Zizek – Politiikkaa, idiootti
Antti Ronkainen
Slavoj Žižek on vastahegemonian Slovenian idol, maailman vasemmistopiirien suosiota nauttiva superstara, jonka keikkapaikkoina toimivat kampukset, konferenssit, väittelyt, elokuvat ja dokumentit. Žižek rundasi viime vuoden lopulla myös Suomessa heittäen luennot Porthaniassa ja Kiasmassa. [1] Vierailun yhteydessä julkaistiin kaksi toimitettua teosta Žižekin enemmän tai vähemmän hämäristä artikkeleista ja lehtikirjoituksista. Ohessa arvostellaan teoksista lyhyempi ja selkeämpi, Info-kustannuksen Politiikkaa, idiootti!
Teoksen toimittaneet Kimmo Jylhämö ja Hanna Kuusela ovat riisuneet Žižekin ajattelusta filosofisen käsitepyörittelyn ja psykoanalyyttisen pervoilun tuoden esiin poliittisen Žižekin. Teos jakaantuu neljään osaan. Ensimmäisessä kuvaillaan nykykapitalismia globaalista näkövinkkelistä ja kahdessa seuraavassa keskitytään nykyvasemmistoon kapitalismin kyseenalaistavana ja kumoavana voimana. Lopussa olevassa haastattelussa kerrataan teoksen tematiikkaa.
Lacanilaisesta psykoanalyysistä, id-koneista, elokuva-analyysistä ja muista pervoista viboista riisuttuna teoksen poliittinen viesti onkin varsin selkeä: kommunismi on keksittävä uudelleen!
Žižekin mukaan vasemmiston ongelma on seuraava: Fukuyaman utopia liberaalista ja demokraattisesta kapitalismista kuoli poliittisesti syyskuun 11. päivänä 2006 ja taloudellisesti finanssikriisin alkaessa vuonna 2008. Vaikka Fukuyaman teesille historian lopusta on naurettu kaiken aikaa entistä vahingoniloisemmin, ei vasemmisto (eikä kukaan muukaan) ole kyennyt haastamaan käytännössä Fukuyaman perusolettamusta, jonka mukaan demokratia ja talouskasvu kuuluvat yhteen.
Tämä siksi, että Neuvostoliiton romahtamisen ja Kiinan transition myötä sosiaalidemokraattisten ja vasemmistolaisten vaihtoehtojen uskottavuus on hiljalleen murentunut läntisessä maailmassa. Žižek kuvaa ilmiötä post-politiikaksi; ajaksi, jona vastakkainasettelut ovat ohi, eikä kukaan kykene politisoimaan kapitalismin ”lieveilmiöitä”, kuten sosiaalista epätasa-arvoa, palkkaerojen kasvua, ympäristökriisiä, työurien pidentymistä, töiden epämääräistymistä, tulevaisuuden kaikkinaista epävarmuutta.
Vasemmisto pelkää politiikkaa samaan aikaan kun monipuoluejärjestelmään perustuva liberaalidemokratia epäonnistuu kerta toisensa jälkeen ”vangitsemaan kansan perstuntuman”. Demokratia kriisiytyy, mikä näkyy alati pienenevinä äänestysprosentteina läntisissä demokratioissa.
”On kuitenkin muistettava, että siirtotyöläisten tulva entisistä kommunistimaista ei ole seurausta monikulttuurisesta suvaitsevaisuudesta – itse asiassa se on osa pääoman strategiaa, jolla pidetään työläisten vaatimukset aisoissa. Tämän vuoksi Yhdysvalloissa republikaanien George W. Bush teki enemmän meksikolaisten laittomien siirtolaisten aseman laillistamiseksi kuin ammattiliittojen paineessa toimivat demokraatit. Näin ollen, ironista kyllä, oikeistolainen rasistinen populismi on nykyään paras argumentti sen puolesta, että luokkataistelu ei suinkaan ole vanhentunut vaan yhä voimissaan.” (s. 46.)
