Category — Julkaisut
Pääkirjoitus: Megafonin kolmas tuleminen
Tervetuloa uudelleensyntyneen lehden pariin!
Vuoden vaihde toi uuden sivuston ja osoitteen. Teknisten uudistusten lisäksi kysymys on sisällöllisistä linjauksista sekä organisatorisesta skarppauksesta. Muutosten hahmottamiseksi on palattava vuoteen 1999, Megafonin perustamisvuoteen…
helmikuu 12, 2009 1 Comment
Prekaari organisaatio
Olemme puhuneet prekaarista työvoimasta. Olemme erottaneet näkökulmamme pätkätyökeskustelusta. Olemme kuvailleet prekaarin subjektin kokemia ristiriitoja. Keskustelua prekariaatin organisoitumisesta on sen sijaan ollut vain nimeksi. Prekariaatin organisoituminen olisi kuitenkin merkittävin tapahtuma uusien liikkeiden syklissä sitten 1980-luvun alun vihreän liikkeen synnyn.
helmikuu 12, 2009 1 Comment
Päätöksen ja itsevalorisaation ristiriita
Michael Hardt ja Antonio Negri määrittelivät kirjoissaan Empire (2000) ja Multitude (2004) vuosituhannen vaihteen globaalin tilanteen Imperiumin ja moninaisuuden (väen) vastakkainasettelun kautta. Imperiumi merkitsi muotoutumassa olevaa uutta globaalia suvereniteettia ja moninaisuus kansallisvaltiot ylittävää väestöä, jolla on potentiaali tuottaa itsenäisesti, hallita itseään demokraattisesti ja kumota Imperiumin valta. Hardt ja Negri kirjoittivat Empiren ennen vuosituhanteen vaihdetta. Tuolloin globaalin kaupan ”vapautuminen” ja uusien globaalien instituutioiden muotoutuminen vaikuttivat toteutumassa olevilta kehityskuluilta ja tulevaisuus oli avoin.
helmikuu 12, 2009 1 Comment
Kuin elefantti posliinitehtaassa
Kalle Seppä
Toni Negrin ja Michael Hardtin kirjoittama Empire sopi erinomaisen hyvin erään aikakauden ikoniksi. Kirja oli kollektiivisen keskustelun inspiroima ”summa”, joka antoi teoreettisen viitekehyksen globaaliliikkeelle, joka taisteli vuodesta 1999 vuoteen 2001. Empire yhdisti mainiolla tavalla italialaisen 1970-luvun autonomian teorian, ranskalaisen jälkistrukturalistisen filosofian, postkolonialistiset tutkimukset ja uusien liikkeiden käytännöt.
helmikuu 12, 2009 1 Comment
”Wissensarbeit Macht Frei”
Joel Kaitila & Jukka Peltokoski
Viimeistään EU:n Lissabonin kokous maaliskuussa 2000 on pakottanut eurooppalaiset – läpi väestökerrosten – arvioimaan uudelleen tiedon ja koulutuksen merkitystä talouden ja politiikan kannalta. Kokouksen julistuksen mukaan Euroopasta on luotava johtava tietointensiiviseen tuotantoon perustuva talousalue kuluvan vuosikymmenen aikana. Tiedon tuotanto ja työvoiman kouluttaminen määritellään siis virallisesti pääoman kasautumisen ja arvonlisäyksen kannalta strategisesti keskeiseksi toimialaksi. Ylipäänsä muutostarpeen perustelut on kaivettu keskeisten globaalien taloustoimijoiden kuten OECDn koulutuspoliittisista asiakirjoista.
helmikuu 12, 2009 1 Comment
Leninismin aave
Jukka Peltokoski
Leninismi kummittelee yhteiskunnallisissa liikkeissä. Tuskin mikään muu sana herättää vastaavia pelkotiloja. Ja tokihan sanalla onkin historiallista painolastia. Harva lienee silti lukenut sivuakaan Leniniä. Epäluulot uusiutuvat epämääräisinä huhuina. Mitä siis on tehtävä?
