”Wissensarbeit Macht Frei”
Joel Kaitila & Jukka Peltokoski
Viimeistään EU:n Lissabonin kokous maaliskuussa 2000 on pakottanut eurooppalaiset – läpi väestökerrosten – arvioimaan uudelleen tiedon ja koulutuksen merkitystä talouden ja politiikan kannalta. Kokouksen julistuksen mukaan Euroopasta on luotava johtava tietointensiiviseen tuotantoon perustuva talousalue kuluvan vuosikymmenen aikana. Tiedon tuotanto ja työvoiman kouluttaminen määritellään siis virallisesti pääoman kasautumisen ja arvonlisäyksen kannalta strategisesti keskeiseksi toimialaksi. Ylipäänsä muutostarpeen perustelut on kaivettu keskeisten globaalien taloustoimijoiden kuten OECDn koulutuspoliittisista asiakirjoista.
I Tietokykykapitalismin laboratorio
Kolikon yllätyksettömänä kääntöpuolena tiedon, tietointensiivisten tuotantoprosessien sekä niissä käytetyn työvoiman ohjaus ja kontrollointi muuttuvat keskeisiksi poliittisiksi kysymyksiksi. Eräänä tapauksena tästä voidaan pitää eurooppalaisessa yliopistoinstituutiossa käynnissä olevia muutosprosesseja. Yliopistojen uudelleenorganisointia motivoi nähdäksemme pyrkimys muokata niistä tietokapitalismin kasvuodotuksiin vastaavia tietointensiivisen tuotannon yksiköitä.1
Yliopisto määrittyy tietokapitalismin paradigmaattiseksi tuotantolaitokseksi kolmessa toisensa läpäisevässä merkityksessä. Ensinnäkin yliopistossa harjoitetaan tutkimusta, siis tuotetaan ja markkinoidaan tietoa. Toiseksi yliopistossa tuotetaan korkeasti koulutettua työvoimaa, toisin sanoen markkinoidaan koulutusta työvoimalle ja pyritään vastaamaan työnantajien työvoimatarpeisiin. Kolmanneksi yliopistossa käytetään paljon (joskaan ei ainoastaan) korkeasti koulutettua työvoimaa.
Tekstin otsikko on kopioitu blogista, jonka lähtökohtana on ollut protestimaalaus erääseen Jyväskylän kampusalueen alikulkutunneliin. Maalaus ja blogi tuovat esille yliopistouudistuksen piileviä jännitteitä. Kaikki eivät ole kulkemassa nöyrästi uuteen yliopistoon. Olemme portilla, jonka edessä on ratkaistava, mihin suuntaan prosessia on johdettava.2
Uudet kontrollit
Tutkimus- ja opetushenkilökunta on kohdannut yliopiston tuotannollisen aseman muuttumisen sekä työsuhteita että työolosuhteita koskevina muutosjärjestelyinä. Tunnetuin näistä lienee niin sanottu uusi palkkausjärjestelmä, tuttavallisemmin UPJ, nimike, joka tosin muuttui heti järjestelmän sisäänajon jälkeen vuonna 2008 valtion palkkausjärjestelmäksi, Vpj:ksi. Julkisuudessa vähemmän tunnettuja ovat laadunvarmistusjärjestelmät sekä SoleTM-ajanseurantajärjestelmä – jota yliopistohallinto kutsuu peitellen työajan kohdentamisjärjestelmäksi.
Työntekijälle SoleTM tarkoittaa tietokoneohjelmaa, johon on merkattava, kuinka on käyttänyt päivittäisen työaikansa. Järjestelmän hienouksiin kuuluu muun muassa, ettei siihen merkittävillä tunneilla ole mitään suhdetta työpaikalla saati työn äärellä muutenkaan vietettyyn aikaan. Järjestelmään voi merkitä vaikkapa koko viikon tunnit perjantaille, tai oikeastaan ihan miten haluaa. Toisaalta jos (ja yliopistotyössä kun) töihin menee enemmän aikaa kuin kokonaistyöaika ”sallisi”, ei näitä niin sanottuja ylitöitä kannata merkitä. Niiden merkitseminen vain antaisi kuvan työn tehottomuudesta.
SoleTM:ssä jokaisella on käytössä tietty työaika. Sen puitteissa on päätettävä, miten sen ”kohdistaa” alueille, jotka reaalitodellisuudessa venyvät ja paukkuvat. Järjestelmä on luotu rahoittajien tarpeisiin. Se on kontrolliväline, jonka tarkoituksena on saada työntekijä tarkkailemaan suoriutumistaan sekä rationalisoimaan työaikaa.
Laadunvarmistusmenetelmillä pyritään arvioimaan sisällöllistä suoriutumista niin tutkijoiden ja opettajien kuin opiskelijoidenkin kohdalla. Ketään ei varmasti yllätä, että laatumittarit kiinnittävät eniten huomiota määrään. Missä ajassa opiskelija valmistuu? Saavutetaanko oppialakohtaiset tavoiteajat vai ei? Millaisilla arvosanoilla tutkinnot ulosmitataan? Onko opetusresurssien ja opiskeluajan välinen suhde oikea? Kuinka monta artikkelia tutkija on julkaissut? Kuinka monta kansainvälistä artikkelia? Millaisin arvosanoin opiskelijat arvioivat saamaansa opetusta? Järjestelmillä tehdään suoriutumista mitattavaksi sekä ohjataan sitä sisällöllisesti ”oikeille” uomille, kuten ”oikeanlaisten” julkaisujen suoltamiseen.
