Mitä on ekososialismi?

Historia

Ekososialistit ovat kriittisiä suhteessa moniin vihreän liikkeen ja sosialismin versioihin, niin menneisiin kuin nykyisiinkin. Ekososialistit jakavat vihreän liikkeen lähtökohtia, mutta omaavat selkeän kapitalismin vastaisen näkemyksen. Marxilaisuus on useita yhdistävä viittauskohde. Ympäristöajattelun konservatiiviset kriitikot, kuten Warren T. Brookes ja Petr Beckmann [2][3][4], pilkkaavat ekososialistien olevan vesimeloneja, jotka ovat vihreitä päältä mutta punaisia sisältä.

Ekososialistit kritisoivat usein byrokraattisia ja elitistisiä sosialismin teorioita, kuten maoismia, stalinismia sekä byrokraattista kollektivismia ja valtiokapitalismia. Ekososialistit sitovat sosialismin ja ekologian yhteen tavalla, joka pyrkii säilyttämään ensimmäisen aallon sosialismin vapaudellisen lähestymistavan.

Tavoitteena ekososialisteilla on maailma, jossa tuotantovälineet ovat yhteisomistuksessa ja tuotanto on vapautettu sukupuolten välisestä epätasa-arvosta sekä rasismista ja organisoitu vapaiden tuotannollisten yhteenliittymien perustalta. Ekososialistit asettavat käyttöarvon vaihtoarvoa vastaan, korostavat commonseja sekä rakentavat ”ennalta hahmottelevia projekteja” (prefigurative) valtiottomaan ja kapitalismin jälkeiseen yhteiskuntaan.

Ekososialistisen Marx-tulkinnan mukaan Marx ei ollut sellainen produktivisti, jollaiseksi hänet on niin environmentalistien kuin sosiaaliekologien ja sosialistienkin parissa usein laskettu. Jotkut ekososialistiset ajattelijat, kuten John Bellamy Foster [16] ja Paul Burkett,[17] ovat analysoineet Marxin kommentteja ihmisen ja luonnon välisestä ”aineenvaihdunnasta”, kuten myös siitä, kuinka ”maailman yksityisomistus joidenkin yksilöiden toimesta tulee näyttäytymään yhtä absurdina kuin toisen ihmisen yksityinen omistaminen” ja että yhteiskunnan täytyy ”antaa se [planeetta] tuleville sukupolville huolehditussa kunnossa”.[1] Toiset kuitenkin katsovat, että Marx käsitteli luontoa pelkkänä resurssina työlle. [12]

Ekososialismin lähtökohtien varhaisena hahmottelijana pidetään William Morrisia, englantilaista novelistia, runoilijaa ja suunnittelijaa.[19] Morris esitteli ekososialistiset ajatuksensa julkaisuissa Social Democratic Federation ja Socialist League.[20] Venäjän vallankumouksen jälkeen esiintyi environmentalisteja ja ympäristötieteilijöitä, jotka yrittivät yhdistää ekologisen ajattelun bolshevismiin. Heidät puhdistettiin myöhemmin Neuvostoliiton Kommunistisesta Puolueesta. Erityisesti Joseph Stalin hyökkäsi luonnontieteilijöitä ja ekologiaa vastaan. Neuvostoliitto otti viralliseksi totuudekseen ”lysenkolaisuuden”, pseudotieteilijän ja biologin Trofim Lysenkon opin, joka ei tunnustanut ekologisten resurssien rajallisuutta.[12]

Nykyisessä muodossaan sosialismin ja ekologian välisen suhteen teoreettinen kehittely alkoi 1970-luvulla uuden ympäristöliikehdinnän myötä. Barry Commoner muotoili vasemmistolaisen vastauksen Kasvun rajat -raportille korostaen teknologioiden merkitystä ympäristötuholle väestönkasvun sijasta.[22] Itäsaksalainen dissidentti kirjailija ja aktivisti Rudolf Bahro julkaisi sosialismin ja ekologian suhdetta käsittelevät kirjat The Alternative in Eastern Europe[23] ja Socialism and Survival[23] sekä promotoi ”uuden puolueen” puolesta. Kirjat johtivat pidätykseen, joka huomioitiin laajalti maailmalla. Australialaiset marxistit Alan Roberts ja Ted Trainer esittivät omissa teoksissaan kapitalismin olevan järjestelmä, joka luo yhä uusia haluja, vaikka se ei kykene tyydyttämään ihmisten tarpeita.

