Konservatiivimarttyyrit kohun keskellä

Ruotsissa nousi äskettäin poliittinen kohu, kun maan suurin iltapäivälehti Aftonbladet julkaisi maahanmuuttokriittisen ja kansallismielisen Sverigedemokraterna-puolueen (SD) puheenjohtajan, Jimmie Åkessonin kirjoituksen mielipideosastollaan. Kohu liittyi myös siihen, että samanaikaisesti Aftonbladet päätti olla julkaisematta puolueen vaali-ilmoituksia. Lehti päätti, ettei se halua osallistua sellaiseen kehitykseen, jonka merkkejä se on nähnyt mielestään riittävästi jo muissa eurooppalaisissa maissa.

Lehden päätoimittaja viittasi perusteluissaan erityisesti muihin skandinaavisiin maihin, Norjaan sekä Tanskaan ja niiden vastaavien puolueiden – Fremskrittspartiet ja Dansk Folkeparti – menestykseen. Ruotsille tavanomaisesti perusteena oli myös SD:n lukeminen ”epädemokraattiseksi” – siinä missä muut puolueet ovat eroistaan huolimatta demokraattisia. Aftonbladet halusi tällä päätöksellä osoittaa huolestuneisuutta siitä, että Sverigedemokraterna on saattamassa päästä parlamenttipuolueeksi. Toistaiseksi sen menestys on rajoittunut kunnallisvaaleihin, mutta viimeaikaisten mielipidemittausten mukaan kannatus on jo n. 5 prosentin luokkaa.

Aftonbladetin päätös tietenkin aiheutti närkästystä siitä, että lehti tällä tavoin ”rajoittaa sananvapautta”. Riippumatta siitä, onko tämä totta, on aiheellista kysyä, lisääkö päätös SD:n edellytyksiä näyttäytyä marttyyrina, sillä juuri marttyyrina esiintyminen on maahanmuuttokriittisyyden keskeinen keino – ei ainoastaan Ruotsissa vaan muun muassa myös Suomessa. Marttyyrina esiintymiselle on ominaista väittää, että liike tai puolue esittää jotain sellaisia seikkoja, joista ”ei saa puhua”, vaikka tosiasiassa kukaan ei merkittävästi rajoita sen ilmaisunvapautta. (Toki ilmaisunvapautta rajoittavat esimerkiksi jumalanpilkkapykälät, mikä onkin ongelmallista. Paljon olennaisempaa on kuitenkin se, miten paljon varallisuus ja yhteiskuntaluokka rajoittavat mielipiteiden näkyvyyttä, mutta maahanmuuttokriittisen suuntauksen argumentit eivät tietenkään mitenkään viittaa luokka-asemiin vaan pelkästään väitettyihin tabuihin.) Millä tahansa julkaisulla on tietenkin oikeus olla julkaisematta ilmoituksia tai toimituksellisista syistä arvioida mielipidekirjoitusten julkaisemisen tarkoituksenmukaisuutta (tuovatko ne esiin mitään uusia argumentteja ja kysymyksiä, onko niiden julkaisemiselle mitään juridisia esteitä jne.).

Juuri estääkseen marttyyrina esiintymisen mahdollisuutta Aftonbladet päätti julkaista SD:n puheenjohtajan laajan kirjoituksen mielipidesivuillaan. Lehti halusi osoittaa, että se kuitenkin viime kädessä antaa lukijoiden ja kansalaisten päätettäväksi sen, haluavatko he äänestää kyseistä puoluetta. Kyse oli liberaaliin demokratiaan sitoutuneen lehden tasapainoilusta ristiriitaisten positioiden välillä: yhtäältä pyrkimyksestä vaikuttaa yhteiskunnalliseen kehitykseen arvojaan vastaavalla tavalla ja toisaalta tavoitteesta edistää sananvapautta ja liberaalin demokratian keskeistä periaatetta: sitä, että vapaa keskustelu tuottaa parhaan lopputuloksen. Lehden mielestä vaali-ilmoituksissa ei kuitenkaan ole kyseessä keskustelun edistäminen, eli ilmoituksia rajoittamalla lehti ei rajoita keskustelua: ilmoitukset ovat tunteita, eivät ajatuksia varten. (Melko vaikea rajanveto, mutta tämä on Aftonbladetin näkemys.)

