Category — Blogi

Megafoni-verkkolehden keskuskomitea on 21.11.12 päättänyt lopettaa julkaisun toiminnan. Tämä päätös on tulos pitkistä neuvotteluista, joita olemme käyneet saavuttaaksemme rauhanomaisen ratkaisun yhteiskuntamme luokkaristiriitoihin. Taistelumme tie on ollut pitkä, ja kiitämme kaikkia, jotka ovat tehneet aidon kontribuution yrityksiimme löytää ratkaisuja vallitseviin ongelmiin.

Suurten koettelemusten varrella on vaadittu kuria ja kärsivällisyyttä. Välttämättömien sisäisten puhdistusten kohteille esitämme myöhästyneen anteeksipyynnön. Toiminta tavoitteidemme puolesta ei ole loppunut, mutta jatkossa se saa uusia, rauhanomaisempia muotoja. Tämä askel on osa edelleen jatkuvaa poliittista prosessia, jonka tulokset tulemme vielä näkemään. Jos ei omana elinaikanamme, niin sitten lastemme elinaikana.

Julkaisu jää internetiin arkistoksi.

Megafoni

Bill Rolston: Children of the Revolution. Guildhall Press 2011.

Pohjois-Irlannin konfliktista (Troubles) on kirjoitettu paljon kirjoja, sekä tasavaltalaisesta että lojalistisesta näkökulmasta. Jokaisen konfliktin kohdalla tarinoiden näkökulmissa on aina epäsuhtaa, ja niin on myös Pohjois-Irlannin konfliktin tapauksessa. Entisten vankien näkökulma on ollut enemmän esillä kuin Iso-Britannien sotilaiden, tasavaltalaiset ex-vangit ovat olleet enemmän äänessä kuin lojalistien ex-vangit. Ja miespuolisten tasavaltalaisten näkökulma on ollut painokkaammin esillä kuin naispuolisten. Bill Rolstonin mukaan erityinen epäsuhta koskee taistelijoiden lasten näkökulmaa. Children of the Revolutionin tavoite onkin tuoda esiin juuri lasten kertomuksia.

Taistelijoilla Rolston viittaa ei-valtiollisten sotilaallisten ryhmien jäseniin, siis ryhmiin kuten IRA (Irish Republican Army), INLA (Irish National Liberation Army), UVF (Ulster Volunteer Force) ja UDA (Ulster Defense Association). Melkein kaikilla kirjassa haastatelluilla on isä tai äiti, joka on todistetusti toiminut tällaisessa ryhmässä. Kahdesta poikkeuksesta toinen on Gearóid Adams, Gerry Adamsin poika. Haastateltavat eivät ole haastatteluhetkellä enää lapsia vaan aikuisia, laajalla ikäskaalalla (syntymävuodet 1954-1983). Rolston itse on perhetaustaltaan tasavaltalainen mutta on silti onnistunut kokoamaan näkökulmiltaan tasapainoiselta vaikuttavan kokonaisuuden.

Rolstonin tutkimus ei ole kvantitatiivinen, joten sen perusteella ei tulisi tehdä voimakkaita yleistyksiä. Kuitenkin se vaikuttaa avaavan eräitä keskeisiä peruskokemuksia, joissa on sekä yhtäläisyyksiä että eroja tasavaltalaisten ja lojalistien välillä.

Yksi tällainen peruskokemus on se, että aseellinen taistelu tietyssä yhteiskunnallisessa tilanteessa näyttäytyy taistelijoiden lasten kertomuksissa pitkälti välttämättömyytenä. Omia alueita oli puolustettava. Toinen osapuoli halusi tuhota “meidät”, niinpä oli pyrittävä tuhoamaan “heidät”. Yhteiskunnallinen tilanne valitsee taistelijat, yksilö ei valitse taistelua.

Vaikka lapset eivät kaikki samalle tielle itse lähteneetkään, monet heistä pitävät näitä lähtökohtia ymmärrettävinä, kaikesta tuskasta ja menetyksestä huolimatta. Isät ja äidit taas tiesivät hyvin, että sotilaallisesta toiminnasta on lähes väistämättömänä seurauksena joko vankila tai kuolema ja yrittivätkin siksi usean tarinan mukaan estää lapsiaan ryhtymästä samalle tielle. Tämä ei toki aina onnistunut, sillä joissain tarinoissa isä ja poika istuvat yhtä aikaa vankilassa.

Voimakkain poikkeama tästä yleisestä peruskokemuksesta on Dan McCannin tytär, joka ei halua paljastaa nimeään. Dan McCann oli yksi “Gibraltarin kolmikosta”, Provisional IRA:n vapaaehtoinen, jonka Iso-Britannian armeijan Special Air Service (SAS) tappoi Gibraltarilla vuonna 1988. Kolmikko oli Gibraltarilla pommioperaatiossa, mutta tappohetkellä jokainen oli kuitenkin aseeton. McCannin tytär pitää isänsä ratkaisua osallistua sotilaalliseen toimintaan sekä moraalisesti että taktisesti virheellisenä eikä näe siinä mitään hyväksyttävää.

Vaikka sekä lojalistien että tasavaltalaisten näkökulmassa korostuu välttämättömyys, lähtökohdat ovat silti erilaisia. 1960-luvun lopun kansalaisoikeusliikkeeseen pohjaavat näkökulmat korostavat epäoikeudenmukaisuuksia, joista taistelut kumpusivat: rauhanomaisen taktiikan umpikujat (esimerkiksi Bloody Sunday 1972) johtivat lisääntyvään sotilaalliseen panostukseen sekä sittemmin sotilaallisen taktiikan kostokierteeseen ja järjettömiin äärimmäisyyksiin.

Tasavaltalainen toiminta pyrki epäonnistumisistaan huolimatta muuttamaan maailmaa ja katsomaan tulevaisuuteen (kansainvälisine vaikutteineen tai innoittajineen). Lojalistinen positio sen sijaan tähtäsi pikemminkin vallitsevan olotilan (valta-asetelman) säilyttämiseen, samalla kun tasavaltalaisten puolisotilaallisten järjestöjen toteuttamat pommi-iskut ja talojen polttamiset olivat konkreettinen omaan yhteisöön kohdistuva uhka. Siksi symboliikkakin on erilaista: vaikka kummallakin on marttyyrinsa myös lähihistoriasta, lojalistien menneisyysviitauksissa korostuvat jatkuvat Boynen taistelun ylistykset ja konservatismi, kun taas tasavaltalaisten näkökulma on kansainvälisempi. Tasavaltalaisten viholliset ovat selvät, siinä missä lojalistien näkökulma on tietyssä mielessä skitsofreeninen: UVF ja UDA ovat kuningaskunnan puolella mutta samalla Iso-Britannian kontrollitoimien kohteena. Miltä tuntuu istua “marttyyrina” sen valtion vankilassa, jota haluaa puolustaa?

Suhtautuminen rauhanprosessiin (vuoden 1994 tulitauko, Good Friday Agreement 1998, vallan jakamista koskevat kompromissit, puolisotilaallisten ryhmien luopuminen aseista ja niin edelleen) on molemminpuolisesti myönteistä. Näkökulmat kuitenkin poikkeavat. Muutamat lojalistitaustaiset viittaavat kokemukseen siitä, että (Provisional) IRA:n julistettua tulitauon, sotaa ei yksinkertaisesti voitu jatkaa, koska sotaa ei voi käydä yksin. Rauhanprosessi ei siis ollut oma valinta vaan toisten osapuolten tekemä päätös. Samalla toisaalta lojalistikertomusten mukaan entiset kovankin linjan miehet ovat nykyään mukana rauhanomaisissa yhteisöllisissä projekteissa. Mutta missä määrin nämä yhteisölliset projektit käytännössä sitä “oman kulttuurin ylläpitämistä”, joka heinäkuun 12. päivän paraateissa toteutuu uhoavina provokaatioina tasavaltalaisille asuinalueille?

Tasavaltalaiskertomuksissa taas korostuvat rauhanprosessin kohdalla konkreettisemmat positiiviset asiat, kuten Iso-Britannian sotilaiden poissaolo taikka yhteiskunnan suurempi tasa-arvoisuus (työllistymismahdollisuudet, demokratia…). Gerry Adamsin poika Gearóid toteaa, että vaikka poliisivoimien tasapuolisuuden kanssa on yhä tekemistä, hän näkisi oman poikansa ryhtyvän mielummin poliisiksi kuin liittyvän Real IRA:n joukkoihin.

