Uutta ja vanhaa
Kalle Seppä
Viimeisten kuukausien aikana ”liberaalin” punavihreän vasemmistopuolueen hypoteesi on voimistunut puolueemme poliittisessa debatissa. Vasemmistoliitto on ottanut askeleita ekologiseen suuntaan. Vasemmistoliitto on selkeästi ottanut askeleita sisäisen avoimuuden suuntaan. Vasemmistoliitto on selkeästi ottanut – ainakin keskustelun tasolla – askeleita kohti uutta siirtolaispolitiikkaa. Vasemmistoliitto on selkeästi ottanut askeleita kohti perustuloa. Vasemmistoliitto on selkeästi ottanut askeleita prekariaattikäsitteen hyödyntämiseksi.
Vanhan ja uuden työn puolue
Vasemmistoliitto on jossakin määrin etääntymässä joistakin perinteisistä kannattajaryhmistä, joiden tuki mahdollisesti valuu SDP:lle ja PS:lle. Tuntuu helpommalta taistella liikkuvista punavihreistä äänistä yleisillä eettisillä ja moraalisilla puheilla kuin tarttua analyyttisesti ja päättäväisesti työn ja toimeentulon teemoihin, ja saada rakennettua uudelleen puolueen poliittinen kannatus uuden ja vanhan työn parissa. Taistelut turkistatarhausta tai ydinvoimaa vastaan ainoastaan repivät puoluetta: sikäli kun ne lisäävät kannatusta, ne samalla myös vähentävät sitä. Ainoat tahot puolueessa, joilla tuntuu olevan jonkinlainen realistinen käsitys poliittisista väännöistä ja mahdollisista saavutuksista, ovat juuri ne tahot, joita parjataan ”vanhakantaisiksi”. Vanhan työn poliittista realismia olisi päivitettävä uuden työn uusilla vaatimuksilla. Uuden työn vaatimukset olisi muutettava realistisiksi vanhan työn politiikalla.
Vasemmistoliiton uudistuminen ja vihertyminen koetaan puolueen sisällä yleisesti positiivisena prosessina, jonka pitäisi lisätä puolueemme kannatusta. Vasemmistoliiton modernisointi on prosessi, joka näyttäytyy osalle jäsenistöstä positiivisena epokaalisena prosessina. On kuitenkin muistettava, että puolueemme sisällä on myös toisenlaisia painotuksia. Uudistuminen voi olla osalle jäsenistöä myös menettämisen epokaalinen prosessi: kontaktin menettämistä työläisiin ja traditioomme. Tuoko puolueen modernisointi uutta kannatusta ja ääniä vai onko kyseessä loppujen lopuksi vain nollasummapeli?
Teesini on se, että hyödyllistä olisi pyrkiä lisäämään kannatusta sekä vanhan teollisen työn että uuden työn tiettyjen muotojen parissa ja jättää uuden työn kehittyneimmät muodot muiden poliittisten voimien piiriin. Termiä ”vanha teollinen työ” tuskin tarvitsee selventää. ”Uudella työllä” tarkoitan kaikkia niitä työn muotoja, jotka ovat uusia juridisesti (sopimusmuodot), uusia sisällöllisesti (immateriaalisuus) ja uusia subjektiivisesti (siirtolaisten työ). Tämän uuden työn piirissä, joka voi olla äärimmäisen rikasta ja äärimmäisen köyhää, puolueemme kannatus on löydettävissä juuri jälkimmäisestä osasta. Luokkarakenteesta on löydettävissä sellaisia segmenttejä, joita on mahdollista viedä helpommin kuin toisia, autonomian ja konfliktien tielle. Luokkayhtenäisyyden fetissi on aina ollut autonomian ja konfliktien kuolema.
