Random header image... Refresh for more!

Degrowth-talous: mitä se on ja millaista tuotantoa se voisi tarkoittaa?

by megafoni

Laura Tuominen ja Elina Turunen

Degrowth-ajattelu haastaa talouskasvuun pyrkivän politiikan. Se pyrkii luomaan poliittista tilaa keskustelulle ja esityksille vaihtoehtoisista talousmalleista maailmassa, jossa materiaalisen kulutuksen ja tuotannon rajat on jo ohitettu. Degrowth-käsite (suom. esim. miinuskasvu) haastaa muun muassa ekonomismin (luonnon ja ihmisten suhteiden markkinaistamisen) ja kasvufetissin (usko, että minkä tahansa talouden pitäisi kasvattaa sen vaihdon ja tuotannon arvoa kriisin tai katastrofin välttämiseksi). (Degrowth.net 2009a.)

Aluksi: Bruttokansantuotteesta eteenpäin

Bruttokansantuote (bkt) on ongelmallinen kehityksen mittari muun muassa siksi, että se ei ota huomioon tulonjakoa, ihmisten hyvinvointia tai ympäristökuormitusta. Bkt mittaa ennen kaikkea yhteiskunnan tavara- ja palvelutuotannon laajuutta. Bkt:n rinnalle on jo kehitetty useita malleja mittaamaan sosiaalista kehitystä ja ympäristön tilaa, kuten esimerkiksi aidon kehityksen indikaattori (GPI), kestävän taloudellisen hyvinvoinnin indeksi (ISEW), hiilijalanjälki tai onnellisen planeetan indeksi (HPI). Degrowth ei ole ihmisten tarpeiden tyydyttämistä vastaan, mutta kun talouden menestys mitataan bkt:n kasvun kautta, ei mitata olennaisia tarpeita. (Hoffrén 2009; Ulvila & Pasanen 2009, 27-49.)

Suomessa degrowth-ajattelua on käynnistelty muun muassa Suomen luonnonsuojeluliiton alkuvuodesta 2010 koollekutsumassa degrowth-verkostossa. Termin suomennoksesta käydään parhaillaan keskustelua. Koska vakiintunutta termiä ei vielä ole, puhumme nyt epäsuomalaisittain degrowthista. Pyrimme tässä artikkelissa kuvaamaan, millaisia teemoja degrowthin käsitteen ja talouskasvukritiikin kautta nostetaan esiin. Aiheeseen liittyvät muun muassa kriittinen näkökulma aineettoman talouden ympäristöhyötyihin ja kysymykset hyvinvoinnin jakautumisesta sekä yhteisten resurssien hallinnasta. Esitämme myös alustavia pohdintoja siitä, millaista työ ja tuotanto voisivat olla talouskasvuttomassa yhteiskunnassa.

Mitä degrowth on?

Tutkimusyksikkö Recherche et Décroissancen mukaan degrowth tarkoittaa talouden koon vapaaehtoista ja suunnitelmallista rajoittamista eli bruttokansantuotteen pienentämistä. Bkt:n keskeisyyden haastaminen ei kuitenkaan ole ainoa kysymys, vaan degrowth tarkoittaa siirtymistä alemmalle ja kestävämmälle tuotannon ja kulutuksen tasolle. Degrowth on siirtymistä sosiaaliseen oikeudenmukaisuuteen, hyvinvointiin ja ekologiseen kestävyyteen. Se edellyttää arvomuutosta ja yhteiskuntien demokratisointia. Se tarkoittaa muutosta kohti yhteiskuntaa, jossa yksilöiden ja ympäristön hyvinvointi ei ole riippuvainen materian keräämisestä tai yksilöllisistä kulutusvalinnoista. (Degrowth.net 2009b.)

Degrowth on paremmin, ja enemmän, tekemistä vähemmällä (Latouche 2009, 55). Olisi liian suuri riski, että resurssien hyödyntämisen tehostuminen johtaisi vain suurempaan luonnonvarojen käyttöön niin sanotun kimpoamisen (rebound) kautta. Kimpoamisella tarkoitetaan sitä, että esimerkiksi resurssien käytön tehostumisesta säästyvät varat käytetään lisääntyvään kuluttamiseen. Tämä ei hyödytä ympäristöä, vaan on oikeasti vähennettävä kulutusta. (Degrowth.net 2009a.)

Degrowthin ideat liittyvät talouden vanhempaan kulttuuriseen ja ekologiseen kritiikkiin. Taloustieteen teoreettisen pohjan ja käytännön toteutuksen ovat kyseenalaistaneet monet tieteentekijät. Fyysiset rajat toi esille jo esimerkiksi Malthus (1766-1834). Talouden ekologiset rajat nousivat kuitenkin esille vasta 1970-luvulla, kiitos pitkälti Nicholas Georgescu-Roegenin (1971). Loputon kasvu rajallisessa maailmassa ei ollut mahdollista, vaan talous täytyi yhdistää biosfääriin. Herman Dalyn mukaan talous tulee nähdä ekosysteemin alasysteeminä, jolloin se toimii rajallisten luonnonvarojen ehdoilla (Daly 2009). (Latouche 2009, 13-15.)