Mittarit kohdistuvat yksilölliseen suoriutumiseen. Ne piiskaavat kehittämään henkilökohtaista tuottavuutta ja palkitsevat ikuisella riittämättömyyden tunteella. Kontrollien logiikka kulminoituu UPJ:ssä, joka kilpailuttaa ja hierarkisoi työntekijät suoraan toisiaan vasten. Järjestelmä hyökkää kokonaisvaltaisesti kollektiivisen järjestäytymisen mahdollisuuksia vastaan.
Uudet kontrollit on toteutettu vauhdilla. Muutosten tiimoilta järjestetyt hallinnon ja työntekijöiden väliset keskustelu- ja debatointitilaisuudet ovat olleet muodollisuuksia. Työntekijöille ja opiskelijoille on annettu lähinnä mahdollisuus kritiikin performoimiseen. Keskustelutilaisuuksien voi katsoa toimineen hallinnon keinona sekä legitimoida tulevia muutoksia että kartoittaa työntekijöiden niihin kohdistuvia epäilyksiä riskien hallinnan nimissä.
Näillä näkymin syksyllä 2009 voimaan tuleva uusi yliopistolaki muuttaa yliopiston virkasuhteet palkkatyösuhteiksi. Tutkimus- ja opetushenkilökunnan proletarisaatio saa näin juridisen muotonsa. Materiaalinen muutos on kuitenkin jo tapahtunut työvoiman hallinnan tasolla. Uusi laki lähinnä sinetöi tapahtuneen. Se virallistaa ja rakenteistaa käytännön tasolla pitkälti jo toteutuneita materiaalisia valtasuhteita.
Tiedon ja tietotyövoiman tuotantolaitos
Kriittisissäkin keskusteluissa yliopistomuutos on mielletty lähinnä hallinnollis-tekniseksi uudelleen järjestelyksi, joka tapahtuu abstraktin ”tehostamisen” nimissä. Muutokset nähdään puolin ja toisin markkinahenkisinä rationalisointeina, joilla tehostetaan työtä ja opiskelua taloudellisesti lasketun tuotos-panos-tehokkuuden nimissä. On kuitenkin kyettävä analysoimaan myös sitä, millainen uusi tuotannollinen tehtävä yliopistolle on hahmottumassa.
Meneillään olevat uudelleen järjestelyt on ymmärrettävä inhimillisten tietokykyjen tuotannollisen valjastamisen mielessä. Yliopistolle (ja korkeakoulujärjestelmälle ylipäätään) on hahmottumassa erityinen asema pitkälle kvalifioidun tiedon ja tietokykyjen tuotantolaitoksena tietokapitalismiksi nimittämässämme yhteiskunnassa. Yliopistomuutosta koskevat analyysit on kytkettävä elimellisesti kapitalismianalyysiin – ja siis käsityksiin yhteiskuntaluokkien välisistä valtasuhteista. Tällaiselle tutkimukselle asettuu väistämättä poliittinen tehtävä taistella työläisten vastarinnan puolesta.
Hiljaista kapinaa on ollut ilmoilla. Sitä on myös dokumentoitu ja hyödynnetty yliopistouudistusta analysoitaessa, esimerkiksi Heikki Patomäen toimesta.3 Jo mainitun ongelman vuoksi ”patomäkiläinen” analyysi on mielestämme kuitenkin rajoittunutta: se ei selitä muutosta luokka- tai edes kapitalismianalyyttisesti.
Patomäen tapa asettaa vastakkain idealistinen tieteellinen logiikka ja markkinalogiikka ei silminnähden ole kyennyt rakentamaan ympärilleen iskuvoimaista poliittista vastarintaa. Tiedeideaalien varjolla on ohitettu käsitys yliopistotyövoimasta materiaalisine tarpeineen. Analyysi ei vastaa yliopistotyöläisten kokemuksiin riistosta. Se päinvastoin tukee riistoa asettaessaan tieteelliselle toiminnalle yleviä normeja, joiden täyttäminen itse asiassa syö, ei suinkaan ruoki, yliopistotyöläisten kriittistä ja toiminnallista subjektiivisuutta.
II Sivistysyliopistosta yritysyliopistoon
Patomäen mukaan yliopistomuutoksesta voidaan hahmottaa kaksi ”pääkomponenttia”. Yliopiston taloudellinen tuottavuus pyritään maksimoimaan luomalla kannustinjärjestelmiä, jotka perustuvat panos-tuotos-tehokkuuden laskemiselle. Huippujen ja menestyjien palkkiot maksimoidaan, etteivät nämä karkaisi muiden palkkalistoille.