Pohjois-Irlannin konfliktista on usein puhuttu uskonnollisena konfliktina. Children of the Revolution ei tällaisia käsityksiä tue. Se, että tasavaltalaisista monet ovat perhetaustaltaan katolilaisia ja lojalistit protestantteja, on tärkeää mutta silti toissijaista. Tasavaltalaiskertomuksissa esiintyy paljon kriittisyyttä katolista kirkkoa kohtaan: sosialistisen vakaumuksen vuoksi, naisnäkökulmasta taikka sen vuoksi, että kirkko ei aikoinaan tukenut nälkälakkolaisia. Vastaavasti tärkeän lojalistin Gusty Spencen tytär kirjoittaa, että katolilaisia ei suinkaan vihattu vaan vihan kohteena olivat IRA ja sen teot.

Mainittakoon vielä yksi Children of the Revolutionissa kiinnostavalla tavalla korostuva teema, nimittäin työväenluokkaisuus. Sitä painotetaan molemmin puolin: oma kotilähiö (tyypillisesti Belfastissa) on tyypillisesti työväenluokkainen. Se, että tasavaltalaiskertomuksissa esiintyy tällainen korostus, on kieltämättä johdonmukaista, onhan se pääsääntöisesti vasemmistolainen, alleviivatun sosialistinenkin suuntaus, olkoonkin että sotilaallisen taistelun paineissa sosialismin toteuttamiselle ei paljon aikaa jäänyt. (Sinn Féin on korostetusti vasemmistopuolue. Lisäksi eräs Children of the Revolutionissa haastateltu on INLA:n jäsenen Ronnie Buntingin tytär, ja sen poliittinen siipi oli marxilainen Irish Republican Socialist Party.)

Lojalistikontekstissa vastaavat korostukset ovat erikoisempia. Vaikka tiettyjen lähiöiden työväenluokkaisuus onkin tosiasia, niin mitä pitäisi päätellä “työväenluokkaisesta” kuningaskunnan symbolien uusintamisesta sekä osallisuudesta kolonialismin jatkumiseen? Onko lojalistityöväenluokkaisuus työväenluokkaisuutta ilman sosialismia (vrt. perussuomalaiset työväen asialla)? Kiinnostavia poikkeuksiakin toki löytyy: David Ervinen poika Mark Ervine on sitä mieltä, että hänen isänsä toiminta Progressive Unionist Partyssa toi lojalistikentälle vasemmistopolitiikkaa ja auttoi siten näitä yhteisöjä siirtymään eteenpäin.

Children of the Revolution on aidosti koskettava kirja ja siihen jää helposti koukkuun. Se ei ole oikea tapa aloittaa syvempi tutustuminen Pohjois-Irlannin konfliktiin, mutta se täydentää kokonaiskuvaa olennaisesti. Tarinat ovat ennen kaikkea selviytyjien eivätkä niinkään uhrien. On ehkä väistämätöntä, että näkökulmat ovat Belfast- ja Derry-painotteisia, mutta silti olisi ollut kiinnostavaa lukea kokemuksista myös suurten kaupunkien ulkopuolelta, esimerkiksi South Armaghista, jossa IRA myös toimi aktiivisesti.

Kun poliitikko, intellektuelli tai aktivisti haluaa vakuuttaa olevansa demokraattisten ja liberaalien arvojen kannalla, hän julistaa kannattavansa “avoimuutta”: ketään ei saa sulkea pois, prosessien on oltava läpinäkyviä ja niin edelleen. Avoimuus on uutta ja hyvää, sulkeutuneisuus on vanhaa ja pahaa. Tämän uuden, upean vapauden mahdollistavat periaatteellisten ihmisten hyvyyden lisäksi nykyaikaisten tietoverkkojen ominaisuudet. Kaikkien on saatava osallistua kaikkeen avoimesti!

Tyypillinen ja oireellinen esimerkki tällaisesta alkeellisesta avoimuuden vaatimisesta oli esimerkiksi Vihreässä Langassa 24.5.2012 ilmestyneessä kirjailija ja mediavaikuttaja Jussi Lähteen haastattelu. Lähde esimerkiksi kritisoi vihreitä siitä, että näiden sisäistä keskustelua käydään suljetulla verkkofoorumilla. Jos ollaan tarkkoja, niin Lähteen tieto oli virheellinen, sillä kyseisestä foorumista vain osa on suljettu (ainoastaan puolueen jäsenten käytettävissä). Mutta tämä on sivuseikka. Olennaisempaa on se, että Lähteen vaatimus vihreiden nettifoorumin täydellisestä avaamisesta on lapsellinen: tosiasiassa täysi avoimuus johtaa sisäiseksi tarkoitetun keskustelun siirtymiseen jonnekin muualle. Lieneekö kyseinen foorumi sitten nykyiselläänkin jo liian avoin, sillä kuten Vihreän Langan verkkolehden haastattelua koskevassa kommentissa todetaan, aktiivisia keskustelijoita on puolueen verkkofoorumilla erittäin vähän – ja nämäkään eivät pääsääntöisesti ole tärkeitä poliitikkoja. Kun keskustelu on “avointa”, niin varsinainen, päätöksiin johtava keskustelu tapahtuu toisaalla. Kommentoija epäileekin aiheellisesti, onko se vain kulissi, jota esitetään esimerkkinä avoimuudesta. Yleinen ilmiö on toki myös verkko-osallistumisen “epätasa-arvoisuus” (ks. www.useit.com/alertbox/participation_inequality.html).

Lisäksi Lähteen argumentti on vastakkainen sille periaatteelle, että puolueen jäsenten kuuluu itse päättää puolueen asioista. Jos kansalainen haluaa vaikuttaa jonkin puolueen toimintaan, hän voi liittyä sen jäseneksi. Miksi esimerkiksi jonkun kokoomuslaisen (jäsenen tai kannattajan) tulisi voida vaikuttaa vaikkapa Vasemmistoliiton sisäisiin asioihin – ja päinvastoin? Eikö millään puolueella ylipäätään saa olla mitään sisäistä, yksityistä keskustelua, jossa se ratkoo taktisia kysymyksiä? Eikö puolueen jäsenten kuulu itse – autonomisesti, kenenkään puuttumatta – saada päättää johtajistaan ja ohjelmistaan? Mutta periaatteellisen avoimuuden kannattajan mielestä tällaiset käsitykset ovat ilmeisesti 1970-lukulaista sulkeutuneisuutta. Oli tarvetta sisäiselle keskustelulle tai ei, poliittisten vastustajien on saatava kaikki tiedot käsiinsä. Vihollisten edessäkin poliittista peliä on käytävä avoimin kortein.

No, itse asiassa kyse ei ole tästä, vaan uusi, avoin demokraattinen ajattelu perustuu päinvastoin siihen, että käsitykset puolueista toistensa poliittisina vastustajina ovat vanhanaikaisia. Vihollisuuksia ei nykyaikana ole olemassa. Esimerkiksi Kokoomus ja Vasemmistoliitto ovat oikeasti toistensa veljiä, kunhan vain ennakkoluuloista ja sulkeutuneisuudesta luovutaan. Itse asiassa työläiset ja kapitalistitkin ovat aina olleet veljiä, muu on ahtaaseen intressiajatteluun perustuvaa kansankiihotusta. Koska koko kansa on yhtä suurta perhettä, kenelläkään ei ole mitään salattavaa. Näin kaikki ahtaisiin etukäsityksiin perustuva juonittelu lakkaa, ja yhteinen etu voittaa.

Uusi, avoin demokratia on tietenkin totalitarismin vastakohta. Totalitaristisissa yhteiskunnissa valtiolla oli salaisuuksia, ja kansalaiset eivät voineet salata valtiolta mitään. Uudessa avoimessa demokratiassa kansalaisilla ja poliitikoilla ei myöskään ole salaisuuksia, onhan kaikki avointa. Siksi se on totalitarismia parempi järjestelmä! Kun jokainen on Facebookissa, jokaisen mielipiteet on myös tehokkaasti arkistoitu. Kaikkien mielipiteet ovat julkisesti saatavissa. (Ks. aiheesta Zygmunt Bauman: ”Verkon viettelys”, Voima 5/2012.)

Kuten Jussi Lähde julistaa, uusi ja avoin ajattelu mahdollistaa myös sen, että edustuksellisuudesta voidaan luopua. Kaikki suomalaiset puolueet kuulemma kuolevat kymmenen vuoden aikana. “Puoluerakenteet, joiden erikoisosaamista on ehtojen rakentelu, tulevat kuihtumaan perinneyhdistyksiksi.” Esimerkiksi Haaviston presidentinvaalikampanja osoitti Lähteen mielestä, millainen valtava into kansalaisilla on ollut rakentaa parempaa maailmaa: “Haaviston vaalikampanjassa purkautui ihmisten kuusi vuotta kestänyt kaipuu maailman muuttamisesta heidän omilla ehdoillaan.”

