Kriisin paluu – valotus Andrew Klimanin ajatteluun

Klimanin mukaan 1930-luvun laman jälkeen syntyi poliittinen konsensus siitä, ettei vastaavaa kriisiä saa enää päästä syntymään. Poliitikot oikealta vasemmalle eivät yksinkertaisesti halua ”suuren laman” mukanaan tuomien seurausten toistuvan. Ongelmana ei ole niinkään taantuma tai lama sellaisenaan, vaan lamaa lainomaisesti seuraava luokkajakojen kärjistyminen ja poliittisen kentän radikalisoituminen. Niinpä poliitikot pyrkivät ”manageroimaan” talouskriisit julkisen velanoton, sijoitusten ja lainanannon keinoin. Klimanin mukaan tämä on pitkällä tähtäimellä kestämätön strategia.

Ratkaisevaa nykytilanteen kannalta on erityisesti 1970-luvun kriisi, josta maailmantalous ei Klimanin mukaan ole edelleenkään toipunut täysin. Toipuminen on ollut vain osittaista, sillä pääomien ei annettu tuhoutua laajassa mittakaavassa. Klimanin katsoo, että elpyminen on perustunut lähinnä kahdelle tekijälle: 1) reaalipalkkojen alenemiselle ja muille säästöille sekä kriisin ulkoistamiselle kolmanteen maailmaan; 2) velan ja velkajärjestelmien kasvattamiselle, mikä on hillinnyt reaalipalkkojen alentumisen seurauksia.

Vaikka talouskriisit ovat inhimillisiä tragedioita ja kaatavat kapitalistisia yrityksiä, niin Kliman tähdentää, että kapitalistisen järjestelmän kehittymisen kannalta kriisit ovat myös hyödyllisiä, jopa välttämättömiä. Talouskriiseissä tuhoutuu pääomaa, kun teollisuuskoneet pysähtyvät ja rakennukset seisovat käyttämättöminä. Velkoja jää maksamatta ja hinnat romahtavat niin osake- kuin tavaramarkkinoillakin. Yksittäisten kapitalistien päitä putoilee, mutta kriisi avaa myös tilaa uusille sijoituksille ja tuotantovälineiden uudistamiselle ja teknologiakehitykselle. Sijoitukset synnyttävät uutta työllisyyttä sekä kulutusta ja käynnistävät rattaiston uuteen nousuun.

Jos ajatellaan esimerkiksi nykykriisiä, niin eräs elvytyksen strategioista tulee olemaan panostaminen vihreisiin teknologioihin, minkä toivotaan sekä edistävän työllisyyttä että tuotannon energiatehokkuutta ja päästöttömyyttä. Teknologiakehitys voidaan nähdä positiivisessa valossa, mutta kapitalismia uusi vihreä paradigma ei tietenkään murra. Siinä lienee itse asiassa osin kyse myös geopolitiikasta, jossa läntiset maat yrittävät vaikuttaa uusien globaalien ympäristönormien muodostumiseen pakottaakseen Kiinan kaltaiset uhkaavasti nousevat talousalueet sijoittamaan uusiin vihreisiin teknologioihin ja laskemaan näin voittotasoaan.

Klimanin selitys sille, etteivät uudet sijoitukset yksinään, siis ilman ajoittaista pääomien tuhoutumista, johda sellaiseen tuottoisuuteen, joka synnyttäisi talouskasvulle olennaisen ”boomin”, liittyy Marxin teoreemaan voiton suhdeluvun laskutendenssistä, yhteen marxilaisen teorian kiistellyimmistä kohdista. Kliman puolustaa jyrkästi tämän Pääoman kolmannessa osassa esitettävän teoreeman paikkansapitävyyttä. Hahmottelen seuraavassa teoreeman pääpiirteet.

Markkinoilla vallitsevan ”vapaan” kilpailun vaikutuksesta kuitenkin myös muut ovat pakotettuja tekemään samoin, siis omaksumaan kehittyneempiä tuotantovälineitä ja työmenetelmiä, jolloin tavaroille syntyy uusi, entistä alempi hintataso. Keskimääräinen hinta mukautuu uuteen tilanteeseen, jolloin lopputuloksena on voiton suhdeluvun vähentyminen. Siis jokaisen yksittäisen kapitalistin halu kasvattaa voittojaan sekä pakko seurata alansa kehitystä johtaa kokonaisuudessaan ei-toivottuihin seurauksiin.

