Vihreitä kritisoivat ovat oikeassa väärästä syystä
Markus Termonen
Millaisia suuntia on olemassa Vasemmistoliiton tulevaisuudelle, ja mikä on hallitseva suunta tällä hetkellä? Yksi näkökulma näihin kysymyksiin on se, mitä Vasemmistoliitosta kertoo monien vasemmistoliittolaisten vihreisiin kohdistama kritiikki.
Esimerkit ovat tuttuja: puhetavat vihreistä ”kokoomuksen puisto-osastona”, liian porvarillisina ja niin edelleen. Samalla Vasemmistoliitossa on vahva suuntaus, joka haluaa edistää todellista ”punavihreyttä” – eli itse asiassa juuri sitä, mitä nämä samat kritisoijat toivoisivat löytävänsä vihreistä. Vihreiden kritisointi on pettymystä siitä, etteivät vihreät vastaa näiden kritisoijien haaveita. (Jos tätä verrataan vasemmistolaiseen tapaan kritisoida vaikkapa Kokoomusta, niin ero on selvä: Kokoomuksen kritiikin on tarkoitus osoittaa, millainen Kokoomus ”todella on” vihollisena – sellainen kritiikki ei siis toimi toiveiden tai pettymysten välittäjänä.)
Jos hetkeksi sivuutetaan sisältökysymykset, niin on todettava, että nykyvihreät ovat onnistuneet Vasemmistoliittoa paremmin juuri siinä, missä Vasemmistoliitto (tai sen edeltäjät) oli perinteisesti vahva. Vihreät ovat onnistuneet hankkimaan tietyn väestöryhmän – korkeasti koulutettujen kaupunkilaisnaisten – luottamuksen, samalla kun Vasemmistoliitolla tuskin enää on mitään vastaavaa uskollista kannattajaryhmää. Uskollisuus tarkoittaa sitä, että tämä ryhmä pitää vihreitä omana puolueenaan, vaikka se tekisikin virheitä, eikä vaihda kantaansa muutaman yksittäisen poliittisen kiistakysymyksen vuoksi. Vallan hankkimisessa ja käyttämisessä – politiikan tarkoituksessa – vihreät ovat myös kiistatta onnistuneet Vasemmistoliittoa paremmin viime aikoina, vaikkei vihreitä välttämättä riittävän valtapoliittisesti orientoituneina voikaan pitää.
Olisiko vihreiltä siis jotain opittavaakin? Siis ei siinä mielessä, että Vasemmistoliiton olisi lähdettävä samoille korkeasti koulutettujen kaupunkilaisnaisten apajille – siltä tieltä ei paljon ääniä heru, sillä nämä naiset ovat uskollisia puolueelle, joka puhuu liberaaleista arvoista ja punavihreydestä. Moraalissa ja ympäristöarvoissa Vasemmistoliitto ei pysty vihreiden kanssa kilpailemaan. Paradoksaalisesti vihreät ovat siis hankkineet uskollisen intressiryhmän vastustamalla intressiryhmäpolitiikkaa (esimerkiksi kritisoiden työmarkkinajärjestöjen valtaa ja korostaen omaa itsenäisyyttään niistä), samalla panostaen joihinkin intressikysymyksiinkin, kuten apurahansaajien asioihin. Sitä, minkä vihreät ovat saavuttaneet arvopuheella, ei Vasemmistoliitto kuitenkaan näytä onnistuvan vastaavalla arvopuheella saavuttamaan. Punavihreyshaaveiden ja moraalin sijaan Vasemmistoliitolta näyttää puuttuvan luokkaitsekkyyttä ja kykyä samaistaa oma luokkaitsekkyys kansalliseksi eduksi.
