Joukkoliikkeet, demokratia ja puolueiden kriisi
Jiri Sironen
”Järjestöstä oli kehittynyt pienoisvaltio, jolla oli oma byrokraattinen organisaatio ja hierarkian huipulla keskitetty päätöksenteko ja jonka toiminnan painopiste oli parlamentissa. Vaikka painopiste siirtyikin lähinnä vaalien alla vaalipiireihin, johto etääntyi perustasosta. Vallankumouksellinen fraseologia säilyi ohjelmissa, mutta puolueen tosiasiallinen toiminta oli pääasiassa toimitsijoiden tekemää palkkatyötä … työväenliikkeestä muodostui poliittisesti opportunistinen ja reformistinen järjestö, joka tukahdutti eriävät ja kriittiset mielipiteet. Johtajat käyttivät puolueorganisaatiota oman valta-asemansa säilyttämiseksi ja lujittamiseksi … Asemien säilyttäminen käy harvainvaltaiseksi muotoutuneelle puoluejohdolle tärkeämmäksi kuin eteenpäin meno, tärkeämmäksi kuin päämäärä, vallankumous.”
Edellä mainittu sitaatti ei kuvaa vasemmiston tilaa 1900-luvun loppu- vaan alkupuolella, jolloin vasemmistososialisti Robert Michels havainnoi työväenliikettä, jota hän piti kaikista joukkoliikkeistä demokraattisimpana (sitaatin referaatti Kyntäjä, 1982).
Michels havaitsi tutkimuksissaan ”harvainvallan tendenssin” organisaation koon kasvaessa. Havainto kiteytettiin myöhemmin ”oligarkian rautaiseksi laiksi”, vaikka Michels puhui nimenomaan tendenssistä, joka voi esiintyä missä tahansa organisaatiossa. Michelsin ajattelun anti on hänestä käynnistynyt järjestödemokratian, -byrokratian ja -psykologian tutkimussuuntaus (esim. puolueen sisälle muodostuneiden eliittien, poliittisen säädyn ja suljettujen kastien, puoluebyrokratian institutionalisoitumisen ja parlamentin porvarillistavan vaikutuksen tutkimus) sekä kasvanut valppaus tunnistaa demokratiaa rapauttavia tendenssejä, joita vastaan täytyy jatkuvasti taistella myös kaikista demokraattisimmissa organisaatioissa.
Michels oli tarkkanäköinen havainnoidessaan harvainvallan tendenssiä, mutta sokea ”välittömän” ja ”puhtaan” demokratian käsitykselleen (joka nojasi rousseaulaiseen ajatukseen kansan tahdosta, jota ei voi edustaa). Tästä hän johti dead end -tyyppisen johtopäätöksen järjestödemokratian mahdottomuudesta. Käännyttyään myöhemmin fasismin kannattajaksi hänen ei tarvinnut muuttaa koko ajatteluaan, vaan abstrakti käsitys ”kansan tahdosta” taipui muotoon, jossa poikkeuksellinen johtajuus oikeutettiin ”kansan konsensuksella”. Fasistit katsoivat Mussolinin edustavan kansaa mukamas suoremmin kuin parlamentti.
Marxilainen valtioteoria ja demokratia
Michelsin tapaan marxilaisen tradition demokratiakäsitys on pääasiassa painottanut rousseaulaista suoraa ja välitöntä demokratiaa. Marxilta itseltään löytyy useampia demokratiakäsityksiä: yhtäältä hän tunnusti edustuksellisen demokratian edistyksellisyyden (olihan se hänen omankin toimintansa edellytyksenä), toisaalta hän kaipasi todellista ja suoraa demokratiaa, joka voi toteutua vain orgaanisen yhteisön tasolla (esim. kirjoitus Pariisin kommuunista).
