Leninismin aave
Jukka Peltokoski
Leninismi kummittelee yhteiskunnallisissa liikkeissä. Tuskin mikään muu sana herättää vastaavia pelkotiloja. Ja tokihan sanalla onkin historiallista painolastia. Harva lienee silti lukenut sivuakaan Leniniä. Epäluulot uusiutuvat epämääräisinä huhuina. Mitä siis on tehtävä?
1960-luvulla alkoi pako työväenliikkeen perinteisestä keskusjohtoisesta organisoitumisen mallista. Tilalle on tuotu paikallisille tarpeille, erityisille asiakysymyksille, pragmaattisille muutoksille sekä persoonalliselle osallistumiselle herkistyneitä kamppailuja. Uudet liikkeet ovat tuottaneet tärkeää vanhan mallin kritiikkiä, mutta niitä itseään voi kritisoida kyvyttömyydestä kehittyä kapitalismin haastajiksi. Vanha työväenliike oli tässä suhteessa laaja-alainen yhteiskunnallinen muutosvoima, jonka vasemmisto oli vallankumouksen asialla.
Uudet liikkeet ovat kunnostautuneet vaihtoehtoisten keskustelunavausten tekijöinä. Ne ovat usein taitavia mediapelissä. Ne ovat itsessään tärkeitä yhteisöjä, joissa nykypäivän dissidentit voivat elämää omalla tavallaan. Sen sijaan suunnitelmallinen taistelu yhteiskunnallisesta määräysvallasta ei kuulu uusien liikkeiden vahvuusaslueisiin. Leninistisesti sanottuna, uudet liikkeet toimivat spontaanisuuden varassa.
Uusien liikkeiden on korkea aika esittää itselleen kysymys, riittääkö spontaanisuus tilanteessa, jota luonnehtii uusliberalismin loppu.
Kaappihumanismin hätähuuto
Werner Bonefeld ja Sergio Tischler ovat määrittelleet leninismiksi katsantokannan, jonka mukaan ”puolue tietää parhaiten”. Todistukseksi sen haitallisuudesta he viittaavat vallankumoukseen, joka muuttui painajaiseksi.1
Bonefeld ja Tischler peräänkuuluttavat kuitenkin ”vallankumouksellisuuden” palauttamista. Vallankumouksellisuus on heidän mukaansa hävinnyt kapitalismikritiikistä kuin lapsi pesuveden mukana. Liikkeet ovat Bonefeldin ja Tischlerin mukaan emansipoituneet leninismistä, mutta hukanneet samalla käsityksensä siitä, mitä on emansipoituminen kapitalismista. He päättelevät, että yhtäläisyysmerkit leninismin ja vallankumouksellisuuden välillä olisi saatava katkeamaan.
Bonefeldin ja Tischlerin mukaan kysymys kuuluu, mitä on tehtävä toisin.
Bonefeld ja Tischler huomauttavat oikeutetusti, etteivät uudet liikkeet ole kyenneet toimimaan kuin moralistisina voimina ja liberaalien oikeuksien ajajina. Heihin on helppo yhtyä myös ajatuksessa siitä, että kapitalismikritiikin on oltava käytännöllistä kritiikkiä. Kysymys ei ole spekulatiivinen tai idealistinen. Kysymys on nykyhetkessä vallitsevien kumouksellisten potentiaalien vapauttamisesta. Kuten Bonefeld ja Tischler tarkentavat, kyse on ennen kaikkea kamppailuista työvoiman itsemääräämisoikeuden puolesta, siis työn yhteiskunnallisia ehtoja koskevista uudelleen järjestelyistä.
On kuitenkin erikoista peräänkuuluttaa vallankumouksellisuutta mutta vaatia kieltämään Leninin vallankumouksellinen merkitys. Ikään kuin koko neuvostohistoria olisi palautettavissa häneen. Ikään kuin vallankumous voitaisiin julistaa tehdyksi väärin ja vääryydet voitaisiin paketoida ismiksi, joka voidaan nimetä persoonaksi.
Bonefeldin ja Tischlerin oma ”ohjelmallinen” päätelmä onkin melkoista potaskaa.