Tätä valtaisaa halua kansalaiset siis joutuivat kahlitsemaan sisällään vuoden 2006 presidentinvaaleista saakka! Kohteliasta olisi toki ollut, jos joku olisi vaivautunut mainitsemaan kansalaisille, että presidentinvaalien todellinen merkitys on suunnilleen sama kuin Idols-kilpailulla. Toisaalta tämä tieto kyllä olisi ollut maailmanparantajien saatavilla, jos he olisivat itse viitsineet ottaa asioista selvää. Mutta kansalaisten osallistuminen on toki riemastuttavaa, vaikkei sillä olekaan mitään merkitystä. Näin ei ollut totalitarismissa!

Toisaalta herää kysymys siitä, miksei samanlaista innostusta ole oikeasti tärkeämmissä vaaleissa. Ja kenen etua palvelee se, että tällainen lähes merkityksetön vaali on suosituin? Mutta koska emme elä totalitarismissa tai 1970-luvulla, tällaiset kysymykset ovat toki vainoharhaisia. Sen sijaan vainoharhainen ei ole Lähteen valitus siitä, kuinka “ihmiset, joilla olisi kykyä luotsata puolueet muutokseen, suljetaan puolueiden ulkopuolelle”.

Suuri muutos on siis tulossa… Muutoksen mahdollistaa se, että kansalaiset ovat niin valtavan kiinnostuneita “yhteisistä asioista” ja omistautuneita demokraattisten hyveiden toteuttamiselle. Nykyinen edustuksellinen järjestelmä on kahlinnut kansalaisten laajaa valmiutta uhrata vaikka kuinka monta tuntia tahansa demokraattiseen prosessiin kuuluvaan valmistelu- ja seurantatyöhön – joka on siis avointa kaikille, kuulitteko jo!

Kun päätöksenteko avataan täysin ja kaikki osallistuvat, myös päätöksenteon luonne muuttuu. Ennen päätöksentekijä oli vastuussa (sitä tarkoitti päätöksentekijän yksinäisyys) – uudessa ja avoimessa demokratiassa sen sijaan vastuussa ovat kaikki, eli ei kukaan. Tämä ei kuitenkaan johda riitoihin, koska ne taas johtaisivat puolueita muistuttavaan eturyhmäajatteluun, joka taas ei kerta kaikkiaan ole mahdollista avoimessa demokratiassa.

Uusi kansalainen ei ole itsekäs vaan ajattelee yhteistä etua, ja siksi hän – toisin kuin puolueet ja niiden jäsenet – on vapaa ahtaista eturyhmäintresseistä. Hän uskoo aidosti avoimuuteen ja tekee työtä kansakunnan hyväksi pyyteettömästi. Jos hän ei sellainen jo ole, sellaiseksi hänet kasvattaa uusi ja avoin demokraattinen järjestelmä. Se, että kaikki kansalaiset ovat vapaaehtoisesti valmiita tällaiseen kasvatukseen, osoittaa jälleen, että uusi avoin demokratia on totalitarismia parempi järjestelmä.

Sodankylä, sunnuntai 17.6. klo 21. On ankaran – välillä onnentäyteisen ja välillä puuduttavan – leffaputken viimeisen rutistuksen aika. Kalja- ja siideritölkit sihahtelevat, joillakin lienee myös miestä väkevämpää. Höyryjyrän lailla päälle puskevaa kohmeloa on lykättävä, tavalla tai toisella. On kestettävä vielä yksi näytös. Heikoimmat ja vetelimmät ovat jo luovuttaneet ja lähteneet kotiin.

Mutta jäljellä olevat saavat sitä, mitä ovat tilanneet! Sydämellisten kiittelyiden jälkeen esitetään yleisön toiveuusintana Ruben Östlundin “Play” (2011). Osa on sen jo nähnyt, osa ei mahtunut sisään aikaisempaan, loppuunmyytyyn näytökseen.

Se, että “Play” voitti yleisöäänestyksen, osoittaa, maailmassa on vielä toivoa. Se osoittaa, että taiteellisesti kunnianhimoinen elokuva voi saada arvostusta myös ilman latteaa humanismia – tässä tapauksessa kylmänviileästi viiltävän käsittelytapansa ansiosta. Toisaalta onhan “Play” saanut arvostusta Midnight Sun Film Festivalin lisäksi jo muillakin festivaaleilla, mutta virallisia palkintoja tärkeämpää on tietenkin yleisön välitön innostus.

Tunnetasolla “Play” muistuttaa itävaltalaisen maestron, Michael Haneken, kahdesti (turhaan, sillä jo ensimmäinen kerta oli täydellinen) filmaamaa elokuvaa “Funny Games”, vaikka jälkimmäisen väkivalta onkin raaempaa ja fyysisempää. Mutta “Play” on julmempi, sen henkinen väkivalta tulee katsojaa lähemmäs. “Playn” maailmaa ei voi sulkea ulkopuolelle. Yhteistä näille elokuville on joka tapauksessa sama ulospääsyttömän asetelman voimakas välittäminen.

Östlundin työskentely on ihailtavan kypsää ottaen huomioon, että “Play” on vasta hänen kolmas pitkä “fiktiivinen” (jos se on oikea sana tässä yhteydessä) elokuvansa. Kaksi muutakin pitkää elokuvaa, “Gitarrmongot” (2004) ja “De ofrivilliga” (2008), esitettiin Sodankylässä. Ensinmainittua en ehtinyt nähdä, mutta jälkimmäinen oli tyyliltään samanlainen kuin “Play”, käsitellen voimakkaasti ja rohkeasti erilaisia pakottamisen muotoja yksilöiden välisessä kanssakäymisessä. Östlundille ominainen ihmisläheisyys on juuri tätä – ihmisten todellisten ominaisuuksien tinkimätöntä tutkimista – ei säälimistä tai kevyttä lämminhenkisyyttä.

“Playn” tapahtumapaikka on Göteborg, joka on samalla myös sen ohjaajan kotikaupunki. Viisi mustaa maahanmuuttajataustaista nuorta on keksinyt tavan ryöstää nuorempia, hyväuskoisia ja pelokkaita nuoria. Sopivat uhrit bongataan ostoskeskuksessa, ja sitten alkaa seuraaminen. Vaaditaan näyttämään matkapuhelinta, joka sitten muka osoittautuu samaksi, joka on aiemmin ryöstetty veljeltä. Sitten asiaa on lähdettävä selvittämään, samalla kun tehdään selväksi, että kieltäytyminen johtaa vielä pahempiin ongelmiin…

Tätä “leikkiä” harjoittavassa porukassa roolit on jaettu poliisisarjoista oppia ottaen: on suurisuinen ja aggressiivinen “paha poliisi”, ja jengistä löytyy myös suostutteleva ja inhimillinen “hyvä poliisi”. Taktiikka totta kai toimii, sellaisella taidokkuudella se toteutetaan. Viiden pojan jengillä on nimittäin pidäkkeetön valmius käyttää hyväksi ryöstettävien – pääasiassa valkoihoisten ruotsalaisten (poikkeuksena aasialaiselta näyttävä John) – ennakkoluuloihin perustuvia pelkoja. Taitavat osaavat hyödyntää omaa stigmatisaatiotaan aseena: tietoisuus toisen osapuolen pelosta edesauttaa aggressiivisen ja uhkaavan käyttäytymisen tehokasta ajoittamista ja toteuttamista.

Tässä mennään kiitettävällä tavalla suvaitsevaisen monikulttuurisuuslässytyksen epämukavuusalueelle. Ovatko ennakkoluulot ennakkoluuloja, jos ne osoittautuvat tosiksi? Itse asiassa niin tosiksi, että Ruben Östlundin haastattelun mukaan “Play” perustuu tositapahtumiin, joista hän sattui lukemaan lehdestä.

On piinaavaa seurata, kuinka avuttomasti uhrina olevat nuoret tulevat huijatuiksi. Eikä kyse ole vain lapsellisuudesta, sillä tietyssä vaiheessa nuoret kyllä alkavat ymmärtää tulevansa ryöstetyksi. Pikemminkin he ovat kyvyttömiä tekemään mitään, vaikka näkevät mitä on tulossa. Yritykset ottaa yhteyttä vanhempiin tai poliisiin ovat alistuneita, koska niitä kalvaa tietoisuus tulevasta epäonnisesta kohtalosta ja häpeä omasta heikkoudesta. Siinä missä “Funny Gamesin” uhrien keskiluokkaisuus mahdollisti vahingonilon, “Playn” lapsiuhreja kohtaan ei voi tuntea vahingoniloa vastaavalla tavalla. Jos vahingonilo on tässä yhteydessä mahdollista, se johtuu ryöstetyksi tulevien surkeasta avuttomuudesta.