Itse Åkessonin mielipidekirjoitus ei ollut paljon muuta kuin tavanomaisten islam- ja maahanmuuttajavastaisten näkemysten esittelyä. Korostaakseen omaa linjaansa Aftonbladet pian tutkitutti Åkessonin argumentit niiden väittämien tosiasioiden (siis pois lukien ”mielipiteet”) suhteen ja osoitti kymmenen ”asiavirhettä”. Sen raja, mikä on asiavirhe ja mikä ”mielipidevirhe”, ei välttämättä ole selvä, mutta joka tapauksessa Aftonbladetin artikkeli osoitti myös selviä asiavirheitä. Nimittäin Åkessonin väitteen mukaan sitä, että islam olisi Ruotsin toiseksi suurin uskonto, ei olisi voinut aavistaa vielä 20 vuotta sitten (tosiasiassa islam on ollut Ruotsin toiseksi suurin uskonto 1960-luvulta saakka). Enemmän tulkinnanvaraisia ovat toki väitteet kristinuskon rauhanomaisuudesta verrattuna islamiin. On vaikea esittää mitään tilastoja kunkin uskonnon kannattajien rauhanomaisuudesta, mutta ainakin historiallisesti kristityt ja muslimit ovat yhtä lailla vedonneet omaan oikeamielisyyteensä sodankäynnin oikeutuksena. Raamattuun viittaamalla saa aikaan yhtä sotaisaa jälkeä kuin Koraaniin.

Aftonbladet myös marssitti kaikkien muiden merkittävien puolueiden johtajat esittämään kommenttinsa Åkessonin näkemyksistä. Kävi ilmi, että SD:n kasvava kannatus herättää Ruotsissa merkittävää huolestumista jopa siinä määrin, että sosiaalidemokraatit eivät poissulje ”punasinistä” hallitusta, jos se on edellytys yhteiskunnalliselle konsensukselle, joka pitää maahanmuuttokriittiset pois vallasta. Puolueet olivat laajalti haluttomia yhteistyöhön SD:n kanssa.

Mielenkiintoinen yksityiskohta maahanmuuttokriittisten puolueiden argumentoinnissa on myös se, miten ne pyrkivät esiintymään eurooppalaisten arvojen ja sananvapauden vartijoina, vakka tosiasiassa kyseisen suuntauksen – myös Suomessa – sisältö painottaa kristillisen perinnön ja eurooppalaisuuden yhteyttä (diskurssi á la Timo Vihavainen). Tällä tavoin jätetään täysin huomiotta se, että eurooppalainen sivilisaatio on saavuttanut nykymuotonsa parhaat piirteet kristinuskon vaikutuksesta huolimatta eikä sen ansiosta. Se, että kristinusko on käytännössä muuttunut, johtuu sen ulkoisista vaikutuksista eikä siitä itsestään. Näiden ulkoisten vaikutusten ansiota on tilanne, jossa kristinusko näyttäytyy vapaamielisempänä kuin islam.

Tässä tilanteessa tietenkin maahanmuuttokriittisten puolueiden loistava mahdollisuus on siinä, että islamin vanhanaikaisuus ja ahdasmielisyys antaa tilaisuuden arvokonservatiivisuuden uudelle nousulle. Siitä maahanmuuttokriittisten puolueiden nousussa lopulta on kyse, eikä liberaalin demokratian puolustamisesta. Soinilainen katolisuus (kuten abortin ja esiaviolllisten suhteiden vastustaminen) näyttää sopivan erittäin hyvin maahanmuuttokriittiselle suuntaukselle Suomessa.

Kristillisellä arvokonservatiivisuudella on paljon yhteistä konservatiivisen islamin kanssa. Kun islamin vaikutus Euroopassa lisääntyy, juuri islam ja kristillinen konservatismi saattavat löytää toisistaan ”ekumeenisen” allianssin mahdollisuuden. Tämä tulee olemaan hyvin kiusallinen tosiseikka eurooppalaiselle maahanmuuttokriittiselle suuntaukselle, joka puolustaa eurooppalaista perinnettä tarkoittaen tosiasiassa kristillisen perinteen epämiellyttävimpiä piirteitä.