Kansainvälisen ilmastopaneeli IPCC:n tietoihin nojaten Ison-Britannian kestävän kehityksen komissio on esittänyt, että mikäli maailmassa voitaisiin elää kuin nykyisissä OECD-maissa keskimäärin, olisi maailman kansantuotteen kasvettava 15-kertaiseksi vuoteen 2050 mennessä. Mikäli lisäksi otettaisiin huomioon talouskasvu kehittyneissä maissa, olisi taloudellinen tuotanto vuoteen 2050 mennessä 40-kertainen. (Bruun et. Al 2009, 174-175.)

Suomen ekologinen jalanjälki oli vuonna 2005 5,2 hehtaaria asukasta kohden. Maailman biokapasiteetti sallisi vain 2,1 hehtaarin kokoisen ekologisen jalanjäljen asukasta kohden (WWF 2008, 14, 32). Biodiversiteettiä tulisi suojella liialliselta kulutukselta myös tuotannon materiaalisten edellytysten säilymiseksi ylipäänsä.

Palvelu- ja immateriaalitalouden ympäristöystävällisyys liiallista optimismia

Aikaisemmin globaalitalouden tuotantoketju perustui siihen, että kehitysmaat olivat raaka-aineiden tuottajia ja teollistuneet maat keskittyivät teolliseen tuotantoon. Uudessa globaalissa työnjaossa osasta perinteisiä raaka-aineen tuottajamaita on tullut teollisuustuotteita halvalla tuottavia maita. Entiset teollisuusmaat ostavat teollisuustuotteet niiltä ja voivat itse keskittyä immateriaaliseen tuotantoon ja aineettoman omaisuuden hallintaan. Talouden vakaus ja jatkuvuus edellyttävät kuitenkin mahdollisuutta kontrolloida materiaalista tuotantoa. Verkottuminen raaka-aineita tuottavien ja halvan teollisuustuotannon maiden kapitalistiluokkien kanssa mahdollistaa tämän. Esimerkiksi kansainvälisten rahoituslaitosten suosittelemat talousohjelmat ovat usein suositelleet raaka-aineiden tuotantoon erikoistumisen jatkamista ja patentit ovat estäneet tuotantorakenteen uudistamisen. Kehitysmaat on ”lukittu” materiaaliseen saastuttavampaan tuotantoon, kun rikas pohjoinen erikoistuu ”puhtaaseen” immateriaalitalouteen. (Bruun et. Al 2009, 123, 125-142.)

Materiaalisen kulutuksen tarkastelu valtioittain onkin ongelmallista. On esitetty, että Ison-Britannian talouskasvu olisi tapahtunut irtikytkennällä luonnonvarojen käytöstä, mutta kyse on ennemmin siitä, että tarkastelussa on huomioitu vain maan sisällä tapahtuva luonnonvarojen käyttö. Ylipäänsä kansantaloutta tulee tarkastella materiaalivirtoina ja huomioida näiden ympäristövaikutukset. Suomi tai EU näyttävät ekotehokkailta, kun tarkastelusta jätetään ulkopuolelle suuri osa luonnonvarojen käytön seurannais- ja haittavaikutuksista, jotka tapahtuvat muualla. (Bruun et. al 2009, 173-180; Moreau & Meerganz von Medeazza 2008.)

Muun muassa Ulvila & Pasanen (2009), Jackson (2009) sekä Bruun et al. (2009) kritisoivat irtikytkentäteesiä. Teesin mukaan elintason noustessa myös talouskasvun kielteiset ympäristövaikutukset vähenevät teknologisen kehityksen ja tuottavuuden kasvun avulla. Esimerkiksi palvelujen ja informaatioteknologian on ennustettu vähentävän materian kulutusta, mutta todellisuudessa ne vähentävät sitä vain hieman. Pikemminkin ne ovat synnyttäneet uusia kulutuksen alueita. Vapaa- ja loma-ajan palvelut muodostavat nykyään noin neljänneksen kaikista kasvihuonepäästöistä ja materiaalinen tuotanto on välttämätöntä myös palvelu- ja informaatiotalouden ylläpitämisessä. Irtikytkennästä käytävässä keskustelussa puhutaan hyvin vähän tulojen ja vaurauden tasapuolisemmasta jakamisesta valtioiden kesken (Jackson 2009, 8). (Bruun et. al. 2009, 172, 179, 184.)