Sakari Hänninen on kirjoittanut marxilaisesta dilemmasta. Hänen mukaansa Marxilta löytyy kolmen tasoisia ajatuskuvioita: ”Kritikoidessaan luokkavaltion hallitsemista (herruuttamista) hänen kohteensa on valtion institutionaalinen muoto ja johtopäätöksenään vaatimus valtiokoneiston murskaamisesta, ei valtaamisesta. Kritikoidessaan porvarillisen yhteiskunnan poliittista osallistumista hänen kohteensa on valtion organisoitumismuoto ja vaatimuksensa suora ja välitön yhteisöllinen osallistuminen, kansalaisyhteiskunnan ja valtion eron poistaminen. Kritikoidessaan porvarillisen yhteiskunnan luomaa ja suomaa autonomiaa hänen kohteensa on valtion julkisuusmuoto ja vaatimuksensa lumeista poistuminen” (Hänninen 1986).
Näistä muodoista kaksi (valtion murskaaminen ja lumeista vapautuminen) ovat negatiivisia ja vain suora osallistuminen positiivinen toiminnan muoto. Hänninen ei silti usko Marxin ajatelleen, että moderni politiikka voisi toimia vain yhteisöllisen ja suoran osallistumisen kautta. Näiden eri tasojen ”yhteensopimattomuus” jätti kuitenkin jälkensä marxilaiseen valtioteoriaan.
Italialainen ”liberaalisosialisti” ja politologi Norberto Bobbio on kirjoittanut marxilaisen valtioteorian epätäydellisyydestä ja käsitteellisestä sekaannuksesta muistuttaen samalla siitä, että vaikka poliittinen vapautuminen ei vielä riitä, niin se on silti välttämätöntä ja voi tapahtua vain demokraattisten instituutioiden kehittämisen, laajentamisen ja vahvistamisen kautta.
Bobbio polemisoi Leninin toteamusta siitä, että demokraattinen tasavalta on ”kapitalismin paras ulkokuori” ja kysyy, millainen on sitten sosialismin paras ulkokuori, diktatuuriko? Aivan kuin kapitalistit, eikä työväki, olisivat taistelleet demokratian puolesta! Bobbio osoittaa Marxin, Engelsin ja Leninin määritelleen ensi kertaa diktatuurin muuksi kuin määräaikaiseksi poikkeustilaksi – jollaisena se on politiikan teoriassa aina antiikista Carl Schmittiin saakka esiintynyt – puhuessaan luokkadiktatuurista ja samaistaen näin diktatuurin herruuteen. Politiikan teoriassa diktatuuria, joka ei ole poikkeuksellinen ja määräaikainen, on kuitenkin aina kutsuttu despotismiksi.
Kun Marx, Engels ja Lenin ajattelivat politiikkaa voimankäytön alueena (missä he toki ovat Bobbion mielestä oikeassa), ja koettivat ratkaista kysymystä tämän voimankäytön historiallisesta subjektista (kulloinkin hallitseva luokka), heiltä jäi analysoimatta tarkemmin ne tavat ja muodot (”instituutioiden ongelma”), joilla tätä voimaa käytetään. (Bobbio 1988)
Suoran demokratian fetissiluonne
Bobbio pitää suoraa demokratiaa marxilaisen valtioteorian johtoajatuksena ja katsoo että siitä on tehty fetissi, ilman että on edes kysytty, onko se mahdollista tai että sen sisältöä ja suhdetta edustukselliseen demokratiaan olisi kunnolla analysoitu.
Tuore esimerkki tällaisesta löytyy mm. Eetu Vireniltä (2008) Puolueiden kriisi -pamfletista, kun hän kirjoittaa että vasemmiston olisi pyrittävä häpäisemään ja tallaamaan historian lokaan ”edustuksellinen politiikka (poliittinen sääty, erillinen politiikan paikka)” sen sijaan, että pelastaisi sen uusliberalismin kynsistä. Edelleen Viren peräänkuuluttaa massaorganisaation rakentamisen ja kannatuksen keräämisen sijaan ”paikallisia ja hetkellisiä uuden demokratian muotoja”. Politiikan erillisen paikan ja säädyn murskaaminen on toki tavoiteltava asia demokratian kannalta, mutta edustuksellisuuden hylkääminen sen toteuttamiseksi perusteetonta. Jukka Peltokoski (2009) toteaa, että ”vaikka organisoitumiskammo vaivaa usein juuri edustuksellisuuden kriitikoita, se jos mikä jättää liikkeet täysin edustajien ja katkeran voimattomuuden tunteen armoille.” Ja tietenkin meidän tulisi vaatia hetkellisyyden sijaan jatkuvia ja pysyviä demokratian muotoja!