Bonefeld ja Tischler listaavat: Olisi hylättävä ajatus vallankumouksellisesta puolueesta, olisi hylättävä ajatus valtiosta vallankumouksen välineenä, olisi hylättävä ajatus vallan haltuunotosta ja olisi hylättävä pyrkimykset määritellä vallankumouksellinen subjekti. Olisi sen sijaan korostettava massojen toimintaa ja ihmisten arvokkuutta, löydettävä toivon periaate ja määriteltävä subjektiivisuus sen mukaan, ketkä ”seisovat inhimillisen emansipaation puolella”.
Jos joku haluaa palauttaa vallankumouksellisuuden liikkeisiin, ei liene tarpeen pitää ensisijaisesti huolta itsensä rajoittamisesta! Bonefeldille ja Tischlerille ”vallankumouksellisuus” tarkoittaa humanistista periaatejulistusta, massojen romantisointia sekä aimo annosta epämääräisyyttä, joka vetää maton kaikkien vakavien organisoitumisyritysten alta. Kukapa uskaltaa ajatellakaan organisoitumista, jos on välteltävä kysymyksiä vallasta ja härskistä poliittisesta pelistä sekä odotettava ”toivon periaatteen” laskeutumista joukkojen sieluun. Ilmeisesti siis parasta olla tekemättä mitään ja antaa massojen hoitaa hommat. Kevytaktivismi tulee – oletko valmis viidentoista minuutin vallankumouksellisuuteesi?
Ohjelmallinen fiasko on harmillinen sikälikin, että se hukkaa Bonefeldin ja Tischlerin sinänsä ansiokkaasti korostaman kytköksen poliittisen toiminnan ja työprosessien työväenvaltaisen organisoinnin välillä. Pyrkimys vastata pääoman objektivointiin vetoamalla inhimilliseen arvokkuuteen jää jonkinlaiseksi kansalaisyhteiskunnan yleishumaanin näkökulman peräänkuulutukseksi. Juuri tässä suhteessa Leninin työkalupakista vaikuttaisi löytyvän edelleen jotain kättä pidempää.
Pelottava etujoukko: lehti
”Kumartakaa vähemmän spontaaniutta ja ajatelkaa enemmän oman aktiivisuutenne kohottamista.”
Leninismin aave kummittelee liikkeissä, mutta harva lienee kuunnellut, mitä sillä olisi sanottavana. Itseoikeutettu teos asian selvittämiseksi on varmasti Leninin Mitä on tehtävä. Teoksessa Lenin määrittelee vallankumouksellisen organisaation tehtäväksi lehtiprojektin. Miten lehdellä voidaan organisoida vallankumousta?
Leninin lähtökohtana on jako spontaaniin ja organisoituneeseen vastarintaan. Spontaanilla tasolla ihmiset puolustautuvat valtaa pitäviä vastaan omista välittömistä eduistaan ja sitoumuksistaan käsin. Näitä ovat paikalliset vihanpurkaukset repressiota vastaan, kuten myös työntekijöiden ”ekonomistiset” kamppailut välittömien ammatillisten etujensa puolesta. Organisoituneisuus viittaa ammattimaiseen sitoutuneisuuteen, spontaanisuus mielialojen tasolla leviäviin tyytymättömyyden ilmauksiin. Erottelu jännittyy käytännöllisemmän ja teoreettisemman orientaation välille.
Vaikka Lenin nimittää spontaaneja kamppailuja spontaaneiksi, ei kyse ole luonnonvakiosta. Myös spontaanit kamppailut ovat enemmän tai vähemmän suunnitelmallisia riippuen aiemmista kamppailuista periytyvästä luokkatietoisuuden asteesta. Kamppailujen vallankumouksellisen voiman kasvattamiseksi spontaanisuutta on kuitenkin kehitettävä tai ”nostettava” korkeamman yhteiskunnallisen tietoisuuden ja suunnitelmallisuuden tasolle. Leninille tämä on ammattimaisten organisaatioiden tehtävä.
