Random header image... Refresh for more!

Kuin elefantti posliinitehtaassa

by megafoni

Kalle Seppä

Toni Negrin ja Michael Hardtin kirjoittama Empire sopi erinomaisen hyvin erään aikakauden ikoniksi. Kirja oli kollektiivisen keskustelun inspiroima ”summa”, joka antoi teoreettisen viitekehyksen globaaliliikkeelle, joka taisteli vuodesta 1999 vuoteen 2001. Empire yhdisti mainiolla tavalla italialaisen 1970-luvun autonomian teorian, ranskalaisen jälkistrukturalistisen filosofian, postkolonialistiset tutkimukset ja uusien liikkeiden käytännöt.

Hämmennys ja kunnioitus

1960-70-luvun Negrin pamfletit, joita koottiin ja uudelleenjulkaistiin Italiassa juuri globaaliliikkeen aikoina, olivat yleensä teesejä organisaatioille – Potere Operaiosta Rossoon. Ne sisälsivät, rivien välissä tai eksplisiittisesti ilmaistuina, poliittisia toiminnallisia ohjeita. Empire taas ei sisältänyt käytännön poliittisia ohjeita, tai, tarkemmin sanottuna, se halusi ilmaista, että poliittisten ohjeiden aika oli päättynyt. Moninaisuuden toiminta sisälsi kaiken, eikä moninaisuus tarvinnut enää erillistä poliittista välitysmomenttia. Tietyllä tavalla tämä ”poliittinen ohje”, joka kielsi kaikki ”poliittiset ohjeet”, oli täysin oikea valinta globaaliliikkeen nousun ajankohtana, koska päätös olla linjaamatta omaa politiikkaa tarkoitti automaattisesti hegemonisen aseman saavuttamista: liike oli sama kuin negriläinen autonomia. On tietenkin totta, että ne poliittiset suuntaukset, jotka eniten viittasivat Negrin teoreettiseen apparaattiin, esimerkiksi ”valkohaalarit”, olivat joskus voimakkaankin kritiikin kohteena. Samalla on kiistatonta, että näillä suuntauksilla oli tendenssinä identifioitua liike- ja moninaisuuskäsitteisiin saavuttaakseen hegemonisen aseman.

Poliittisen ohjeistuksen kieltävä suunta ei kuitenkaan ollut enää oikea valinta hetkellä, jolloin liike kohtasi massiivisella tavalla kapitalistisen suvereniteetin ja sen aseet. Syntyi epäilys, että organisaatio-, päätös- ja väkivaltakysymyksien kiertäminen ei ollut enää pelkästään taktinen – täysin ymmärrettävä – ”mykkä” toiminnallinen ohje, vaan teko, jonka taustalla oli virheellinen teoreettinen analyysi ja poliittinen strategia.

Negrin ja Hardin Empiren jälkeen julkaistu Multitude ei enää yltänyt edeltäjänsä tasolle. Tämä johtui liikkeen toiminnallisen ja teoreettisen lakipisteen saavuttamisesta ja alamäen alusta. Kaikki oli jo sanottu käytännössä. Multitude kuitenkin vahvisti edelleen epäilyksiä Negrin teoreettisen linjan oikeellisuudesta. Asia oli tietenkin merkittävä sellaisille poliittisille aktivisteille, joille Negrin tuotanto oli ollut keskeisin viitekehys poliittisessa toiminnassa useiden vuosikymmenien aikana.

Ei ole järkeä palata enää Empireen ja Multitudeen, koska nykypäivän luenta olisi epäoikeudenmukainen näille kirjoille. Empire oli sitä, mitä liike tarvitsi sen ilmestymishetkellä. Negriä on kunnioitettava teoreetikkona ja, ennen kaikkea, poliittisena johtajana. Hänen tekstejään on luettava poliittisina indikaatioina ja tilanneanalyyseinä. Siksi hyvin usein on myös hyväksyttävä nopeat teorian käänteet, jotka johtuvat konjunktuurimuutoksista. On myös todettava, että Negrillä on hyvin usein tapana ekstremisoida omia positioitaan, harrastaa ”tendenssin metodia”, jossa esiin nousevat uudet suuntaukset viedään äärimmilleen, usein korostaakseen pelkästään eroa menneisyyteen. Multitude herätti ”hämmennystä ja kunnioitusta”. Tämä hämmennyksen tila ei kuitenkaan muuttunut silloin poliittiseksi linja-eroksi. Nyt linjaero on selventymässä.

Posliinitehdas

”Fabrique de porcelaine” on vuonna 2006 julkaistu yhteenveto Negrin Pariisin College International de Philosophiessa pitämästä luentosarjasta. Luentojen ja niiden yhteydessä kehittyneiden keskustelujen tarkoituksena on ymmärtää, poliittisen tieteen ja filosofian näkökulmasta, siirtymää modernista postmoderniin. Luennoitsijan mielestä siirtymä modernista postmoderniin muuttaa totaalisesti poliittista paradigmaa: tämä ilmenee kansallisvaltion kriisinä ja imperiaalisen suvereniteetin muodostumisena. Tuttua Negriä siis.

Negri määrittelee hyvin usein – ja melkoisesti painottaen – nykyistä historiallista, yhteiskunnallista ja poliittista kontekstia postmoderniksi. Termi on liiankin sidoksissa 1980-luvun keskusteluun, ja se sisältää eräänlaisen ristiriidan. Puhumalla postmodernista nostamme – varmasti tiedostamatta – esille sen seikan, että moderni olisi eräänlainen historian keskipiste. Käsiteketju esimoderni-moderni-postmoderni kuvastaa hyvin tätä tilannetta. Tällaisessa kontekstissa kaikkia postmodernin käsitteitä tai taisteluja peilataan aina modernin lävitse. Samanaikaisesti tällainen ketjuuntuminen – jossa aivan varmasti korostetaan myös murtumia – tuo mieleen eräänlaisen narratiivisuuden. Ei pidä väittää, että Negrin teoria sisältäisi avoimesti tällaisen kerronnan, mutta tulkinnan tasolla tällaiseen ”megakertomukseen” vajoamisen vaara on ilmeinen.

”Posliinitehdas” on eräällä tavalla iso askel eteenpäin ”myöhemmän” Negrin teoreettisessa tuotannossa. Se kykenee pukemaan hyvin konkreettisiksi poliittisiksi linjauksiksi ne teoreettiset avaukset, joita oli esitetty Empiressä ja Multitudessa. On tietenkin edelleen korostettava Negrin tapaa kirjoittaa ja hänen metodologiaansa, jotka molemmat pyrkivät aina radikalisoimaan omia positioitaan. Tällöin siis korostetaan aina uutta, julistetaan uusia subjekteja syntyneiksi ja vanhoja kuolleiksi, vaikkakin todellisuus voisi olla hieman moniulotteisempi. Kuten sanottu: tuttua Negriä ja tuttua metodologiaa.

1.
Ensimmäisessä luennossa Negri väittää, että siirtymässä modernista postmoderniin muuttuvat radikaalisti kaksi keskeistä kategoriaa: suvereniteetti ja työ. Tämä muutos tapahtuu kolmesta syystä:

 

  1. Työ ei ole enää pelkästään materiaalisia hyödykkeitä tuottavaa toimintaa, vaan työ on koko yhteiskunnallisen toiminnan kenttä. Immateriaalisesta työstä tulee hegemoninen.
  2. Tilanteessa, jossa yhteiskunta on reaalisesti alistettu pääomalle, myös suvereniteetin muodot ja teknologiat muuttuvat: syntyvät biovalta ja kontrolli. Pääoma ei enää organisoi yhteiskunnallista tuotantoa ja poliittista yhteiskuntaa, vaan toimii eräänlaisena tuulimyllynä, joka osaa suunnata lapojansa tuulen mukaisesti.
  3. Taloudellinen globalisaatio ja kansallisvaltion kriisi avaavat tien uusille käsitteille: Imperiumi ja moninaisuus. Negrin mielestä postmodernissa tuhoutuu poliittinen ontologia, joka oli rakentunut suvereniteetti-käsitteen ympärille. Suvereniteetin edellytys on aina ollut se, että suvereeni on yksi, ja postmodernissa tämä ei ole enää mahdollista.
Negrin ja italialaisten operaistien teoriassa suhde työn muuttumisen ja poliittisen rakenteen muuttumisen välillä nähdään usein hyvin mekaanisena. Valtio- ja suvereniteetti-teoria johdetaan välittömästi tuotantomuodosta, sen negaationa. Kyseessä on eräänlainen strukturalistinen 1960-lukulainen jäänne, joka toistuvasti vie kohti kategorioiden välisten suhteiden monimuotoisuuden yksinkertaistamista. Kapitalistisen rakenteen taloudellinen ja tuotannollinen puoli nähdään hyvin usein siis itsenäisenä muuttujana, jota proletariaatti omalla taistelullaan tuottaa, ja valtapoliittinen rakenne eräänlaisena säiliönä, jonne ylitsepursuava tuotannollis-taloudellinen kehitys on puristettava väkisin. Negrin teoriassa näyttäisi juuri nyt olevan vallalla siis vaihe, jossa poliittinen rakenne – suvereniteetti – taipuu tuotantovoimien kehityksen edessä. Immateriaalisen työn väitetty hegemonia on eräällä tavalla vaarallinen väittämä, mikäli emme lisää tähän, että immateriaalinen työ on pakotettu palkkatyösuhteeseen tai poissuljettu palkkatyösuhteesta, koska poliittisella ja juridisella tasolla pääoma on hegemoninen. On kiinnostavaa huomata, miten vanha marxilainen dialektiikka, jossa tuotantovoimien yhteiskunnallinen kehitys ajautuu yhteentörmäykseen sen yksityisen haltuunoton kanssa, nostaa päänsä juuri sellaisen teoreetikon tuotannossa, jossa dialektiikkaa on aina pyritty häivyttämään.