Jussi Vähämäki on puolestaan kiteyttänyt muutoksen ”yhteiskunnallisen palvelutehtävän” käsitteeseen. Kyse on Vähämäen mukaan yliopiston ”avautumisesta yhteiskuntaan”, prosessista, jonka yhdeksi alullepanijaksi Vähämäki nostaa, hieman yllättäen, 1970-luvun opiskelijaliikkeen. Sen iskulause ”Tiede kansaa palvelemaan” oli hyökkäys elitistisen norsunluutorniyliopiston kaatamiseksi. Vähämäki kuitenkin korostaa, ettei opiskelijaliike toiminut tutkimuksen kulttuurista autonomiaa vastaan. Yliopiston avautuminen on toteutumassa opiskelijaliikkeen pyrintöjen vastaisella tavalla.4
Voimme olla kriitikoiden kanssa samaa mieltä siitä, että yliopistoa ollaan kytkemässä palvelemaan yrityselämän tarpeita ja sen rahoituspohjaa ollaan perustamassa sellaisten mittausjärjestelmien varaan, jotka on kehitetty yritysten tehokkuutta silmällä pitäen. Kehitys rinnastuu yhteiskunnallisten instituutioiden yleiseen muutokseen: kaikki instituutiot ”joutuvat muuttumaan yrityksiksi”, kuten Vähämäki ilmaisee. Sivumennen mainiten voidaan todeta, ettei asiasta vallitse substantiaalista erimielisyyttä edes suhteessa yliopistomuutoksen puolestapuhujiin. He vain korostavat muutoksen tarkoittavan yliopistojen kasvavaa autonomiaa. Yliopistot pääsevät päättämään entistä itsenäisemmin rahoistaan, yhteistyötahoistaan ja strategisista linjauksistaan. Entisistä valtiollisista instituutioista tulee autonomisia taloudellisia yksikköjä.
Mitä kriitikot sitten kritisoivat? Patomäki esittää, ettei yliopiston tuottavuutta voida mitata mielekkäästi ja etteivät kehitetyt kannustinjärjestelmät ole taloudellisesti tehokkaita, koska ne eivät tavoita tieteenteon varsinaisia motiiveja. Raha ei hänen mukaansa suinkaan toimi merkittävänä motivaation lähteenä yliopiston työntekijöille. Patomäki kiteyttääkin, että yliopiston uusi hallintokulttuuri on yhteensopimaton tieteellisen toiminnan logiikan kanssa.
Vähämäki korostaa, että yliopiston yhteiskunnallinen palvelutehtävä on hyvin paradoksaalinen käsite, sillä tiedontuotanto on aina ollut ja tulee aina olemaan ”yhteiskunnallista”. Ei ole yksityistä tietoa, kuten ei ole yksityistä kieltä. Yliopisto ei ole koskaan ollutkaan suljettu ”yhteiskunnallisuudelta”. Käynnissä oleva ”avaaminen” tarkoittaa vain sen entistä suorempaa kytkemistä yksityisiin intresseihin. Kehitys tarkoittaa Vähämäen mukaan sitä, että on päästävä eroon ”tuhlailevasta opiskelusta ja tuhlailevasta opiskelijasta”. Myös tutkimuksesta on katkottava turhat rönsyt. On pyrittävä tilanteeseen, jossa tutkimusta ja koulutusta tuotetaan kustannustehokkaina palveluina työmarkkinoiden ja yrityselämän tarpeisiin.
Kritiikkejä yhdistää ajatus siitä, että yliopistosta ollaan tekemässä yrityslogiikalla toimivia instituutioita. Tällöin ne tulevat entistä riippuvaisemmiksi markkinapohjaisesta rahoituksesta. Yliopistomuutos nähdään osana laajempaa yhteiskunnallisten instituutioiden rakennemuutosta. Keskeiseksi ongelmaksi asettuu tieteellisen toiminnan autonomian turvaaminen muutoksen puitteissa.
Siinä missä Patomäki perustaa kuitenkin poliittiset näköalansa kriittistä julkisuutta, demokratiaa ja oikeudenmukaisuutta koskeville ideaaleille vaikuttaa Vähämäki peräävän vastarintaa, joka pakenee riistoa ja repressiota keksimällä uusia ”rönsyilyn” ja ”tuhlailun” sekä taloudellisessa mielessä tarpeettoman ja käyttökelvottoman tiedontuotannon mahdollisuuksia. Erottavaksi tekijäksi täytyy laskea myös se, että vain Vähämäen analyysi kytkeytyy käsityksiin kapitalismin rakennemuutoksesta ja kykenee siten selittämään, miksi juuri yliopisto on voimakkaan kapitalistisen haltuunoton kohteena.
On selvää, etteivät yliopistoon nyt muodostuvat mittausjärjestelmät vastaa tieteellisen toiminnan logiikkaa (Patomäen sanoin) tai tiedontuotannon yhteiskunnallisuutta ja sosiaalisuutta (Vähämäen sanoin). Kapitalistiset mittausjärjestelmät eivät koskaan vastaa tuottavaa toimintaa ja työprosesseja ”objektiivisesti”, vaan ne nimenomaan objektivoivat niitä. Kapitalistinen arvonmuodostus tapahtuu aina keinotekoisten, mielivaltaisten ja työntekijöitä työstään ja elämästään vieraannuttavien mittareiden välityksellä.
Uusien kontrollien ja mittareiden vauhdikas tuleminen osaksi yliopisto-opiskelijoiden ja -työntekijöiden arkea kertoo pääoman intensivoituvasta otteesta koskien yhteiskunnallista tiedontuotantoa. Yliopistomuutos on osa siirtymävaihetta, jossa tiedontuotannosta tulee yhä korostetummin proletaarista toimintaa.
