Category — Blogi

Kaupunkilaisnuorten innostus perinteiseen suomalaiseen musiikkiin, tangoon ja humppaan on levinnyt myös reggaepiireihin. Liljan Loisto, eli Puppa J ja Yona vahvistettuna Punky Reggae Bandillä, julkaisi syyskuussa Takaisin Karjalan maille -levyn, joka sisältää kaikille tuttuja Karjala-aiheisia iskelmiä reggaesovituksilla. Liljan Loistossa ei ole kyse vain muodikkaasta ilmiöstä. Reggaemusiikkiin on aina liittynyt roots-meininki ja Karjala-aiheisista kappaleista irtoaa monia näkökulmia esimerkiksi ajankohtaiseen maahanmuuttokeskusteluun. Taustalla soittavan Punky Reggae Bandin sovitukset tuntuvat ensikuuntelemalta luonnollisilta, jopa siinä määrin, että muutaman kuuntelukerran jälkeen biisien alkuperäisversioita ei osaa enää kuvitella. Huilut ja mandoliini tuovat Liljan Loiston soundiin myös kansanmusiikillisia sävyjä.

[Read more →]

Perussuomalaisten kasvanut kannatus on nostanut esille kummallisia tulkintoja siitä, että he olisivat tulleet perinteisen vasemmiston tontille työväestön etujen ajamisessa. Analyysit puolueiden politiikan sisällöstä sekä toimista eivät kuitenkaan tue väitettä millään tavalla. Esimerkiksi Kansan Uutisten tutkimus puolueiden toimista työväestön etujen ajamisessa tuotti odotetun johtopäätöksen, että Vasemmistoliitto painii lajissa omassa sarjassaan, eikä Perussuomalaisia voi pitää juuri missään määrin työväestön etujen ajajana (Viikkolehti 30.7.2010). Perussuomalaisilla lienee kuitenkin myös työväestöön kuuluvia kannattajia, joista osan pään kääntämiseksi ei riitä Perussuomalaisten haastaminen vain työväestöön liittyvissä kysymyksissä.

[Read more →]

Sosiaalidemokraattien, Vasemmiston ja Ympäristöpuolueen muodostama punavihreä vaaliliitto koki Ruotsin valtiopäivävaaleissa tappion, porvaripuolueiden allianssin viedessä voiton. Ympäristöpuolue oli punavihreän liittouman ainoa puolue, joka selkeästi lisäsi kannatustaan, demareiden ja Vasemmiston kannatuksen heiketessä. Helsingin Sanomien kirjeenvaihtajan mukaan demarien häviön syynä oli liittoutuminen Vasemmistopuolueen kanssa – kukaan kun ei halua äänestää entisiä kommunisteja. Myös Jutta Urpilainen siirsi Ruotsin demareiden tappion syyn itse punavihreän blokin harteille: liittoutuminen vasemmiston kanssa ei Urpilaisen mukaan ollut demareille eduksi.

[Read more →]

Konnan albumi ”SEI7SEMÄN” ilmestyi jo noin neljä kuukautta sitten, toukokuun alussa, mutta palataan siihen nyt kuitenkin vielä tässä vaiheessa, Megablogin palattua kesätauolta. Kyseessä on nimittäin levy, joka menee varmasti vuoden parhaiden suomalaisten rap-levyjen kärkikolmikkoon. Eikä se ole vähän vuonna 2010, jonka tulemme muistamaan mm. Petoksen, Hannibalin, ja Notkean Rotan levyistä. (Julma-Henri & RPK saattaa myös vakuuttaa loppuvuodesta, mutta Henrin edellisen levyn aiheuttaman pettymyksen vuoksi on vaikeaa olla varauksettoman innostunut.)

[Read more →]

Pitkä odotus on lopultakin takana. Petoksen uusi cd, ”Toivo parasta ja pelkää pahinta” julkaistiin 14.4.2010. Vuonna 2006 julkaistun, Petoksen siihen astisen tuotannon (fiitit mukaan lukien) koonneen ”Törkeimmät petokset” tupla-cd:n kannet sisälsivät lupauksen ”saagan jatkumisesta” vuonna 2007, mutta silti oli odotettava tähän vuoteen saakka. Jo tuon lupauksen perässä oli sloganina nyt julkaistun levyn nimi! Jos kokoelmaa ei lasketa, niin edellisestä sooloalbumista ehti kulua noin kuusi vuotta. Esimakua saatiin jo ennen levyn julkaisua youtubeen lätkäistyltä humoristiselta ”Synkkä sörkka” -videolta.

[Read more →]

Megafoni #4 (1/2010) :: teemana Vasemmisto

Verkkolehti Megafonin neljäs numero on julkaistu. Numeron teemana on vasemmisto. Vasemmisto on uusiutumisen tilassa. Sekä kansainvälisellä että kansallisella tasolla haetaan uusia linjauksia 2000-luvun työväenliikkeelle.

Megafoni kantaa kortensa kekoon esittelemällä kavalkadin yhteiskunnallisia arvioita ja aloitteita ajatellen erityisesti poliittisen vasemmiston ja työväenliikkeeen tulevaisuutta. Erityisenä fokuksena on tässä kuussa 20 vuotta täyttävä Vasemmistoliitto.

Mukana on tällä kertaa myös vierailevia kirjoittajia, joiden joukossa ovat muun muassa Teppo Eskelinen, Laura Tuominen, Elina Turunen, Tero Toivanen, Juho Lindman, Anna Kontula ja Jouko Kajanoja.