Ehkä on mahdollista todeta, että työn ja tuotannon muodot ovat täysin muuttuneet. Tuotanto on kuitenkin edelleen kapitalistista, koska tuottajat pakotetaan palkkatyösuhteeseen, ja raha on edelleen tuotannon ja työn mitta. Kapitalistinen valta on myös edelleen olemassa. Sen keskeisin muoto on edelleen valtiomuoto, ja tämä tosiasia on osoitus politiikan autonomiasta ja suvereniteetin ykseydestä. Tietenkin talouden ja tuotannon globalisaatio ovat merkinneet myös poliittisen vallan muotojen muuttumista, mutta silti keskeisin poliittinen valtatoimija on valtiomuoto. Tahdon optimismi on valitettavasti nykyisessä teoreettisessa ja käytännöllisessä vaiheessa poliittisen epärealismin osoitus.

On siis vaikeaa uskoa, että suvereniteettiin perustuva poliittinen ontologia olisi kriisissä, kuten Negri väittää. Negrin analyysissä on keskeisellä paikalla ajatus siitä, että vallan ykseys on korvautunut vallan dualismilla. Institutionaalinen ja ei-institutionaalinen valta siis elävät rinnakkain. Tämä päätelmä on erittäin vaarallinen, koska se pakenee politiikan perusasetelmaa, eli ystävä/vihollinen-asetelmaa. Se synnyttää illuusion, että olisi olemassa proletaarinen valta, joka on ”erilainen” kuin kapitalistinen valta. Yhden luokan valta on aina samanlainen kuin sen vihollisen valta, ja valta valitettavasti on aina ykseyttä: proletariaatti elää ilman valtaa kapitalistisen vallan rautaisen kantapään alla. Tietysti proletariaatti taistelee ja organisoituu, mutta valitettavasti sillä ei ole institutionaalista valtaa. On harhaanjohtavaa väittää, että on olemassa vallan dualismi, koska silloin kysymys todellisen vallan ottamisesta – ja politiikasta – häivytetään diskurssin horisontilta. Vaarana on, että koko poliittisen suvereniteetin käsitettä – joka tarkoittaa viime kädessä oikeutta ihmisen tappamiseen – vesitetään biovallan ja kontrollin teknologioitten alle. On aivan varma, että biovalta kontrolloi moninaisuuden reproduktiota ja elämää, mutta on samalla tavalla aivan varma, että suvereniteetin kova ydin – musta sydän – on Molochin kidan lailla valmis nielemään ihmiselämää, jos se kokee tämän poliittisesti tarpeellisena. Kun Moloch avaa suunsa, dualismi päättyy, ja silloin tiedämme, että suvereeni on se, joka pystyy tappamaan suojelun nimissä.

Työ on muuttunut ja sitä myötä vallan mekanismit ovat saaneet uusia muotoja. Kontrolli on siis ottanut kurin paikan. On kuitenkin todettava, että siirtymää myöten – päinvastoin kuin Negri väittää – poliittisen suvereniteetin merkitys on korostunut, eikä heikentynyt. Kurin korvaaminen kontrollilla tekee valtion aseellisesta ja väkivaltaisesta interventiosta – poikkeustilasta – ainoan mahdollisen keinon, jolla aika ajoin valtasuhteet – poliittisella tasolla – saadaan palautettua. Väittämä, että valta on dualistinen, on erittäin vaarallinen. Se avaa tien liberalismille, ellei lähtökohtaisesti sanota, että välitön kumouksellinen poliittinen tavoite on vallan ykseyden palauttaminen – siis proletaarisen vallan konstituointi ja vihollisen (kapitalismin) tuhoaminen – koska näennäinen vallan dualismi on vain liberaalinen politiikan neutralisaatio. Ystävä/vihollinen-asetelma piilotetaan parlamentarismin kaltaisen loputtoman keskustelun ja neuvottelun sumuverhon taakse. Moninaisuuden täydellinen immanenssi on tässä oikeastaan poliittisen liberalismin ja tuotannon vapaan kehityksen täydellistä immanenssia ja apologiaa.

2.
Toisen luennon aihe on biopolitiikan ja moninaisuuden työn välinen suhde. Negri palaa taas kerran vallan ykseyden problematiikkaan ja väittää, että modernin politiikan käsitteen on läpäissyt sisäinen jakautuminen (Machiavelli versus machiavellismi, Spinoza versus Hobbes). Vallan dualismi siis ei olekaan pelkästään postmodernin moninaisuuden aikakauden ilmiö, vaan se on teoreettinen jakauma, joka on ollut olemassa, jo varhaismodernin ajoilta. Metodologisesti on mahdollista todeta, että tällainen väittämä – dualismi on ollut olemassa koko modernin ajalla – on ristiriidassa sen ajatuksen kanssa, että postmodernin ja modernin välillä vallitsisi laadullinen ero ja murtuma. Jos hyväksytään aksiooma: moderni on sama kuin ykseys ja postmoderni on sama kuin dualismi, silloin kyseessä ei voi olla muuta kuin väärin ymmärretty, tai paremminkin väärin tulkittu, Spinoza tai Machiavelli. On mahdollista todeta, että näiden teoreetikkojen tuotannon irrottaminen heidän aikakautensa kontekstista vie väistämättä suuntaan, jossa jokainen sana voidaan taivuttaa moneen suuntaan. Tässä taivuttamisessa ei tietenkään ole mitään ”väärää”, kunhan diskurssin eheys säilyy, ja kuten Foucault-tulkinnan kohdalla tapahtuu, myös Spinozan ja Machiavellin kohdalla tuntuu, että Negrin diskurssi on sisäisesti ristiriitainen.

Negri yhdistää foucault’laisen biopolitiikan ”Welfare State”- ja ”Polizeiwissenschaft”-käsitteisiin. Aika ajoin Negrin biopolitiikka-tulkintaa on vaivannut eräänlainen historiallinen ajoitusongelma. Yleisen käsityksen ja foucault’laisen määritelmän mukaisesti biovalta on valta, joka rakentuu modernin kanssa. Valta, joka perustuu valtion ohjaamaan elämän hallinnan politiikkaan (poliisi, väestönlaskenta, paikallishallinto jne.). Valta, joka perustuu yhteiskunnallisiin, terveydellisiin ja kasvatuksellisiin palveluihin, jotka yhtäältä ylläpitävät kuria ja toisaalta mahdollistavat työvoiman uusintamisen kapitalistista tuotantoa varten. Kontrolliyhteiskunta – siis postmoderni yhteiskunta – taas pyrkii purkamaan biovallan jättämällä sen tilan yksilöiden ja yrityksien hallintaan. Negrin tuotannossa hyvin usein taas biovalta esitetään – avoimessa ristiriidassa hänen omienkin näkemystensä kanssa – jotenkin uutena postmodernina ilmiönä.

Negrin mielestä ”näyttäisi siltä”, että tietyssä vaiheessa biopolitiikka muuttuu valtion harjoittamasta politiikasta yleiseksi elämän talouspolitiikaksi. Tässä yhteydessä Negri tuo – ratkaisevalla tavalla – esille, että Foucault’n mielestä valta ei ole koskaan yhtenäinen koherentti ja stabiili entiteetti vaan aina voimien välinen suhde. Tämän vuoksi on puhuttava foucault’laisesti suhteiden moninaisuudesta, jossa kohtaavat käytännöt, tiedot ja instituutiot. Tässä Negri – jos asiaa tarkastellaan kriittisesti – palaa eräänlaiseen ”prosessiin ilman subjektia” ja vallan neutralisaatioon: jos biopolitiikkaa modernilla aikakaudella harjoittivat valtiot, jää erittäin epäselväksi kuka – siis mikä poliittinen subjekti – harjoittaa biopolitiikkaa postmodernilla aikakaudella. Ilmeisesti sitä ei harjoita aktiivisesti kukaan, paitsi joissakin lauseissa moninaisuus, vaan se on suhde, jossa kohtaavat halut. Sekaannusta aiheuttaa tietysti vallan määritelmä, joka Negrin tuotannossa muuttuu aika ajoin. Eikö valta ollut myös modernilla aikakaudella biovaltasuhde, jossa kohtasivat kapitalistit ja proletaarit? Jos asia on näin, missä sitten on postmodernin murtuma, muussa kuin siinä, että nyt ne eivät kohtaa enää pääomana ja kommunistisesti organisoituneena proletariaattina, vaan Imperiumina ja hajaantuneena moninaisuutena? Toisaalta, jos vastarinta on ainoa todellinen subjekti, eikö silloin biovalta ole eräänlainen moninaisuuden itseregulaation muoto?