Spontaanit kamppailut ilmentävät yhteiskunnallisen tietoisuuden heräämistä, mutta tuota tietoisuutta on Leninin mukaan aina työstettävä pidemmälle. Leninismi, ainakin Mitä on tehtävän Leninille, on järjestäytyneen ja asiassaan kouliintuneen poliittisen ryhmän suorittamaa teoreettista ja organisatorista työtä kapinahaluisten ihmisten yhteiskunnallisen tietoisuuden sekä toimintakykyjen kasvattamiseksi. Se ei ole spontaanisuuden vastustamista, se on sen autonomian täyttä myöntämistä, mutta se peräänkuuluttaa sitoutuneilta toimijoilta työtä sen eteen, että spontaanista tyytymättömyydestä kehittyisi liikkeitä, jotka nousevat yli rajattujen etuvaateiden sekä reaktiivisten asetelmien.
Mitä on tehtävä kiteyttää etujoukkoteeman kannaksi, että on harjoitettava agitaatiota sorron jokaisen konkreettisen ilmauksen johdosta mahdollisimman laajojen joukkojen vetämiseksi poliittiseen taisteluun. Leninin mukaan ei pidä sulkea lähtökohtaisesti ulkopuolelle mitään valtaa pitäviin kohdistuvaa vastarintaa. Ei pidä esiintyä vain jonkin määrätyn ryhmän suhteellisten etujen nimissä. Leninin mukaan on esiinnyttävä yhteiskunnallisena voimana, jonka asiana on poliittisen järjestelmän muuttaminen kokonaisuudessaan. On tavoiteltava edistyksellisintä ja vallankumouksellisinta tulkintaa yhteiskunnallisista kokemuksista sekä esitettävä ohjelmallisia ehdotuksia.
Tarkoittaako tämä sitten sitä, että puolue tietää mikä on ihmisille parasta? Aivan epäilemättä, mikäli ajatellaan, etteivät organisoituneet poliittiset toimijat saisi harjoittaa ylipäätään poliittista artikulaatiota. Totta kai poliittisten organisaatioiden pitää tuottaa analyysia, joka osoittaa, miten ihmisten kokemukset liittyvät yhteiskunnallisen järjestelmän rakenteisiin ja millaisia mahdollisuuksia on tarjolla rakenteiden muuttamiseksi. Ero uusiin liikkeisiin ei ole siinä, etteivätkö nekin toimisi ja etteikö niiden pitäisikin toimia poliittista artikulaatiota tuottavina ”think tankeina”.
Positiivisimmillaan uusien liikkeiden eronteko on tarkoittanut ennemminkin sitä, että liikkeet varovat esiintymästä kokonaisyhteiskunnallisina voimina ja pyrkivät sen sijaan ajamaan yhteiskunnallista muutosta rajatummista subjektiivisista asemista käsin. Totaliteetin haltuunoton sijasta strategiaksi on tullut murtumien tuottaminen.
Potentiaalinen lehti
”Sanomalehti ei ole ainoastaan kollektiivinen propagandisti ja kollektiivinen agitaattori, vaan myös kollektiivinen organisaattori.”
Voi olla paikallaan todeta, ettei allekirjoittanut kehota ketään julistautumaan leninistiksi tai ylipäätään ”keneksikään”. Kirjoitus ei myöskään kommentoi Leninin poliittista toimintaa Mitä on tehtävän argumentaatiota laajemmin.
Mitä on tehtävä on kirja organisoituneisuuden ja spontaanisuuden välisen suhteen radikalisoimisesta. Kirja välttää niin ”ylhäältä alas” kuin ”alhaalta ylöskin” rakentuvat mallit. Se esimerkiksi korostaa toistumiseen tiedonkeruuta ihmisten tyytymättömyyden aiheista. Leninin vallankumoukselliset ovat toki sivistyneistöä, jotka operoivat työväenluokan ulkopuolelta käsin, mutta hän ei silti väitä, että luokkatietoisuuden rakentaminen olisi ikään kuin tyhjien taulujen ideologista värittämistä puolueen antamilla muoteilla. Leninin artikulaatiokoneisto ei ole näin naiivi.