Näemme tilanteen äärimmäisen mielenkiintoisena. Tieteellisen toiminnan pelastamisen sijasta haluamme lähestyä tilannetta kysymyksenä tietokapitalismille ominaisten luokkaristiriitojen kehittymisestä ja kärjistymisestä. Yliopistosta on tulossa laboratorio, jonka puitteissa voidaan tutkia tietotyövoiman luokkakokoonpanon muodostumista sekä sen suhteita muihin työvoiman osiin. Yliopistosta ja korkeakoulujärjestelmästä ylipäätään on tulossa strategisesti keskeinen tuotantolaitos, jonka puitteissa on mahdollista tutkia ja edistää uudenlaisten luokkaorganisaatioiden muodostumista.
III Sivistysyliopistopuheen kritiikki
Yliopistouudistusta koskevissa keskusteluissa on toistuvasti esitetty kysymys siitä, miten ja millä tavoin yliopiston yritysmuotoistuminen uhkaa vapaata tutkimusta, kriittisen järjen harjoittamista ja tasa-arvoista koulutusta. Väljästi tyypitellen tähän voidaan hahmottaa kahdenlaisia vastauksia. Porvarillinen puhe esittää, että oikeastaan vain yritysmuoto voi taata tieteellisen toiminnan autonomian – ellei jopa parantaa sitä. Yritysmuotoistuminen takaa taloudelliset resurssit laadukkaalle tutkimukselle ja opetukselle, valtiovalta ei tähän enää kykene.
Humanistis-vasemmistolainen puhe väittää, että yritysmuotoistuminen on perustavanlaatuinen uhka, sillä kriittinen tutkimus ja liiketoiminta ovat toimintalogiikaltaan yhteismitattomia markkinarationaliteetin kanssa. Patomäen kirja Yliopisto OYJ on esimerkillinen opus jälkimmäisestä diskurssista. Käytämme sitä viittauspisteenämme kritisoidaksemme puhetapaa, jota voidaan nimittää sivistysyliopistopuheeksi.
Liian rajoittunutta mutta myös liian yleistä
Ensimmäinen kritiikkimme aihe sivistysyliopistopuhetta kohtaan koskee sen rajoittuneisuutta. Ikään kuin yliopistomuutoksessa olisi kyse vain muutoksista julkishallinnon ja yliopiston sisällä. Patomäellä tämä rajoittuneisuus kulminoituu keskusteluun New Public Management -ajattelusta (NPM). Patomäen mukaan kyse on siitä, että yliopistoa on alettu johtaa tulosvastuullisena liikeyrityksenä. Yliopistolle on tuotu hallintomalli, joka on kehitetty yrityselämän piirissä ja jonka sisäänajaminen julkishallintoon on valtion taloudellista autonomiaa vastaan hyökkäävien ”uusliberaalien” oikeistovoimien ohjelma. Pelkkään markkinarationaliteettiin tuijottaminen kadottaa näkyvistä siirtymän tietokapitalismiin.
Toiseksi kritisoimme sitä, että sivistysyliopistopuhe on väärällä tavalla yleistä. Näkökulma ei kohdistu yliopistoon erityisesti, vaan valtionhallinnollisten instituutioiden muutokseen yleisesti. Yliopiston kohtalo kytketään yhteen muiden julkishallinnon instituutioiden kanssa, vaikka yliopisto on aivan erityislaatuinen instituutio näiden joukossa; yliopisto on muita välittömämmin tietotalouden keskeinen tuotantolaitos.
Emme pidä NPM-kriittisiä analyyseja hyödyttöminä. On kuitenkin esitettävä jatkokysymyksiä koskien yliopiston tuotannollista asemaa ja yliopistolaisten luokka-asemaa. Muutokset yliopiston hallinnollisissa käytännöissä on hahmotettava suhteessa yliopiston tehtävän uudelleen määrittymiseen, ei vain ulkopuolelta tulevana ”pahana hallintona”. New Public Management -kritiikki ei tavoita kysymystä tiedon ja tietotyövoiman tuotannon sekä tietointensiivisissä työprosesseissa työskentelevän työvoiman strategisesti keskeistä asemaa tietokapitalismissa. Miksi juuri nämä Patomäenkin kuvaamat muutokset ja miksi juuri yliopistoilla? Millaisia uudelle pääoman kasautumisen vaiheelle ominaisia vastarinnan potentiaaleja muutos avaa?
Korkeakoulujärjestelmän tehtävä muuttuu. Se valjastetaan vetämään tietokapitalismin talouskasvua. Jos yliopisto oli aiemmin tieteellisen toiminnan ja korkeimman koulutuksen valtiollisesti organisoitu kansallinen sivistyslaitos ja virkamieskunnan oppikoulu, määrittyy se nyt yritykseksi, joka tuottaa tietoa ja työvoimaa sekä markkinoi näitä muun yritysmaailman käyttöön. Se että yliopiston toiminnalla säilyy jonkinasteinen ”valtiontakaus”, ei kuvaa muuta. Valtion rooli suhteessa yritysmaailmaan on ylipäätäänkin tukeva, ei rajoittava.
Yliopiston uusi tehtävä eräänlaisena tuotantovoimien tuotantolaitoksena toteutuu, ehkä hieman paradoksaalisestikin, yliopiston taloudellista autonomiaa tukevien järjestelyjen kautta. Paradoksi aukeaa kun ymmärretään, että muodollinen autonomia tarkoittaa käytännössä yliopiston toiminnan mukauttamista asiakaslähtöisyyden periaatteeseen. Yliopistojen on jatkossa harjoitettava aktiivista markkinointia sekä profiloiduttava näkyvyyden maksimoimiseksi. On luotava innovatiivinen ja erottautuva brändi. On vastattava asiakkaiden tarpeisiin mahdollisimman saumattomasti mutta myös pyrittävä luomaan niitä.