Suora demokratia toimii pienissä yhteisöissä, mutta kategorisesti edustuksellisen demokratian hylkäämisellä on pakenemisen kaltainen vaikutus. Sakari Hänninen on kirjoittanut: ”On mahdotonta ohittaa taistelua vallasta, mikäli tähdätään yhteiskunnalliseen muutokseen. On mahdotonta laiminlyödä poliittista taistelua jollakin valtiollisen muodon tasolla (julkisuusmuodon, organisoitumismuodon, institutionaalisen muodon), mikäli halutaan kehittää yhteiskunnallista muutosta, sosiaalista emansipaatiota aktualisoiva poliittinen liike” (Hänninen 1986). Useiden tasojen puolesta puhuu myös Tuomas Rantanen (2008), jonka mukaan ”politiikan pelitila kasvaa … yleensä aina, kun demokratiaa vaaditaan edustuksellisten rakenteiden ulkopuolelta”.
Bobbion mukaan rousseaulaisen suoran demokratian suurin merkitys on sen ymmärtäminen kokousdemokratiaksi. Tällaisena sen käyttöä rajoittaa mittakaava. Bobbiolle on tärkeää, että rousseaulainen abstrakti suvereenin kansan käsite hajotetaan konkreettisiin osallistuvien kansalaisten yksiköihin (vrt. Michelsin myöhempi fasismi). Kukaan tuskin nykyään kiistää myöskään suoran demokratian merkitystä kansanäänestysten muodossa (Bobbio 1988), vaikka käytäntö tässäkin laahaa jäljessä.
Jos edustuksellinen demokratia voi rapautua virkamies-/toimitsijavallaksi, jossa edustajat toimivat kumileimasimina jo tehdyille päätöksille, voi suora demokratiakin esiintyä sellaisena ”huutoäänestysdemokratiana”, jossa päätökset syntyvät impulsiivisesti sen mukaan, ketkä osallistuvat kokouksiin, jaksavat istua siellä loppuun saakka ja tulevat valituiksi kokousten välisiin toimeenpanoelimiin. Pelkkä muoto ei siis kummassakaan tapauksessa takaa demokratian toteutumista.
Suoraa ja edustuksellista demokratiaa ei pitäisi ajatella toisilleen vastakkaisia, vaan toisiaan täydentävinä demokratian malleina. Modernissa valtiossa edustuksellisuutta ei voida ajatella korvattavan suoralla demokratialla. Toisaalta edustuksellisuus ei varmasti toimi tyydyttävästi ilman suoran demokratian tukea ja paikkausoperaatiota. Suoran demokratian on katsottu parantavan ja täydentävän edustuksellista demokratiaa, tuottavan entistä edustuksellisempaa demokratiaa (Büchi et al. 2007). Ongelma ei ole edustuksellinen demokratia, vaan se, että demokratia ei ole tarpeeksi edustuksellista.
Suoran demokratian fetisoimisen sijaan tarvitsemme syvempää demokratian analyysia ja demokratiateoriaa, joka sisältää demokratian laajentamista sekä edustuksellisessa (mm. taloudellisen vallan sfääri, työpaikat, kunnallispolitiikassa kaupunginosataso) että suorassa (siellä missä se toimii esim. mittakaavan takia edustuksellista demokratiaa paremmin tai missä se täydentää edustuksellista demokratiaa) muodossaan.
