Category — Blogi

Clint Eastwood: Gran Torino

Clint Eastwood on vanhoilla päivillään saavuttanut yleisesti tunnustetun ja arvostetun elokuvantekijän aseman. Tie on ollut pitkä ja kivinen. 1960-luvulla amerikkalainen elokuvakritiikki suhtautui usein kielteisesti Eastwoodin tähdittämiin spaghettiwesterneihin, koska niissä italialainen ohjaaja Sergio Leone tunkeutui pyhälle, amerikkalaisille kuuluvalle genre-alueelle. Kielteistä suhtautumista siivitti se, että elokuvat olivat vailla moraalisesti hyveellisiä sankareita, jollainen lännenelokuvissa perinteisesti kuului olla.

1970-luvulla taas Dirty Harry -sarjan hyökkäys ”liian liberaalia ja suvaitsevaa” poliisi- ja oikeusjärjestelmää vastaan herätti liberaalien kriitikoiden paheksunnan. Heidän näkemystensä mukaan eastwoodilainen sankari toimi liikaa lain kirjaimesta välittämättä, tekemällä laista ja voimankäytöstä saman asian – ja avaten siten tilaa fasismille. (Me megafonilaiset toki tiedämme, että tällainen käsitys voimankäytöstä, laista ja suvereniteetista on yksinkertaisesti materialistinen totuus, siinä kaikki.)

Ongelmat jatkuivat 1970- ja 1980-luvun vaihteen ”junttielokuvien” (esimerkiksi Mies San Fernandosta ja Lällärit lakoon) vähäisen arvostuksen myötä. Eastwoodia tämä tuskin paljon hetkautti, sillä tuotannot vaihtelivat edelleen ”kansanomaisten” ja ”taiteellisesti arvostettujen” välillä, vaikkakin myös taiteellinen arvostus oli laskusuunnassa. 1990- ja 2000-luvuille tultaessa Eastwood on, itsestäänselvistä syistä, keskittynyt entistä enemmän ohjaamiseen ja saavuttanutkin paljon menestystä (mainittakoon ennen kaikkea vaikuttava Menneisyyden ote).

Gran Torino on Eastwoodin ensimmäinen valkokangasesiintyminen näyttelijänä sitten Million Dollar Babyn. Eastwood on edelleen sama vanha konservatiivi, mutta enää tämä ei tunnu herättävän sen kummempia tunteita kritiikissä tai julkisessa keskustelussa. Kuka voisikaan vastustaa arvokkaasti vanhentunutta näyttelijä-ohjaajaa, jonka kasvot ovat lähtemättömästi tallentuneet filmihullujen tajuntaan? Jos Gran Torino olisi jonkun muun tekemä, sitä luultavasti kritisoitaisiin siitä, että se nostaa sankariksi hahmon, joka esittää jatkuvalla syötöllä rasistisia nimittelyitä ja vaalii rodullisia stereotypioita.

Eastwoodin Gran Torinossa esittämä Walt Kowalski on eläköityneen, konservatiivisen ja sotia käyneen miestyöläisen perustyyppi. Kowalskille mieheyttä määrittävät työ, auto ja vaimo. Mies puhuu suoraan mutta ronskisti. Koska mies on isänmaallinen, hän sotii kun käsketään, syytä tarkemmin kysymättä. Mies tekee miehen töitä, kunnes jää eläkkeelle ja keskittyy kaljan juomiseen kuistilla. Mies ei usko hömpötyksiin niin kuin uskontoon. Miehellä on varastossa työkaluja ja hän pitää huolen talon ja pihan kunnossapidosta. Eikä mies missään nimessä mene treffeille bussilla.

On toki kyseenalaista yhdistää Eastwoodin valkokankaalla esittämien hahmojen ominaisuuksia yksiselitteisesti Eastwoodiin itsensä. Ei taide ole tietenkään näin yksinkertaista. Mutta Eastwood ei kuitenkaan ”pelkästään” kerro tarinaa vaan hän myös ottaa selvästi moraalisesti kantaa niin sanottujen perinteisten arvojen puolesta. Eastwoodille nämä arvot vaikuttavat tarkoittavan sitä vanhaa kunnon Amerikkaa, jossa yhtäältä työtä ja ydinperhemallia kunnioitetaan ja jossa toisaalta kansakunnan monikulttuurisuus on vahvuus, kunhan kaikki omaksuvat amerikkalaisen elämäntavan ja unelman. Perinteisiin arvoihin siis ei kuulu rasismi vaan monikulttuurisuus.

On myös tärkeää huomata, että ikääntymisen myötä Eastwoodilla on entistä enemmän itseironiaa. Tämä ei tarkoita ainoastaan sitä, että lähes 80-vuotiasta action-näyttelijää ei kukaan voisi ottaa tosissaan, vaan kyse on myös siitä, että Eastwood ivailee juuri konservatiivisuudelle. Osoittautuu, että härskin ja solvaavan ”miehisen puheen” taustalla on itse asiassa vaiettu pelon ja kiinnostuksen sekainen suhde homoseksuaalisuuteen. Osoittautuu myös, että rasistiset stereotypiat ovat alkeellisia käyttäytymismalleja ja epävarmuutta omasta itsestä. Poliittisen korrektiuden ”sääntöjen” rikkominen ei ole rohkeaa välinpitämättömyyttä säännöistä vaan sääntöjen ehdoilla tapahtuvaa sääntöjen rikkomista. Tympeästi murahtelevalle jurolle Kowalskille on kivuliasta huomata, kuinka naapurin hmongilaisissa juhlissa shamaani tulkitsee oikein häntä kalvavan yksinäisyyden ja tuskan.

Kuulostaako tämä kaikki tylsältä humanistiselta kasvukertomukselta, jossa konservatiivinen Korean sodan veteraani oppii naapureihinsa aidosti tutustumalla, että jotkut vinosilmätkin ovat okei? Vai kuulostaako se vanhalta tutulta kertomukselta monikulttuurisuuden riemuvoitosta: saat olla sitä mitä olet ja säilyttää perinteesi (niin naurettavia kuin ne kenties ovatkin), kunhan omaksut sen, että ”maassa eletään maan tavalla” – siis menet töihin ja olet kunnolla. Näitä perusasioita Eastwood opettaa naapurin hmong-perheen nuorille ja tekee näistä oikeita amerikkalaisia.

Gran Torino on kaikkea tätä, mutta samalla siitä on mahdotonta olla pitämättä. Eastwoodin konservatismi on aina ollut ihmiskasvoista konservatismia. Siihen on aina kuulunut perusmaterialistinen lähtökohta, minkä vuoksi uskonto on aina ollut Eastwoodille toisarvoista. Fundamentalistista tai rasistista konservatiivia hänestä ei saa tekemälläkään. Esimerkiksi suomalaiseen ”monikulttuurisuuskriittiseen” suuntaukseen, joka ei osaa olla piilottamatta käsityksiään rotujen tai etnisyyksien luontaisista geneettisistä ominaisuuksista, verrattuna erot ovat siis selvät.

Amerikkalaisen unelman idealismia lukuun ottamatta eastwoodilainen multikulturalismi ei täytä mitään idealistisia tunnusmerkkejä. Esimerkiksi se, miten hän esittää valkoisten ja afroamerikkalaisten suhteet, on tässä valaisevaa. ”Bro”-sanalla mustia tervehtivä valkoinen hoppari on säälittävä, koska hän ei tajua, että mustilla on hyvä syy olla pitämättä hänestä. Valkoisten on parempi pysyä poissa mustien alueilta, ettei tule ilman syytä hakatuksi – vaikka siten juuri toisen alueelle meneminen, siis oma tyhmyys, on riittävä ”syy”. Etnisesti määritettyjen territorioiden välinen kamppailu on ikuista, mutta ei siksi, että etniset ominaisuudet olisivat ikuisia, vaan siksi, että juuri tällainen ennakkoluuloja viljelevä ihmisluonto on eastwoodilaisittain ikuista.

Eastwood ei siis ole myöskään liberaali multikulturalisti. Juuri tässä hän eroaa Hollywoodin mainstreamin liberaaleista ja fragmentaarisista monikulttuurisuuselokuvista, kuten Crash. Ja juuri tästä syystä hän miellyttää megafonilaista kommunistista positiota. Mielummin materialistinen konservatiivi kuin idealistinen liberaali – ainakin elokuvataiteessa.

Jos Eastwoodia jostain asiasta voisi kritisoida, niin yksi on ainakin se, että hän edelleen ohjaustöissään alleviivaa liikaa. Million Dollar Baby esitteli meille nyrkkeilijän sosiaalipummiäidin, joka näkee tyttärensä urassa pelkästään hyötymismahdollisuuden. Gran Torinossa vastaavalla tavalla vastenmielisiä ovat Kowalskin lapset ja näiden perheet, varsinkin pojantytär, joka näkee isoisässään vain toivottavasti mahdollisimman pian kuolevan ja mahdollisimman paljon perintöä jättävän ikälopun vanhuksen. Näiden hahmojen vastenmielisyys olisi tullut selväksi vähemmälläkin alleviivaamisella, mutta ehkä juuri tästä alleviivaamisesta konservatiivin tunnistaa.

Siis sama vanha konservatiivinen Eastwood. Joissain asiassa hän on kuitenkin muuttunut. Ikääntyessään Eastwood on alkanut esittää entistä enemmän itsesyytöksiä täynnä olevia hahmoja. Väkivallasta huonoa omaatuntoa kantava sankari on väkivaltaisilla elokuvilla maineensa luoneen Eastwoodin kohdalla suuri paradoksi, mutta juuri tämä on ollut hänen sankariensa perusominaisuus useassa myöhäisen kauden työssä, mainittavimpana western-testamentti Armoton. Million Dollar Baby ja Gran Torino jatkavat samalla linjalla. Sotaveteraani Kowalskin unohtumaton viisaus on, että traumoja ei aiheuta käskyjen noudattaminen vaan se, että saa mitalin jostain, mitä ei ole käsketty tekemään.