1960-luvulla alkoi pako työväenliikkeen perinteisestä keskusjohtoisesta organisoitumisen mallista. Tilalle on tuotu paikallisille tarpeille, erityisille asiakysymyksille, pragmaattisille muutoksille sekä persoonalliselle osallistumiselle herkistyneitä kamppailuja. Uudet liikkeet ovat tuottaneet tärkeää vanhan mallin kritiikkiä, mutta niitä itseään voi kritisoida kyvyttömyydestä kehittyä kapitalismin haastajiksi. Vanha työväenliike oli tässä suhteessa laaja-alainen yhteiskunnallinen muutosvoima, jonka vasemmisto oli vallankumouksen asialla.
Uudet liikkeet ovat kunnostautuneet vaihtoehtoisten keskustelunavausten tekijöinä. Ne ovat usein taitavia mediapelissä. Ne ovat itsessään tärkeitä yhteisöjä, joissa nykypäivän dissidentit voivat elämää omalla tavallaan. Sen sijaan suunnitelmallinen taistelu yhteiskunnallisesta määräysvallasta ei kuulu uusien liikkeiden vahvuusaslueisiin. Leninistisesti sanottuna, uudet liikkeet toimivat spontaanisuuden varassa.
Uusien liikkeiden on korkea aika esittää itselleen kysymys, riittääkö spontaanisuus tilanteessa, jota luonnehtii uusliberalismin loppu.
Kaappihumanismin hätähuuto
Werner Bonefeld ja Sergio Tischler ovat määrittelleet leninismiksi katsantokannan, jonka mukaan ”puolue tietää parhaiten”. Todistukseksi sen haitallisuudesta he viittaavat vallankumoukseen, joka muuttui painajaiseksi.1
Bonefeld ja Tischler peräänkuuluttavat kuitenkin ”vallankumouksellisuuden” palauttamista. Vallankumouksellisuus on heidän mukaansa hävinnyt kapitalismikritiikistä kuin lapsi pesuveden mukana. Liikkeet ovat Bonefeldin ja Tischlerin mukaan emansipoituneet leninismistä, mutta hukanneet samalla käsityksensä siitä, mitä on emansipoituminen kapitalismista. He päättelevät, että yhtäläisyysmerkit leninismin ja vallankumouksellisuuden välillä olisi saatava katkeamaan.
Bonefeldin ja Tischlerin mukaan kysymys kuuluu, mitä on tehtävä toisin.
Bonefeld ja Tischler huomauttavat oikeutetusti, etteivät uudet liikkeet ole kyenneet toimimaan kuin moralistisina voimina ja liberaalien oikeuksien ajajina. Heihin on helppo yhtyä myös ajatuksessa siitä, että kapitalismikritiikin on oltava käytännöllistä kritiikkiä. Kysymys ei ole spekulatiivinen tai idealistinen. Kysymys on nykyhetkessä vallitsevien kumouksellisten potentiaalien vapauttamisesta. Kuten Bonefeld ja Tischler tarkentavat, kyse on ennen kaikkea kamppailuista työvoiman itsemääräämisoikeuden puolesta, siis työn yhteiskunnallisia ehtoja koskevista uudelleen järjestelyistä.
On kuitenkin erikoista peräänkuuluttaa vallankumouksellisuutta mutta vaatia kieltämään Leninin vallankumouksellinen merkitys. Ikään kuin koko neuvostohistoria olisi palautettavissa häneen. Ikään kuin vallankumous voitaisiin julistaa tehdyksi väärin ja vääryydet voitaisiin paketoida ismiksi, joka voidaan nimetä persoonaksi.
Bonefeldin ja Tischlerin oma ”ohjelmallinen” päätelmä onkin melkoista potaskaa.