Megafonin neljäs numero nyt luettavissa osoitteessa www.megafoni.org

Yliopistoväen uudet työnantajat, julkisoikeudelliset yliopistot ovat järjestäneet uusiutuvan korkeakoulujärjestelmän ensimetreillä epävirallisen Suomen ennätyksen myös sopimuspuolella. Yliopistolakiprosessin aikana ennätyksiin yletettiinkin jo erityisesti siinä, kuinka muutoksen väkisin läpiajanut oikeistolainen koulutuspoliittinen eliitti sivuutti suurin piirtein kaiken sen toimintaan ja visioihin kohdistetun kritiikin.

Yliopistolain sisäänajon yhteydessä luvattiin, että henkilökunnan palvelussuhteen ehdot turvataan uudella työehtosopimuksella. Vakuuteltiinpa vielä vuoden vaihteessa, että yliopistomuutoksen osalta yliopistolaiset voivat olla rauhallisin mielin. Yliopistoilla ei kuitenkaan edelleenkään ole työehtosopimusta. Työnantaja on neuvotteluissa lähtenyt lupauksiaan vasten liikkeelle joustoista ja sopimusturvan kaventamisesta – esimerkiksi sairasajan etujen heikentämisestä sekä työajan ja sen valvonnan uudelleen järjestelystä.

Työnantaja on lisännyt jo sovittuun työsopimuspohjaan lisäyksiä mm. lisätöihin sitoutumisista ja oikeuksista määrätä työntekijä muihin työtehtäviin (ks. lisää Acatiimi 1/2010). Yksittäisissä sopimuksissa on pyritty kusettamaan mm. palkan pienentämisellä ja muulla kivalla. Sellainen on uusi työnantaja.

Toinen ajankohtainen yliopistokiista tulee Oulusta. Maanantaina 15.2. Oulussa aloitetaan YT-neuvottelut 1600 työtekijän kanssa – ne koskevat yli puolta Oulun yliopiston kolmesta tuhannesta työntekijästä!

Kuten toisaalla on jo osuvasti todettu, Oulun tapahtumien luulisi olevan kaikkea yliopistoväkeä yhdistävä huolenaihe. Uhka irtisanomisista ja muista leikkauksista ei rajoitu Pohjois-Suomeen – halusi yliopistoväki sitä itselleen uskotella tai ei.

Oulun tilanne on ensimmäinen konkreettinen esimerkki niistä opetusministeriön ja oikeistolaisen koulutuspolitiikan linjauksista, joita syksyllä viriteltiin julkisuuteen Suomen innovaatiojärjestelmää arvioineen kansainvälisen asiantuntijaryhmän tutkimuksen pohjalta. Keskeinen viesti on kovin selvä: kansallinen yliopistojärjestelmä rukataan nopeasti uuteen uskoon. Tämä tarkoittaa muutaman ”innovaatioclusterin” (kiitoksia piilaakson pioneereille tästäkin herkusta) muodostamista Suomeen – eli edessä on nykyisen kaltaisen yliopistojärjestelmän raaka karsiminen. On luonnollista, että liikkeelle lähdetään esimerkiksi Kajaanin yliopistokeskuksen kaltaisista yksiköistä.

Toisin kuin maan oikeistohallitus kokoomuslaisten opetus- ja valtionvarainministerien johdolla väittää, Oulun ongelmat eivät ole oululaisten omaa syytä. Pikemminkin kyse on järjestelmän kriisiyttämisestä, jota käytetään perusteluna leikkauksille. Sen verran omituisia ministerien laskelmat maakuntayliopistojen ahdingosta ovat, että niihin ei kykene yhtymään aikaisemmin yliopistolain kovimpiin puolestapuhujiin kuulunut Oulun yliopiston rehtori Lauri Lajunenkaan.

Oikeistolainen yliopistouudistus on toteutettu niin hätäisesti, ettei edes yliopistojen korkeimmalle johdolle tunnu olevan selvää mitä paljon mainostettu yliopistojen uusi autonomia tarkoittaa. Tampereen yliopiston vararehtori, maineikas historiantutkija Pertti Haapalakin on vähintäänkin kujalla väittäessään, että valtio turvaa yliopistojen toiminnan – Haapalan visioinnin mukaan kaikki tuntuu jatkuvan kuten ennenkin.

Opetusministeriön linjaukset innovaatiojärjestelmän rukkaamisesta ja Oulun jättäminen oman onnensa nojaan luo kuitenkin kuvaa hieman erilaisesta tilanteesta. Etenkin hierarkian yläpäässä olevat uudistajat korostavat tämän tästä sitä, ettei mikään muutu dramaattisesti. Kuitenkin yliopistomaailman huononnuksista uutisoidaan viikottain.

Kyse ei ole vain yliopiston työntekijöiden olosuhteisiin liittyvistä väännöistä. Yliopistotyöntekijöiden asema on suoraan sidoksissa opiskelijoiden etuihin. Opetuksen tarjonta ja laatu heikkenevät irtisanomisten myötä. Heikennykset jakaantuvat epätasaisesti oppialojen kesken. Kun hallintohenkilökuntaa karsitaan, jäävät tehtävät opetushenkilökunnan harteille. Käytännössä tämä tulee näkymään mm. suoritusten arvostelun ja rekisteriinkirjaamisen viivästymisenä, siis opintojen suorittamista haittaavina käytäntöinä. Irtisanomiset ajavat yliopistojen hallinnollisen rakenteen kriisiin.