Poliittisen organisaation on ensinnäkin kyettävä järjestämään ”poliittisia paljastuksia” koskien järjestelmän epäoikeudenmukaisuutta ja väkivaltaisuutta. Materiaali tähän tulee ihmisten kertomuksista, ei vallankumouksellisen sivistyneistön mielihaluista. Paljastustehtävän rinnalle Lenin asettaa joukkotilaisuuksissa tapahtuvan agitaatiotehtävän sekä kirjallisen tuotannon välityksellä tapahtuvan propagandatehtävän ja teoreettisen tehtävän. Siinä missä agitaatiolla on kasvatettava tyytymättömyyttä nostamalla esiin arkielämän ristiriitoja on propagandan tarkoituksena ristiriitojen tyhjentävämpi selittäminen. Teoreetikot huolehtivat poliittista järjestelmää sekä käsitteellisiä työkaluja koskevasta tutkimustyöstä. Artikulaatiokoneisto nojaa yhtä aikaa sekä ihmisten subjektiivisiin kokemuksiin että tieteelliseen teoriaan.
Kysymys spontaaneja kamppailuja nostavan arkiymmärryksen rakentumisesta jää Mitä on tehtävässä varjoon. Se otetaan annettuna. Ehkä siksi, että kirjan tehtävänä on haastaa ammattivallankumouksellisia. Silti muotoilut eivät esitä spontaanisuutta sokeasti ohjailtavana massana. Muotoilujen voi päinvastoin jopa lukea korostavan spontaanin toiminnan autonomiaa ja yllätyksellisyyttä. Spontaanisuuden voi ymmärtää viittaavan yhtäältä kasautuneisiin luokkakokemuksiin, toisaalta subjektiivisuuden muodonmuutoksiin, joiden spontaani esiintulo muodostaa aina haasteen organisoituneille tahoille.
Ehdotus yleisvaltakunnallisesta lehdestä tarkoittaa kommunikaation organisointia. Samalla kyse on itse poliittisen järjestön kasvattamisesta. Leninin lehti organisoituu asiamiesverkostona. Se nostaa esiin informaatiota läpi yhteiskunnallisen elämän eri puolien. Se luo yhteyksiä eri paikkakuntien välille mahdollistaen kokemusten vaihdon ja tehtävien jakamisen. Se tarjoaa spontaanikamppailuille ajattelun välineitä, mutta tekee myös organisoituneille toimijoille mahdolliseksi arvioida ja ennakoida yhteiskunnallisia tapahtumia.
Lehti ei Leninin sanoin kehota viipymättömään rynnäkköön, vaan tuottaa liikekannallepanon ja valmistautumisen. Se on subjektiivisuuden ja organisoituneisuuden kasvattamisen projekti, jonka puitteissa järjestö voi syntyä ”kuin itsestään”. Lehteä ei siis perusteta vain representoimaan toimintaa, vaan kasvattamaan sitä. Lehti tuottaa potentiaalia tavalla, joka ei ole välittömässä kytköksessä käytäntöön, vaikka sen tavoitteet ovatkin mitä käytännöllisimmät.
Teoreettinen työläinen
”Ilman vallankumouksellista teoriaa ei voi olla vallankumouksellista liikettäkään.”
Engelsiin viitaten Lenin määrittelee liikkeen toiminta-alueiksi taloudelliset, poliittiset sekä teoreettiset kamppailut. Lehti toimii siis paitsi spontaania ja organisoitunutta tasoa myös eri toiminta-alueita yhdistävänä projektina.
Vaikka spontaanin vastarinnan omaehtoisuuden korostus torjuu härskeimmät epäluulot, jää leninismi väistämättä alttiiksi syytöksille etujoukon elitistisyydestä. Alkuperäisissä muotoiluissahan teoreettinen työ tapahtuu sivistyneistön, ei työväenluokan toimesta. Luokkatietoisuus on luotava, ellei peräti ”annettava” ulkoapäin. Kohtaamme kysymyksen, eivätkö liikeorganisaatiot siis väistämättä pyri ohjastamaan spontaanisuutta suuntaan, joka palvelee yläluokkaisia, ei työväenluokkaisia intressejä.