Bonefeld ja Tischler listaavat: Olisi hylättävä ajatus vallankumouksellisesta puolueesta, olisi hylättävä ajatus valtiosta vallankumouksen välineenä, olisi hylättävä ajatus vallan haltuunotosta ja olisi hylättävä pyrkimykset määritellä vallankumouksellinen subjekti. Olisi sen sijaan korostettava massojen toimintaa ja ihmisten arvokkuutta, löydettävä toivon periaate ja määriteltävä subjektiivisuus sen mukaan, ketkä ”seisovat inhimillisen emansipaation puolella”.
Jos joku haluaa palauttaa vallankumouksellisuuden liikkeisiin, ei liene tarpeen pitää ensisijaisesti huolta itsensä rajoittamisesta! Bonefeldille ja Tischlerille ”vallankumouksellisuus” tarkoittaa humanistista periaatejulistusta, massojen romantisointia sekä aimo annosta epämääräisyyttä, joka vetää maton kaikkien vakavien organisoitumisyritysten alta. Kukapa uskaltaa ajatellakaan organisoitumista, jos on välteltävä kysymyksiä vallasta ja härskistä poliittisesta pelistä sekä odotettava ”toivon periaatteen” laskeutumista joukkojen sieluun. Ilmeisesti siis parasta olla tekemättä mitään ja antaa massojen hoitaa hommat. Kevytaktivismi tulee – oletko valmis viidentoista minuutin vallankumouksellisuuteesi?
Ohjelmallinen fiasko on harmillinen sikälikin, että se hukkaa Bonefeldin ja Tischlerin sinänsä ansiokkaasti korostaman kytköksen poliittisen toiminnan ja työprosessien työväenvaltaisen organisoinnin välillä. Pyrkimys vastata pääoman objektivointiin vetoamalla inhimilliseen arvokkuuteen jää jonkinlaiseksi kansalaisyhteiskunnan yleishumaanin näkökulman peräänkuulutukseksi. Juuri tässä suhteessa Leninin työkalupakista vaikuttaisi löytyvän edelleen jotain kättä pidempää.
Pelottava etujoukko: lehti
”Kumartakaa vähemmän spontaaniutta ja ajatelkaa enemmän oman aktiivisuutenne kohottamista.”
Leninismin aave kummittelee liikkeissä, mutta harva lienee kuunnellut, mitä sillä olisi sanottavana. Itseoikeutettu teos asian selvittämiseksi on varmasti Leninin Mitä on tehtävä. Teoksessa Lenin määrittelee vallankumouksellisen organisaation tehtäväksi lehtiprojektin. Miten lehdellä voidaan organisoida vallankumousta?
Leninin lähtökohtana on jako spontaaniin ja organisoituneeseen vastarintaan. Spontaanilla tasolla ihmiset puolustautuvat valtaa pitäviä vastaan omista välittömistä eduistaan ja sitoumuksistaan käsin. Näitä ovat paikalliset vihanpurkaukset repressiota vastaan, kuten myös työntekijöiden ”ekonomistiset” kamppailut välittömien ammatillisten etujensa puolesta. Organisoituneisuus viittaa ammattimaiseen sitoutuneisuuteen, spontaanisuus mielialojen tasolla leviäviin tyytymättömyyden ilmauksiin. Erottelu jännittyy käytännöllisemmän ja teoreettisemman orientaation välille.
Vaikka Lenin nimittää spontaaneja kamppailuja spontaaneiksi, ei kyse ole luonnonvakiosta. Myös spontaanit kamppailut ovat enemmän tai vähemmän suunnitelmallisia riippuen aiemmista kamppailuista periytyvästä luokkatietoisuuden asteesta. Kamppailujen vallankumouksellisen voiman kasvattamiseksi spontaanisuutta on kuitenkin kehitettävä tai ”nostettava” korkeamman yhteiskunnallisen tietoisuuden ja suunnitelmallisuuden tasolle. Leninille tämä on ammattimaisten organisaatioiden tehtävä.