Demokratian ulkoisen muodon lisäksi katse pitää luoda myös sen sisältöön, mm. osallistuvien riittävän aikaiseen tiedonsaantiin vireillä olevista asioista, täysivaltaiseen mahdollisuuteen vaikuttaa esityslistojen muotoutumiseen, päätösten läpinäkyvyyteen ja kirjaamiseen jne.
Puolueiden kriisi ja vasemmisto
Kuten alun Michels -esimerkki osoittaa, ”puolueiden kriisi” on teemana lähes yhtä vanha kuin työväen puolueet. ”Kriisiin” on yritetty vastata 60-luvulta lähtien Euroopan uusvasemmiston piirissä etsimällä uusia tapoja tehdä politiikkaa, usein puolueiden ulkopuolella ja niiden perinteisistä politiikan tekemisen tavoista vapautuneina. Antiautoritaarisuus ja vallan hajauttaminen olivat 60-lukulaisia avainteemoja, ja näiden teemojen kehittely jatkui uusvasemmistossa seuraaville vuosikymmenille, joskin 70-luvun ”autoritaarinen käänne” ja yhteiskunnallisen konfliktin kärjistyminen sekä militarisoituminen muodostivat tähän poikkeaman.
Kun etenkin 80-luvulla alettiin puhua puoluejärjestelmän ja modernin politiikan kriisistä, puolueiden muuttumisesta herrahisseiksi, puolueiden jäsenmäärän ja äänestysinnokkuuden laskusta, uusvasemmisto ja sen piiristä syntynyt vihreä liike yrittivät puoluepolitiikan puolella tuoda mukaan vallan hajauttamista ja demokratiaa uudistavia käytäntöjä.
Kaikissa suomalaisissa puolueissa keskusteltiin 80-luvulla uudentyyppisestä organisaatiosta, mutta laajin keskustelu käytiin Vasemmistoliiton perustamisen ympärillä. Vihreiden keskustelu oli suomalaisia puolueita tutkineen Rauli Mickelssonin (2007) mukaan uraa uurtavaa, mutta siihen osallistui vain noin viidesosa siitä ihmismäärästä joka keskusteli aiheesta vasemmiston piirissä. Suomessa ”epäpoliittinen” 80-luku tuotti Vihreän liikkeen muovautumisen puolueeksi vuonna 1988 ja SKDL/SKP-puolueperheen muodonmuutoksen Vasemmistoliitoksi vuonna 1990.
Vasemmistoliiton organisaatiokeskustelussa Jan Otto Andersson korosti vapaiden toimintaryhmien merkitystä. Sakari Hänninen ehdotti puolestaan perustason toiminnan painopisteeksi vapaamuotoisia projekteja, jotka olisivat toisistaan riippumattomia ja joiden toiminta voitaisiin lopettaa kun tavoite ja tehtävä olisi saavutettu. Kari Vähätalon mukaan taas avoin organisaatio pystyy reagoimaan paremmin yhteiskunnan muutoksiin. (Mickelsson 2007.)
Vasemmistoliiton ensimmäisessä puolueohjelmassa vuonna 1990 kirjoitettiin Demokratia ja aktiivinen kansalaisuus -otsikon alla mm. seuraavaa (Vasemmistoliitto 1990):
- Demokratian vahvistamiseksi tarvitaan sekä edustuksellisten rakenteiden uudistamista ja taloudellisen vallan hajauttamista että kansalaisten omaan aktiivisuuteen perustuvan vallankäytön mahdollisuuksien lisäämistä.
- Kansalaisten omaan aktiivisuuteen perustuvaa vallankäyttöä on kaikin tavoin rohkaistava ja sille on luotava uusia mahdollisuuksia ja muotoja.
- Haluamme toteuttaa Vasemmistoliiton toiminnassa laajinta mahdollista julkisuutta ja demokratiaa.
- Rakennamme linjamme avoimessa keskustelussa jäsentemme ja kannattajiemme kesken. Haluamme avata omat vaikutusmahdollisuutemme kansalaisten toiminnan kanaviksi.