Yliopiston yhteiskunnallinen palvelutehtävä on siis varsin kirjaimellinen määritelmä siitä, että yliopistosta on tulossa palvelualan yritys korkean tuottavuuden aloja varten.
Valtio ja poliittiset päättäjät eivät suinkaan näyttele sivuroolia muutoksessa. Sen sijaan, että poliittiset tahot olisivat joutuneet ”markkinavirran viemiksi” luonnehtii yliopistomuutosta voimakas suunnitelmallisuus, jonka läpiviemisessä valtiokoneisto on näytellyt aktiivista roolia. Kyse on koko korkeakoulujärjestelmään kohdistuvista uudenlaisista odotuksista koskien tiedon ja tietotyövoiman roolia talouskasvun resursseina.
NPM-kritiikki ei kykene selittämään yliopiston hallintokulttuurin muutosta muuten kuin vetoamalla ”tehostamiseen”. Tehostamista luonnollisesti tapahtuu, koska yliopistotyön kustannus-hyöty-suhteet asettuvat entistä tarkemman läpivalaisun alle. Työläisten kotrollointia lisätään ylipäätään eri tavoin. On kuitenkin olennaista ymmärtää myös, että muuttuvan tehtävänsä myötä yliopiston on kyettävä vastaamaan muihinkin kuin määrällisiin tehostamisvaatimuksiin. Sille asettuu myös uusia laadullisia vaatimuksia koskien esimerkiksi helposti sovellettavissa ja tuotteistettavissa olevaa tietoa sekä joustavaa tietotyövoimaa.
Yliopistojen on myös päätettävä millaisia ”huippuja” ne pyrkivät nostamaan, että ne kykenisivät vastaamaan ja profiloitumaan niiden markkinaympäristössä. Yliopistojen on kehitettävä visio siitä, millaiselle tiedolle ja tietokyvyille on tilausta. Kyse on siis myös erityisellä tavalla ehdollistetun tietotyövoiman ja tutkimuksen tuottamisesta. Määrällinen tehostaminen toteutuu ehkä jopa ensisijaisesti sidoksissa tällaisiin laadullisiin muutoksiin.
Yliopiston asemaa suhteessa muihin julkishallinnollisiin instituutioihin on siis eriytettävä. Yliopistoa ollaan valjastamassa yrityselämän tarpeisiin erikoislaatuisten tuotannollisten kapasiteettiensa vuoksi. Tämän ymmärtämiseksi ei riitä tarkastella vain julkishallinnon yleistä rakennemuutosta, muttei myöskään voida rajoittaa näkökulmaa vain yliopistoinstituution sisäisiin muutoksiin.
Valtiovallan suojelus
Kolmas kritiikkimme aihe kohdistuu siihen, millaisia tilanteen politisoinnin mahdollisuuksia sivistysyliopistopuhe tuottaa. Vaikuttaa nimittäin siltä, että sivistysyliopistopuheessa ratkaisuksi hahmottuu eräänlainen valtiollisten instituutioiden ”kunniallisuuden” palauttaminen. Patomäen sanoin kyse on ”kriittisen järjen institutionaalisesta perustasta”. Käytännössä kyse on valtiovallan suojeluksen peräänkuuluttamisesta tai sen odottamisesta.
Piikitellen voi kysyä, onko kriittinen ”sivistyneistö” siis solmimassa epäkriittistä liittoa valtion kanssa. Vielä jokin aika sitten sen keskeisiä huolia olivat yhteiskunnan läpivaltiollistumisen teemat sekä erilaisten ”toisinajattelijoiden” suojeleminen valtiolliselta repressiolta.
Vaikuttaa siltä kuin olisi unohdettu, että kriittisen ajattelun ”perusta” on aina ennen kaikkea yhteiskunnallisissa liikkeissä, ei keskushallinnon kaitselmuksessa.
Vastarinnan organisaatioiden rakentamisen sijasta sivistysyliopistopuhetta luonnehtiikin fanaattinen usko ideaalidiskurssiin. Se uskoo poliittisten päättäjien vakuuttamiseen pelkän rationaalisen argumentoinnin keinoin. Se pyrkii paljastamaan poliittisille päättäjille, että uusi hallintokulttuuri sotii tieteellistä toimintaa luonnehtivia ihanteita ja tieteelliselle toiminnalle ominaista omaa ”tuloksellisuutta” vastaan. Tällainen puhe ei tuota työtaistelua, vaan valtiovallan edessä uskollisesti argumentoivia tyttöjä ja poikia.
Sivistysyliopistopuhetta voi edelleen syyttää jonkinlaisesta naturalismista. Tiede esitetään luonnostaan jonkinlaisena. Tieteellinen toiminta on ikään kuin paratiisielämää, jota huonosti mittaavat mittarit nyt uhkaavat. Ennemminkin näyttäisi siltä, että mittarit istuvat liiankin hyvin humanistisesta neromyytistä nousevaan yksilöiden väliseen kilpailukulttuuriin, joka yliopistolla vallitsi käytännössä jo ennen uudistuksiakin.