Spontaanit kamppailut ilmentävät yhteiskunnallisen tietoisuuden heräämistä, mutta tuota tietoisuutta on Leninin mukaan aina työstettävä pidemmälle. Leninismi, ainakin Mitä on tehtävän Leninille, on järjestäytyneen ja asiassaan kouliintuneen poliittisen ryhmän suorittamaa teoreettista ja organisatorista työtä kapinahaluisten ihmisten yhteiskunnallisen tietoisuuden sekä toimintakykyjen kasvattamiseksi. Se ei ole spontaanisuuden vastustamista, se on sen autonomian täyttä myöntämistä, mutta se peräänkuuluttaa sitoutuneilta toimijoilta työtä sen eteen, että spontaanista tyytymättömyydestä kehittyisi liikkeitä, jotka nousevat yli rajattujen etuvaateiden sekä reaktiivisten asetelmien.
Mitä on tehtävä kiteyttää etujoukkoteeman kannaksi, että on harjoitettava agitaatiota sorron jokaisen konkreettisen ilmauksen johdosta mahdollisimman laajojen joukkojen vetämiseksi poliittiseen taisteluun. Leninin mukaan ei pidä sulkea lähtökohtaisesti ulkopuolelle mitään valtaa pitäviin kohdistuvaa vastarintaa. Ei pidä esiintyä vain jonkin määrätyn ryhmän suhteellisten etujen nimissä. Leninin mukaan on esiinnyttävä yhteiskunnallisena voimana, jonka asiana on poliittisen järjestelmän muuttaminen kokonaisuudessaan. On tavoiteltava edistyksellisintä ja vallankumouksellisinta tulkintaa yhteiskunnallisista kokemuksista sekä esitettävä ohjelmallisia ehdotuksia.
Tarkoittaako tämä sitten sitä, että puolue tietää mikä on ihmisille parasta? Aivan epäilemättä, mikäli ajatellaan, etteivät organisoituneet poliittiset toimijat saisi harjoittaa ylipäätään poliittista artikulaatiota. Totta kai poliittisten organisaatioiden pitää tuottaa analyysia, joka osoittaa, miten ihmisten kokemukset liittyvät yhteiskunnallisen järjestelmän rakenteisiin ja millaisia mahdollisuuksia on tarjolla rakenteiden muuttamiseksi. Ero uusiin liikkeisiin ei ole siinä, etteivätkö nekin toimisi ja etteikö niiden pitäisikin toimia poliittista artikulaatiota tuottavina ”think tankeina”.
Positiivisimmillaan uusien liikkeiden eronteko on tarkoittanut ennemminkin sitä, että liikkeet varovat esiintymästä kokonaisyhteiskunnallisina voimina ja pyrkivät sen sijaan ajamaan yhteiskunnallista muutosta rajatummista subjektiivisista asemista käsin. Totaliteetin haltuunoton sijasta strategiaksi on tullut murtumien tuottaminen.
Potentiaalinen lehti
”Sanomalehti ei ole ainoastaan kollektiivinen propagandisti ja kollektiivinen agitaattori, vaan myös kollektiivinen organisaattori.”
Voi olla paikallaan todeta, ettei allekirjoittanut kehota ketään julistautumaan leninistiksi tai ylipäätään ”keneksikään”. Kirjoitus ei myöskään kommentoi Leninin poliittista toimintaa Mitä on tehtävän argumentaatiota laajemmin.
Mitä on tehtävä on kirja organisoituneisuuden ja spontaanisuuden välisen suhteen radikalisoimisesta. Kirja välttää niin ”ylhäältä alas” kuin ”alhaalta ylöskin” rakentuvat mallit. Se esimerkiksi korostaa toistumiseen tiedonkeruuta ihmisten tyytymättömyyden aiheista. Leninin vallankumoukselliset ovat toki sivistyneistöä, jotka operoivat työväenluokan ulkopuolelta käsin, mutta hän ei silti väitä, että luokkatietoisuuden rakentaminen olisi ikään kuin tyhjien taulujen ideologista värittämistä puolueen antamilla muoteilla. Leninin artikulaatiokoneisto ei ole näin naiivi.
