Totuus on valhetta

Toistaiseksi emme ole Megablogissa sanoneet sanaakaan eräästä tiedotusvälineitä hallinneesta puheenaiheesta, nimittäin vaalirahakohusta. Aihe on ensinnäkin melko loppuun kaluttu, ja toiseksi jatkuvien ”paljastusten” seuratessa toistaan jokainen uusi tieto vaikuttaa edellistä yhdentekevämmältä.

Kohun peruskuvio on melko yksinkertainen: politiikan ”likaisuus” herättää närkästystä, ja ”valtamedia” (jos tällainen yleistävä käsitteellinen niputtaminen sallitaan) saa tilaisuuden näyttäytyä demokratian sekä ”avoimuuden” puolustajana. Tähän politiikan likaisuudella moralisointiin ja avoimuuden vaatimiseen olisi toki helppo lähteä mukaan – kaupan päälle tulisi vieläpä kokemus tärkeään yhteiskunnalliseen keskusteluun osallistumisesta. Mutta eikö herätäkin epäilyjä se, että juuri ne samat tiedotusvälineet, jotka nyt esiintyvät sananvapauden ja demokratian sankareina, muun muassa vuoden 2007 eduskuntavaalien aikaan olivat pitkälti lumoutuneita kokoomuksen ”dynaamisuudesta” ja ”vanhojen vastakkainasettelujen” hylkäämisestä. Missä silloin oli kriittisyys vaikkapa kokoomuksen rahoittajia kohtaan?

SAK:n vaalimainos aiheutti suurta porua porvarillisissa medioissa, mutta se, kuka porvaripuolueita tuki, ei kiinnostanut ketään. Porvarit ovat tietysti aina tukeneet porvaripuolueita, aivan kuten ammattiliitot ovat tukeneet vasemmistolaisia ehdokkaita. Tämä on uutinen vain tynnyrissä eläneille. Toki vaalirahakohussa on kyse vähän muustakin, kuten valtionyhtiöiden ja yleishyödyllisten yhdistysten epäilyttävistä tuista. Jos kohun tuloksena rahoituskuviot muuttuvat läpinäkyvämmiksi ja porvareiden tuki vähenee – sekä varsinkin jos Vasemmistoliitto ja Vihreät siitä hyötyvät – niin medioiden sinnikkyys tuottaa toki joitain positiivisia tuloksia, joita ei ole syytä väheksyä. Joka tapauksessa kohun mittasuhteet eivät vastaa itse asioita, joista kohu on noussut.

Itse asiassa on luontevaa koko kuvion kannalta, että useimpien tiedotusvälineiden kritiikin kohteena on keskusta eikä kokoomus. Asettumatta Matti Vanhasen puolelle on kohtuullista myöntää, että tämä on oikeassa tulkitessaan olevansa median ajojahdin kohteena. Matti Vanhanen on aivan yhtä oikeassa kuin Berlusconi, joka on valittanut vasemmistolaisen oikeuslaitoksen itseensä kohdistamasta vainosta. Italialainen oikeuslaitos, joka yrittää saada Berlusconin hankaluuksiin, on aivan yhtä puolueellinen kuin suomalainen valtamedia, joka yrittää saada Matti Vanhasen eroamaan. Kaupunkilaisten porvareiden mediat tietenkin haluaisivat mielummin kokoomuslaisen pääministerin.

Samalla vaalirahakohu tarjoaa monille tiedotusvälineille loistavan mahdollisuuden korostaa omaa tärkeyttään demokratian ja avoimuuden edistäjänä. Valtamedia kiihottuu omasta vallastaan ja laukeaa vasta kun on synnyttänyt ”poliittisen ruumiin”. Mitä enemmän se pystyy osoittamaan omaa valtaansa, sen enemmän se ”edistää demokratiaa”, ja toisinpäin. Mitään väliä ei tässä ole sillä, kuinka naurettavaa ja tyhjänpäiväistä on poliittisen kohun luominen joistain kymmenen vuotta laudoista. Valtamedian kokonaisuus koostuu tietenkin pienistä osista, mukaan lukien kolumnisteista, joiden pikkuporvarillista omaatuntoa hivelee tunne siitä, että on Vanhasen eroa vaatimalla ”vaikuttanut yhteiskunnallisiin asioihin”. Lopultakin tyhjänpäiväistä ”luovaa työtä” tehnyt kolumnisti saa kunnon tyydytystä.