Vasemmistoliitto oli siis vihreiden tapaan syntyessään ”uutta politiikkaa” painottava puolue, mutta muun muassa sen SKDL/SKP-ajoista periytynyt järjestörakenne veti toimintaa osittain takaisin vanhoihin kaavoihin.
90-luvun vaihtoehtoliikkeissä oli vahvasti mukana puoluekritiikki, jossa oli vaikutteita sekä ympäristöaktivisteilta (jotka kritisoivat vihreän liikkeen puolueeksi muodostumista), että anarkisteilta (jotka kritisoivat suomalaista ”valtiovasemmistoa”). Vallan hajauttamisen puolesta puhunut anarkismi tavallaan löydettiin Suomessa vasta 90-luvulla, jos mukaan ei lasketa joitakin 1900-luvun alkuvuosien työväenpuolueen sisäisiä virtauksia ja 60-luvun vastakulttuurihippeilyjä. Sen nousun 90-luvulla voi nähdä myös myöhäisenä reaktiona 70-luvun taistolaisuudelle. 90-luvun aktivismi ja anarkismi tuottivat hyvää herruuden analyysiä ja valtakritiikkiä, mutta myös dogmaattista ja epäpolitisoivaa edustuksellisen demokratian vastaisuutta (ehkä huippunaan ”älä äänestä” -kampanjat).
Viime vuosina on jälleen puhuttu puolueiden kriisistä ja kyselty demokratian toimintatapojen (esim. vaalirahoitus) perään. Samalla kun kansalaisten luottamus poliittisiin puolueisiin on ollut laskussa, on kuultu myös puolueiden toiminnan kehittämistä perääviä puheenvuoroja. Esimerkiksi Hanna Kuuselan ja Mika Rönkön toimittaman Puolueiden kriisi -pamfletin taustaideana oli politiikan palauttaminen puolueiden asialistalle sekä kansalaisten ja jäsenten kontrolliin: ”Puolueet on demokratisoitava ja radikalisoitava. Sisäisen demokratian lisäksi niiden on otettava kantaa ja tehtävä todellisia puolueohjelmia, jotka vetävät poliittisia linjoja” (Kuusela & Rönkkö 2008).
Bios Politikos (2009) taas kirjoittaa aktivismin ja puoluepolitiikan suhteesta seuraavasti:
On selvää, että puoluepolitiikan ja aktivismin välillä on aina tietty ristiriita ja ero, jonka tulisi kuitenkin olla liikkeen moottori, ei sen jarru. Tällä hetkellä puoluepolitiikan kangistuneet toimintatavat ainoastaan rajoittavat liikkeen uudistumista ja uhkaavat jo samalla koko vasemmiston säilymistä. Vasemmiston olisi ehdottomasti keksittävä tuo moottori uudelleen, mutta se ei voi tapahtua ilman puoluepoliittisen aktivismin uutta syntymää. … Se mitä vasemmisto tarvitsee nyt, on avautuma uudenlaiselle puoluepoliittiselle aktivismille … Poliittinen liike ja aktivismi tarvitsee aina puoluepoliittista tukea ja kotia, sen ovat 1990-luvun epäonnistuneet protestit osoittaneet. Tarvitaan siis toisaalta ihmisiä, jotka ovat valmiita toimimaan ja ajattelemaan itse asiaa, ilman kiinnostusta puoluepoliittisiin käytäntöihin, yhteiskunnan hyväksyttyihin pelisääntöihin ja kannattajakunnan miellyttämiseen. Toisaalta tarvitaan myös puoluepoliittisen toiminnan osaavaa väkeä, jotka osaavat kanavoida toimintaan rahaa ja käyttää valtaa myös sellaisilla foorumeilla, joille aktivisteilla ei ole mitään asiaa. Katu-uskottavuuden lisäksi tarvitaan siis myös uskottavuutta äänestäjien silmissä, tekoja poliittisilla areenoilla kuten kunnanvaltuustoissa ja eduskunnassa … Kun 2010-luvun poliittinen liikehdintä etsii kotiaan, olisi vasemmiston nähtävä siinä viimeinen tilaisuutensa. Jos vasemmisto ei avaa oviaan, niin julkisesti kuin myös aidosti kulissien takana, on vasemmiston taru valitettavasti ohi.