Poliittisen organisaation on ensinnäkin kyettävä järjestämään ”poliittisia paljastuksia” koskien järjestelmän epäoikeudenmukaisuutta ja väkivaltaisuutta. Materiaali tähän tulee ihmisten kertomuksista, ei vallankumouksellisen sivistyneistön mielihaluista. Paljastustehtävän rinnalle Lenin asettaa joukkotilaisuuksissa tapahtuvan agitaatiotehtävän sekä kirjallisen tuotannon välityksellä tapahtuvan propagandatehtävän ja teoreettisen tehtävän. Siinä missä agitaatiolla on kasvatettava tyytymättömyyttä nostamalla esiin arkielämän ristiriitoja on propagandan tarkoituksena ristiriitojen tyhjentävämpi selittäminen. Teoreetikot huolehtivat poliittista järjestelmää sekä käsitteellisiä työkaluja koskevasta tutkimustyöstä. Artikulaatiokoneisto nojaa yhtä aikaa sekä ihmisten subjektiivisiin kokemuksiin että tieteelliseen teoriaan.
Kysymys spontaaneja kamppailuja nostavan arkiymmärryksen rakentumisesta jää Mitä on tehtävässä varjoon. Se otetaan annettuna. Ehkä siksi, että kirjan tehtävänä on haastaa ammattivallankumouksellisia. Silti muotoilut eivät esitä spontaanisuutta sokeasti ohjailtavana massana. Muotoilujen voi päinvastoin jopa lukea korostavan spontaanin toiminnan autonomiaa ja yllätyksellisyyttä. Spontaanisuuden voi ymmärtää viittaavan yhtäältä kasautuneisiin luokkakokemuksiin, toisaalta subjektiivisuuden muodonmuutoksiin, joiden spontaani esiintulo muodostaa aina haasteen organisoituneille tahoille.
Ehdotus yleisvaltakunnallisesta lehdestä tarkoittaa kommunikaation organisointia. Samalla kyse on itse poliittisen järjestön kasvattamisesta. Leninin lehti organisoituu asiamiesverkostona. Se nostaa esiin informaatiota läpi yhteiskunnallisen elämän eri puolien. Se luo yhteyksiä eri paikkakuntien välille mahdollistaen kokemusten vaihdon ja tehtävien jakamisen. Se tarjoaa spontaanikamppailuille ajattelun välineitä, mutta tekee myös organisoituneille toimijoille mahdolliseksi arvioida ja ennakoida yhteiskunnallisia tapahtumia.
Lehti ei Leninin sanoin kehota viipymättömään rynnäkköön, vaan tuottaa liikekannallepanon ja valmistautumisen. Se on subjektiivisuuden ja organisoituneisuuden kasvattamisen projekti, jonka puitteissa järjestö voi syntyä ”kuin itsestään”. Lehteä ei siis perusteta vain representoimaan toimintaa, vaan kasvattamaan sitä. Lehti tuottaa potentiaalia tavalla, joka ei ole välittömässä kytköksessä käytäntöön, vaikka sen tavoitteet ovatkin mitä käytännöllisimmät.
Teoreettinen työläinen
”Ilman vallankumouksellista teoriaa ei voi olla vallankumouksellista liikettäkään.”
Engelsiin viitaten Lenin määrittelee liikkeen toiminta-alueiksi taloudelliset, poliittiset sekä teoreettiset kamppailut. Lehti toimii siis paitsi spontaania ja organisoitunutta tasoa myös eri toiminta-alueita yhdistävänä projektina.