Aivan toinen asia on se, että itse asiassa sekä vihreiltä että Vasemmistoliitolta näyttää puuttuvan käsitys vihreän liikkeen historiasta. Sen sijaan, että tunnistaisivat puolueensa osana vuoden 1968 perintöä, vihreät käyttävät kulunutta fraasia ”ei oikealla eikä vasemmalla vaan edellä”. Mahdollisesti tästä hämääntyneenä Vasemmistoliittokaan ei tunnista vihreiden uusvasemmistolaista perustaa. (Jos se jokin puolustus on, niin myönnettäköön, että Vasemmistoliitto ei ole ainoa, jolla on vaikeuksia sijoittaa vihreät poliittisella kartalla: se, mikä yhdelle on ”kokoomuksen apupuolue”, on toiselle ”viherstalinismia”.)
Tarkastellaksemme vihreiden liian vaiettuja uusvasemmistolaisia juuria on palattava hetkeksi historiaan. Vihreiden kehityksestä eurooppalaisena liikkeenä ja puolueena kertoo parhaiten Saksan esimerkki, koska juuri Saksasta monien muiden maiden vihreät ovat ottaneet vaikutteita ja koska juuri siellä vihreät saavuttivat varhaisimmat menestyksensä. Lisäksi Saksassa vihreät ovat kasvaneet suuremmaksi puolueeksi kuin monessa muussa maassa. Vihreä liike on eurooppalainen suuntaus, jonka tärkein perusta on Saksassa. Tässä kirjoituksessa Saksalla tarkoitetaan Länsi-Saksaa.
Saksan vihreiden historian suhteen ei ole syytä tarkastella vain puolueen historiaa vaan myös sitä prosessia, joka tuotti puolueen synnylle suotuisat olosuhteet ja liikkeet. Suomalainen vihreä liike ei toki kaikilta osin vastaa saksalaisen vihreän liikkeen koostumusta tai teoreettista pohjaa, mutta juuri Saksasta suomalaiset vihreät ovat eniten ottaneet ulkomaisia vaikutteita. Saksaan verrattuna Suomessa ns. uusvasemmistolaisten toimijoiden osuus oli vihreiden alkuvaiheessa vähäisempi, koska Suomessa SDP:stä vasemmalle sijoittuvalla vasemmistolla oli enemmän vakiintuneita toimintamahdollisuuksia (eli SKDL). Toisin kuin Suomessa, monissa eurooppalaisissa maissa uusvasemmisto muodosti autonomisia liikkeitä, jotka kritisoivat perinteisiä kommunistipuolueita.
Puolueen kasvualusta
Eräs Saksan vihreiden syntyä edeltävistä tärkeistä liikkeistä oli ydinaseiden vastainen liike. Se syntyi jo 1950-luvun puolivälissä, kun USA tarjosi ydinaseita eurooppalaisille liittolaisilleen, kuten Länsi-Saksalle. Saksan sosiaalidemokraattisen puolueen eli SPD:n taktiikkana oli ottaa liike haltuun perustamalla liikettä koordinoiva komitea, johon se valitsi omat henkilönsä keskeisille paikoille. Liikkeestä tuli kuitenkin keskeisesti spontaani ulkoparlamentaarinen liike. SPD valitsi liikkeen resurssien heikentämisen, mikä johtikin liikkeen heikentymiseen. Liikkeeseen osallistuneille tämä opetti, kuinka tärkeää on autonomia suhteessa puolueisiin.
SPD:n resurssien katoamisen jälkeenkin liike jatkoi pääsiäismarssejaan. Se koostui paikallisten ja alueellisten komiteoiden verkostosta. Siihen kuului aseistakieltäytyjiä, kommunisteja ja sosialisteja sekä lisäksi humanististen ja liberaalien järjestöjen jäseniä. Vuoden 1960 tuhannesta jäsenestä jäsenmäärä nousi vuoteen 1967 mennessä 150 000:een. Liikkeestä tuli ulkoparlamentaarisen opposition APO:n organisaationaalinen perusta. Prosessiin vaikutti nuorten vastakulttuurinen protestiliike sekä yleinen nuorten politisoituminen erityisesti Saksan sosialistisen opiskelijaliiton SDS:n kautta. SDS aloitti SPD:n nuorisojärjestönä, mutta SPD erotti sen erityisesti asevarustautumista koskevan kiistan vuoksi.