1980-luvulla avaintapahtumia ekososialismin saralla oli aikakauslehti Capitalism, Nature, Socialism perustaminen. Ensimmäinen numero ilmestyi 1988. Lehdessä vaikutti muun muassa sellaisia nimiä kuin James O’Connor, Carolyn Merchant ja Paul Burkett.

Vuonna 1991 australialainen puolue Democratic Socialist Party alkoi julkaista lehteä nimeltä Green Left Weekly. Vuonna 1990 puolue julkaisi kattavan poliittisen ohjelmansa kirjana nimeltään ”Socialism and Human Survival”. Kirjasta ilmestyi toinen ja laajennettu editio vuonna 1999 nimellä ”Environment, Capitalism & Socialism”.[28]

1990-luvulla aktiivisia ekososialisteja olivat myös feministiset sosialistit Mary Mellor [29] ja Ariel Salleh [30]. Etelässä mobilisoituneiden liikkeiden vaikutuksesta ekososialismin kentällä on keskusteltu enenevästi ”köyhien environmentalismista” tarkoittaen sosiaalisen oikeudenmukaisuuden näkökulmaa ympäristökysymyksiin. Viimeisimpänä tämän virtauksen ilmentymänä voi pitää Kööpenhaminen ilmastokokouksessa mobilisoitunutta ilmasto-oikeudenmukaisuusliikettä. David Pepper julkaisi työnsä Ecosocialism: From Deep Ecology to Social Justice vuonna 1994. [31]

Vuonna 2001 Joel Kovel sekä Michael Löwy julkaisivat tekstin An ecosocialist manifesto, joka kartoittaa mahdollisuuksia ekososialistisen ajattelutavan levittämiseksi.[20] Kansainvälinen ekososialistinen verkosto perustettiin vuonna 2007 Pariisissa.[32] Verkosto järjesti toisen kansainvälisen konferenssin Brasiliassa vuonna 2009. Konferenssi julkaisi Belemin ekososialistisen julistuksen.

Kovelin and Löwyn ekososialistisen julistuksen sanoma on, että niin ekologiset kriisit kuin sosiaaliset ongelmatkin johtuvat kapitalistisesta kasautumisesta, jolle luonto on pelkkä resurssi ja ihmiset pelkkää työvoimareserviä tai kuluttajia. Toiset ekososialistit, kuten Derek Wall, keskittyvät globaalin etelän tilanteeseen ja analysoivat, kuinka globaalisaatioksi kutsuttu kapitalismin vaihe on pakottanut etelän tuottamaan vientiin tarkoitettuja lajikkeita, jotka sitten vievät resursseja muilta tuotannon muodoilta ja lisäävät nälänhätää. Myös metsiä hakataan ja yhteispeltoja suljetaan yksityiseen käyttöön, mikä erottaa paikallisia heidän tuotantovälineistään ja lisää köyhyyttä.[19]

Ramachandra Guha ja Martinez-Alier syyttävät puolestaan globalisaatiota jätteiden ja saastuttamisen lisäämisestä ja jätteiden dumppaamisesta puolustuskyvyttömille alueille, kuten kolmanteen maailmaan.[11] Toiset ekososialistit ovat huomauttaneet edelleen, että kapitalismi kohtelee epätasa-arvoisesti myös pohjoisen köyhiä ja synnyttää vastareaktioita, kuten USA:n ympäristöoikeudenmukaisuusliike, jonka toimijat tulevat työväenluokasta ja etnisistä ryhmistä ja ovat nostaneet esille, kuinka jätteiden dumppaus, suuret tieprojektit ja jätteidenpolttolaitokset sijoittuvat vähävaraisten asuinalueille.

Ekososialistit suhtautuvat yleensä kriittisesti kapitalismin eliittiteorioihin. Tällaisten mukaan on mahdollista määritellä jokin sosiologinen luokka tai vastaava ryhmä ihmisiä, jotka päättävät ikään kuin salaliittona yhteiskunnallisen järjestelmän organisoinnista siten, että järjestelmä tyydyttää ennen kaikkea heidän tarpeensa ja henkilökohtaiset intohimonsa. Sen sijaan ekososialistit korostavat yhteiskunnan uusintuvan systeemisenä kokonaisuutena, joka on ladattu epäpersoonallisilla voimilla.