Jos kansallinen yliopistojärjestelmä ajatellaan yhtenäisenä tiedontuotannon alana, ovat Oulun YT-neuvottelut ensimmäinen konkreettinen esimerkki erääseen tuotantoyksikköön kohdistuvista leikkauksista ja irtisanomisista. On kaiketi ymmärrettävää, että leikkaukset ja työtaistelu ovat maamme älymystölle jotain aivan uutta. Viimeistään nyt olisi kuitenkin vedettävä johtopäätöksistä ilmeisin – eli kamppailtava. Olemassa olevalla järjestäytymisasteella luulisi, että yliopistoväen liitot kykenisivät vastatoimiin.

Kysymys ei ole väärinkäsityksistä, laskuvirheistä tai siitä, että yliopistot työnantajina ovat ”vastentahtoisesti vaikeiden ratkaisujen edessä”. Kyse on siitä, että yliopistojen johto – oikeistohallituksen tuella – kusettaa ja kyykyttää työntekijöitään järjestelmällisesti sen minkä ehtii.

Vallan keskittäminen harvalukuisen yliopistoeliitin käsiin tunnetaan kampuksilla paremmin nimellä vahva johtajuus. Yliopistoväelle se ilmenee valehteluna, salailuna ja pienen, elinkeinoelämän kanssa liittoutuneen, piirin kyräilynä. Yliopistotyöntekijän ja opiskelijan roolina on kuuliaisesti odottaa johdon seuraavaa liikettä, sillä ”ruikuttamisella yliopisto ei paremmaksi muutu”, kuten Tampereen yliopiston rautarouva on todennut.

Hollin Kaijan kanssa on helppo olla samaa mieltä. Ruikuttaminen yliopistoissa on jatkunut aivan liian pitkään. Ehkäpä nyt kun maan älymystön oma perse on vadilla, hoksataan esimerkiksi ammattiliittoihin järjestäytymisen oikea merkitys (mikä ei muuten ole se helposti saatava viikon lomaosake Katinkultaan, tai keväinen yhdistyksen yhteinen kahviretki lähimpään kansallispuistoon).

Järjestäytyneen yliopistoväen – henkilökunnan, opiskelijoiden ja ammattiyhdistyspoppoon – ensimmäinen tehtävä on sanoa, että yliopiston johdolla ja sen toimintatavoilla työnantajana ei ole legitimiteettiä. Sanelupolitiikasta ja lammasmaisuudesta on sanouduttava irti. Toteamus ”Me olemme yliopisto” ei riitä, ellei sitä myös näytetä toteen.

(Teksti on julkaistu yhtä aikaa eri medioissa samaan aikaan kun Tampereen yliopistolla järjestettiin tukimielenosoitus Oulun yliopistolaisille.)

”Immateriaalitalous – Kapitalismin uusin muoto” -kirja on tervetullut vasemmistolainen puheenvuoro, jonka tarkoituksena on purkaa innovaatio- ja luovuuspuheen mantroja, paljastaa tämän puheen tuottamia reaalipoliittisia seurauksia sekä puhetta tuottavaa poikkikansallista kapitalistiluokkaa. Samalla se on yritys analysoida ”uudeksi” tai ”aineettomaksi” kutsutun talouden – josta on povattu mm. kasvutalouden pelastajaa ja teollisen kapitalismin ekologisempaa seuraajaa – luonnetta. Kirjan viimeinen luku on ainakin lupaavasti nimetty: Mitä on tehtävä?

Luovuuspuheen ideologisuus

Kirja alkaa ruotimalla viime vuosikymmenen epäpoliittiseksi mielletyn luovuuspuheen taustoja ja sen tuottamia poliittisia vaatimuksia. Luovuuspuhetta on ollut myllyttämässä melko pieni joukko tahoja (mm. Elinkeinoelämän valtuuskunta Eva, Suomen itsenäisyyden juhlarahasto Sitra sekä sen tukema Demos-ajatushautomo, filosofi Pekka Himanen ja Suomen Kuvalehden päätoimittaja Tapani Ruokanen eri yhteyksissä), mutta mm. Työ- ja elinkeinoministeriön ja Opetusministeriön kautta puhe on muuttunut yleisemmäksi kilpailukykyä ja innovaatioita korostavaksi strategiaksi.

Ministeriöiden lukuisten kulttuurivientihankkeiden jälkeen todellisuuteen palauttaa Tilastokeskuksen vuoden 2006 raportista lainattu tieto, että kulttuurituotannon suhteellinen osuus bruttokansantuotteesta laski 1990- ja 2000-lukujen aikana, vaikka julkiset panostukset siihen ovat samalla kasvaneet. Ja se, että samaan aikaan kun suhteellinen eriarvoisuus ja työtätekevien suhteellisesti köyhien määrä on kasvanut Suomessa 1990-luvulta alkaen, Pekka Himanen on  ehdottanut yleisen veroasteen laskemista jopa viidellä prosentilla piristysruiskeeksi luovalle taloudelle, mikä entisestään vähentäisi mm. tulonjaon mahdollisuuksia.

Kirjoittajat esittävät hyvän huomion siitä, että konkreettisimmillaan luovuutta, innovaatioita ja immateriaalitaloutta korostava puhe on ehdotuksissa veropolitiikan, immateriaalioikeuksien ja koulutuspolitiikan muutosten sekä palvelujen ja kulttuurin tuotteistamisen suhteen. Näillä kaikilla aloilla politiikka on viime vuosina ollut oikeistolaista, luovuuden ja innovointivapauden kääntöpuolelta on paljastunut tiukempi kontrollipolitiikka ja eriarvoisuuden lisääntymiseen johtanut hyvinvointisektorin rapauttaminen. Immateriaalisen talouden politiikka on hyökännyt julkista sektoria vastaan monella rintamalla.