Leninin muotoilujen voi katsoa vastanneen historiallista tilannetta, jossa suurin osa työväenluokasta oli täysin kouluttamatonta rahvasta. Riistoa ja repressiota koskevien kokemusten luokkateoreettinen artikulointi ei voinut tapahtua muualla kuin vallankumouksellisen sivistyneistön keskuudessa. Tänään tilanne on hyvin erilainen. Kuten Tottelemattomien varsin mainiossa Lenin-kommentaarissa viitataan, elämme ”massaintellektuaalisuuden” ja älytyön proletarisoitumisen aikaa.2
Perinteinen sivistyneistön ja duunarien välinen erottelu on menettämässä merkitystään. Massat ovat yhä koulutetumpia, ja yhä useampi korkeastikin koulutettu löytää itsensä prekariaatin kiertoradoilta. Yhteiskunta on muuttunut informaatiointensiiviseksi ja kompleksiseksi elinympäristöksi. Ihmisistä muokkaantuu tänään aivan eri tavalla kommunikaatiokykyisiä persoonallisuuksia kuin kapitalismin alkuaikoina. Teoreettisella työllä on kaikki mahdollisuudet rakentua luokan sisäisenä toimintana, osana luokan itseorganisaatiota.
Suurempi ongelma on varmasti se, että nykyliikkeiden on kyettävä rakentamaan organisaatiota työelämän sisältä käsin. On kyettävä rakentamaan ulkopuolta työntäyteiselle elämälle. Vanhalla työväenliikkeelle oli sentään käytössään mittavat taloudelliset resurssit ja palkatut militantit (muistettakoon vaikkapa ”ruplakommunismi” tai miksei myös demarien CIA-dollarit…). Mitä meillä on? Tyhjät kädet täynnä töitä.
Käsitys sivistyneistön ulkopuolisuudesta, kuten myös käsitykseen kohdistuva kritiikki, on siis ohitettavissa vanhentuneena. Silti on pidettävä huolta, ettei pesuveden mukana mene mitä sattuu. Käsitykseen piilevästi sisältyvällä käytännön ja teorian välisellä erottelulla on edelleen merkitystä. Kuten todettua, lehteä ja sen myötä syntyvää organisaatiota ei voida rakentaa vain jo olemassa olevan toiminnallisuuden representaatioksi.
Tottelemattomat viittaavat tähän problematiikkaan ennakoinnin metodilla. Organisaatiossa tapahtuvan teoreettisen työn on artikuloitava murtuman mahdollisuutta. On vastattava subjektiivisuuden muodonmuutoksiin sekä työstettävä sellaisia toimenpide-ehdotuksia, jotka ovat taktisesti iskuvoimaisia vallitsevien kapitalististen suhdanteiden näkökulmasta.
Ennakoinnin metodi resonoi tässä tietenkin Mario Trontin kanssa.3 Strategia ja taktiikkaa, Trontin leninistinen sanapari. Strategia elää luokan spontaanisuudessa. Se kertoo antagonismin tasosta sekä toiminnallisista orientaatioista. Taktiikka sen sijaan on organisaation asia. On vastattava strategisiin potentiaaleihin määrittelemällä niille kohteita, joihin iskeä. On siis tunnettava paitsi strategisen tason subjektiiviset voimat myös yhteiskunnallisen järjestelmän objektiivinen tilanne. Organisaation menestys on kiinni toimimisesta välitilassa. Sen on luotettava ihmisten spontaanisuuteen, nojattava siihen ja organisoitava sitä. Mutta sen on myös tuotettava rakenteellista kapitalismianalyysia taloudellisista ehdoista sekä poliittisista voimasuhteista.
Lenin korostaa iskemistä kapitalismin heikoimpaan lenkkiin. Tronti korostaa teoreettisen työn tekemistä suhteessa spontaanisuuteen, joka ilmaisee työväen subjektiivisuutta vahvimmillaan. Kummassakin tapauksessa organisaation roolina on tuottaa liikkeen sisäistä itsereflektiota, joka ei niinkään selitä liikettä ulkopuolisille, vaan kasvattaa liikkeen potentiaaleja. Teoreettisen työn läpimurrot tapahtuvat liikkeen sisäisten ja ulkoisten voimien välitilassa.
Kollektiivisten aivojen diktatuuri
”Täytyy luoda todellinen yhteys kaupunkien välille säännöllisen yhteisen työn pohjalla… Tätä todellista yhteyttä voidaan alkaa luoda vain yhteisen lehden avulla.”