Östlundin otoksissa kamera on melkein aina paikoillaan, ja otokset ovat usein pitkiä. Mitään ikävystyttävää tässä ei kuitenkaan ole, vaan pikemminkin Östlund on täsmällinen, harkitseva ja tarkkanäköinen. Näyttelijät ovat amatöörejä Östlundin mukaan sen vuoksi, että amatöörinäyttelijöiltä puuttuu ammattilaisille kuuluva itsetietoisuus ja taipumus auttaa kohtausta johonkin tiettyyn suuntaan. Amatöörinäyttelijän tärkeä ominaisuus on se, että hän on uskollinen sille, kuinka olisi itse toiminut tietyssä tilanteessa.

Joka tapauksessa, ehkä “Play” silti on liian pitkä… Loppupuolella Östlund sortuu alleviivaamiseen, joka olisi ollut helposti vältettävissä: yksinkertaisesti lopettamalla elokuva kohtaukseen, jossa tyytyväinen ryöstäjäjengi syö kebabpitsaa ja pilailee raa’asti. Tällainen aikaisempi lopetus olisi ollut vieraannuttavampi: nyt katsoja saa jokinlaisen samaistumiskohteen, toiveen maailman oikeudenmukaisuudesta.

Tämä asetelman nurinkääntymisen tarjoama samaistumiskohde ei toisaalta onneksi vastaa “suvaitsevaisen” katsojan pääsyä pois epämukavuusalueeltaan. Tavallaan katsojan minä jakautuu kahtia: elokuvan loppupuoli varmasti vastaa sitä, kuinka moni katsoja on väitellyt itsensä kanssa. Mutta eikö tämä katsojan pään sisäinen väittely olisi toteutunut joka tapauksessa ilman muistuttamista sen olemassaolosta?

Östlund näyttää tarpeettomastikin alleviivaavan sitä, että lopulta ei ole kyse siitä, onko kännykkävaras maahanmuuttaja vai ei: väliä on ensisijaisesti sillä, että hän on varas, ja sillä, että varastamiselle ja vahingoittamiselle on saatava loppu.

Näin totta kai tulisi ensisijaisesti olla. Se, että myös maahanmuuttajien tekemistä rikoksista täytyy saada keskustella, on kuitenkin itsestään selvää. Vaikka äärioikeistolainen “ajattelu” hokeekin, että olisi olemassa jokin punavihreän “suvaitsevaiston” hallitsema maahanmuuttajiin liittyvistä ongelmista vaikenemisen järjestelmä, mitään älyllisesti kiinnostavaa ei sellaisessa argumentissa ole. Jos keskustelu kerran olisi kielletty, niin miksi sitten Ruotsissa “Play” on saanut aikaan paljon keskustelua? Toiveistaan huolimatta äärioikeisto ei kykene pääsemään sananvapauden marttyyrin asemaan.

Östlund on eräässä toisessa haastattelussa korostanut myös, kuinka vaikeaa monien elokuvaa kommentoineiden on ollut nähdä maahanmuuttajanuorten jengi yksilöinä taitoineen ja ominaisuuksineen, ei yhteisönsä edustajina, siinä missä uhreja ei ole nähty “valkoisten” edustajina. “Omien” joukossa nähdään yksilöitä, “vieraiden” joukossa massaa. Juuri tällaisen ristiriidan korostamisessa on “Playn” eräs vahvuus. Vaikka se joiltain (kokonaisuudesta irrotetuin) osin kelpaisi myös äärioikeiston propagandaksi, Östlund korostaa pikemminkin halunneensa muistuttaa taloudellisen ja sosiaalisen epätasapainon olemassaolosta – mutta ei vetoamalla konventionaalisesti säälin tunteisiin tai rikollisten heikkoon sosioekonomiseen asemaan. Tärkeämpää on käsitellä aihetta tavalla, josta göteborgilaisnuoret – kuten monien muidenkin kaupunkien nuoret – löytävät totuudenmukaista arjen kuvausta.

Östlund on kriittinen sekä vasemmistolaisia kulttuurikriitikoita että ruotsidemokraattien edustamia mielipiteitä kohtaan. On koomista (ja ennalta arvattavaa), että ruotsidemokraatteja lähellä olevalla Avpixlat-sivustolla jauhetaan samaa iänikuista itkua siitä, kuinka “käänteisen rasismin” kritisoiminen on kielletty. Ja kuinka Östlundin elokuva osoittaa, miten mustat valitsevat uhreja valkoisista – samalla kun Östlund itse on korostanut halunneensa tehdä juuri päinvastoin, eli haastaa näkemään yksilöt muutenkin kuin yhteisönsä edustajina.

Östlund provosoi, mutta ei itsetarkoituksellisella tavalla. Hienolla tavalla hän osoittaa, kuinka taitavasti varas osaa häneen kohdistettujen pelkojen lisäksi käyttää hyväkseen myös “suvaitsevaisten” ruokkimaa uhrin asemaa: kotona on vaikeaa, äidillä on paljon lapsia eikä raha riitä… Uhrin esittämisen tai pelon kohteena olemisen, ja näillä rooleilla pelaamisen, takana on kuitenkin viime kädessä se, että jengi varastaa, koska nauttii siitä ja koska varastamisen se taitaa parhaiten. Ihmiselle on nautinto tehdä sitä, minkä osaa hyvin. Östlundille sellainen taito on elokuvanteko.

Yksi fraasi, josta tunnistaa, että punavihreä ei keksi mitään sanottavaa, on vetoaminen “heikompien puolustamiseen”. Tässä asiassa Matti Apunen oli oikeassa Helsingin Sanomien kolumnissaan “Kyllä mä olen heikompien puolella”, jossa hän viittasi Palefacen standardivastaukseen Helsingin Sanomien haastattelussa. Vaikka muuten toki onkin selvää, että ensisijaisesti Matti Apusen kirjoituksen syynä oli närkästys vasemmistolaisen taiteen saamasta huomiosta, joskus sokea kanakin löytää jyvän.

Vanhakantaisin käsittein sanottuna “heikompien puolella” olemisen keskeinen ongelma on siinä, että se edustaa humanistista eikä materialistista lähestymistapaa. Humanisti näkee ihmisen hauraana ja heikkona, avun ja tuen tarpeessa olevana. Humanisti asettuu autettavien yläpuolelle. Humanismi on vasemmistolaisuuden rappiota, sillä humanistilta puuttuu kyky käsittää yhteiskunta luokkasuhteiden jäsentämänä.

Materialistinen positio on hyödyllisempi eli parempi: siinä työväenluokka auttaa itse itseään autonomisesti ja tulee voimakkaammaksi. Ei ole ulkopuolista tahoa, jonka apua se tarvitsisi vaan se valitsee itse organisaatiomuotonsa ja keinonsa. Eikä sen kyky auttaa itse itseään perustu moraaliseen hyvyyteen tai arvoihin vaan intressien ja halujen toteuttamiseen. Materialistiseen vasemmistolaisuuteen kuuluu keskeisesti myös itsekkyys. (Ks. Emilia Kukkalan kolumni “Itsekäs sosialisti”.)

“Heikompien puolesta” puhuja olettaa, että hänen moraalinen puhetapansa eroaa olennaisesti muista poliitikoista – ja on karkeasti väärässä. Jos poliitikoille järjestettäisiin gallup siitä, ovatko he vahvojen vai heikkojen (tai “pienen ihmisen”) puolella, taatusti melkein jokainen vastaisi olevansa heikkojen puolella. Sellaista lässytystähän äänestäjien oletetaan haluavan kuulla. Tähän “aidosti” heikkojen puolella oleva humanisti tietysti vastaa, että toisin kuin muut, hän on aidosti heikkojen puolella. Siis ihan oikeasti!

Entä mitä heikkojen puolustaja tekee sitten, kun hänen puolustamansa heikot eivät enää olekaan heikkoja? Etsii seuraavat heikot, joita puolustaa? Olisiko hän esimerkiksi tämän päivän Venezuelassa Chavezin vastustajien puolella? Heikkojen puolustaja ei valitse puoltaan selkeästi, vaan hämärällä argumentoinnillaan vain ylläpitää nykyistä asetelmaa, jossa “yhteiskuntakriittisenä” esiintymiseen riittää valitettavasti juuri tällainen puhetapa. Vaikka kuinka moni tahansa poliitikko julistaisi olevansa heikkojen puolella, se ei vaikuttaisi mitään, koska joka tapauksessa vahvin voittaa aina.

Entä keitä nämä heikot ovat? Harvemmin heitä kuulee määriteltävän. Mutta ilmeisesti tarkoitetaan tulonsiirroilla eläviä, asunnottomia, sairaita, yksinhuoltajia, päihdeongelmaisia jne. Siis lähes tyystin ohitetaan yhteiskunnan keskeinen valtasuhde, työn ja pääoman välinen ristiriita. Luultavasti työssä käyvistä ehkä korkeintaan jotkut pätkätyöläiset lasketaan tähän ryhmään. Tuleeko heikosta vahva – jopa etuoikeutettu – kun hänen työsuhteensa vakinaistetaan? Porvariston etuihin tietysti sopii pitää (vakituisessa) työssä käyviä “eliittinä” (vrt. varsinkin vihreiden usein harrastama puhetapa paperityöläisistä eliittityöläisinä).