Nykyajan vamppyyrit
Teoksen ensimmäinen osio käsittää Žižekin lehtikirjoituksista kasatun yleisesityksen globaalista nykykapitalismista. Žižek käsittelee post-poliittisia teemoja ja tapahtumia eri maailman kolkista, kuten esimerkiksi finanssikriisiä, populismin voittoa luokkataistelusta, Ranskan mellakoita, Kiinan ja Iranin kaltaisten autoritaaristen kapitalismien nousua, uusien kontrollien, rajojen ja muurien lisääntymistä sekä tietenkin moderneja vampyyrejä.
Bernard Madoff on vampyyri, joka pyramidihuijauksellaan antoi finanssikriisille kasvot. Björn Wahlroos on arvostellut pankkiirien bonuksia vastaan esitettyä kritiikkiä kuittaamalla, etteivät yksittäiset pankkiirit tai pari pyramidihuijausta ole voineet aiheuttaneet finanssikriisiä. Vaikka finanssikriisin selitys epäilemättä on jossain muualla kuin yksittäisissä toimijoissa, kriisin selitys on luettavissa myös Madoffin pyramidihuijauksesta. Žižek kiinnittääkin huomion ahneuden sijaan kapitalistiseen toimintalogiikkaan itseensä:
”Eikö Madoffin tapaus olekin täydellinen esimerkki siitä, mikä aiheutti talousromahduksen? Naiivi kysymys: eikö Madoff tiennyt, että pitkällä aikavälillä hänen järjestelmänsä romahtaa? Mikä voima esti ymmärtämästä tätä? Ei suinkaan Madoffin henkilökohtainen julmuus tai järjettömyys vaan paine jatkaa ja laajentaa rahan liikerataa, jotta koneisto pysyy käynnissä. Tämä on kirjoitettu sisään kapitalististen suhteiden järjestelmään.” (s. 24.)
Kapitalismissa matka vastuullisesta liikkeenhoidosta (Madoff toimi alunperin sijoitusneuvonantajana) pyramidihuijaukseen ei ole kovinkaan pitkä. Jatkuva pyrkimys pääoman kasaamisprosessin laajentamiseen hämärtää laillisen sijoituksen ja laittoman keinottelun välisen rajan. Pohjimmiltaan kyse onkin samasta asiasta eli tulevaisuudesta lainaamisesta ja vedonlyönnistä koskien tulevaisuuden tuottavuutta.
Bill Gates ja George Soros edustavat Žižekille Madoffin kaltaisia hahmoja, jotka ulkokultaisessa hyväntekeväisyydessään ainoastaan uusintavat nykyisiä valtarakenteita ja riiston mekanismeja. Heidän mukaansa globaalin kapitalismin perimmäinen toimintalogiikka voidaan jättää ennalleen samalla kun voimme näennäisesti kiinnittää huomion esimerkiksi sosiaalisiin epäkohtiin, markkinoiden toimimattomuuteen jne. Ennen kuin Bill Gates voi lahjoittaa miljardeja hyväntekeväisyyteen, hänen on täytynyt ottaa tuo summa jostain muualta eli luoda nuo miljardit. Vastaavasti kun George Soros on ollut huolestunut vapaan markkinatalouden epätasa-arvoistavista sosiaalisista seurauksista, hänen yhtiönsä on tahkonnut finanssikriisin kustannuksellakin miljardivoittoja.
Samalla kun Gates, Soros ja kumppanit lahjoittavat miljardeja koulutukseen, syöpätutkimukseen, rokotteisiin ja vihreisiin teknologioihin, he tuhoavat miljoonien ihmisten elämää. Näennäisestä humanitaarisuudesta tai humanismista huolimatta Soros ja Gates ruokkivat rakenteellista väkivaltaa, joka ylläpitää globaalia kapitalismia. He ovat Žižekin mukaan ”liberaaleja kommunisteja”, vampyyrejä hyviksien asuissa, jotka antavat toisella ja ottavat toisella kädellä.
Žižekin mukaan media estää meitä näkemästä tämän kiinnittämällä huomion maailmalla tapahtuviin kauheuksiin, kuten fyysiseen ja ruumiilliseen väkivaltaan, sotiin, terroriin ja luonnonkatastrofeihin. Juuri tästä shokkiefektistä johtuen emme kykene havaitsemaan saati kritisoimaan järjestelmässämme vaikuttavia syvempiä rakenteellisia, symbolisia ja kielellisiä väkivallan muotoja, jotka joka päivä hyväksyttävät liberaalidemokratian ja kapitalistisen voitontavoittelun ainoina hallitsevina ideologioina. Gramsci nimittäisi tätä varmaankin hegemoniaksi.