Tietokapitalismin sähköaidat

Immateriaalitaloudessa tiedon haltuunotosta, sen tuottamisen tai tuotantovälineiden omistuksen sijaan, on tullut entistä määräävämpi tekijä: ”Tieto on aina tavalla tai toisella kollektiivisesti tuotettua ja tuotannon keskeinen ehto, ja tiedon aitaaminen on aina kollektiivisten panosten haltuun ottamista ja sitä kautta pyrkimys saada aiemmin aitaamattomat resurssit yksityisten intressien palvelukseen”.

Tieto on raaka-ainetta, jota kaivetaan kaikkialta ja pantentoidaan, suojataan tekijänoikeuksilla ja kauppasalaisuuksilla, jotta sitä voitaisiin myydä ja markkinoida. Vahvoilla patenteilla ja tekijänoikeussuojilla pyritään edelleen rakentamaan monopoleja. Nyrkkisääntönä kapitalismissa onkin, että se pyrkii näkemään luonnon rajalliset resurssit rajattomina ja toisaalta rajattomat tiedolliset ja immateriaaliset resurssit rajallisina.

Kirjassa esitellään Karl Polanyin termi ”kaksoisliike”, jolla valtio takaa tietyt markkinoiden ehdot, mutta samalla sääntelee markkinatoimintaa yhteiskunnan itsepuolustukseksi. Kun valtiolla on roolinsa markkinoiden luomisessa, sillä on myös oikeus puuttua niihin ja varsinkin niiden ylilyönteihin. Tiedon aitaamiseen liittyen (patentit, tekijänoikeuksien kiristäminen, tiedon yksityistäminen) em. kaksoisliikettä ei ole (ainakaan vielä?) tapahtunut, vaikka kapitalismin toiminnan edellytyksenä on joidenkin tuotantomuotojen sosialismi, erityisesti vapaa pääsy tietoon. Adam Smithin kuvaaman ideaalisen ja julkisen markkinataloustorin sijaan immateriaalisen kapitalismin ohjelmistopatentit ovat kuin yksityisesti kontrolloitu tori, jolle pääsee vain korkeaa hintaa vastaan. Kirjoittajat vertaavat tätä Ivan Illichin ”radikaaliin monopoliin”, jollainen on esim. yksityisauto siten suunnitellussa ympäristössä, että muita liikkumisen mahdollisuuksia ei ole.

Globaali kapitalismi on johtanut kohti vahvoja immateriaalioikeuksia  mm. Maailman kauppajärjestö WTO:n 1994 solmimalla TRIPS-sopimuksella, joka velvoittaa WTO:n jäsenmaita noudattamaan samoja patentti- ja tekijänoikeuksien minimistandardeja. Edellämainittua ”kaksoisliikettä” on nähty pienissä yksittäisissä asioissa (esim. Brasilian ja Thaimaan murtaessa hiv-lääkepatentteja, jotta tarvittaviin lääkkeisiin olisi ylipäätään varaa), mutta mitään suurempaa liikettä ei ole näkyvissä.

Ympäristö, luokka ja vastarinta

Immateriaalitalouden yhteydessä mainostettu ympäristöystävällisyys perustuu käsitykseen irtikytkennästä talouskasvun ja luonnonvarojen kulutuksen välillä, mutta mikään ei viittaa tällaiseen kehitykseen, vaan esim. energian kulutus jatkaa kasvuaan. Kirjoittajat epäilevät tätä puhetta vain talouskasvun uudeksi ideologiseksi oikeuttamiseksi ja nostavat esiin immateriaalisen talouden materiaalisen pohjavireen tai perustan. Kapitalismin historiassa kun kasvu on laskenut, on seurauksena ollut syvä talouskriisi. Aito degrowth-talous vaatisi esimerkiksi laajempaa viestintäteknologian yhteiskäyttöä jatkuvien henkilökohtaisten investointien sijaan ihmisten tullessa yhä riippuvaisemmiksi erilaisista koneista ja laitteista.

Globaalisti työn immaterialisaatioteesi ei myöskään toimi ja pääoman eteen välittömästi töitä tekeviä työläisiä on enemmän kuin koskaan ennen, kuten Andrew Kliman totetaa Megafonin haastattelussa. Talouden perusta ei ole muuttunut, immateriaalitalous on ainoastaan laajentanut talouden alaa.

Kirjassa otetaan askeleita myös luokka-analyysin suuntaan analysoimalla poikkikansallista kapitalistiluokkaa ja esittelemällä sen koostumuksesta käytyä keskustelua (esim. yritys-, valtio-, tekninen- ja konsumeristinen fraktio tai teollisuus-, kaupalliset ja finanssikapitalistit). Poikkikansallisen kapitalistiluokan vastakohta, poikkikansallinen työväenluokka ei kuitenkaan ole (ainakaan vielä?) löytänyt itseään, tai ainakaan niitä pisteitä joista hyökätä poikkikansallista riistäjäänsä vastaan. Kuten Megafonin toisen numeron Richard Gunnin luokka-artikkelissa todetaan, luokat välittyvät ainoastaan luokkakamppailujen kautta. Poikkikansallisen kapitalistiluokan hyökkäykset ja toiminta vahvistavat käsitystä, että antikapitalistiselle vastarinnalle olisi tilausta, joka voisi esimerkiksi David Harveyn esimerkkiä seuraten kyetä nimenomaan luokkakamppailua korostaen kasaamaan rivejä yhteisrintamaksi ja vastarinnaksi eri globaalisti toimivista kansalaisjärjestöistä, vasemmistopuolueista ja henkilökohtaisen elämän emansipaatiota vaativista ryhmistä.