Kehityksen seurauksena pysyvän pääoman suhde vaihtelevaan pääomaan nähden kasvaa, mikä pienentää lisäarvon osuutta tuotteen arvossa. Vanhemman polven kielellä ilmaistuna laskutendenssi toteutuu pääoman ”elimellisen kokoonpanon jatkuvana kohoamisena”. Kapitalistit vähentävät mahdollisimman pitkälle sitä elävän työn määrää, mikä on välttämätöntä tuoteyksikköä kohti. Seurauksena on tuotantovälineiden osuuden kasvu suhteessa työvoiman osuuteen.

Nykyaikaisia finanssivetoisia markkinoita ajatellen laskutendenssi tarkoittaa yrityksen tai tuotannonalan kannattavuuden vähentymistä sijoittajien silmissä ja pääoman virtaamista muille aloille. Ajatusta voi ehkä kehitellä myös siihen suuntaan, että kun yritykset joutuvat kilpailun takia panostamaan jatkuvasti yhä enemmän rationalisointeihin, laadunvalvontaan, teknologiakehitykseen sekä erilaiseen tutkimus- ja kehitystyöhön, tavaroista realisoitavissa olevan lisäarvon määrästä yhä suurempi osa menee tuotantoon tehtyjen sijoitusten kuolettamiseen, jolloin (osakkeen)omistajille jää suhteessa yhä vähemmän.

Voittotason näkökulma kertoo havainnollisesti kapitalismin sisäisestä ”mullistuksellisesta” luonteesta, johon esimerkiksi Kommunistisen puolueen manifesti viittaa. Kapitalistien pakko tehostaa jatkuvasti tuotantoa korvaamalla elävää työtä uusilla teknologioilla ja työmenetelmillä, mikä tarkoittaa tuotannon sisäisten rajojen jatkuvaa ylittymistä. Kokonaisyhteiskunnallisella tasolla tämä sisäsyntyinen ”edistyksellisyys” johtaa kuitenkin ylituotantokriiseihin, jotka paljastavat kapitalismin sisäisesti ristiriitaisen luonteen.

Tuotantovoimat kasvavat tuottaen yhteiskuntaan yhä enemmän aineellista rikkautta, mutta tavalla, joka johtaa markkinoille syntyvän tavarapaljouden ja yksityisen kulutuksen kohtaamattomuuteen. Tuotantovälineiden syrjäyttäessä työvoimaa työväestön ostovoima heikkenee ja jää jälkeen markkinoille tuotetun tavaran arvosta. Kysyntä alittaa tarjonnan, jolloin osa arvosta jää realisoitumatta, mikä heikentää yritysten kykyä kuolettaa velkojaan ja pienentää voittosuhdetta ylipäätään.

Dynamiikka johtaa perimmiltään taantumaan tai lamaan, jossa yritykset irtisanovat ja lomauttavat työvoimaa sekä tekevät erilaisia muita rationalisointeja pitääkseen yllä kannattavuuttaan (mikä nyky-yhteiskunnan puitteissa tarkoittaa ennen kaikkea pörssikursseissa mitattavaa kannattavuutta). Taantuma yhä vain kärjistää ylituotantokriisiä heikentämällä työvoiman ostokykyä ja velanmaksukykyä. Yrityksille, kuten myös työvoimalle, on nousukauden aikana kertynyt velkoja, joiden takaisinmaksussa syntyy nyt vaikeuksia. Luottojärjestelmä halvaantuu, kun osoittautuu, että tavaroita ei käytännössä olekaan realisoitu, vaikka ne ovat jo siirtyneet kulutukseen (yksityiseen tai tuotannolliseen). Luoton keinoin ylitetyt maksukykyisen kulutuksen rajat tulevat vastaan – tai tarkemmin sanottuna niiden nähdään jääneen jo kauas taakse.