Tietenkin lukuisat poliitikot ovat osittain itse syyllisiä omaan tukalaan tilanteeseensa, mutta porvarillinen media ”demokratian edistäjänä” ei herätä luottamusta. Tilanne, jossa mikä tahansa rahoitusmuoto leimataan arveluttavaksi tai moraalittomaksi, on myös johtanut siihen, että poliitikot osallistuvat nyt huutokauppamaiseen kilpailuun siitä, mitä kaikkia kieltoja ja rajoituksia he vaalitukien suhteen ovat valmiita kannattamaan. Kyse on rituaalimaisesta avoimuuspuheesta tilanteessa, jossa lähes kaikki – vasemmistosta oikeistoon – osoittavat liikuttavaa uskollisuutta liberaalin demokratian pyhille opinkappaleille – ikään kuin politiikassa olisi kyse ”avoimesta keskustelusta” eikä konfliktista. Kaiken suoran tuen kieltämistä kannattamaan rientäneet poliitikot (kuten Jutta Urpilainen) tuskin itsekään kannattavat ehdotustaan – kyse on vain halvasta keinosta kerätä oletettuja poliittisia pisteitä ”rehellisen” kuuloisilla ehdotuksilla. Eikä tällaisten ehdotusten esittäjillä ole edes puolueensa tukea takanaan. Ehdotus, jolla ei tule olemaan mitään todellisia seurauksia, on helppo esittää.

Jos lähetettäsimme joukon politiikkoja psykoanalyytikon vastaanotolle, niin mitä siitä seuraisi? Psykoanalyytikko luultavasti toteaisi, että jos täydellistä avoimuutta vaativat poliitikot saisivat vaatimansa asian, se itse asiassa romuttaisi heidän subjektiivisuutensa. Täydellisen avoin poliitikko ei ole enää poliitikko, sillä politiikkaan kuuluu olemuksellisesti juonittelu ja salaisuus. Tässä osoittautuu todeksi vanha väite, jonka mukaan kaikkein pahinta, mitä subjektille voi tapahtua, on saada se, mitä haluaa. Psykoanalyytikon viesti politiikoille olisi, että heidän on tarkemmin säädeltävä oman itsensä ja halujensa kohteen välistä etäisyyttä tai koko heidän olemukseltaan putoaa pohja. Likaisuus on se kiusallinen pikku oire, josta poliitikkojen tulisi osata nauttia sen sijaan, että pyrkisivät pyyhkimään sen pois.

Vastaavasti ”kansa” haluaa mieluiten kuulla valheita avoimuudesta ja rehellisyydestä – ei totuutta siitä, että politiikkaan kuuluu valehtelu. Olennaista on, että kriisin jälkeen tilanne palaa normaaliksi: politiikka on ”puhdistettu”, ja likaisten poliitikkojen tilalle äänestetään uusia, vastaavia poliitikkoja. Politiikan ”luottamuskriisiä” (oliko olemassa vankkumaton luottamus tätä ennen?) koskevien jaarittelujen jälkeen jatkuu sama illuusio siitä, että likaiset poliitikot ovat poikkeus ja että valppaan median ansiosta demokratia kukoistaa. Lacanilaisen psykoanalyysin näkökulmasta juuri tätä on onnistunut ja aito kommunikaatio: subjekti saa keskustelukumppaniltaan vastauksena oman viestinsä nurinkäännöksenä, joka on itse asiassa totuus alkuperäisestä viestistä.