Vaikka spontaanin vastarinnan omaehtoisuuden korostus torjuu härskeimmät epäluulot, jää leninismi väistämättä alttiiksi syytöksille etujoukon elitistisyydestä. Alkuperäisissä muotoiluissahan teoreettinen työ tapahtuu sivistyneistön, ei työväenluokan toimesta. Luokkatietoisuus on luotava, ellei peräti ”annettava” ulkoapäin. Kohtaamme kysymyksen, eivätkö liikeorganisaatiot siis väistämättä pyri ohjastamaan spontaanisuutta suuntaan, joka palvelee yläluokkaisia, ei työväenluokkaisia intressejä.
Leninin muotoilujen voi katsoa vastanneen historiallista tilannetta, jossa suurin osa työväenluokasta oli täysin kouluttamatonta rahvasta. Riistoa ja repressiota koskevien kokemusten luokkateoreettinen artikulointi ei voinut tapahtua muualla kuin vallankumouksellisen sivistyneistön keskuudessa. Tänään tilanne on hyvin erilainen. Kuten Tottelemattomien varsin mainiossa Lenin-kommentaarissa viitataan, elämme ”massaintellektuaalisuuden” ja älytyön proletarisoitumisen aikaa.2
Perinteinen sivistyneistön ja duunarien välinen erottelu on menettämässä merkitystään. Massat ovat yhä koulutetumpia, ja yhä useampi korkeastikin koulutettu löytää itsensä prekariaatin kiertoradoilta. Yhteiskunta on muuttunut informaatiointensiiviseksi ja kompleksiseksi elinympäristöksi. Ihmisistä muokkaantuu tänään aivan eri tavalla kommunikaatiokykyisiä persoonallisuuksia kuin kapitalismin alkuaikoina. Teoreettisella työllä on kaikki mahdollisuudet rakentua luokan sisäisenä toimintana, osana luokan itseorganisaatiota.
Suurempi ongelma on varmasti se, että nykyliikkeiden on kyettävä rakentamaan organisaatiota työelämän sisältä käsin. On kyettävä rakentamaan ulkopuolta työntäyteiselle elämälle. Vanhalla työväenliikkeelle oli sentään käytössään mittavat taloudelliset resurssit ja palkatut militantit (muistettakoon vaikkapa ”ruplakommunismi” tai miksei myös demarien CIA-dollarit…). Mitä meillä on? Tyhjät kädet täynnä töitä.
Käsitys sivistyneistön ulkopuolisuudesta, kuten myös käsitykseen kohdistuva kritiikki, on siis ohitettavissa vanhentuneena. Silti on pidettävä huolta, ettei pesuveden mukana mene mitä sattuu. Käsitykseen piilevästi sisältyvällä käytännön ja teorian välisellä erottelulla on edelleen merkitystä. Kuten todettua, lehteä ja sen myötä syntyvää organisaatiota ei voida rakentaa vain jo olemassa olevan toiminnallisuuden representaatioksi.
Tottelemattomat viittaavat tähän problematiikkaan ennakoinnin metodilla. Organisaatiossa tapahtuvan teoreettisen työn on artikuloitava murtuman mahdollisuutta. On vastattava subjektiivisuuden muodonmuutoksiin sekä työstettävä sellaisia toimenpide-ehdotuksia, jotka ovat taktisesti iskuvoimaisia vallitsevien kapitalististen suhdanteiden näkökulmasta.
Ennakoinnin metodi resonoi tässä tietenkin Mario Trontin kanssa.3 Strategia ja taktiikkaa, Trontin leninistinen sanapari. Strategia elää luokan spontaanisuudessa. Se kertoo antagonismin tasosta sekä toiminnallisista orientaatioista. Taktiikka sen sijaan on organisaation asia. On vastattava strategisiin potentiaaleihin määrittelemällä niille kohteita, joihin iskeä. On siis tunnettava paitsi strategisen tason subjektiiviset voimat myös yhteiskunnallisen järjestelmän objektiivinen tilanne. Organisaation menestys on kiinni toimimisesta välitilassa. Sen on luotettava ihmisten spontaanisuuteen, nojattava siihen ja organisoitava sitä. Mutta sen on myös tuotettava rakenteellista kapitalismianalyysia taloudellisista ehdoista sekä poliittisista voimasuhteista.
Lenin korostaa iskemistä kapitalismin heikoimpaan lenkkiin. Tronti korostaa teoreettisen työn tekemistä suhteessa spontaanisuuteen, joka ilmaisee työväen subjektiivisuutta vahvimmillaan. Kummassakin tapauksessa organisaation roolina on tuottaa liikkeen sisäistä itsereflektiota, joka ei niinkään selitä liikettä ulkopuolisille, vaan kasvattaa liikkeen potentiaaleja. Teoreettisen työn läpimurrot tapahtuvat liikkeen sisäisten ja ulkoisten voimien välitilassa.
Kollektiivisten aivojen diktatuuri
”Täytyy luoda todellinen yhteys kaupunkien välille säännöllisen yhteisen työn pohjalla… Tätä todellista yhteyttä voidaan alkaa luoda vain yhteisen lehden avulla.”
Bonefeldin ja Tischlerin huoli ”puolueen” vallankumouksellista roolia kohtaan kytkeytyy mitä ilmeisimmin ajatukseen puolueesta, joka omii itselleen oikeuden edustaa luokkaa kokonaisuudessaan ja esiintyy sen primus motorina. Tällainen ennakkoluulo ei ole kuitenkaan välttämätön. Trontilaisittain voimme huomauttaa esimerkiksi, ettei mikään liikeorganisaatio voi koskaan vastata kaikkeen siihen kokemukselliseen rikkauteen, joka elää ja uusintuu luokan strategisella tasolla. Uusien liikkeiden ”disorganisaatio” on epäilemättä myös positiivinen vastaus luokan subjektiiviseen rikkauteen. Prekaarin työn maailmassa mikään yksittäinen organisaatio tuskin kykenee ”avaamaan tietä” työväenluokalle kokonaisuudessaan.
Luokan subjektiivinen rikkaus yhdessä taktisten tilanteiden moninaisuuden kanssa pitää taatusti ”puolueen” päsmäröinnin kurissa. Uusien liikkeiden piirissä pelko leninismin aavetta kohtaan on kuitenkin kääntynyt harkitsemattomaksi paoksi suhteessa kaikkiin ammattimaisen organisoitumisen kysymyksiin. Pelkokerrointen pitäisi kuitenkin nousta täysin vihollisrintaman toisella puolella. Ilman työväenluokan lippuja kantavia ammattimaisia organisoitumia katoaa luokalta kyky soittaa pirun polskaa porvarilliselle diktatuurille. Liike jää liikehtimiseksi, joka voi vain toivoa, että sen vaatimaton (!) elehtiminen kantautuu myötämielisten poliitikkojen korviin.
Vaikka organisoitumiskammo vaivaa usein juuri edustuksellisuuden kriitikoita, se jos mikä jättää liikkeet täysin edustajien ja katkeran voimattomuuden tunteen armoille.
Takaisin tulevaisuuteen
Ilman liikeorganisaation funktion täyttymistä liike ilmenee vain hajanaisina leimahduksina vailla kestoa sekä kollektiivista muistia ja oppimista. Se ilmenee vain itsepuolustuksellisina vastarinnan tekoina, jotka jäävät yksinäisiksi protesteiksi vailla solidaarisuusrintamien ja joukkovoiman kehittymistä. Liikkeessä ei kehity luokkatietoisuutta. Se ei aseta kysymyksiä luokan määräysvallasta suhteessa yhteiskuntaan tai asettaa niitä vain äkkijyrkän anarkistisena nyrkin heilutteluna. Se jää epämääräiseksi levottomuudeksi ja hajanaiseksi eripuraksi kykenemättä kohdistamaan voimiaan rakenteellisten ristiriitojen paljastamiseen ja murtamiseen. Spontaanisuuden tasolle jäävät uudet liikkeet eivät ehkä ilmennä niinkään liikkeitä vaan liikkeen mahdollisuuksia.