Toisaalta riittävän pitkään jatkuva taantuma avaa kapitalisteille perimmiltään mahdollisuuden uusien sijoitusten tekemiseen. Laskeneet hinnat ja korkotaso tekevät mahdolliseksi uudistaa tuotantovälineitä ja ottaa riskejä. Taantumat toimivat täten kapitalistisen tuotannon jaksottaisen kehityksen käännekohtina, jotka antavat alkusysäyksen uudelle kasvulle ja uusien teknologioiden käyttöönotolle.

Emme voi paneutua tässä Klimanin Okishio-teoreemaa koskevaan vastaesitykseen erityisen syvällisesti, sillä se on oikeastaan koko hänen uusimman kirjansa aiheena. Jos Klimanin argumentaation yrittää kuitenkin kiteyttää, paikantuu teoreeman virhepäätelmä siihen, että se tarkastelee investointien ja voittojen suhdetta ilman ajallista viivettä. Teoreema kiinnittää huomiota siihen, kuinka investoinnit kasvattavat yrityksen kannattavuutta, mutta väheksyy muita hintojen kehitykseen liittyviä tekijöitä.

Okishio-teoreemassa voitot ja yrityksen kannattavuus kasvavat ”yhtäaikaisesti” sijoitusten kanssa, mutta todellisuudessa, Kliman argumentoi, sijoitusten hinnan ja tuotteiden hinnan välinen suhde on kompleksisempi. On kiistämätöntä, että yrityksen tuottavuus kasvaa tuotantovälineisiin tehtyjen sijoitusten myötä ja tämä kasvattaa yrityksen kannattavuutta. Kuitenkin samalla tuottavuuden kasvu vaikuttaa madaltavasti hintojen kasvuun verrattuna sijoituksista jo maksettuun hintaan.

Klimanin mukaan Okishio-teoreemassa siis mitataan sijoitusten arvo väärin; sijoituksia ja voittoja ei voida tarkastella yhtäaikaisesti, vaan niiden välissä tapahtuu kehitys, jonka seurauksena varallisuuden alentunut arvo ei enää vastaa sitä summaa, joka tuotantovälineisiin tosiasiassa sijoitettiin.

Klimanin mukaan staattinen lähestymistapa ei vastaa Marxin muotoiluja. Sen sijaan se viittaa imaginaariseen tilanteeseen, jossa panoksia ja tuotoksia koskevat hinnat ovat suoraan verrannollisia. Jatkuvasta teknologisesta kehityksestä johtuen uuden arvon tuotanto laskee jatkuvasti suhteessa tuotannon fyysisen volyymin kasvuun. Julkinen kulutus sekä keskuspankkien aulis lainananto voivat näennäistä kasvattaa uuden arvon muodostusta, mutta kyse on Klimanin mukaan vain viivytystaistelusta.

Kommentaareissaan Kliman korostaa, ettei kriisin ja laman käsitteitä pidä sekoittaa. Tällä hetkellä poliitikot ja rahamaailman edustajat reagoivat ennen kaikkea laman tai taantuman vaaraan, mikä ei tarkoita, että he välttämättä onnistuisivat ratkaisemaan myös kriisin. Lamaa voidaan mitata ennen kaikkea työttömyysluvuissa, mutta kriisissä on kyse pääoman kasautumisen ja kapitalististen suhteiden halvaantumisesta siten, että talousjärjestelmä lakkaa toimimasta normaalilla tavalla. Tietysti nämä ovat suhteessa toisiinsa, mutta asian eri ulottuvuuksia.

Nykykriisiä analysoitaessa, ja nimenomaan kriisinä, on Klimanin mukaan kiinnitettävä huomiota luottamuksen ja likviditeetin kysymyksiin. Meneillään oleva kriisi on kiteytettävissä dynamiikkaan, jossa luotonanto tyrehtyi, kun erilaisilta rahoittajilta loppui luottamus lainanottajien maksukykyyn. Syntyi ”likviditeettilukko”, joka jäädytti lainamarkkinat. Jos likviditeettilukko pitkittyy, se voi aiheuttaa koko järjestelmän romahduksen.

Klimanin mukaan nykyinen talouskriisi ei ole vakava tai syvä niinkään laman mielessä, mutta se on erityisen vakava kysymyksenä luottamuksesta. Kriisi on tuonut näkyville, kuinka erilaiset markkinatoimijat ovat riippuvaisia lainoista paitsi ylipäätään uusien investointien tekemiseksi myös kyetäkseen pyörittämään yksinkertaisia päivittäistoimintojaan aina palkanmaksusta lähtien. Lainavetoinen talous on herkkä luottamusta koskeville murtumille.