Lisäksi “heikot” ovat tietenkin hyveellisiä. Köyhä heikko haluaisi käydä töissä mutta ei vaan ole löytänyt työpaikkaa, hänellähän kaikesta huolimatta kuitenkin on protestanttinen työmoraali. Ja jos hän on alkoholisoitunut, se johtuu siitä, että hän on systeemin uhri. Näillä järjestelmän uhreilla on hyveelliset arvot aivan kuin Aki Kaurismäen elokuvissa (jos niissä leffoissa jotain olennaista vikaa on, niin se on juuri tässä). Yhtäältä heikkoja puolustavat poliitikot haluavat esittää pelastettavat hyveellisinä ja sitä kautta tuottaa kuuliaisia kansalaisia; toisaalta kyse on siitä, että juuri tällainen puhe hivelee joidenkin heikkojen itsetuntoa. Ei siis puhettakaan siitä, että tosiasiassa alempien luokkien ominaisuuksiin kuuluvat rankat huvit, hetkessä eläminen säästäväisyyden sijaan, päihteiden käyttö, työn välttely (tai ainakin sen pitäminen vain välineellisenä) ja pikkurikollisuus. Ei puhettakaan siitä, että juuri näiden ominaisuuksien ansiosta – eikä minkään hyveellisyyden vuoksi – alemmat luokat ovat tehneet yhteiskunnista vapaampia. (Juuri tästä kertoo Thaddeus Russellin mainio kirja “A Renegade History of The United States”.)

Huomionarvoinen on tässä yhteydessä myös “pienen ihmisen” käsite, joka sopii humanistista vasemmistoa paremmin SMP:n ja perussuomalaisten perinteeseen. Sen sisältö ja tehtävä on samanlainen mutta se on käsitteenä laajempi. “Ei-sosialistisen työväenpuolueen” “pieni ihminen” muistuttaa USA:n republikaanien vuosikymmenten takaista – ja nykyään “teekutsuliikkeessä” esiintyvää – “hiljaista vähemmistöä”, sitä kansanosaa, joka kuuliaisesti yrittää, käy töissä, mutta ei meuhkaa kansalaisoikeuksista, seksuaalisista tai muistakaan vähemmistöistä (paitsi joskus kielteisessä mielessä), työtaisteluista, kapitalismin epäkohdista ym. hömpötyksistä. “Pieni ihminen” jos kuka on hyveellinen ja kuuliainen suurille johtajille. “Kansa tietää” mutta tarvitsee silti vahvan johtajan kertomaan, minkä kansalle on parasta. “Hiljainen enemmistö” on juroa mutta isänmaallista väkeä, perussuomalaisten puolustamia olettetuja tavallisia. “Pienelle ihmiselle” pitää puhua kansankielellä, koska tämä halveksii “eliitin akateemista kielenkäyttöä”.

Ketkä sitten ovat tosiasiassa vahvoja? Ne, jotka pystyvät rajoittamaan ja kontrolloimaan alamaistensa sekä vihollistensa elämää ja toimintaa. Ne, jotka pystyvät päättämään toisten elämästä, tekemään toisista heikkoja.

Poliitikkoja vaivaa usein se, että heillä ei ole mitään sanottavaa. Poliittisilla suuntauksilla on tätä varten omia hokemiaan ja kuluneita sanojaan, joita toistetaan, kun joudutaan väittelyssä alakynteen tai kun kerta kaikkiaan mitään älyllisesti kiinnostavaa ei tule mieleen. Tämä ilmiö toistuu poliittisen kentän laidasta laitaan, sen ilmenemismuodot vain vaihtelevat.

Sinänsä se, että mitään uutta sanottavaa ei keksitä, ei ole ihme. Politiikan perusasiat ja -suuntaukset ovat pysyneet pitkälti samoina – pyörää ei voi alituisesti keksiä uudestaan. Se, että milloin mitäkin asiaa hehkutetaan “uutena”, johtuu usein joko muistin lyhyydestä tai sitten yhteiskuntatieteilijöiden tai muiden yhteiskunnallisten keskustelijoiden tarpeesta saada huomiota ja oikeutusta asialleen. Se, mikä näkyy, on hyvää, ja se, mikä on hyvää, näkyy – vanha situationistinen totuus pitää paikkansa tässä kohdin.

Olisiko silti hiljaisuus joskus parempi vaihtoehto kuin samojen vanhojen fraasien hokeminen? Hiljaisuus antaa aikaa ajattelulle.

Tässä blogikirjoitusten sarjassa käydään läpi muutamia liiankin tuttuja hokemia ja kuluneita sanoja.

1970-luku

Mitä enemmän kielteistä puhetta 1970-luvusta kuulee, sitä paremmalta ajalta se vaikuttaa. 1970-luvusta kielteisesti puhujat ovat nimittäin yleensä niitä, joille sen “vasemmistolaisuus” aiheuttaa vieläkin painajaisia – siis porvareita ja konservatiiveja. Välttämättä nämä ihmiset eivät ole edes eläneet 1970-luvulla, tai he ovat olleet silloin vasta lapsia. 1970-luku ei aiheuta painajaisia pelkästään omakohtaisten kokemusten kautta vaan myös kauhukertomuksena ajasta, jolloin oli paljon lakkoja ja työläisten liiallisia vaatimuksia. Ja jolloin vallitsi porvarillisesta näkökulmasta kuvottava kehitysoptimismi sosialismin etenemisestä – optimismi, jota lisäsi pienen Vietnamin voitto suuresta USA:sta.

Silloin vasemmiston kannatus oli vaarallisen korkealla, ja merkittävä osa vasemmistosta oli vaarallisella tavalla ehdotonta ja “puhdasoppista”. Vaikka Suomen hallitukset 1970-luvulla koostuivat pääasiassa keskustalaisista ja demareista (SKDL:n poliitikot ministeripaikoilla olivat harvinaisuus, ja SKDL:n jäsen on ollut pääministerinä vain kerran, 1940-luvun lopulla), niin kielteinen puhe 1970-luvusta esittää kuvan äärivasemmistolaisten hallitsemasta vuosikymmenestä. Demareista vasemmalla olevan vasemmiston vaikutusvalta oli toki 1970-luvun Suomessa vaalikannatusta suurempi, koska Neuvostoliiton pelko oli yksi tekijä, joka johti porvaristonkin hyväksymiin kompromisseihin hyvinvointivaltion rakentamisessa – mutta ovatko nämä edistysaskeleetkin osa 1970-luvun kauhukertomusta? Onko myös melko hyväksi menestykseksi osoittautuneen peruskoulujärjestelmän luominen sellainen kammottava “1970-lukulainen” yksityiskohta? No, kyllähän monet porvarit sitä vastustivatkin 1970-luvulla “tasapäistävänä”.

Kaiken kaikkiaan suomalainen porvaristo näkee siis painajaisia kaikesta sellaisesta, mikä on lisännyt kansalaisten välistä mahdollisuuksien tasa-arvoa ja mikä on ollut vasemmistolaisen puoluetoiminnan sekä ammattiliitto- ym. järjestötoiminnan tulosta. Kaikki se on “harmaata”, “vanhakantaista”, “ummehtunutta”, “jäykkää”, “sulkeutunutta” ja niin edelleen. Kaikki kielteiset adjektiivit ovat käytössä, siitäkin huolimatta, että 1970-luvulla suomalainen yhteiskunta vaurastui merkittävästi. 1970-luvun työttömyysongelmatkin olivat naurettavan pieniä nykyaikaan verrattuna, eikä 1970-luvulta periytynyt 1980-luvulle minkäänlaista merkittävää rakenteellista työttömyyttä. 1970-lukulainen, kokonaisvaltainen vaurastuminen perustui keskitettyyn tulopolitiikkaan, jota toisaalta osa vasemmistosta kritisoi, koska sen nähtiin hillitsevän työtaisteluita.

1970-luvussa joillekin on negatiivista esimerkiksi se, millaisiksi lähiöt rakennettiin, mutta olennaisempaa on kuitenkin se, että kun ne ylipäätään rakennettiin, suomalainen kaupunkielämä otti tärkeän ja positiivisen askeleen eteenpäin. Yhteiskunnan ja tuotantorakenteen kehitys tarkoitti väistämättä myös kaupungistumista (tragedioista à la Kahdeksan surmanluotia huolimatta). Työn perässä suomalaisia muutti paljon myös Ruotsiin, mutta paljon heitä sieltä myös palasi. 1970-luvun loppu muistetaan työttömyyskriisistä, mutta silti 1970-luvulla Suomella oli varaa edelleen merkittävästi kehittää sosiaalipolitiikkaansa. Myös korkeakouluverkkoa oli varaa kehittää valtavasti.