Asuntojen energiatehokkuuden paraneminen ei ole laskenut energiankulutusta, sillä samalla niiden koko on kasvanut (kimpoaminen). Autojen polttoaineenkulutuksessa syntynyt ”pelivara” on käytetty autojen koon kasvattamiseen, jolloin polttoainetta kuluu yhtä paljon ja valmistukseen tarvittavia raaka-aineita jopa enemmän. Lisäksi on aloja, joilla ei ole tapahtunut edes suhteellista irtikytkentää; esimerkiksi kaivannaisaloja, joilla resursseja on alettu käyttää yhä enemmän. (Jackson 2009, 8; VTT 2009, 10.)

Suomen ja Ruotsin kokemukset irtikytkennästä

Ympäristöjärjestö Germanwatch on pitänyt Ruotsia esimerkillisenä hiilijalanjälkensä pienentäjänä: vuosina 1990-2006 maan hiilidioksidipäästöt pienenivät 9 %:lla talouskasvun olosuhteissa. Syynä tähän oli muun muassa vuonna 1991 asetettu hiilivero, joka on luonut kannustimia bioenergian kehittämiselle. Myös talouskasvun aikana energiankulutus pysyi suhteellisen vakaana. Tämä johtui siitä, että vähemmän energiaintensiiviset alat kuten palvelut kasvoivat raskasta teollisuutta enemmän. (Guardian 2008.)

WWF:n näkemys Ruotsin edelläkävijyydestä on skeptisempi. Järjestön mukaan pitää paikkansa, että Ruotsin hiilidioksidipäästöt maan sisällä ovat huomattavasti alhaisemmat kuin muissa teollisuusmaissa. Vuosina 1993-2003 maa ei kuitenkaan kyennyt pysäyttämään hiilidioksidipäästöjä omalla maaperällään, vaan ne nousivat 4,3 %. Syynä tähän oli teollisuuden päästöjen kasvu 16 %:lla. Samaan aikaan hallinto (49 %) ja kotitaloudet (17 %) vähensivät merkittävästi omia päästöjään. WWF painottaa, että laskelmissa on katettu ainoastaan suorat päästöt, ja myös epäsuorat päästöt tulisi ottaa huomioon. Järjestö huomauttaa myös, että laskettaessa mukaan Ruotsin aiheuttavat hiilidioksidipäästöt maan ulkopuolella on hiilijalanjälki kokonaisuudessaan 17 % suurempi. (WWF Sweden 2008, 17-18, 23.)

Suomessa hiilidioksidipäästöt henkeä kohden ovat yli puolet suurempia kuin Ruotsissa. Suomen päästöt olivat vuonna 2006 Tilastokeskuksen mukaan 12,7 tonnia henkilöä kohden. Suomi käyttää väkilukuun suhteutettuna materiaaleja selvästi enemmän kuin EU-maissa keskimäärin. Vaikka materiaalien käytön kasvu on hidastunut, talouskasvun ja materiaalien käytön irtikytkentä ei ole välttämättä johtanut kokonaisympäristöhaittojen vähenemiseen, sillä luonnonvarojen tuonti on kasvanut. Suomen aiheuttamista globaaleista ympäristövaikutuksista puolet syntyy maan rajojen ulkopuolella tuontitavaroiden valmistuksessa. Myös palveluilla on todettu olevan yllättävän suuria ympäristövaikutuksia: kiinteistöpalveluiden, julkisen liikenteen ja muiden palveluiden osuus kotimaisista ympäristövaikutuksista on noin 40 prosenttia. Kulutuksen siirtyminen tuotteista palveluihinkaan ei siis välttämättä johda päästöjen vähentymiseen, kun palveluiden käytön volyymi on suuri. (SITRA 2009, 29; Suomen ympäristökeskus ja ympäristöministeriö 2009.)

Päästövähennysten vaikutukset talouteen

Ilmastonmuutoksen hillinnän ja talouden yhtälöä on pohdittu useissa raporteissa. Ainakin neljä eurooppalaista tutkimusryhmää on mallintanut globaaleja skenaarioita, jotka johtavat ilmakehän 350 ppm:n (miljoonasosan) hiilidioksidipitoisuuteen vuoteen 2100 mennessä. 350 ppm:n tasoa on pidetty välttämättömänä vaarallisen ilmastonmuutoksen estämiseksi. Yhden tutkimuksen mukaan tavoitteen saavuttaminen toisi työttömyyttä. Muiden kolmen ryhmän mukaan vuosittaiset nettokustannukset olisivat 1-3 prosentin välillä maailman bruttokansantuotteesta. The Economics of 350 -raportti arvioi, että 350 ppm:n tavoite vuoteen 2100 mennessä on liiallisen optimistinen muun muassa teknologisen kehityksen suhteen. (Ackerman et al. 2009)

Stockholm Environment Institute arvioi Maan ystävien tilaamassa tutkimuksessa vastaavan päästövähennystason kustannusten olevan Suomelle noin 1-3 % Suomen bkt:sta vuonna 2020 (Maan ystävät 2010).