Kovel käyttää esimerkkinä systeemisyydestä Bhopalin teollisuusonnettomuutta. Monet yhtiövallan tarkkailijat syyttävät onnettomuuksista ylimmissä päättävissä asemissa olevia henkilöitä. Kovelin mukaan ratkaisevaa oli kehityskulku, jossa Bhopalissa toimineen Union Carbiden myynti ensin laski ja syntyi tappioita. Osakemarkkinoiden tilanteesta johtuen tämä kääntyi pudotukseksi osuusarvoissa, mikä johti siihen, että osakkeenomistajat alkoivat myydä sijoituksiaan. Tämä heikensi yhtiötä ja johti kulujen leikkauksiin, mikä puolestaan rapautti turvallisuusjärjestelyjä. Tämä ei Kovalin mukaan tehnyt Bhopalin onnettomuutta välttämättömäksi, mutta se kertoo kapitalistisen logiikan vaikutuksesta ekologisten ja yhteiskunnallisten riskien kasvattamisessa.[12]

 

Käyttöarvon näkökulma

Ekososialismin kentällä keskustellaan paljon Marxin teoreettisesti muotoilemasta käyttö- ja vaihtoarvon välisestä ristiriidasta. Esimerkiksi Kovelin mukaan kapitalistisessa markkinataloudessa. meidän on myytävä työvoimaamme ja muita tavaroita voidaksemme tyydyttää tarpeemme ostamalla toisia tavaroita. Varmistaaksemme oman selviytymisemme meidän täytyy vakuuttaa ihmiset ostamaan meiltä. Toisin sanoen tavaroita tuotetaan vaihtoon, ei jotain määrättyä käyttöyhteyttä varten. Kärjekkäimmillään ristiriita johtaa tilanteeseen, jossa perustarpeisiin liittyvät toimet, kuten läheisten hoitaminen, muuttuvat ”kannattamattomiksi” ja jäävät tekemättä samalla kun jotkut tienaavat omaisuuksia tavaroilla, joiden käyttöarvo on synnytetty puhtaasti markkinoinnin luomilla mielikuvilla.[12]

James O’Connor on puolestaan lisännyt toisen ristiriidan Marxin alkuperäiseen taloudelliseen ristiriitaan. Hänen mukaansa kapitalismi johtaa ekologiseen tilanteeseen, joka uhkaa, kuten Marxin dialektiset ristiriidat, järjestelmän itsensä olemassaoloa. Kapitalistisissa puitteissa ongelmaa yritetään ratkoa ennen kaikkea innovoimalla uusia teknologioita, jotka kuitenkin johtavat vain yhä uusiin ristiriitoihin. Kapitalismin täytyy jatkaa aineellista kasvua, mikä ei kuitenkaan ole mahdollista rajallisella planeetalla. O’Connorin mukaan kapitalismi on joustava siirtymään tuhoamastaan ekosysteemistä toisen kimppuun, mutta globalisaatio on johtamassa tilanteeseen, jossa uusia ekosysteemejä ei yksinkertaisesti enää ole.[43]

Suhde muihin vihreisiin liikkeisiin

Ekososialistien keskuudessa on ristiriitoja, jotka juontuvat ympäristöliikkeen ja sosialististen liikkeiden välisestä jännitteestä. Jotkut ekososialistit, kuten ryhmittymä Socialist Resistance, argumentoivat, että lähes kaikki hyödykkeet pitäisi organisoida rationaalisesti ja jakaa valtion toimesta. Sen sijaan itseorganisoituvien verkostojen voimaa painottavat ekososialistit korostavat hyödykkeiden jakamista esimerkiksi kirjastoperiaatetta laajentamalla. Käytännössä suuntausten välille on kehittymässä synteesi, joka korostaa teollisuuden demokraattista säätelyä ympäristönormien puitteissa, joidenkin teollisuudenalojen kansallistamista, paikallista demokratiaa sekä tuotannollisten yhteenliittymien ja kirjastoperiaatteen laajentamista.[44]