Kirjan päättävässä Mitä on tehtävä? -luvussa nostetaan esiin immateriaalitalouden potentiaalisia vasemmistolaisia puolia sekä niitä tukevia poliittisia toimenpiteitä. Tiedon vertaistuontanto, kopioiminen ja levittäminen voivat saada sosialistisen politiikan sisältöjä. Tekijät lainaavat Tere Vadénin kyberkommunistista utopiaa, ”jossa ei-vieraantuneiden työläisten vapaaehtoiset organisaatiot ja yhteisöt hallinnoivat itseään niukkuuden jälkeisessä taloudessa”. Hieman paradoksaalisesti luovuuspuheen analyysin yhteydessä haukuttuja tahoja nostetaan esiin loppuluvussa (Himasen hakkerietiikka ja Demoksen yhteisöllisen median nousu).

Parhaimmillaan kirja on esitellessään immateriaalitalouden commonseja haltuunottavia mekanismeja, pohtiessaan rajanvetoa yleisten käyttöoikeuksien ja aidatun omaisuuden välillä sekä yhteisvaurauden puolustamista.

Poliittisina toimenpiteinä kirjoittajat esittävät mm. julkisesti tuetun tutkimustoiminnan riittävää turvaamista, julkishallinnon vastuuta hankinnoistaan (erityisesti tietotekniikka ja tietotekniset sovellukset, joissa pitäisi hyväksyä vain vapaat ohjelmistot) sekä patentti- ja tekijänoikeuksien suoja-aikojen lyhentämisen.

Immateriaalitalous – Kapitalismin uusin muoto (toimittaneet Otto Bruun, Teppo Eskelinen, Ilkka Kauppinen & Hanna Kuusela), Gaudeamus 2009.  Lisää kirjasta Vasemmistofoorumin sivuilla.

Marraskuun 2009 lopulla alkoi mielenkiintoinen työkiista Finnairin tehtyä päätöksen ulkoistaa matkatavarapalvelunsa tytäryhtiöltään Northportilta Barona Handlingille. Seurasi erikoinen työtaistelutoimenpide, kun lakon lisäksi satoja työläisiä jäi sairauslomalle.

Siitä, oliko kyseessä suunniteltu toimenpide, on tietenkin eri näkemyksiä, sillä joukkosairausloman myöntäminen työtaistelutoimenpiteeksi olisi itse asiassa sama asia kuin sen myöntäminen, että kyse ei todellisuudessa ollut sairaustapauksista. Esimerkiksi EK:n lääkäri uskoi huomattavan osan sairauslomista olevan perusteettomia. Ilmailualan Unionin (IAU) edustajien näkemykset tästä asiasta ovat olleet ristiriitaisia: yhtäältä julkisuudessa esiintynyt pääluottamusmies vetosi ulkoistamisen aiheuttamaan henkiseen pahoinvointiin ja sairauslomatodistusten oikeellisuuteen mutta toisaalta kehoitti ”poikia” laittamaan ”korkin kiinni” – antaen siis ymmärtää, että kyse ei ollut tosiasiassa sairausloman tarpeesta. (Ylipäätään henkinen pahoinvointi sairauslomatarpeen aiheuttajana on lääketieteellisesti epämääräinen asia.) On aiheellista kysyä, onko tällainen alleviivattu kaksinaamaisuus tietoinen valinta, ja jos on, niin mikä on tällaisen taktiikan tarkoitus. Julkisuutta tällainen teko ainakin toi lisää, samalla kun lauseen esittäjä voi perustellusti vedota huumoriin.

Joka tapauksessa, mikäli toimenpide oli suunniteltu, se oli nerokas teko, sillä vääristä sairauslomatodistuksista lienee vastuussa ensisijaisesti todistuksen kirjoittaja eikä ”sairauslomalle” jäänyt. (Asia ei tosin ole aivan näin yksinkertainen: työehtosopimuksen yksityiskohdista riippuu, millä edellytyksillä työnantaja voi pitää työntekijän sairaudesta esittämää selvitystä, eli sairauslomatodistusta, epäluotettavana ja missä tapauksessa työnantaja voi vaatia työntekijää hankkimaan todistuksen työterveyslääkäriltä. Lisätietoa ks. www.tjs-opintokeskus.fi/easydata/customers/opintokeskus/files/Tekstitiedostot/Laakarintodistus_ja_sairausajan_palkka.doc.) Näin vastuu on siis nerokkaasti ulkoistettu. IAU on näyttänyt, että voi sitä työntekijäpuolikin käydä luokkataistelua ulkoistamalla.

Tutumpaa asiaa edustavat väitteet ”italialaisesta lakkoilusta” eli tahallisesta hidastelusta työnteossa. Tässäkin asiassa työnantajan ja ammattiliiton näkemykset eroavat jyrkästi. IAU on väittänyt, ettei se hyväksy minkäänlaista tahallista työnantajaa häiritsevää toimintaa, kun taas työnantaja pitää tahallista vitkastelua tosiasiana. Finnairin matkatavarapalvelujen ulkoistamista koskevassa kiistassa työtaistelukeinot ovat siis keskeisesti sellaisia, joiden luonteen työtaistelutoimenpiteenä ammattiliitto lähes järjestelmällisesti kiistää. Onko tämä samalla työtaistelujen tulevaisuus?