Voidaan kysyä myös, perätäänkö ”tehostamista” vastaan siis tehottomuutta, ja perätäänkö yliopiston yhteiskunnallisen palvelutehtävän tilalle uusia norsunluutorneja. Mitä ilmeisimmin ei, mutta sivistysyliopistopuhe jää käytännön näköaloissa epämääräisten, autenttista tieteenharjoittamista koskevien idealististen näköalojen vangiksi. Se ei siten kykene avaamaan toimintaa sen enempää uusien tieteellisten kuin poliittistenkaan organisoitumien kehittämiseksi. Sivistysyliopistopuhe ilmaisee huolestuneisuutensa muutosten johdosta, muttei voimauta yliopistolaisia toimimaan. Se sisältää itse asiassa läpeensä konservatiivisen eetoksen: yliopistolaisten olisi annettava olla ja elää ”niin kuin aina ennenkin” ja vakuudet tähän olisi saatava valtiovallan edustajilta.
IV Työläistutkimus
Kolmas sektori voi tarjota joitain uusia yksittäisiä mahdollisuuksia tieteellisen toiminnan työläislähtöiselle uudelleen organisoinnille sekä työläisten itsesuojelulle. Ennen kaikkea tilanne edellyttää kuitenkin luokkakysymyksen ja -kamppailun tuomista kentälle.
Vielä jokin aika sitten ajateltiin, että sivistyneistö on eri asia kuin työläiset – poikkeustapauksina ehkä jotkut boheemit. Esimerkiksi 1970-luvun uusvasemmistolaisen opiskelijaliikkeen piirissä korkeasti koulutettujen ja työväenluokan suhdetta jäsennettiin ajatuksella liittolaissuhteesta. Sivistyneistön katsottiin voivan tukea työläisten vapautusta, mutta sivistyneistö sinänsä miellettiin eri asiaksi kuin työväenluokka.
Kun korkeakoulujärjestelmä avautui massoille 1960-luvulla, siitä tuli merkittävä sosiaalisen nousun ja keskiluokkaistumisen, siis työväenluokasta erottautumisen väylä. Tänään keskiluokka ylipäätään ja tietotyövoima erityisesti ”proletarisoituu”. Tietokykykapitalismiteesin näkökulmasta erottelu sivistyneistön ja duunarien välillä onkin käynyt kyseenalaiseksi.
Tietotyövoima muodostaa koulutetun väestönosan, mutta väestönosan joka nimenomaan koulutettuna muodostaa tietokapitalismin keskeisen ihmisresurssin. Kun esimerkiksi yliopistotyöstä tulee entistä kontrolloidumpaa ja intensiivisempää, kun työsuhteet ja uranäkymät ovat entistä epävarmempia ja kun palkatkin ovat ylimpiä työsuhteita lukuunottamatta suhteellisen alhaisia, on väistämätöntä, että kokemus yliopistotyöstä muuttuu aiempaa raadollisemmaksi. Monet huomaavat olevansa työssäkäyviä köyhiä.
Muuttuvilla työmarkkinoilla entistä harvempi opiskelija hakee yliopistosta ”sivistystä” tai ylevästi kajahtavaa ”korkeinta oppia”. Korkeakoulutukseen aletaan suhtautua ammatillisena opetuksena ja siltä haetaan tukea henkilökohtaiseen kilpailukykyyn. Kysymys on kirjaimellisesti omaan itseensä sijoittamisesta. Tutkintotodistuksen titteli menettää juhlavan leimansa.
Sivistysyliopistopuheessa tällaiset kehityskulut ovat kauhukuvia. Niinpä sitä uhkaa jatkuvasti muuttuminen opiskelijoiden sekä tutkijoiden ja opettajien moralisoinniksi. Tieteellistä toimintaa määrittävän idealismin nimissä olisi mentävä sieltä, missä aita on korkein, vaikka se tarkoittaisi miinusta suoriutumispisteissä ja siis omien välittömien etujen kieltämistä.
Sen sijaan, että pitäisi ”vastuuttaa” opiskelijoita ja työntekijöitä ponnistelemaan herooisesti järjestelmärationaliteettia vastaan, uusien taistelujen on kyettävä vastaamaan tietotyövoiman, opiskelijat mukaan luettuna, välittömiin intresseihin sekä kyynisyyden ja opportunismin ilmapiiriin. Yliopistomuutoksen sisältämiä ristiriitoja on radikalisoitava järjestelmän logiikan sisältä käsin.
Tiedeideaalien rakentamisen sijasta olisi avattava poliittisen tutkimuksen projekteja ja kysyttävä esimerkiksi, millaisia selviytymiskeinoja ja hiljaisen vastarinnan muotoja yliopistotyöntekijöiden joukoissa jo vallitsee. Olisi tarkasteltava tietotyövoiman omaa asemaa koskevaa tietoisuutta ja asemaan liittyviä kokemuksia. Missä määrin voimakas identifikaatio ”oppineisuuteen” sekä eronteko työläisyyteen hankaloittaa omaa tilannetta ja etuja koskevien arvioiden tekemistä? Millaisia intressejä tietotyövoimalla on?
Pitkällä tähtäimellä olisi perättävä tietotyövoiman organisoituja työtaisteluja. Sivistysyliopistopuheesta on vaikea kuulla ääniä organisoituneesta joukkovoimasta ja voiman käytöstä.