Klimanin mukaan nykyinen kriisi on syvin ja vakavin tähän mennessä nähdyistä velkavetoisen talouden kriiseistä. Poliittinen ongelma kiteytyy kuitenkin ennen kaikkea siihen, ettei hallituksilla ja kansainvälisillä organisaatioilla – katsottiin niitä oikealta tai vasemmalta – ole muita keinoja vastata kriisiin kuin mitä ne jo tekevät. Nyansseista voidaan kiistellä, mutta käytännössä kaikki mitä on tehtävissä, on likviditeetin takaaminen valtiollisen luotonannon ja kansainvälisten rahoituslaitosten keinoin.

Kaikki mitä on tehtävissä – ellei itse kapitalismia aseteta kyseenalaiseksi – on saada likviditeettilukot purettua ja raha liikkumaan. Tässä rautahäkissä vasemmisto ja oikeisto voivat kiistellä vain elvytyspolitiikan teknisistä yksityiskohdista. On muistettava, että Klimanin kommentit kohdistuvat ennen kaikkea amerikkalaiseen talouteen, mutta huomiot ovat varmasti sovellettavissa myös Eurooppaan.

Kliman ei pidä arvottomana toimenpiteitä laman torjumiseksi ja työväen olosuhteista huolehtimiseksi, mutta hänen mukaansa on ennen kaikkea ymmärrettävä, että nykykriisissä elvytyksen kohteeksi on asettunut kapitalistinen järjestelmä itsessään. On virheellistä ajatella, että nyt nähtävät elvytystoimenpiteet tekisivät lopun ”ahneiden kapitalistien” ja ”vapaana” mellastavien markkinoiden terrorista tai että olisimme siirtymässä jotenkin ”parempien markkinoiden” aikaan. Kliman muistuttaa, että loppukädessä kapitalismia ei voida säännellä, markkinoiden anarkismia ei voida paeta, eikä siis ole mitään takuita sille, että säännelty kapitalismi toimisi sääntelemätöntä paremmin. Sääntely voi viivyttää kriisejä, mutta ei poistaa niitä. Historia osoittaa, että myös säännelty kapitalismi kriisiytyy.

Niin ikään kyse ei Klimanin mukaan ole ”suuresta puhalluksesta”, jonka myötä rikkaista tulee yhä vain rikkaampia, kuten vasemmisto populistisesti usein sanoo. Elvytys toki pelastaa kapitalisteja vararikolta, mutta pääomapiirit eivät varsinaisesti rikastu sen ansiosta. Kliman huomauttaa, ettei esimerkiksi USA:n käyttämä elvytysraha ole verorahaa, vaan ulkomaanvelkaa, jota työläiset eivät tule maksamaan niinkään veroina, vaan korkotason kasvusta johtuvana hidastuvana talouskasvuna, työttömyytenä ja palkkakehityksen taantumisena.

Kliman korostaakin, ettei hallitusten interventioita ole suunnattu niinkään yksityisten intressien, vaan järjestelmän itsensä toimivuuden takaamiseksi. Elvytyksessä ovat hänen mukaansa käytössä lyhyen tähtäimen pelastustoimenpiteet. Ensisijaisena tarkoituksena on palauttaa markkinoille luottamus lukkiutuneen velkajärjestelmän avaamiseksi ja talouden romahduksen estämiseksi.

Viranomaiset eivät toimi yksityisten intressien vuoksi. Järjestelmässä ei ole enää mitään yksityistä. Siitä on Klimanin mukaan tullut puhtaasti julkisen vallan hanke, joka on täysin vieraantunut kaikista inhimillisistä tarpeista.