(Tässä vaiheessa varoituksen sana: jos et ole nähnyt Gran Torinoa ja aiot sen katsoa, älä lue loppuun saakka.)

Toinen merkillepantava muutos on se, kuinka Eastwoodin perusproblematiikka on siirtynyt vihollisen tuhoamisesta itsen tuhoamiseen – toisin sanoen vastakkainasettelun logiikasta uhrin logiikkaan. Perusmaterialistisesta tilanteen ratkaisusta vihollisen tuhoamisen kautta Clintwood on edennyt käsittämään uhraamisen tekona, jolla tavoite saavutetaan. Ja kukapa muu kuin vanha, itsesyytösten painolastin saastuttama sankari voisi olla valmiimpi uhraamaan itsensä muita suojellakseen. Mikäli itsensä uhraaminen merkitsee ”toisen posken kääntämistä”, niin paradoksaalisesti juuri tämä vie uskontoon kielteisesti suhtautuvan Kowalskin yhteyteen kristillisen ajattelun kanssa.

Hieman samasta aiheesta olemme Megafonissa kirjoittaneet aiemmin.* Uhraaminen esiintyy myös Slavoj Zizekin kristinuskoa käsittelevissä kirjoissa tekona, joka muuttaa tilanteen koordinaatit ja määrittää kokonaan uudelleen asian, jota uhraus koskee. Kristinuskossa uhraus juuri tällä tavoin rikkoo ajatuksen teon ja rangaistuksen välisestä tasapainosta. Mutta vastaako Kowalskin uhraus tällaista uhrauksen mallia? Ilmeisesti ei, koska Kowalski ei uhraa tai määrittele uudelleen itse asiaa, eli perinteisten amerikkalaisten arvojen jatkumoa. Kowalskin uhraus on perikonservatiivin uhraus, eastwoodilainen uhraus.

* Ks. artikkeli ”Kirkon on muututtava armeijaksi” ja osuus ”Äärimmäinen uhraus”.

Leninin mielestä – näin väitetään – inflaatio on varmin ase kapitalistisen järjestelmän kaatamiseksi. Mielipiteen aitoudesta on usein väitelty. Keynesin mielestä tosiaan Lenin olisi näin väittänyt. Negrin mielestä ajatuksen takana oli Preobrazhenski.

Inflaatio on yleensä ollut vallalla tilanteissa, joissa kumouksellisilla liikkeillä ja työläisillä on ollut vahva neuvotteluasema. Palkankorotusvaatimukset ovat nostaneet kiertävän rahan määrää, ja samanaikaisesti poliittinen järjestelmä on kärsinyt uskottavuuden puutteesta, mikä on aiheuttanut sen, että valtio ei ole kyennyt takaamaan rahan arvon pysymistä. Kriisi ei siis ole ollut työläisille katastrofi vaan mahdollisuus: mahdollisuus nostaa kulutusta, mahdollisuus horjuttaa poliittista järjestelmää.

Perinteinen vasemmisto on aina suhtautunut moralisoiden talouskriiseihin. Se on korostanut kapitalistien ja työläisten – kansakunnan – yhteistä etua, työllisyyttä ja vyönkiristämistä. Inflaatio on kaiken pahan alku, koska se kyseenalaistaa vakauden ja pakottaa työläisiä toimimaan kapitalisteja vastaan kaikkialla – ihan omalla työpaikallaankin – saadakseen itselleen isomman osan kakusta, jonka toinen puolisko on palkka ja toinen voitot. Inflaation vallitessa keskitetyillä, hallituilla ja maltillisilla tuloratkaisuilla ei ole jalansijaa. Kaikessa yksinkertaisuudessa kapitalistisessa yhteiskunnassa luokkataistelu on taistelua palkkojen ja voittojen suhteellisesta osuudesta. Suuri illuusio on tietenkin ollut ajatus voittojen ja palkkojen samanaikaisesta noususta. Tietenkin ne voivat nousta samanaikaisesti absoluuttisesti, mutta suhteellisuus on se, mikä kiinnostaa: luokkataisteluteoria on tässä mielessä suhteellisuusteoria.

Poliittisen voiman ollessa kapitalistien käsissä on yleensä eletty hallitun rahapolitiikan aikoja. On eletty aikoja, jolloin työläisten tulot ovat kasvaneet maltillisesti (eli olemattomasti) ja kapitalistien voitot ovat kasvaneet eksponentiaalisesti. Rahamäärä on pysynyt kurissa, koska se on riistetty proletaareilta ja sijoitettu uudestaan kapitalistien toimesta pääomana. Tällaiset ajat eivät tietenkään ole ikuisia. Kapitalismi on ajautunut säännöllisesti kriisiin.

Kapitalististen kriisien syy on ollut aina työväenluokka. Nykyisen kriisiin syyllisiksi on osoitettu usein pankkiirit ja kapitalistit. Tämä on tietenkin propagandamielessä täysin oikea väittämä. Tosiasiallisesti nykyisen kriisin syy on työväenluokan tarpeiden kasvattaminen. Työläiset ovat onnistuneet lunastamaan – kylläkin velan muodossa – tulevien vuosikymmenien palkat, esimerkiksi asuntojen ostoa varten. Samanaikaisesti työväestö on lisännyt sekä vapaa-aikaansa että liikkuvuuttaan. Luottojärjestelmä on pitänyt rahan arvon kasassa ja estänyt inflaation muodostumista. Kulutus on toteutunut lisäämällä todellisuudessa kiertävän rahan määrää ja ohjaamalla saman rahamäärän takaisin kapitalisteille pääoman muodossa. Autoa pätkällä ostava proletaari ei edes näe niitä rahoja, jotka hän lainaa ja jotka ohjautuvat luottojärjestelmän kautta autotehtaan kapitalisteille, jotka lunastavat välittömästi voitot ja sijoittavat pääomat tuotantoon. Tällaisessa järjestelmässä inflaatiota – perinteisessä muodossaan – ei voi syntyä.

Moraalinvartijat tietenkin ajattelevat, että jossain vaiheessa velat on maksettava pois. Työläiset ajattelevat, että kerran laajennettua tarpeiden maailmaa ei tarvitse enää palauttaa kurjuuteen.

Kapitalistien reaktio on tietenkin ollut raju, kun he ovat huomanneet, että työläisten tarpeita ei voi rajoittaa: asuntolainasta autolainaan, kulutusluotosta pikavippiin. Tämän huomattuaan kapitalistit ovat sulkeneet rahahanat, sen mielipuolisen ajatuksen riivaamina, että työläiset voisivat yllättäen lopettaa kulutuksen, jonka he ovat saavuttaneet, ja alkaa tekemään töitä. Rahahanoja on suljettu, koska nyt pitäisi tehdä töitä eikä elää velaksi.

Tämä on aiheuttanut työväenluokassa rajua kulutuksen vähenemistä, eli deflaatiota. Kierrossa olevan rahan määrä on kutistunut. Ihmiset pelkäävät työpaikkojen, asuntojensa ja kaiken muun puolesta, ja siksi eivät uskalla ottaa vielä yhtä askelta eteenpäin. Deflaatio on ollut tunnusomainen oikeistolaisille diktatuureille. Kansallissosialistinen Saksa kykeni 1930- ja 1940-luvuilla alentamaan työläisten kulutusta, pakottamaan heidät säästämään valtion obligaatioihin, joilla se sitten rahoitti sotilaallista varustelua taaten samanaikaisesti täystyöllisyyden, juuri asevarustelun ansiosta. Voin sijasta saksalaiset työläiset kuluttivat margariinia, ja saatavissa oleva proteiinimäärä oli 1910-luvun tasolla.

Paljon puhutaan miljardeista ja elvytyksestä. Näiden miljardien tarkoitus on elvyttää kapitalistien lompakkoa ja samalla pakottaa työläiset töihin ja alentamaan kulutustaan. Se, mitä elvytetään, ei ole kulutus vaan työllisyys ja riisto. Tällaisessa tilanteessa – tietenkin – proletaarinen vaatimus ei voi olla muu kuin hallituksien ja pankkien pakottaminen ohjaamaan rahat palkkoihin: sitä kautta elvytämme kaikki proletaarista rikkautta ja valtaa. On ymmärrettävä, että nyt on tilaisuus, ensimmäinen kerta pitkiin, pitkiin aikoihin, elvyttää unelmaa vallankumouksesta ja sosialistisesta taloudesta: kapitalistiset yritykset nurin ja kaikki valta neuvostoille. Jos kapitalisti vetäytyy, tehtaat ja työpaikat vain työläisten yhteiseen omistukseen. As simple as that.

Tästä on kyse Murrostorstaina 2009. Onko tosiaan niin, että meidän on alistuttava deflaatioon, vain onko niin, että juuri se suuri rahamäärä, jonka valtiot ovat tuottamassa, on edelleen saatava työläisten kulutukseen? Kulutukseen, joka samalla kun se kasvattaa proletaarisen kulutuksen määrää, myös horjuttaa poliittista valtaa osoittamalla, että valta on nyt siirtymässä uusiin käsiin. Siitä on kyse Murrostorstaina 2009. Siksi jokaisen on oltava mukana rakentamassa tätä liikettä. Rahapaperia kuin konekivääritulta, kuten sanoi, ja siitä olemme varmoja, toveri Preobrazhenski.