Puolueen sisäisessä debatissa on välillä kuitenkin tuntunut siltä, että politiikkamme kohde on päinvastoin uuden freelanceluokan paremmin toimeentuleva osio. On omaksuttu tälle luokalle ominainen liberaalisuus, jatkuva debatointi ja eräänlainen poliittinen korrektius, joka hyvin usein kulkee jo moralismin tiellä. Nykykontekstissa – johtuen nykyisen taloudellisen ja yhteiskunnallisen tilanteen vakavuudesta – vasemmistolaisuuden pitäisi kuitenkin tarkoittaa aivan muita asioita. Ennen kaikkea liberalismin, puhumisen ja moralismin korvaamista sosialismilla, desisionismilla ja poliittisella realismilla. Enemmän sosialistisia realistisia päätöksiä, vähemmän liberaalisia moralistisia keskusteluja.
Puoluejohdon esittämä poliittinen tavoiteohjelmaluonnos on paperi, joka ei vastaa strategisiin kysymyksiin ja materiaalisiin linjauksiin. Se on listaus kaikkea hyvää. Se on eräänlainen ostoslista ilman hintalappua tai epärealistisella hintalapulla. Poliittisen tavoiteohjelman luonnoksen arvo on nolla ilman poliittista päätöstä strategisista tavoitteista, subjekteista ja välineistä, joita on käytettävä. Yleinen listaus on korvattava strategisilla tavoitteilla, jotka liittyvät kansallistamiseen, perustuloon, työn oikeuksiin ja siirtolaisuuteen. Yleinen listaus on korvattava subjekteilla, joita ovat vanhan teollisen työn tekijät, uuden prekaarin työn tekijät ja siirtolaiset. Yleinen listaus on korvattava välineillä, jotka ovat parlamentaarisia ja myös – korostetusti – ulkoparlamentaarisia.
Ei kai kukaan meistä ihan oikeasti kuvittele saavansa yhtäkään ääntä taas kerran vatvomalla hirvittävää taikinaa, ja taas kerran, maalaamalla hirvittäviä seiniä, joissa vatkataan yhteen kaikki maailmanparannuskeinot, jauhot ja värit? Viimeisten vuosikymmenien aikana vaaleissa ovat menestyneet ne puolueet, jotka ovat kyenneet radikalisoimaan omia positioitaan, fokusoimaan vain tiettyihin määriteltyihin asioihin: ympäristöstä muukalaisvihaan, yrittäjyydestä herravihaan. Mikä on puolueemme keskeisin asia? Puolueemme keskeisin asia on vanhan ja uuden työn materiaalinen etu.
Työväen autonomian puolue
Kenen puolue on Vasemmistoliitto, tai paremminkin sanottuna, kenen puolue on historiallinen vasemmistopuolue? Tämä on hyvin selkeä kysymys, johon joskus on osattu antaa selkeä vastaus: työväen puolue. Vasemmistopuolue on historiallisesti pienipalkkaisten työläisten, älymystön tiettyjen osien ja syrjäseutujen köyhien puolue. Historiallisella vasemmistopuolueella tarkoitan organisoitunutta jatkumoa, joka on läpikulkenut Suomen työväen vuodesta 1918 (juuri vuodesta 1918, eikä vuodesta 1899).
Keitä Vasemmistoliiton punavihreän kurssin edustajat haluaisivat Vasemmistoliiton edustavan? On selvää, että Vasemmistoliiton halutaan olevan sellaisten ihmisten puolue, jotka tukevat liberaaleja arvoja ja liberaalia politiikkaa. Usein myös liberaalia talouspolitiikkaa. Välillä on sellainen tunne, että on tapahtumassa siirtymä työväen puolueesta ”kaikkien vähemmistöjen” puolueeksi, epämääräisyyden puolueeksi ja marginaalin puolueeksi. Eräänlainen postmoderni kyhäelmä aikakaudella, jolloin postmoderni on – käyttääksemme erästä postmodernia termiä – niin passé. Eräänlainen postmoderniin siirtymä postmodernin kuoleman jälkeen. Onko sitten niin, että historian romukoppaan pitäisi heittää kaikki se mitä jäljellä on ”laskoksien” ja ”reunamien” liikkeistä? Tähän ei voi vastata kuin kahdella tavalla: a) kyse on metodologiasta, eikä totuudesta ja b) Hic Rhodus, Hic Salta.