Mielenkiintoinen usein tässä yhteydessä esitetty käsite on myös “ylipolitisoituneisuus”. Sanotaan esimerkiksi, että opiskelijaelämä oli ylipolitisoitunutta: yhteiskunnallinen vastakkainasettelu läpäisi myös opiskelijakentän. Opiskelijat eivät joutuneet valitsemaan puoltaan ainoastaan oikeiston ja vasemmiston välissä vaan myös vasemmiston sisällä, sen sijaan että olisivat keskittyneet vain opiskeluun ja viattomaan hauskanpitoon ym. harrastuksiin. Se, että nuoret ottavat aktiivisesti osaa yhteiskunnalliseen keskusteluun ja kamppailuun, on siis “ylipolitisoituneisuutta”. Tällaisen käsityksen mukaan politiikka “ylipolitisoituu”, kun se perustuu voimakkaisiin vastakkainasetteluihin. (Aiheellinen kriittinen huomio 1970-lukulaisesta kahtiajakautuneisuudesta on toki se, että valtataistelu SKDL:n sisällä vei liikaa huomiota tärkeämmiltä yhteiskunnallisilta vastakkainasetteluilta.)

Käsitys politiikasta konfliktina on siten “ylipoliittista”. Sellaisista vaarallisista piirteistä vapaa politiikka sen sijaan on tervettä ja normaalia yhteisten asioiden hoitamista, sivistynyttä keskustelua, välttämättömien päätösten tekemistä, erilaisten yhteiskunnallisten prosessien hallinnointia ilman konfliktien aiheuttamaa sekaannusta, kielteisistä luokkaennakkoluuloista vapaata yhteistyötä kansalaisten välillä. Siis sitä, että porvaristo määrää ja esittää tämän luonnolliseksi tilaksi. 1970-luku on nimi hirvittävälle poikkeamalle yhteiskunnan luonnolliseen tilaan. Sitä porvari alkaa hokea joutuessaan kauhun valtaan ja kun ei enää tässä säälittävässä tilassaan muuta keksi.

Jos ihminen nykyaikana puhuu yhteiskuntaluokkien välisistä konflikteista tai jos hänen poliittinen toimintansa perustuu sellaiseen käsitykseen, hänet leimataan 1970-lukulaiseksi. Sen sijaan pitäisi tehdä kivaa postmodernia ja harmitonta identiteettipolitiikkaa. Nykyisyyttä edustavat arvot, luokkaintressit ovat niin 1970-lukulaisia. Yhteisöllisyys sisänsä ei ole arvelluttavaa, arvelluttavaa on vain se, jos kyse on työväenluokkaisesta yhteisöllisyydestä. Tässä asetelmassa “vanhakantaisuutta” ei ole enää perinteinen “koti, uskonto ja isänmaa” -linja (josta edes perinteinen konservatiivipuolue kokoomus ei ole hankkiutunut eroon liberaalista imagonkiillotuksesta huolimatta) vaan luokkakantainen vasemmistolaisuus sinänsä.

1.2.2012 tullaan muistamaan yhtenä jalkapallon historian väkivaltaisimmista päivistä. Egyptissä, Port Saidissa Al-Masryn ja Al-Ahlin välisen Egyptin pääsarjan ottelun yhteydessä kuoli ainakin 74 ihmistä ja useita satoja haavoittui.

Suunnilleen vuosi aiemmin oli eräs Mubarakin vastaisen kansannousun väkivaltaisimmista päivistä. Tuolloin Mubarakin tukijat hyökkäsivät kameleiden ja hevosten selässä Tahrir-aukion mielenosoittajia vastaan, mikä johti kaksi päivää kestäneeseen intensiiviseen taisteluun. Tässä ”kamelitaisteluksi” kutsutussa kamppailussa Tahrir-aukiota puolustivat keskeisesti kairolaisjoukkueiden Al-Ahlin ja Zamalekin militantit jalkapallokannattajat, ”ultrat”, jotka ovat olleet katutaistelu- sekä oganisoitumistaitojensa ansiosta protestiliikkeen korvaamaton osa – eräs sen aseellinen siipi.

Suunnilleen ”kamelitaistelun” vuosipäivänä tapahtui kuitenkin jotain, minkä useat eri tiedotusvälineet ovat spekuloineet olleen turvallisuusviranomaisten kosto ultrille. Salaliittoteoriat ovat usein mukaansatempaavia, mutta ehkä tässä tapauksessa niillä on myös jotain uskottavuutta. Silminnäkijäkertomusten mukaan kyse ei ollut normaalista kahden ultraryhmän välisestä yhteydenotosta (jotka nykyaikana eivät edes tapahdu stadioneilla) vaan tietoisesti luoduista olosuhteista – turvallisuusviranomaisten silmiinpistävän vähäisestä määrästä – sekä siitä, että Al-Masryn kannattajapäädystä kentälle rynnänneessä joukossa ei ollut ainoastaan Al-Masryn kannattajia vaan eräiden paikalla olleiden väitteiden mukaan lisäksi aseistautuneita rikollisia (www.guardian.co.uk/world/2012/feb/02/egypt-football-tragedy-anger-military?intcmp=239).

Toisaalta Egyptissä turvallisuusviranomaisten toiminta on jatkuvassa kriisissä, eikä välttämättä kerro mistään salaliitosta, jos jokin jalkapallo-ottelu on liian vähän vartioitu. Selvää on kuitenkin se, että levottomuudet vastaavat Egyptin asevoimien korkeimman neuvoston tarpeita: kuten Mubarakille aikoinaan, sille on tärkeää esittää vaihtoehtojen olevan kaaos tai järjestys (jossa se itse määrää järjestyksestä).

Ultrien suhde asevoimien korkeimpaan neuvostoon on hyvin antagonistinen. Niin antagonistinen, että tilanne on johtanut ”aselepoon” Al-Ahlin ja Zamalekin ultrien välillä. Juuri Tahrir-aukion kamppailut yhdistivät nämä ultrat ensimmäistä kertaa yhteistä vihollista vastaan ja Egyptin demokraattisen tulevaisuuden puolesta. (www.foreignpolicy.com/articles/2012/02/01/ultra_violence?page=full) Tämä on ollut mahdollista niiden välisistä eroista huolimatta: Al-Ahlin historia liittyy brittiläisvastaiseen tasavaltalaiseen nationalismiin kun taas Zamalekilla on maine kolonialistien ja näiden tukijoiden seurana. (mideastsoccer.blogspot.com/2012/02/ultras-play-into-hands-of-military-by.html)

Toisaalta tämä rauhan tila voi olla luonteeltaan vain väliaikainen: ultratoiminta ei elä pelkästään oman seuran kannattamisesta vaan myös vihollisuudesta toisia seuroja ja näiden kannattajia kohtaan. Ultratoiminta ei ole oma itsensä ilman jännitettä, vaaraa ja provokaatioita. Lisäksi ultratoiminnan – yhtäältä kaoottiseen ja toisaalta koodeja sisältävään – luonteeseen kuuluu se, että siinä on aina mukana myös kontrolloimattomia ja arvaamattomia ”irtokoiria”, jotka löytävät mitä järjettömimmistä väkivallanteoista purkautumistien sekalaisille motiiveilleen. Organisoituneen ultratoiminnan johdon mahdollisuudet kontrolloida näitä toimijoita ovat rajalliset.

Port Saidin tapahtumien vuoksi väliaikainen hallitus päätti erottaa Egyptin jalkapalloliiton johdon, mitä ultrat olivat vaatineet jo pidemmän aikaa, koska olivat pitäneet jalkapalloliiton johtajia Mubarakin aikakauden miehinä. Kyse ei toki ole pelkästään poliittisiin eroihin perustuvasta vaatimuksesta vaan myös siitä, että Egyptin jalkapalloliiton johto on pyrkinyt kontrolloimaan ultrakulttuuriin kuuluvia katsomokäyttäytymisen muotoja, kuten soihtuja (mikä itse asiassa tavoitteena ei lainkaan eroa minkä tahansa muun maan palloliiton pyrkimyksistä).
(mideastsoccer.blogspot.com/2012/02/efa-clean-up-unlikely-to-satisfy-egypts.html)

Port Saidin tapahtumista ei kritisoida kuitenkaan ainoastaan turvallisuusviranomaisia ja silloista jalkapalloliiton johtoa vaan myös Egyptin bisneseliittiä, jonka tiettyjen osien on väitetty rahoittaneen aseistautuneiden rikollisten toimintaa 1.2.2012 murhenäytelmässä. (mideastsoccer.blogspot.com/2012/02/port-said-deaths-send-businessmen.html) Totta tai ei, nämä väitteet kertovat paljon Egyptin yhteiskunnallisesta ilmapiiristä.