Vuonna 1966 SPD meni hallitukseen yhdessä kristillisdemokraattien kanssa, mistä seurasi monille pettymys järjestelmään kokonaisuutena, koska se merkitsi suurta koalitiota vailla merkittävää parlamentaarista oppositiota sekä puolueiden, valtiokoneiston, ammattiliittojen ja työnantajien ykseyttä. Huomattava osa nuorisosta identifioituikin vastakulttuurisiin elämäntapoihin ja opiskelijakapinallisiin. Sukupolvikuilu oli valtaisa. Taistelua johti SDS. Iso osa Rudi Dutschken retoriikasta saattoi mennä yli nuorten ymmärryksen, mutta kiihko sekä viha vallitsevaa järjestelmää kohtaan oli mukaansatempaavaa. Auktoriteetit aloittivat vastahyökkäyksen antikommunismin nimissä, ja verisissä katutaisteluissa tuli myös kuolonuhreja. 1960-luvun lopun jälkeen liike kuitenkin hajosi eri leireihin. Seurasi äärivasemmistolaisten fraktioiden (mukaan lukien aseellisten ryhmien) aikakausi. Monet niistä, jotka eivät integroituneet sosiaalidemokraatteihin, liittyivät toistensa kanssa kiisteleviin maolaisiin tai marxilais-leninistisiin lahkomaisiin järjestöihin, joille SPD oli petturi ja pahin vihollinen.
Mikä oli APO:n merkitys? Ensinnäkin se merkitsi kääntöpistettä toisen maailmansodan jälkeisen Saksan kehityksessä. APO avasi – osin tarkoittamattaan – oven modernisaatiolle ja SPD:n johtavalle roolille saksalaisessa politiikassa. Koulutusjärjestelmää uudistettiin, perheiden patriarkaalisia rakenteita purettiin, tehtaiden autoritäärisiä rakenteita vähennettiin ja sukupuolten tasa-arvo lisääntyi. Kuitenkin siinä missä Ranskassa ja Italiassa 1960-luvun lopun liikkeet edistivät työläisten ja opiskelijoiden yhteisen rintaman syntymistä (toki ristiriitoineen ja ongelmineen), Saksassa APO ei pystynyt laukaisemaan työväenluokkaista mobilisaatiota. Pikemminkin vastakkainasettelu perinteisen työväenliikkeen ja uusien protestiliikkeiden välillä kärjistyi. Toisin kuin 1950-luvun ydinaseiden vastainen liike, APO ei ollut yhden asian liike. Se kritisoi saksalaista yhteiskuntaa kokonaisuutena.
APO:n hajoamisen jälkeen vuonna 1972 SPD sai parhaan vaalituloksensa koskaan (45,8 % äänistä), ja siitä tuli ensimmäistä kertaa suosituin puolue. Karismaattinen Willi Brandt kuitenkin halusi rajoittaa reformi-intoa ja liiallisia odotuksia. Öljykriisin ja työttömyyden kasvun myötä optimismi hälveni. Vaikka SPD:n menestys oli osin APO:n tuottaman vasemmistolaisuuden tulosta, viimeistään Helmut Schmidtin puheenjohtajakaudella SPD:n politiikka toisaalta levensi kuilua SPD:n ja liikkeiden välillä: SPD lisäsi poliisin valtuuksia, poissulki kansalaisten aloiteryhmiä päätösten valmistelusta ja toteutti Berufsverbotin.
APO:n lisäksi eräs keskeinen vihreiden kasvualusta olivat kansalaisaloitteet. Vasemmisto suhtautui niihin epäluuloisesti ja piti niitä toissijaisina suhteessa työn ja pääoman väliseen konfliktiin. Kyse oli osin siitä, että vasemmisto käsitti luokkataistelun kapealla tavalla eikä lukenut kulutuksen ja elämänlaadun kysymyksiä materiaalisten taistelujen piiriin. Toisaalta kansalaisaloitteiden aiheet olivat tosiasiallisesti usein melko rajallisia, vaikka ne kokonaisuutena koskettivatkin laajaa aluetta: energiantuotantoa, kaupunkisuunnittelua, liikennettä, teknologiaa, ympäristöä jne. Joka tapauksessa niistä kasvoi 1970-luvun loppuun mennessä sekä ulkoparlamentaarinen että – vihreiden synnyn myötä – parlamentaarinen oppositio. Kansalaisaloitteiden liike oli joustava ja epädogmaattinen aivan kuten APO.
Vastaavasti kuin APO, kansalaisaloitteiden liike joutui konfliktiin perinteisen työväenliikkeen kanssa: lyhyen aikaa 1970-luvun alkupuolella perinteinen ay-liike näytti lämpenevän ympäristöliikkeen ajatuksille, mutta öljykriisin ja työttömyyden kasvun myötä se alkoi puolustaa työpaikkoja pitäen ympäristöä koskevia vaatimuksia uhkana työpaikkojen säilymiselle. Suhde äärivasemmistoonkaan ei ollut ongelmaton, sillä äärivasemmistolaiset järjestöt taas näkivät kansalaisaloitteet ja ympäristöliikkeen hyväksikäytön ja haltuunoton mahdollisuutena, jota ne eivät kuitenkaan kyenneet käyttämään.
1970-luvun saksalaisessa ekologisessa liikkeessä oli paljon eri ihmisryhmiä: nuoria, opettajia, maanviljelijöitä, radikaaleja naisia, kriittisia ay-aktivisteja, hippejä… Nämä voidaan jakaa kuuteen suuntaukseen: 1) konservatiivinen suuntaus sekä nationalistisine että antikapitalistisine vaikutteineen; 2) ”kolmannen tien” suuntaus, joka pyrki etsimään ekologisia ratkaisuja sosialismin ja kapitalismin tuolla puolen; 3) reformistit, mukaan lukien kristityt ja sosiaalidemokraatit; 4) antikapitalistiset spontanistit, enimmäkseen radikaalivasemmistosta ja alakulttuuriympäristöstä (Joschka Fischer kuului aikoinaan tähän suuntaukseen); 6) hajonneista kommunistiryhmistä jäljelle jääneet ortodoksiset kommunistit.
Ekologisen liikkeen impulssi laajeni myös rauhanliikkeeseen, ja tapahtui rauhanliikkeen uusi nousu. Ekologinen liike oli edustanut tietoista murtumaa kapitalistisesta tuotantoprosessista, ja tästä oli lyhyt matka rajoittamattoman varustelukierteen kritiikkiin. Vaikka rauhanliikkeeseen osallistui myös sosiaalidemokraatteja, kirkon väkeä ja ay-liikettä, sen perusta oli selvästi sama kuin ekologisella liikkeellä. Uusi rauhanliike oli siis selvästi aiempaa itsenäisempi. Se oli myöskin osallistujaperustaltaan nuorempi. Uusi rauhanliike ei myöskään ollut antikommunistinen vaan melko tasapuolinen kritiikissään eri sotilasliittoja kohtaan. Lisäksi uusi rauhanliike omaksui aiempaa verkostomaisempia ja spontaanimpia organisoitumis- ja toimintamuotoja.
Vastaavasti kuin monissa muissa maissa, liikehdinnän perusta oli ”skene”, joka koostui osuuskunnista, pubeista, konserttipaikoista, naisten keskuksista, sanomalehdistä (kuten Tageszeitung), kustantajista, tuotantokollektiiveista jne. Uudet liikkeet kritisoivat koko Länsi-Saksan toisen maailmansodan jälkeisen kehityksen perustaa: läntistä suuntautumista, NATO-jäsenyyttä, uskoa teolliseen ja kapitalistiseen kehitykseen. Se, että vihreistä tuli puolue, joka onnistui ylittämään äänikynnyksen, on tulosta koko tästä dynamiikasta.
Puolueen synty
Jokainen ulkoparlamentaarinen liike ei kohtaa puolueeksi tulemisen ongelmaa. Ulkoparlamentaarisen vihreän liikkeen kohdalla parlamentaarisen toiminnan tarve tuli Saksassa selväksi erityisesti siksi, että ydinvoiman vastustajat olivat parlamentissa täydellisen epäedustettuina. Keskeinen analyysi oli, että konfliktit oli vietävä institutionaaliselle tasolle tai riskinä olisi uhriksi joutuminen sekä konfliktin militarisoituminen. Vihreät onnistuivat siinä, missä radikaalivasemmisto ja Rudi Dutschke epäonnistuivat. Dutschke jatkoi suosittuja puhetilaisuuksiaan ja kampanjoi antikapitalistisen liikkeen yhdistämiseksi. Dutsche uskoi, että vain tällä tavoin vasemmisto (SPD:n tuolla puolen) voisi ylittää äänikynnyksen, mutta hän oli enemmänkin myytti tai pop-tähti kuin todellinen yhdistäjä: jokainen ryhmä pystyi näkemään vain oman intressinsä eikä yhdistävän projektin intressiä. Oma funktionsa oli myös perinteisillä parlamentarismin vastaisilla argumenteilla: parlamentarismi on uhka liikkeelle, parlamentarismi luo illuusioita jne.
Saksan vihreiden parlamentaarisessa kehityksessä oli karkeasti sanoen kaksi vaihetta. Ensimmäisessä vaiheessa organisoituivat alueelliset puolueet ja muotoutui klassinen oikeiston ja vasemmiston välinen konflikti, sillä alueellisten ryhmittymien suuntautuminen riippui hyvin paljon siitä, ketkä olivat aloitteellisia ja mikä oli aloitetta tukevien sosiaalinen kompositio. Toisessa vaiheessa alueelliset puolueet liittyivät yhteen vihreän puolueen muodostamiseksi, samalla kun oikeisto asteittain vetäytyi.
Millaista oli ensimmäisen vaiheen vihreä äärioikeistolaisuus, tuo tahra vihreiden syntyhistoriassa – tahra, johon vihreiden ”oikeistolaisuudesta” valittava nykyvasemmisto ei kuitenkaan älyä viitata? Esimerkiksi Ala-Saksissa porvarilliset konservatiivit ottivat aloitteen, koska suhtautuivat epäuskoisesti siihen mahdollisuuteen, että ydinvoiman vastainen liike voisi saada aikaan mitään merkittävää painetta valtapuolueita kohtaan. Nämä vihreät näkivät puolueensa itsenäisenä vihreän ulkoparlamentaarisen liikkeen perustasosta ja samana keinona pitää radikaalit poissa.
Schleswig-Holsteinissa oikeistovihreiden johtohahmo oli ekomaanviljelijä Baldur Springmann, jolla oli aiempia yhteyksiä äärioikeistoon. Springmannin ryhmittymä painotti ekologian ensisijaisuutta kaiken päätöksenteon perustana. Perustamiskokouksessaan se päätti poissulkea ”radikaalidemokraattiset” ja vasemmistolaiset ryhmät. Schleswig-Holsteinin oikeistovihreät eivät menestyneet vaaleissa kovin hyvin, mutta heistä tuli vihreiden muotoutumisessa pitkäikäinen häiritsevä tekijä, joka yritti vakiinnuttaa oikeistolaista vihreää vaihtoehtoa.
Merkittävä oikeistovihreä poliitikko oli myös Herbert Gruhl, GAZ:n johtohahmo. Gruhlille se, että ihmiset tekisivät uhrauksia ekologian eteen, merkitsi ihmiskunnan selviytymisen lisäksi keinoa, jolla länsi voisi saada yliotteen itäblokista. Hän kannatti (linkolalaista ajattelua muistuttavaan tyyliin) aseistettua ekologista diktatuuria, jossa yhdistyisivät sotilaallinen valmius ja minimaalinen kulutus. GAZ:n ongelma – kuten myös oikeistovihreiden yleensä – oli se, että se oli johtajien puolue vailla kunnollista organisatorista infrastruktuuria tai kannattajaperustaa. Porvarillinen media totta kai rakasti oikeistovihreitä.
Ensimmäisessä valtakunnallisessa vihreiden kokouksessa (Karlsruhessa 1980) oli edelleen käynnissä jatkuva oikeiston ja vasemmiston välinen kädenvääntö, jota vasemmistoon kallellaan oleva keskusta tasapainotti. Oikeisto vaati kaikkien vasemmistoryhmien jäsenten poistamista ja varoitti ”punaisen ideologian” johtamisesta vihreään itsemurhaan. Luokkataistelua oikeisto nimitti taantumukselliseksi. Ohjelmatyön kokonaisyhteiskunnallinen luonne ja tietyt vasemmistolaiset vaatimukset (35-tuntinen työviikko, vaatimus NATO:n lakkauttamisesta, tuki kolmannen maailman vapaustaisteluille jne) kuitenkin tuottivat oikeistolle jatkuvia tappioita. Keskustavasemmisto otti vallan. Pian tämän jälkeen oikeistovihreiden johtajat – Gruhl, Springmann, Dinnè – poistuivat.
Tapahtunut oli tavallaan väistämätöntä ja vain ajan kysymys. Konservatiivit olivat vain yhteiskunnallisten liikkeiden loisia ja suuntautuneisuudeltaan niille vastakkaisia. Konservatiivit vain täyttivät hetkellisesti vaalityhjiön. Koko prosessin luonnetta selittää tietenkin samalla vasemmiston kyvyttömyys ja päättämättömyys, sen epäröivä ”katsotaan nyt” -asenne suhteessa puolueen rakentamiseen.
1980-luvun alku ei merkinnyt vihreille polkua menestyksestä menestykseen, mutta vaalitulosten vaihtelusta huolimatta kokonaisuutena aikakausi oli Saksan vihreille menestys. Eräs keskeinen liikkeelle paneva voima oli rauhanliike, jonka osana vihreät itseään pitivät. Puolue toimikin aktiivisesti rauhankysymyksissä. Olla sekä liike että puolue oli siis yksi vihreiden menestyksen ”salaisuuksista”. Samanaikaisesti äänestystuloskehityksen kanssa vihreät vakiinnuttivat itsensä puolueena SPD:stä vasemmalla, itse asiassa ainoana merkittävänä vaihtoehtona sen vasemmalla puolen. 1970-luvulla olemassa ollut puoluepoliittinen tyhjiö oli täytetty.
Suunnaksi uusvasemmistolaisuuden kritiikki
Saksan vihreiden historia osoittaa siis havainnollisesti, että eurooppalainen vihreä liike on vuoden 1968 uusvasemmistolaisuuden perillinen. Lisäksi vaikka vihreiden syntyhistoriaan liittyykin kiusallinen äärioikeistolainen tahra, on huomioitava, että Saksassa vihreät on puolue, joka onnistui puhdistamaan itsensä oikeistovihreistä – puolueen muuttuminen vähitellen yhä reformistisemmaksi on asia erikseen. Saksan vihreä puolue on tulos keskustavasemmiston voitokkaasta taistelusta konservatiivivihreitä vastaan: vihreiden DNA:ssa on vastamyrkky konservatiivisuutta vastaan. Äärioikeistolaisten vihreiden olemassaoloa tärkeämpää on se, että heidät voitettiin. Aivan kuten Suomessa ”sinivihreiden” olemassaoloa tärkeämpää on se, että ainakin jotkut heistä (Hannele Luukkainen, Merikukka Forsius) olivat niin tyytymättömiä vihreisiin, että päättivät loikata kokoomukseen.
Vihreät ovat siis osa sitä samaa suuntausta, johon punavihreyttä tavoitteleva Vasemmistoliitto haluaisi kuulua. Vasemmistoliittolainen kritiikki vihreitä kohtaan kertookin oikeastaan enemmän vasemmistoliittolaisista (ja valitettavasti vihreiden menestyksen aiheuttamasta katkeruudesta) kuin vihreistä. Sellainen punavihreys haluaa ”avautua liikkeiden suuntaan”, olla sekä liike että puolue. Se haluaa synnyttää punavihreän puolueen, vaikka sellainen on jo olemassa. On jo olemassa puolue, joka rakastaa pätkätyöläisiä ja opiskelijoita, pääsääntöisesti puolustaa vahvasti julkisia palveluita ja kannattaa jälkiteollisten ”vähemmistöläisten” liikkeiden keskeisiä vaatimuksia, kuten sukupuolisten suuntausten tasa-arvoa. Samalla ei kuitenkaan ekologisena puolueena vaan yleispuolueena, jolla on ekologinen perusta. Vihreiden politiikan sisältö on keskeisesti punavihreää, vaikkei puolue sitä ymmärrettävästi taktisista syistä ja poliittisen realisminsa vuoksi kokonaisuutena korostakaan.
Vihreiden perustan uusvasemmistolaisuus ei tarkoita, ettei vihreissä olisi mitään kritisoitavaa. Vihreitä pitäisi kritisoida uusvasemmistolaisuudesta eikä uusvasemmistolaisuuden (punavihreyden) puutteesta, sillä uusvasemmistolaisuus ei tuota enää mitään uutta. Nykyaikainen uusvasemmistolaisuus on itse asiassa lähellä arvoja korostavaa liberalismia, jota eteenpäin katsovan Vasemmistoliiton tulisi välttää. Tässä asiassa kuitenkin Vasemmistoliitolla on ennen kaikkea peiliin katsomisen eikä vihreiden kritisoimisen paikka: vihreiden kritisoiminen on täysin toissijainen tehtävä suhteessa Vasemmistoliiton sisäiseen kritiikkiin ja kehitykseen. Jos ”punavihreää” politiikkaa on lasten luokkayhteiskunnan kritisointi, niin vihreillä se on jo hallussa – voisiko Vasemmistoliitto pistää paremmaksi ja vaatia myös aikuisten luokkayhteiskunnan purkamista?
Lisäksi se, miten täsmällisesti ”liikkeiden suuntaan avautuminen” taas vastaa vuoden 1968 perintöä, ei ole selvää. Yhtäältä tunnetaan uusvasemmistolaisuutta, joka liikkeitä korostaessaan itse asiassa sekoittaa liikkeen ja puolueen (vrt. tasapainoilu liike- ja puoluemallin välillä vihreiden vahvuutena). Toisaalta taas osa autonomisten liikkeiden perintöä on näkemys, jonka mukaan liikkeiden autonomia merkitsee päätöksen ja puolueen erillisyyttä liikkeistä. Sikäli kuin vuoden 1968 perintö merkitsee ensin mainittua, niin sellaisessa ei ainakaan ole mitään tavoiteltavaa: puolue ja liikkeiden autonomia eivät ole toistensa vastakohtia vaan edellytyksiä. Jos punavihreä malli sekoittaa puolueen ja liikkeen, niin ”desisionistinen malli” päinvastoin erottaa puolueen ja liikkeen. Tästä olemme Megafonissa jo kirjoittaneet aiemmin numerossa, jonka teemana oli ”päätös”.
Kirjallisuus
Werner Hülsberg: German Greens. A Social and Political Profile. Verso, Lontoo 1988.
Tapani Rytöhonka: Maammesarja
-
Tuoreinta Maammesarjassa:
1 comment
[…] Markus Termonen: Vihreitä kritisoivat ovat oikeassa väärästä syystä […]
Leave a Comment