Bonefeldin ja Tischlerin huoli ”puolueen” vallankumouksellista roolia kohtaan kytkeytyy mitä ilmeisimmin ajatukseen puolueesta, joka omii itselleen oikeuden edustaa luokkaa kokonaisuudessaan ja esiintyy sen primus motorina. Tällainen ennakkoluulo ei ole kuitenkaan välttämätön. Trontilaisittain voimme huomauttaa esimerkiksi, ettei mikään liikeorganisaatio voi koskaan vastata kaikkeen siihen kokemukselliseen rikkauteen, joka elää ja uusintuu luokan strategisella tasolla. Uusien liikkeiden ”disorganisaatio” on epäilemättä myös positiivinen vastaus luokan subjektiiviseen rikkauteen. Prekaarin työn maailmassa mikään yksittäinen organisaatio tuskin kykenee ”avaamaan tietä” työväenluokalle kokonaisuudessaan.
Luokan subjektiivinen rikkaus yhdessä taktisten tilanteiden moninaisuuden kanssa pitää taatusti ”puolueen” päsmäröinnin kurissa. Uusien liikkeiden piirissä pelko leninismin aavetta kohtaan on kuitenkin kääntynyt harkitsemattomaksi paoksi suhteessa kaikkiin ammattimaisen organisoitumisen kysymyksiin. Pelkokerrointen pitäisi kuitenkin nousta täysin vihollisrintaman toisella puolella. Ilman työväenluokan lippuja kantavia ammattimaisia organisoitumia katoaa luokalta kyky soittaa pirun polskaa porvarilliselle diktatuurille. Liike jää liikehtimiseksi, joka voi vain toivoa, että sen vaatimaton (!) elehtiminen kantautuu myötämielisten poliitikkojen korviin.
Vaikka organisoitumiskammo vaivaa usein juuri edustuksellisuuden kriitikoita, se jos mikä jättää liikkeet täysin edustajien ja katkeran voimattomuuden tunteen armoille.
Takaisin tulevaisuuteen
Ilman liikeorganisaation funktion täyttymistä liike ilmenee vain hajanaisina leimahduksina vailla kestoa sekä kollektiivista muistia ja oppimista. Se ilmenee vain itsepuolustuksellisina vastarinnan tekoina, jotka jäävät yksinäisiksi protesteiksi vailla solidaarisuusrintamien ja joukkovoiman kehittymistä. Liikkeessä ei kehity luokkatietoisuutta. Se ei aseta kysymyksiä luokan määräysvallasta suhteessa yhteiskuntaan tai asettaa niitä vain äkkijyrkän anarkistisena nyrkin heilutteluna. Se jää epämääräiseksi levottomuudeksi ja hajanaiseksi eripuraksi kykenemättä kohdistamaan voimiaan rakenteellisten ristiriitojen paljastamiseen ja murtamiseen. Spontaanisuuden tasolle jäävät uudet liikkeet eivät ehkä ilmennä niinkään liikkeitä vaan liikkeen mahdollisuuksia.
Spontaanisuuden rinnalle tarvitaan kommunikatiivisen infrastruktuurin käytännöllistä organisointia sekä ohjelmallista työtä suhteessa liikkeen sisäisten ja ulkoisten voimien väliseen törmäyspintaan. ”Ohjelmallinen” viittaa tällöin samaan kuin mistä Lenin puhui ”kokonaisyhteiskunnallisella”. Kompleksisessa yhteiskunnassa kysymys kokonaisuudesta ei kuitenkaan ole niin selkeä kuin se oli vielä yksinvaltaisten järjestelmien aikana. Teollisen modernisaation puitteissa keskiöön asettui kamppailu valtiovallasta, tänään kamppailukenttien määrittelyssä on ehkä oltava joustavampia.