Žižek ei yksittäisien tapausesimerkkien lisäksi systematisoi sen analyyttisemmin eri väkivallan muotoja, mutta johtaa näistä seuraavan argumentin. Kun voimme verrata omia perustuslain takaamia vapauksiamme ja oikeuksiamme esimerkiksi kolmannen maailman terroriin ja levottomuuksiin tai islamilaisen maailman fundamentalismiin Pohjois-Korean totalitarismista puhumattakaan, meiltä puuttuu mahdollisuus oman vapaudettomuutemme ilmaisemiseen. Olemme ”vapaita” valitsemaan ainoastaan demokratian yhdistettynä globaaliin kapitalismiin.
”’Tunnemme’ itsemme vapaiksi, koska meillä ei ole kieltä vapaudettomuutemme ilmaisemiseen. Punaisen musteen puute nykyään tarkoittaa, että kaikki ajankohtaisten konfliktien kuvaamiseen tarkoitetut termit – ’sota terrorismia vastaan’, ’ihmisoikeudet’ ja niin edelleen – ovat vääriä; ne hämärtävät käsityksemme tilanteesta sen sijaan, että antaisivat mahdollisuuden ajatella: juuri ’vapautemme’ peittävät ja ylläpitävät syvempää vapaudettomuuttamme.” (s. 17–18.)
Populismista autoritaariseen kapitalismiin
Vasemmiston ongelma on Žižekin mukaan viime vuosikymmeninä ollut, että sekin on ottanut annettuna kapitalistisen talouskasvun, liberaalidemokratian, monikulttuurisen arvopolitiikan jne. Tragedia piilee siinä, että pääoma ja jäljelle jäänyt työväenluokka ovat tehneet hiljaisen sopimuksen, jonka seurauksena työväenluokka suojelee usein suuryrityksiä herkemmin kuin omia suhteellisia etuoikeuksiaan.
Post-politiikassa ideologisen ja poliittisen kamppailun on korvannut teknokraattien, taloustieteilijöiden, päätoimittajien sekä liberaalien monikulttuurisuusihmisten saumaton ja kompromissihakuinen yhteistyö. Politiikassa ei ole enää kyse vastakkainasetteluista, materiaalisista eduista tai tulonjaon kysymyksistä, vaan yhteisistä arvoista ja siitä, kuinka tuotantovälineet ja markkinavoimat voidaan laittaa ajamaan tehokkaimmin yhteistä etuamme.
Esimerkki tämänkaltaisesta kompromissista on ns. vihreä kapitalismi. Tuotantovälineet ja markkinat laitetaan varjelemaan ekologisia päämääriä satsaamalla kestävään kehitykseen, vihreisiin teknologioihin, uusiutuviin luonnonvaroihin ja päästökauppaan yhteisen etumme nimissä. Samalla meidät pyritään päästämään taloustaantuman kurimuksesta. Esimerkiksi Suomessa pohjavesien yksityistäminen on malliesimerkki onnistuneesta oikeistolaisesta politiikasta, jolla kyetään ulosmittaamaan pikavoittoja, joita laman kourissa on kaiken aikaa helpompi perustella yhteisen edun, ympäristön ja hyvinvoinnin nimissä. Suomessa porvarihallitus kyenneekin samanaikaisesti esittämään Suomen pohjavesien yksityistämisen ja lisäydinvoiman rakentamisen ekologisesti kestävänä ratkaisuna ja suomalaisten yhteisenä etuna.
Post-politiikka yhdistettynä nykyiseen talouskriisiin on Žižekin alleviivaama momentti vasemmistolaisen politiikan herättämiseksi. Juuri talouskriisit tarjoavat näköalapaikan kapitalismin rakenteellisten nurinkurisuuksien havaitsemiseksi esimerkiksi silloin kun pankkien pelastaminen on tärkeämpää kuin globaalin ekokatastrofin torjuminen.