Ongelma on se, että asiat, joista viimeisen vuoden aikana puolueeseen liittyneet toverit (he eivät tietenkään edusta yhtä yhtenäistä positiota) puhuivat kymmenen vuotta sitten yhteiskunnallisissa liikkeissä, materialisoituvat puolueessa vasta nyt. Itse en ainakaan tullut puolueeseen tuodakseni tänne liikkeiden epämääräisyyttä, tulin tänne löytämään välineen, jolla organisoida liikkeitä. Löytämään uutta tietä, jonka avulla pääsisi eroon liikkeiden epämääräisyydestä ja liberalismista. Ei ole tietenkään syytä hylätä poliittista perintöään – prekariaatista siirtolaisuuskamppailuihin – vaan haluta, että jatkuvuuden puolue on myös murtuman puolue. Uuden työn puolue. Jatkuvuuden ja murtuman, uuden ja vanhan, stabiilin ja prekaarin.
Tuttu teoreettinen solmukohta on juuri se, että kapitalistisessa taloudellispoliittisessa muodostelmassa ainoastaan porvarilliset puolueet ovat ”kaikkien” puolueita. Ymmärtääkseen tätä ei tarvitse lukea Althusserin tai Gramscin ”opera omnia”. Työväen puolue ei voi olla ”kaikkien” puolue, se voi olla vain ja ainoastaan työväen autonomian puolue. Tätä determinaatiota puolueen luokkakantaisuudesta ei voi sivuttaa. Jos puolueemme olisi – esimerkiksi poliittisen tavoiteohjelmaluonnoksen mukaisesti – kaikkien puolue, silloin se ei olisi kenenkään puolue, eli se olisi porvarillinen puolue. Vasemmistoliiton vaikeudet eivät johdu siitä, että me olisimme liian luokkakantaisia, vaan juuri päinvastaisesta syystä. Luokkataistelun monopoli – ja luokkaidentiteetti – on jätetty muille, ja samalla on kuviteltu, että se auttaisi vasemmistoa. Paradoksaalisella tavalla juuri kun Kokoomus käy ankarimmin uusliberaalista luokkataistelua. Se voi esiintyä ”kaikkien” neutraalina puolueena juuri sen historiallisen tosiasian vuoksi, että porvarit eivät käy luokkataistelua. Tällainen ylellisyys ei ole sallittu vasemmistopuolueelle: kun se käy luokkataistelua, se voi esiintyä vain ja ainoastaan työväen autonomian puolueena, ilman antiikista lainattuja valepukuja.
Käännetään asia toisinpäin. Minkälaista puoluetta vanhan työn väki ja uuden työn väki tarvitsevat? He eivät tarvitse puoluetta, joka ajaa kaikkien etua, vaan puoluetta, joka ajaa autonomisesti heidän määrättyjä ja määriteltyjä etujaan. Mitä tämä tarkoittaa konkreettisesti? Se tarkoittaa, että sosiaalipalveluja voidaan leikata hyvätuloisilta mutta ei työväeltä. Se tarkoittaa – provokatiivisesti sanottuna – leikkauslistoja, joissa poistetaan kirjastoja, poliklinikoita ja päivähoitopaikkoja porvarillisilta alueilta, ja ylläpidetään niitä työväen asuinalueilla. Universaalisuuden eteen on asetettava luokkakantaisuus. Tekisi mieli sanoa ”ideologisista syistä”. On selvä, että valtion talouden tila on sellainen jo nyt että leikkauksia on tehtävä. Työväen puolue ei siis vastusta leikkauksia vaan uuden talouspolitiikan nimissä kohdistaa ne vihollisiin. Se ajattelee työväen autonomista etua. Vaikka sitten palvelujen polarisaation kustannuksella. Meidän on opittava melko paljon EK:lta ja Kokoomukselta. Erityisesti meidän olisi opittava hylkäämään universalismi ja ajattelemaan pelkästään luokkaetua. Kummallista kyllä universalismin aave ja ”pohjoismaisen hyvinvointivaltion” myytti kummittelevat yhä myös puolueessamme. Työväen puolueella on siis vihollisia. Se toimii demokratian puitteissa, mutta silti sillä on vihollisia. Voimia, joita se haluaa poistaa demokraattisesti poliittiselta näyttämöltä. Tämä jo erottaa selkeästi työväen puolueen liberalismista. Vihollinen on keskeinen käsite työväen puolueen arsenaalissa.
