Random header image... Refresh for more!

Bolivarilainen polarisaatio

by megafoni

Markus Termonen

2000-luvun vaihteessa monissa Etelä-Amerikan valtioissa nousi taloudellisen kriisin ja yhteiskunnallisten liikkeiden yhteisvaikutuksesta valtaan vasemmistolaisia tai keskustavasemmistolaisia hallituksia. Näistä yksi eniten huomiota saanut tapaus on Venezuela, jossa osittain oikeistolaisen opposition aiheuttama talouskriisi vain radikalisoi Chávezin hallinnon bolivarilaista projektia. Verrattuna Eurooppaan ja Pohjois-Amerikkaan nykyinen globaali talouskriisi on vaikuttanut Etelä-Amerikkaan pienellä viiveellä, ja monissa maissa keskustavasemmistolaisten hallitusten vallassaolo on pehmentänyt yhteiskunnallisten liikkeiden reaktioita. Venezuelassa sosialismin rakentaminen jatkuu edelleen, samalla kun joissain muissa Etelä-Amerikan valtioissa keskustavasemmisto on joutunut luovuttamaan aloitteen oikeistolle.

Liikkeet ja valtiovalta Etelä-Amerikassa

Vuosien 1999-2003 kriisin aikana Etelä-Amerikan menestyksekkäimmät uusliberaalia järjestystä haastaneet yhteiskunnalliset liikkeet nähtiin Brasiliassa, Ecuadorissa, Argentiinassa, Boliviassa ja Venezuelassa. Brasiliassa valtava maattomien työläisten liike (MST) onnistui hankkimaan – edelleen jatkuvista valtavista vaikeuksista huolimatta – maata köyhille maatyöläisille ja teki samalla osansa keskustavasemmistolaisen presidentin, Ignacio ”Lula” Da Silvan valinnan mahdollistamiseksi vuonna 2002. Vastaavasti ”Lulan” valinta on mahdollistanut edes hieman sosiaalisemman Brasilian rakentamisen – hirvittävien tuloerojen ja raa’an yhteiskunnallisen epätasa-arvon lähtökohdista.

Ecuadorissa tulokset ovat olleet heikompia ja lyhytaikaisempia, mutta liikkeet ovat myötävaikuttaneet uusliberalististen presidenttien kaatumiseen. Ecuadorin alkuperäiskansallisuuksien liitto (CONAIE) muodosti myös poliittisen siiven, joka sai lyhytaikaisia ministeripaikkoja. Boliviassa militanttien liikkeiden keskiö siirtyi kaivoksista ja tehtaista pienmaanviljelijöihin ja intiaaniyhteisöihin, jotka kärsivät USA:n määräämistä toimista, joiden tarkoituksena oli tukahduttaa kokan viljely sekä saada aikaan entistä suurempia maatalousyksikköjä. Kaupungeissa mm. julkisen sektorin työläiset vastustivat palvelujen yksityistämistä. Vuoden 2003 kansannousun konfliktin kompromissiratkaisun sai aikaan Evo Morales, josta sittemmin vuonna 2005 tuli Bolivian presidentti.

Argentiinassa vakavin kriisi ja massatason kapina tapahtui vuoden 2001 lopussa ja vuonna 2002, jolloin maan talous romahti muun muassa uusliberalistisen politiikan seurauksena. Liikkeet sulkivat valtateitä, muodostivat neuvostoja ja hyökkäsivät pankkeja sekä poliittisia instituutioita vastaan, minkä seurauksena vuonna 2003 presidentiksi valittiin keskustavasemmistolainen Nestor Kirchner.

Vaikka Etelä-Amerikan tai Karibian vasemmistolaisten hallitsemista maista kaikkein ”pahamaineisin” ja eniten demonisoitu onkin Kuuba, tilanne siellä on kuitenkin ollut melko stabiili niin kauan, että eniten pelkoja – ja toisaalta toiveita, poliittisesta leiristä riippuen – on viimeisen kymmenen vuoden aikana herättänyt Venezuela, joka on edustanut ”uuden Kuuban” poliittisen mallin leviämisen uhkaa (tai mahdollisuutta) Etelä-Amerikassa.