Vaikka finanssikriisin jälkeen on puhuttu uusliberalismin epäonnistumisesta, julkistalouden pelastamisesta sekä talouspoliittisen ajattelutavan ja globaaleiden taloudellisten rakenteiden, instituutioiden ja toimintaperiaatteiden muuttamisesta, mikään ei edelleenkään viittaa siihen, että tämänkaltaista muutosta olisi todella tapahtumassa. Žižekin lentävän lauseen mukaan onkin helpompi kuvitella ekologinen katastrofi, maailmaan törmäävä meteoriitti ja ihmiskunnan tuho kuin vaihtoehto kapitalismille.
Vasemmisto on herätettävä henkiin ja keksittävä uudelleen. Ilman todellisia vasemmistolaisia vaihtoehtoja meillä ei ole minkäänlaisia takuita siitä, että uusliberalismia seuraava kapitalismi palaisi automaattisesti Keynesiin, regulaatioon, moraaliseen oikeudenmukaisuuteen, ei-rationaalisten ja psykologisten tekijöiden tunnustamiseen ja vanhoihin hyviin aikoihin ennen ilkeää ja pahaa uusliberalismia. Vasemmistolla riittääkin tehtävää. Post-neoliberaalin kapitalismin mykät pakot eivät tule automaattisesti häviämään elvytyksen loppumisen, lisääntyneen ylivelkaantumisen ja kasvaneen työttömyyden jälkeen.
Post-politiikka ilmentää Žižekin mukaan myös vasemmiston välinpitämättömyyttä, joka yhdistettynä uusliberaaliin porvarisluokan vallanpalautukseen on johtamassa Kiinan, Iranin ja Venäjän kaltaisten autoritaaristen ja keskusvaltaisesti johdettujen kapitalismien nousuun myös länsimaissa. [2] Žižek ei kirjoita auki läntisen vasemmistopolitiikan suhdetta läntisen liberaalidemokratian kuolemaan, vaan perustelee autoritaarista kapitalismia vasemmistolaisen ja sosiaalidemokraattisen politiikan heikkouden lisäksi itse demokratian murenemisella. Kiina on onnistuneella siirtymällään sosialismista kapitalismiin osoittanut falskiksi länsimaisen paradigman, jossa demokratian ja talouskasvun suhde on ajateltu symbioottiseksi.
Onkin mielenkiintoista, että uusliberalismin kritiikissä jätetään yleisesti mainitsematta Margaret Thatcherin ja Ronald Reaganin rinnalla Deng Xiauping ja Kiinan avoimien ovien politiikka. Deng Xiaupingin tullessa Kommunistisen puolueen johtoon Kiina oli teknologisesti ja tuotannollisesti länttä jäljessä ja muutenkin sekaisin kuin kaatopaikka Maon kulttuurivallankumouksen ja suurten harppausten jäljiltä. Kiinan etu oli kuitenkin siinä, että sillä oli voitontavoitteluun täydellä vakaumuksella keskittyvä valtiokoneisto, joka käveli surutta yli sananvapauden, ay-liikkeen, demokratian, lehdistön, ihmisoikeuksien, arvojen ja yleisen mielipiteen.
Viimeistään nykyisen talouskriisin myötä näyttää siltä, että Thatcherin ja Reaganin ratkaisut toisen maailmansodan jälkeisen talousbuumin laskuun ja sitä seuranneisiin jatkuviin tuottavuusongelmiin näyttävät loppuunkalutuilta hätäratkaisuilta. Kiinan talouskasvu sen sijaan jatkaa porskuttamistaan. Lisäksi Kiinassa ei tarvitse tuhlata resursseja mediapeliin, arvopolitiikkaan tai vaalikampanjoihin, sillä muutosten toteuttamiseen tarvitaan ”ainoastaan” puolueen haltuunotto. Kaiken aikaa epävarmemmissa globaaleissa näkymissä tämä saattaa olla Kiinan etu suhteessa hitaasti, jähmeästi ja demokraattisesti johdettuun länteen. Kiina osoittaa, että demokraattisesti hallittu kapitalismi on tulossa tiensä päähän:
”Maa ei ole kehittynyt nopeasti autoritaarisesta hallinnosta huolimatta – vaan juuri sen ansiosta. Jäämme ihmettelemään stalinistisen vainoharhaisesti: ’Ehkäpä ne, jotka ovat huolissaan Kiinan demokratian puutteesta ovat oikeastaan huolissaan siitä, että sen nopea kehitys voi tehdä siitä seuraavan globaalin supervallan, mikä uhkaisi lännen johtoasemaa’.” (s. 31.)