Onko sitten mitään järkeä puhua luokasta 2010-luvulla? Taas kerran paradoksi. Juuri kun vasemmisto lopetti puheen luokista, luokat ovat palanneet vahvempina kuin koskaan poliittisen ja yhteiskunnallisen toiminnan näyttämölle. Suuri talouskriisi päivitti taas kerran kaikkien agendan luokkakantaiseen suuntaan: Obamasta Merkeliin, mutta ei tietenkään vasemmalla. Puhe luokasta on kummallinen asia. Jos diskursiivisen hegemonian luovuttaa porvareille, on varmasti niin, että luokat katoavat vasemmiston toiminnasta sekä teoriasta ja ilmaantuvat porvarilliseen diskurssiin. Luokkapuheen haltuunottaminen luo aina hegemonisen aseman, joka osaltaan vahvistaa luokkaidentiteettiä. Suuri luokkakertomus on palannut. Meidän pitäisi kiireellisesti pukea se uusiin vaatteisiin.
Euroopan talvi
Eurooppa jäähtyy. Euroopan talous jäähtyy. Elämme entropian aikakautta. Kapitalismin dynaaminen ja propulsiivinen voima on maanosassamme kulunut loppuun. Tässä ei ole tarkoitus millään lailla vedota eurooppalaiseen taantumukselliseen traditioon, Oswald Spengleriin tai René Guenoniin. Kyseessä ei tietenkään ole kulttuurinen ilmiö vaan uusi taloudellis-tuotannollinen asetelma. Kapitalismin dynaaminen keskipiste vain siirtyy. Kuten se on aina epokaalisissa murroksissa siirtynyt: Firenzestä Bruggeen, Amsterdamista Lontooseen, Detroitista Los Angelesiin. Teesini on se, että vuonna 2008 alkanut talouskriisi ei ole pelkästään yksi kriisi muiden joukossa, vaan sukupolvemme merkittävin geopoliittinen ja taloudellinen siirtymä, jonka seuraukset eivät edes ole täydellisesti avautuneet itsellemme.
Yhteiskunnistamme tulee vanhoja, köyhiä ja harmaita. Kulutuksen taso tulevaisuudessa tulee vain laskemaan. Uutta nousukautta ei ole edessä. Uutta mahdollisuutta jakaa ylijäämää ei tule. Resursseista tulee niukkoja. Entropiassa tulevat yhdistymään uudella tavalla ristiriitaiset ilmiöt: työvoimapula ja endeeminen työttömyys, köyhyys ja resurssipula. Kriisi ei tule olemaan katastrofaalinen romahdus. Kriisi tarkoittaa jäähtymistä, vanhentumista, hidastumista: entropiaa. Eräänlainen Itävalta-Unkarin kaksoismonarkian päättyminen ilman sotaa, ilman Gustav Mahleria, ilman Gustav Klimtia, ilman Joseph Rothia. Maailmanloppu sellaisena kuin me olimme sen oppineet tuntemaan.
Endeeminen työttömyys, työvoimapula, resurssien niukkuus, deindustrialisointi ja fiskaalinen kriisi tarkoittavat tietenkin hyvinvointivaltion perustan kuihtumisen sinetöintiä. Erittäin vaikeat ajat ovat edessä. Erityisesti niille ihmisille, joiden etua puolueemme pitäisi ajaa.
Eurooppa ja Suomi eivät kyenneet nostamaan talouskriisin tuhkista uusia ekspansiivisia aloja. Rakenteellisia muutoksia on jo tapahtunut. Tietyt teollisuuden haarat ovat Suomesta loppumassa, juuri kuten eräät ammattiyhdistysjohtajat olivat ennustaneet. Mitään uutta ei ole tulossa tilalle. Tästä näkökulmasta kaikki ne vaatimukset, jotka tekevät työn siirtämisestä maksettavan hinnan kalliiksi, ovat tietenkin ymmärrettäviä ja tukemisen arvoisia. Kyseessä ei ole taistelu työn säilyttämisen puolesta, vaan taistelu työn lopettamisen kustannuksien maksimoinnista. Ero on merkittävä. Selvä ammattiyhdistysliikkeelle. Epäselvä jossakin määrin puolueellemme.