Negri menee vielä muutaman askeleen eteenpäin. Postmoderni valta itse asiassa välillä ei ole enää edes suhde. Vastarinta tulee aina ennen, joten oikeastaan on olemassa dynaaminen keskipiste, jossa tapahtuu subjektivisaatio, eli moninaisuuden subjektiivisuuden tuotanto, ja tämä keskipiste on sama kuin taloudellinen tuotanto. Tämäntyyppinen analyysi sisältää monenlaisia ongelmia ja ensimmäisenä niistä nousee esille taas politiikan neutralisointi. Moninaisuus on itsessään, ja erityisesti sen tuotannollisessa toiminnassa, hegemoninen. Valta on vain reaktiivista, mutta sitä ei voi kumota poliittisesti, koska silloin moninaisuus rakentaisi uutta valtaa. Ulostuloa ei ole. Ainoa ulostulo on tuotannon (materiaalisen tuotannon ja subjektiivisuuden tuotannon) jatkuminen, toisin sanoin kapitalistisen riiston jatkuminen. Lisäksi se, että kaikista kategorioista tehdään tautologioita, johtaa siihen, että eletään deleuzelaisessa täydellisessä immanenssissa: yössä, jossa kaikki kissat ovat harmaita. Mutta ovatko tosiasiallisesti yössä kaikki kissat harmaita?

Negrin dualismissa valta tarkoittaa aina vastarintaa. Kun kapitalistinen tuotanto laajenee ja alistaa reaalisesti yhteiskunnan, vastarinta leviää kaikkialle. Tämä ei kuitenkaan Negrin mielestä tarkoita, että vallan ja vastarinnan välillä vallitsisi dialektinen yhteys. Subjektivisaatiota ei ole koskaan mahdollista redusoida: se ylittää aina vallan. Tämän takia vallan harjoittaminen muuttuu postmodernissa hallinnaksi (governance), jossa valta pyrkii kontrolloimaan ja rekuperoimaan sitä ylittävää vastarintaa, joka kuitenkaan ei koskaan ole redusoitavissa vallan mittaan. Teoreettinen ongelma on tässä vastarinnan ja vallan suhteen luonne. Negrin on pakko postmodernin nimissä kieltää suhteen dialektinen luonne, mutta samalla – jostakin syystä – hän ei voi määritellä tätä suhdetta sodaksi (eli ystävä/vihollinen-asetelmaksi), joten jää erittäin epäselväksi, mikä on kontrollin subjektin ja objektin välinen suhde. Kriittisestä näkökulmasta olisi vaadittava vihollisen palauttamista näyttämölle.

Negri kritisoi myös schmittiläistä poikkeustilan käsitettä. Valta ei voi olla poikkeustilaa, koska poikkeustila – määritelmänsä mukaisesti – on aina väliaikaista, ja se on väliaikainen, koska pidemmän päälle ihmiset eivät halua siihen alistua. Näin on varmasti asian laita, mutta niin se on myös schmittiläisessä käsityksessä, jossa poikkeustila on suvereniteetin määrittelemä, juuri sen takia, että suvereniteetti ei ole pysyvä ykseys, eli käytännössä suvereniteettia ei ole olemassa irrallaan ”päätöksestä” poikkeustilasta. Valta ei siis liity normiin vaan poikkeukseen. Valta ei siis liity vaaleihin ja demokratiaan (myöskään Negrin absoluuttiseen demokratiaan) vaan ainoastaan väkivaltaan ja diktatuuriin. Tekoihin, jotka ovat aina ainutlaatuisia, ainutkertaisia, ihmeellisiä.

Negrin mielestä työajan mittaaminen ei kykene enää ymmärtämään työn energiaa. Palkkatyö on siis riittämätön tapa mitata tuotantoa. Negriltä jää kyllä tässä kohtaa lisäämättä, että tämä on ongelma ensisijaisesti proletariaatille, eikä pääomalle. Vaikkakin tuotantosuhteet ja -muoto ovat todennäköisesti siirtyneet Negrin kuvaamaan aikakauteen, on kuitenkin myös niin, että vallan ykseys, suvereniteetti, seisoo omalla jalustallaan hyvin tukevasti. Ei ole siis mahdollista jakaa Negrin näkemystä siitä, että kaikki ne mitat, joita pääoma haluaisi disiplinoida, eivät enää toimi. On mahdollista väittää juuri päinvastaista: siitä huolimatta, että tuotanto tapahtuu lähestulkoon ilman pääomainvestointia, proletariaatti ei kykene haltuunottamaan lisäarvoa, tuotantovälineitä ja ennen kaikkea valtaa. Siitä huolimatta, että moninaisuus toimii absoluuttisen demokraattisessa täydellisessä immanenssissa, silti aina se kohtaa kapitalistisen vallan asettamat väkivaltaiset rajat.

Toinen luento päätyy toteamukseen: ennen pääoma kykeni redusoimaan yksilöiden moninaisuutta johonkin orgaaniseen ja yhtenäiseen: luokka, kansa tai massa. Tänään tämä prosessi on romahtanut, eikä se enää toimi. Moninaisuus pitää käsittää epäorgaanisena moninaisuutena, erilaisuuksiin perustuvana ja voimakkaana. Voidaan kuitenkin Negrin käsityksiä kritisoiden todeta – eikä kyseessä todellakaan ole järjen pessimismi – että pääoma edelleen kykenee tarjoamaan identiteettiä, valtion tuomaa suojaa ja kaikkea muuta, riistolla tietysti höystettynä, juuri sen vuoksi, että moninaisuutta ei ole saatu ”redusoitua” luokaksi, luokkaorganisaatioksi ja vallaksi.

3.
Kolmannen luennon aiheena on sota ja rauha. Negrin tulkinnan mukaan käsitteet luokka, kansa ja kansallisvaltio eivät enää toimi uudessa postmodernissa kontekstissa. Suvereniteetin käsite joutuu myös ankaran kritiikin kohteeksi. Luennoitsijan mielestä globalisaatio tuhoaa modernin kansallisvaltion tilamääritelmät. Politiikan kenttää on siis keksittävä uudestaan ja suoritettava suuri dekonstruktio. Uudessa tilanteessa myös aikakäsite muuttuu totaalisesti. Maailma on liikkuva ja joustava. Se ei toimi enää maataloustyön muuttumattoman tai teollisen työn toistuvan rytmin mukaisesti.

Modernin poliittisen ajattelun perusta oli kansallisvaltio, postmodernilla aikakaudella on taas lähdettävä liikkeelle globaalista yhteiskunnasta. Negri palaa historiassa taaksepäin ja analysoi kolonialismin ja imperialismin historiaa todeten, että nämä eivät olleet pelkästään taloudellisen riiston järjestelmiä vaan myös biovallan harjoittamista, jossa samalla kun riistettiin taloudellisesti, tuotettiin myös rodullisia ja kulttuurisia hierarkioita. Samalla kuitenkin se oli myös vastarintaa: kulttuurista autonomiaa ja taistelua. Hämmästyttävää kyllä Negri ei näe imperialismissa ja sitä vastaan nousevassa vastarinnassa poliittista prosessia. Poliittinen momentti on kokonaan häivytetty taustalle. Samalla tavalla Negri näkee myös sosialistisen modernisaation: vaihtoehtoisena modernisaationa tai erilaisena modernisaation rakentumisena, eikä poliittisena prosessina. Negriä kritisoivasta näkökulmasta on taas vaikeaa irrottaa imperialismin ja kapitalistisen modernisaation vastustamista työväenliikkeen poliittisen liikkeen ja organisaation muodostumisesta: kommunismista. Negrin näkemys on kuitenkin täysin ymmärrettävissä hänen diskurssinsa kontekstissa: politiikalla ja suvereniteetilla ei voinut olla merkitystä imperialismin ja kolonialismin aikana, koska politiikalla – vallanottona – ei ole merkitystä nykyäänkään.