Marxilaisittain ilmaistuna kapitalistisessa yhteiskunnassa pyritään jatkuvasti suuremman lisäarvon tuottamiseen ja realisoimiseen. Kapitalismissa pyritään toisin sanoen maksimoimaan sitä pääomamäärää, joka laitetaan kasvattamaan itseään. Jos liikkeellä oleva pääoma pysähtyy ja kasvu hiipuu, seurauksena on talouskriisi. Kyse on pakosta jatkuvasti laajentuvaan voitontavoitteluun, joskin toimintalogiikat voittojen maksimoimiseksi voivat vaihdella hyvinkin suuresti.
Kapitalismit vaihtelevat ainoastaan sen suhteen, kuinka pitkälle kapitalistinen yhteiskunta on ”täydellistynyt” eli kuinka intensiivisesti sen eri elämänpiirit ja yhteiskunnalliset suhteet on kyetty alistamaan voitontavoittelulle ja tavaramuotoiselle tuotannolle. Ei ole siis lähtökohtaisesti minkäänlaisia erilaisia valtiokapitalismeja vaan ”valtiokapitalismit” varioivat ainoastaan sen mukaan, miten vahvan roolin valtio ottaa voitontavoittelun mahdollistamisessa ja rajoittamisessa. Kapitalismin täydellistymisprosessi ei ole kuitenkaan jatkuvaa tai tasaista, sillä luokkien voimasuhteet vaikuttavat kehityksen kulkuun eli siihen, mitkä ihmisten elämänpiirit on kyetty alistamaan voitontavoittelulle.
Vasemmisto on unohtanut tämän kapitalismin perusolemuksen kamppaillessaan ainoastaan vaalivoitoista ja mediapelistä sekä puolustaessaan ainoastaan yleviä arvoja ja hyvinvointiyhteiskuntaa. Tästä ignoranssissa johtuen pääoman on suhteellisen helppoa ottaa haltuunsa vielä toistaiseksi jossain määrin ”demokraattisesti” hallitut ja enemmän tai vähemmän voitontavoittelun piiristä eristetyt tuotannonalat ja ihmisten elinpiirit. Kun vasemmiston strategiana on ainoastaan puolustus, sen poliittiset saavutukset voivat olla ainoastaan torjuntavoittoja.
Teoksen suhteellisen sekavan ensimmäisen osion ydin lienee tiivistettävissä siihen, että vasemmiston on kyettävä hahmottamaan kapitalismin laajentumis- ja intensiivistymisprosessiin liittyvät kamppailut. Kun ottaa huomioon, kuinka paljon maailmassa on vielä lääniä, jossa kapitalismia ei vielä ole ja kuinka paljon omassa elinpiirissämme vielä on haluja, tarpeita ja toimintoja, joita ei vielä ole alistettu kapitalistiselle voitontavoittelulle, voimme sangen helposti nähdä, ettei kapitalismilla talouskriiseistä, lakoista, työttömyydestä ja ilmastonmuutoksesta huolimatta näyttäisi olevan edelleenkään mitään hätää.
Finanssikriisi on kuitenkin osoittanut, että uusliberalismin aikainen tina-politiikka (there is no alternative, Margaret Thatcher ©) on haastettavissa, joskaan tuo haastaminen ei voi onnistua perinteistä viimeiset 30-40 vuotta jatkunutta vasemmistolaista politiikkaa seuraten vaan tilalle on keksittävä jotain täysin uutta. Koska kukaan ei tiedä, mitä nykyisestä talouskriisistä seuraa, uusien vasemmistolaisten alotteiden ja avausten tekemisen ei pitäisi olla ylitsepääsemättömän vaikeaa.