Vasemmiston vastaus entropialle ei voi olla utopistisissa ostoslistoissa, jotka maksavat miljardeja. Vasemmiston olisi realistisesti kohdattava uusi tilanne. Vasemmiston olisi realistisesti ymmärrettävä, että kaikille kaikkea hyvää tarjoava hyvinvointivaltio ei ole enää mahdollinen nykyisissä taloudellisissa puitteissa. Olisi opittava löytämään sellaisia hyvinvoinnin kohteita, jotka eivät maksa mitään; sellaisia leikkauskohteita, joissa on mahdollista viedä etuisuuksia pois vihollisilta (juuri kuten he jatkuvasti tekevät työväestön suhteen); ja sellaista talouspoliittista realismia, joka toteaisi, että kasvun ajat ovat ohi. Kyse ensisijaisesti ei ole enää siitä kenelle annetaan rahaa, vaan siitä keneltä sitä otetaan pois. Tämä tilanne ei kuitenkaan ole ristiriidassa perustulovaatimuksen kanssa, pikemminkin päinvastoin. Entropian aikakaudella pienenevää tuotannon outputtia on helpompi jakaa perustulomallin mukaisesti kuin bysanttilaisilla sosiaalivaltiorakennelmilla.
Vasemmiston ja ay-liikkeen eräs ongelma liittyy siihen, että oikeisto ja työnantajat kykenevät aina viemään paikallisia taisteluita globaalille tasolle, kun taas sama kyky puuttuu työväeltä. Puheet eurooppalaisesta poliittisesta tasosta eivät koskaan menneet läpi vasemmistossa, ja nyt olemme pakotettuja tilanteeseen, jossa ainoa työläisille jäävä suoja on kansallisella tasolla, protektionismissa, talouden valtiollisessa ohjauksessa ja hyvätuloisten verotuksen kiristämisessä. Tässä mielessä taas kerran olisi voimakkaasti nivottava yhteen ay-liike ja puolue, eikä toimittava toisinpäin kuten eräät suosittelevat. Taas kerran olisi puhuttava kansallisesta edusta. Ironisesti voisi sanoa, että yhtä paljon kuin ahtaajien lakko vahingoitti Suomen vientiä, se suojasi samalla kotimarkkinatuottajia ulkomaalaiselta kilpailulta. Jos oletamme, että suuret viejät edustavat suurpääomaa, voimme todeta, että ahtaajien lakko oli uuden sosialistisen talouspolitiikan prodromaalinen ilmiö. Lisättynä vielä sillä pienellä erolla, että kotimaan markkinat ovat reguloitavissa kansainvälisiä markkinoita helpommin. Kaikella mahdollisella ironialla sanottuna.
Jos olettamuksemme taloudellisesta ja tuotannollisesta tulevaisuudestamme perustuu deindustrialisointiin ja sen tosiasian hyväksymiseen, että työn lopettamisen hintaa on korotettava eksponentiaalisesti, voimme asettaa muutamia poliittisia kysymyksiä. Tarvitseeko deindustrialisoituva maa ydinvoimaa? Tarvitseeko Suomen työväki uusia huikeita pääoman keskittymiä? Mitä ehdotamme Suomen työväen hyvinvoinnin ylläpitämiseksi? Ensinnäkin on todettava, että absoluuttisen hyvinvoinnin ja taloudellisen kasvun ajat ovat kenties loppuneet. Ehdotamme seuraavia asioita: tuotannollisen ja taloudellisen tehokkuuden kasvattamista, prosessien tehostamista, investointien (eli pääoman) pienentämistä ja markkinoiden valtiollista ohjaamista. Tuotetaan saman verran kuin nyt, mutta pienemmällä pääomien, luonnonresurssien ja työn määrällä. Jaetaan oikeudenmukaisemmin (verotuksella ja tulonsiirroilla) ja yksinkertaisemmilla tavoilla (perustulolla).