Mitä tulee työkiistan italialaisiin vaikutteisiin, on vastentahtoisesti myönnettävä, että olemme Megafonissa tehneet erään virheen: olemme ennenaikaisesti jättäneet vähemmälle italialaiset vaikutteet. Tai sitten on todettava, että olimme jälleen kerran syklin verran edellä. Mitä Megafoni edellä, sitä muut perässä. Ehkä 5-10 vuoden päästä IAU:n kohdalla puhutaan ”pohjois-irlantilaisesta lakkoilusta”. Traagisella tavalla koomista on, että tällaiseen tulevaisuuteen viittaa jo nykyhetki: Aamulehdessä 13.1.2010 entinen työvoimanvuokrausalan yrittäjä kertoo saaneensa työkiistan yhteydessä tappouhkauksia.

Tässä yhteydessä on myös kiinnostavaa, että paskaduunipuhe on levinnyt voimakkaasti IAU:n sanastoon (esim. www.iau.fi/uutisarkisto/?a=viewItem&itemid=467). Samalla se on sanana totta kai menettänyt shokkiarvoaan sitten kohun keväällä 2006, jolloin Euromaydayn tapahtumien jälkipuinnissa tuo ruma sana sanottiin suorassa tv-lähetyksessä. (Ks. megafoni.kulma.net/index.php?art=357.)

Erityisesti IAU on peräänkuuluttanut ulkopuolisen selvitysmiehen mahdollista ratkaisevaa roolia kiistan ratkaisussa, ja lopulta valtion omistajaohjauksesta vastaava ministeri Jyri Häkämies pyysi vanhaa kunnon Juhani Saloniusta tuttuun toimeensa sotkua selvittelemään. Ja melko pian, 15.1.2010 jo uutisoitiin sovusta. Yksityiskohdista ei kuitenkaan ole vielä tietoa. Aiheellinen kysymys on joka tapauksessa se, voiko asiaan syntyä kunnollista ratkaisua ilman samanaikaisia juridisia toimenpiteitä. Kuinka estää laillisesti se, että työnantaja ulkoistaa tehtäviään työvoimanvuokrausyritykselle, jonka palkkaamaa työvoimaa se sitten alkaa käyttää? Onko vihreä työministeri pohtinut tätä asiaa?

Ulkoistamista sinänsä tuskin on perusteltua kieltää – tuleehan yrityksillä olla oikeus keskittyä haluamaansa ydinosaamiseen – mutta olisiko mahdollista kieltää ulkoistaminen Finnairin/Northportin työkiistan kaltaisessa tilanteessa, jossa ulkoistamisen suorittanut yritys edelleen käyttää samaa työvoimaa ja vieläpä käytännössä heikentää työläisten etuja? Sääteleehän työsopimuslaki jo nytkin työnantajan toimintaa esimerkiksi siltä osin, että työnantajan on tarjottava entisille työntekijöilleen työtä, jos työnantaja tarvitsee työntekijöitä yhdeksän kuukauden kuluessa työsuhteen päättymisestä samoihin tai samankaltaisiin tehtäviin, joita irtisanottu työntekijä oli tehnyt. Eikö vastaavaa periaatetta voi laajentaa työvoimanvuokrausyritysten palveluiden käyttöön? Mikäli Finnairin/Northportin työkiistan seurauksena on juridinen reformi, niin osoittautuu jälleen todeksi se vanha totuus, että taistelut luovat uutta laillisuutta ja että konfliktit tuottavat reformeja.

Kansan Uutisten Viikkolehti julkaisi perjantaina 8. tammikuuta Rakennusliiton puheenjohtajan Matti Harjuniemen haastattelun. Harjuniemi puolustaa voimakkaasti palkkatyötä toimeentulon ensisijaisena lähteenä sekä kritisoi perustulovaatimuksia epärealistisuudesta. Perustuloa ei hänen mukaansa voitaisi toteuttaa tyydyttävän suuruisena.

Työn pitää säilyä pääasiallisena toimeentulolähteenä ja ansiosidonnaisen sosiaaliturvan täytyy olla perusta, jolla suomalainen sosiaalipolitiikka järjestetään. (…) Työn merkitystä ei voi kyllin korostaa. Jos se loppuu tästä maasta, silloin loppuu hyvinvointi ja silloin loppuvat hyvinvointipalvelut, tulonsiirrot ja sosiaaliturva.

Harjuniemen mielipide muistuttaa kovasti EK:n lakiasiainjohtaja Lasse Laatusen näkemystä perustulosta. Kelan julkaisemassa Sosiaalivakuutus -lehdessä (1/2009) Laatunen vertaa perustuloa työmarkkinatuen korottamiseen ja toteaa liian korkean korvauksen houkuttelevan ”kaikki elämäntapaintiaanit työttömiksi”. Laatunen on tyytyväinen SAK:n tammikuun 2009 sosiaalitupossa muotoilemaan linjaukseen, jossa perusturvan (työmarkkinatuki ja toimeentulotuki) mahdollinen korotus sidottiin ansiosidonnaisen turvan vastaavaan nostoon. Niinpä perusturvaa ei nostettu. Laatusen mukaan SAK:n linjaus on pitänyt perusturvan tason ”oikeana”. ”Jos työmarkkinatuki on liian korkea, se on sama asia kuin kansalaispalkka”, toteaa Laatunen. Laatusen tapa rinnastaa työmarkkinatuki perustuloon on silti ontuvaa, määrittäähän edellistä kuitenkin vastikkeellisuus, toisin kuin perustuloa.