Ekososialistit kritisoivat monia vihreän liikkeen jäseniä kapitalismin vastaisen analyysin puutteesta, toimimisesta vallitsevan kapitalistisen ja valtiollisen järjestelmän ehdoilla sekä voluntarismista ja uskosta teknologisiin ratkaisuihin. Perustavimmillaan kritiikki koskee sitä, ettei vihreä politiikka aseta tavoitteeksi työvoiman vapautumista sekä tuotantovälineiden ja tuottajien välisen erottelun lopettamista.[12]

Yleensä ekososialistit tunnustavat konformististen ratkaisujen hyödyllisyyden tietoisuuden kasvattamisessa sekä uskovat, että kamppailu ekologisesti kestävän tuotannon puolesta on kamppailua myös valtiovallasta, mutta kritisoivat suuntauksia, jotka eivät tee selvää pesäeroa kapitalistisiin voimiin. Ekososialistien esittämä voluntarismin kritiikki kohdistuu puolestaan sellaiseen ajatteluun, jossa korostetaan ihmisten ympäristöystävällisiä valintoja, muttei kyseenalaisteta rakenteita. Esimerkiksi kierrätysjärjestelmä – vaikka olisikin sinänsä välttämätön – osallistaa kansalaiset tarjoamaan ilmaista työvoimaa jätteenkäsittelylaitoksille, jotka tekevät roskilla bisnestä. Voluntarismi on ympäristöpolitiikkaa ilman kamppailua ja solidaarisuutta.[12]

Ekososialistit hylkäävät riittämättöminä myös ”ympäristöliberaalien” uusia teknologioita korostavat ratkaisut. Ekososialistisen kannan mukaan teknologiat sisältävät yleensä vain yhä uusia aineelliset rajat ylittäviä ongelmia, eikä niillä kyetä hallitsemaan luonnon monimääräytyneitä ja ennustamattomia prosesseja. Teknologiat eivät ratkaise mitään sinällään, koska ongelmat eivät ole mekaanisia, vaan liittyvät tuotantoon ja yhteiskunnalliseen organisaatioon. Mikään uusi energiamuoto ei ole ratkaisu, sillä seurauksena olisi vain lisääntyvää aineellisten resurssien kulutusta, ei ekologisen kriisin ratkaisua. Ekososialistisesta näkökulmasta on ajettava sellaista yhteiskuntamuodon muutosta, joka johtaa energian kulutuksen minimointiin.[12]

Kovelin mukaan ekososialistien on asetuttava sekä ”ekologista taloutta” että ”valtavirran talouden ekologisia haaroja” vastaan, sillä näissä ei ole kyse yhteiskunnallisesta muutoksesta. Myöskään jälkismithiläinen näkemys kapitalismista, jossa pientuottajat vaihtavat vapaasti tavaroita toistensa kanssa ja jossa vallitsee itsesäätely sekä kilpailullisuus ei saa ekososialistien kannatusta. Tällaista koulukuntaa edustaa esimerkiksi David Korten, joka uskoo kansalaisyhteiskunnan ja hallituksen säätelemään ”reiluun markkinatalouteen”. Kovelin mukaan kapitalismi kuitenkin laajentuu väistämättä kaikkien paikallisten tuotannollisten ratkaisujen yli.[12]

Kovelin mukaan vihreä talous on impotentti vastaus kapitalismille, joka laajentuu paikallisten tuotantoratkaisujen yli ja sisältää erilaisia alistuksen rakenteita, kuten luokka- ja sukupuolisuhteita. Kovel kritisoi myös niiden illlusorista käsitystä historiasta, joka viittaa ”luonnollisen pääoman” hyväksikäyttöön materialistisen tieteellisen vallankumouksen toimesta, oletus, joka Kovelin mukaan vaikuttaa siltä kuin luonto olisi antanut pääoman lahjana ihmisten käsiin ennemminkin kuin että kapitalismi olisi inhimillisessä historiassa syntyneiden yhteiskunnallisten suhteiden tuotosta.[12]