Tämä on sikäli paradoksaalista, että alun perin Chávezin nouseminen valtaan ei vaikuttanut merkitsevän suuria muutoksia. Vaikka Chávez oli yrittänyt päästä valtaan vallankaappaustaktiikalla jo 1990-luvun alussa, tämän puoluetta olivat valmiita vuoden 1998 presidentinvaaleissa tukemaan myös keskiluokkaiset ryhmittymät sekä jotkin suuryritykset, koska ne halusivat uudistuksia perinteisten valtapuolueiden hallitsemaan maahan, eikä Chávez vaikuttanut vaaralliselta vaihtoehdolta. Eikä Chávez heti valtaan päästyään merkittävästi uhannutkaan niiden intressejä – Chávezin ensimmäiset toimet, kuten perustuslain uudistus ja projektit köyhien olojen parantamiseksi, eivät uhanneet yhteiskunnallista järjestystä radikaalisti – ennen kuin oppositio USA:n tukemana ryhtyi vallankaappausyritykseen vuonna 2002. Vallankaappausyritystä ei saanut aikaan niinkään huoli demokratiasta tai markkinataloudesta vaan pikemminkin perinteisen yhteiskunnallisen aseman tuomien johtopaikkojen menetys.

Venezuelan proletaariset luokat eivät kuitenkaan olleet valmiita luopumaan Chávezin tuomasta toivosta, ja niinpä tämä Chávezin tuen keskeinen perusta onnistui yhdessä armeijan kanssa tukahduttamaan vallankaappauksen. Venezuelan nykyisessä yhteiskunnallisessa polarisaatiossa on ikuinen kiistan aihe, kumpi on syy ja kumpi seuraus: chávezilaisten tiukemmat toimet (oikeuslaitoksessa, armeijassa, paikallisdemokraattisissa kokeiluissa, tuotantolaitoksissa…) vallan pitämiseksi käsissään vai opposition tottelemattomuus (vallankaappausyrityksen lisäksi tuotantosulut öljyteollisuudessa 2002-2003, oppositiota tukevan median levittämä disinformaatio, vallankaappausyritykseen osallistuneiden hellä kohtelu opposition vaikutusvallalle alaisessa korkeimmassa oikeudessa, vaaliboikotit…). Tosiasia on ainakin se, että kumpikin osapuoli tuottaa toisessa reaktioita, jotka vahvistavat kierrettä. Opposition näkökulmasta olisi myös loogista puolustautua sillä, että vallankaappauksen jälkeinen kehitys osoittaa, millaiseen ”toiseen Kuubaan” Chávezin tie johtaa ja että siksi vallankaappaus oli moraalisesti oikea, vaikkakin taktisesti epäonnistunut, ratkaisu.

Joka tapauksessa tosiasiat osoittavat myös, että Chávezin bolivarilainen suuntaus radikalisoitui merkittävästi joutuessaan entisestään korostamaan keskeisimmän tukisegmenttinsä yhteiskunnallista asemaa (poliittisesta tarpeesta ja kiitollisuudenvelasta) sekä joutuessaan puolustautumaan tulevia vallankaappaus- ja sabotointiyrityksiä vastaan. Polarisaatio pakottaa valitsemaan puolen. ”Olet meidän puolella tai meitä vastaan” on asetelma, joka poissulkee kriittisen osallistumisen, ja itse asiassa juuri tässä asetelmassa – vihollisten ja kriittisten kannattajien sekoittamisessa – on ollut monien (reaali-)sosialististen projektien ongelma.

Toisaalta, vaikka yhteiskunnallinen polarisaatio ei sinänsä ole toivottavaa, niin Venezuelassa se on kuitenkin, kiitos chávezilasten päättäväisyyden ja laajan tuen, tuottanut entistä vahvemman sosialistisen projektin, joka on jakanut vaurautta uudella tavalla, lisännyt köyhempien kansanosien vaikutusmahdollisuuksia (siis lisännyt demokratiaa vaikkakaan ei porvarillista demokratiaa) sekä parantanut proletaaristen luokkien asemaa myös tuotantosuhteissa. Toisin sanoen polarisaatio on toivottavaa, jos se tietää chávezilaisen sosialismin voittoa. Mitään vikaa ei toki olisi ollut siinäkään vaihtoehdossa, että Venezuelan oppositio olisi antautunut ilman polarisaatiota ja vastarintaa: siis hyväksynyt Chávezin demokraattisissa vaaleissa saaman tuen ja sen, ettei koskaan tule saamaan takaisin vuoden 1998 takaisia vanhoja etuoikeuksiaan, ainakaan ilman kansan enemmistön tukea.