Toisaalta, nykyinen talouskriisi on antanut viitteitä kulutuksen ja tuotannon laskusta. Elinkeinoelämän tutkimuslaitos ETLA on selvittänyt vuonna 2008, että 39 % suomalaisista oli karsinut kulutustaan ainakin jonkin verran. Autojen myynti putosi eri puolilla maailmaa lähes puoleen. Suomen bruttokansantuote supistui Tilastokeskuksen ennakkotietojen mukaan 7,8 % vuonna 2009. Vienti supistui 24 %, investoinnit vähenivät yli 13 % ja yksityinen kulutus 2,1 %. Vuonna 2009 talouden taantuma laski teollisuuden sähkönkulutusta 16 %. Kaiken kaikkiaan sähkön kulutus pieneni 7 %. (Stranius 2009, 71-72; Tilastokeskus 2010b; Tilastokeskus 2010a.)

Vielä keväällä 2009 muun muassa EU:n komissio ennusti maailmanlaajuisten kasvihuonekaasupäästöjen laskua talouskriisin seurauksena. Maailmanlajuisesti päästöjen kasvu oli loppuvuodesta 2009 vain hidastunut, mutta ei kääntynyt selvästi laskuun. Aikaisemmat kokemukset talouslamoista osoittavat kuitenkin, että bruttokansantuotteen pieneminen on johtanut myös selkeisiin päästövähennyksiin. Talouden kasvusta ei välttämättä ole sinänsä haittaa, jos se ei aiheuta ympäristöhaittoja. Talouskasvun ei kuitenkaan tule olla itsessään tavoitteena. (Science Daily 2009, Indymedia Climate 2009.)

Kestävämpi yhteinen talous?

On esitetty, että degrowth pohjoisessa on edellytys minkään muotoisen talousvaihtoehdon menestykselle etelässä. Latouchen mukaan voimme kysyä etelän mailta mitä ne haluavat (vastaus odotettavissa: länsimaiden kulutustasoa) tai voimme kuunnella guatemalalaisen talonpoikaisjohtajan vaatimusta: ”Jättäkää köyhät rauhaan ja lopettakaa kehityksestä puhuminen”. Etelän tulisi muun muassa irroittautua taloudellisesta ja kulttuurisesta riippuvaisuudesta pohjoiseen, löytää uudelleen etelän kulttuurinen identiteetti ja ottaa takaisin perinteinen teknologia ja taidot. (Latouche 2009, 57-58, 61-62.)

Tulevaisuuden kestävämmän talouden rakennuspalikoita voisivat olla esimerkiksi tieto ja palvelut. Toisaalta yhä useampien asioiden ottaminen talouden piiriin ei tue sitä, että ihmiset voisivat pärjätä vähemmillä tuloilla. Luonnonvarojen, kulttuurin ja tiedon hyödykkeistäminen edellyttää ihmisiltä yhä enemmän varoja näiden käyttöön, kun edelleen hoidettavana ovat myös perustarpeet.

Erilaisia asioita voidaan ajatella yhteisvaurautena, commonsina [1]. Commonsit voivat olla talouden piirissä, mutta myös sen ulkopuolella. Esimerkiksi luonnonvaroja ja tietoa voidaan ajatella asioina, jotka ovat kaikkien käytettävissä ja kaikkien yhteistä. Ajatus yhteisvauraudesta on kiinnostava kestävän talouden kannalta, sillä siihen liittyy ajatus kaikkien tasa-arvoisuudesta ja toisaalta resurssien rajallisuudesta. Luonnonvarojen kohdalla yhden käyttämä resurssi on pois muiden käytössä olevista resursseista. Tiedon kohdalla näin taas ei välttämättä ole. Commons-ajattelu ei itsessään kuitenkaan välttämättä tarkoita luonnonvarojen kestävää käyttöä, vaan paljon riippuu käytännön järjestämisen tavoista.

Yhteisresurssien haltuunotto edellyttää kamppailuja yksityistämispyrkimyksiä vastaan. Nick Dyer-Witheford kirjoittaa, että tuotannonvälineiden jakamisen kautta myös teollisen pääoman kollektiivinen hajottaminen on mahdollista. Jokainen pääoman kierron solmukohta on potentiaalinen konfliktin paikka. Kierron katkos voi johtua siitä, että työvoima kieltäytyy pysymästä työvoimana (tai jos se ei ole riittävän prekaarissa tilassa) tai esimerkiksi ympäristökamppailujen vaikeuttaessa raaka-aineiden saantia. (Dyer-Witheford 2006.)