Bandung 1955
Kansainvälisellä tasolla 1990-luvun ja 2000-luvun taitteessa lyhyen hetken vallitsi ajatus global governance -ratkaisusta. Kuviteltiin, että globaalit instituutiot kykenisivät hallitsemaan maailman monimuotoisuutta. 2000-luvun alkupuolella tuli selväksi, että asia ei ollut enää mahdollinen. Kansallisvaltiot palasivat kansainvälisen politiikan keskeisimmiksi toimijoiksi. Talouskriisi 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen loppupuolella vain vahvisti tätä asiantilaa.
Juuri tällaisessa tilanteessa uudet poliittiset subjektit astuivat maailmanpolitiikan näyttämölle: Meksiko, Indonesia, Brasilia, Etelä-Afrikka, Intia ja Kiina. Eräänlainen Bandungin vuoden 1955 konferenssin toisinto. Yhdysvallat kykenee toistaiseksi ylläpitämään keskeistä asemaa maailmanpolitiikan näyttämöllä. Täysin poissuljettua ei kuitenkaan ole – uskomatonta kyllä – Yhdysvaltojen kriisi. Eurooppa loistaa poissaolollaan. Eurooppa ei ole enää poliittinen subjekti, ja suurin ongelma on se, että poliittisen Euroopan olemassaolo estää eurooppalaisten kansallisvaltioiden täysipainoista poliittista toimintaa. Euroopan puuttuminen maailmanpolitiikan skenaariosta tarkoittaa myös eräiden eurooppalaisten kategorioiden katoamista. Ennen kaikkea juridisen sitovuuden katoamista. Jus Publicum Europaeum on – kummallista kyllä – kadonnut juuri sillä hetkellä, kun sen olisi pitänyt palata – kansallisvaltioita myöten – maailmanpolitiikan näyttämölle.
Miksi Eurooppa, juuri sillä hetkellä kun se on institutionaalisesti vahvimmillaan – presidentteineen, ulkopoliittisine edustajineen – on heikommillaan? Tässä olisi ehkä palattava suhteeseen, joka aina vallitsee materiaalisen ja muodollisen konstituution välillä. Euroopan muodollinen konstituutio vastaa tilannetta, joka vallitsi joitakin vuosia sitten. Klassinen perustuslaillinen teema. Euroopan nykyinen tila – sen materiaalinen konstituutio – perustuu kansalliseen etuun. Instituutioiden ja todellisuuden välinen vastaavuus on kriisissä.
Yleisesti ottaen – Euroopasta riippumatta – voidaan todeta, että maailma on muuttunut: vanhan multilateralismin tilalle on astunut uusi multipolarismi, jossa kansallisvaltiot ryhmittäytyvät uusien vetovoimaisten valtioiden ympärille muodostaen uusia hierarkioita. Multilateralismista multipolarismiin on tämän uuden siirtymän määrite.
Kansainvälinen ilmastokokous oli hyvä esimerkki uudesta ajasta: vääntöä ei käyty yleisestä ilmastosopimuksesta vaan hyvin poliittisista – sanoisinko klassisista – teemoista. Uusi maailmanjärjestys ja sen sisäiset multipolaariset hierarkiat olivat kokouksen tärkein esille tullut asia. Ilmastokokouksen viimeinen – ja ehkä klassisin – poliittinen vääntö käytiin kansallisen suvereniteetin teeman ympärillä. Uusi nationalismien aika on nykymaailman todellisuutta. Olisi ehkä aika unohtaa unelmat YK:sta, multilateralismista ja internationalismista, ja hahmottaa maailmaa suurten tilojen muokkaamana geopoliittisena ympäristönä, jossa toteutuvat vahvat polarisoinnit alueiden ja ideologioiden ympärille.