Yhtä kaikki, leninismi haastaa määrittelemään kentän. Uusien liikkeiden sykli haastaa puolestaan ajattelemaan organisaatiota monipäisinä hirviöinä, joiden yksi pää ehkä nielee vastustajia valtiopolitiikassa kun taas toiset ovat aterioimassa joidenkin yhteiskunnallisten osajärjestelmien tai globalisaatioprosessien puitteissa. Kompleksista yhteiskuntaa vastaan asettuvat kompleksiset liikkeet, joskin heti perään on syytä muistuttaa, ettei asetelma ei ole niin uusi kuin väitetään. Työväenliike rakentui jo alunperin ammatillisen, osuustoiminnallisen, kulttuurisen, nuorisotoiminnallisen sekä poliittisen ulottuvuuden kokonaisuutena. Kullakin oli oma suhteellinen autonomiansa sekä omat erityiset organisaationsa ja kamppailunsa – joskin on myös fakta, että viime kädessä muiden elinvoimaisuus oli sidottu puolueen kykyyn rakentaa offensiivia ja suojelusta porvarillisesti hallittua valtiollista suvereniteettia vastaan.
Kompleksinen yhteiskunta yhdessä subjektiivisesti rikkaan työväenluokan kanssa tuottaa luultavasti ennemminkin työväen monia ja monipäisiä organisoitumia kuin yksiulotteista puoluevaltaa. Sitä paitsi nykyhirviöt osaavat myös tanssia. Silti ei voida kieltää, etteikö valtiollinen toimintatila olisi nousemassa mielenkiintoiseksi kysymykseksi. Talouskriisi on pannut pisteen uusliberaalille kehitykselle. Olemme murtumassa, joka korostaa valtiollista ratkaisuvaltaa talouskasvun takaamisessa. Olisi ehkä syytä palauttaa elementtejä työväenliikkeen organisoitumisen perinteestä, kunhan samalla näytetään keskisormea jokaiselle perinteitä vaaliville.
Kuten Bonefeld ja Tischler argumentoivat, luokkaorganisaatio ei voi tehdä vallankumousta luokan puolesta. Luokan on synnytettävä luokkataistelunsa itseorganisatorisina prosesseina, jotka ennakoivat uuden yhteiskunnan laadullisia piirteitä. Täytyykin ymmärtää, ettei viittaus Leniniin asetu itseorganisaatiota vastaan. Se kehottaa ennemminkin mitä tahansa organisoitumaa toimimaan ammattimaisena soluna paikallisten konfliktien yleistämiseksi.
Vasta liikeorganisaation tuottaman kommunikaation laatu ratkaisee kysymyksen siitä massiivista, jonka puitteissa se pystyy organisoimaan kommunikaatiota teoreettisilla ja ohjelmallisilla avauksillaan. Ei ole mitenkään välttämätöntä lukea leninismistä ohjetta massojen johtamiseksi autoritaarisella komennolla. Äärimmilleen kärjistettynä johtaminen määrittyy Mitä on tehtävässä täysin ”teoreettiseksi kysymykseksi”.
Leninin lehti on ehdotus ”kollektiivisten aivojen” organisoinnista, kuten Tronti sanoisi. Se on ehdotus liikkeen ”kommunikatiivisen kudoksen” järjestämisestä, kuten Tottelemattomat on määritellyt. Liikeorganisaatiot ovat joukkoälyn tihentymiä. Ne ovat kollektiivisen ongelmanratkaisun intensiivisiä tiloja. Ja ongelmana on tietenkin ulospääsy kapitalismista.
Teoreettinen kysymys on täysin käytännöllinen kysymys.
Viitteet:
1 Werner Bonefeld ja Sergio Tischler: What is to be done? Leninism, Anti-Leninist Marxism and the Question of Revolution Today. Ashgate Publishing, 2002.
2 Tottelemattomat: ”’Mitä on tehtävä?: mitä sille on tehtävä? – General Intellectin kehosta”. http://isole.ecn.org/finlandia/tottelemattomat/teoria/mitaontehtava.htm
3 Viittaan Trontin teksteihin ”The Strategy of Refusal” (http://libcom.org/library/strategy-refusal-mario-tronti) sekä ”Luokka ja puolue” (http://isole.ecn.org/finlandia/tottelemattomat/teoria/luokkajapuolue.htm)
Tapani Rytöhonka: Maammesarja
-
Tuoreinta Maammesarjassa:
1 comment
[…] Jukka Peltokoski: Leninismin aave […]
Leave a Comment