Mielenkiintoista on myös, että Egyptin palloliiton erotettu johto on löytänyt tukijan Fifan puheenjohtajasta Sepp Blatterista, joka on tulkinnut palloliiton johdon erottamispäätöksessä olevan kyse Fifan periaatteiden vastaisesta poliittisesta sekaantumisesta palloliiton toimintaan. (www.guardian.co.uk/football/2012/feb/05/egyptian-officials-sepp-blatter) Ilmeisesti silloin kun palloliitto oli miehitetty Mubarakin miehillä, se ei ollut Blatterin mielestä ongelma. Aika näyttää, yhdistääkö myös tämä yhteinen vihollinen ultria.

Fifan tekopyhyydestä kertoo myös se, että aiemmin se kyllä sieti Egyptiltä omien kriteeriensä vastaista toimintaa – kriteerien kuten sen, että jalkapalloliigassa yhdellä omistajalla voi olla vain yksi seura (useat Egyptin pääsarjan joukkueet ovat asevoimien omistuksessa). (mideastsoccer.blogspot.com/2012/02/port-said-helps-forge-bridges-and.html)

Suomen äskettäisten presidentinvaalien yhteydessä kukaan ei muuten nostanut ”poliittisen sekaantumisen” käsitettä esiin siinä kontekstissa, että Sauli Niinistön puheenjohtajuuden myötä Suomen palloliitto valjastettiin kokoomuksen vaalikampanjan käyttöön – mikä osoittaa, ettei Suomi ole jalkapalloyhteiskunta.

Kaiken kaikkiaan Egyptin tapahtumat osoittavat jälleen, että jalkapallon ja politiikan sekoittumisen ei voi sanoa olevan sinänsä ”hyvä” tai ”huono” asia. Niiden sekoittuminen vain on osa nykyaikaisia yhteiskuntia – hyvässä ja pahassa – ja on ollut jo vaikka kuinka kauan. Jalkapalloa ovat aikojen saatossa käyttäneet hyväkseen niin äärioikeisto kuin diktaattoritkin, mutta samalla esimerkiksi juuri ultrien toiminta Egyptissä kertoo jalkapallon ja politiikan ”sekoittumisen” positiivisista voimavaroista.

Oireellisella tavalla Egyptin poliittinen muutos johti kriisiin myös sen menestyksekkään maajoukkueen kohdalla. Sunnuntaina 12.2.2012 pelataan Afrikan mestaruuskisojen loppuottelu Norsunluurannikko – Sambia. Kolmen peräkkäisen mestaruuden (2006, 2008, 2010) jälkeen Egypti ei onnistunut selviämään edes karsinnoista lopputurnaukseen.

Työttömyysturvalainsäädäntöön tulevat muutokset lisäävät punavihreiden puolueiden mahdollisuuksia perustella hallituksessa mukanaolon hyödyllisyyttä. Yksi tällainen muutos on ensi vuonna voimaan tuleva uudistus, jonka mukaan ulkomailla oleskelu ei vaikuta työttömyysturvaoikeuteen.

Työ- ja elinkeinoministeriö tiedotti äskettäin työttömyysturvan seuraamusjärjestelmää koskevista tulevista muutoksista. Tiedotteen mukaan uudistukset koskevat pääasiassa työssäolovelvoitteita ja niiden vähentämistä.

Tiedotteessa ei täsmällisesti eritellä muutoksia, mutta ilmeisesti siinä viitataan vuoden 2006 alusta voimaan tulleisiin pykäliin, joiden mukaan henkilön, joka on saanut työmarkkinatukea vähintään 500 päivältä tai jonka oikeus työttömyyspäivärahaan on päättynyt enimmäisajan täyttymisen vuoksi ja joka sen jälkeen on saanut työmarkkinatukea vähintään 180 päivältä, oikeus saada työmarkkinatukea työttömyysajalta lakkautetaan, jos hän ilman pätevää syytä kieltäytyy tai eroaa työstä tai työllistymistä edistävästä toimenpiteestä. Kun näin on tapahtunut, henkilö saa uudestaan oikeuden työttömyysaikaiseen työmarkkinatukeen täytettyään 5 kuukauden työssäolovelvoitteen. TEM:n tiedote on tulkittavissa niin, että nämä pykälät poistettaisiin, ja siten työstä tai työllistämistä edistävästä toimenpiteestä eroamista tai kieltäytymistä tutkittaessa sovellettaisiin kaikkien työnhakijoiden (poikkeuksena ilmeisesti edelleen tämänkin jälkeen alle 25-vuotiaat vailla ammatillista koulutusta?) kohdalla samoja pykäliä. Kuten tiedotteessa lukee: “Käytännössä tämä tarkoittaisi sitä, että esimerkiksi pitkään työttömänä olleille työmarkkinatuen hakijoille ei enää asetettaisi työssäolovelvoitetta.”

Tiedotteessa on kuitenkin myös muuta kiinnostavaa, eli lopussa oleva virke: “Työttömyysturvalaista kumottaisiin myös säännös, jonka mukaan työttömällä ei lähtökohtaisesti ole oikeutta työttömyysetuuteen ulkomaanmatkan ajalta.” Nykytilanteessa työtön työnhakija menettää lähtökohtaisesti työttömyysturvaoikeuden ulkomaanmatkan ajalta Työttömyysturvalain 2 luvun 3 § vuoksi:

“Henkilöllä ei ole oikeutta työttömyysetuuteen, jos hän on estynyt olemasta työmarkkinoilla ulkomaanmatkan, asevelvollisuuden, siviilipalveluksen, vapausrangaistuksen taikka sairaalassa tapahtuvan hoidon tai muun tähän verrattavan laitoshoidon taikka muun näihin rinnastettavan syyn johdosta. Henkilön on kuitenkin katsottava olevan työmarkkinoilla sellaisen työ- ja elinkeinotoimistolle etukäteen ilmoittamansa, satunnaisen ja lyhyen ulkomaanmatkan ajan, jona hän on tavoitettavissa ja kykenee kohtuullisessa ja tavanomaisessa ajassa ottamaan vastaan työtä tai koulutusta.”

“Lyhyellä ja satunnaisella ulkomaanmatkalla” tarkoitetaan lakia sovellettaessa enintään kuuden maksupäivän mittaista matkaa vuoden aikana. Matkasta, sen ajankohdasta ja yhteystiedoista on ilmoitettava etukäteen työ- ja elinkeinotoimistolle. (https://asiointi.mol.fi/ilmi/ohjeet_ilmi_fi.htm)

Tuleva muutos, jolla poistettaisiin em. lakipykälän luettelosta ulkomaanmatka, siis käytännössä mahdollistaisi kontrolloimattoman toisessa maassa oleskelun ja samanaikaisen työttömyysetuuden saamisen (olettaen, ettei henkilö tee tai jätä tekemättä jotain muuta, josta seuraa työttömyysturvaoikeuden menetys).

Yksi mahdollinen tapa tulkita muutosta on, että se perustuu käsitykseen, jonka mukaan nykyaikana työn hakeminen on pitkälti sähköistä, esimerkiksi työhakemuksen jättämistä jonkun yrityksen verkkosivujen kautta. Ei siis ole väliä missä työn hakeminen tapahtuu. Esimerkki: oletetaan, että TE-toimisto lähettää ulkomailla oleskelevalle työnhakijalle työtarjouksen (aiemmalta nimeltään työhönosoituksen). Suomalaisessa katuosoitteessaan hän ei ole tavoitettavissa, mutta hän on ollut järkevä ja rekisteröitynyt NetPostin käyttäjäksi ja saa sen ansiosta tiedon työtarjouksesta, vaikka on Thaimaassa. Siksi hän tajuaa hakea kyseistä työpaikkaa kyseessä olevan yrityksen verkkosivujen kautta – ja on näin tehnyt velvollisuutensa työnhakijana.

Mutta mitä tapahtuu tälle esimerkkihenkilöllemme, jos hän saa kutsun työhaastatteluun? Ottaako hän seuraavan lennon kotipaikkakunnalleen ja ehtisikö hän edes haastatteluun ajoissa (jos haastattelu olisi vaikkapa seuraavana päivänä)? Lisäksi, työhaastattelu ei ole ainoa seikka, joka työnhakuun liittyvissä asioissa käytännössä edellyttää henkilökohtaista paikallaoloa. Esimerkiksi TE-toimistossa tapahtuva työllistymissuunnitelman teko on henkilökohtainen palvelu.

Ulkomailla olo siis on konkreettisesti työmarkkinoilla olon este, vaikka se tullaankin – jos hallituksen lakiesitys hyväksytään eduskunnassa – poistamaan lakipykälästä, jossa luetellaan työmarkkinoilla olon esteet.