Käytännön osallistumisen muotoja
Esittelen seuraavassa muutamia sellaisia keinoja edistää demokratiaa ja osallistumista puoluetoiminnassa, jotka eivät välttämättä ole uusia, mutta eivät ole myöskään menettäneet ajankohtaisuuttaan. Näillä keinoilla voi lisätä puoluetoiminnan sisäistä avoimuutta ja kommunikaatiota sekä vähentää blokkiutumista ja turhia skismoja.
Nämä keinot voi nähdä myös yrityksinä vastata analyysiin nyky-yhteiskunnan massaintellektuaalisuudesta, joukkoälystä ja tiedon vertaistuotannosta. Ne yhteiskunnalliset liikkeet, jotka ymmärtävät näiden ilmiöiden organisatoriset merkitykset, pystyvät todennäköisesti myös toimimaan aloitteellisesti ja tehokkaasti.
Avoimet kokoukset ja tilaisuudet
Avoimet kokoukset pienentävät kynnystä tulla mukaan toimintaan, poistavat passivoivan erottelun rivijäseniin ja aktiiveihin (esim. hallitus) sekä mahdollistavat ryhmien ja osastojen avautumisen. Viime aikoina tällaista toimintamallia on propagoinut Vasemmistoliiton helsinkiläinen puolueosasto Vasemmistolinkki.
Avoimet tilaisuudet tarjoavat osallistumismahdollisuuksia toimintaan vasta mukaan tuleville ja sitoutumattomille toiminnasta kiinnostuneille sekä asettavat samalla puolueiden näkökulmat ja ajatustottumukset julkiseen testiin purkaen mahdollista sisäistä eristäytyneisyyttä. Esimerkkinä käy Vapaus valita toisin -verkoston ”yleiskokous” Kulttuuritalolla keväällä 2009 sekä ruotsalainen Sosialistinen foorumi, jossa on mukana muun muassa maan vasemmistolehdet, punavihreän puoluekoalition puolueet sekä ay-liikettä.
Puoluekokous voidaan myös järjestää avoimena kaikille puolueen jäsenille, kuten Suomessa Vihreillä (käytännössä tämä on johtanut siihen, että ne jotka eivät mahdu puoluekokoussaliin, seuraavat kokousta läheisissä tiloissa videoskriinin kautta). Vasemmistolinkki on ehdottanut, että Vasemmistoliiton puoluevaltuuston kokouksien yhteydessä järjestettäisiin aina myös avoin tilaisuus.
Laajemmat osallistumismahdollisuudet jäsenille ja puolueen ulkopuolisille
Osittain sama asia kuin avoimet kokoukset ja tilaisuudet, mutta laajennettuna myös muuhun puolueen toimintaan, kuten erilaiset työ- ja teemaryhmät. Kiinnostuneita tulisi hakea avoimen haun perusteella. Puolueen jäsenyyden puuttumisen ei pitäisi olla este osallistua, jos esimerkiksi jonkin asian tutkijalla tai siitä käytännön kokemusta omaavalla ihmisellä on kiinnostusta toimia asian edistämiseksi. Käytännössä kiinnostuneita voitaisiin rekrytoida esimerkiksi sähköpostilistojen ja lehtimainosten avulla. Verkkotekniikan avulla pitäisi luoda lisää erilaisia tapoja ja sommitelmia käydä puolueiden sisäistä keskustelua. Aiheeseen liittyy myös puolueen ohjelmien laatimisen ja kommentoinnin mahdollisuus verkossa, jota Vasemmistoliitto ja Vihreät parhaillaan harjoittelevat.