Negrin postkolonialistinen analyysi päätyy vetoomukseen, joka on erittäin outo hänen tekstikseen: valistuksen ajan ”ratiota” on vastustettava biopoliittisella ”ratiolla”. Se yhdistää kehityksen ja sen hypoteesin niiden arvojen jälleensaavuttamiseen, tai affirmoimiseen, jotka liittyvät ulkoeurooppalaisiin yhteisöihin, sivilisaatiomuotoihin ja haluihin, joita länsimainen kulutuksen monopoli ei ole vielä alistanut. Melkoinen matka – eikä välttämättä oikeaan suuntaan – on kuljettu autonomian käsityksistä, joiden mukaan konfliktin korkein taso toteutuu aina kapitalistisen kehityksen korkeimmalla tasolla. Tasolla, jolla on mahdollista vaatia korkeinta mahdollista rikkautta. Tämä vetoomus on tulkittava ainoastaan siten, että koska poliittisella vallanotolla ei ole enää merkitystä, silloin on turvauduttava taisteluihin, jotka kyseenalaistavat kulutuksen malleja, kulttuurin muotoja ja kaikkea muuta, poislukien tietenkin poliittisen vallan ja väkivallan monopolin. Kaukana tosiaan ollaan autonomiasta…

Negrin mielestä globalisaation aiheuttama suvereniteetin kriisi johtaa siihen, että ainoa tapa kontrolloida yhteiskunnan dynamiikkaa on sota. Kun kaikki on kriisissä, ainoa suvereenin mahdollisuus on julistaa universaalinen poikkeustila. Toimenpide ei ole vallan ”normaali poikkeus” sekasorron edessä, vaan yritys palauttaa vanhan mitattavuuden perustat, jotka perustuvat etuoikeuksiin ja vallan uusintamiseen. Tämä konsepti esitetään luennossa hieman sekavalla tavalla, ja siitä jää vaikutelma, että ikkunasta poisheitetty Schmitt palaa pääoven kautta, oikein punaisella matolla. Suvereeni on siis poikkeustilasta päättävä, ero on vain siinä, että Negrin mielestä poikkeustila ei ole enää tilapäinen, vaan pysyvä, eli se ei ole enää poikkeus. Kriittisestä näkökulmasta on mahdollista tehdä hypoteesi, jonka mukaan poikkeustila on aina poikkeus, huolimatta sen kestosta ja sen intensiteetistä. Esimerkki on tässä paikallaan. Schmittiläinen poikkeustila tai sota oli tietenkin ajassa rajallinen, mutta samalla massamobilisaationa se kosketti aina kymmeniä miljoonia ihmisiä. Viisi vuotta kestävä toinen maailman sota vaati kymmeniä miljoonia kuolleita. Postmodernilla aikakaudella kymmenen vuotta kestävä globaali sota vaatii joitakin tuhansia kuolleita sotilaita. Postmoderni poikkeustila ei siis ole pysyvä koko väestölle, vaan äärimmäisen pienelle osuudelle siitä. Ero on siis melkoinen. Tätä eroa ei voi olla huomioimatta.

Negrin mielestä kapitalistinen sotatila ei kykene palauttamaan vanhaa tai perustamaan uutta järjestystä. Sota on eräänlainen jatkuva ja päättymätön tila. On kuitenkin mahdollista todeta, että poikkeustilan ajallinen jatkuminen ei sellaisenaan riitä määrittelemään sitä jotenkin ”normaaliksi” tilaksi. Poikkeustilan ajallinen jatkuminen on osoitus suvereenin voimasta, eikä sen heikkoudesta. Negrin mielestä siis vallan edustama moderni ei kykene tuhoamaan postmodernin sekasortoa. Tarkoittaako tämä implisiittisesti, että moderni valta (kapitalistinen suvereniteetti) ja uusi sekasorto (immateriaalinen tuotanto) joutuvat elämään rinnakkain, koska vain dualismi on mahdollinen? Negrin vastaus on selvä ja puoltaa tämän rinnakkaiselon olemassaoloa. Leninistisesti voisi todeta, että jos vielä kerran on otettava käteen moderniteetin aseet, päästääkseen eroon modernista suvereenista, se on tehtävä. Samalla on tietenkin, taas kerran, todettava, että proletaarisen vallan olemassaolon syy on siirtymä kommunismiin. Unohtamatta tietenkään sitä tosiasiaa, että on vaikeaa puhua immateriaalisen työn hegemoniasta silloin, kun tämä työ on pakotettu poliittisesti palkkatyösuhteeseen.

Negrin mielestä poikkeustilan rinnalla kulkee myös vallan illuusio siitä, että markkinoiden vapaa ja itsenäinen järjestäytyminen voi synnyttää uuden maailmanjärjestyksen. Negrin mielestä tämä on tietysti mahdotonta. Voimme todeta, että vapaat markkinat ja poikkeustila ovat tosiasiallisesti toteutuvia ilmiöitä, joilla kapitalistien luokka komentaa yhteiskuntaa ja joita vastaan on asetettava muutakin kuin teoreettinen väittämä, että ne eivät toimi suvereniteetin ykseyden palauttajina. Sotaa käydään ja vapaat markkinat toimivat: ne eivät välttämättä synnytä globaalia suvereniteettia, mutta miksi niiden pitäisi sellaista synnyttää, jos kansallisvaltioihin ja ”suuriin tiloihin” perustuva järjestelmä, ”globaalicompoundeilla” vahvistettuna, toimii?

Negrin mielestä kapitalismin tavoite on rakentaa uutta järjestystä, joka perustuu:
  • rajojen katoamiseen,
  • kansainvälisen oikeuden katoamiseen,
  • toiseuden dominointiin.
Aloitetaan kritiikkimme kohdasta a): Kapitalismi kykenee hallitsemaan rajoja. Siirtolaisuus on ilmiö, joka on kapitalistien kontrollissa johtuen kommunistien kykenemättömyydestä politisoida kyseistä ilmiötä. Sen poliittinen hallinta on luovutettu yhtäältä identitaarisille voimille, toisaalta kapitalismin ylistäjille. Kohdasta b) voidaan todeta: ”Jus Publicum Europaeum” on kriisissä. Sen olemme lukeneet 50 vuotta sitten Schmittin Nomos-kirjasta. Tiedämme, että uusi poliittinen tila ei ole enää kansallisvaltio, vaan Grossraum. Saman kirjan ansiosta tiedämme kaiken mahdollisen humanitaarisesta sodasta. Tiedämme myös, että Negrin esille nostattama ongelma poliittisesta edustuksellisuudesta on erittäin kiinnostava. Tarvitseeko kapitalistinen valta globaalia edustuksellisuutta, vai onko olemassa oleva tilanne toimiva? Negri esimerkiksi kritisoi niitä näkemyksiä, jotka vastustavat Eurooppaa ja ankkuroituvat kansallisvaltioon väittäen, että kansallisella tasolla joitain poliittisia päämääriä on ehkä saavutettavissa. Negrin mielestä toiminnan taso on aina globaali ja siksi puhuminen kansallisvaltion tilasta on syvällisesti taantumuksellista. Asiasta on helppo olla samaa mieltä, mutta samalla tapa, jolla asia esitetään, tekee myös Euroopasta – Grossraumista – taantumuksellisen tilan, koska sekään ei välittömästi katso globaaliin tasoon, ja tätä on vaikeaa hyväksyä. Politiikka on aina rajatun alueen hallintaa, ja rajatun tilan kieltäminen on politiikan kieltämistä. Tämä aspekti on keskeinen. Rajattomuuden apologia ja moninaisuuden apologia ovat reaalipolitiikan tasolla äärimmäisen vaarallisia ilmiöitä, koska niiden avulla manataan pois politiikka toiminnan näyttämöltä. Kohdasta c) voimme todeta, että Negrin mielestä uudet kansalais-, poliittiset ja kumoukselliset liikkeet ovat alttiita kapitalistiselle rekuperoinnille, mutta toisaalta ne operoivat mitan ulkopuolella. Ne ovat mittaamattomia, joten ne kykenevät aina tuottamaan uusia elämisen horisontteja, uusia inhimillisyyden käsitteitä. Tämä ei kovin paljon lohduta, jos vastassa on kuitenkin aina vain sama vanha aseistettu moderni suvereeni… puhumattakaan tunnereaktioista, joita herättää termi ”inhimillisyyden käsite”. Kolmannessa luennossa poliittiset erot alkavat muotoutua selkeästi.

4.
Neljännen luennon aihe on yhteinen-kategoria. Tämä sijoittuu – Negrin tulkinnan mukaan – julkisen ja yksityisen vastapuolelle. Kategorian esille nostaminen luennossa johtuu halusta löytää termi, joka kritisoisi sekä kapitalistista yksityistä että sosialistista tai valtiollista julkista. Yhteinen-kategoria on moninaisuuden toiminnan peruskonnotaatio. Yhteinen on tapa, jolla moninaisuus tuottaa ja jolla se organisoituu. Yhteinen tarkoittaa myös, että tuotantoprosessissa yksityisen ja julkisen kiinteän pääoman merkitys (esimerkiksi koneiden muodossa) on dramaattisesti laskenut, ja taas työvoiman yhteisen kooperaation merkitys on korostunut. Silicon Valley ei ole koneiden vaan aivojen keskittymä, maailman tuottavin lokaatio. Tällaisessa kontekstissa työvoima on autonominen pääomaan nähden. Työvoiman tuottavuus ei ole kiinni pääomainvestoinnista koneiden muodossa, vaan yhteiskunnallisesta investoinnista aivojen yhteistyön tasolla. Yhteinen on myös kaikki se, mitä työvoima tuottaa itsenäisesti – ja yhteisesti – ilman kiinteää pääomaa.

Negrin esittämät väitteet ovat aivan varmasti totta, mutta on silti muistettava, että sijoitetun pääoman minimointi on aina ollut yksi kapitalistisen tehokkuuden mittareista, yksi sen sisäisistä tendensseistä. Pääomainvestointia redusoiva prosessi on siis myös ollut kapitalistisen intressin mukainen. Pääomaa on oikeasti kiinnostanut ainoastaan tuoton yksityisen haltuunoton takaaminen valtiokoneiston avulla. Negrin mukaan yhteinen ei ole pelkästään tuotantoprosessin tulos, sen ”output”, vaan ennen kaikkea yhteinen on tuottava toiminta, ”input”. Tuotanto on yhteinen, mutta kapitalistisessa yhteiskunnassa haltuunotto on aina yksityinen tai julkinen. Negri kritisoi erottelua yksityisen ja julkisen välillä ja asettaa vastakkain parin yksityinen/julkinen ja yhteinen. Kapitalismi sen nykyisessä kehitysasteessa – italialaisen teoreetikon mukaan – ei kykene tuottamaan julkisella ja yksityisellä tasolla vaan hyväksikäyttää pelkästään yhteistä tuotantoa. Negri painottaa vielä, miten yhteinen on jotain aivan muuta kuin ”yhteisö” tai ”julkinen tila”.