Erityyppiset yhteenliittymät organisoivat jaetut resurssit tuottaviksi kokonaisuuksiksi, jotka tuottavat lisää jaettuja resursseja. Ne taas vuorostaan tarjoavat perustan uusien yhteenliittymien muodostamiselle. Näin yhteinen kasvaa ja monimuotoistuu kierrossa. Esimerkiksi tietokoneohjelman kehittäminen voi tapahtua niin, että ryhmä kokoaa sopivia taitoja osaavia ihmisiä yhteen, jotka yhdessä kehittävät ohjelmaa. Työssä käytetään jonkin verran luonnonvaroja. Näin syntyy ehkä jotain aivan uutta. Syntynyt ohjelma tarjoaa perustan jatkokehittämiselle. Voi olla, että ohjelma kehittyy eri tahoilla useampaan suuntaan ja löydetään useampia vaihtoehtoja käyttää ohjelmaa. (Dyer-Witheford 2006.)

Myös luonnonvarojen yhteinen hallinta on mahdollista. Ostromin ja Nagendran mukaan on lukuisia onnistuneita esimerkkejä siitä, että yhteisiä luonnonvaroja voidaan hallita ilman yksityisomistusta tai valtiollista hallintaa. He huomauttavat, että on vaikeaa luoda kestäviä institutionaalisia järjestelyjä asettamalla sääntöjä tai tuomalla rahoitusta ulkopuolelta. On huomioitava paremmin tarve luoda soveltaen instituutioita, jotka sopivat sosioekologisiin systeemeihin. (Ostrom & Nagendra 2008.)

Paikallisen talouden merkitys kasvaa

Serge Latouche esittää tuotannon paikallistamista. Hänen mukaansa suurin osa tuotteista voitaisiin tuottaa paikallisissa tehtaissa paikallisesti rahoitettuna. Hyödykkeiden ja pääoman liikkeet pitäisi rajoittaa välttämättömiin. Myös politiikan, kulttuurin ja elämän merkityksen täytyy löytää uudelleen paikalliset juurensa. Tämän vuoksi kaikki taloudelliset, poliittiset ja kulttuuriset päätökset, jotka voidaan tehdä paikallisella tasolla, täytyy tehdä siellä. Latouchen ajatukset ennustanevat jonkinasteista suunnitelmataloutta ja tuotannon kollektiivista hallintaa. (Latouche 2009, 37-38.)

Alueellistaminen tarkoittaisi vähemmän liikennettä, läpinäkyviä tuotantoketjuja, kestävään tuotantoon ja kulutukseen kannustamista, riippuvuuden vähentämistä pääoman liikkeistä ja monikansallisista sekä suurempaa turvallisuutta (Latouche 2009, 50). On kuitenkin muistettava, etteivät paikallisyhteisöt aina aikaisemminkaan ole toimineet ympäristön kannalta kestävällä tavalla. Esimerkiksi Suomessa maanomistajat ja heidän etujärjestönsä vastustivat EU:n Natura-ohjelmaa laajasti. (Ks. esim. Luoma 2002.)

Käynnissä oleva talous- ja ympäristökriisi on myös urbanisaation kriisi. David Harveyn mukaan olisi tärkeää miettiä strategioita, joissa kolmas sektori yhteistyössä paikallisten yhteiskunnallisten liikkeiden ja työntekijöiden kanssa voisi olla merkittävä tekijä uuden luomisessa. Kysymys on myös teknologisesta kehityksestä: esimerkiksi aurinkoenergian tuotantoa voitaisiin aivan hyvin organisoida paikallisilla tukikeinoilla. Hajautettu energiantuotanto loisi myös työllisyyttä. Olisi löydettävä aivan uusi kaupungistumisen malli uusine elämän ja työnteon tapoineen. (Red Pepper 2009.)

Esimerkiksi erilaisissa vaihtopiireissä paikallisyhteisöjen jäsenet voivat vaihtaa palveluita ja tavaroita ilman virallista valuuttaa. Tähän voidaan soveltaa muun muassa aikapankkia, jossa palveluksia vaihdetaan suhteessa palveluksen tekemiseen kuluvaan aikaan. Pääperiaatteena on työtuntien vaihtaminen: tunti työtä, oli se sitten mitä tahansa, on aina samanarvoista. Suomessa vaihtopiiritoimintaa harjoitetaan ainakin Helsingin Kumpulassa.

Hyvinvointi ja degrowth-talous?

Pitkällä aikavälillä ihmisten elintason nousu on tarkoittanut työn tuottavuuden kasvua. Esimerkiksi vuosina 1950-2008 ihmisten elintaso on kasvanut Suomessa liki kuusinkertaiseksi ja työn tuottavuus yli seitsenkertaiseksi. Samaan aikaan ihmisten tekemät työtunnit ovat kuitenkin vähentyneet ainoastaan 20 %. (Pohjola 2009) Talouskasvu ja raha eivät ole tutkimusten mukaan enää pitkään aikaan lisänneet ihmisten onnellisuutta (Taloussanomat 2010). Hyvinvointia ei tulisikaan rakentaa jatkuvan palkkatyön varaan, vaan päinvastoin ajatukselle palkkatyön vähentämisestä. Tämä sopii yhteen myös luonnonvarojen käytön vähentämistavoitteen kanssa.