Luottamustoimien jakaminen ja rotaatio
Vallan jakautumisen ja kierrättämisen edistämiseksi on kehitetty erilaisia rotaatiokäytäntöjä. Vasemmistoliiton ensimmäisissä säännöissä puoluehallituksen ja -valtuuston jäsenten kausien määrä oli rajoitettu kahteen, mutta sääntöjä muutettiin muutaman vuoden jälkeen. Suomen Vihreillä on ollut samanlaisia säännöksiä, mutta heidän keskuudessaan on keskusteltu viime aikoina siitä, että asiantuntemuksen ei pitäisi joutua väistymään rotaatioperiaatteen takia. Joidenkin mielestä tärkeämpää kuin noudattaa tiukkoja muodollisia vaatimuksia esimerkiksi kahdesta kaudesta jossain luottamustehtävässä, olisi saattaa rotaatioperiaate eläväksi toiminnaksi, niin että yhä suurempi joukko puolueen jäsenistä toimisi erilaisissa tehtävissä.
Toisaalta kahden tai kolmen kauden rotaatioperiaate tuottaa todellista vaihtuvuutta luottamuselimissä, sen sijaan, että uskotellaan vallan jakamisen olevan hyvällä mallilla, mutta samat ihmiset istuvat vuosikymmenestä toiseen samoissa toimissa. Vaikka joku toimija olisi niin erinomainen, että rotaatio tuntuisi resurssien ja ammattitaidon vähenemiseltä, niin se haastaa toisaalta kehittämään vähemmän henkilöriippuvaisia toimintamuotoja, joissa aiemmin jossain luottamustoimessa ollut voi toimia edelleen uuden henkilön tukena tai parina. Rotaatiosta luopuminen voidaan tästä näkökulmasta nähdä epäonnistumisena ”pitkällä marssilla instituutioiden läpi”, jossa instituutiot ovat muuttaneet toimijoita ja saaneet ne luopumaan periaatteistaan. Ainakin rotaatioperiaate tulisi kirjata toimintaa ohjaaviin periaatteisiin suosituksena, josta poikkeaminen tulee perustella.
Joustava organisaatiomalli
Puolueiden organisaatio on yleensä kolmiportainen, perustason paikallisyhdistykset muodostavat piiritason ja nämä vastaavasti valtakunnallisen tason. Osasto- ja piiritasolla tehdään paljon päällekäistä työtä. Hallinnollisia ja taloudellisia rutiineja sekä samoja asioita pyöritellään eristyneesti pienissä porukoissa. Tämän sijaan tulisi kehittää toimintamuotoja, joissa jokainen voisi osallistua joustavasti häntä kiinnostavien asioiden edistämiseen. Organisaation muutoksessa pitäisi kuitenkin ottaa huomioon, että perustoiminnan taso pysyy tarpeeksi pienenä yksilöiden osallistumismahdollisuuksien näkökulmasta ja mahdollisesti lakkautettavien tai yhdistettävien perusosastojen tilalle pitäisi aidosti organisoida toisenlaista toimintaa (teemakokouksia, katu- ja toritoimintaa, uusien iltoja, seminaareja, talkoita, juhlia). Yksi lähestymistapa on jakaa sisäistä tukea ruohonjuuritason ryhmille ja projekteille, jolloin projektit saavat resursseja toimintaansa mutta heidän ei tarvitse pyörittää itse kaikkea taloushallintoa. Tällainen malli on käytössä muun muassa Vasemmistonuorilla ja Vasemmistoliiton yleisen vuosittaisen projektirahan käyttöönottoa on esittänyt myös Vasemmistolinkki.