New Left Reloaded
”Meillä on siis kaksi yhteensopimatonta mallia vallankumoukselle: voimme odottaa lopullisen kriisin hetkeä, jolloin vallankumous puhkeaisi ’omalla oikealla hetkellään’ historiallisen evoluution välttämättömyyden mukaisesti; tai sitten vallankumouksella ei ole ’oikeaa’ hetkeä, jolloin mahdollisuus siihen on jotakin, joka ilmaantuu ja johon on tartuttava. Lenin väittä itsepintaisesti, että epätavalliset olosuhteet, sellaiset kuten Venäjällä vuonna 1917, voivat tarjota keinon horjuttaa itse sääntöä. Väittäisin, että tämä uskomus on tänään vakuuttavampi kuin koskaan.” (s. 61.)
Kapitalismi on suuri emovampyyri, joka ei kuole, vaikka sen puukottaisi hengiltä. Tästä kapitalismin elinvoimaisuudesta ja kameleonttimaisuudesta kertonee jo pelkästään vasemmiston sisäinen hajaannus sekä se, kuinka monin eri tavoin globaaliin kapitalismiin suhtaudutaan. Analysoidakseen näitä eri kamppailuja Žižek tekee tilanneanalyysin ja historiallisen retrospektiivin vasemmiston viimeisestä kolmesta vuosikymmenestä.
Vasemmisto voi politikoida kuten sosiaalidemokraatit eli hyväksyä vallitsevan hegemonian ja tyytyä sen pehmeään kompromissihakuiseen säätelyyn. On myös niitä, joiden mukaan tarvitsee vain odottaa vallankumouksen syttymistä, sillä kapitalismi on jo tunkeutunut kaikkialle. Tämän lisäksi ovat tietysti ne, joiden mukaan globaalin kapitalismin puitteissa minkäänlainen vastarinta ei ole mahdollista ennen globaalin työväenluokan vallankumouksellisen hengen jälleensyntyä. Voimme myös puolustaa jäljellä olevan hyvinvointiyhteiskunnan rippeitä, vaatia vallanpitäjiltä mahdottomia ja vetäytyä kulttuurintutkimuksen pariin. Tai voimme ajatella, että voimme kritisoida kapitalismia vastaan jokapäiväisten käytäntöjen tasolla, jolloin syvemmät valtion rakenteelliset ja institutionaaliset suhteet murtuvat ja kapitalismi romahtaa. Kielellisen käänteen myötä vasemmisto voi keskittyä myös kapitalismin poliittisideologisen sfäärin postmoderniin kritiikkiin. Tai voimme ajatella, että postmodernismin myötä todellinen demokratia ja moneus ovat mahdollisia, koska kapitalistiset suhteet ja yhteiskunnallinen tuotanto ovat ajautumassa ristiriitaan immateriaalitalouden ja tietotyön yleistymisen myötä.
Kaikista edellä kuvatuista vasemmistolaisista orientaatioista on opittavissa yksi ja sama asia: vasemmistolaista politiikkaa voidaan tehdä paremmin, sillä kapitalismiin suhtaudutaan yleisesti joko liian optimistisesti tai liian pessimistisesti. Tämän vuoksi poliittista taistelua ei toistaiseksi tapahdu, koska poliittista sitoutumista löytyy ainoastaan kahdessa muodossa: 1) osallistuminen instituutioiden ja systeemin sisäiseen peliin tai sitten 2) osallistuminen uusiin yhteiskunnallisiin liikkeisiin, kuten feminismi, ekologia, antirasismi, piratismi ja muut ”yhden asian liikkeet”. Žižekin mukaan onkin jälleen hyväksyttävä näiden lisäksi ja näiden rinnalla laajat kollektiiviset päätökset:
”Joka tapauksessa koko ilmapiiri on muuttunut. Ihmiset ovat tulossa tietoisiksi, että ei ainoastaan sääntelemättömän kapitalismin aikakausi vaan myös kaikkien Antonio Negrin paskojen metaforien aikakausi on ohi. En pidä näistä metaforista, jotka väittävät isojen organisaatioiden ajan olevan ohi, että ainoastaan ’nomadinen’, ’itseorganisoituva’ ja ’molekulaarinen’ toimivat. Kaikki tällainen haihattelu on mennyttä. Suuret, kollektiiviset teot ovat taas täällä, ja se on olennaista. Tämä on selvää ja tärkeää kaikelle, mitä teemme.” (s. 92)
