittää niin tiukasti paikkaan: sinulla on paikka, se on alueellinen, pysy siellä. Et kuulu mukaan.
Kun teimme seksuaalisuustutkimusta, työväenluokan valkoiset pojat, joita syytettiin homofobisesta väkivallasta, ilmaisivat todellista kaunaa siitä, että kaupunki oli vallattu, eivätkä he voineet enää mennä sinne. OK, he ovat todella ilkeitä pikku paskiaisia, jotka hakkaavat ihmisiä, mutta tuossa heidän lausumassaan tämä ulossulkeminen tulee ilmaistuksi.
Aihe on monimutkainen. Siihen liittyy impulssin tai sysäyksen ajattelu. Miksi haluaisit hakata jonkun siksi, että hän on homo? Kun ajatellaan kaikkia erilaisia syitä sille, maskuliinisuus tai mikä tahansa muu on syy, mutta myös ulossulkeminen. Se tulee luomaan itsestään laajenevan kehän: ihmiset suljetaan ulos, he haluavat astua alueille, joilta heidät on suljettu ulos, jotkut ihmiset alistetaan tuolle prosessille, heidät pakotetaan rajoitetulle alueelle, heidät kriminalisoidaan. Britanniassa on meneillään suunnaton moraalinen agenda ASBO:n ympärillä. Ihmiset pidetään paikoillaan, kirjaimellisesti, heidät pidetään joskus kotiarestissa.
Chameleon: Se muistuttaa minua siitä, mistä oikeistolehdistö jaksaa kirjoittaa eli ”kunnioituksen menetyksestä”! Tai sitten joku Lynn Truss, joka valittaa julkisten interaktioiden ruokottomuudesta. Onko tämä kaikki ilmaisua keskiluokan pahoinvoinnista?
Beverley Skeggs: En tiedä. Se kyllä kiehtoo minua. Kuka olettikaan, että kukaan olisi kunnioittava suhteessa heihin. Mistä asemasta käsin näin puhutaan? Ymmärrän sen opettajien ja lääkäreiden ja niin edelleen asemassa, heillä pitäisi olla enemmän auktoriteettia, koska heillä on todellisuudessa tietoa, joka on hyödyllistä ihmisille. Se, mistä tämä tulee, on tosi outoa.
Kiroileminen on aika mielenkiintoinen asia. Minulla on melkoinen keskustelu tästä toissa iltana, koska kuulin ensimmäisen kerran todella, todella rajua kiroilua kun menin yliopistoon. En juuri koskaan kuullut sitä aikaisemmin, koska panostin säädyllisyyteen. Jälleen se tulee sijoitetuksi yhteen luokkaan, itse asiassa, se on erittäin tyypillistä ylemmälle keskiluokalle.
Miksi se juuttuu yhteen luokkaan. Kenen intresseissä tämä tapahtuu, jos asiaa kysytään klassisella marxilaisella tavalla? Kyse on keskiluokasta, joka pyrkii korostamaan omaa auktoriteettiaan. Yksi suurista luokkataisteluista koskee auktoriteettia. Sitä, ettei hyväksytä keskiluokan tuomiota.
Kun sosiaalityöntekijät tulevat ihmisten koteihin, inho sosiaalityöntekijöitä kohtaan on mieletöntä, koska ihmiset eivät hyväksy keskiluokan tuomiota ja määräystä käyttäytyä jollain tietyllä tavalla. Nuo määräykset ovat täysin vastakkaista sille tavalle, jolla he ovat kasvaneet.
Chameleon: Ja hallitus näyttää kehittävän yhä enemmän keinoja sekaantua ihmisten elämään.
Beverley Skeggs: Ja kehittää samalla yhä enemmän kaunaa. Aion käynnistää projektin hallituksen uudesta Respect agendasta. Se on uskomatonta! He kysyvät sellaisia kysymyksiä kuten: ”jos joku kiroilee, sanoisitko hänelle, että heidän tulee olla hiljaa?” Et, et tietenkään sanoisi, sinut hakattaisiin. Se on niin kaukana siitä, mitä todella tapahtuu. He ovat kehittäneet tämän uskomattoman vihan ja väkivallan ja sitten he haukkuvat ihmisiä siitä, etteivät he ole säädyllisiä. Miten he voivat tehdä näin?
Chameleon: Mitä voimme tehdä?