Kritiikkiä ja haasteita

Chávez on kohdannut paljon arvostelua myös kansainvälisesti. Sisäpolitiikassa arvostelua on herättänyt ”lehdistönvapauteen puuttuminen”. Kritiikki on vahvasti kyseenalaista ottaen huomioon, että selvä enemmistö Venezuelan tiedotusvälineistä edelleen tukee oppositiosta. Tiedotusvälineistä ei siis ole puhdistettu ”vääriä mielipiteitä” pois. Chávezin hallinto on jättänyt uusimatta RCTV:n toimiluvan, mutta on vähintäänkin kohtuullista kysyä, missä ”demokraattisessa länsimaassa” hallitus olisi uusinut vallankaappausta, siis laittomuutta, disinformaatiolla tukeneen tv-kanavan toimiluvan. Suhteessa tiedotusvälineiden rikkeisiin Chávez on ollut hellämielinen. Lisäksi on huomattava, että RCTV:n toiminnan lakkaaminen päinvastoin lisää, eikä vähennä, sananvapautta ja demokratiaa, jos se edistää proletaaristen luokkien näkökulman suhteellista lisääntymistä mediatilassa, kuten Chávezin hallinnon pyrkimyksenä on. Jotkut kansalaiset voivat tietysti surra muutamaa saippuaoopperaa, mutta niitä voi tarvittaessa näyttää mikä kanava tahansa.

Se, mikä pätee tiedotusvälineisiin, pätee myös vallankaappauksen toteuttajien lepsuun kohteluun korkeimmassa oikeudessa. Jälleen on aiheellista kysyä, minkä ”demokraattisen länsimaan” hallitus ei olisi, Chávezin tavoin, ryhtynyt toimenpiteisiin korkeimman oikeuden kokoonpanon muuttamiseksi syyllisten saamiseksi vastuuseen. Tämä on tietenkin politiikan sekaantumista oikeuslaitoksen toimiin, minkä voi tulkita rikkovan ”vallan kolmijaon” periaatetta. (Itse asiassa Venezuelassa onkin vallan viisijako eikä kolmijako.) Mutta jos korkeimman oikeuden joutuminen poliittisen kiistan kohteeksi on sama asia kuin demokratian kuolema, niin sitten ainakaan USA – alituisine poliittisine kiistoineen korkeimman oikeuden kokoonpanosta – ei ole demokraattinen valtio. Vallan on kuitenkin viime kädessä oltava jollain, ja on parempi, että se on viime kädessä demokraattisesti valitulla suuntauksella, kuten Chávezin puolueella, eikä sellaisella korkeimmalla oikeudella, joka päästää vallankaappauksen toteuttajat kuin koirat veräjästä.

Sisäpoliittisesti Chávezin hallinto on saanut osakseen paljon kritiikkiä myös ”armeijan ja kansalaisyhteiskunnan sekoittamisesta”. Etelä-Amerikassa armeijan harjoittamilla väärinkäytöksillä ja politiikkaan sekaantumisilla on pitkät perinteet, joten tällainen kritiikki on nähtävä ensinnäkin näiden ongelmien herättämien epäluulojen valossa. Armeija ei ole Chávezille tärkeä ainoastaan eräänä tuen perustana, eräänlaisena henkisenä kotina (Chávezin uran läheinen suhde armeijaan on todella vanhaa perua) tai välttämättömänä valtiollisen hallinnon osana USA:n intervention ehkäisemiseksi, vaan armeijan toivottu asema bolivarilaisessa yhteiskunnassa liittyy sen tekemiseen läheiseksi kansalle, muun muassa lisäämällä armeijan roolia köyhyyden vähentämisen projekteissa sekä avaamalla armeijaa kansalaisyhteiskunnan osallistumiselle.

Kyse ei siis ole vain ”kansan militarisoinnista” vaan armeijan tekemisestä ”siviilimmäksi”. Itse asiassa näiden kahden suunnan eroa ei ole helppoa hahmottaa, vaan kyse on vuorovaikutuksesta. Tätä tavoitetta kuvaa nimitys unidad civico-militar: ”kansalais-sotilaallinen yhtenäisyys”. Mitään vastaavaa ei Venezuelan nykyinen oppositio koskaan vallassa olonsa aikana pyrkinyt luomaan, eikä se mitenkään erottautunut Etelä-Amerikalle negatiivisessa mielessä ominaisista sotilaallisista instituutioista.