Uudessa lähestymistavassamme emme tietenkään ajattele tilaa – kun esimerkiksi Suomesta puhutaan – pelkästään maantieteellisesti, vaan myös geopoliittisesti, eli mahdollisuutena rakentaa uusia alliansseja, uutta telluurista poliittista maantiedettä. Poissaolevan – konstitutionaalisessa kriisissä rypevän – Euroopan tilalle meidän olisi asetettava hypoteesi: mitä yhteistä etua voisi olla Suomella ja Brasilialla? Onko suomalaisen paperi- tai metallimiehen liittolainen eurooppalainen vai kehittyvien maiden teollisuus? Kansallisen ja luokkaedun nimissä meidän olisi ajateltava maamme politiikkaa uudesta rohkeasta näkökulmasta. Ehkä meidän pitäisi ajatella, että deindustrialisointi on myös potentiaalia. Mahdollisuus vaihtaa prosessiosaamista (immateriaalista tuotantoa) materiaalisiin hyödykkeisiin. Kenties vasemmistolaisella Suomella olisi mahdollisuutensa vasemmistolaisen Brasilian, Venezuelan, Venäjän, Kiinan ja Etelä-Afrikan kanssa.
Hunan 1927
Vuonna 1927 Mao tutki Hunanin maanviljelijöiden oloja ja sanoi puoluetovereilleen: ”lakatkaa puhumasta pahaa maanviljelijöistä”. Samaa pitäisi sanoa luettuaan Matti Vanhasen puheen kolmannesta tiestä. Kolmas tie olisi pitänyt olla vasemmiston vahva kannanotto uuden kansallisen taloudellisen intervention puolesta. Kannanotto jäi Vanhasen tehtäväksi. Miksi tällaista vahvaan visioon perustuvaa näkemystä ei esitetty vasemmalta? Mysteeri. Ovatko sosialismi ja valtion interventio taloudessa jonkinasteinen tabu puolueessamme? Ehkä meidän olisi lähdettävä liikkeelle juuri Vanhasen puheesta.
Tässä yhteydessä olisi määriteltävä puolueemme suhde hallitusvastuuseen. Tämä asia liittyy melko läheisesti keskusteluun poliittisesta realismista ja päätöksenteosta. Poliittisesta realismista ja päätöksenteosta vaikeissa taloudellisissa olosuhteissa, joissa ei ole enää mahdollista listata satojen miljoonien eurojen ostoslistoja nimeämättä rahoituksen lähdettä. Nimeämättä sitä tavalla, joka on realistinen, eikä Robin Hoodin seikkailuihin perustuva. Rikkailta on tietenkin otettava, mutta miten ja kenen kanssa? Olisi ehkä syytä siis sanoa, että haluamme hallitukseen. Haluamme sinne vallitsevissa olosuhteissa, eli olosuhteissa, joissa joutuisimme vääntämään joka ikisestä menoerästä, useimmiten häviämään, osoittamaan rahoituksen lähteitä tai säästön kohteita.
Meidän olisi myös oltava varovaisia ”oikeistohallitusretoriikan” kanssa. On mahdollista, että hallitusvastuu ja desisionismi tulevat kuulumaan myös meidän poliittisen selkäreppuun, jos haluamme vaikuttaa asioihin. Tavoittelemme kuitenkin ministereitä ja päätöksiä, yhteistyössä SDP:n, Keskustan ja Vihreiden kanssa. Vuonna 2011 vaalit voittanut ja hallituksessa oleva Vasemmistoliitto joutuisi melko nopeasti sopeutumaan talouden ja fiskaalisen kriisin todellisuuksiin, ja siksi meidän on kerrottava ennen vaaleja, miten asiat ovat, ja halustamme osallistua maan johtamiseen. Emme halua tuomita puoluettamme ikuiseen populistiseen oppositioon.
Vasemmistopuolueen hallitusprojekti ei tietenkään voi olla muuta kuin vasemmistolainen. Vaaleihin mennessä pitäisi määritellä tarkasti, mikä on tavoiteltu hallitusasetelma. Olisi siis ensinnäkin vastattava kysymykseen punaisen ja vihreän sävyistä. Uusi hallituspohja, jota Vasemmistoliitto tavoittelee, ei voi olla muuta kuin SDP:n, Keskustan, Vihreiden ja puolueemme muodostama. Ratkaisevassa asemassa tässä yhteydessä on Keskusta. Työväen asema on taas kerran kiinnittynyt maatalousväestön kohtaloon.