Suomen luonnonsuojeluliitto on arvioinut, että mikäli luonnonvarojen kulutus olisi globaalisti kestävällä tasolla ja jaettaisiin tasan eri maiden välillä, Suomen kaltaisten maiden kulutuksen tulisi pudota alle kymmenesosaan nykyisestä. Hirvilammin ja Turusen mukaan elintason ja luonnonvaroihin viittaavan kulutustason käsitteet tulisi kytkeä toisiinsa siten, että ihmisten elämäntapojen edellyttämä luonnonvarojen kulutus tulisi paremmin näkyviin. Näin muodostettaisiin maksimielintaso, jossa luonnonvarojen kulutukselle on määritelty globaalin oikeudenmukaisuuden ja ekologisen kestävyyden kautta määrittyvä katto, jonka ylittämistä rajoitettaisiin veroilla. Määrittelyssä käytettäisiin muun muassa ekologista jalanjälkeä. (Hirvilammi & Turunen 2009.)

Peter Victor on tutkinut vakaan talouden mahdollisuuksia Kanadassa. Hän kirjoittaa, että kasvuttomuus voi olla tuhoisaa, jos se toteutetaan huolimattomasti. Matalampi kasvu, joka johtaisi tasapainoon noin vuonna 2030, voi sopia yhteen täystyöllisyyden, köyhyyden poistamisen, vapaa-ajan lisäämisen, merkittävän kasvihuonekaasupäästöjen vähentämisen ja fiskaalisen tasapainon kanssa. Työttömyys vältetään työtunteja vähentämällä ja jakamalla työtä tasaisemmin. Työvoiman tuottavuuden oletetaan kasvavan. (Victor 2008.)

Muun muassa kokemukset Utahista USA:ssa tukevat Victorin tutkimustuloksia. Julkisen sektorin työntekijät siirtyivät noin vuosi sitten nelipäiväiseen työviikkoon. Kokonaistyöaikaa ei lyhennetty, mutta työt tehtiin neljänä päivänä aikaisemman viiden sijaan. Energiankulutus pieneni 13 prosentilla ja kasvihuonepäästöt laskivat. Tulokset näkyivät myös työhyvinvointina: työntekijöiden sairauslomat vähenivät. Nelipäiväinen tai jopa lyhempi työviikko yhdistettynä kokonaistyöajan lyhentämiseen voisi saada aikaan huomattavasti suurempia hyvinvointi- ja ympäristövaikutuksia. (Taloussanomat 2009)

Victorin korkeamman investointiasteen skenaarioissa uusiutuvan energian ja energiatehokkaan teknologian laaja käyttöönotto näyttävät todennäköisemmältä, ympäristönsuojelulla on enemmän painoarvoa ja ihmisillä on enemmän mahdollisuuksia nauttia lisääntyneestä vapaa-ajasta (Victor 2008). Malleissa kokeillut päästövähennykset eivät tosin vaikuta riittäviltä ilmastonmuutoksen ehkäisyä varten, mutta antavat jonkinlaista osviittaa mahdollisuuksista.

Palvelujen ja sosiaaliturvan järjestäminen on joka tapauksessa valintakysymys. Voimme kerätä vähemmän tai enemmän veroja ja päättää, mikä on keskeisintä. Keskeinen haaste degrowth-ajattelun eteenpäin kehittämiselle on kuitenkin se, että ajatusten pohjalta voidaan luoda myös makrotaloudellisia malleja.

Lopuksi: Missä on liikkeelle paneva voima?

Ensimmäisessä degrowth-konferenssissa Pariisissa vuonna 2008 hahmoteltiin kolme skenaariota matkalla kohti talouskasvutonta yhteiskuntaa: markkinapohjaiset ratkaisut, ekososialismi ja bottom-up-lähestyminen. Viimeisessä markkinat ja valtio ovat ennemmin osa ongelmaa kuin ratkaisua. Ratkaisuja voisivat olla esimerkiksi paikalliset energiankulutuksen vähentämissuunnitelmat tai kaupunkipuutarhat. (Schriefl et al. 2008.)

Markkinapohjaiset ratkaisut ovat kovassa huudossa esimerkiksi YK:n ilmastokeskustelussa. Länsimaissa harrastetaan myös konkreettisia projekteja luonnonvarojen kulutuksen vähentämiseksi muun muassa kestävästä kulutuksesta tiedottamisen ja lähiruoan edistämisen kautta, mutta projektien toteuttajilla ei useinkaan ole suurempaa yhtenäistä kokonaistaloudellista visiota. On visio ekologisemmasta elämästä, mutta ei siitä, miten talous liittyy kaikkeen. Kiinnostavinta rakenteisiin menevää antia voisi olla keskustelu uusien hyvinvoinnin mittarien ja paikallisten tuotantomuotojen kehittelystä ja käyttöönotosta, mutta toteutus jää nähtäväksi.