Ekososialistisesta näkökulmasta myös muut yhteisöperustaiset talousmuodot ovat ongelmallisia, kuten E. F. Schumacherin seuraajien sekä joidenkin osuuskuntaliikkeen haarojen esimerkit, sillä näissä ei kyetä ottamaan kuin eristäytyvä ja paikoilleen jäävä ensimmäinen askel. Vallitsevissa rakenteissa myös osuuskunnat ja vastaavat ovat tuomittuja kasvattamaan arvoa ja kilpailemaan markkinoilla.[12] Kuten Marx kommentoi, osuuskunnissa tuotantovälineiden hallinta tekee työläisistä oman itsensä kapitalisteja.[18] Niinpä esimerkiksi Kovelille yhteisöperustainen talous sekä vihreä paikallisuus ovat fantasioita, jotka kuuluvat ennemminkin alkuperäiskansojen elämänmuotoon. Nykyisen väestömäärän puitteissa paluu tällaisiin tarkoittaisi hänen mukaansa energiatehottomuutta, resurssien ylikäyttöä, tarpeetonta voimanponnistusta sekä kulttuurista köyhtymistä. 

Pienen mittakaavan tuotantoyksiköt ovat ekososialistien mukaan olennainen osa siirtymää kohti ekologista yhteiskuntaa, mutta ne eivät ole itsetarkoituksellisia. Pienyritykset voivat sinänsä olla kapitalistisia tai sosialistisia. Niitä pitää kehittää antikapitalistisina vaihtoehtoina, joita luonnehtii työvoiman vapautuminen ja jotka toimivat dialektisessa suhteessa kokonaisvaltaiseen rakennemuutokseen, joka käsittää sellaisia laajan mittakaavan projekteja, kuten liikenne- ja kuljetusinfrastruktuurin uudelleen organisoinnin.[12]

Ekosiosialistinen syväekologian kritiikki kohdistuu siihen, että – samoin kuin valtavirran vihreä politiikka ja vihreä talous – syväekologit näkevät ihmiset hyveellisinä sieluina, eivätkä kytke ekologiaa kapitalismin kritiikkiin ja työvoiman vapautumiseen. Vihreän liikkeen tavoin syväekologia ei halua olla oikealla tai vasemmalla vaan ”edellä”. Siten syväekologia on altista muuttumaan osaksi järjestelmää. Kovel on kritisoinut ihmiskeskeisyyden ajatuksen horjuttamiseen pyrkivien syväekologien olevan myös herkkiä legitimoimaan ihmisten syrjimistä vetoamalla ”villiin luontoon”. Syväekologisellä näkemyksellä on esimerkiksi USA:ssa legitimoitu alkuperäiskansojen siirtoja luonnonpuistojen tieltä.[12]

Kuten sosialismin ja vihreän politiikan muodot yleensäkin, myös ekososialistit tunnustavat luontosuhteen sukupuolittuneisuuden ja kannattavat sukupuolista emansipaatiota, koska sukupuolikysymys on patriarkaatin ja luokkasuhteen ytimessä. Siten esimerkiksi Kovel katsoo, että kaikki ulostulot kapitalismista ovat välttämättä ekofeministisiä, mutta kritisoi sellaisia ekofeminismin muotoja jotka eivät ole kapitalismin vastaisia ja jotka luonnollistavat ajatuksen naisten läheisyydestä luonnon kanssa, alistavat historian luonnolle ja ovat lähempänä New Agea kuin varsinaista yhteiskunnallista liikettä.[12]

Ekososialismi tulee lähelle Murray Bookchinin kehittelemää sosiaaliekologista traditiota. Kuitenkin siinä missä sosiaaliekologit näkevät hierarkiat itsessään ekologisen tuhon syyksi, ekososialistit keskittyvät sukupuolisen ja luokkavallan kysymyksiin ja tunnustavat, että jotkut auktoriteetin muodot, ovat hyödyllisiä. Sosiaaliekologia jättää ekososialismin näkökulmasta huomiotta kysymyksen ekologisen yhteiskunnan rakentamisesta pääoman jälkeen. Sosiaaliekologit ja anarkistit keskittyvät vain valtion kritiikkiin ennemminkin kuin luokkasuhteisiin valtiollisen hallinnan takana.[12]