Jos Kliman on oikeassa, velalla elvyttäminen tulee synnyttämään vain yhä uusia velkavetoisia kriisejä, kun tuotettu arvo ei käy yksiin velalla tuotetun kasvun kanssa. Arvolaki on siis kaikkea muuta kuin romahtanut; kriisit todentavat sen olemassaolon. Vaikka nykykriisissä on olennaisesti kysymys luottamuksesta, ei sitä siis voida silti psykologisoida. Tappiot olivat jo olemassa ennen kuin ne tunnistettiin. Varallisuus oli tosiasiallisesti hintaansa arvottomampaa jo ennen kuin asia tuli kriisin myötä julkisuuteen. Velan kasvattaminen tuotantoa nopeammin ei yksinkertaisesti kestä.

Klimanin mukaan kriisit tulevat jatkumaan kunnes:

1) riittävä määrä pääomaa tuhoutuu tuottaen edellytykset uudelle kasvubuumille;
2) lainananto tyrehtyy kokonaan paniikin seurauksena, talousjärjestelmä romahtaa ja maailma sortuu kaaokseen, fasismiin tai vastaavaan; tai
3) kapitalismi korvataan inhimillisellä sosialismilla.

Tässä Klimanin kommentaarit tulevat myös rajoilleen, eivätkä anna kuin vihjeitä siirtymäkautta koskeviin kysymyksiin. Kliman on talousteoreetikko ennemminkin kuin poliitikko. Ennen kaikkea Kliman on puhunut opetuksen ja tutkimuksen puolesta.

Kliman tähdentää, ettei kukaan maailmassa kykene ennustamaan talousjärjestelmän kehitystä kuin muutamien kuukausien tai korkeintaan vuoden aikajänteellä. Hän arvioi kuitenkin nykyisen taantuman olevan vakava ja pitkä. Kaiken lisäksi se vaikuttaa koko ihmiskuntaan paljon laajemmassa mittakaavassa kuin 1930-luvun kriisi, koska planeetta on tänään paljon kokonaisvaltaisemmin ja syvällisemmin riippuvainen finanssijärjestelmän toiminnasta.

Jos elvytystoimenpiteet siis osoittavat, että poliittisten päättäjien huolenaiheena on järjestelmä itsessään ja keskeisenä ongelmana on luottamuksen palauttaminen, niin mikä on kriisin porvarillinen ulostulo? Kliman katsoo, että luottamuksen takeeksi ovat nyt asettuneet valtiot tavalla, joka antaa niille uuden roolin maailmantalouden kokonaisjärjestelmässä. Syntymässä ei ole vähempää kuin globaalin valtiokapitalismin vaihe, jossa aktiiviset valtiointerventiot sekä rajoitettu valtiollinen omistus tulevat näyttelemään keskeistä roolia taloudessa.

Myös sosialistisiksi laskettavat keinot ovat käytössä, sillä siirtymä on Klimanin mukaan täysin epäideologinen. Kyse on pragmaattisesta liikkeestä talousjärjestelmän toimivuuden takaamiseksi ”keinolla millä hyvänsä”. Kyse on Marxin sanoin ”kapitalistisen tuotantomuodon lakkauttamisesta kapitalistisen tuotantomuodon itsensä sisällä”.

Vasemmistossa on tapahtunut ideologinen paluu keynesiläisyyteen, mutta Kliman ei näe paluussa mitään reaalisia mahdollisuuksia. Keynesiläisyyden tarkoituksena oli stimuloida tuotantoa ja työllisyyttä suljettujen talousjärjestelmien sisällä. Tämä ei enää ole mahdollista. On myös muistettava, että hyvinvointivaltioprojekti kriisiytyi välittömästi, kun sen ympäriltä katosivat toisen maailmansodan jälkeisen nousukauden luomat edellytykset. Keynesiläisyys ei ole se, mitä näemme tänään; tänään talouden keskiössä on velkapumppu, jolla taataan rahoitussektorin luotonantoa.

Klimanin mukaan toivo on kuitenkin siinä, että yhä useammat ihmiset ovat viimeistään vielä pahemman kriisin iskiessä pakotettuja miettimään, mikä on mennyt pieleen, miksi kapitalistinen maailmanjärjestys on johtanut täydelliseen umpikujaan ja mikä olisi vaihtoehtoinen tapa järjestää tuotanto.