Žižekin mukaan läntistä marxismia on sen syntymisestä tähän päivään saakka vaivannut vallankumouksellisen subjektin puuttuminen. Vaikka kaikenlaista sosialistista, anarkistista ja antikapitalistista protestihenkeä onkin ilmassa kaiken aikaa enemmän, näiltä liikkeiltä puuttuu yleisesti positiiviset ja utooppiset tulevaisuudenkuvat. Järjestelmän vastustaminen on protestointia protestoinnin itsensä vuoksi, mikä tarkoittaa mellakoita, merkityksetöntä väkivaltaa ja palavia autoja. Vallankumoukselliset protestit ovat epäpoliittista spektaakkelia ja pyrkimystä saada näkyvyyttä omalle kurjalle olemassa ololleen sen sijaan, että vaadittaisiin vaihtoehtoja: vasemmisto haluaa politiikkaa ilman politiikkaa. Se ei ole kiinnostunut siitä, kuinka se kykenisi haastamaan kapitalismin, haltuunottamaan teknologisen kehityksen, tarjoamaan vaihtoehtoja murenevalle valtiovallella, julkistalouden alasajolle, ilmastonmuutokselle jne.
Toisin sanoen vasemmisto ei sisäisessä hajaannuksessaan kykene nykyisessä talouskriisin, hajaannus ja levottomuuksien tilassa luomaan minkäänlaista globaalia organisatorista rakennetta, joka kykenisi yhdistämään vasemmiston ja asettamaan oman poliittisen ohjelman pääomaa vastaan. Koska yhä useampi vasemmistopuolue ja vasemmistolainen on hyväksynyt pääoman sisäisen kasaantumislogiikan ja täten luovuttanut pallon luokkataistelussa pääomalle, vasemmistolaiset ovat pakotettuja keksimään projektinsa uudelleen. Elämme emansipatorisen taistelun momenttia, johon osallistuakseen Žižekin mukaan vasemmiston täytyy keksiä poliittisuutensa uudelleen.
Vasemmiston tulee palauttaa politiikkaansa ajatus yhteiskunnallisista vastakkainasetteluista, jotta niihin voitaisiin reagoida jälleen pikemminkin liikkeenä kuin ideaalien tai ihanteiden tasolla. Žižek hahmottelee neljä tällaista vastakkainasettelua: 1) ilmastonmuutos ja ekologinen katastrofi, 2) yksityisomaisuuden legitiimiys suhteessa immateriaalioikeuksiin ja henkiseen omaisuuteen, 3) teknistieteellisen kehityksen sosiaaliset ja eettiset seuraukset sekä 4) uudet sosiaalisen apartheidin muodot, uudet muurit ja slummit.
Kolmeen ensimmäisen vastakkainasettelun suhteen Žižekin konkreettisinta antia ovat vaatimukset yhteisomaisuuden turvaamisesta ja commons-tyyppisen jakelun asettamisesta voitontavoittelun logiikkaa vastaan. Yhteisomistuksen piiriin kuuluvat esimerkiksi luonto, sen resurssit, kulttuurituotteet, koulutus, infrastruktuuri, julkinen liikenne, sähkö, posti, internet sekä ihmiskunnan geneettinen perintö, jota erityisesti biogenetiikan kehitys uhkaa.
Yhteisresurssien turvaamisen lisäksi tärkeää on ratkaista neljäs ulkopuolisen ja sisäisen välinen jännite. Ilman sitä edellä kuvatut kamppailut jäävät ainoastaan yksityisiksi ja muista erillisiksi huolenaiheiksi – kysymys ekologiasta pelkistyy väittelyksi markkinoista ja kestävästä kehityksestä; henkisestä tai kulttuurisesta omaisuudesta tulee oikeudellisia kysymyksiä; julkisen infran kunnossapito lässähtää tehokkuustappioihin; biogenetiikkaa mitataan eettisyydellä; kolmannen maailman ongelmia vähätellään, koska globaalin kapitalismin ansiosta sadat miljoonat ihmiset ovat kohonneet absoluuttisesta köyhyydestä suhteelliseen köyhyyteen jne.