Palkansaajaliikettä edustavan Harjuniemen viestin ydin on pohjimmiltaan sama kuin Laatusella: työ on itseisarvoinen moraalinen velvoite, jota on tehtävä riippumatta siitä, mikä on työn sisältö ja merkitys. Työn merkityksen korostamisen Harjuniemi näkeekin palkansaajaliikettä ja työnantajia yhdistäväksi tekijäksi.

Harjuniemi on tietenkin siinä oikeassa, ettei hyvinvointi synny tyhjästä, vaan työ luo puitteet hyvinvoinnille. Mutta mistä hyvinvoinnista ja mistä työstä tässä nyt puhutaan?

Harjuniemi viittaa mitä ilmeisimmin kapitalistiseen palkkatyöhön. Sitä Harjuniemi ei perustele, miksi ainoastaan palkkatyö on arvokasta. Eikö esimerkiksi pitkälti kotitalouksissa tapahtuva sosiaalinen uusintaminen, joka jakautuu edelleen pitkälti naisten harteille, luo hyvinvointia? Työn yhteiskunnallinen arvo tunnustetaan palkan muodossa. Niinpä palkkatyön ulkopuolinen toiminta on toisarvoista.

Harjuniemi tarkoittaakin kaiketi sitä, että hyvinvoinnin taloudelliset puitteet luodaan verotuksen välityksellä. Hyvinvointi – julkiset palvelut, sosiaalivakuutukset, infrastruktuuri – rakentuu palkkatyön ja muiden tulomuotojen verotukselle. Tulonsiirtojen ja progressiivisen verotuksen kautta työn tulokset jakautuvat laajemmalle, tasaten näin tuloeroja ja luoden puitteita tasa-arvoisemmalle yhteiskunnalle. Mutta miksi julkiset palvelut ovat 1990-luvun lamavuosista lähtien heikentyneet Suomessa, vaikka työtä on tehty yhä enemmän? Eikö työ itsessään ole sittenkään aikaansaanut hyvinvoinnin kasvua?

Vaikka työ on arvokasta niin työnantajien kuin palkansaajaliikkeen mielestä, ovat työmarkkinaosapuolet (työläiset ja työnostajat) eri mieltä siitä, mikä on työstä maksettava hinta. Työn moraalinen arvostaminen onkin eri asia kuin työstä palkitseminen. Vaikka reaalipalkat ovatkin Suomessa nousseet, on palkkojen osuus tuotannon arvonlisäyksestä laskenut 1990-luvun laman jälkeen. Funktionaalisen tulonjaon mittareilla pääoman ja työvoiman välinen tulonjako on siis kallistunut edellisen hyväksi – samaan aikaan kun työn tuottavuus on kasvanut. Tässä mielessä palkkojen suhteellinen osuus on laskenut. Ja tämä kaikki on tapahtunut vaikka palkansaajaliike on naama punaisena toitottanut työn arvokkuutta.

Nykyisessä järjestelmässä sosiaalietuuden (työttömyysturvan ja joissain tapauksissa myös toimeentulotuen) saanti on sidottu työmarkkinoilla käytettävissä oloon ja valmiuteen ottaa työtä vastaan. Etuuden voi menettää määräaikaisesti tai toistaiseksi, jos esimerkiksi omasta syystään tulee työstä erotetuksi tai eroaa työstä ilman pätevää syytä. Normaalipalkkaisen työn sijaan työttömälle voidaan kuitenkin tarjota mahdollisuutta työharjoitteluun tai työelämänvalmennukseen, jolloin palkan sijaan työttömälle maksetaan työmarkkinatuen (alimmillaan 550 euroa kuukaudessa) lisäksi 9-18 euron työpäiväkohtaista ylläpitokorvausta, siitä riippuen, kuinka kaukana työpaikka on. Tällöin ”palkaksi” muotoutuu 700-900 euroa kuukautta kohden. Ja muistettakoon, että EU:n määrittämä suhteellinen köyhyysraja liikkuu Suomessa 1000 euron tuntumassa. Onnekkaammassa asemassa ovat ne, jotka saavat palkkatuetun työpaikan ja ovat sitä kautta oikeutettuja työsuhteeseen ja sitä myöten myös palkkaan.

Vaikka suomalainen welfare-pohjainen sosiaaliturvajärjestelmä poikkeaakin puitteiltaan yhdysvaltalaisesta workfare-tyyppisestä puhtaasti vastikkeellisesta mallista, jossa sosiaaliturvan saanti on sidottu työpalvelukseen, ei matka siihen ole ylittämätön. Yhdysvaltalaisessa workfare-mallissa työpalvelukseen ohjattua työtöntä ja palkatonta työvoimaa on käytetty vakituisen työvoiman korvaamiseen. Tuskinpa Harjuniemikään haluaa tukea tämän kaltaista kehityskulkua.

Harjuniemikin tietää, että täystyöllisyyden tavoittelu on vieläkin epärealistisempaa kuin perustulon rakentaminen. Jos täystyöllisyys saavutettaisiin johtaisi tämä työvoiman kasvavaan neuvotteluvoimaan ja sitä kautta kasvaviin palkkoihin ja inflaatioon – tämä tuskin kävisi nykyiselle oikeistohegemonialle. Työhön kannustavan tai pakottavan vastikkeellisen sosiaaliturvajärjestelmän puolustaminen nykyisen massatyöttömyyden aikana onkin äärimmäisen vaarallista ja vastuutonta, siinä kun puhutaan pääoman suulla. Jos realistisia mahdollisuuksia mielekkään työn saantiin ei ole, saattavat työhön kannustavat työvoimapoliittiset ja työllistävät toimenpiteet tällöin helposti muuntua työhön pakottaviksi mekanismeiksi, joilla luodaan työmarkkinoille halpaa ja oikeudetonta työvoimaa. Palkattoman työn teettämisen yleistymisestä Suomessa ovat uutisoineet muun muassa Yle ja Kansan Uutiset.

On totta, että perustulo sisältää riskinsä. Liian pieni perustulo yhdessä muiden sosiaalietuuksien supistamisen kanssa saattaa johtaa tilanteeseen, jossa toimeentulon pienuus yhdistettynä kyllästettyihin työmarkkinoihin pakottaa ihmiset keksimään töitä. Tämä avaisi väylän harmaan talouden kasvulle ja mielivallalle, ”kengänkiillottajien yhteiskunnalle”. Näin käy toki myös silloin, kun perusturva on riittävän alhainen. Riittävän suuri perustulo, johon laskettaisiin mukaan myös ilmaiset tai nimellisesti hinnoitellut peruspalvelut (kuten terveydenhuolto, koulutus, joukkoliikenne, kirjastot jne.) voisi puolestaan parantaa työvoiman neuvottelumahdollisuuksia suhteessa työnantajapuoleen. Sikäli kun perustulolla tulisi oikeasti toimeen, ei työtä tarvitsisi ottaa vastaan millä tahansa hinnalla ja ehdoilla. Juuri tämän vuoksi työnantajapuoli vastustaakin perustuloa. Erikoisempaa taas on, että vasemmistolaisen ammattiliiton puheenjohtaja sitä vastustaa – ja vieläpä samoin argumentein kun vastapuoli.

Harjuniemi kritisoi perustuloa epärealistiseksi ja utopistiseksi. Vuosina 2003-2008 Kelan yhteiskuntatutkimuksen päällikkönä toiminut Jouko Kajanoja on kuitenkin useissa puheenvuoroissaan pohtinut realistisen perustulomallin mahdollisuutta. Perustulon asteittainen kehittäminen sekä perusturvan parantaminen eivät Kajanojan mukaan poissulje toisiaan. On myös muistettava, ettei perustulon kehittäminen mitenkään kategorisesti estä ansiosidonnaisen työttömyysturvan kehittämistä, vaikka ansiosidonnaisen kytköstä perusturvaan tuleekin löysentää. Pahoin vaikuttaa siltä, että Harjuniemi haluaa torpata perustulon ennen kaikkea periaatteellisista syistä. Perustulon sisältämä ajatus palkkatyön ja toimeentulon välisen suhteen katkaisemisesta on kova pala palkkatyön ideologiaan uskoville.

Vaikka ”laskelmat” sitten osoittaisivat perustulon toteutusmahdollisuudet epätyydyttäviksi, on perustulokeskustelun arvo edelleen siinä, että se on voimakkain viimeaikainen kritiikki palkkatyötä, kapitalistista työn muotoa vastaan. Samalla perustulokeskustelu on avannut tilaa keskustelulle toisenlaisen työnteon mahdollisuuksista. On hämmentävää, jos vasemmistossa tällaisiin keskustelualoitteisiin suhtaudutaan kielteisesti periaatteellisista syistä. Vähintään perustulokeskustelun voimakkuudesta tulisi ymmärtää tarve vahvistaa pikaisesti perusturvaa sekä vähentää radikaalisti sosiaaliturvaan liittyviä kontrolleja ja byrokraattisia kiemuroita. Lasse Laatusta lainataksemme: ”Perusturvan taso on puhtaasti poliittinen harkintakysymys, jonka kulloinenkin hallitus joutuu osaltaan ratkaisemaan”.

Suomen Kansan Demokraattisen Liiton puheenjohtaja Reijo Käkelä tarjosi 20 vuotta sitten kansalaispalkkaa, eli perustuloa, vastaukseksi köyhyyteen (Viikkolehti 1/2010, s.5). Myös Vasemmistoliiton puheenjohtaja Paavo Arhinmäki on puhunut tarpeesta vasemmistolaiselle perustulomallille. Ehkäpä vasemmiston olisi aika ottaa asian suhteen ratkaiseva askel ja kyseenalaistaa kapitalistinen palkkatyö ja kulutus elämisen ainoana ja oikeana normatiivisena perustana. Tämän kritiikin itumuoto muotoiltiin vasemmistolaisen työväenliikkeen tärkeimmissä teksteissä jo 160 vuotta sitten.

Perustarpeiden tyydytys on varmistettava varallisuuden tasosta riippumatta. Tämä edellyttää sosiaalietuuksien ja palkkatyön välisen kausaalisen riippuvuuden katkaisemista – workfare-perustaisen ajattelun kritiikkiä. Tätä ei tule nähdä niinkään ansiosidonnaisen työttömyysturvan kritiikkinä, vaan pikemminkin uudenlaisen elämäntyylin oikeudellisen ja materiaalisen pohjan muotoiluna, jossa oikeutta resursseihin ja perustarpeiden tyydytykseen eivät ohjaa lisäarvon kasaamisen ehdollistamat markkinat ja kapitalistisen palkkatyön normatiivinen perusta.