Olisiko mobilisaation kannalta yksi keskeinen teema palkkatyöstä ja kulutuspakoista vapautuminen työtä jakamalla? Monet arvostavat vapaa-aikaa, kannattavat kyselyissä luonnonsuojelua ja maksaisivat lisää veroja, jos ne käytettäisiin esimerkiksi terveydenhuoltoon. Miksei kuitenkaan erilaisten hyvinvointitavoitteiden toteuttamisen haasteellisuuden nähdä liittyvän pääoman logiikkaan eli jatkuvan kasvun pakkoon? Johtuuko se siitä, ettei uskalleta kyseenalaistaa talouskasvua työpaikkojen menetyksen pelossa? Myös degrowth-liikkeen sisällä on eri näkemyksiä suhteesta kapitalismiin.

Tarvitaan kokonaisvaltaista näkemystä talouden rakentumisesta. Onko talous oma sfäärinsä vai ekosysteemin alajärjestelmä? Onko taloudella sosiaalisia vaikutuksia?

Ilmastonmuutos seurauksineen nostattaa jo vastarintaa etelässä, mutta yltääkö se, ja milloin, pohjoiseen asti?

Viitteet

[1] Aiheeseen liittyen Tero Toivasen suomenkielinen esitys commons-tuotannon perusteista löytyy www.revalvaatio.org -sivustolta.

Lähteet

Ackerman et al. (2009) The Economics of 350: The Benefits and Costs of Climate Stabilization. Economics for Equity and Environment. (www.e3network.org/papers/Economics_of_350.pdf).

Bruun, O., T. Eskelinen, I. Kauppinen & H. Kuusela (2009) Immateriaalitalous. Kapitalismin uusin muoto. Gaudeamus, Helsinki.

Daly, H. (2009) ”From a Failed Growth Economy to a Steady-State Economy”. The Oil Drum. (www.theoildrum.com/node/5464).

Degrowth.net (2009a) ”Economic Degrowth for Sustainability and Equity”. (www.degrowth.net/Economic-Degrowth-for).

Degrowth.net (2009b) ”What is DEGROWTH?”. (www.degrowth.net/What-is-DEGROWTH).

Dyer-Witheford, N. (2006) ”The Circulation of the Common.” Paper presented at the conference on Immaterial Labour, Multitudes and New Social Subjects: Class Composition in Cognitive Capitalism, University of Cambridge.(www.geocities.com/immateriallabour/withefordpaper2006.html).

Guardian (2008) ”Sweden’s carbon-tax solution to climate change puts it top of the green list”. 29.4.2008.

Hirvilammi, T. & E. Turunen (2009) ”Kohtuulliseen hyvinvointiin ei tarvita ryöstelyä”. Teoksessa Bruun, O. & T. Eskelinen (toim.), Finanssikapitalismi – jumala on kuollut. Like, Helsinki.

Hoffrén, Jukka (2009) ”BKT kasvaa, mutta hyvinvointi ei”. Taloussanomat 15.9.2009, (www.talouselama.fi/uutiset/article328138.ece).

Indymedia Climate (2009) ”Climate Treaty more urgent with Global carbon emissions still increasing”.(www.climateimc.org/en/original-news/2009/11/18/scientists-climate-treaty-more-urgent-global-carbon-emissions-still)

Jackson, T. (2009) Prosperity without Growth? The Transition to a Sustainable Economy.Sustainable Development Commission, London. (www.sd-commission.org.uk/publications.php?id=914).

Latouche, S. (2009) Farewell to Growth. Polity Press, Cambridge.

Luoma, P. (2002) Vihreät viirit: Muutos ja pysyvyys Maa- ja metsätaloustuottajain Keskusliiton ympäristöpoliittisissa näkemyksissä vuosina 1980-2000 Maataloustuottaja-lehden valossa. Oulun yliopisto, Oulu. (herkules.oulu.fi/isbn9514267745/isbn9514267745.pdf).

Maan ystävät (2010) Suomen osuus ilmastohaasteista. Kotimaan toimet ja kansainväliset velvoitteet planeetan suojelemiseksi. Maan ystävät, Turku. (www.polttavakysymys.fi/ilmastovastuu/Suomen_osuus_ilmastohaasteesta_020310.pdf).

Moreau, V. & G. Meerganz von Medeazza (2008) ”Is the economy (de)materializing? A comparison of Germany, China and Spain”. In Flipo, F. & F. Schneider (eds.), Proceedings of the First International Conference on Economic De-Growth for Ecological Sustainability and Social Equity. Paris.

Ostrom, E. & H. Nagendra (2008) ”Governing the Commons in the New Millennium: A Diversity of Institutions for Natural Resource Management.” Teoksessa C.J. Cleveland (ed.) Encyclopedia of Earth. Environmental Information Coalition National Council for Science and the Environment, Washington DC. (www.eoearth.org/article/Governing_the_commons_in_the_new_millennium:_A_diversity_of_institutions_for_natural_resource_management).