Samassa yhteydessä Negri korostaa, miten moninaisuus kykenee tuottamaan yhteistä palvelua. Se on jotain aivan muuta kuin valtion myöntämä julkinen palvelu. Yhteinen palvelu on moninaisuuden tuottamaa, ei valtion tai yrityksen. Se ei ole kolmas tie, vaihtoehto julkiselle ja yksityiselle palvelulle, vaan toinen tie yksityisen/julkisen jälkeen. Sama periaate koskee finanssikapitalismin kehitystä. Marx kutsuu nimellä ”kapitalismin sosialistinen vaihe” historiallista tilannetta, jossa syntyy julkisten osakeyhtiöiden juridinen muoto. Nykyistä vaihetta, jossa finanssiprosessit ovat yhteisiä, Negri kutsuu nimellä ”pääoman kommunismi”. Negrin mielestä kapitalistisesta näkökulmasta vain finanssi antaa mahdollisuuden mitata riistoa ja sen tuottavuutta. Negri kutsuu tätä mittaamisen yritystä illuusioksi ja väittää, että vielä suurempi illuusio on usko komennon poliittiseen voimaan, joka muka kykenisi kontrolloimaan yhteiskunnallisia prosesseja. Kriittisestä näkökulmasta taas kerran tuntuu, että toivottu tilanne ja todellisuus sekoittuvat. Tietenkin negriläiset premissit ovat olemassa olevia, mutta lopputulos on edelleen yhteiskunta, jota kapitalismi komentaa sen poliittisella vallalla ja jossa tuotannollinen ylijäämä on kapitalistien haltuunottama.


5.
Viidennessä luennossa Negri keskittyy kritisoimaan eräiden postmodernien filosofien käsityksiä. Teoreettinen peruslähtökohta on politiikan autonomian kritiikki. Hänen mielestään nämä filosofit eivät kykene ymmärtämään postmodernin substanssin välittömästi poliittista – tai paremminkin sanottuna ”antipoliittista” – luonnetta. Politiikka ei ole absoluuttinen synteesi, koska se käynnistää aina vastarinnan strategioita ja uusia valtasuhteita, ja tämän vuoksi postmodernit konfliktit ovat merkittäviä, juuri niiden loputtoman luonteen takia.

Lyotard, Baudrillard ja Virilio näkevät – Negrin tulkinnan mukaan – että kapitalismi on kolonialisoinut ihmiselämän, yhteiskunnan ja historian. Kapitalismi on alistanut kaiken. Mitään ei ole enää tehtävissä. He hyväksyvät tapahtuneen, eivätkä kykene kulkemaan ulos puhtaasti deskriptiivisestä ulottuvuudesta. Heidän filosofiassaan perinteinen objektivistinen marxismi alistuu moderniin uuskapitalistiseen ideologiaan. Samanlainen ilmiö, joka on todettavissa – Negrin mielestä – myös Debordin tuotannossa. Negri korostaa, miten unohtuu kokonaan se tosiasia, että valta synnyttää aina vastarintaa. Ainoa tie, joka jää edellä mainituille filosofeille, on ajan ulkopuolella sijaitseva yksilöllinen esteettinen kokeileminen. Pako kapitalismista on siis – näiden filosofien tapauksessa – aina yksilöllinen, yksinäinen ja piileskelevä. Negrin mielestä Rorty ja Vattimo edustavat samanlaista ajattelua, vahvistettuna vielä sillä, että he eivät edes kritisoi kapitalistista kehitystä. He ovat kapitalistisen ajattelun edustajia, biovallan palvelijoita.

Luhmann, Habermas ja Rawls ovat ymmärtäneet modernin ja postmodernin välisen murtuman ja pyrkivät uudelleen rekonstruoimaan ja vahvistamaan valtioteoriaa. Heidän keskeisin problematiikkansa liittyy siihen, miten on mahdollista antaa todellinen poliittinen muoto julkiselle mielipiteelle. Miten siis antaa julkiselle tilalle eettinen muoto ja miten vahvistaa yhteiskunnan, valtion ja poliittisen edustamisen demokratisointia. Nämä filosofit edustavat selvästi vasemmiston ja vihreiden poliittista projektia. Heidän päämääränsä ei ole kapitalistisen yhteiskunnan tuhoaminen, vaan sen vahvistaminen demokratisoinnin kautta.

Agamben ja Derrida pyrkivät ulos maailmasta, joka on täydellisesti alistettu pääomalle. Heidän tiensä kulkee kuitenkin reunamilla, marginaalissa. He eivät ymmärrä moninaisuuden hegemoniaa. Negri antaa heille arvoa, koska he ovat löytäneet tilaa, jossa vastarinta todellisuudessa tapahtuu, mutta he eivät kykene täyttämään tätä tilaa muuten kuin marginaalin, eikä hegemonian, merkityksillä. Toiset teoreetikot – kuten Virno – taas pyrkivät – Negrin mielestä – rekonstruoimaan käyttöarvon naturalistista kenttää, tietynlaisella minimalistisella chomskylaisella tavalla. He siis rakentavat vaihtoehtoisia poliittisia projekteja, mutta nämä projektit eivät kulje – tai halua kulkea – hegemonian tietä.

Negrin mielestä on mahdollista tuhota filosofinen relativismi ja tuottaa subjektiivisuutta. Postmodernissa tämä kaikki tapahtuu täydellisessä immanensissa yhteiskunnassa, joka on reaalisesti alistettu pääomalle. Tällaisessa tilanteessa on vielä yksi käyttökelpoinen marxilainen kategoria: käyttöarvo, käsitettynä vastarintana, taisteluna ja elämisen muotojen jatkumisena. Käyttöarvo on moninaisuuden tapa olla itsensä vuoksi. Käyttöarvo on se kaikki – materiaalinen ja immateriaalinen – jota moninaisuus tuottaa itselleen. Negrin mielestä tätä työn ja elämän uusintamisprosessia ei saa nähdä heideggerilaisella tavalla. Tavalla, jossa se ei kykene tuottamaan – elämän uusintamisen välineiden tuottamisesta huolimatta – merkityksiä ja uusia avauksia. Negrin maailma – moninaisuuden käyttöarvojen maailma – on erilainen kuin maailma, jota postmodernit filosofit kuvaavat. Se on maailma, jossa elää edelleen mahdollisuus muuttaa sitä.

Todennäköisesti juuri tämä heideggerilainen käyttöarvon käsite on avain myös kriittiselle kannalle. Moninaisuuden toiminta on merkityksetöntä ilman sellaisen elämisen tahdon ilmaisua, joka muuttuu politiikaksi, päätökseksi. Negrin mielestä käyttöarvojen tuottaminen on välittömästi merkityksien tuottamista. Vaihtoehtoisesti me voimme kuitenkin ajatella, että vain päätös, poliittinen teko, voi antaa merkitystä toiminnalle, joka vaikkakin se on itsensä vuoksi – moninaisuuden uusintamisen vuoksi – myös pääoman uusintamista. Moninaisuuden käyttöarvojen tuottaminen, moninaisuuden uusintaminen, uusintaa myös kapitalistista tuotantosuhdetta, ilman poliittista – autonomista – päätöstä tuhota vihollista ja rakentaa proletaarisen vallan ykseyttä.

6.
Kuudennessa luennossa Negri kuvaa antagonismin muotoja postmodernilla aikakaudella. Luennossa käytetään erityisesti kategorioita erilaisuus, separatismi, vastarinta, exodus ja metamorfoosi. Negrin antama antagonismin määritelmä pohjautuu Deleuzen vuonna 1968 kirjoittamaan kirjaan Différence et répétition (”Ero ja toisto”). Kirja korostaa ontologisen prosessin sisällä erilaisuuden merkitystä toistoa vastaan ja singulariteetin merkitystä universaalia abstraktiota vastaan. Deleuzen mielestä – toteaa Negri – siitäkin huolimatta, että elämä on alistettu kapitalismille, on olemassa myös subjektiivista toimintaa, joka myös muokkaa todellisuutta. Vastarintaa harjoittava subjekti tuottaa merkityksiä siinä missä valta. Negrin mielestä Foucault lähtee liikkeelle Deleuzen työn tuloksista ja näkee, miten hetkellä, jolloin valta kytkeytyy kaikkiin yhteiskunnallisiin prosesseihin, vanha luokkadualismin muoto ja sen rakenteet kaatuvat. Muodostuu valta, joka on paljon hienostuneempi, tehokkaampi ja näkymättömämpi ja joka kohtaa kaikkialla antagonismia, jolla on juuri samat piirteet. Onko tällaisessa tilanteessa, kysyy Negri, enää keskeistä paikkaa politiikalle, vai onko politiikka paikaton sen vuoksi, että se on kaikkialla?