Klimanin mukaan on siis asetettava vakavasti haasteeksi luoda joukkojen keskuuteen ymmärrystä siitä, miksi kapitalistinen järjestelmä ei voi toimia ihmiskunnan enemmistön hyväksi. On palattava marxilaiseen kapitalismin kritiikkiin ja luotava pätevää ymmärrystä kapitalistisen järjestelmän toimintamekanismeista. Tarvitaan uusia opetusohjelmia ja uusia koulutusinstituutioita – ja rahoitusta vasemmistolaiselle tutkimukselle ja opetukselle. On asetettava vakavasti haasteeksi miettiä, miten kapitalistisesta järjestyksestä vapautuminen voidaan tehdä todellisuudeksi.

Sillä välin toivo on ihmisten itsensä organisoimassa itsesuojelussa kriisiytyvää kapitalismia vastaan. Ihmisten on tehtävä parhaansa suojellakseen maitaan, töitään, tulojaan ja oikeuksiaan yhdessä toisensa kanssa. Haastattelussamme hän kiistää sekä valtiovallan valtaamiseen liittyvät näkymät että uusien commonsien autonomisen luomisen tien. Hän peräänkuuluttaa uutta tuotantosuhdetta, mutta ei tarjoa itse kuin lähelle utopiaa meneviä käytännön ehdotuksia. Allekirjoittaneelle on päinvastoin vaikea nähdä, miten vertaistuotantoa ja yhteisresursseja voitaisiin edistää ilman että sekä haastetaan valtiovalta vakavasti että kehitetään uutta tuotantosuhdetta uusia commonseja koskevien kokeilujen kautta.

Halusimme haastatella Klimania tuodaksemme avoimesti sosialismista puhuvan talousteoreetikon ajatuksia myös Suomeen. Samalla halusimme kiinnittää huomiota siihen, kuinka ”rapakonkin takana” tuotetaan ajankohtaista marxilaista ajattelua.

Juuri vasemmistolainen talousteoria on jotain, mitä meiltä tuntuu tänään puuttuvan, ainakin talousteoria, joka haastaisi kapitalismin ja peräisi vaihtoehtoa, ei vain kapitalismin oikeudenmukaisempaa sääntelyä. Tässä suhteessa meillä ei käytännössä ole muuta kuin sosiaalidemokraattista vasemmistoa. Valtavirran vasemmistolainen talousajattelu kulkee enemmän tai vähemmän uskollisesti keynesiläisyyden jalanjäljissä. Tästä osoituksena esimerkiksi Paul Krugmanin saama huomio.

Kliman suhtautui haastattelupyyntöömme varauksettoman ilahtuneesti ja toverillisesti. Olemme puolestamme ilahtuneita hänen vakavaa suhtautumista osoittavasta vastaustyylistään. Haastattelu julkaistaan myöhemmin englanninkielisenä versiona jossain sopivassa kansainvälisessä verkkojulkaisussa. Se ilmestyy myös Klimanin omilla verkkosivuilla osana hänen kriisiä käsittelevää pamflettiaan (ks. http://akliman.squarespace.com).

Olemme keränneet alle joitain Klimanin kriisikommentaareja lähempää tutustumista varten.

”Interview with Andrew Kliman”, Kapitalism101 7.4.2009. URL: http://kapitalism101.wordpress.com/2009/05/07/interview-with-andrew-kliman

”A crisis for the centre of the system”, International Socialism 2.8.2008. URL: http://www.isj.org.uk/?id=482

”On the Roots of the Current Economic Crisis and Some Proposed Solutions”, Marxist-Humanist Initiative 17.4.2009. URL: http://marxisthumanistinitiative.org/2009/04/17/on-the-roots-of-the-current-economic-crisis-and-some-proposed-solutions

”The Destruction of Capital’ and the Current Economic Crisis”, Socialism & Democracy 23(2), 47-54. URL: http://akliman.squarespace.com/storage/Kliman%20Destruction%20of%20Capital%20web%201.31.09.doc

”The Persistent Fall in Profitability Underlying the Current Crisis: New Temporalist Evidence”, Klimanin kotisivut 14.10.2009. URL: http://akliman.squarespace.com/storage/Persistent%20Fall%20whole%20primo%2010.17.09.pdf

”Trying to Save Capitalism from Itself”, Klimanin kotisivut 25.4.2008. URL: http://akliman.squarespace.com/storage/Trying%20to%20Save%20Capitalism%20from%20Itself.doc