Poliittisen tutkimuksen ei ole tarkasteltava yliopistoa yliopiston tai tieteen ”itsensä vuoksi”. Tehtävänä ei ole yliopiston tai ideaalitieteen pelastaminen. Yliopistomuutosta on tutkittava kapitalismianalyysin ja luokkateorian päivittämiseksi. Tiede ja yliopisto pelastuvat, jos tietotyöläiset pelastavat ne osana luokkakamppailuaan.
Näemme yliopistomuutoksen siis eräänlaisena miniatyyrikuvana siitä, kuinka tietointensiiviset tuotantoprosessit vedetään mukaan kapitalistisen kasautumisen piiriin. Uudessa hallintakulttuurissa on kyse yliopistotyön käytäntöjen muokkaamisesta tätä vastaavaan formaattiin. Muutosprosessit on siis Marxia mukaillen syytä mieltää yliopiston ”reaaliseksi pääomasubsumptioksi”.
Esitämme niin sanottua työläistutkimusmetodia poliittisen tutkimuksen työvälineeksi. Tehtävänä on sekä päivittää luokkateoriaa tutkimalla tietokapitalismin luokkakompositiota että voimauttaa työläisiä toimimaan.
Feministisen Precarias a la Deriva -kollektiivin Marta Malo de Molina on määritellyt luokkakomposition käsitteen seuraavasti:
1) ajatus, että on maanalainen ja hiljainen konflikti, joka jatkuu päivittäin työläisten toimesta kapitalistista työn organisaatiota vastaan; 2) käsitys, että yritysten hierarkkinen organisaatio on itse asiassa vain vastausta työläisten taisteluihin; 3) intuitio, että kaikki taistelusyklit jättävät jälkeensä poliittisia saostumia, jotka kristalloituvat työvoiman subjektiivisessa rakenteessa (tarpeina, käyttäytymisinä ja antagonistisina käytäntöinä) ja joihin sisältyy tietty määrä lujuutta ja peruuttamattomuutta.5
de Molinan määrittelemänä luokkakokoonpanon ja työläistutkimuksen suhde avaa siis kolmiulotteisen lähestymistavan yliopistomuutoksiin. On pyrittävä selvittämään, millaisiin keskinäissuhteisiin työntekijät – ja opiskelijat – yliopistolla asettuvat, millaisia latentteja vastarinnan käytäntöjä työväestön keskuudessa jo on ja minkälaisia toimintamahdollisuuksia on niin sanotusti idullaan. On tarkasteltava, miten työväkeen kohdistuvat kontrollit ovat rakentuneet vastauksina menneisiin ja meneillään oleviin työtaisteluihin (mukaan lukien hiljaisen vastarinnan) sekä kartoitettava työntekijöiden asemaa ja suhteita sekä niissä tapahtuneita aktuaalisia muutoksia ja verrattava niitä aiempaan tilanteeseen. Lisäksi on epäilemättä syytä kiinnittää huomiota siihen, minkälaisille käytännön hallinnointitoimille ja -kulttuurille uusi laki luo puitteet. Lakimuutoksen lisäksi on tarkasteltava esimerkiksi muutoksia yliopistojen johtosäännöissä.
Muutosten arvioinnin on kautta linjan oltava vapaata nostalgiasta, vaikka onkin ymmärrettävä työvoiman subjektiivisuuden ja siihen liittyvien toimintavalmiuksien rakentuneen historiallisten kamppailujen välityksellä. Metodin tähtäimessä on voimistaa hiljaista konfliktia tuottamalla tietoa työvoiman ja pääoman välisen jännitteen tämänhetkisestä rakentumisesta.
V Johtopäätöksiä
Yliopistouudistuksen tiimoilta jo tehdyissä kritiikeissä on tietysti paljon hyödyllisiä lähtökohtia. Erityisesti ajatus yhteiskunnan ja sen alajärjestelmien, kuten yliopiston, yritysmuotoistumisesta vaikuttaa käyttökelpoiselta. Yritysmuotoistuminen avaa näkökulman yliopistotyöväen uuteen kokoonpanoon ja sitä määrittäviin rakenteellisiin seikkoihin. Siinä missä kritiikeissä on kuitenkin keskitytty tieteellisen toiminnan autonomian ja yritysyliopiston pakotusmekanismien vastakkainasettelun korostamiseen, haluamme palauttaa keskusteluun kysymykset luokasta, luokkatietoisuudesta, luokkaorganisaatiosta ja luokkavastarinnasta. Näiden kautta voidaan yhtäältä laventaa yliopistoanalyysin näkökulmaa tietotyöläisten luokka-asemaan tietokapitalismissa, toisaalta tarkentaa sitä koskemaan nimenomaan yliopistoilla tapahtuvia tietotyön alistuksen muotoja.
Kirjoitimme yllä, että yliopistomuutoksesta on varsin vaikeaa osoittaa yksiselitteisesti, ketkä ovat sen suunnitteluun ja toimeenpanoon aktiivisesti osallistuvia poliittisia toimijoita. Ketkä ovat tämän kaiken takana? Ketkä tietokapitalismissa ovat tietotyöläisten vihollisia? Prosessi on rakentunut tavalla, joka piilottelee ”syyllisiä”. Esimerkiksi muutoksia konkreettisesti toteuttavat valtionhallinnon ja yliopistohallinnon teknokraatit niin sanotusti tekevät vain työtään. Vastuullisia olisikin haettava yliopistoeliitin, poliittisten päättäjien sekä elinkeinoelämän intressejä lobbaavien tahojen parista. Jätimme asian tässä taka-alalle; tämä työ on tehtävä myöhemmin. Viholliskuvan tarkentamiseksi on käytävä läpi kysymys siitä, mitkä päätöksistä on tehty paikallisesti, mitkä kansallisesti, mitkä ylikansallisella tasolla.