Liberaali demokratia kantaa huolta kyllä kolmannesta maailmasta ja slummeista, mutta kohtelee syrjäytettyjä ainoastaan erillisinä vähemmistöinä. Liberaalidemokratian on pakkomielteisesti turvattava kaikkien mahdollisten kulttuuristen, uskonnollisten ja seksuaalisten vähemmistön ihmisoikeudet sekä kunnioitettava heidän elämäntapojaan, käytäntöjään ja arvojaan, mutta samalla se pyrkii kadottamaan eri vähemmistöjen ja ulkopuolelle suljettujen yhtenäisyyden.
Nykyisin yli miljardi ihmistä asuu slummeissa. Slummien asukkaat ovat muodollisesti valtion kansalaisia, vaikka heidän kansalaisoikeutensa on evätty julkisesta elämästä ja poliittisen päätöksenteon piiristä. Žižekin kuvaaman uuden emansipatorisen politiikan mukaan nämä yksittäiset yhteiskunnalliset kamppailut on kyettävä yhdistämään niiden räjähtäväksi yhdistelmäksi. Vasemmiston tulisi koota yhteen kaikki ulossuljetut, ei ainoastaan marginaalisessa mielessä parlamentarismin ulkopuoliset, vaan poliittisessa ja teoreettisessa mielessä kaikki kapitalismiin tyytymättömät, sillä globalisaation myötä slummit, oikeistolainen rasismi sekä uudet kontrollin ja ulossulkemisen muodot ulottuvat yhä voimakkaammin myös länsimaihin.
Vaikka teos ei esittele kuin vasemmistolaisen politiikan lähtökohtia eikä tarjoa oikeastaan minkäänlaista mitä tarttis tehrä -tyylistä ohjelmallista tai konkreettista avausta, palauttaa Žižek pöydälle luokkaristiriidat, poliittiset kamppailut ja puolueorganisaation. Žižek ei kapitalismin kumoamisessa laske paljoakaan automaation varaan, vaan perää nykyvasemmistolta niitä konkreettisia poliittisia toimia, joiden ansiosta ihmiset tiedostaisivat oman vapaudettomuutensa ja vaihtoehdottomuutensa ja joilla nykykapitalismin kehitysprosessia voitaisiin haastaa sekä alkaa ohjailla.
Žižekin mukaan kapitalismin tulevaisuuden kannalta olennaisin kysymys on, sisältyykö globaaliin kapitalismiin ja sen kehitykseen niin räikeitä ristiriidan muotoja, jotka lopulta lopettaisivat sen loputtoman reproduktion, akkumulaation ja pääoman kasaamisen.
Vaikka Politiikkaa, idiootti! on žižekmäiseen tyyliin äärimmäisen perustelematon, fragmentaarinen ja sekalaisesti ideoitaan toisteleva esitys kapitalismin vastustamisesta, se on erittäin tervetullut puheenvuoro suomalaiseen keskusteluun vasemmistolaisesta politiikasta ja vasemmiston suhteesta yhteiskunnallisiin liikkeisiin. Epäilemättä teoksen tärkein anti suomalaiseen keskusteluun on vaatimus laajasta kollektiivisesta yhteistoiminnasta, joka kykenisi tarjoamaan poliittisille vaateille selkeän muodon ja näin haastamaan kaikkialle tunkeutuvan pääoman ylivallan.
Viitteet:
1. Raportti Žižekin Suomen-vierailusta: Pontus Purokuru – Ahdistunut liberalismimme, Zizek Helsingissä: http://www.revalvaatio.org/index.php?option=com_content&view=article&id=102, Žižekin luennot Porthaniassa ja Kiasmassa on lisäksi kuunneltavissa: http://vallankumous.blogsome.com/2009/12/04/zizek-commonseja
2. Uusliberalismiin liittyvästä luokkasuhteiden palauttamisesta, ks. tarkemmin esimerkiksi David Harvey (2008) Uusliberalismin lyhyt historia. Vastapaino, Tampere.
Tapani Rytöhonka: Maammesarja
-
Tuoreinta Maammesarjassa:
1 comment
[…] Antti Ronkainen: Zizek – Politiikkaa, idiootti […]
Leave a Comment