Kaikkialle leviävälle vastarinnalle – Negrin mielestä – ei pidä muodostaa korporatiivista tai identiteettiin sidottua perustaa, vaan on ymmärrettävä sen jatkuvasti muuttuvaa luonnetta ja muotoa. Moninaisuuden vastarinta on radikaalilla tavalla immanenttia, ja siksi se kieltäytyy vallasta, sen ykseydestä ja synteesistä. Negrin mukaan separatismi on ensimmäinen askel postmodernin vastarinnan tiellä. Feminismi ja italialainen operaismi määrittävät uuden partikulaarisen horisontin vailla universaalia ykseyttä – vailla yleistä intressiä. Naisilla ja miehillä tai pääomalla ja työläisillä ei ole yhteistä intressiä, siksi separatismi. Jotta separatismista tulisi tuottavaa, Negrin mielestä kuitenkin pitää kieltää – erilaisuuden kategorian kautta – alkuperäinen identiteetti (naisena tai työläisenä oleminen). Tämä eroaminen alkuperäisestä identiteetistä tuottaa exoduksen. Negri toteaa tässä yhteydessä, että maailma on liian raskas, jotta sen voisi räjäyttää ilmoille yhdellä iskulla. Maailma on liian monimutkainen, jotta voisi ylläpitää illuusiota, että on olemassa valloitettava talvipalatsi. Tämän vuoksi pitää kulkea pois exoduksen tiellä ja rakentaa uusia elämän ja erilaisuuden muotoja.

Tässä yhteydessä – kriittisesti ajatellen – on kuitenkin todettava, että autonomia ja feminismi ovat aina pyrkineet tuottamaan poliittisia synteesejä. Ovat aina – ainakin siinä kontekstissa, josta Negri kirjoittaa – pyrkineet valloittamaan talvipalatsia. Negrin kuvaamaa prosessia ei ole todellisuudessa ollut olemassa. Viime kädessä, myös radikaaleimmissa työläisten tai naisten keskusteluissa, on palattu, ei exoduksen, vaan vihollisen tuhoamisen tielle. Negrin kuvaama exoduksen prosessi on tosiasiallisesti ollut vain sellaisten yksilöiden tie, jotka ratkaisevalla hetkellä ovat kieltäytyneet kollektiivisista poliittisen päätöksen ja vihollisen tuhoamisen prosesseista ja ilman eksplisiittistä tahtoa ajautuneet – eräänlaisen ajopuuteorian mukaisesti – exoduksen tielle. Liian usein exodus on vain väistöliike.

Luennossa Negri huomioi moninaisuus-käsitettä kritisoivia näkemyksiä. Sivuhuomautuksena on mahdollista todeta, että näitä kriittisiä näkemyksiä olisi varmasti syvennettävä. Macherey epäilee moninaisuuden kykyä rakentaa yhteistä päätöstä ja tulevaisuuden perspektiiviä. Balibar ei tunnusta moninaisuutta antisysteemisenä voimana. Laclau ja Ranciere väittävät, että moninaisuuden käsite on vailla poliittista ulottuvuutta, ja se ankkuroituu vain olemassa olevaan taloudellis-tuotannolliseen rakenteeseen. Näihin positioihin on varmasti perehdyttävä, mutta silti tunne on se, että Negrin analyysi on täysin oikea, mutta hänen tuottamansa synteesi ekstremisoi liikaa vapautumisen prosessien spontaanisuutta, ja siten ei kykene rakentamaan poliittista ontologiaa, joka rakentaisi työväen poliittista organisaatiota ja valtaa.

Negrin mielestä exodus on metamorfoosia. Se muuttaa sen subjektia ja sitä ympäröivää maailmaa. Negri käyttää siirtolaisuusliikkeiden esimerkkiä. Nämä muuttavat moninaisuuksia ja maailmaa. Valtavat liikkeet, jotka pystyvät tuottamaan maailman yhteistä polkua. Territoriaalisilla ja deterritorialisoituvilla liikkeillä on merkitys, jota marxilaisuus ei ollut ymmärtänyt. Tässä yhteydessä on varmasti helppo todeta – taas kerran kriittisestä näkökulmasta – että siirtolaisliikkeiden suurin ongelma on ollut niiden täydellisessä kapitalistisessa rekuperoituvuudessa. Liike sellaisenaan, sen spontaanisuudessa, ilman poliittista synteesiä, ei ole tuottanut vapaita kollektiivisia subjekteja, vaan pelkästään vapaita yksilöitä, jotka ovat kuin entisajan yksityiset subjektiivisuudet: parhaassa mahdollisessa tapauksessa he ovat vapaita solmimaan juridisia suhteita, jotka legitimoivat heidän riistoaan palkkatyösuhteen kautta. Kumouksellisten liikkeiden olisi tietenkin pitänyt liikkua antagonismin tasolla, joka kyseenalaistaa kapitalistista valtaa, käyttäen siirtolaisten liikkuvuutta. Kuitenkin hyvin usein interventio siirtolaisuuden piirissä on saanut humanitaarisia piirteitä. Ei ole haluttu päättää vallasta ja siirtolaisuuden sisällöstä, vaan on vaadittu vain yleisiä inhimillisiä oikeuksia tai eletty vain olettamuksessa, että spontaani rajoja rikkova liikkuvuus on itsessään kumouksellista.

7.
Seitsemännen luennon aiheena ovat oikeus vastarintaan ja konstitutiivinen valta. Negri esittää, että kapitalistisessa yhteiskunnassa subjektiivinen oikeus esiintyy aina kahdessa muodossa. Ensimmäinen muoto ovat yksilön oikeudet turvallisuuteen, lain tasaveroiseen kohteluun ja omistamiseen. Toinen subjektiivisen oikeuden muoto liittyy yksilön oikeuteen poliittiseen vapauteen ja oikeuteen osallistua poliittiseen järjestelmään ja demokratiaan. Negrin mielestä moninaisuuden oikeudet taas ovat aina kollektiivisia eivätkä subjektiivisia. Ne ovat yhteisen harjoittamista, eivät yksilön oikeuksia.

Negrin mielestä – teesi, jonka hän on useasti aiemminkin esittänyt – muodollisen, eli institutionaalisen, ja materiaalisen, eli reaalisen, konstituution välillä vallitsee aina jännite. Subjektiiviset oikeudet tunnustetaan tai kielletään, laajennetaan tai kavennetaan vastarinnan ja vallan välisen voimatasapainon suhteista riippuen. Negrin mielestä hegemoniaproblematiikka liittyy tähän. On merkillepantavaa, että hegemoniaproblematiikka nähdään Negrin teoriassa suhteen tuloksena eikä suhteen murtumana, voimatekona. Subjektiivisen oikeuden keskeisin piste on ollut kansalaisuuskäsite. Kansalaisuuden kautta yksilön poliittiset oikeudet on istutettu tiettyyn määriteltyyn poliittiseen tilaan. Perustuslaillinen ja kansallinen malli ajautuu kriisiin globalisaation, työn muuttumisen ja siirtolaisuuden edessä. Negrin mielestä on myös tärkeää erottaa demokratia-termin kaksi muotoa: demokratia kansallisena hallintana ja demokratia ruohonjuuritasolta nousevana vapauden ja oikeudenmukaisuuden vaatimuksena. Negrin mielestä postmodernilla aikakaudella vanha malli, joka pyrki yhdistämään hallinnan ja vapauden vaatimuksia, eli konstitutiivista voimaa ja institutionaalisuutta, ei enää toimi. Johtopäätös, joka on eräällä tavalla oikea mutta joka ei ole koherentti Negrin aikaisempien lausuntojen kanssa, vallan ja vastarinnan välisestä suhteesta. Jos suhde ei enää toimi, eikö silloin ole selvää, että valta perustuu ainoastaan suvereenin päätökseen, poikkeustilaan ja vihollinen/ystävä-asetelmaan?

Kriittisesti tarkasteltuna voidaan todeta, että konstituoituneen ja konstitutiivisen voiman välinen suhde on aina perustunut viime kädessä konstituoituneen vallan reaaliseen – materiaaliseen – voimaan. Konstituoitunut valta ei siis koskaan ole ollut pelkkä passiivinen tekijä, vaan aktiivinen subjekti, joka on kyennyt vaaran hetkellä päättämään poikkeustilasta, välittämättä konstitutiivisen voiman tasosta. Se on toiminut melkein aina. Onneksi meillä on myös esimerkkejä konstitutiivisen voiman voitoista – punainen lokakuu ennen kaikkea – hetkistä, jolloin suvereniteetti on siirtynyt uuden ruhtinaan käsiin. Tosiasiallisesti on mahdollista väittää, että konstitutiivisen ja institutionalisoituneen vallan välinen suhde on aina vihollisuussuhde, ystävä/vihollinen-asetelma. Se ei ole vuorovaikutusta, eikä dialektiikkaa tai keskustelua.