Vaikka yllä onkin lueteltu kriittisiä näkökohtia, jotka ilmeisen Venezuelan opposition puolelle asettumisensa vuoksi eivät ole vasemmistolaisesta näkökulmasta varteenotettavia, on kuitenkin selvää, että Chávezin hallinnolla on opittavaa myös sellaisista kriittisistä näkökulmista, joiden tavoitteena ei ole hallinnon syrjäyttäminen vaan sen jatkuvuus. Muun muassa ulkopolitiikassa Chávezin uskottavuus on ollut kovalla koetuksella, sillä on vaikeaa nähdä, miten myötämieliset välit esimerkiksi Iraniin tai Valko-Venäjään edistäisivät sosialismia tai bolivarilaisuutta. Lievänä Chávezin puolustuksena on kuitenkin huomioitava se, että Venezuela on ulkopolitiikassaan melko yksin ja joutuu tasapainoilemaan kahden kunnianhimoisen tavoitteen – sosialismi ja globaalin yhteisön moninapaisuus – välillä, jotka eivät aina ole saumattomasti yhteen sovitettavissa.

Chávezin melko myötämieliset suhteet ns. ongelmavaltioiden kanssa ovat jossain määrin ymmärrettävissä vain globaalin moninapaisuuden edistämisenä, mutta sekään ei muuta tosiseikkaa, että suhteita on syytä nimittää kyseenalaisiksi. Lisäksi mahdollinen tapa ymmärtää Chávezin ulkopolitiikkaa on sen suhde perinteiseen anti-imperialismiin ja ”kolmasmaailmalaisuuteen”, jossa USA:n imperialismin vastustaminen – ja siten liittoutuminen minkä tahansa USA:n vastustajan kanssa – on tärkeä kapitalismin vastustamisen muoto. Tämäkään näkökulma ei toki tee ongelmattomiksi suhteita Iranin tapaisiin maihin.

Toiseksi, Venezuelan ja USA:n suhde ansaitsisi runsaasti tarkempaa tarkastelua. Chávezin yltiövihamielinen USA-suhde, erityisesti George W. Bushin aikakaudella mutta myös Clintonin aikakaudella sekä nykyään Obaman valtakaudella, ei ole vasemmistolaista paranoiaa. Chávezin kriittinen USA-suhde alkoi toki jo ennen vallankaappausyritystä, mutta on täysin aiheellista kysyä, kuka valtiollinen johtaja ei suhtautuisi kielteisesti sellaiseen maahan, joka on aktiivisesti osallistunut vallankaappaukseen häntä vastaan (ja jonka toteuttamien vallankaappausten historia – Chilestä ja Guatemalasta Nicaraguaan – on mittava).

USA on tukenut aktiivisesti Venezuelan oppositiota myös vallankaappausyrityksen jälkeen, vaikka USA:n hallinnossa tuki oikeutetaankin yleisluontoisena ”demokratian edistämisen” pyrkimyksenä. Suuri paradoksi on se, että vihamielisyydestä huolimatta maat tarvitsevat toisiaan. Suuri öljyn kuluttaja USA ei tule toimeen ilman yhtä suurimmista öljyntuottajista, ja vastaavasti USA on edelleen Venezuelalle äärimmäisen tärkeä kauppakumppani, vaikka sen kauppapolitiikka onkin tähdännyt uusien kumppaneiden löytämiseen sekä Etelä-Amerikan maiden välisten kauppasuhteiden edistämiseen.