Beverley Skeggs: Me tarvitsemme jonkinlaisen poliittisen organisaation, joka edustaa työväenluokkaa. Se on menetetty. Se on todella huolestuttava asia. Eikä kyse ole intresseistä, kyse on kirjaimellisesti epätasa-arvosta. Se, että epätasa-arvosta ei olla huolissaan on jotain, josta olen todella huolissani.
Kuuntelin juuri erästä talousohjelmaa (The Money Programme) Radio neloselta ja juontaja esitti kommentin, jossa sanottiin muun muassa ”niille teistä joilla on rahaa jota ette todella tarvitse”. Olin raivoissani! Tämä on niin väärin! Sinulla ei pitäisi olla rahaa, jos et tarvitse sitä. Tuon lausunnon mukaan on aivan ok, jos sinulle kertyy rahaa, joka on täysin turhaa, jota et tarvitse. Samalla kun toiset ihmiset elävät kahdeksalla kympillä viikon. Se on väärin.
Olemme jossain määrin menettäneet reiluutta koskevan ymmärryksemme. Se on mennyttä, ei kunnioitus. Reiluus. Huolehtiminen. Kuulostan varmaankin todella vanhalta ihmiseltä, joka hokee ”Voi ei, tiedätkö että me tapasimme välittää ihmisistä meidän aikanamme!” Meillä täytyy olla eräänlainen eettinen huolehtiminen.
Chameleon: Kerro minulle Vicky Pollardista.
Beverley Skeggs: Mainio esimerkki siitä, että ”tehdään jostain täydellinen ja totaalinen vitsi!” Minusta on mielenkiintoista miten kaikilla näillä vaihtoehtoisilla, ”fiksuilla”, valkoisilla keskiluokan komediaohjelmilla, joita on todella paljon, on yleensä kohtuuton luonne ja ne ovat kohtuuttomia monella tapaa. Harry Enfieldillä oli Wayne ja Waynetta.
Tämä perinne koostuu kohtuuttomuuteen kohdistuvasta naurusta. Idea Pikku Britanniassa on se, että siinä on kyse kohtuuttomuudesta eri tavoin, ”Minä olen ainoa homo kylässä, olen lady”, joten hän ei ole väärässä paikassa, mutta pointti on se, että Vicky Pollard sopii hallituksen retoriikkaan, kun Peter Mandelson piti puheensa, mikä oli erittäin hävettävää, jossa hän yrittää näytellä, hän yrittää puhua Britannian työväenluokan ongelmasta ja hän päätyy näyttämään äärimmäisen typerältä kun hän sanoo ”Me olemme pummeja, me olemme lisääntyviä, ylensyöviä mitä tahansa ihmisiä”. Lainasin tämän puheen kokonaisuudessaan Class, Self, Cultureen.
Pikku Britannia ruokkii kaikkia näitä chav-representaatioita, ladette-representaatioita, hallituksen representaatioita, median representaatioita. Kun he tekevät heidän ”Olen lady” -juttujaan, se on aika hauskaa, mutta kun he tekevät chav-juttua, se ainoastaan ruokkii joka toista representaatiota suuresta, äänekkäästä, huonosti käyttäytyvästä ja rajoittamattomasta.
Chameleon: Ja sitä höystetään ”postmodernilla” ironialla ja ”sofistikoitumisella”.
Beverley Skeggs: Kyllä, jossa kukaan ei ole vastuullinen kenellekään. Olemme nähneet sen kaikissa lad-lehdissä kuten Loadedissa ”Näytä tissit, se on ironiaa.” Ei, se ei ole ironiaa, se on itse asiassa loukkaavaa. Luulen, että suurin osa ihmisistä on leipääntynyt siihen nykyään. Monet tuntemani ihmiset ovat itse asiassa aika kyynisiä ironian suhteen. Ironia on poliittista valtaa ja sitä se on aina ollut. Sitä on käytetty todella hyvillä tavoilla, mutta nyt sitä näytetään uudelleen tuottamaan kokonaisia diskursseja. Joten ironia voi olla reproduktiivista tai ei.
Chameleon: Kuinka voimme toimia näitä halventavia stereotyyppejä vastaan. Vai onko se mahdotonta, koska medialla on niin suuri valta.