Jäsenäänestykset
Jan Koskimies (2009) on esittänyt Vasemmistoliitolle mallia, jossa sitova jäsenäänestys pitää järjestää, jos puoluejohto, viidesosaa jäsenistä vastaava määrä puolueosastoista tai kymmenesosa jäsenistä sitä vaatii. Lisäksi puolueen puheenjohtaja valittaisiin aina suoralla jäsenäänestyksellä. Tanskalainen Socialistisk Folkepartie (SF) on vahvistanut jäsendemokratiaansa ottamalla käyttöönsä suorat jäsenäänestykset tärkeimmistä linjoistaan sekä puheenjohtajastaan. Puolueen avautuminen yhdistyneenä kykyyn esittää tiiviisti ja ymmärrettävästi poliittisia vaatimuksia julkisuudessa ja kampanjoinnissa on kaksinkertaistanut puolueen jäsenmäärän ja kannatuksen. Jäsenäänestyksiä olisi hyvä järjestää myös ”pienemmistä” poliittisista nimityksistä, kuten puoluekokousedustajista, -valtuuston jäsenistä ja eri vaalien ehdokaslistoista. Vaikka sähköisen äänestämisen kokeilut ovat kohdanneet ongelmia kunnallisissa vaaleissa, puolueen tai piirien sisäiset äänestykset ovat varmasti toteutettavissa verkossa.
Lopuksi
Politiikan sisältöjä koskeva keskustelu puolueiden aloitteettomuudesta ja ohjelmattomuudesta voi liittyä myös organisaatiota koskeviin huomioihin, etenkin silloin kun ajatellaan puolue-eliitin eriytyneen perustoiminnan tasosta tai kansalaisten ja päättäjien välisen suhteen katkenneen. Tässä artikkelissa on kuitenkin keskitytty politiikan muotoihin ja rakenteisiin. Käsittelyn ulkopuolelle on jäänyt myös ammattiyhdistysliike, jossa alasta, liitosta ja toiminnan tasosta riippuen on usein vielä puolueitakin enemmän ongelmia jäsendemokratian suhteen.
Lähteet
Bios Politikos (2009): ”Vasemmisto tarvitsee puoluepoliittista aktivismia”, verkkolehti Revalvaatio, http://www.revalvaatio.org
Bobbio, Norberto (1988): Marx, valtio ja klassikot – kolme esseetä MondOperaiossa, JYYn julkaisusarja nro 27, suom. Olavi Palin ja Vesa Suominen, Jyväskylä.
Büchi, Rolf & Braun, Nadja & Kaufmann, Bruno (2007): Opas suoraan demokratiaan, Info / Like, Keuruu.Hänninen, Sakari (1986): Valtiosta valtaan, Tutkijaliitto, Jyväskylä.
Koskimies, Jan (2009): ”Puoluedemokratiaa vahvistettava”, Aloite vasemmistolle -lehti, Vasemmistofoorumi.
Kuusela, Hanna & Rönkkö, Mika (2008), Puolueiden kriisi, Into / Like, Keuruu.
Kyntäjä, Timo (1982): ”Michelsin oligarkiateoria – yltiödemokraattinen väärinymmärrys?”, teoksessa Robert Michelsin oligarkiateoria ja modernin politiikan kriisi (toim. Kari Palonen ja Kyösti Pekonen), Jyväskylän yliopisto / valtio-opin laitos, Jyväskylä.
Peltokoski, Jukka (2009): ”Leninismin aave”, Megafoni 1/2009
Mickelsson, Rauli (2007): Suomen puolueet – Historia, muutos ja nykypäivä, Vastapaino, Tampere.
Rantanen, Tuomas (2008): ”Punavihreät vastakoneet”, teoksessa Puolueiden kriisi (toim. Hanna Kuusela ja Mika Rönkkö), Into / Like, Keuruu.
Vasemmistoliiton perustavan kokouksen ohjelma, Vasemmistoliitto 1990.
Viren, Eetu (2008): ”Yleisvasemmistolainen hegemonia”, teoksessa Puolueiden kriisi (toim. Hanna Kuusela ja Mika Rönkkö), Into / Like, Keuruu.
Tapani Rytöhonka: Maammesarja
-
Tuoreinta Maammesarjassa:
2 comments
[…] Jiri Sironen: Joukkoliikkeet, demokratia ja puolueiden kriisi […]
[…] Joukkoliikkeet, Demokratia Ja Puolueiden Kriisi […]
Leave a Comment