Ekososialistien kritiikki malthusilaisia kohtaan liittyy yhteiskunnallisen epäoikeudenmukaisuuden kysymykseen. Siinä missä Malthus korosti työväen suurta lukumäärää köyhyyden syynä Marx käsitteli asiaa luokkakysymyksenä. Jälkimalthusilaiset ovat sittemmin korostaneet ylikulutusteoriaa, mutta ekososialistit pitävät korjausliikettä tyydyttämättömänä. He ovat sen sijaan puoltaneet Garrett Hardinin (joka on itsekin jälkimalthusilainen) näkemystä ”commonsien tragediasta”, jonka mukaan puute johtuu yhteisresurssien yksityistämisestä.[19]

 

Sosialismin kritiikki

Ekososialistit käyttävät käsitettä ”sosialismi” huolimatta sen nimissä tehdyistä historiallisista virheistä, koska se edustaa edelleen liikettä, joka pyrkii ylittämään pääoman vallan. Käsite on ekososialistien mukaan tehtävä uudelleen päteväksi tätä aikaa varten.[1]

Esimerkiksi Kovelille ja Lowylle ekososialismi tarkoittaa pyrkimystä toteuttaa ensimmäisen aallon sosialismia tuottajien vapaan kehityksen nimissä ja he erottautuvatkin sekä sosialidemokraattisista reformeista että sosialismin byrokraattisista muodoista, kuten leninismistä ja stalinismista. He arvioivat edesmenneiden sosialismin muotojen epäonnistuneen koska ne eivät olleet tarpeeksi kehittyneitä vastaamaan ympäröivän kapitalismin vihamielisyyteen. Tämä johti sisäisten demokraattisten voimien kieltämiseen, kapitalistisen produktivismin matkimiseen ”selviytymisen” nimissä sekä vieraantuneeseen puolue-valtio-byrokratiaan, jonka päätökset johtivat sekä äärimmäiseen autoritaarisuuteen että historiallisiin luonnontuhoihin. Leninille luonto oli vain tuotannon resurssi, Trotski uskoi kommunistiseen superihmiseen, joka oppisi liikuttamaan jokia ja vuoria ja Stalinille Kovel antaisi kultamitalin luontovihamielisyydestä.[1][12][48]

Ekososialistinen kritiikki muita sosialisteja kohtaan liittyy yleensä siihen, että nämä kohtelevat ekologiaa toissijaisena kysymyksenä tai uskovat naiivisti työväenluokan ympäristöystävällisyyteen, vaikka luokan halujen ja tarpeiden taustalla on useiden sukupolvien ajan vaikuttanut kapitalistinen historia. Ekososialistisen lähestymistavan mukaan on ongelmallista perustaa tulevaisuuden sosialismi ajatukselle siitä, ettei se voi toteutua inhimillisten nautintojen kustannuksella. Nuo nautinnot ovat syntyneet historiallisesti luonnon kapitalistisen hallinnan aikana, joten niistä ei voida pitää kiinni.[12][49]

 

Ekososialistinen strategia

Toisin kuin monissa muissa sosialismin muodoissa ekososialismissa ei välttämättä ajatella, että yhteiskunnassa olisi jokin yksi etuoikeutettu ryhmä vallankumousta varten. Ekososialistit kannattavat työväenluokkaista toimintaa, mutta korostavat myös autonomisten ja ruohonjuuritason ryhmittymien voimaa, sillä nämä kykenevät avaamaan tulevaisuutta ennalta hahmottelevia projekteja. Ekososialistit siis katsovat, että on olemassa monia lähtökohtia rakentaa uusia yhteiskunnallisia suhteita, jotka ylittävät markkinoiden ja valtiovallan puitteet avaamalla käyttöarvomuotoista tuotantoa sekä kansainvälisiä vastarinnan verkostoja.

Kovel määrittelee ennakoinnin ”annetussa olevaksi potentiaaliksi, joka sisältää linjat sille, mikä tulee olemaan” tarkoittaen, että ”tulevaisuuden momentti sisältyy kaikkiin sosiaalisen organismin pisteisiin, joissa syntyy tarve”. Jos kaikella on ennakoiva potentiaali, ekologisen tuotannon potentiaalit ovat siroutuneina ympäriinsä, ja Kovelin mukaan tehtävänä on vapauttaa ja yhdistää ne. Yleisesti ottaen käytännöt, jotka korostavat käyttöarvoa ja mitätöivät vaihtoarvoa ovat ekososialismin linjalla.[12]