Kolmanneksi, Venezuelan merkittävä yhteiskunnallinen ongelma on sen riippuvaisuus öljystä. Kyse ei ole vain ekologisesta ongelmasta vaan tuotantorakenteen ja talouden ongelmasta, joka uhkaa bolivarilaisen projektin jatkuvuutta. Se, että Chávezin hallinto on pystynyt rahoittamaan mittavia sosiaalisia ja demokratian edistämisen projekteja, on merkittävästi öljytulojen ansiota. Jotain kertoo myös se, miten paljon Chávezin hallinto on panostanut OPEC:in vahvistamiseen. Puolustukseksi on kuitenkin todettava, että ongelma on perua niin pitkältä historiasta, aina ajalta ennen toista maailmansotaa, että sen voittamiseen ei riitä edes teräksisin poliittinen tahto. Vaikka ongelma on täysin Chávezin hallinnon tiedossa, tuotantorakenteen monipuolistamiseen tähtäävät projektit eivät ole tuottaneet toivottua tulosta. Ongelmat säilyvät: vientitulot ovat riippuvaisia öljyn hinnasta, muu tuotanto ei ole kilpailukykyistä kansainvälisillä markkinoilla ja väestön vaihtoehtoiset toimeentulomahdollisuudet edistyvät heikonlaisesti.

Neljänneksi, Chávezista on tullut liian tärkeä bolivaariselle liikkeelle. Ilman Chávezin karismaa, visiota ja kykyä tiivistää asioita laajojen joukkojen rakastamaksi sisällöksi bolivaarinen liike ei olisi päässyt siihen tilaan, missä se on nyt – mutta jos kaikki on suuresti kiinni yhdestä ihmisestä, mitä tapahtuu bolivaariselle projektille ilman tätä yhtä ihmistä? Chávezin välttämättömyys tekee liikkeestä haavoittuvaisen. Lisäksi se korostaa henkilökultin ja hierarkioiden ongelmia. Chávezin oma viestintä tässä asiassa on ollut varsin ristiriitaista: tilanteen mukaan hän on joko ”pelkkä lehti historian tuulessa” tai johtaja, joka vaatii absoluuttista tottelemista (”ne, jotka ovat Chávezia vastaan, ovat kansaa vastaan”).

Jo aiemmin mainittu Venezuelan poliittinen polarisaatio pakottaa joko hyväksymään tai hylkäämään Chávezin, mikä johtaa siihen, että institutionaalisissa valinnoissa painottuu jako ”luotettaviin” ja ”epäluotettaviin” henkilöihin. Vastaavasti tämä tilanne ylläpitää ”ylhäältä alas” tapahtuvaa hallinnointia, vaikka toisaalta vastakkaisena tendenssinä toimivatkin Chávezin hallinnon toteuttamat osallistavan ja paikallisen demokratian kokeilut – joita oppositio ei varmasti olisi toteuttanut. Keskeistä hierarkioiden purkamiseksi on myös hallitsevan puolueen uudistaminen keskustelevammaksi ja osallistuvammaksi, prosessi joka itse asiassa onkin ollut käynnissä jo vuosia.

Valtion ja työläisten yhteishallinto

Eräs keskeinen mittari siihen, miten Chávezin hallinto onnistuu purkamaan ”ylhäältä alas” suuntautuvaa rakennetta, on talouden demokratisointi. Se on eräs tyypillinen puute sosiaalidemokraattisissa järjestelmissä, jotka keskittyvät tulonsiirtojen ja palveluiden järjestämiseen mutta eivät puutu markkinoiden ehtoihin perinpohjaisesti. Chávezin hallinnon taktiikassa ”sosiaalisella taloudella” on monta ulottuvuutta: osuuskuntien tukeminen, työläisten ja valtion yhdessä hallitsemien suuryhtiöiden luominen, itsehallittujen mikroyhtiöiden edistäminen sekä demokratisoitu omistus maalla ja kaupungeissa. Chávezin hallinnon politiikka on siis sekä reformistista että transformatiivista (markkinoiden ehtoja muuttavaa). Kyse ei ole täysin suorasta hyökkäyksestä kapitalistisen talouden kimppuun vaan hienovaraisemmasta taktiikasta, johon kuuluu – tässä vaiheessa – erilaisten omistusmuotojen yhteiselo. Tämä tarkoittaa myös sitä, että työläisten ja valtion hallitsemat suuryhtiöt eivät ole monopoliasemassa vaan kilpailevat markkinoilla yksityisten yhtiöiden kanssa.

Pian vuoden 2002 vallankaappausyrityksen jälkeen Chávezin hallinto ryhtyi työläisten ja valtion yhteishallinnon kokeiluun Venezuelan suurimmassa sähköyhtiössä nimeltä CADAFE. Neuvoa antavaan viisihenkiseen koordinoivaan komiteaan nimettiin kaksi työläisjäsentä, mikä ei toki kuulosta kovin suurelta kokeilulta. Suurempaa työläisvaltaa kokeiltiin toisessa sähköyhtiössä nimeltä CADELA. Pari vuotta myöhemmin hallitus kansallisti kaksi konkurssiin mennyttä yhtiötä (paperintuotantoyhtiö Venepal ja venttiilivalmistaja CNV), joiden taloudelliset vaikeudet liittyivät niiden osallistumiseen tuhoisaan öljyteollisuuden tuotantosulkuun, ja päätti työläisten yhteishallinnosta valtion kanssa. Viides ja ehkä merkittävin kokeilu tapahtui valtion alumiiniyhtiö ALCASA:ssa vuodesta 2005 alkaen.

ALCASA:n johtoon nimitettiin Carlos Lanz, entinen sissi ja nykyinen sosiologi, joka ei kuitenkaan enää tällä hetkellä jatka tehtävässä. Yhtiö oli tehnyt ennen vuotta 2005 tappiota 17 vuoden ajan. Muutos tehtiin luottamuksella siihen, että työläiset voisivat luoda sosialismia käytännönläheisesti – samalla yhtiön pelastamiseksi. Kyse ei ollut vain päätöksentekorakenteesta vaan myös työläisten sosiopoliittisesta koulutuksesta, joka vähitellen siirtyi työläisten itsensä käsiin. Samalla yhtiö otti strategiakseen uusien asiakkaiden etsimisen sekä kotimaisten markkinoiden kehittämisen.

ALCASA on pysynyt valtio-omisteisena eikä ole jakanut pääomaa työläisille osakkeiden muodossa. Lanzin tiimin jäsenen, Rafael Rodriguezin, mukaan haluttiin luoda suoran äänestämisen, kontrollin, vastuun ja tehtävien kierron järjestelmä. Alku oli tietenkin kangerteleva, sillä 2700 työläisen yhtiössä ensimmäiseen tapaamiseen tuli muutama kymmenen työläistä. Vähitellen työläiset kuitenkin ymmärsivät osallistumisen intressikseen. Prosessin edetessä johtotiimiä laajennettiin huomattavasti. Perustason työläiset äänestävät tiimeittäin satoja ”puhemiesdelegaatteja”, jotka osallistuvat kunkin osaston omaan hallinnolliseen neuvostoon, joka keskustelee ja päättää tuotannon ongelmista. Yhtiön keskusjohto taas alistaa suunnitelmansa työläisten edustajille, jotka voivat kiinnittää huomiota ongelmiin. Uuden toimintamallin ansiosta tuottavuus kasvoi.

Syy siihen, miksi yllä mainitut yhtiöt ovat yhteishallittuja eivätkä työläisten yksin hallitsemia, on se, että suuret yhtiöt koskettavat laajempia intressejä kuin vain niissä työskenteleviä työläisiä. Tästä syystä Venezuelan hallituksen mukaan koko yhteiskunnan intressien tulisi olla edustettuna yhtiöiden toiminnassa, ja yhteiskunnan intressiä edustaa tietenkin valtio. Jos suuret työläisten hallitsemat yhtiöt jätettäisiin toimimaan itsekseen markkinataloudessa, suurillakaan yhtiöillä ei olisi mitään kannustinta ottaa huomioon kuluja kuten saastumista tai ylipäätään tavoitella yhteistä hyvää. Aina tämä ei tietenkään toimi, sillä ei ole mikään itsestäänselvyys, miten valta on jaettava valtion ja työläisten yhdessä hallitsemissa yhtiöissä.

Se, että valtio on sosialismiin pyrkivä, kuten Venezuelassa, tekee kuitenkin sen työpaikkademokratiakokeiluista erilaisen kuin kapitalististen valtioiden vastaavista kokeiluista, sillä jälkimmäisissä työpaikkademokratia ei ole paljon muuta kuin keino saada työläiset identifioitumaan kapitalistien projektiin (mitä muuta esimerkiksi suomalainen yhteistoimintalaki on kuin keino, jolla oikeuttaa johdon tekemät päätökset työläisten mahdollisuudella vaikuttaa niihin). Esimerkki tällaisesta menetelmästä on myös se, että työläiset ostavat yhtiön osakkeita, olivat nämä osakkeet sitten yksilöiden tai heidän kollektiivinsa omistamia, jolloin he toimivat ennen kaikkea omasta intressistään kiinnostuneina omistajina eivätkä yhteiskunnallisesti tietoisina tuottajina.

Tarkoittaako valtion ja työläisten itsehallinnon kokeileminen sitä, että kyse on väliaikaisesta ratkaisusta, jossa ehkä joskus lopulta koko ajatus ”yhteishallinnosta” voidaan hylätä, kun valtion ja työläisten välillä ei ole mitään eturistiriitaa? Ei, sillä myös ideaalissa tilanteessa yhteiskunnan tarpeet on identifioitava, ja tämä on demokraattisen prosessin tehtävä. Siihen prosessiin työläiset tietenkin osallistuvat kansalaisina. Tätä tarkoittaa sekä tuotannon että yhteiskunnan demokraattisuus.

Demokratian taas on kosketettava myös strategisesti tärkeitä tuotannonaloja, kuten öljyteollisuutta ja sähköntuotantoa, koska jos se ei koske niitä, se on sama kuin sanoa kyseisten alojen työläisille, ettei heidän osallistumistaan päätöksentekoprosessiin arvosteta. Tällä saralla eräs Chávezin hallinnon onnistumisen mittareista onkin se, miten tuotannon demokratisoinnin tavoite tulee toteutumaan maan tärkeimmällä tuotannonalalla eli öljyteollisuudessa. Valtion öljy-yhtiö PDVSA:ssa ongelma on toisaalta sekin, että tuotantosulun jälkeen pari tuhatta johtohenkilöä irtisanottiin, mikä aiheutti huomattavaa osaamisvajetta, sillä asialleen omistautuneet mutta kouluttamattomat chávezilaiset eivät heti suoriutuneet tehtävistään kunnolla.

Venezuela ja kriisi

Liittyykö Venezuela millään tavalla nykyiseen kriisikeskusteluun? Ainakin Venezuelan tapahtumat osoittavat kriisi-ilmiöiden ”dualismin”. 2000-luvun alun talouskriisi Venezuelassa ei liittynyt pelkästään maan sisäisiin tapahtumiin, vaan se oli myös hyvin vahvasti poliittisesti tuotettu, siis opposition tuottama kriisi: öljyteollisuuden tuotantosulku söi merkittävästi valtion tuloja ja epäsuorasti heikensi myös vaurauden jakamisen projekteja. Tämän esimerkin mukaisesti siis liike on se, joka tuottaa kriisin – vaikka liike olikin tässä jokin muu kuin marxilaisten rakastama. Venezuelan suhde nykyiseen kriisiin on hyvin erilainen. Tietenkin on edelleen olemassa oppositio, mutta nyt Venezuela kamppailee ennen kaikkea ulkoisia olosuhteita vastaan ja rakentaa elvytyspaketteja siinä missä muutkin valtiot. Sosialismiin pyrkivänä valtiona Venezuela on lisäksi kriisiin paremmin varustautunut kuin monet muun Etelä-Amerikan valtiot, koska valtion turvaverkot toimivat verrannollisesti hyvin. Joka tapauksessa, globaaliin kriisiin ei ole poliittisia vastauksia samalla tavalla kuin sisäiseen kriisiin.

Joillain mittareilla globaalin talouskriisin vaikutukset Venezuelaan ovat olleet yllättävän pieniä. Esimerkiksi työttömyys nousi vuonna 2009 maaliskuun ja elokuun välillä vain 7,3 prosentista 8 prosenttiin, mitä voi toki selittää osin kriisin hitaampi vaikutus Etelä-Amerikkaan verrattuna ”länsimaihin”. Chávezin hallinto ei ole kuitenkaan esittänyt kovin optimistisia tilannearvioita vaan on todennut, että pahin saattaa olla vielä edessä. Se on myös korostanut, että kriisin olosuhteissa on entistäkin tärkeämpää hankkiutua eroon vanhasta taloudellisesta mallista, joka kriisin on aiheuttanut, ja luotava proletaarisen valtion uusia rakenteita.

Elvytystoimenpiteenä Venezuela on käyttänyt ”länsimaista” tuttua menetelmää eli rakennussektorin tukemista. Myös maatalous on ollut elvytyksen kohteena. Chávezin hallinto on suunnitellut myös jo 1990-lopulta tuttujen ”missioiden” uudelleenorganisointia, eli uutta panostusta kasvatukseen, terveyteen ja muihin sosiaalipalveluihin – nyt tuhansien yhteisöllisten neuvostojen avustuksella. Talouspolitiikassa Venezuela on pyrkinyt edistämään kansallisten markkinoiden likviditeettiä lisäämällä pienille ja keskisuurille maahantuojille jaettavien dollareiden määrää erityissäännellyllä hinnalla. Budjettiaan Venezuela on sopeuttanut 6 %:n leikkauksella, laskenut öljybarrelin hinta-arviota, lisännyt julkista velkaa sekä nostanut arvonlisäveroa 9 prosentista 12 prosenttiin. Lisäksi Venezuela on myynyt valtionobligaatioita.

Kriisi osoittaa havainnollisesti, että sosialismi ja työ kuuluvat saumattomasti yhteen. Ilman vahvaa öljyteollisuutta Venezuelalla ei olisi läheskään yhtä hyviä mahdollisuuksia selvitä kunnialla talouskriisistä. Ja kriisin jälkeisestä ajasta taas on todettava, että ratkaisevaa on Venezuelan tuotantorakenteen muutos ja sopeutuminen öljyn keskeisen aseman jälkeiseen tilanteeseen. Silloinkin valtio voi selvitä vain yhteisellä työllä sosialismin hyväksi.

Se, mitä sosialismi tarkoittaa, ei toki ole mikään itsestään selvyys. Jos haluttaisiin mennä yli siitä, mistä rima on matalin, olisi helppoa luetella sosialismia kuvaavia arvoja tasa-arvosta solidaarisuuteen oikeudenmukaisuuteen. Loppujen lopuksi ne eivät kuitenkaan tarkoita paljoa mitään – samoja arvoja luettelevat kaikki. Venezuelan tapaus osoittaakin hyvin, että poliittisia projekteja eivät erota arvot vaan konkreettiset instituutiot. Oikeudenmukaisuuden sosialistinen määritelmä on täysin samantekevä asia, ellei poliittisen projektin keskiössä ole kapitalismille vaihtoehtoisten ja sen keskeisiä periaatteita – yksityisomaisuutta ja vapaita markkinoita – purkavien instituutioiden luominen. Venezuelassa tämä tapahtuu toistaiseksi rinnakkain kapitalismin olemassaolon kanssa vahvistamalla tendenssejä ja instituutioita kuten osuustoiminta, työläisten ja valtion yhteishallinto valtionyhtiöissä sekä paikallisdemokraattiset instituutiot, mutta Chávezin kriisiaikainen puhe ”proletaarisesta valtiosta” sekä pitkän ajan suunnitelma bolivarilaisen projektin loppuunviemisestä eivät kerro ikuisesta rinnakkainelosta.

Jos on totta, että postmoderni aikakausi merkitsi suurten kertomusten loppua, niin ehkä postmodernin jälkeinen aika tarkoittaa suurten kertomusten paluuta. Onko Venezuelan tapaus – sosialismin toteutumisen mahdollisuus – eräs sellainen suuri kertomus? Vai onko kyseessä vain myytti, ajatus jonkin menneen, alkuperäisen ihanteellisen tilanteen (esimerkiksi yhteiskunnallinen harmonia, rodullinen puhtaus, kansakunnan perinteiset rajat, kansallinen yhteisö ilman ulkopuolisia vaikutteita, työläisten ja tuotantovälineiden alkuperäinen yhteys ja niin edelleen) palauttamisesta ilman näkemystä mistään uudesta?

Chávezilaisuuden jatkuva viittaaminen Simón Bolivariin, 1800-luvun suureen vallankumoukselliseen, kertoo ehkä halukkuudesta rakentaa menneisyyteen viittavaa myyttiä, mutta samalla on myönnettävä, että Chávez on vahvasti kiinni nykyajassa. Bolivarilaisuus viittaa ennen kaikkea taisteluun, joka tähtää kansalliseen itsemääräämisoikeuteen. Se on taistelevan suuntauksen, siis polarisaation, ei myytin nimi. Suuren kertomuksen nimi on 2000-luvun sosialismi. Vallan ottamisen ja päätöksen sosialismi.