Oikeus poliittiseen edustukseen on ollut Negrin käsityksen mukaan yksilön subjektiivinen perusoikeus. Hänen mielestään moninaisuuden aikakaudella on erittäin tärkeää löytää sellaiset poliittiset ilmaisumuodot, jotka ylittävät yksilön poliittiseen edustuksellisuuteen perustuvia rakenteita. Toisin sanoen löytää kollektiivisen toiminnan muotoja, jotka saamatta autoritaarisia muotoja samalla rakentavat itsekontrollin mekanismeja, jotka pitävät jatkuvasti avoimena konstitutiivista prosessia. Taas kerran – Negriä kritisoimalla – on todettava, että konstitutiivisia prosesseja on välttämätöntä sulkea tiettyihin poliittisiin muotoihin. Työväestön tietä kohti kommunismia on tietysti avattava, mutta tämän tien avaaminen kulkee aina kapitalistisen luokan tien sulkemisella. On painotettava, että tässä puhutaan poliittisista, eikä esimerkiksi taloudellis-tuotannollisista muodoista.

Negrin mielestä kapitalistinen järjestelmä koostuu hallinnosta, verotuksesta, rahapolitiikasta, sotilaskoneistosta, mediasta ja repressiokoneistosta. Näiden osa-alueiden välinen suhde ohjaa kapitalistista demokratiaa. Onko mahdollista – kysyy Negri – ajatella toisenlaista demokratiaa, irrallaan näistä kapitalistisista järjestelmän osista? Negrin vastaus on ilmeisesti positiivinen. Vaihtoehtoisesti on mahdollista todeta, että kommunismia ei ole mahdollista ajatella irrallaan kapitalistisesta koneistosta, sen tuhoamisesta siis, ja että kommunismia ei ole mahdollista ajatella irrallaan suvereniteettikoneistosta, jonka tehtävänä on taata proletaarisen kommunistisen vallan ykseys.

8.
Kahdeksannessa luennossa Negri syventää suvereniteettiin liittyviä aspekteja ja asettaa vastakkain kaksi käsitettä: ”demokratia” ja ”absoluuttinen demokratia”. Klassisessa poliittisessa ajattelussa hallitaan aina ykseyden nimissä. Ilman ykseyttä valtiota ei voi olla olemassa. Negrin mielestä Bodin ja Hobbes ovat tämän klassisen politiikan perusteoreetikot.

Liberalismi on usein kritisoinut tätä reduktiota ykseyteen ja pitänyt klassisen politiikan demokratiakäsitettä mystifioivana. Liberalismista huolimatta nykyinen kapitalistinen demokratia ei ole muuta – Negrin käsityksen mukaan – kuin väkivallan valtaa, joka redusoi ykseyteen yhteiskunnan erot ja monimuotoisuudet. Käytännössä – käytännön poliittisena proseduurina – tämä on tarkoittanut, kapitalismin aikakaudella, moninaisuuden muuttamista kansaksi. Moninaisuudelle on siis rakennettu yksi yhteinen reduktio, ja tämä on alistettu valtiolle. Tasavaltalaisuus, siis Ranskan ja Yhdysvaltojen vallankumouksien yhteydessä syntynyt poliittinen suuntaus, ei ole Negrin mielestä kritisoinut klassista demokratiakäsitettä, vaan on muuttanut pelkästään klassisen kaikkien tahdon yleiseksi tahdoksi. Negrin mielestä erityisesti Schmitt on osoittanut, miten demokratia on aina valmis kääntymään poikkeustilaksi. Tähän voidaan lisätä, että juuri Schmitt pyrkii rakentamaan sellaisen toimintamallin, joka kykenee ylittämään porvarillisen liberalistisen demokratian ja parlamentarismin, asettamalla keskelle poliittista välineistöä sellaiset käsitteet kuin päätös, asetus (eikä laki), poikkeustila, enemmistöpalkinto ja niin edelleen, mikä näyttäisi olevan erittäin suosittua tällä hetkellä. Se on välineistö, jonka pitäisi tulla tutuksi myös kommunisteille, absoluuttisen demokratian idealististen unelmien sijasta.

Negri lisää, että asioita ovat monimutkaistaneet valtion kansalliset piirteet, jotka ovat estäneet pehmeämmän, jatkuvamman ja yhteisemmän demokratiakäsityksen kehittymistä. Tämä aspekti on tietenkin erittäin tärkeä, koska siinä viitataan epäsuorasti valtioon, jolla ei olisi ollut kansallisvaltion piirteitä. Negri viittaa tässä ilmiselvästi alkuaikojen Neuvostotasavaltojen Liittoon. Negrin mielestä valtiorakenne elää postmodernilla aikakaudella syvällisintä ristiriitaa. Juuri niillä hetkillä, kun sen pitäisi olla vahvimmillaan – poikkeustilassa – se on paradoksaalisesti heikoimmillaan, koska juuri silloin se loukkaa yhteisiä vapauden tiloja ja synnyttää uutta vastarintaa. Kriittisesti tarkasteltuna asia on varmasti tulkittu juuri oikealla tavalla: suvereeni on julistettu poikkeustilassa. Samalla suvereenikin tietää, että yhteiskunta ei voi elää ikuisessa poikkeustilassa. Ratkaisu ei kuitenkaan ole Negrin tarjoamassa jatkuvassa jännitteessä, joka vallitsee konstituoituneen ja konstituoituvan vallan kesken. Ratkaisu on juuri poikkeustilassa itse. Ainoastaan sellaisella teolla, joka konstituoi vallan, voi konstitutiivinen valta voittaa. Ainoastaan julistamalla poikkeustilan ja proletariaatin vallan on mahdollista kulkea ulos loputtomasta kapitalistisen vallan suosta.

Suvereenisuus – jatkaa Negri – on kulkenut poikkeustilasta rajoittamattomaan sotatilaan. Sotatilaan, jossa sodan harjoittamisen lisäksi suvereeni akkumuloi itselleen kaiken mahdollisen biovallan. Yksikään tekijä siis ei ole enää kapitalistisen vallan ja kapitalistisen tuotannon ulkopuolella, eikä siten voi ruokkia enää vastarinnan ja vallan välistä dynamiikkaa. Suvereniteetin käsite siis räjähtää ilmoille. Siitä tulee pelkkää transsendenssia, eli se poissulkee kaiken elävän ja dynaamisen. Negrin mielestä suvereniteetin kriisi on juuri tässä: kriisi syvenee ja vastarinta laajenee. Imperiumin on tällaisessa tilanteessa pakko turvautua hallintaan – ”governance” – eli sen on kontrolloitava ja institutionalisoitava jokaikinen konflikti. Negri kysyy – ehkä paljastaen oman poliittisen projektinsa – onko mahdollista, että absoluuttinen demokratia toteutuisi juuri governance-ilmiön tasolla.

Tämä teoreettinen siirtymä, tämä diskurssin asettaminen uudelle kentälle on hämmentävä. On vaikeaa ymmärtää tässä yhteydessä ”governmentin” ja ”governancen” välistä eroa. Oikeastaan oleellisin ero on siinä, että governance on eräänlainen ”prosessi ilman subjektia”. Tämän vuoksi Negri ajattelee juuri niin, että ”governance”-tasolla on mahdollista toteuttaa absoluuttista demokratiaa. Juuri niissä solmukohdissa, joissa paikallinen mikrotason hallinta toteutuu. Asiaa kriittisesti tarkastellen ei voi syntyä muuta kuin epäilys projektin mielekkyydestä, jos aina ja ikuisesti governancen pään päällä, hiuskarvan varassa, leijuu suvereniteetin miekka. Tuntuu siltä, että diskurssi palaa aina siihen yhteen asiaan: suvereniteetin ykseyteen.

Negri on sitä mieltä, että vallan taustalta ei löydy metafysiikkaa, ”arkanaa”, mysteeriä ja voiman delegointia. Tämän vuoksi moninaisuus pystyy rakentamaan toimivia ja tehokkaita vallan välineitä. Nämä välineet muodostuvat aina toiminnan hetkellä ja toiminnan sisällä. Ne eivät tule koskaan ennen toimintaa, koska myös politiikka on inhimillistä toimintaa. Väittämät, jotka kieltävät vallan metafysiikan ja sen ”arkanan” ovat tässä yhteydessä epärelevantteja, koska argumentti vaatisi erittäin paljon syventämistä. Osittain tätä syventämistä on myös suoritettu. Mutta aivan varmasti asian ympärillä ei voi vallita yksimielisyyttä. Siksi on todettava, että – varsinkin nykyisessä tilanteessa – vallan ”arkanaa” ja sen salaisuuksia – ei todellakaan voi olla ajattelematta. Samalla tavalla on mahdollista myös todeta, että kokemukset osoittavat, että hyvin usein päätös asioista on tullut ennen asioita. Politiikka on välillä tuntunut ihmeiden kentältä, tahdon toiminnalta, päätöksen toteuttamiselta. Politiikka on tuntunut salaliitolta.

Negrin mielestä täydellisessä immanenssissa toimiva moninaisuus on nyt hegemoninen. Vastarinta muuttuu myös rakentamiseksi. Valta on siis moninaisuudella. Negrin mielestä tämän tosiasian toteaminen – Imperiumin aikakaudella – tapahtuu myös monitasoisesti juridisella kentällä. Moninaisuuden luokkataistelua on siis nyt harjoitettava governance-kontekstin sisällä. Vaihtoehtoisesti voisi myös todeta, että proletariaatin luokkataistelua on nyt harjoitettava poliittisen vallan, suvereniteetin ja poikkeustilan kontekstin sisällä.