Kovelin mukaan kapitalismikritiikki ilman käsitystä kapitalismin vaihtoehdosta on täysin mahdollinen ja hedelmällinen toiminnan lähtökohta, sillä tällainenkin kritiikki kasvattaa kapitalismin vastaista voimaa ja voi johtaa dynaamiseen ja eksponentiaaliseen kehitykseen. Ajatustaan seuraten Kovel kannattaa ekososialistisia soluja, että ekososialistiset potentiaalit aktivoituisivat läpi yhteiskunnallisen elämän ja tuottaisivat uudenlaista ajattelua sekä organisoitumista.[12]

Lyhyen tähtäimen strategiana tämä tarkoittaa erilaisia vapaita työvoiman yhteenliittymiä osuuskunnista avoimen koodin verkostoihin ja mediakokeiluihin, kuten myös dialogia puolueiden kanssa. Wallin mukaan jälkikapitalistista ja jälkivaltiollista maailmaa ennakoiville toimintamuodoille on ominaista, että ne rikkovat väitetyn dikotomian yksityisen ja valtio-omisteisen tuotannon välillä ja korostavat uuden luomisen nautinnollisuutta sekä tuottajien ja käyttäjien välistä vuorovaikutusta.[19]

Pidemmällä tähtäimellä ekososialistit pyrkivät rakentamaan globaalia organisaatiota, joka ei olisi luonteeltaan parlamentaarinen tai etujoukkopuolue. Kyse olisi ennemminkin erilaisia vastarinnan yhteisöjä yhdistävästä ja niiden autonomista toimintaa tukevasta organisaatiosta, joka laajentuessaan kykenisi tuottamaan ladullista yhteiskunnallista muutosta eri puolilla.

Näkemyksissään tuotantomuodon muutoksesta ekososialistit korostavat hyödykkeiden käyttöarvoluonnetta tavalla, joka ylittää perinteiset sosialistiset näkemykset työvoiman vapautumisesta. Ajatuksena on lyhyesti, että ei-kapitalistisessa tuotannossa hyödykkeen valmistus määrittyy osaksi itse hyödykettä, jolloin työprosesseissa tärkeää ei ole vain tehokkuus, vaan nautinnollisuus. Käyttöarvon näkökulma korostaa näin työnteon mielekkyyttä, yhteisyyttä sekä nautinnollisuutta.[12]

Maataloustuotannossa ekososialistit puolustavat yleensä yhteismaita maiden yksityisomistuksen sijasta, sillä tämän katsotaan erottavan ihmiset yhteisöllisistä resursseista ja alistavan ruoantuotannon ekologisesti lyhytnäköiselle ja resursseja kuluttavalle voittojen tavoittelulle. Erilaisia commons-järjestelyjä tutkitaan tällöin mahdollisuutena organisoida tuotantoa, joka perustuu pitkäkestoisiin tarpeisiin sekä kestävyyteen ja jatkuvuuteen nopeiden voittojen sijasta.

Commons-ajattelun lisäksi ekososialistit käyttävät juridiikasta tulevaa käsittettä ”usufruct”, johon myös Marx viittaa puhuessaan siitä, kuinka ihmisten on luovutettava planeetta tuleville sukupolville huolehditussa kunnossa. Käsitteenä usufrcut viittaa lailliseen oikeuteen käyttää toisen omaisuutta, mikäli omaisuus ei vahingoitu. Englanninkielinen termi tulee latinan ilmaisusta usus et fructus, tarkoittaen ”käyttämistä ja nauttimista”.[12][18]

 

Kritiikkiä

Ekososialisteja on kritisoitu eksoottisen sanan luomisesta, vaikka kriitikoiden mielestä sosialismi sisältää jo sinällään ekologisen ulottuvuuden. Vastaavasti ekososialisteja on kritisoitu populismista, koska he ovat omaksuneet vihreän liikkeen teemoja osaksi sosialismia. Konservatiiviset ja markkinaliberaalit tahot syyttävät ekososialisteja vapaiden markkinoiden vastaisesta ajattelusta kun taas jotkut marxilaiset tahot syyttävät ekososialisteja siitä, että nämä ovat hylänneet työväenluokan vallankumouksen etuoikeutettuna subjektina.[52][53][54][55][56]

Viitteet: