Category — Blogi

Jussi Vähämäen kirja Itsen alistus julkaistiin kevään lopulla. Vähämäki käy kirjansa mukaan nimetyssä blogissaan läpi teoksensa keskeisintä sisältöä. Viimeisimmässä blogikirjoituksessaan Vähämäki käsittelee uudenlaista vastarinnan hahmoa, joka on kaikin tavoin vastakkainen perinteisille poliittisille subjektiviteeteille. Vähämäen mukaan uudenlaisen vastarinnan ja autonomian hahmon tulee olla paikasta ja yhteisöstä riippumaton. Sen on operoitava perinteisten poliittisten ja uskonnallisten instituutioiden ulkopuolella, vailla sidosta määrättyyn yhteisöön, olipa se sitten valtio, puolue tai kirkko.

Selittäessään uuden vastarinnan hahmon muotoa, Vähämäki turvautuu Michel Foucault’n viimeisiin luentoihin, joissa hän käsitteli Antiikin Kreikan kyynikoita ja toden puhumista. Kyynikon hahmo ilmentää Vähämäelle todellisen vallankumouksellisen esikuvaa. Tällaisen kyynikon ruumiillistumaksi Vähämäki nostaa Kyynikko Diogenes Sinopelaisen, joka kuuluisassa anekdootissa tapasi aikoinaan Aleksanteri suuren. Kuninkaan kysyessä tynnyrissä majailevalta filosofilta, mitä tämä kaikkein eniten haluaisi keisarin tekevän hänen hyväkseen, vastasi kyynikko, että parasta vain olisi, jos arvon hallitsija siirtyisi pois auringon edestä. Foucault’ta seuraten Vähämäki esittää, että kyynikko on henkilö, joka olemassaolollaan ilmaisee totuutta, mikä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että hän pyrkisi ilmaisemaan ”totuuden diskurssia”. Kyynikko pyrkii elämässään teorian ja käytännön ykseyteen, tai kuten Vähämäki ilmaisee: ”elämään teoriassa”. Kyynikko siirtää periaatteensa käytännön tasolle ja kieltäytyy opportunistisesta taktikoinnista ja vilpistä. Ideaalista kyynikkoa ei ole sidottu minuuden kahleisiin, joiden vahvistamiseen totuuden diskurssi tähtää pakottaessaan subjektin tunnustamaan itsensä. Voisi kaiketi sanoa, että kyynikko ei tässä mielessä voi uhrata itseään yhteisönsä hyväksi, sillä hänellä ei ole sen enempää sidosta ”itseen” kuin yhteisöönkään. Vähämäen mukaan:

”Kyynikko riisuu itsensä maallisen vallan tunnusmerkeistä ja tavoitteista siellä missä poliitikot koristavat itsensä rikkauden ja vallan gloorialla. Siellä missä maalliset monarkit antautuvat sinne tänne sinkoileville haluilleen kyynikko on horjumaton, toisista riippumaton askeetti. Siksi kyynikko on todellinen, universaali monarkki, jonka autonomia on paikasta ja yhteisöstä riippumatonta globaalia, globaalistuneen maailman vaatimaa itsenäisyyttä.”

Kyynikko on globaalin ajan desperado. Vähämäen sanoin hän ”toimii yksin, yksinäisyydessä siellä, missä maallinen poliittinen suvereeni ympäröi itsensä käskyläisillä, liittolaisilla ja hännystelijöillä ja pyörittää päässään ystävyyden ja vihollisuuden, uskollisuuden ja petturuuden harhoja”. Kyynikon autonomia on siis vailla yhteisöä elävän nomadin itseriittoista suvereenisuutta.

Samaan hengenvetoon kun Vähämäki muistuttaa, kuinka valta lävistää kaikkia yhteiskunnallisia suhteita, eikä yhteiskuntaan ole siten olemassa ulkopuolista näkökulmaa, asettaa hän oman kyynikkomonarkkinsa noiden samaisten valtasuhteiden yläpuolelle. Jos valta tuottaa subjektin, ”minän”, niin eikö ”minuudeton” kyynikko näyttäydy tällöin välttämättä jollain tavalla vallan ulkopuolisena?

On huomionarvoista, ettei Vähämäki kirjoita vastarinnan subjektista, vaan vastarinnan hahmosta ja vastarinnan muodoista. Vastarinnan subjekti nimittäin viittaisi perinteisiin poliittisen subjektiviteetin muotoihin, jotka Vähämäki leimaa taantumuksellisiksi. Kyynikko on monarkki vailla kansaa ja valtiota, vailla yhteisöä ja paikkaa. Voidaan kaiketi myös turvallisesti lisätä, että kyynikko on vallankumouksellinen ilman luokkaa ja puoluetta. Kyynikko elää teoriaansa tässä ja nyt, vailla sidosta nykyiset olosuhteet ylittävään transsendenttiin poliittiseen päämäärään. Kyynikon harjoittama politiikka ei ole kuitenkaan – toisin kuin Vähämäki väittää – kuninkaan tie, vaan pyhimyksen polku. Kysymys on puhtaasti negatiivisesta vastarinnan muodosta, joka pesee kätensä puhtaaksi totuuden, ja siten myös vilpin ja taktikoinnin, likaisesta politikoinnista. Mieleen nousee epäilys, onko kyynisessä vastarinnan hahmossa loppujen lopulta kuitenkin vain kyse henkilökohtaisesta eksoduksesta ja vetäytymisestä. On myös kysyttävä, miten yhteisöstä ja paikasta riippumaton politiikka organisoituu? Mitä se voisi merkitä käytännön kollektiivisella tasolla? Eikö poliittisen projektin tule aina ja välttämättä sitoutua paikkaan ja yhteisöön? Muussa tapauksessa se ei voi päätyä mihinkään muuhun kuin kulttuurikriittiseen ja kyyniseen nurinaan. Politiikka vailla yhteisöä, vailla subjektia, vailla territoriota on kuin Marx ilman luokkaa, kuin Münzer ilman talonpoikia, kuin giljotiini ilman vallankumousta …tai kuin Diogenes vailla Aleksanteria.

Itse asiassa, Vähämäki ei ole ensimmäinen, joka turvautuu kyynikon hahmoon vastarinnan viimeisenä ritarina. Saksalainen filosofi Peter Sloterdijk nostaa kirjassaan Kritik der zynischen Vernunft (1983) Diogeneen edustaman kyynisyyden ainoaksi mahdolliseksi vastarinnan muodoksi aikana, jolloin ihmiset näkevät ideologian taakse muuttamatta silti tapojaan, ryhtymättä vastarintaan. Siis tilanteessa, jossa marxilaiset ideologiateoriat ovat päätyneet umpikujaan kyynisten massojen edessä.

Sloterdijk erottaa kaksi toisilleen vastakkaista kyynisyyden muotoa: modernin järjen kriisiin takertuneen kyynisyyden sekä Diogeneessa ruumiillistuvan satiirisen kyynisyyden. Edellinen on eräänlaista valistunutta väärässä tietoisuudessa elämistä. Jälkimmäistä ilmentää taas parhaiten hävytön nauru ja kiinnittyminen arkipäivän ruumiillisiin nautintoihin – transsendenttien, elämää suurempien päämäärien sijaan. Sloterdijkin tietä seuraten Vähämäki tarrautuu kyynikon hahmoon hetkellä, jolloin vasemmistolainen projekti näyttää tulleen tiensä päähän. Taas kerran on poleemisesti kysyttävä, eikö tämänhetkinen vasemmiston tappio ole nimenomaan seurausta viime vuosina harjoitetusta vasemmistolaisesta politiikasta vailla yhteisöä ja paikkaa, siis vailla luokkaa ja puoluetta? Kyynikko onkin totuus nurkkaan ajetusta vasemmistolaisesta älymystöstä. Vailla luokkaa ja puoluetta siitä on tullut kyyninen ja koditon. Mitä enemmän se mielessään ja sanoissaan irtaantuu vastustamastaan yhteiskunnasta, sitä vahvemmin sen on omaksuttava sen kieli. Hegelin dialektisen järkeilyn mukaan:

”Koko Diogenesiksen harjoittama kyyninen elämänmuoto ei ollut enempää eikä vähempää kuin ateenalaisen yhteiskunnallisen elämän tuote. Sitä määritti sitä vastaan ajatteleminen, mitä hänen koko elämänsä ruumiillisti. Siksi se ei ollut riippumatonta yhteiskunnallisista olosuhteista, vaan niiden tulosta; se oli itsessään karkean ylellisyyden tuote.”

”Serie A! Serie A!” Näin kaikuivat yleisön huudot Livornon Armando Picchi -stadionilla 20.6.2009, kun varmistui, että vasemmistolaisseurana tunnettu Livorno palaa Italian korkeimmalle sarjatasolle yhden Serie B:ssä vietetyn kauden jälkeen.

Lähtökohdat kauteen 2008-2009 olivat kohtalaiset: hyökkäyksen ja keskikentän osalta joukkueen runko pysyi melko ennallaan verrattuna kauteen 2007-2008. Puolustus kuitenkin uusiutui perusteellisesti (muutamaa pelaajaa lukuun ottamatta), ja pahin menetys oli Italian maajoukkuerinkiin kuuluvan maalivahti Marco Amelian lähtö Palermoon.

Livornon kausi oli kaksijakoinen. Vuoden 2008 puolella Livorno hävisi vain kerran (2-1 -tappio Empolissa), ja vaikka tasapelejä kertyi runsaasti, joulutauolla seura komeili sarjataulukon kärjessä. Sarjan kevätpuolisko sujuikin sitten selvästi huonommin, ja niinpä huikeassa kevätvireessä ollut Bari sekä Parma (mukana entinen Livorno-ikoni Cristiano Lucarelli) karkasivat Livornolta jo hyvissä ajoin. Kauden toinen tappio tuli vasta 14.2.2009 vierasottelussa Pisassa (vaikka Pisa putosi kauden päätteeksi sarjaporrasta alemmas, Livorno ei onnistunut vihattua paikallisvastustajaansa voittamaan kauden kummassakaan kohtaamisessa).

Siitä alkoikin paha alamäki. Varsinkin kotiotteluissa tulokset olivat surkeita: 7.2.2009 jälkeen Livorno ei onnistunut voittamaan yhtään kotiottelua, ja seura kärsi Armando Picchillä häpeälliset tappiot Anconaa, Modenaa, Triestinaa ja Albinoleffeä vastaan. Tulokset johtivat päävalmentaja Leonardo Acorin erottamiseen 23.5.2009 ja pelaajana mm. Livornoa edustaneen Gennaro Ruotolon nousemiseen tämän tilalle.

Kolmas sija sarjataulukossa takasi kuitenkin paikan nousukarsintaan. Alavire jatkui play offin ensimmäisellä kierroksella: vierasottelussa toista toscanalaisseuraa Grossetoa vastaan tuloksena oli 2-0 -tappio. Tästä alkoi kuitenkin ihmeellinen nousu: Tavanon, Danileviciusin (2) ja Diamantin maaleilla Livorno voitti pitkästä aikaa kotonaan (4-1) ja pääsi toiselle kierrokselle Bresciaa vastaan, panoksena paikka Serie A:ssa kaudella 2009-2010.

Vierasottelussa Bresciassa Livorno meni jo 0-2 -johtoon Tavanon ja Diamantin maaleilla. Vaikka Brescia tuli tasoihin, 2-2 -tulos takasi kuitenkin erinomaiset lähtökohdat kotiotteluun. Huolimatta Livornon erinomaisista tilanteista, kotipeli oli tauolla maalittomassa tasatilanteessa. Toisen puoliajan 4. minuutilla Livornon johtomaalin puski kukapa muukaan kuin Francesco Tavano, Serie B:n maalikuninkuuden 24 osumallaan voittanut hyökkääjä. Livorno lisäsi vielä johtoaan kaksi kertaa Diamantin (runkosarjassa 13 maalia) sekä tanskalaisen Bergvoldin laukauksilla, ja riemukas voitto oli selvä.

Italian vasemmistolla ei ole ollut paljon ilon aiheita viime vuosina, mutta nyt on syytä juhlia. Livornon joukkue puolestaan saa nyt keskittyä ansaittuun kesälomaan. Tulevaan kauteen on aikaa muutama kuukausi, mutta eräs kysymys on jo nyt monien mielessä: pitävätkö huhut Lucarellin paluusta paikkansa? Myyttinen kannattajaryhmä Brigate Autonome Livornesi ei enää toimi, mutta vasemmistolainen kannattajatoiminta Livornossa jatkuu.

Skandinavialaisten Livornon kannattajien (Partigiani Livornesi Scandinavia) blogi:

http://plsamaranto.blogspot.com/

Partigiani Livornesi Scandinavia Livorno-Triestina -ottelussa 8.5.2009.

Näkymä Armando Picchi -stadionin käytävällä keväällä 2008.

Forza Livorno! Armando Picchi -stadion, kevät 2008.

Sirppi ja vasara. Armando Picchi -stadion, kevät 2008.

Kahdessa aiemmassa Megablogin Sodankylä-kirjoituksessa olemme keskittyneet vanhaan elokuvaan. Midnight Sun Film Festival on toki paljon muutakin kuin klassikkoja. Jottei festivaalin tarjonnasta tulisi lian yksipuolista kuvaa, otettakoon pari esimerkkiä uudestakin elokuvasta. Tosin nämä elokuvat eivät ansaitse mainintaa vain monipuolisemman kuvan antamiseksi vaan itse asiassa ne ansaitsevat sen täysin itseisarvoisestikin.

Jean-Pierre ja Luc Dardenne olivat vieraana Sodankylässä vuonna 2005 tuoreina Cannes-voittajina. Nämä belgialaiset, vasemmistolaisen dokumenttielokuvan tekijöinä aloittaneet veljekset ovat tulleet tunnetuiksi realistisista ja koskettavista filmeistään, joista monet käsittelevät alaluokkaisten, siirtolaisten ja rikollisten elämää (mikä tarkoittaa joskus yhtä ja samaa henkilöä).

Dardenne-veljesten henkilöt eivät ole minkään ideologian mukaisia hahmoja vaan todellisen tuntuisia ihmisiä inhimillisine heikkouksineen. Dardennet eivät moralisoi hahmojensa tekoja, mutta samalla nämä hahmot joutuvat heidän elokuvissaan tilanteisiin, jotka edellyttävät moraalista kannanottoa. Rikollisuutta tulee aina olemaan, ja joskus on vain täytettävä paikkansa ja pyrittävä selviytymään niiden resurssien avulla, jotka oma yhteiskunnallinen (luokka- jne.) asema mahdollistaa. Mutta silti yksilö vastaa viime kädessä teoistaan yksin: moraalinen valinta on yksinäinen hetki.

Juuri tämä moraalinen päätös ja omien tekojen seurausten kohtaaminen on eräs vapauden määritelmä: ihminen on pakotettu olemaan vapaa, vaikka olisikin hierarkioiden ja yhteiskunnallisten rakenteiden ehdollistama.

Dardenne-veljesten uusimmassa elokuvassa The Silence of Lorna päähenkilö (Lorna, jota esittää unohtumattomasti Arta Dobroshi) on albanialainen siirtolainen, joka elää maksetussa avioliitossa narkkari Claudyn (Dardennejen elokuvasta The Child tuttu Jérémie Renier) kanssa. Kun Lorna lopulta saa Belgian kansalaisuuden, Claudyn asema tulee samalla kyseenalaiseksi: mihin tätä enää tarvitaan? Eikö olisi parempi jälkien peittämiseksi järjestää yliannostus?

Lorna on välttänyt kiintymystä aviomieheensä ja vaikuttaa kuuliaiselta avioliittobisnestä pyörittävälle rikollisorganisaatiolle (jonka tavoitteena on käyttää Lornaa seuraavaksi venäläisen miehen belgialaisena vaimona), onhan kyseessä korkeampi voima, jolle hän ei voi mitään.

Mutta huumeista eroon pyrkivä ja elämälleen tarkoitusta etsivä Claudy on kuin lapsi, joka tarvitsee suojelua. Lornan valinta on avioero, vaikka se tuleekin hänelle kalliimmaksi. Alistetussa asemassakin Lorna päättää itsenäisesti. Seuraukset eivät ole toivottuja, mutta yhtä kaikki Lorna on vapaa ihminen.

Toisena esimerkkinä Sodankylässä esitetyistä hienoista uusista elokuvista mainittakoon Steve McQueenin Hunger, elokuva 1980-luvun alun IRA-vankien (mukaan lukien legendaarinen Bobby Sands) ”dirty protestista” ja nälkälakosta. Tasavaltalaisvangit vaativat itselleen takaisin poliittisen vangin statusta, ja sen mukanaan tuomia oikeuksia, kieltäytymällä vankipuvusta ja peseytymisestä, pukeutumalla pelkästään huopaan sekä levittämällä ulosteita sekä ruuantähteitä selliensä seinille.

Elokuvan ensimmäisenä esittelemän IRA-vangin sisääntulo vankilaan on hirvittävä: ensin hakkaaminen, sitten astuminen selliin, jonka seinät on sivelty paskalla. Mutta mies on kohtalostaan tietoinen ja osallistuu protestiin epäröimättä. Eristyksen vaikutuksia (esimerkiksi seksuaalinen turhautuminen) ei kuitenkaan peitellä.

Mazen vankila on kuin maanpäällinen helvetti. Monet Hungerin kohtaukset ovatkin shokeeraavuudessaan ainutlaatuisia (Pasolinin Salò toki tulee väistämättä mieleen). Mutta Hunger ei ole ainoastaan kärsimysten kuvausta vaan se on myös esitys taistelutahdosta: siitä, kuinka yhteiset IRA-huudot edistävät taistelutahtoa ja kuinka vankilassa ylläpidetään armeijan komentoketjuja. (Se, mitä Hungerissa painotetaan turhan vähän, on vankiloiden rooli ”oppilaitoksina”, iirin kielen, historian ja politiikan opiskelun paikkoina.)

Toisaalta vanginvartijoita tai poliisejakaan ei esitetä kasvottomina olentoina: elokuva alkaa vartijan aamurituaalien (aamiaisen lisäksi auton pohjan tarkistus pommin varalta) esittelyllä. Näemme myös mellakkapoliisin, joka muiden poliisien hakatessa vankeja joutuu vetäytymään nurkan taakse itkemään hysteerisesti.

Hunger on varsin hiljainen elokuva: dialogia on vähän. Niinpä Bobby Sandsin ja vankilassa vierailevan papin dialogi (joka on kuvattu melkein kokonaisuudessaan yhdellä otoksella) on sitäkin pysäyttävämpi. Sands on yhdessä muiden vankien kanssa tehnyt päätöksen uudentyyppisestä nälkälakosta, joka aloitetaan eri- eikä samanaikaisesti. Sands ei varsinaisesti halua keskustella papin kanssa, vaan hänen tarkoituksenaan on pelkästään ilmoittaa päätöksestä. Asia ei kuitenkaan ole näin yksinkertainen: ehdottomuudessaankin Sands on valmis perustelemaan valintansa.

Pappi, tasavaltalainen siinä missä Sandskin, kannattaa kärsivällistä keskustelua vihollisen kanssa, yhteisöaktivismia sekä ihmisuhrien välttämistä. Papin linjan tulokset näemme tänään: rauhanprosessilla on laaja tuki ja ”provisional IRA:n” puoluesiipenä tunnettu Sinn Fein oli äskettäisissä eurovaaleissa Pohjois-Irlannin suurin puolue. Troublesin historiaa tuntevalle Hungerin katsojalle ei voi olla tulematta mieleen, kuinka sen pappihahmo itse asiassa edustaa katolisten pappien merkittävää sovittelevaa roolia koko konfliktissa.

Papin mielestä vuodet vankilassa ovat vieneet Sandsilta kaiken käsityksen elämän positiivisista mahdollisuuksista: taistelu ei ole rauhan tavoittelua vaan pelkästään sodan jatkamista. Kritiikki voi olla psykologisesti oikea, mutta fakta on silti, että Sandsista tuli valtaisia tasavaltalaisjoukkoja innoittanut marttyyri (eikä Sands ollut tässä suhteessa toki ainoa nälkälakkolainen).

Keskustelussa papin kanssa Sands viittaa IRA:n johdon skeptisyyteen mitä tulee nälkälakkotaistelun mahdollisuuksiin, ja tosiasia onkin, että nälkälakkoon ryhtyminen oli vankien itsenäinen päätös. IRA:n johdon epäilykset siitä, että nälkälakolla ei voitaisi saavuttaa mitään (vaan päinvastoin riskeerata paljon) ja että se olisi taisteluna liian erillinen tasavaltalaisyhteisöjen elämästä, olivat aiheellisia mutta osoittautuivat vääriksi.

Uusi nälkälakkotaktiikka johti vieläpä Sandsin valintaan kansanedustajaksi Iso-Britannian parlamenttiin (myöhemmin lakia muutettiin siten, etteivät vangit saa asettua ehdolle) sekä siihen, että Thatcher lopulta perääntyi kannastaan, jonka mukaan ei ole olemassa poliittisia vankeja vaan vain rikollisia. Saavutukset vaativat toki hirvittäviä ja traagisia uhrauksia. IRA osallistui taktiikkaan aktiivisesti mm. tappamalla vartijoita.

Hunger ei ole vaikuttava ainoastaan aiheensa ja äärimmäisen kuvastonsa vuoksi. Jokainen otos on tehty huolellisesti ja silmiä hivelevän viimeistellysti. Ohjaaja McQueenin tausta videoinstallaatioiden tekijänä on elokuvalle vain eduksi. Pitkien, installaatiomaisten otosten (esimerkiksi vankilan käytävää kusesta puhtaaksi pesevä siivooja) ja perinteisemmän elokuvakerronnan vuorottelu toimii kiistattoman vaikuttavasti. McQueenin esikoinen on huikea ja riskejä kaihtamaton teos.

Voiman numerossa 5/2009 esiteltiin tämänvuotista Sodankylän elokuvafestivaalia arvostelemalla, että lähes poikkeuksetta naiset ovat festivaaleilla marginaalisessa asemassa. Artikkelin mukaan poikkeuksetkin ovat vain alentava ”isällinen ele”, jolla annetaan festivaalista tasa-arvoinen kuva. Tietysti kukin festivaali osaltaan vaikuttaa elokuvakulttuurin, mutta jos on fakta, että huomattava osa elokuvaohjaajista on miehiä (ja vastaavasti enemmistö merkittävistä elokuvaohjaajista on miehiä), niin tietenkään tämä ei voi olla heijastumatta Sodankylän festivaalin vierailijalistan sukupuolijakaumaan.

Voiman kirjoitus väittää, että esimerkiksi ohjaaja Samira Makhmalbafia ihmetellään tapahtuman tiedotteessa ”setämäiseen sävyyn”. Makhmalbafista olisi ollut varmasti oikeasti kiinnostavaakin feminististä sanottavaa. Esimerkiksi olisi pohdittavaa siinä ristiriidassa, että yhtäältä islam rajoittaa merkittävästi Makhmalbafin (kuten muidenkin iranilaisten ohjaajien, miesten sekä naisten) ilmaisua, mutta samalla toisaalta juuri islam ja islamilainen vallankumous ovat merkittävästi vaikuttaneet siihen kuvakieleen ja kerrontatapaan (yksinkertaisesti kerrotut tarinat, joilla on ”inhimillinen” sanoma), josta iranilaiset ohjaajat maailmalla tunnetaan.

Voiman artikkelissa todetaan myös: ”Uuden elokuvan helmien kolmas nimeltä mainittu nainen on ’Buñuelin bordelliklassikkoa kaunistava Catherine Deneuve’. Eläköön.” Tälle poliittisesti korrektille ajattelulle olisi ollut vaihtoehtoinenkin tapa harjoittaa feminististä kritiikkiä, minkä osoittaa esimerkiksi Harmony S. Wun artikkeli ”Unraveling Entanglements of Sex, Narrative, Sound, and Gender: The Discreet Charm of Belle de Jour” teoksessa Luis Buñuel’s The Discreet Charm of the Bourgeoisie (toim. Marsha Kinder).

Päiväperho (Belle de Jour) kertoo Séverinestä (Catherine Deneuve), nuoresta hienostorouvasta, joka masokistisia fantasioitaan toteuttaakseen menee töihin bordelliin. Muussa elämässään mitä sivein Séverine löytää bordellista sen, mitä haluaakin, vaikkeivät asiakkaiden oikut aina miellytäkään. Wu toteaa, että bordelli on patriarkaatille ominainen seksuaalisten halujen institutionalisoitu väylä. Se on hyväksytty tapa, jolla miehet voivat porvarillisessa yhteiskunnassa etsiä avioliiton ja yksiavioisuuden kieltämää seksuaalista tyydytystä.

Vaikkei Päiväperho esitäkään patriarkaatille vaihtoehtoista järjestelmää, Wun mukaan se osoittaa systeemin sisäisen halumekanismin, joka voi häiritä koko järjestelmää. Kyse ei ole siitä, että Buñuel pyrkisi osoittamaan Séverinen fantasioiden edustavan naisten yleensä ”todellisia” haluja. Pikemminkin kyse on siitä, että patriarkaatissa ja sen määrittämässä normaliteetissä se, miten Séverine toteuttaa halujaan, on perverssiä.

Kuvaavana osoituksena Séverinen taipumusten masokistisuudesta toimii se, että joutuessaan katsojan positioon Séverine on hyvin kiusaantunut. Kun bordellin emäntä käskee Séverinen katselemaan asiakkaan masokistisia taipumuksia tirkistysreiästä, Séverine joutuu omaksumaan sadistisen etäisyyden.

Kuvaileeko tämä asema myös Päiväperhon katsojaa? Kun Séverine kysyy, ”Miten kukaan voi vajota noin alas?”, eivätkö nämä samat sanat pyöri myös elokuvan katsojan mielessä tämän tarkastellessa Séverinen tekoja? Jos kyllä, niin Buñuel ei armottomuudessaan jätä katsojalle muuta vaihtoehtoa kuin oman masokisminsa reflektoinnin. Buñuelin keinojen edessä katsoja on voimaton. Ei postmodernille tulkintavapaudelle, kyllä pakottamiselle.

Myöhäisen Buñuelin surrealismi ei ole varsinaisesti ilmeisen surrealistisen kuvaston sijoittamista elokuvaan – lehmä makuuhuoneessa jne. – (tosin Buñuelin elokuva ei varhaiskaudellaankaan ollut mitään vulgaaria surrealismia) vaan keskeisesti fantasian ja todellisuuden rajan hämärtämistä. Päiväperhossa tämä tapahtuu usein kekseliäällä kuvan ja äänen suhteen käsittelyllä. Esimerkiksi hevosvaunun kilisevä ääni representoi myös ilman visuaalisesti esitettyä hevosvaunua Séverenen masokistista fantasiaa, johon olemme törmänneet jo aivan elokuvan alussa. Vastaavasti ”takaumat” Séverinen lapsuuteen (Séverineä suuteleva mies ja äidin keskeyttävä kutsuhuuto, Séverine kieltäytymässä ehtoollisrituaalista) Buñuel tekee ikään kuin ”töksähtävästi”: ilman suoraa visuaalista tai äänellistä kytköstä ”todelliseen” (elokuvan ”nykyhetkeen”).

Lyhyesti sanottuna Päiväperhossa tukahduttamisen mekanismit, jotka luovat halun purkautumisen, joutuvat juuri tuon saman halun uhkaamiksi. Wu muistuttaa, että tämä ristiriita ei löydy ainoastaan Buñuelin elokuvista vaan myös tämän henkilökohtaisesta elämästä ja persoonasta. Buñuel oli varmasti vallankumouksellinen ateisti ja porvarillisten konventioiden rikkoja, mutta yksityisessä elämässään hän oli tietyissä asioissa mitä konservatiivisin.

Luis Buñuelin vaimo, Jeanne Rucar de Buñuel, kertoo muistelmissaan mm. kuinka hänen miehensä oli sairaalloisen mustasukkainen ja irrationaalinen ja piti hänet poissa julkisesta sfääristä. Iltaviiden jälkeen Jeanne ei saanut poistua kotoa. Luis myös pakotti Jeannen, vuoden 1924 olympialaisten voimistelun pronssimitalistin, lopettamaan urheiluharrastuksensa, koska tämän keho oli siinä ”liikaa” esillä. Myös pianoharrastus oli lopetettava, koska opettaja oli liian komea. Rakkaudestaan huolimatta Jeanne piti tarpeellisena uhmata miestään – tosin vasta tämän kuoleman jälkeen – ottamalla muistelmateoksellaan tilaa omalle subjektiivisuudelleen.

Sodankylän elokuvafestivaalien aamukeskustelussa Kitisenrannan koululla 12.6.2009 oli Peter von Baghin haastateltavana englantilainen John Boorman, joka tunnetaan mm. elokuvista Point Blank, Kahden miehen helvetti, Syvä joki, Zardoz ja Odotuksia. Monissa näistä elokuvista on pääosassa fyysisyyttä korostava toimintanäyttelijä (Lee Marvin, Sean Connery, Burt Reynolds…), ja Boorman kertoikin paljon kiinnostavia ja koomisia tarinoita näyttelijöistään.

Tuttuun tapaan keskustelu keskittyi aluksi haastateltavan lapsuuskokemuksiin. Boormanin tapauksessa näitä kokemuksia heijastelee suoraan äskettäin Ylenkin esittämä Odotuksia, toisen maailmansodan aikaan sijoittuva kuvaus Lontoon esikaupungin perheestä ja erityisesti pojasta, jolle sota on sekä pelottava että innostava kokemus. Kuten Boormanin oma perhe, myös elokuvan perhe (jonka isä on sodassa) muuttaa maalle, joen rantaan, esikaupungin kotinsa tuhouduttua pommituksessa.

Boormanin kiintymys jokeen ja luontoon, joka tulee myöhemmin voimakkaasti esille mm. Syvässä joessa, on siis perua jo lapsuudesta. Von Baghin haastateltavana Boorman kertoi tästä kiintymyksestään, että sen alkuperänä oli uskonnon mysteerin haihtuminen siten, että tilalle tuli luonnon ja virtaavan veden magia.

Amerikkalainen kirjailija ja kulttuurivaikuttaja Jim Goad viittaa kirjassaan The Redneck Manifesto lyhyesti Boormanin elokuvaan Syvä joki kutsumalla sitä ”punaniskavastaisuuden Tahdon riemuvoitoksi”. Goad rinnastaa Boormanin ohjaustyön siis Leni Riefenstahlin natsiklassikon rotuideologiaan.

Natsikortin esittäminen herättää aina epäilyksiä siitä, mitä perusteita sille todella löytyy. Goadin rinnastuksessa ei kuitenkaan ole kyse mistä tahansa natsikortista vaan siitä, miten Syvä joki on osa yhdysvaltalaista (olkoonkin, että sen ohjaaja on englantilainen) ”liberaalia” kulttuuriperinnettä, jossa rodullisesti alikehittyneet tai rappeutuneet alaluokkaiset punaniskat ovat hyväksyttävä vihollinen. Siinä missä mustiin kohdistuvat stereotypiat ovat pannassa, punaniskoihin liittyvät alentavat stereotypiat ovat Hollywoodin ylemmyydentuntoiselle liberaalille establishmentille sallittu keino. Viitaten Syvän joen alkukohtaukseen Boorman totesi 11.6.2009 lehdistötilaisuudessa: ”En ole varma, onko antamamme kuvaus banjoa soittavasta juntista poliittisesti korrekti, mutta minusta tuntuu vain siltä, että kuvasin vain näkemääni… hieman sensuroidumpana versiona.”

Syvän joen melovaa miesnelikkoa yhdistää eroistaan huolimatta se, että he ovat nykyaikaisia kaupunkilaisia, evoluution huipentuma, eivät degeneroituneita juntteja. Goadin mukaan tässä on kyse siitä, että liberaali ideologia (joka korostaa monikulttuurisuutta ja suvaitsevaisuutta – paitsi kun on kyse valkoisista punaniskoista) toimii työväen- ja alaluokkavastaisuudessaan käytännössä kapitalismia ylläpitävänä voimana. Liberaali ideologia toimii ikään kuin luokkaristiriitoja ei olisi olemassa, mutta samalla se tosiasiassa osallistuu välittömästi luokkataisteluun samassa rintamassa porvariston ja sen ideologian kanssa. Liberaali ideologia on porvariston hyödyllinen, hyväntahtoinen idiootti.

Tässä suhteessa on paradoksaalista, että Von Baghin haastateltavana Boorman mainitsi elokuvallisena esikuvanaan muun muassa Griffithin, jonka Birth of a Nationin rasismin Boorman kylläkin tuomitsi. Boorman myös kertoi tulleensa sosialistiksi jo nuorena Shaw’n kirjoja luettuaan.

Kaikesta ideologisesta vastenmielisyydestään huolimatta Syvä joki on kiistattoman voimakas elokuva (mutta niinhän oli myös Tahdon riemuvoitto). Verrattuna aloittamansa genren (joka kuvaa takametsien ja rämeiden brutaalia elämänmuotoa) muihin edustajiin (esimerkiksi Southern Comfort) se on taiteellisesti ylivertainen. Se on luontokuvauksessaan vastustamattoman kaunis, väkivaltaisuutensa häiritsevyydessä vertaansa vailla ja jännityksessään huikean piinaava.

On mielenkiintoinen ristiriita, että samalla kun Syvä joki samaistuu urbaaneihin miehiin, se päätyy ylistämään koskemattoman luonnon autenttisuutta ja kontrolloimattomuutta, jonka armoilla ihminen voi vain rimpuilla. Syvä joki samaistuu moderneihin hahmoihin mutta vastustaa modernisaation ulottumista kaikkialle. Modernisaatioon pyrkivän ihmisen ja luonnon välillä on siis lähtökohtaisesti ristiriita. Ihminen ei vieraannu luonnosta vaan on aina jo valmiiksi siitä vieraantunut. Tarkoittaako tämä, että vain ”alikehittyneet” olennot, kuten punaniskat (tai varhaisempien elokuvien mustat ja alkuperäiskansat), voivat elää sopusoinnussa luonnon kanssa?

Joka tapauksessa, se, että Boorman totesi Kitisenrannan koulun haastattelussa pyrkineensä aina etsimään harmoniaa luonnon kanssa, juuri osoittaa vieraantuneisuutta luonnosta. Eläimen ei harmoniaa tarvitse etsiä mutta ihmisen tarvitsee.

Boorman von Baghin haastateltavana 12.6.2009. Kuvaaja: Santeri Happonen

Se on nyt sitten totta. Uusfasistisilla piirteillä kuorrutettu oikeistopopulismi vahvisti asemiaan läpi Euroopan, eritoten Italiassa, Tanskassa, Suomessa, Unkarissa ja Iso-Britanniassa. Vasemmiston yleiseurooppalainen kooma sen kun pitkittyi. Ja mitä teki Suomi? Suomi paikkasi tilannetta opportunisti-papilla.

Edessä viisi vuotta kiristyvää ulkomaalaispolitiikkaa, kovenevia valtiokontrolleja, härskiä markkinaliberalismia, eriarvoistavaa sosiaalipolitiikkaa, militaristista sotapolitiikkaa ja mitä luultavimmin myös yhä kritiikittömämpää vihreää kapitalismia.

Tämä kaikki lamatunnelmissa, ikään kuin alleviivaamaan sitä, kuinka vieraantunutta vasemmisto nykytodellisuudesta on. Edes laman varjossa, vaikka pöytä oli katettu ja mahdollisuudet tarjoiltu eteen, ei vasemmisto kyennyt uuusintamaan kannatuspohjaansa, saati laajentamaan sitä.

Tilanteen irvokkuus korostuu kun muistetaan, että viime vuosina on tuotettu poikkeuksellisen paljon vasemmistolaista itsekritiikkiä ja uusia keskustelunavauksia. Silti vasemmisto veti kampanjansa vanhoilla resepteillä, ellei jopa väsyneemmin.

”Omatuntosi ajattelee kuten me.” Iskulauseellaan vasemmisto halusi ilmeisesti muistuttaa, että se on laskenut aseensa, eikä enää taistele kapitalisteja ja pääomaa vastaan. Ilmeisesti se halusi myös korostaa moraalista luonnettaan hyvien ihmisten puolueena, joka ei tunne materiaalisten intressien kysymyksiä, ei ole kenenkään puolella, eikä ketään vastaan. Ehkä se halusi korostaa myös luonnettaan ajattelijoiden kerhona, jolta on turha odottaa muuta kuin märehdintää. Ja ehkä se kaiken päälle halusi ilmaista siveellisen luonteensa suomalaisen kulttuurieliitin seurapiirinä, jolle vasemmistolaisuus on ikuista paluuta Kom-teatterin lämpiöön ja kollektiivisiin lauluhetkiin.

Jos se näin halusi tylsistyttää kuoliaaksi koko työväen, niin se todellakin onnistui tehtävässään. Puolueettomaksi puolueeksi järjestäytyneenä arvopuolueena vasemmisto on tuomittu häviämään niin urbaania keskiluokkaa puhutteleville vihreille kuin rahvaan protestiäänet kerääville perussuomalaisillekin.

Vasemmistolaisten mielestä kriisissä eläminen on tietysti suoranainen totuus vasemmistolaisuudesta. Mutta onko näin? Eikö vasemmistoa ole luonnehtinut parhaina aikoinaan myös luja päämäärätietoisuus ja kollektiivinen organisoituminen? Olisiko siis ennemminkin niin, että on tullut korkea aika asettaa kyseenalaiseksi se uusvasemmistolaisuudeksi nimetty liberaali projekti, joka käynnistettiin 1960- ja -70 -lukujen aikoihin ja jonka jälkimainingeissa Vasemmistoliittokin sittemmin synnytettiin.

Eikö olisi yksinkertaisesti aika ottaa askel, ellei peräti kaksi, luokkakonflikteja korostavaan suuntaan? Eikö olisi aika todeta, ettei voi olla vasemmistolaista ohjelmaa ilman luokka-analyysia ja vastakkainasetteluja.

Eikö siis olisi aika palata idealismista materialismiin? Idealismissa vasemmiston on nimittäin aivan turha kilpailla vihreiden kanssa kun taas materialismi on ainoa ase oikeistopopulismia vastaan.

Materialistisen käänteen ei luulisi tuottavan edes ongelmia. Luetaanpa muutama sattumanvarainen uutinen:

”Huipputuloiset repäisivät kaulan muihin suomalaisiin”

”Yksi sosiaalityöntekijä auttaa jopa sataa perhettä”

”Työntekijät oireilevat entistä enemmän”

”Nyt ei säästy mikään”

”Maailman rikkaiden määrä nousi”

”Työpaikkailmoitusten vaatimukset koventuneet kymmenessä vuodessa”

Elintasoerojen nopean kasvun ja yritysmaailmaa palvelevan oikeistohegemonian aikana voisi kuvitella, että vasemmistolle olisi äärimmäisen helppoa osoittaa – ihan selkeällä suomenkielellä – keiden puolella ja keitä vastaan se seisoo.

Silti vasemmisto välttelee luokkapuhetta.

Minkään yksittäisen teeman nostaminen tai muu kosmeettinen nuorennusleikkaus ei vasemmistoa pelasta. Ellei vasemmisto kykene tarjoamaan työväenluokalle kättä pidempää – ellei se kykene toimimaan materiaalisten luokkaetujen ja vastakkainasettelujen puolesta – sen ainoaksi vaihtoehdoksi jää liittyä siihen kasvavaan seuraan, joka jo nyt rukoilee armoa selviytymisensä puolesta.

Siis mikä on suunnitelma seuraavaksi viideksi vuodeksi?

…

Ps. Jälleen hyvää kalaa hedelmiltä: Vallankumous tarvitsee japanilaista kuria

Ruotsin Piraattipuolueen menestys EU-vaaleissa täytyy pistää merkille eräänä tärkeimmistä vaalien tapahtumista.

Taivaalta voitto ei tipahtanut. Dagens Nyheter uutisoi jo huhtikuun lopulla Piraattipuolueen olevan lähes suurin puolue nuorimpien äänestäjien (18–29) keskuudessa, ja neljänneksi suurin vielä seuraavassakin ikäluokassa (30-44). Merkille pantiin jo tuolloin myös se, että huomattava osa kannattajista on naisia.

Piraattiliitto kommentoi osuvasti juuri EU-vaalien alla pidettyjen Ruotsin kouluvaalien vain kärkevöittävän kuvaa: ”Piratpartiet on ollut [koulu]vaalien ylivoimainen voittaja 28 ja 34 prosentin kannatuslukemilla … Piratpartiet sai enemmän ääniä kuin Ruotsin kaksi suurinta puoluetta, maltillinen kokoomus ja sosialidemokraatit, yhteensä.”

Juttu sisältää mehevän repliikin Ruotsin Piraattipuolueen puheenjohtajalta, Rick Falkvingelta. Tämä kommentoi blogissaan:

”On erityisen merkillepantavaa, kuinka itseään ’aikuisiksi’ kutsuvat reagoivat näihin tuloksiin”, Falkvinge jatkaa. ”Reaktiot ovat järjestään vähätteleviä. Kaikki nämä kouluvaalitulokset yritetään selittää olemattomiin tyyliin ’nuoriso ei ymmärrä’, tai että ’he ymmärtävät paremmin kun he tulevat äänestysikään’. Kyseessä on hämmästyttävän ylimielinen asenne. Toivottavasti se tosiasia, että nämä oppilaat ovat jo nyt äänestysikäisiä, toimii herätyskellona näille ylimielisille itseään aikuisiksi kutsuville. Sillä he itse ovat niitä, jotka ovat oppitunnin tarpeessa. He itse ovat niitä, jotka osoittavat jatkuvaa ylimielistä piittaamattomuutta kansalaisoikeuksista. Juuri tämä piittaamattomuus on ollut koko piraattiliikkeen kasvun perusta.”

Pankaa merkille Falkvingen asenne! Mitä se sanoo? Eikö se sanokin, että uudet commonsit on pakotettava voimaan. Eikä siis pelkästään sosiaalisena, vaan myös juridisena faktana, niin sanoaksemme.

Tiettyä kyynisyyttä ei Falkvingen asenteesta puutu, ja se tulee ihmiseltä, joka ymmärtää varmasti immateriaalisten commonsien luonteen yhteisöresursseina, joiden käytännön tuottaminen tapahtuu perimmiltään puhtaana vertaistoimintana. Silti hän peräänkuuluttaa taisteluasennetta taantumusta vastaan ja kehottaa hyökkäämään puoluepolitiikankin alueelle. Ilmeistä toiveikkuuttakin siis, ehkä jopa ennen kaikkea.

Onko kyse sitten piraattiliikkeen vesittämisestä? Eikö kaikki puolueisiin liittyvä ole myrkkyä liikkeille? Tuskinpa. Piraattien vaatimukset eivät ole syleltävissä kuoliaaksi aivan lähitulevaisuudessa. Hyökkäys puoluepolitiikkaan tulee varmasti vain kiihottamaan liikettä sekä antamaan sille poliittista suojaa. Hyvä kysymys sen sijaan on, jääkö puolue vain Pirate Bay:n saamien tuomioiden jälkeiseksi ”yhden asian aggressioksi”, vai kykeneekö se kasvamaan laajempialaiseksi tietoyhteiskuntapuolueeksi. Vähintään ilmiö osoittaa jo nykyisellään vanhan kaartin puolueiden jääneen pahasti jälkeen internet-yhteiskuntaan kasvaneiden ihmisten kokemusmaailmasta.

Rekuperaatiota tulee varmasti tapahtumaan, mutta vaikea piraattien taktiikkaan on vain kyynisesti suhtautua. Kyllä se ennemminkin lämmittää. Ei muuta kuin taantumus alta kölin ja tuulta purjeisiin!

Piraateille kymmenen pistettä ja papukaijamerkki!

Lähteet:

Piraattiliitto 3.6.2009, Piratpartiet ylivoimainen ykköspuolue koululaisten keskuudessa, http://piraattiliitto.org/uutiset/2009/06/piratpartiet-ylivoimainen-ykkospuolue-koululaisten-keskuudessa

Yle 29.5.2009, Ruotsin piraatit ovat rynnimässä voimalla Brysseliin, http://yle.fi/uutiset/ulkomaat/article766279.ece

Dagens Nyheter 29.4.2009, Unga väljare kan ge Piratpartiet EU-mandat, http://www.dn.se/fordjupning/europa2009/unga-valjare-kan-ge-piratpartiet-eu-mandat-1.855936

Niin kauan kesti ennen kuin JJK teki avausmaalinsa Veikkausliigassa. JJK:n historiallisen ensimmäisen osuman Veikkausliigassa viimeisteli Mika Lahtinen ottelussa Rovaniemen Palloseuraa vastaan 14.5.2009. Seurapomo Joni Vesalainen oli luvannut tarjota pullakahvit kaikille RoPS-ottelun lipun ostaneille, jos JJK ei tekisi maalia. Niinpä JJK:n maalitilin avauduttua helpottuneen yleisön joukossa yksi mies oli varmasti muita vieläkin huojentuneempi.

Tehottomuudesta huolimatta (kaksi tehtyä maalia viidessä ottelussa) JJK:n alkukausi on ollut positiivinen. Pitkään kestäneen maalittomuuden rinnalla on huomioitava, että vastustaja (KuPS) teki JJK:n verkkoon maalin vasta kolmannessa liigaottelussa. Urheilulehtien kausiennakoissa JJK:lle povattiin yksipuolisesti sarjan viimeistä sijaa. Putoamista JJK ei vältä ottamalla pisteitä vain tasapeleistä, mutta tasapelit koviakin joukkueita (TPS, FC Haka, HJK) vastaan osoittavat, että kukaan ei voita jyväskyläläisiä helposti ja että marginaalit ovat pieniä. Huolestuttavasti voitto ei ole kuitenkaan ollut vielä edes kovin lähellä: JJK ei ole ollut johtoasemassa yhdessäkään ottelussa. Tosin RoPS-ottelun loppupuolella 1-1 -tilanteessa korealaisvahvistus Nam Ik Kyung laukoi tolppaan.

Yhtenä syynä melko hyviin tuloksiin kotikentällä ovat jotkut (esim. HJK:n valmentaja Antti Muurinen) pitäneet sitä, että huonokuntoinen kenttä ei suosi taitavampia (?) vierasjoukkueita. Jos näin on, niin kentän kunnon parantuessa JJK joutuisi kotonaan suuriin vaikeuksiin kovimpia joukkueita vastaan. Piikkinä HJK:lle on kuitenkin todettava, että sillä on omat säälittävät ongelmansa ja piirteensä: HJK:ta 1968-1984 edustanut eurovaaliehdokas Atik Ismail päätti katkaista siteensä seuraan ja jakaa pois vanhat mitalinsa, paitansa ynnä muut saamansa huomionosoitukset. Syynä on se, että HJK ei myynyt entiselle suurpelaajalleen mainosaikaa kolmeen kotiotteluun. Ismail on todennut joutuneensa poliittisen syrjinnän kohteeksi, sillä porvariehdokkaiden mainokset ovat kyllä HJK:lle kelvanneet. (Ks. Kansan Uutisten artikkelit aiheesta: www.kansanuutiset.fi/scripts/edoris/edoris.dll?tem=lsearchart&search_iddoc=1871047 ja www.kansanuutiset.fi/scripts/edoris/edoris.dll?tem=lsearchart&search_iddoc=1874763.)

JJK on pelannut kolme kotiottelua ennen tulevan lauantain (23.5.) Honka-ottelua. Näiden otteluiden perusteella Megafonin jalkapalloreportterin suhtautuminen jyväskyläläiseen yleisökulttuuriin on ristiriitainen. Määrällisesti tulokset ovat erittäin hyviä: Hakaa vastaan 3232, RoPSia vastaan 2421 ja HJK:ta vastaan 4022 silmäparia. Otettakoon vaikka vertailuksi Tampere, kolme kertaa suurempi kaupunki, jossa yleisömäärät Veikkausliigassa ovat tällä kaudella olleet vähän yli kahden tuhannen. Toki yleisön uskollisuus mitataan kunnolla vasta pidemmällä aikavälillä.

Määrä ei kuitenkaan merkitse kaikkea. Jos laadullisena mittarina käytetään organisoitunutta kannattajatoimintaa, niin Jyväskylä on todellakin edelleen lapsen kengissä. Suorastaan häpeällistä on, että ensimmäisessä kotiottelussa (FC Haka) ei ollut edes katsomonosaa, jossa kannattajat olisivat saaneet seistä. No, tämän takana ei toki ollut seuran tahto vaan tekniset seikat (ks. www.fcjjk.com/fi/uutiset/uutinen/?id=466&selArticle=1041). Järjestäytyneen kannattajatoiminnan kohtalo ei kuitenkaan ole kiinni tällaisista yksittäisistä kömmähdyksistä vaan järjestäytymisen tasosta, ja siinä on toistaiseksi jyväskyläläisen yleisökulttuurin heikko kohta. ”Harjun poikien” lyhyen aikakauden jälkeen kaivataan katsomoon uusia kykyjä ja uusia ideoita.

Jera ja Jyri Hännisen Kallis köyhyys (WSOY, 2008) oli viime syksyn tapauksia. Kirjaa hehkutettiin Hesarista Voimaan.

Tokihan kirjalla ansionsa onkin. Se on lennokasta kieltä, joskin sortuu ärsyttävän usein pikkunäppäryyteen. Se ei ole kauhean pitkä, joten sen lukee kiireenkin keskellä. Se puhuu suomea ja se osaa syyttää poliitikkoja. Kustantajan populistinen unelma, jonka myynti on taattua.

Sisällöllisesti kirjan pahin kompastuskivi on sisällöttömyys. Ei se täydellistä ole, mutta pistää silmään. Yhteiskunta-analyysia ei kirjasta löydy, mutta moralismia ja panettelua senkin edestä. Kiusallisimpia hetkiä ovat lonkilta heitetyt loat ja kulttuurikriittiset maalailut – uskontokuntien välisistä nokitteluista puhumattakaan.

”Ruoka on tämän helposti pitkästyvän sukupolven kollektiivinen fetisismi. Onnellisen elämän salaisuus on oraalisissa nautinnoissa. Ja koska tupakka on vaarallista ja suuseksi epätasa-arvoista, mutta suuta ei viitsi pitää tyhjän panttina, on jäljellä enää syöminen. Kaikkea pitää maistaa, sillä kaiken voi oksentaa. Ruoka ei ole enää ruokaa, ei samalla tavalla ravintoa kuin pettuleipä-sukupolvelle, ehei, ruoan tulee olla nautinto.”

”Lukuisten muodonmuutosten vasemmistoliitto on demareiden naiivi pikkuserkku. Loiston päivänsä puolue koki, kun se rakastui katu-uskottavaan Suvi-Anne Siimekseen. Traagista kyllä, kyseessä oli yksipuolinen romanssi. Sellaiset aina päättyvät, kahdeksan vuoden kuherruskuukauden jälkeenkin. Suvi kenties vinkaasi itselleen silmää ja lausui: ’Rakkaus ei tasa-arvoista olla voi. Siks se olen mä, joka ensin sanoo moi.’ Ja kunnon ortodoksina kiitti Jumalaa siitä, että malja oli tullut täyteen.”

Luonnollisesti pelissä ovat myös argumentit siitä, kuinka sosiaaliturvajärjestelmän asiakkaat ”ovat pelkkiä nimiä jossain osoitteiden takana, eivätkä ihmisiä, joilla olisi kasvot, menneisyys, ja inhimillisen hädän värittämä nykyhetki”. Kun päälle vielä paljastetaan, että ”empatia on poissa muodista”, onnistuu kirja tekemään juuri sen, minkä kaikki inhimillisempää, ihmisläheisempää, ihmisystävällisempää jne. peräänkuuluttavat hätähuudot. Kolkuttelemaan kultturellin kukkaisvasemmiston ja keskiluokan huonoa omatuntoa. Ei muuta.

Mutta mitäpä muuta voisikaan odottaa kirjoittajilta, jotka ilmoittavat punastelleensa leipäjonossa.

Kirjan sisällöllisimmät osuudet on helppoa listata. 1) Kuvaus luottotietojärjestelmästä, perintäfirmoista ja köyhille suunnatuista maksullisista palveluista. 2) elintasoerojen kärjistymistä koskevat tilastolliset faktat (kirjan lopussa kokonainen tietopankki) sekä viittaukset reaalipoliittisiin päätöksiin, joilla kärjistyminen on tuotettu, 3) Matti Vanhasen haastattelu, jossa esille tulee liirum laarumin lisäksi koko joukko katteetonta lupailua SATA-komitean tehtailemista ”kokonaisvaltaisista muutoksista” – unohtamatta tietenkään sitä hellyttävää sanastoa, jolla meistä ihmispoloista tehdään ”autettavia”.

Annettakoon kirjoittajille kuitenkin armoa, sillä ehkä he eivät tiedä, mitä he tekevät. Kun keskiluokasta kajahtaa, ei pidäkään odottaa liikoja. Kaikesta huolimatta kirja antaa panoksensa luokkayhteiskunnasta käytävään keskusteluun. Onhan se vittumaista, että yhä useampi elää köyhyydessä keskellä yltäkylläisyyttä.

Siis parempi kuin ei mitään. Köyhän alaluokan synty on fakta, joka alkaa näkyä jopa valtamedioissa lamauutisoinnin myötä. Helsingin sanomat noteerasi juuri, kuinka Myllypuron leipäjono on kasvanut lyhyessä ajassa alle 700:stä lähes tuhanteen. Uutiset kertoivat myös pienituloisten ja erityisesti opiskelijoiden kiristelevän ahkerasti kukkaron nyörejään. Tilannetta pahentaa hankaloitunut kesätyötilanne.

Talouskriisi koskettaa vakituista työvoimaa irtisanomisten, lomautusten ja työajan lyhentämisen muodossa. Joustavaa työvoimaa se koskettaa paradoksaalisella tavalla. Yhtäältä epätyypillisten työsuhteiden käyttö vähenee ja joustotyövoimaa jää työttömäksi. Toisaalta yritykset turvautuvat entistä enemmän esimerkiksi vuokratyövoiman käyttöön. Laman jäljiltä voimme odottaa työmarkkinoilla olevan runsaasti pelokasta työvoimaa, joka joustaa lakiakin enemmän. Entistä useammat yrittävät työllistää itse itsensä yrittäjämuotoisissa töissä.

Tällaisia kehityskulkuja on ennakoitu moraalista paatosta mobilisoivammin prekariaattikeskustelussa – jonka takana ovat prekaarit itse.

Marx herjasi kerran, että The Economist -lehdessä hallitseva luokka lörpöttelee itselleen. Samaa voisi sanoa Elinkeinoelämän valtuuskunnan (EVA) julkaisuista. Uudessa julkaisussaan, EVAn globaalit skenaariot, porvaristo yrittää ennustaa tulevaisuutensa. Mahdollisia skenaarioita EVA näkee neljä:

1. ”Länsi luo nahkansa”
2. ”Kiinalaista kapitalismia”
3. ”Blokkien taisto”
4. ”Stimulus ja romahdus”

Ensimmäinen vaihtoehto on toiveikkain. Se on myös puhtaan utopistinen (ja obamanaaninen), sillä siinä oletetaan kapitalismi, jota ohjaavat voitontavoittelun sijaan ”arvot”. Siinä elvytys on onnistunut Yhdysvaltain johdolla, ja samalla Eurooppa on kehittynyt stabiiliksi talousmahdiksi, jossa vallalla on eettinen markkinatalous. Energiaa riittää loputtomiin, sillä ydinvoimaa on rakennettu niin paljon, ettei metsäteollisuuspamppujakaan enää harmita, ja kaiken lisäksi turvallisuus on taattu, sillä Suomi on liittynyt Natoon.

Toisessa skenaariossa talouden painopiste on siirtynyt Aasiaan ja OPEC-maihin. Talous kasvaa, ja vauraus lisääntyy uusien markkinoiden ja uuden kiinalaisen keskiluokan myötä, mutta demokratia ja ihmisoikeudet on unohdettu historian romukoppaan.

Kolmannessa skenaariossa valtiot ovat valinneet taantumantorjuntakeinoksi protektionismin. Tämä on ajanut maailmantalouden syvään lamaan. Samalla ääriliikkeet, muukalaisviha ynnä muut epäliberaalit inhottavuudet tekevät elämästä ikävää.

Viimeisessä skenaariossa elvytystoimenpiteet ovat epäonnistuneet ja täydellinen romahdus on todellisuutta. Kolmas maailmansota syttyy hetkenä minä hyvänsä. Tämä viimeinen apokalyptinen skenaario tuleekin lähelle Marxin asettamaa vaihtoehtoa molempien luokkien yhtäaikaisesta tuhosta. Marxin toinen vaihtoehto on toki EVA:lle käsittämätön.

Skenaarioiden eroja kiinnostavampaa on ehkä se, mikä niille kaikille on yhteistä. Ensinnäkin, kaikki skenaariot tulisi nähdä Meille Suomalaisille haasteena ja mahdollisuutena. Lisäksi kaikkia yhdistää kova kilpailu osaajista ja osaamisesta – siis inhimillisen pääoman hallinnoinnista. Kuten puhuessaan historiasta, myös puhuessaan tulevaisuudesta, ei porvaristo näe nykyisiä pakkomielteitään pidemmälle – oli sitten kyse muodissa olevasta johtamisopista taikka käytössä olevasta strategiasta tyydyttää samaa vanhaa ”lisätyön sudennälkää”.

EVAn skenaarioita voi ihmetellä osoitteessa http://eva.fi/index.php?m=2&show=373