Syitä tähän voi hakea paitsi analyysin keskenräisyydestä myös yliopistomuutosten luonteesta. Kyse on hyvin kompleksisesta järjestelmämuutoksesta, jonka päätökset palautuvat monille eri tasoille. Näitä ovat ainakin OECD, EU, Suomen hallitus ja opetusministeriö, yliopistohallinto, kunnallispolitiikka ja aluehallinto sekä yliopistot yksikköineen. Kaikilla tasoilla on omat kytköksensä elinkeinoelämän edustajiin. Kaikkia näitä solmukohtia mutta myös niiden välisiä suhteita tulisi kyetä tarkastelemaan siltä kannalta, minkälaisia kamppailun ja vastarinnan mahdollisuuksia niissä voidaan avata. Tämä taas edellyttää ristiriitatilanteiden kulloistenkin ehtojen ja konfliktien subjektiivisuuksien paikantamista.
Oli niin tai näin, ohjenuorana voidaan pitää käsitystä siitä, että tietotyötä koskevan poliittisen tutkimuksen tulee suhtautua hyvin kriittisesti valtiollisen kaitselmuksen tarjoamiin näköaloihin. On tehtävä jyrkkä ero sivistysyliopistopuheelle ominaiseen uskoon ”kansallista demokratiaa” sekä valtiollisten instituutioiden suojaa kohtaan. Yliopiston tehtävä kansallisena sivistyslaitoksena on ohi. Hyvä niin! Emme tarvitse kansaa, emmekä sivistystä. Tarvitsemme tietotyövoiman autonomista luokkaorganisaatiota, joka oppineisuutensa sijaan todistaa itsekkäistä haluista sekä pyrkimyksestä valtiollisen repression lakkauttamiseen.
Suomessa syntymäänsä tekevän yliopistoliikkeen kohtalo riippuu paljolti juuri tämän kysymyksen selvittämisestä – välienselvittelystä sivistys- ja valtiouskovaisten sekä työväen autonomista organisaatiota ajavien välillä. Esimerkiksi Helsingistä viime aikoina kantautuneissa äänenpainoissa (liike yliopistolain kaatamiseksi6) soisi löytyvän vahvempi pyrkimys artikuloida juuri tietokapitalismille ominaisia työvoiman riistoon ja organisoitumiseen liittyviä kysymyksiä. Liikettä on rakennettu sen sijaan yliopistolain ahtaissa raameissa, ikään kuin osoituksena lain teknisistä epäkohdista, jotka olisi korjattava paremmalla hallinnolla. Toisaalta prosessissa on otettu tärkeitä askeleita yliopistolaisten organisoitumisessa. Olisi kuitenkin pohdittava sitä suuntaa, mihin liike pyrkii.
Liikkeen organisoijat näyttävät haluavan, että valtio kuuntelee heitä muutosten ”todellisina asiantuntijoina” ja tekee oikean johtopäätöksen perustaa sivistysyliopisto uudelleen. Ongelmana tässä on vain se, että juuri valtio on kärkkäästi halunnut ajaa sivistysyliopiston alas. Hieman kyseenalaista on sekin, mihin asti sinänsä järkevä sivistysdiskurssin strateginen hyödyntäminen ja tämän tarjoamat liittoutumismahdollisuudet kantavat. Kyse ei ole yhteiskunnallisesta liikkeestä, vaan erään instituution sisäisestä vaatimuskampanjasta, eräänlaisesta opiskelijoiden ja tutkijoiden ammatillisesta liikkeestä.
Tätä vastaan on asetettava kysymys tietotyövoiman luokkaorganisaatiosta, yhteiskunnallisesta liikkeestä, jonka tavoitteet ylittävät kaikkien lakien välittömät epäkohdat.
Viitteet:
1 Osuuskunta General Intellectin teoksessa Vasemmisto etsii työtä (Like 2008) nykykapitalismista puhutaan tietokykykapitalismina. Termi tavoittaa merkitykset, joihin myös me haluamme viitata. Käytämme kuitenkin tietokapitalismia muun muassa siksi, että ryhmittymä nimeltään Yritys ilman yhteystietoja on esittänyt tietokykykapitalismia kohtaan syvällistä kritiikkiä. Ks. http://yritysilmanyhteystietoja.wordpress.com/2008/08/31/valopaa.
3 Patomäki, Heikki: Yliopisto OYJ. Gaudeamus 2005.
4 Vähämäki, Jussi: ”Tiedon tuotanto, yliopistot ja ’yhteiskunnallinen palvelutehtävä'”, Megafoni 2005, http://megafoni.kulma.net/index.php?art=262.
5 de Molina, Marta Malo: ”Työläistutkimus ja yhteistutkimus”. Megafoni 2006, http://megafoni.kulma.net/index.php?art=370.
Tapani Rytöhonka: Maammesarja
-
Tuoreinta Maammesarjassa:
1 comment
[…] Joel Kaitila & Jukka Peltokoski: “Wissensarbeit Macht Frei” […]
Leave a Comment