Beverley Skeggs: Tämä on todella suuri ongelma, mutta vastaukseni on se, että media on voimakas, koska se pelaa yhteen sekä hallituksen retoriikan kanssa että sen kanssa, mitä työnantajat haluavat. Se on miltei heidän yhteinen yrityksensä viedä läpi tämä symbolinen arvonlasku.
Ainoa toivo joka minulla on, on näissä tosi tv-ohjelmissa, esimerkiksi, kun ihmiset asetetaan tilanteeseen jossa heidät esitetään idiootteina, triviaaleina, naisellisina, tai minä tahansa, niin joskus heidän performanssinsa vie voittoon ja he osoittautuvat erittäin mukaviksi ihmisiksi, jotka ovat ajattelevaisia ja huolehtivaisia.
Yhdessä ohjelmassa, nimeltään Poor Little Rich Girl, jossa asetetaan yhteen liverpoolilainen nainen – liverpoolilaisuus merkitsee, että hän on äänekäs ja hänellä on kaikki muut merkit, jotka tarkoittavat, että hän on työväenluokkainen, kolmossivun malli, mikä merkitsee kohtuutonta seksuaalisuutta – toisen työväenluokan naisen, siivoojan kanssa, jolla ei kuitenkaan ole rahaa tai mitään muuta arvokkuutta ja joka ei arvosta itseään millään tavalla. Joka tapauksessa mielenkiintoista oli se, että he molemmat osoittautuivat erittäin mukaviksi naisiksi. He välittävät perheestä, he ajattelevat muita ihmisiä, he ovat huomaavaisia; he tekevät hirveitä asioita jos heidän täytyy. Joskus se tulee läpi. He rikkovat käytännössä arvosysteemin.
Chameleon: Onko se hieman kuten Jade Goody Big Brotherista?
Beverley Skeggs: Jade on hieman koominen tapaus. Hän on uudelleenrekisteröity. Jordan ja Jade kulkevat käsi kädessä typerän kohtuuttomina – siinä on käynnissä jonkinlainen äitiys, koska he molemmat ovat olleet hyviä äitejä. Suuri osa sitä, kuinka ihminen tehdään yhteisön säädylliseksi jäseneksi koskee äitiyttä. Se saa heidät lopettamaan hullun käyttäytymisen, kun he käyvät ulkona.
Aivan kuin tietyt koomiset narrihahmot ilmaantuisivat näkyviin tietyissä vaiheissa Britannian historiaa. Jade ja Jordan huolettavat minua, koska he eivät uudelleenarvioineet itse itseään. Osaltaan Jaden juttu oli vastaus The Sunin erittäin ilkeään kampanjaan, jossa monet naiset yhtyivät sen misogyniaan. Häntä kiusattiin. Hän oli se paha lihava possu, niin häntä kutsuttiin, ja kuten sanoin, monet naiset vastasivat sen misogyniaan. Mielestäni hän on monimutkainen tässä suhteessa. Äitiys on ollut hänelle todella hyväksi, vaikka hän on ollut yksinhuoltaja.
Chameleon: Jos meillä on näitä tarinoita mediassa, ne vahvistavat tuntemusta avuttomuudesta tai siitä, että he ovat loukussa. Representaatiot ovat ilmeisen voimakkaita, mutta mitkä ovat näiden representaatioiden rajat?
Beverley Skeggs: Se on vähän niin kuin kilpailu. Jos ihmiset tietävät jonkun, joka kuuluu työväenluokkaan ja joka on lojaali, tai mitä tahansa, he eivät pääse asian yli. Niille ihmisille, joilla ei ole näitä kavereita, tämä on epätodennäköisempää.
Jos ajattelemme sitä, että suurin osa käytännöistä pyörii tilallisen apartheidin ympärillä, ihmiset pidetään erossa toisistaan nimenomaan pelon ja median luomilla mielikuvilla. Ajattelen siis, että se on todellinen ongelma niille, jotka eivät opi tuntemaan toisia ihmisiä.
Mutta mitä tulee niihin representaatioihin, joiden tarkoituksena on laskea niiden arvoa jotka ovat toisten objektina, luulen että tämä jälkimmäinen haastaa nuo representaatiot. Joten meillä on Lady Sovereign laulamassa, se ei varmaankaan ole nimeltään ”I’m a chav and I don’t care”, mutta se on jotain sen kaltaista. ”Älä leimaa minua, katso itseäsi, senkin nipottaja!” Siinä on selvä vastaus ja se on kuten vanhaa music hall -kamaa, todellinen vastalause keskiluokkaiselle auktoriteetille, hyökkäys rajoitettua, tukahdetettua, moraalisuutta ynnä muuta sellaista vastaan, ikään kuin sanottaisiin ”Te olette tosi, tosi tylsiä, hankkikaa elämä!”. Niissä on todellista vastarintaa ja ”Hanki elämä!” -meininkiä. Näin sanoisin viimeisimmän nuoria työväenluokkaisia naisia koskevan tutkimukseni perusteella.