Se, että ulkomaanmatkaan konkreettisesti liittyvä työmarkkinoilla olon este ei vaikuttaisi työttömyysturvaoikeuteen, on erityisen kiinnostava periaatteellinen yksityiskohta perustulovaatimusten kannalta. Perustulovaatimuksissa nimittäin eräs keskeinen lähtökohta on ollut perustulon ehdottomuus, siis riippumattomuus esimerkiksi siitä, onko henkilö työmarkkinoiden käytettävissä ja hakeeko hän kokoaikatyötä (nykytilanteessa juuri kokoaikatyöhön käytettävissä olo on työttömyysturvaoikeuden eräs edellytys).

Tuleva lakimuutos siis keventää työttömyysetuuden vastikkeellisuutta ja on siksi merkittävä periaatteellinen askel perustulon suuntaan, vaikka kyse onkin vain yhdestä pienestä yksityiskohdasta työttömyysturvajärjestelmässä. Kyse on pienestä yksityiskohdasta sikäli, että ulkomailla olo tuskin lakimuutoksenkaan myötä tulisi olemaan pätevä syy kieltäytyä työstä (esimerkiksi olla menemättä työhaastatteluun). Vastikkeellisuus sinänsä ei siis poistuisi.

Mielenkiintoinen periaatteellinen kysymys on myös se, olisiko loogista, että tämä lakimuutos vaikuttaisi myös muihin työmarkkinoilla olon esteisiin. Jos kerran ulkomailla olo ei vaikuta työttömyysturvaoikeuteen, niin pitäisikö Työttömyysturvalain 2 luvun 3 § luettelosta poistaa myös vankila, laitoshoito, armeija ja siviilipalvelus? Eikö tämä olisi tasa-arvoa – miksi yksi työmarkkinoilla olon este on hyväksyttävämpi kuin toinen?

Työministerinä ei ole enää ole vihreä vaan demari, mutta saattaa olla, että tämän lakimuutoksen valmistelu on aloitettu jo vihreän työministerin kaudella. Jos näin on, niin perustuloa vuolaasti kehuneiden vihreiden olisi nyt syytä korostaa tätä omana saavutuksenaan. Ja vaikka kyseessä ei olisikaan edellisen työministerin toimikaudella alulle pantu lakimuutos, niin joka tapauksessa nykyisen hallituksen huomattavalla punavihreydellä on varmasti ollut oma vaikutuksensa – tuskin Kokoomus, RKP, demarit ja Kristillisdemokraatit olisivat tällaisesta yksin päättäneet. Siksi tämä lakimuutos avaa positiivisen tiedottamisen mahdollisuuksia punavihreistä ja perustuloa kannattavista puolueista myös Vasemmistoliitolle.

Vasemmistoliitto on punavihreistä puolueista se, jonka piirissä on vihreitä selvästi enemmän harjoitettu itseruoskintaa ja arvosteltu hallitukseen menoa. Nyt kun puolue on kuitenkin hallituksessa, mistä se on myös demokraattisesti päättänyt, sen kannattajien tulisi katsoa eteenpäin ja pyrkiä edistämään tulevaa vaali- ja muuta menestystä. Tämä onnistuu paremmin hallitukseen menon tuloksia julkisesti esittelemällä kuin hallitukseen menon haittoja tai omaa kompromissitonta periaatteellisuutta korostamalla.

Edellä mainittu työttömien ulkomaanmatkailua koskeva lakimuutos on yksityiskohtana pieni mutta periaatteellisesti sen merkitys on suuri. Se osoittaa (yhdessä työssäolovelvoitteiden keventämisen kanssa), että hallitus on työttömyysturvan vastikkeellisuuden keventämisen tiellä ja että siten punavihreät ovat hallitukseen menemällä onnistuneet edistämään perustuloa. Tätä heidän pitäisi nyt toitottaa kannattajilleen sekä mahdollisille kannattajilleen.

Mikä on oppositiossa olevan “ei-sosialistisen työväenpuolueen” hyöty työttömille? Nolla euroa. Punavihreistä on hallituksessa sen sijaan hyötyä, vaikkei hallitusratkaisu ongelmaton olekaan. Älkäämme myöskään unohtako työttömyyspäivärahan ja työmarkkinatuen ensi vuonna voimaan tulevaa harvinaisen merkittävää korotusta, joka vähentää köyhyyttä.

Jukka Peltokoski

Alvaro Brechnerin Bad Day to Go Fishing (2009) on koko joukon mainintoja kerännyt espanjalais-urugualainen elokuva ja nuoren tekijänsä ensimmäinen kokopitkä ohjaus. Siinä painimatseilla itsensä työllistävä lihaskimppu Jacob van Oppen (Jouko Ahola) sekä tämän parivaljakko, pikkunilkki mutta toverillinen agentti, taistelevat ratkaisevan ottelunsa. Ja kuinka ollakaan elokuva kertoo prekariaatista – Brechnerin sitä varmasti ajattelematta. Tällä kertaa kyse ei kuitenkaan ole prekariaatin ilosta, vaan surusta.

Jacob van Oppen on entinen maailman vahvin mies, “Mestari”, joka reissaa Etelä-Amerikkaa yhdessä agenttinsa, ”Prinssin”, kanssa. Toverukset esittävät haasteita paikallisille voimamiehille ja kulkevat ottelusta otteluun. Van Oppenin haaveena on kunniakas paluu mestarien liigaan kun taas Prinssille haave on tae mestarin pysymisestä kehissä ja leivän saamisesta pöytään.

Elämä ei ole erityisen urheilullista, mutta Jacobilla on kova brändi kommunismin jaloista pelastuneena titaanina, joka murtaa haastajansa alle puolessa minuutissa. Niin hän myös tekee. Siitä pitävät huolen Prinssin salaa valikoimat sopivasti kehäraakit vastustajat.

Sitten eräänä päivänä parivaljakko karauttaa pinkillä, kiiltävät päivänsä jo aikoja sitten nähneellä avoautolla piskuiseen kylään, joka tunnetaan omasta painimestaristaan. Haasteottelusta sovitaan pian, mutta yhtä pian se myös puretaan alkoholisoituneen haastajan ryypättyä itsensä poliisin huostaan.

Uudeksi haastajaksi ilmaantuu nuori kaunis nainen, joka sanoo tulevan aviomiehensä päihittävän helposti ikääntyneen ja hitaan Mestarin. Panokseksi sovitaan tuhat dollaria, ja sana lähtee kiirimään.

Mestarin luodessa itselleen yleisöä pitämällä voimanäytöksiä Prinssille alkaa valjeta, että tuleva vastus onkin oikea jytky, jota ei kaadeta pelkällä myytillä. ”Turkkilaisena” tunnettu lihaksikas sekatavarakauppias on kylän eläimellinen hahmo, jonka muistetaan leikanneen äkkipikaistuksissaan parturilta korvat.

Kun vielä käy ilmi, että haasteen esittänyt kihlattu haluaa rahat tulevan lapsensa turvaksi, on selvää, että pelissä on voimia, jotka ovat suurempia kuin mestarin menneet voitot.

Pelissä on siis kaksi epäsuhtaa surullista voimaa. Menetetty kunnia vastaan tulevaisuus, jolle tonni käteen on pelastus paskayhteiskunnan loukosta.

Tilannetta ei helpota, ettei pujopartaisella Prinssillä tosiasiassa ole sitä rahaa, jonka hän on pannut peliin. Ainoaksi keinoksi näyttää jäävän pelkurimainen pako ilman rikkauksia.

Se ei kuitenkaan sovi Mestarille, jolle elämä kaikesta huolimatta on kunniallista kamppailua, ei luikurimaista kauppaa. Kun vielä kolmenkymmenen sekunnin voittoputken todellinen luonne paljastuu, on Mestarin mahdotonta luistaa.

Bad Day to Go Fishing kertoo ruumiin titaanisista kyvyistä, joista ei tullutkaan mitään spektaakkelin poltettua ne kerran loppuun. Ja se kertoo tulevaisuuden toivosta, syntymättömästä elämästä, jonka mahdollisuudet on jo ennalta pidätetty.

Ei se, mitä ei ole, vaan se, mitä ei tule. Prekariaatin suru ei ole menetystä tai puutetta sellaisenaan, vaan se tulee siitä rikkaudesta, että niin paljon enemmän olisi mahdollista.

Siksi Brechnerin karnevalistisuus on läpeensä haikeaa, ja sen huipentumana on kamppailu, jossa suvereenius on pakkolunastettava katkerana kykynä vuodattaa verta.

https://secure.wikimedia.org/wikipedia/en/wiki/Bad_Day_to_Go_Fishing

http://www.imdb.com/title/tt1388402/

http://thepiratebay.org/search/bad%20day%20to%20go%20fishing/0/99/0