Nykyään osa Jyväskylää oleva Säynätsalo, 1800-luvun lopulla perustettu tehdasyhdyskunta tunnetaan yhtenä Suomen punaisimmista paikkakunnista, luonnonkauniista työväen saaristolaisasuinalueista ja Alvar Aallon suunnittelemasta kunnantalosta. Savupiipputeollisuudella ei mene hyvin, Finndomon talotehdas lopettaa toimintansa kesällä 2009 ja UPM-kymmenen vaneritehdas on lomauttanut kaikki työntekijät vuoden 2009 loppuun saakka.

Vahvasta työväenkulttuuristaan tunnetusta Säykistä on viimeisen vuosikymmenen aikana tullut merkittävissä määrin hienoa musiikkia. Mm. legendaarisen reggaeryhmän Laulurastaan, Puppa J & Tasottavien ja Profeetan & Uuden maailmanuskonnon juuret ulottuvat Säynätsaloon. Työväenseura Säynätsalon Riennon pelipaita ko. orkesterien soittajien päällä ei ole harvinainen näky.

Yksi skenen tähdistä, nyttemmin helsikiläistynyt Puppa J on juuri julkaissut soololevynsä Oi aikoja! Puppa J:n ura sisältää lukuisia julkaisuja sekä satoja keikkoja niin soolona kuin fiittaamassa Suomen reggaepiirien lähes jokaista bändiä ja soundsystemiä. Mutta vasta nyt Asan Rohis Musica-levymerkillä julkaistu Oi aikoja! –levy tuo esille Puppa J:n monipuolisuuden laulajana ja lauluntekijänä. Levy sisältää 11 biisiä tyyliskaalan liikkuessa reggaen, rapin, kansanmusiikin, iskelmän, psykedeelisen rockin ja akustisen nuotiomusiikin välillä.

Levyn avaa haitarilla säestetty ja Asan viimeisten levyjen kansanmusiikkia ja rappia yhdistävää tyyliä muistuttava Noitatyylei. Prekariaatin mielenmaisemissa liikutaan mm. biiseissä Omat jalat,Santa Maria ja Herra vartija. Proleaiheita käsitellään myös kappaleissa Ulosottoanthem, Lähiörakkaus (jossa fiittaamassa Raappana), Jossain Joskus Jotenkin ja Huolii. Vapun lähestyessä voi fiilistellä yhtä levyn hienoimmista kappaleista, Vappumarssi, jossa lauletaan mm:

Vappumarssi, mutsi kantoi mua
Taisin maailmaan silloin rakastua
Vallankumous ei oo kuollut, se elää vieläkin..
Sekä täällä et sielläkin..

Puppa J @ Myspace: http://www.myspace.com/puppaj

Megafonin lentävä kirjeenvaihtaja todisti tänään kummallista selkkausta Tampereen yliopiston Linna-rakennuksen eteisaulassa. Kirjeenvaihtaja oli tullut viattomalle päiväteelle erään Megafonissakin vilautelleen ”käsityö- ja askartelualan” palkattoman ammattilaisen kanssa, ja olipa kirjeenvaihtaja jopa välttänyt tapaamisesta koituvat taloudelliset menetykset, sillä paikalla oli onnekkaasti kahvitarjoilua. Halpa on hyvää, ajatteli kirjeenvaihtaja ja vaihtoi teen kahviin. Eikä osannut odottaa, että kahvin lisäksi tarjottaisiin draaman kaarta.

Kahvituksesta vastasivat opiskelijat, jotka jakoivat kriittistä informaatiota Sodexosta, yliopiston ruokahuollosta vastaavasta yrityksestä, joka tunnetaan paremmin yksityisten vankiloiden ja säilöönottokeskusten muonituksesta, jopa omistamisesta.

Yrityspartnerin kritisoiminen ei ilmeisesti ilahduttanut yliopistohallintoa. Ensin häätöä tuli hoitamaan vahtimestari, sitten stevari. Opiskelijat eivät totelleet kehotuksia – tietenkään. He ilmoittivat voivansa siirtyä Sodexon välittömästä läheisyydestä, mutteivät Linnan aulasta. Tämä ei riittänyt stevarille, jonka ohjenuorana oli hallintojohtajan Lahden linjaus: Sodexoa koskevaa informaatiota ei saisi levittää missään yliopiston tiloissa.

Kirjeenvaihtaja haki toisen kupillisen ja mietti, tarkoittaako linjaus siis, ettei Sodexon toiminnasta saa puhua edes luennoilla… Ajatukset katkesivat poliisin tuloon.

”Poliisit yliopistolla! Should be fun”, ajatteli kirjeenvaihtaja ja ihmetteli, että hallintojohtaja menee näin helppoon, ellei peräti vanhanaikaiseen. Vähemmälläkin hankkii mainetta kunnon nillittäjänä.

Opiskelijat eivät edelleenkään osoittaneet lähtemisen merkkejä, joten farssi alkoi muuttua hallintojohtaja Lahden henkilökohtaiseksi legitimiteettikriisiksi. Tässä vaiheessa täytyy todeta, että onneksi tarjolla oli sitä kahvia! Puolentoista tunnin jaarittelua ei olisi nimittäin kestänyt ilman. Asetelma sinänsä oli selkeä alusta saakka. Tulosta vain ei syntynyt niin millään.

Poliisit katsoivat saaneensa toimenpidepyynnön yliopiston hallinnolta, joka heidän mukaansa voi päättää siitä, mitä yliopiston tiloissa saa tehdä. Opiskelijat katsoivat yliopiston olevan julkinen tila, jonka sisällä on oikeus jakaa informaatiota. Siinä sitten seisottiin.

Juridiikan lisäksi opiskelijat puolustivat tietysti myös yliopistokulttuuria sekä omaa ”omistusoikeuttaan” yliopistoon. Nopeasti alkoikin näyttää siltä, ettei hallintojohtaja ollut aivan tajunnut, mihin kätensä sotkee, kun kutsuu poliisit yliopistolle rajoittamaan opiskelijatoimintaa. Siis kaiken kaikkiaan mielenkiintoinen ennakkotapaus sekä yrityspartnereitaan suojelevan yliopiston että yliopistokulttuurille vieraan hallinnon toimintatavoista! Is this what the future democracy looks like?

Mutta se tulos! Toki opiskelijoiden ja poliisin välisessä vatvomisessakin oli hetkensä. Erityisen viihdyttävää oli seurata osapuolten järkähtämätöntä sitkeyttä, ja aivan erityisesti poliisisedän osoittamaa ammattimaista mielenhallintaa. Joogisia mittasuhteita saavuttanut tyyneys oli luultavasti ainoa seikka, joka piti farssin farssina, eikä päästänyt sitä saippuaoopperaksi. Mutta se olikin ainoa seikka, jota ei linjannut hallintojohtaja, vaan ilmeisen kokenut poliisi.

Lopulta paikalle tuli itse hallintojohtajakin. Tämä ei tosin suostunut vaihtamaan sanaakaan opiskelijoiden kanssa. Palaveerauksen jälkeen poliisit kuitenkin ilmoittivat opiskelijoille, etteivät pura tilannetta voimatoimin. Johan jo poliisien kutsuminen paikalle olikin tuonut yliopistolle enemmän kiusallista julkisuutta kuin muuten olisi ollut odotettavissa…

Niinpä poliisi alkoi kerätä järjestäviltä tahoilta henkilötietoja mahdollisia rikossyytteitä varten. Pelottelua tietenkin, mutta mitä ilmeisimmin myös ainoa tapa, jolla yliopisto saattoi purkaa tilanteen kusematta vielä pahemmin omille kintuilleen.

Täysin ongelmitta ei yliopisto vieläkään huonosti käyttäytyvistä opiskelijoistaan päässyt. Muutamaan kymmeneen kasvaneesta yleisöstä alkoi nimittäin ilmaantua enemmänkin ”järjestäjiä” vaatien nimeään listalle. Eräänä näistä professori Juha Suoranta, jonka poliisi huolikin vihkoseensa. Muut tyrkyt taisivat jäädä rannalle.

Kirjeenvaihtaja jää odottelemaan, nouseeko Sodexoa suojeleva hallintojohtaja opiskelijoitaan ja professoriaan vastaan. Kirjeenvaihtaja ehdottaa tosin vaatimattomasti, että kannattaisi ennemminkin suojella yliopistolaisten vapautta käyttää yliopistoa julkisena tilana. Ehkäpä kannattaisi myös tutustua  – vaikkapa internetin välityksellä – yliopistokulttuuriin ja yliopistolaisten suhtautumiseen kriittisen informaation levittämiseen.

Onnistuneen poliisistrategian vuoksi G20-mielenosoitukset jäivät laimeiksi. Megafonin pyrkimys organisoida jalkapallofaneja meni mönkään. Mielenosoittajan kuolema oli surullinen juttu, mutta muuten protesteissa oli ihan kivaa.

Ennen G20-kokousta Lontoon poliisi otti käyttöön kovistelustrategian. Ihmisiä peloteltiin hyvin väkivaltaiseksi yltyvillä mielenosoituksilla ja mahdollisilla terroristi-iskuilla. Silti 400000 ihmistä osallistui torstain marssille. Kaikki sujui rauhallisesti.

Seuraava keskiviikko oli suoran toiminnan päivä. Aamulla Megafonin Lontoon asioiden kirjeenvaihtaja lähti polkemaan kohti Liverpool Streetin asemaa, joka oli poliisin eniten pelkäämän Financial Fools Day -mielenosoituksen yksi lähtöpiste. Lähellä asemaa kirjeenvaihtaja kuuli reggaen takapotkurytmin. Pian kulman takaa ilmestyi polkupyörämielenosoitus, jossa oli paljon kauniita tyttöjä. ”Anarkia saa odottaa”, kirjeenvaihtaja tuumi ja liittyi hippien joukkoon.

Pyöräily kauniilla säällä oli siistiä ja aiheutti tukoksia Lontoon keskustan liikenteeseen. Jossain vaiheessa mielenosoitus pysähtyi aukiolle, jonne alkoi valua Hare Krishnoja. Kirjeenvaihtajaa alkoi nolottaa olla tällaisessa joukossa. ”Nämä voisi kai käännyttää joogakommunisteiksi, mutta parempi poistua”, kirjeenvaihtaja kontemploi ja suuntasi kohti pahisten miekkaria.

Financial Fools Day -kulkueet päätyivät Bank of Englandin eteen. Pian poliisi blokkasi ulospääsytiet ja piiritti paikalla olleet 5000 mielenosoittajaa Smash Asem -tyyliin. Ketään ei päästetty ulos neljään tuntiin.

Megafonin kirjeenvaihtaja kulutti piiritysajan niin kuin Lontoossa aikaa kulutetaan: bongaamalla julkkiksia ja analysoimalla ihmisten tyylejä. Tuolla on protestilaulaja Billy Bragg. Tuolla menee talonvaltaaja-aktivisti ja Etelä-Lontoon vihreiden johtohahmo Shane Collins. Transvestiitit kapitalismia vastaan? Intialaiset kommunistit Adidaksen verkkareissa. Rastafari, joka selittää hirveässä pilvessä 9/11-salaliittoteoriaa. Tyyppejä McKenzien verkkareissa. Jokainen militantti ja katukulttuuria tunteva nuori tietää, että McKenzie on junttimerkki. Siviilipoliiseja vai työväenluokan nuoria Itä-Lontoosta? Kaikki rodut, ikäryhmät ja alakulttuurit olivat läsnä. ”Tämä on kai sitä moninaisuutta”, kirjeenvaihtaja pohti.

Kun ulospääsytiet avattiin, ihmiset olivat nälkäisiä, janoisia ja väsyneitä. Moni suuntasi kohti kotia, mitä poliisi oli väsytystaktiikalla tietenkin tavoitellut. Militantit lähtivät marssimaan kohti päästökaupasta vastuussa olevaa European Climate Exchangea. Matkalla Megafonin kirjeenvaihtaja näki muutaman hajoitetun ikkunan ja pankkiireja, jotka heiluttelivat parvekkeilta seteleitä ja huutelivat mielenosoittajille ”Jump, jump!”.

Militanttien ja poliisien rivistöt kohtasivat European Climate Exchangen edessä. Tönimisen ja muutamien pidätysten jälkeen oli selvää, ettei tämä johda mihinkään. Toisella puolen poliisirintamaa oli hippien Fossil Fools Day -telttamielenosoitus. Ganja ja vegaaniruoka tuoksui ja kitaranrämpyttäjiä oli kaikkialla. Kävi väsyttämään. Kirjeenvaihtaja tuumi, että paras delegoida jalkapallofanien organisointi parille kommunisteiksi kääntyneelle IT-alan huippuosaajalle ja palata takaisin illemmalla.

Illalla keskustassa oli ihan hyvät bileet. Poliisin katusulkujen takana oli muutaman sadan mielenosoittajan porukoita. Ihmiset dokailivat ja bändit soittivat kaduilla. Pientä konfliktin tynkää oli ilmassa, mutta menoa ei voi verrata Göteborgin tai Genovan mielenosoituksiin. Kun mielenosoittajat eivät liiku, on poliisin helppo pitää homma kasassa. Vain kaaos voi yllättää hierarkkisella logiikalla toimivan poliisin.

Jossakin vaiheessa Megafonin kirjeenvaihtaja kuuli, että jalisfaneja organisoivat ex-kapitalistit olivat päätyneet johonkin taidegalleriaan vetämään kokaiinia. Kirjeenvaihtajalla ei ole mitään koksua vastaan. Kommunismi tarkoittaa sitä, että väelle kuuluu kaikki, mitä luonto tuottaa ja mitä kemistit tästä kykenevät jalostamaan. Mutta vallankumous ennen päämäärätöntä huvia! Noh, Italia opettaa. Pojat ovat jo uudelleenkoulutusleirillä Padovassa.

Aamuyön tunteina kirjeenvaihtaja oli hyvin, hyvin sekaisin. Muiden mielenosoittajien kanssa kiroiltiin sitä, miten laimeaksi meno jäi. Sydänkohtaukseen kuolleelle toverille nostettiin maljoja. Miehellä oli muuten päällä pahamaineisista faneistaan tunnetun futisjoukkue Millwallin paita. Jossain vaiheessa joku teini selitti järjestelmästä, joka lähettää mielenosoittajille konfliktipaikan osoitteen aina kun jotain alkaa tapahtua. Toisena hetkenä kirjeenvaihtaja tasapainoili pankkialalla työskentelevän tyypin kanssa Thamesin tulvamuurien päällä.

Mitä tästä seikkailusta on sitten opittava? Ainakin se, että poliisien taktiikka on kehittyneempää kuin 2000-luvun taitteen mielenosoituksissa. Yleinen trendi joukkojen hallinnoinnissa näyttää olevan, että  ihmiset eristetään, minkä jälkeen anarkistien annetaan hajoittaa joku yksittäinen kohde. Näin myös Euroopan sosiaalifoorumissa Malmössä. Olisi ollut paljon siistimpää pyöräillä ympäri kaupunkia ja olla haitaksi liikenteelle kuin istua eristyksessä.

Poliittiselta kannalta on hyvä, että mielenosoittajat kohdistivat aggressionsa pankkeihin. Talouskriisi johtuu osittain siitä, että pankit antoivat lainoja liian helposti. Tänä päivänä Iso-Britanniassa 97 prosenttia rahasta syntyy yksityisissä pankeissa, joiden perimmäinen tarkoitus on ottaa riskejä ja tehdä voittoa. Näin ei tarvitse olla. Itse asiassa yksityisiä pankkeja ei tarvita lainkaan. Jos rahaa tuottaisivat valtio tai yhteisöt, ympäristö- ja talouskriisin kaltaisia ongelmia olisi helpompi hallinnoida. Bankers are wankers!

Megafoni G20-suurmielenosoituksessa torstaina 28.3.2009

Ennen Iso-Britannia oli imperialistinen suurvalta ja jalkapallon kuningasmaa. Nyt kapitalismi toimii valtioiden rajat ylittävänä verkostona, ja brittijalkapallo on syvässä kriisissä. Pian maailman rikkaimpien maiden johtajat saapuvat Lontooseen. Kaduilla tulee olemaan tuhansia mielenosoittajia – ja paljon vihaisia jalkapallofaneja.

”Lontoon poliisi varautuu valtaisiin G20-mellakoihin”, Helsingin Sanomat uutisoi. Englannissa oikeistolehdet kuten the Times ja the Sun kirjoittelevat samantyylisiä pelottelujuttuja ja jopa vilauttelevat terrorismi-korttia, jotta mahdollinen poliisiväkivalta saadaan oikeutettua. Vasemmistolehdet kuten the Independent ja the Guardian ovat hehkuttaneet sitä, että erilaisia aatesuuntauksia edustavat mielenosoittajat ovat pitkästä aikaa onnistuneet koordinoimaan jotain yhdessä.

Mielenosoittajien moninaisuus näkyy lauantaina 28. maaliskuuta pidettävässä suurmielenosoituksessa. Radikaalien aktivistiryhmien lisäksi ainakin ammattiyhdistysliikkeet, kristityt ja muslimit ovat luvanneet tuoda joukkonsa paikalle. Suurmielenosoituskonseptin perinteitä noudattaen teemat ovat yleispäteviä hyvistelyjuttuja: ”kunnon töitä ja hyvät julkiset palvelut kaikille”, ”loppu globaalille epätasa-arvoisuudelle” ja ”vihreä talous”. Muutama kivi saattaa lentää, mutta suurempia konflikteja tuskin tullaan näkemään.

Meno muuttuu mielenkiintoisemmaksi keskiviikkona 1. huhtikuuta, jolloin kolme verkostoa osoittaa mieltä keskustassa. Trotskilaiset järjestävät sodan vastaisen mielenosoituksen. Joku voi kysyä, mitä sotaa tässä vastustetaan, mutta kysymys ei ole relevantti. Trotskilaiset järjestävät tällaisia mielenosoituksia aina kun voivat. Trotskilainen ei rakasta mitään niin paljon kuin sitä, että hän saa marssia muiden trotskilaisten joukossa, heiluttaa punalippua ja huutaa
1970-luvun kuluneita iskulauseita.

Toinen verkosto vastustaa fossiilisia polttoaineita. Ohjelma on tyypillistä hippeilyä: telttaillaan puistossa ja roudataan sulava jäävuori kokouspaikan lähistölle. Illalla melutaan ja taiteillaan British Museumin edustalla, koska BP pitää siellä satavuotisbileitään. Luultavasti hipeille vittuillaakseen BP, yksi maailman suurimmista öljyntuottajista, päätti juhlia nimenomaan 1. huhtikuuta, koska hipit pitävät aina tällöin Fossil Fools Day -bileitään.

Kolmannen mielenosoituksen, Financial Fools Dayn, kontrollointi tuottaa poliisille eniten päänvaivaa. Järjestäjät ovat melko samanlaisia kommunisteja kuin me Megafonissa, minkä vuoksi taktikointi on toista luokkaa kuin trotskilaisten ja hippien mielenilmauksissa. Mielenosoittajat kokoontuvat neljällä metroasemalla, joista marssitaan kohti Bank of Englandin edessä pidettäviä street partyja. Järjestäjät ovat levittäneet taktiikoistaan väärää tietoa, mikä on vaikeuttanut poliisin valmistautumista konfliktiin. Lisäksi mielenosoittajia pyydetään ottamaan mukaan kannettava radio ja kartta, mikä viittaa siihen, että viime hetken mobilisointia on odotettavissa. Financial Fools Day julistaa seuraavasti:

”The G20 consists of 20 world ’leaders’. They fly in to the capital on April 1st hoping to pull off the biggest April fools hoax in history: they want us to believe that capitalism is working!”

Megafonin taktiikka on seuraava. Financial Fools Daystä suuntaamme Wembley-stadionille katsomaan, kun Englanti kohtaa Ukrainan jalkapallon MM-karsinnoissa. Täältä ohjaamme humalaiset jalkapallofanit kohti keskustaa. Teemme näin siksi, koska kapitalistit ovat lopulta vastuussa brittijalkapallon alamäestä. Brittiseurat ovat isoja pörssiyhtiöitä, jotka ostavat pelaajia sieltä, mistä halvimmalla saavat. Tämän vuoksi englantilaiset pelaajat eivät saa pelikokemusta huippuseuroissa. Jos trotskilaisten ja hippien mielenosoitukset kykenevät sitomaan tarpeeksi poliiseja, lopullinen ratkaisu on lähellä. Jalkapalloproletariaatin ja urbaanin prekariaatin liitto tulee tuhoamaan kapitalismin!

www.putpeoplefirst.org.uk
www.fossilfoolsdayofaction.org
www.g-20meltdown.org
www.hs.fi/ulkomaat/artikkeli/Lontoon+poliisi+varautuu+valtaisiin+G20-mellakoihin/1135244481600

MegaBlogissa tulemme seuraamaan myös jalkapalloa. Ensisijaisena kiinnostuksena on lehtemme jyväskyläläisten juurien vuoksi JJK, joka nousi Veikkausliigaan kaudeksi 2009. Veikkausliigan alkuun (18.4.2009) on vielä aikaa, ja liigacupissa JJK ei päässyt edes puolivälieriin, joten tässä vaiheessa on vielä aikaa keskittyä myös muihin sarjoihin. JJK-kannatuksemme vuoksi erityistä kiinnostusta herättää tällä hetkellä Italian Serie B:n seura Ascoli, jossa pelaa JJK:n kasvatti Tomi Petrescu, lainassa Tampere Unitedista.

Niinpä Megafoni-verkkolehti päätti tehdä pienen rahallisen panostuksen ja lähetti reportterin katsastamaan Petrescun otteita. Sopivaksi otteluksi valittiin Cittadella-Ascoli 17.3.2009. Näin oli samalla tilaisuus katsastaa kätevästi muitakin pelejä Veneton maakunnassa: 14.3. Vicenza-Albinoleffe (Serie B) ja 15.3. Verona-Reggiana (Serie C1).

Ennen ottelua Cittadellassa Petrescu oli päässyt pelaamaan vasta kerran (7.3.2009 vierasmatsissa Grossetoa vastaan), joten oli hyvin epävarmaa osoittautuisiko koko matka turhaksi, ainakin mitä tuli tavoitteeseen nähdä Petrescun pelaavan. Odotuksia ei rohkaissut se, että 14.3.2009 kierroksen ottelussa Piacenzaa vastaan Petrescu ei päässyt lainkaan kentälle.

17.3.2009 oli tiistai, joten kyseessä oli iltapeli. Melko kylmässä venetolaisillassa 20 000 asukkaan pikkukaupungin ylpeyden kotikentälle Stadio Piercesare Tombolatolle saapui yleisöä noin pari tuhatta, mikä on kaupungin kokoon nähden kiitettävä määrä. Edellisessä kotiottelussaan Cittadella oli hävinnyt Triestinalle nolosti 0-3 mutta nostatti odotuksia ottamalla vieraspisteen edellisessä matsissaan Livornoa vastaan. (Livornon viime aikojen paha alamäki Serie B:ssä on vasemmistolaisesta katsantokannasta erittäin huolestuttavaa, mutta se on toinen tarina, johon palaamme jatkossa.) Jokainen ottelu Serie B:n tasolla on kuitenkin Cittadellalle ainutlaatuisen hieno hetki, sillä perinteisesti joukkue on pelannut alemmilla sarjatasoilla (C1 ja C2).

Kotijoukkueen ultria oli stadionilla noin 100 ja Ascolin ultria omassa päädyssään parikymmentä. Ultrien toiminnassa oli merkille pantavaa varsinkin Gabriele Sandrin muistolle omistettu laulu, joka kiihotti myös Ascolin ultria. Poliisin tappamaksi tulleen Lazion kannattajan Sandrin kohtalo on rikkonut rajoja ultraryhmien välillä jopa Roomassa.

Ottelu oli erittäin tarkkaa puolustamista, ja kunnollisia maalipaikkoja nähtiin vähän. Sinnikäs odottaminen palkittiin toisella puoliajalla: Petrescu pääsi kentälle noin 25 minuutiksi, pelipaikkanaan keskikentän oikea laita. JJK:n kasvatti aloitti heti oivalla pallonriistolla mutta ei kaiken kaikkiaan kuitenkaan kovin aktiivisesti onnistunut osallistumaan pelinrakenteluun muutamia älykkäitä harhautuksia ja syöttöjä lukuun ottamatta. Puolustussuuntaan pelaaminenkin vaikutti paikoin laiskalta.

Tapahtumasta ei siten tullut toivottua näyttöä suosikkimme huippuosaamisesta, vaikka jo pelkästään kentälle pääsy mieltä kiihottikin. La Gazzetta dello Sport antoi Petresculle arvosanaksi vain 5.5 (tässä yhteydessä on huomautettava, että lehden arviointiasteikko on erittäin ankara). MTV3:n verkkosivujen jutussa Petrescu ilmaisi kuitenkin tyytyväisyyttään otteisiinsa.

Ottelun loppua kohti Ascoli alkoi saada enemmän otetta, mutta lopputulos oli kuitenkin maaliton tasapeli. Ascolin peli kulki eniten Soncinin ja Luisin kautta, ja kotijoukkueesta huomiota herätti eniten maalitykki Meggiorini, joka oli kuitenkin yllättävän aseeton. Lehdistön kehut Cittadellan joukkueesta keräsi nuori sveitsiläispuolustaja Jonathan Rossini.

Venetolainen jalkapallo on tällä hetkellä kokonaisuutena vaikeuksissa. Padova pelaa edelleen C1:ssä, ja Venezia on peräti suuressa vaarassa pudota ko. tasolta. Treviso on Serie B:ssä putoamisuhan alla, ja Vicenza on samassa sarjassa keskikastissa. 14.3.2009 Vicenza koki nöyryyttävän 0-3 -kotitappion viime kauden superyllättäjälle Albinoleffelle, joka käytti harvat paikkansa äärimmäisen tehokkaasti. Kotijoukkueen ultrien ”Noi vogliamo grande Vicenza” -huudot eivät tuottaneet toivottua tulosta Stadio Romeo Mentillä.

Veneton ainoa Serie A:n joukkue on Chievo Verona, joka esiintyi Serie A:ssa ensimmäistä kertaa vuonna 2001. Juuri kyseisenä vuonna pelasi korkeimmalla tasolla toistaiseksi viimeistä kertaa myös perinteisempi veronalaisseura Hellas Verona (tunnetaan myös lyhyemmällä nimellä Verona), joka kauden 2006-2007 päätteeksi putosi skandaalimaisesti peräti C1-tasolle. Kaudella 2007-2008 syöksykierre jatkui tuottaen melkein toisen putoamisen peräkkäin. Tälläkään kaudella joukkue ei ole täyttänyt odotuksia, ja nousu takaisin B-tasolle näyttää jäävän haaveeksi, vaikka kaudesta onkin vielä paljon jäljellä.

Joka tapauksessa käynti Veronan kotiottelussa Bentegodilla oli itsestään selvä asia. Oli ilahduttavaa nähdä kolmanneksi korkeimman sarjatason ottelussa yleisöä n. 11 000. Se ei n. 40 000 katsojan kapasiteetin stadionilla näytä paljolta, mutta silti lähes täyden curva sudin näkeminen ja kuuleminen oli unohtumaton elämys.

Veronan ultrat ovat pahamaineisia (aiheesta voi lukea enemmän Tim Parksin loistavasta kirjasta ”A Season with Verona”, joka käy läpi kauden 2000-2001 käsitellen samalla jalkapallon kautta italialaista yhteiskuntaa), mutta jollain irrationaalisella tavalla epäkorrekti, paikoin äärioikeistolainenkin ultrajoukko herättää enemmän kiinnostusta kuin poliittisesti korrekti ja perheystävällinen Chievo. Kauden 1984-1985 Italian mestari Veronaan kiteytyy paljon enemmän historiaa, ristiriitoja ja tunteita. Yksi näistä ristiriidoista koskee suhdetta siihen Lega Nordin värittämään pohjois-italialaiseen oikeistolaisuuteen, joka vaatii leirejä ei-toivotuille maahanmuuttajille sekä pohjoisen itsenäisyyttä Roomasta ja etelästä. Nyt avainsanana jälkimmäisessä pyrkimyksessä on ”fiskaalinen federalismi” (federalismo fiscale). ”Emme ole napolilaisia”, kuten julisti eräs Bentegodin lähistön Verona-fanien myyntikojussa roikkuneista huppareista.

Veronan ja Reggianan välinen ottelu oli paljon viihdyttävämpi kuin esimerkiksi yllä mainittu matsi Cittadellassa. Hienojen yksilösuoritusten lisäksi tämä johtui kuitenkin myös kummankin joukkueen puolustuksen ailahtelevaisuudesta. Kotijoukkue meni pian 2-0 -johtoon, oli vaikeuksissa toisella puoliajalla, mutta selviytyi kuitenkin voittajaksi 2-1 -lukemin. Kotijoukkueen vaarallisin oli Rantier. Valitettavasti suomalainen RoPS:n kasvatti Jarkko Hurme ei taaskaan ollut edes vaihtopenkillä. Tällä sekä 22.3. voitollaan Leccosta Verona piti edelleen hereillä pieniä toiveita ylemmälle sarjatasolle noususta.

Bentegodin curva sud.

Yliopistomanifesti 1.0

Copyleft

Yhteinen yliopisto ja yhteinen tilanne

Opiskelijat eivät missään nimessä elä työtä koskevien ristiriitojen ulkopuolella. Koulutusjärjestelmä on keskeinen luokkajaon uusintamisen paikka. Koulutusjärjestelmä on ihmisiä hienovaraisesti erittelevä koneisto, joka tuottaa työvoimaa talouskasvun tarpeisiin. Työvoimaa ollaan jakamassa palvelusluokkaan, koulutettuihin ketjutyöntekijöihin sekä huippuosaajiin. Näistä kahta ensimmäistä voidaan nimittää prekaariksi työvoimaksi.

Opiskelijat ovat paitsi tulevaisuuden työvoimaa, huomattavan usein jo opiskeluaikanaan tärkeä halpatyövoiman reservi. Erityinen merkityksellistä tämä sosiaalinen, kielitaitoinen ja joustava työvoima on kaupunkien palvelualan yrityksille. Oppilaitokset ovat kuin opetusministeriön lahja paikkakuntiensa elinkeinoelämälle.

Tulevaisuuden työvoimana opiskelijat elävät käytännössä pakotettuina opiskelemaan. Välivuosien pitäminen on yhä hankalampaa ja valmistumistahtia kiihdytetään. Yliopisto-opetusta koulumaistetaan ja yhä useammat ohjataan ammattikorkeakoulun puolelle. Avoimen yliopiston opetus korvaa yliopisto-opetusta varsinkin perusopintojen osalta, jolloin joidenkin alojen sisäänotossa korostuu väistämättä maksullisuus. Koulutus ei suinkaan ole yhteiskunnan pyyteetön lahja, vaan läpeensä laskelmoitu keino tuottaa inhimillistä pääomaa taloudellisia kasvutarpeita varten.

Korkeakoulujärjestelmän tehtävä kansallisen sivistyksen, identiteetin ja virkamieskunnan tuottajana on ohi. Yhä enemmän tarkoituksena on kvalifioidun inhimillisen pääoman tuottaminen yrityksiä varten. Myös tutkimusta kytketään yhteiskunnalliseen palvelutehtävään, ja peräänkuulutetaan yliopiston yhteiskunnallisen vaikuttavuuden maksimointia. Helsingin yliopiston emerituskansleri Kari Raivio ilmaisi asian täsmällisesti vain vähän aikaa sitten:

”Kun tiedosta on luonnonvarojen ja pääomien asemesta tullut tärkein tuotannontekijä, niin tietoa luovat ja välittävät yliopistot halutaan valjastaa kiskomaan kansallisen kilpailukyvyn ja taloudellisen kasvun vankkureita.” (Suomen kuvalehti 6.3.2009)

Tietotyö on saamassa strategisesti yhä tärkeämmän aseman pääoman kasautumisprosesseissa. Korkeakouluista ollaan tekemässä tietokapitalismin vetureita, joiden opetus- ja tutkimustoiminnan odotetaan muodostuvan Suomen kilpailuvaltiksi globaaleilla markkinoilla.E nsi alkuun pitäisi ainakin pelastaa Suomi lamasta. Tämä on paradoksaalista, sillä uudistusten takana on juuri sama porukka, joka on syyllinen lamaan. Millä mandaatilla he luulevat tekevänsä uudistuksia maailmassa, joka on menossa päin persettä?! Ja millä kyvyillä?! Eivätkö juuri nyt sovellettavat talousjohtamisen opit ole niitä, joilla lamaa edeltäneet kuplat rakennettiin?

Opiskelijat tuntevat kiristyvät paineet nahoissaan. Empiminen ja maisteleminen eri vaihtoehtojen välillä on yhä hankalampaa. Vääristä ratkaisuista seuraa välittömästi hankaluuksia. Tavoiteaikoja ja muita suorituspaineita tiukennetaan. Mielenterveysongelmien nopea lisääntyminen opiskelijoiden keskuudessa ei varmasti yllätä ketään.

Opiskelijoiden tilanne on välittömästi yhteinen kaikkien yliopistotyöläisten kanssa (eroja peittelemättä). Yliopistotyöhön kohdistetaan yhä uusia mittausjärjestelmiä ja muita kontrolleja. Ihmisiä kilpailutetaan ja suoriutumista tarkkaillaan. ”Huiput” eriytetään omille eliittilinjoilleen. Työnkuvaa teknistetään. Se myös palvelumuotoistuu kun laitoksia sidotaan ulkopuoleiseen rahankeruuseen. Suuria leikkauksia on mitä ilmeisimmin tulossa.

Eräänlainen oppivelvollisuus koskettaa työvoimaa kokonaisuudessaan. Joustavien työmarkkinoiden aikana kaiken työvoiman on oltava aina valmista oppimaan ja aloittamaan uutta. Fraktaalielämä on jatkuvaa oman pään päivittämistä ja uuden opiskelua, ”työttömyys”jaksoja myöten. Itse asiassa ihmisten patistaminen keksimään töitä itse itselleen on nousemassa keskeiseksi keinoksi lamaa vastaan. Riskien yksilöllistäminen tulee kuitenkin tuottamaan vain kasvavan joukon prekaaria ja köyhää työvoimaa, joka kantaa toisten aiheuttamasta lamasta yrittäjän vastuun.

Yhteinen yliopisto ja tietotyöläisten järjestäytyminen

Mitä meillä on yliopiston yritysmuotoistumista vastaan kun mitään puolustettavaakaan ei ole? Tarvitsemme yliopiston prekaareista kerrostumista lähteviä tavoitteenasetteluja. Tieteellisen toiminnan idealisoinnin sijasta tarvitsemme näkemyksiä opiskelijoiden, tutkijoiden ja muiden tietotyöläisten välittömistä intresseistä sekä heidän itsenäisyyttään tukevista yhteiskunnallisista oikeuksista. Näiksi nimeämme uudet commonsit.

Muutosvastarinnan sijasta yliopistoliikkeen on oltava muutoshaluinen liike yliopistomuutoksen puolesta. On määrättävä yliopistomuutoksen sisällöstä. Liikkeen perustana on tällöin itseorganisoituva tutkimus-, opetus- ja opiskelutoiminta, joka haastaa yliopiston konkreettisten tarpeiden ja niiden autonomisen organisoinnin lähtökohdista.

Yliopiston yhteiskunnallisen vaikuttavuuden kavahtamisen sijasta liikkeen on peräänkuulutettava yliopistolta enemmän ja parempaa yhteiskunnallista vaikuttavuutta. On perättävä vaikuttavuutta esimerkiksi suhteessa kansalaisyhteiskunnan ja kolmannen sektorin edistyksellisiin voimiin. On avattava yliopisto yhteiskunnallisille liikkeille; liikkeiden on voitava käyttää yliopistoa resurssinaan. Ei tule kavahtaa palvelutehtävää. On määriteltävä, mitä me haluamme palvella.

Yliopistosta on tultava uusien työtaistelujen paikka. Yliopistoliikkeen on järjestäydyttävä työläisinä. On murrettava vanhaa dikotomiaa sivistyneistöön ja duunareihin. Me olemme duunareita. On tietotyöläisten tehtävä haastaa tietokapitalismi.

Autonominen liike tarvitsee autonomisesti hallittuja tiloja yliopistolta. Tällainen voi olla vaikkapa ”squatattu” luentosali. Autonominen tila on sekä poliittisten kokousten että itseorganisoidun oppimisen ja opetuksen tila. Se on uudenlainen sosiaalitila, josta käsin liike voi määritellä itse yliopiston yhteiskunnallista vaikuttavuutta. Yliopistosta on tultava tietotyöläisten liikkeiden hermokeskus.

Yhteinen yliopisto ja meidän kaupunki

Alueellisia kasvunäkymiä lasketaan korkeakoulujärjestelmän varaan. Kuten JY tiedotti vain vähän aikaan sitten: ”Menestyvillä alueilla sijaitsee aina kansainvälisesti korkeatasoinen yliopisto, jonka vaikutus säteilee laaja-alaisesti yhteiskuntaan.” Suoria alihankkijoita yliopistoista tulee vain joiltain osin, mutta kokonaistavoite on selvä: yliopistojen yhdessä koko korkeakoulutusjärjestelmän kanssa odotetaan tuottavan tietoa sekä tietotyövoimaa niin alueellisten kuin kansallistenkin yritysten kilpailukyvyn takaamiseksi.

Jyväskylä on hyvä esimerkki tilanteesta. Kauppakamarin vastikään teettämän raportin mukaan Jyväskylässä on paljon korkeasti koulutettua työntekijäpotentiaalia, niin sanottua ”koulutuspääomaa”, muttei riittävästi vetovoimaisia yrityksiä sen tehokkaaseen kaupallistamiseen. Tulevaisuuden näkymiä siis lasketaan yliopiston varaan.

Jyväskylässä käänne kohti tietokapitalismia näyttäytyy erityisen selkeästi. Samaan aikaan kun yliopistoa nostetaan aluekehityksen veturiksi, ajetaan entistä Kankaan paperitehdasta (sittemmin M-Real ja Sappi) vauhdilla alas. (Kankaan paperitehtaasta ks. http://fi.wikipedia.org/wiki/Kankaan_paperitehdas sekä uutisia, joiden otsikot kertovat kaiken: http://www.google.fi/search?q=kankaan+paperitehdas)

Luokkakokemukset kärjistyvät niin tieto- kuin teollisuustyöläistenkin piireissä. Yliopistoliike on merkki uuden ammatillisen järjestäytymisen ja yhteiskunnallisen liikkeen alusta.

Yliopiston prekaarien kerrostumien on alettava määritellä välittömiä intressejään. On kysyttävä kysymyksiä, kuten kuinka yritysyliopisto takaa opiskelijoille valinnan vapauden ja taloudellisesti taatut puitteet, miten se huolehtii alihankkijoille ulkoistamiensa palvelustöiden työehdoista, mitä se tekee pätkätyöläisten eteen, miten se alkaa täyttää työntekijöidensä palkkakuoppaa ja koska se alkaa maksaa ylitöistä.

On myös alettava määritellä sellaisia yhteiskunnallisia oikeuksia, jotka lisäävät työläisten vapautta tietokapitalismin aikana. Tällaisia intressejä voidaan hahmotella uusien commonsien nimissä. Joustavan työn ja informaatiointensiivisen tuotannon aikana yhteiskunnan on taattava ihmisille perusturvan lisäksi yhteiskunnallinen palkka, vapaa liikkuvuus sekä vapaa tiedon jakaminen. Commonsit ovat tapa laajentaa nykyaikaisten tuotantovälineiden yhteisomistusta lähtemällä tietotyön autonomisesta luonteesta.

Sen sijaan että yliopisto kilpailuttaa niin työntekijöitään kuin opiskelijoitaankin toisiaan vastaan, olisi ennemminkin yliopiston ja kaupungin asia kilpailla meistä. Jyväskylä on jälleen hyvä esimerkki. Miten sellainen syrjäkylä tulisi toimeen ilman yliopistolaisia? Jo ilman opiskelijoitaan Jyväskylästä tulisi täysin kuollut kaupunki. Opiskelijoiden mukana Jyväskylästä katoaisivat paitsi kaupunkikulttuurin innovatiivisimmat sisällöntuottajat myös sen tärkeimmät kuluttajat.

Miksi meidän pitäisi kilpailla? Yliopistokaupungit kilpailkoon meistä. Yliopistoväki on mahti, jolla voi halutessaan pysäyttää koko kaupunkielämän. Miksemme siis vaatisi tietotyöläisten näköistä kaupunkia, yhteistä kaupunkia, joka on vetovoimainen paikka nuorelle työvoimalle ja tarjoaa vastinetta kaupungin eteen annetulle panokselle. Heti kärkeen yliopistokaupungit voisivat järjestää ilmaisen joukkoliikenteen, kattavan ja avoimen tietoverkon sekä kunnolliset sosiaalipalvelut.

Myöhään lauantai-iltana (7.3.2009) Pohjois-Irlannissa, sotilastukikohdassa Belfastin lähellä, ammuttiin kaksi sotilasta. Teosta ilmoittautui vastuulliseksi Real IRA, joka perustettiin vuonna 1997 Provisional IRA:sta tapahtuneessa splitissä. Viimeksi Pohjois-Irlannissa tasavaltalaiset olivat tappaneet sotilaan juuri vuonna 1997, jolloin tulitauko alkoi. Lisäksi maanantaina (9.3.2009) surmattiin poliisi. Iskun otti vastuulleen Continuity IRA, joka perustettiin 1986, vastaavasti splitissä Provisional IRA:sta.

Jo muutamat puheenvuorot sekä kannanotot ennen lauantaita ennakoivat, että jotain oli tapahtumassa. Pohjois-Irlannin poliisijohtaja Hugh Orde oli vaatinut Iso-Britannian erikoisjoukkojen lähettämistä Pohjois-Irlantiin ”toisinajattelevien tasavaltalaisten” uhkaan vastaamiseksi. Ehdotuksen tuomitsivat sekä rauhanprosessin aloittanut vasemmistolainen Sinn Féin että 32 County Sovereignty Movement, laillinen puolue, joka Real IRA:n ja Continuity IRA:n tavoin vastustaa aselepoa.

Sinn Féinin puheenjohtajan Gerry Adamsin mukaan ”Niin sanotuille Iso-Britannian erikoisjoukoille ei ole mitään paikkaa kansalaisille vastuullisissa poliisivalvonnan rakenteissa. Irlannin kansa tietää liiankin hyvin, kuinka nämä ryhmät toimivat; Sinn Féin ja sen jäsenet ovat lukemattomissa tapauksissa olleet näiden salaisessa sopimuksessa unionististen murhajengien kanssa toimivien ryhmien kohteena, kuten ovat monet muutkin kautta Irlannin. Sinn Féin on puhunut Hugh Orden kanssa ja ilmoittanut hänelle selvin sanoin vastustuksemme tällaista joukkojen ryhmittämistä kohtaan, kuten myös sitä tapaa kohtaan, jolla se on tullut julkiselle alueelle. Sinn Féin on ollut myös yhteydessä molempiin hallituksiin ja jatkaa tulevaisuudessakin niiden ja muiden tekemistä tietoiseksi tällaisen taaksepäin menevän päätöksen hyvin todellisista seurauksista sekä aiheuttamista huolista.”

Myös Martin McGuinness, eräs Sinn Féinin keskeisistä poliitikoista, totesi luottamuksen Hugh Ordeen järkkyneen pahasti. The Guardian -lehden tietojen mukaan Orde on vahvistanut väitteen, jonka mukaan hän on pyytänyt apua ns. Special Reconnaissance Regimentiltä, koska ”toisinajattelevien tasavaltalaisten” terrorismin riski on korkeimmillaan sinä seitsemän vuoden aikana, jonka hän on ollut nykyisessä asemassaan. The Guardianin mukaan kyseiseen rykmenttiin kuuluu yksiköitä, joita on syytetty ”shoot to kill” -tyyppisiin operaatioihin osallistumisesta, kuten kolmen IRA:n jäsenen tappamiseen Gibraltarilla 1988. McGuinness kutsui päätöstä ”typeräksi ja vaaralliseksi” ja lisäsi: ”Pohjoisen historia on osoittanut, että monet näistä joukoista ovat olleet yhtä suuri uhka yhteisölle kuin mikä tahansa muu ryhmä.”

Edelleen The Guardian -lehden mukaan sekä Sinn Féin että SDLP (Pohjois-Irlannin sosiaalidemokraattinen työväenpuolue) ovat kritisoineet Ordea siitä, ettei poliisivalvontakomitealle (Policing Board) kerrottu tästä uudesta siirrosta. Kyseisellä komitealla ei ole valtaa tutkia Iso-Britannian armeijaa.

32 County Sovereignty Movementin verkkosivuilla olevissa tiedotteissa suomitaan myös kovin sanoin Hugh Orden ehdotusta. Ensin 4.3.2009 päivätyssä tiedotteessa kehoitetaan tasavaltalaisia erityiseen valppauteen. Pyynnön kontekstina on väite, jonka mukaan jo aiemmin poliisin kanssa vaikeuksissa olleen ryhmän jäsenen autoon oli kiinnitetty kuuntelulaite.

6.3.2009 päivätyssä tiedotteessa taas todetaan, että oli vain ajan kysymys, milloin Iso-Britannian valtion todelliset värit taas tulisivat paljastetuksi Irlannissa. ”Minkälainen normaali yhteiskunta, yhteiskunta jossa on konsensus poliittisista instituutioista, tarvitsee raskaasti aseistettuja poliisivoimia, jotka nojaavat sodan kovettaman armeijan tukiverkostoon? Minkälainen yhteiskunta antaa Iso-Britannian armeijan salaisille yksiköille toimeksi rikollisuuden käsittelyn? Minkälainen menestystarina, jota ylistetään Washingtonissa ja muualla, perustuu sellaisiin toimiin julkisivunsa ylläpitämiseksi? Minkälaiset vastuullisuustoimenpiteet sallivat alueellisen poliisin johtajan panna alulle sellaisia toimia unilateraalisesti?”

32 County Sovereignty Movement pitää tapahtunutta sen myöntämisenä, että Blair, Brown, Ahern, Cowen ym. eivät ole onnistuneet rauhoittamaan Irlantia. Ryhmä toteaa tämän osoittavan myös, että perustuslaillista kysymystä ei ole saatu ratkaistua. ”Edessä on synkkiä päiviä tasavaltalaisille, kellään ei ole illuusiota, että Iso-Britannian armeijan yksiköt ovat täällä mistään muusta syystä kuin yrittääkseen murskata tasavaltalaisen liikkeen.”

Real IRA:n iskua 32 County Sovereignty Movement ei ole vielä kommentoinut. Sinn Féin sen sijaan ei ole voinut olla sitä huomioimatta julkisesti. 8.3.2009 päivätyssä kannanotossa Gerry Adams kutsui iskua aiempaa linjaansa noudattaen ”hyökkäykseksi rauhanprosessia vastaan”. Adamsin mukaan niillä, jotka ovat teosta vastuullisia, ei ole riittävää tukea, eikä strategiaa yhdistyneen Irlannin saavuttamiseksi. ”Irlantilaisten tasavaltalaisten ja demokraattien velvollisuutena on vastustaa tätä sekä puolustaa rauhanprosessia. Sinn Féinin strategiana on lopettaa Iso-Britannian määräysvalta maassamme rauhanomaisin ja demokraattisin keinoin.”

Adams vetoaa Sinn Féinin velvollisuuteen toimia johdonmukaisesti, mistä syystä loogista on tukea poliisia tekoon osallisten vangitsemisessa. ”Myös poliisilla on vastuu osoittaa johtajuutta sekä käyttäytyä aina läpinäkyvästi ja vastuullisesti. Iso-Britannian hallituksella on velvollisuus pitää yllä uutta poliittista järjestystä sekä rauhanprosessia.” Adams muistuttaa myös, että rauhanprosessi rakennettiin vastoin kaikkea todennäköisyyttä, eikä vähiten sen ansiosta, että tasavaltalaiset halusivat ottaa riskejä sekä olla strategisia ja pitkälle tähtääviä.”

Sinn Féinin muiden edustajien, John O’Dowdin ja Caoimhghín Ó Caoláinin, näkemykset Continuity IRA:n iskusta pitkälti vain toistavat Adamsin jo esittämää. Ó Caoláin toteaa: ”Näillä tapoilla ei ole moraalista eikä poliittista perustaa. IRA:n johto ja vapaaehtoiset ovat jo kauan sitten julistaneet, että sota on ohi.” Ó Caoláinin mukaan iskut tehneet pienryhmät ajavat militaristista agendaa, pyrkien ensisijaisesti oikeuttamaan omaa olemassaoloaan. ”Niillä ei ole mitään muuta annettavaa kuin kurjuutta yrityksissään raahata takaisin konfliktiin yhteisöt, joita ne valheellisesti väittävät edustavansa.”

Sinn Féinin edustajien kannanotot kieltämättä vastaavat puolueen pitkäaikaista kärsivällistä linjaa. Rauhanprosessin takaiskuista, kriiseistä ja umpikujista huolimatta puolue on edennyt linjalla, joka on sitonut rauhanprosessin toteutumisen uusien demokraattisten instituutioiden luomiseen sekä luotettavan ja tasapuolisen järjestyskoneiston kehittämiseen – ja vastaavasti lojalistien aseistariisuntaan.

Sinn Féinin linjana ei ole koskaan ollut rauha ilman ehtoja. Sinn Féin on myös arvostanut Provisional IRA:n (Sinn Féinin aseellisen siiven) sitoutumista rauhanprosessiin. Aselepoon vuodesta 1997 alkaen osallistumattomia aseellisia tasavaltalaisryhmiä Sinn Féin on sen sijaan aina pitänyt rauhanprosessin esteenä, kritisoiden kuitenkin samaan hengenvetoon unionistien sotilaallisia ryhmiä sekä unionistien poliittisten johtajien menneisyyteen katsovaa kiinnipitämistä edustamansa väestönosan epädemokraattisista etuoikeuksista.

Johdonmukainen on myös Adamsin toteamus siitä, että Real IRA:lta puuttuu kunnollinen yhteisön tuki. Adamsin arviota voi lukea myös niin, että toisin kuin Real IRA:n ja Continuity IRA:n kohdalla, Provisional IRA:n vielä toimiessa sillä oli yhteisön tuki – ja strategisesti toimiva johto. Toisin sanoen keskeistä aseellisen toiminnan onnistumisessa ei ole vain tulivoima vaan yhteisön tuki ja pitkän linjan strategia.

Adamsin väitettä siitä, että Real IRA:lta puuttuu yhteisön tuki, on helppoa pitää totena. Real IRA, kuten Continuity IRA, on marginaalinen. Sinn Féinin kärsivällisellä linjalla sen sijaan on huomattava kannatuspohja. Voidaan kuitenkin kysyä, kuinka kauan kärsivällinen linja toimii ja nauttii tukea, jos ”lopullista ratkaisua” ei ole näköpiirissä. Sinn Féinin vaikutusmahdollisuudet ovat toki kaikesta huolimatta rajalliset, eikä se olekaan pitkään aikaan pitänyt poliittisesti mahdollisena tai edes toivottavana Pohjois-Irlannin liittämistä Irlannin tasavaltaan vastoin Pohjois-Irlannin väestön enemmistön tahtoa.

Sen sijaan Sinn Féin on pyrkinyt taitavasti tasapainoillen rakentamaan ainutlaatuista kompromissia uusine instituutioineen. On selvää, että tasavaltaisuudessa tulee säilymään suuntauksia, joita tämä ei miellytä. Voidaan myös kysyä, ovatko eräät näistä suuntauksista nyt valtavan talouskriisin olosuhteissa arvioineet, toimintaansa kenties yhdessä koordinoiden, että on aika iskeä hetkellä, jolloin Iso-Britannia ei enää välttämättä halua käyttää niukentuvia resursseja Pohjois-Irlantiin?

Uuden ajan avaruususkonnon cd:ltä löytyvä kappale ”Jallupullo ja megafoni” oli Megafonin 10-vuotisjuhlabileissä (Vakiopaineessa 20.2.) yksi illan ehdottomista hittibiiseistä. Se on yhtäältä taisteluhuuto ”fasistista kylmäveristä järjestelmää” vastaan ja toisaalta jaloviinan ylistyslaulu. Tietenkin suomalaisen underground-rapin perusominaisuuksiin kuuluvilla ”gangsta-vinkunoilla” varustettuna. ”Nyt jos joskus Megafonille on käyttöö […] kansan kollektiiviseksi heräämiseksi”, kuten Uuden ajan avaruususkonto (eli Jodarok ja Jontti) julistaa. Vailla legitimiteettiä oleva poliittinen eliitti joutuu biisin huipennuksessa ”kansalaispidätyksen” kohteeksi. Megafonin toteuttama kansankiihotus on tehonnut.

Uuden ajan avaruususkonnon cd levy ansaitsee maininnan blogissamme myös kokonaisuutena. Lyriikallisesti se on yhdistelmä salaliittoteorioita, UFO-havaintoja, katu-uskottavaa urbaanin kokemusmaailman läpikäyntiä, perustavanlaatuista pohdintaa todellisuuden olemuksesta sekä ideologiatonta antagonistista politiikkaa. Kaiken kruunaa perusmaterialistinen käsitys todellisuudesta. ”Elämä on pelkästään käteistä ja huoria” (tietenkin NWA-samplella varustettuna) – ei siksi, että tämä olisi sovinistinen kannanotto, vaan siksi, että palkkatyön yhteiskunnassa elämä on huoraamista. Tämä on fakta, ei moraalinen käsitys.

Musiikillisesti Uuden ajan avaruususkonto sopii hyvin suomalaisen underground-rapin jatkumoon olematta pelkkää gangstarap-pastissia. Jontin ja Shakan edelleen kuuntelua kestävään ”Rata-äänitteeseen” (2007) verrattuna Uuden ajan avaruususkonnon levy ei merkitse suurta poikkeamaa, korkeintaan sävyjä ja variaatiota on tullut lisää. Löytyy sekä timantinkovaa gangstaa että letkeämpää fiilistelyä. Fiittaamaan päässeet (mm. K-Rino, OG Ikonen ja Stig Dogg) ovat kaikki perusteltuja valintoja. Bonusbiiseistä ”Luodista päähän” on aiemmin tuttu tasokkaalta Redrum 187 -kokoelmalta.

Mitä tulee salaliittoteorioihin, se ei tietenkään ole suomalaisessa rapissä uusi teema (vrt. Steen1: Salaliittoteoria). Teemaa ei voi kuitenkaan korostaa tarpeeksi. Ei siksi, että foliohattupäiset teoreetikot olisivat aina oikeassa, vaan siksi, että koskaan ei voi riittävästi korostaa, että käsitys politiikasta avoimena prosessina on tuhottava. Salaliittoteorioissa on aina vähintään hitunen enemmän totuutta kuin käsityksessä siitä, että demokraattisessa järjestelmässä ei ole likaisia salaisuuksia. Joskus vainoharhainen salaliittoteoria on valitettavasti realismia – olkoonkin, että Jontin ja Jodarokin läppä vapaamuurareista ynnä muista vetää tietoisesti överiksi. Lisäksi usein se, mitä nimitetään halveksuvasti ”salaliittoteoriaksi” on itse asiassa vain kysymysten, ei hypoteesien esittämistä – ja kiinnostavia kysymyksiä ei ole koskaan liikaa.

Uuden ajan avaruususkontoa ja meidän poliittista projektiamme yhdistää erikoisella tavalla myös tietty kansankielisyyden välttäminen. Ei siksi, että vaikea ymmärrettävyys olisi itsetarkoitus, vaan siksi, että mahdollisimman yleisen ymmärrettävyyden sijasta keskeistä on sisältö, joka tavoittaa jotain uutta, antaa nimen tapahtumalle. Kieltämättä joskus – aivan kuten Jontin ja Jodarokin läpissä – tapahtuu ajautumista tiettyjen sanojen käyttöön vain koska ne kuulostavat ”makeilta” (kuten kappaleessa ”Inseminaatio intentio”). Jontin ja Jodarokin haastattelu esimerkiksi Basson numerossa 6/2008 varmasti myös vahvistaa tällaista vaikutelmaa. Kuitenkin mielummin näin päin kuin sanoman kohdistaminen ”kansalle”, jota ei ole vuosikymmeniin enää ollut olemassa.

Uuden ajan avaruususkonnon cd summaa hyvin Megafonin poliittisen projektin, mistä hatunnosto. Älkäämme unohtako Jontin ja Shakan keikkaa Tampereen filmijuhlien Tags ’n’ Beats -tapahtumassa 7.3.2009!

www.3rdrailmusic.fi