Samalla on myönnettävä, että tämä tulee olemaan kiusallista myös sellaiselle vasemmistolle, joka sulkee silmänsä islamin vastenmielisiltä piirteiltä ja jolle monikulttuurisuus on islamin kritiikitöntä hyväksymistä. On vasemmiston uskottavuudelle heikkous, jos se historiallisesta kristinuskolle ja juutalaisuudelle kielteisyydestään poiketen suhtautuu avomin sylin islamiin. Avoin suhtautuminen maallistuneeseen ja vain kevyesti haitalliseen uskontoon (oli se sitten islamia, juutalaisuutta tai kristinuskoa) on asia erikseen.

Maahanmuuttokriittisen suuntauksen esiintymisessä liberaalin perinteen puolustajana yksi surkuhupaisimmista piirteistä on sananvapauden puolustajana esiintyminen – vaikka on sillä toki muitakin ongelmia, kuten naisten huomattava aliedustus (SD ei tarvitse burkaa naisten poissulkemiseksi, sen puolue hoitaa ihan itse). Välittömästi sen jälkeen, kun Aftonbladet päätti olla julkaisematta SD:n ilmoituksia, ruotsalainen Socialistiska partiet päätti osoittaa SD:n tekopyhän asenteen tarjoamalla SD:n lehteen oman ilmoituksensa, jonka mukaan ongelma Ruotsissa ovat rikkaat eivätkä maahanmuuttajat. Mitenkään yllättävää ei ole, että sananvapauden marttyyrina esiintyvä SD ei julkaissut omassa lehdessään Socialistiska partietin ilmoitusta.

Puolueena SD on muuttunut vähitellen salonkikelpoisemmaksi. Vielä n. pari vuotta sitten puolueen kansallisten kokousten pitopaikat olivat salaisia ja poliisit joutuivat vartioimaan niitä. Siinä missä aiemmin kokouksissa pukeuduttiin farkkuihin, nyt maahanmuuttokriittinen kansallismielisyys esiintyy hyvinpukeutuneena, kuten äskettäisessä Ljungbyhedin puoluekokouksessa, joka oli lehdistölle merkillepantavan avoin.

Samalla SD on suuntaus, joka näkee maahanmuuttokriittisyyden ainoana aseenaan. Juuri mitään muuta sanottavaa sillä ei ole, lukuun ottamatta yleisluontoista arvokonservatiivisuutta. Aivan kuten Suomessa ”halal-aholaisilla”, SD:llä on suurissa julkisissa tilaisuuksissa harvoin ollut mitään täsmällistä sanottavaa muista kysymyksistä kuin maahanmuutosta. SD edustaa, jälleen vastaavasti kuin maahanmuuttokriittisyys Suomessa, ”yhden asian liikkeiden politiikkaa” käsitteen surkeimmassa merkityksessä: politiikkaa, jossa puolueiden ohjelman keskiössä on jokin yksittäinen pieni sektori, johon ne keskittyvät vailla kokonaisyhteiskunnallista poliittista ohjelmaa.

Vastaavasti kuin vihreillä aikoinaan, maahanmuuttokriitikoilla on edessään ratkaiseva valinta: joko suuntauksesta tulee yleispoliittinen puolue tai sitten se on kohdannut menestyksensä kasvun rajat. (Tämä ei ole ainoa yhdistävä seikka, sillä samalla tavoin kuin vihreät, historiallisesti fasistit ovat halunneet näyttäytyä vasemmiston ja oikeiston ulkopuolisina sekä pikemminkin liikkeenä kuin puolueena, vaikka nämä suuntaukset ovatkin muuten poliittisen kentän eri laidoilla.) Toisaalta taas ilman maahanmuuttoon keskittymistä suuntaus ei voi menestyä paremmin kuin nykyään, joten tilanne ei näytä tarjoavan mitään positiivisia ratkaisuja. Vihreä liike teki aikoinaan oikean valinnan, mutta samalla sillä oli ja on myös maahanmuuttokriittistä suuntausta enemmän yleispoliittista näkemystä.