Haastattelu tehty 26.6.2006 ja se on alun perin julkaistu Chameleon Rattexin kotisivuilla:
Viitteet:
Centre for Contemporary Cultural Studies oli Birminghamin yliopistossa sijainnut erittäin merkittävä kulttuurintutkimuksen keskus. Se perustettiin vuonna 1964 ja sen ensimmäinen johtaja oli Richard Hoggart. Tunnettuja CCCS:n tutkijoita ovat mm. Stuart Hall ja Sadie Plant.
The Toilet Paper: Femininity, Class and Misrecognition. Women’s Studies International Forum. (2001) 24, nos 2-3: 295-307.
Class, Self, Culture. London: Routledge, 2004.
The Independent, viidestoista kesäkuuta 2006, Richard Garner ja Ben Russel, Stranglehold. Keskeinen katkelma oli seuraava: ”(…) johtavista sadasta mediamielipiteen muokkaajasta 54 prosenttia tuli yksityisistä kouluista, verrattuna 49 prosenttiin 20 vuotta sitten. Kolmekymmentäkolme prosenttia jäljelle jääneistä tuli pääsykokeita käyttävistä peruskouluista – kun taas ainoastaan 14 prosenttia oli yleiskouluista, joissa käy 90 prosenttia kaikista oppilaista. Raportti lakiammattikunnasta osoittaa, että melkein 70 prosenttia asianajajista johtavissa asianajotoimistoissa on koulutettu yksityiskouluissa. Ja alahuoneessa 42 prosenttia niistä, jotka työskentelevät hallituksen virastoissa tai muissa ministeriöissä ovat entisiä yksityiskoulujen oppilaita. Kuitenkin vain 7 prosenttia kaikista oppilaista on koulutettu yksityisellä sektorilla.
Neil Smith: New Globalism, New Urbanism: Gentrification as Global Urban Strategy. Antipode, 2000.
Gentrification. Käsitteellä voidaan tarkoittaa myös laajemmin eri kaupunginosissa tapahtuvaa muuttoliikettä, jossa esimerkiksi vanhalle, köyhälle työväenalueelle muuttaa varakkaita ihmisiä jne. Suom.huom.
Sanalle chav ei ole vakiintunutta suomennosta. Lähimpänä lienee termi ”pissis”. Suom.huom.
Termille ladette ei ole vakiintunutta suomennosta. Sana on ”feminiinimuoto” sanasta lad, joka tarkoittaa ”jätkää”,”äijää” tms. ja joka yhdistetään 1990-luvun brittipopilmiöön ja miehiin, jotka katsovat jalkapalloa, juovat kaljaa ja puhuvat rivoja.
The Making of Class and Gender through Visualising Moral Subject Formation. Sociology, 2005, vol.39 (5), s. 965-982.
www.myspace.com/ladysovereign Suom.huom.
www.ms.dynamite.net Suom.huom.
Viite on sivulle 88, katkelma puheesta on seuraava: ”Me olemme ihmisiä, jotka on totuttu esittämään ongelmallisina. Me olemme pitkäaikaistyöttömiä, avustuksia saavia, työväenluokkaisia köyhiä, jotka elämme läpi jälleen toista kulttuurista taistelua. Me olemme häviäjiä, toivottomia, surkeaa elämää, pummeja. Meidän kulttuurimme on Yob-kulttuuria.”
Suomentajalta: Haluan kiittää käännöstyön avustamisesta ja tukemisesta Eeva Jokista, Akseli Virtasta, Anna Hellettä, Lauri Lahikaista, Jukka Peltokoskea sekä erityisesti Chameleon Rattexia ja Beverley Skeggsiä.
Tapani Rytöhonka: Maammesarja
-
Tuoreinta Maammesarjassa:
1 comment
[…] Beverly Skeggsin haastattelu: Arvostus ja vastarinta […]
Leave a Comment