Pohjola, M. (2009) Työn tuottavuus talouskasvun lähteenä. (www.stat.fi/ajk/tapahtumia/2009-09-30_pohjola.pdf).

Red Pepper (2009) ”Their Crisis, Our Challenge”. David Harveyn haastattelu. March 2009. (www.redpepper.org.uk/Their-crisis-our-challenge?var_recherche=david%20harvey)

Schriefl, E., A. Exner, C. Lauk & K. Kulterer (2008) ”On the way towards a degrowth society: a review of transformation scenarios and desirable visions of the future”. In Flipo, F. & F. Schneider (eds.), Proceedings of the First International Conference on Economic De-Growth for Ecological Sustainability and Social Equity. Paris.

Science Daily (2009) ”Emissions Increase Despite Financial Crisis”. 22.11.2009. (www.sciencedaily.com/releases/2009/11/091111114910.htm)

SITRA (2009) Luonnonvaroissa muutoksen mahdollisuus. Kansallisen luonnonvarastrategian taustaraportti. (www.sitra.fi/fi/Tulevaisuusty%C3%B6/strategiaprosessit/luonnonvarastrategia/luonnonvarastrategia.htm).

Stern Review Report on the Economics of Climate Change (2006) (www.hm-treasury.gov.uk/stern_review_report.htm).

Stranius, L. (2009) ”Ympäristö kiittää”. Teoksessa Bruun, O. & T. Eskelinen (toim.), Finanssikapitalismi – jumala on kuollut. Like, Helsinki.

Suomen ympäristökeskus ja ympäristöministeriö (2009) ”Suomen kansantalouden ympäristövaikutuksista puolet syntyy ulkomailla”. Tiedote 16.3.2009.

Taloussanomat (2009) ”Nelipäiväinen työviikko vähensi energiankulutusta ja sairauslomia”. 5.10.2009. (www.taloussanomat.fi/ulkomaat/2009/10/05/nelipaivainen-tyoviikko-vahensi-energiankulutusta-ja-sairauslomia/200921299/12).

Taloussanomat (2010) ”Rahan perässä juoksu meni pois muodista”. 6.1.2010. (http://www.taloussanomat.fi/tyo-ja-koulutus/2010/01/06/rahan-perassa-juoksu-meni-pois-muodista/201078/139).

Tilastokeskus (2010a) ”Kivihiilen kulutus kasvoi 18 prosenttia vuonna 2009″. 27.1.2010. (http://www.stat.fi/til/kivih/2009/12/kivih_2009_12_2010-01-27_tie_001_fi.html).

Tilastokeskus (2010b) ”Bruttokansantuote supistui 7,8 prosenttia vuonna 2009″. (http://stat.fi/til/vtp/2009/vtp_2009_2010-03-01_kat_001_fi.html).

Toivanen, T. (2009) ”Vertaistaloutta rakentamaan. Lähtökohtia commons-perustaiseen yhteiskuntaan”.(http://www.revalvaatio.org/index.php?option=com_content&view=article&id=65:vertaistaloutta-rakentamaan&catid=31:general&Itemid=46).

Ulvila, M. & J. Pasanen. (eds.) (2009) Sustainable Futures. Replacing Growth Imperative and Hierarchies with Sustainable Ways. Ministry for Foreign Affairs.

Victor, P. A. (2008) Managing Without Growth. Slower by Design, Not Disaster. Edward Elgar Publishing, Massachusetts.

VTT (2009) Energy Visions 2050.

WWF (2008) Living Planet Report 2008. (www.wwf.fi/wwf/www/uploads/pdf/Living_Planet_report_2008.pdf).

WWF Sweden (2008) An Analysis of Sweden’s Carbon Footprint. (www.wwf.se/source.php/1211289/An_Analysis_of_Swedens_Carbon_Footprint.pdf).

3 comments

1 Talouskasvun on jatkuttava (tai kapitalismin on loputtava) | Vallankumouksen hedelmiä { 08.08.10 at 3:33 am }: […] neljännen numeron – suositeltavassa mutta varsin teknokraattisessa – Degrowth-artikkelissa kirjoitetaan: Degrowth-ajattelu haastaa talouskasvuun pyrkivän politiikan. Se pyrkii luomaan […]
2 Megafoni 01/10, ”Vasemmisto” — megafoni.org { 08.12.10 at 10:37 am }: […] Laura Tuominen ja Elina Turunen: Degrowth-talous: mitä se on ja millaista tuotantoa se voisi tarkoittaa? […]
3 Degrowth-liike Suomessa — megafoni.org { 05.01.11 at 7:27 am }: […] degrowth-artikkeleiden joukossa olivat mm. Laura Tuomisen ja Elina Turusen Megafonissa julkaistu Degrowth-talous: mitä se on ja millaista tuotantoa se voisi tarkoittaa? sekä suomenkielisen Wikipedian degrowthia käsittelevä […]