9.
Yhdeksännen luennon aiheet ovat päätös ja organisaatio. Negrin mielestä monet kirjoittajat ovat kyseenalaistaneet moninaisuus-käsitteen poliittisen ulottuvuuden, vaikkakin kenties ovat hyväksyneet sen fenomenologisen olemassaolon, juuri kuten esimerkiksi tässä kirjoituksessa. Miten moninaisuus – kysyy Negri – voi muuttua poliittiseksi subjektiivisuudeksi, päättää ja komentaa? Voiko moninaisuudesta tulla ”antisysteeminen” voima á la Wallerstein? Miten on mahdollista rakentaa yhteistä päätöstä lähtemällä liikkeelle eroista?

Negrin mielestä on ensinnäkin sanottava, että päätös ei ole yksilöllisen tahdon teko. Se ei ole yksinkertainen käyttöväline vaan valtava koneisto, jota vain yhteiset realiteetit pystyvät hallitsemaan. Asian ydin on – hänen mielestään – miten on mahdollista määritellä päätös moninaisuuden yhteisenä ilmaisuna eikä ykseyden tahtona.

Moninaisuuden päätöksen muodostamisprosessin kuvaamisessa Negri keskittyy neljään vaiheeseen:

  1. Feminismi osoittaa, että kulkeminen eron suuntaan on osoitus erilaisuuden rakentamisesta, eikä uusien identiteettien rakentamisesta. Separaatio kulkee siis kohti yhteisen singulariteettia, eikä universaalia.
  2. Jokainen teko tavoittelee hegemoniaa, mutta – päinvastoin kuin luullaan poliittisen ajattelun traditiossa – hegemonia on yhteinen.
  3. On olemassa suhde subjektivisaation, historiallisten olosuhteiden, singulariteettien, erojen ja yhteisen välillä.
  4. Ei ole totta, että organisaatiota ei voi olla olemassa perinteisten puoluemuotojen ulkopuolella. Samanaikaisesti on kuitenkin todettava, että puolueet ja edustuksellisuus – kun ne ovat olleet todellisia konstitutiivisia voimia – ovat joskus onnistuneet ”edustamaan” yhteistä päätöstä.
Negrin kuvaama prosessi muistuttaa hyvin paljon vuosikymmenien takaisia ”autonomia operaia” -projekteja. Niissä prosessi kulki seuraavien askelten kautta: autonomia, organisoituminen, aseellinen taistelu ja vallankumous. Negrin nykyisestä ehdotuksesta puuttuvat kolme viimeistä momenttia. Jotenkin kaikki jää kesken. Tietenkään 2000-luvun Eurooppa ei ole 1970-luvun Italia, ja siksi kukaan ei varmasti ehdota tässä ja nyt aseellista taistelua ja vallankumousta. Ehkä kuitenkin Negrin poliittinen ehdotus jää puolitiehen, koska juuri politiikalle tyypillinen ja ominainen piirre, ystävä/vihollinen-asetelma on häivytetty. Jäljelle jää loputon kehä.

Negri jatkaa luentoaan painottamalla, että emme voi katsoa kapitalistista kehitystä yksipuolisesti ja monokraattisesti, vaan meidän on ymmärrettävä niitä voimia, jotka toimivat kapitalistisen kehityksen sisällä. Taas kerran viaton ilmaisu, joka voi tarkoittaa myös, että kapitalistisen kehityksen sisällä voi olla voimia, jotka ovat potentiaalisia liittolaisia moninaisuudelle. Mitkä nämä voimat ovat? Miksi jättää niitä nimeämättä? Ehkä vastaus on monille ihan selvä. Tiedossa on, mitä Negri tarkoittaa. Onko silti tämä tie enää kuljettavissa?

Negri erottaa kaksi tapaa organisoitua: institutionaalinen ja konstitutiivinen. Hänen mielestään konstitutiivinen valta toimii aina instituutioiden läpi. Toiminnassa institutionaalisuuden piirissä on aina vaarana historiallisen liikkeen pysähtyminen. Toiminnassa on siis aina ymmärrettävä vallan kahta momenttia – konstituoitunut ja konstitutiivinen – joita ei ole mahdollista kieltää. Negrin mielestä päätös on aina se voima, joka tuhoaa pysähtyneisyyden. Tässä vaiheessa varmasti on jo selvinnyt Negrin ajatuksen pyrkimys: poliittisen toiminnan pitää tapahtua kahdella tasolla (institutionaalinen ja ei-institutionaalinen), ja instituutioiden ulkopuolisen toiminnan on aina pidettävä rekuperointikone käynnissä. Tuttu hyvä taktiikka, voisi sanoa. Mutta äärimmäisen huono strategia – on lisättävä, koska tällainen taktiikka ei pyri koskaan viemään konfliktia päätökseen, eliminoimaan vihollista poliittiselta näyttämöltä.

Selvennyksen vuoksi Negri päättää yhdeksännen luennon toteamalla, että on kiellettävä kaikki vastavalta-käsitteeseen liittyvä ajattelu. Hänen mielestään on ajateltava ainoastaan konstitutiivista voimaa. Vallankumouksissa siis kaikki lähtee liikkeelle yhteiskunnallisista suhteista. On siis ymmärrettävä yhteiskunnallisen ja poliittisen välillä vallitseva jatkuvuus ja se tosiasia, että yhteiskunnallinen on politiikan keskipiste. Tämä on kaukana kriittisestä luennasta, joka taas asettaa poliittisen keskipisteeseen nyt, joka priorisoi tällä hetkellä ei-institutionaalisen toiminnan keskeisyyttä ja joka toteaa: vallankumouksissa kaikki lähtee liikkeelle poliittisista suhteista.

10.
Kymmenennen ja viimeisen luennon keskeinen väittämä on, että moninaisuuden muodostaminen on välittömästi demokratian tuottamista. Demokratia siis syntyy alhaaltapäin yhteisistä vaatimuksista, projekteista ja päätöksistä. Poliittinen subjektiivisuus ei ole Negrin mielestä muuta kuin tekemistä. Suvereenisuus taas on tämän tekemisen kieltämistä.

Negrin ajattelussa subjektiivisuus on ontologisesti määritelty tila (”olla nainen” tai ”olla työläinen”), ja päätös on ”olla voima”. Epäjatkumo subjektiivisuuden muotojen välillä on asian ydin. Se tarkoittaa ontologisesti määritellylle subjektille mahdollisuutta ”olla muuta kuin”. Perinteisellä marxilaisella tavalla voisi todeta, että ontologisesti määritelty tila kuvaa luokan teknistä rakennetta, sen roolia kapitalistisessa tuotantorakenteessa, kun taas päätöksen taso kuvaa sen poliittista rakennetta. Onko kuitenkin riittävää pysähtyä ontologisen prosessin tälle tasolle? Onko autonominen ”olla muuta kuin” pelkkää autismia, jos siihen ei sisällytetä tuhottavaa vihollista – vihollista, joka pakottaa ”olemaan muuta kuin”? Toisaalta tuntuu siltä, että päätös ”olla muuta kuin” ei ole muuta kuin toimintaa, puhdasta immanenssia, tietyllä tavalla voisi sanoa suvereniteetista huolimatta tai välittämättä. Onko tällainen täydellinen immanenssi mahdollista?

Negri väittää, että moninaisuuden tasolla konstitutiivinen valta ei liity enää perustuslakien kumoamiseen tai niiden kirjoittamiseen – perinteiseen politiikkaan – vaan se liittyy ensisijaisesti rakentamiseen. Sen vuoksi ei pidä enää etsiä ikuisesti olemassa olevaa yhdistävää tekijää, vaan on rakennettava toiminnassa yhteisyyden dynamiikkaa. Käytännössä kuitenkin, ja Negri ei tätä huomioi, olemme todistaneet tuhansia kertoja tämän rakentamisen prosessin umpikujaa. Tuhansia kertoja olemme törmänneet siihen, että heikkoutemme – moninaisuuden heikkous – ei ole ollut rakentamisen prosessien puute, vaan poliittisen organisaation puute, suvereniteetin vajaus.

Valta ei ole enää siis monoliitti – toteaa Negri – vaan osittainen muoto: maailman pysähtynyt toinen puolikas, joka ei kykene dynamisoitumaan, vaan on täysin halvaantunut. Hallitsemisen muoto, joka on aina ollut yksi, on nyt – moninaisuuden aikakaudella – kaksi. Yhteisen harjoittamista vallan harjoittamista vastaan. Dualismia. Vaatimaton näkemyksemme on, että suvereniteetin tasolla dualismia ei voi olla olemassa. Vaatimaton näkemyksemme on se, että proletaarinen vallankumous tarvitsee ruhtinasta ja proletaarista valtaa päätöksenteon muotona. Proletaarinen ruhtinas elefanttina posliinitehtaassa…

 

1 comment

1 Megafoni 01/09, “Päätös” — megafoni.org { 08.12.10 at 8:40 am }

[…] Kalle Seppä: Kuin elefantti posliinitehtaassa […]

Leave a Comment