Suomi 2010: vanhojen konfliktien uudet muodot ja uusien konfliktien vanhat muodot
Askel oikealle ja askel vasemmalle. Askel vasemmalle tarkoittaa askelta kohti lakkoilevia työläisiä, uusia spontaaneja liikkeitä, jotka ovat alkaneet vahvistua uudessa deindustrialisoituvassa Suomessa. Puolueemme on ollut kummallisen hiljainen, kun sen olisi pitänyt puhua uusista lakon muodoista, uusista pienistä aloista, joissa suuret lakot kykenevät lamauttamaan ilmailun tai viennin ja saamaan valtavaa tilaa julkisessa keskustelussa. Siellä puolueemme pitäisi olla tukemassa luottamusmiesten ja työläisaktiivien aloitetta työväenluokan etuja ajavan organisaation synnyttämiseksi. Organisaatio, joka ei ole vaihtoehtoinen puolueellemme, vaan osa sitä dialektiikkaa, joka vallitsee puolueen ja autonomian välillä.
Uudet liikkeet eivät enää ole nuorisoliikkeitä, uudet liikkeet ovat prekaarin työn liikkeitä, jotka näyttäytyvät tavalla, joita prekaarin työn intellektuellit eivät ollenkaan osanneet odottaa. Bileet pidetään tällä kertaa lentokentällä tai satamassa. Vanhat konfliktit saavat uusia muotoja. Uudet konfliktit saavat vanhoja muotoja, kun nuoret ilmiantavat pomoja ja selkeästi kaipaavat juridista tukea ammattiyhdistysliikkeistä. Nämä ovat parhaat esimerkit uudesta tilanteesta.
Paljon on puhuttu puolueen sisäisen keskustelun kehittämisestä. Jäsenten osallistumisesta puolueen keskusteluun ja päätöksentekoon. Tyhjiä fraaseja, jos niitä ei tue puolueen ja sen jäsenten poliittinen toiminta asuinalueilla, työ- ja opiskelupaikoilla. Argumentointia on tuettava konkreettisista taisteluista kumpuavilla kokemuksilla. Keskustelu keskustelun vuoksi tai osallistuminen osallistumisen vuoksi on täysin hyödytöntä. Tässä mielessä puolueen osastojen pitää toimia katalysaattorina suhteessa moniin yhteiskunnallisiin liikkeisiin. Kuten ovat tehneet ahtaajien ja nuorten työläisten kohdalla ne toverit, jotka toimivat puolueemme sisällä ja jonka juuret ovat työväen autonomiassa. Oikeastaan suurin edessämme oleva kysymys liittyy siihen, miten saada puolue ja sen jäsenet osallistumaan kamppailuihin, jotka muotoutuvat kaupunkien, kuntien ja alueiden piirissä. Tässä mielessä puolueen sisäisen organisaation merkitys on keskeinen. Sen on oltava ammattimainen, mutta sen on kyettävä kuitenkin toimimaan uusilla tavoilla.
Puolue on institutionaalinen toimija, mutta samanaikaisesti sen on rakennettava kiinteä suhde ulkoparlamentaariseen toimintaan, kansalaisjärjestöistä autonomisiin liikkeisiin. Tässä suhteessa puolueen on kyettävä ymmärtämään, analysoimaan ja antamaan omia resursseja liikkeiden käyttöön. Onko Vasemmistoliitto kyennyt järjestelmällisellä tavalla rakentamaan toimivia suhteita uuden työn liikkeisiin? En usko. Luottamusmiesten ja työläisaktiivien uusia aloitteita on tuettava aktiivisesti. Tällaisen toiminnan ja konfliktien tie on huomattavasti tärkeämpi kuin näennäisen sisäisen keskustelun rakentaminen. Puolueen organisointi agitointi- ja toiminnalliseksi koneistoksi on erittäin keskeinen tehtävä.
Tapani Rytöhonka: Maammesarja
-
Tuoreinta Maammesarjassa:
1 comment
[…] Kalle Seppä: Uutta ja vanhaa […]
Leave a Comment