Spontaanisuuden rinnalle tarvitaan kommunikatiivisen infrastruktuurin käytännöllistä organisointia sekä ohjelmallista työtä suhteessa liikkeen sisäisten ja ulkoisten voimien väliseen törmäyspintaan. ”Ohjelmallinen” viittaa tällöin samaan kuin mistä Lenin puhui ”kokonaisyhteiskunnallisella”. Kompleksisessa yhteiskunnassa kysymys kokonaisuudesta ei kuitenkaan ole niin selkeä kuin se oli vielä yksinvaltaisten järjestelmien aikana. Teollisen modernisaation puitteissa keskiöön asettui kamppailu valtiovallasta, tänään kamppailukenttien määrittelyssä on ehkä oltava joustavampia.
Yhtä kaikki, leninismi haastaa määrittelemään kentän. Uusien liikkeiden sykli haastaa puolestaan ajattelemaan organisaatiota monipäisinä hirviöinä, joiden yksi pää ehkä nielee vastustajia valtiopolitiikassa kun taas toiset ovat aterioimassa joidenkin yhteiskunnallisten osajärjestelmien tai globalisaatioprosessien puitteissa. Kompleksista yhteiskuntaa vastaan asettuvat kompleksiset liikkeet, joskin heti perään on syytä muistuttaa, ettei asetelma ei ole niin uusi kuin väitetään. Työväenliike rakentui jo alunperin ammatillisen, osuustoiminnallisen, kulttuurisen, nuorisotoiminnallisen sekä poliittisen ulottuvuuden kokonaisuutena. Kullakin oli oma suhteellinen autonomiansa sekä omat erityiset organisaationsa ja kamppailunsa – joskin on myös fakta, että viime kädessä muiden elinvoimaisuus oli sidottu puolueen kykyyn rakentaa offensiivia ja suojelusta porvarillisesti hallittua valtiollista suvereniteettia vastaan.
Kompleksinen yhteiskunta yhdessä subjektiivisesti rikkaan työväenluokan kanssa tuottaa luultavasti ennemminkin työväen monia ja monipäisiä organisoitumia kuin yksiulotteista puoluevaltaa. Sitä paitsi nykyhirviöt osaavat myös tanssia. Silti ei voida kieltää, etteikö valtiollinen toimintatila olisi nousemassa mielenkiintoiseksi kysymykseksi. Talouskriisi on pannut pisteen uusliberaalille kehitykselle. Olemme murtumassa, joka korostaa valtiollista ratkaisuvaltaa talouskasvun takaamisessa. Olisi ehkä syytä palauttaa elementtejä työväenliikkeen organisoitumisen perinteestä, kunhan samalla näytetään keskisormea jokaiselle perinteitä vaaliville.
Kuten Bonefeld ja Tischler argumentoivat, luokkaorganisaatio ei voi tehdä vallankumousta luokan puolesta. Luokan on synnytettävä luokkataistelunsa itseorganisatorisina prosesseina, jotka ennakoivat uuden yhteiskunnan laadullisia piirteitä. Täytyykin ymmärtää, ettei viittaus Leniniin asetu itseorganisaatiota vastaan. Se kehottaa ennemminkin mitä tahansa organisoitumaa toimimaan ammattimaisena soluna paikallisten konfliktien yleistämiseksi.
Vasta liikeorganisaation tuottaman kommunikaation laatu ratkaisee kysymyksen siitä massiivista, jonka puitteissa se pystyy organisoimaan kommunikaatiota teoreettisilla ja ohjelmallisilla avauksillaan. Ei ole mitenkään välttämätöntä lukea leninismistä ohjetta massojen johtamiseksi autoritaarisella komennolla. Äärimmilleen kärjistettynä johtaminen määrittyy Mitä on tehtävässä täysin ”teoreettiseksi kysymykseksi”.
Leninin lehti on ehdotus ”kollektiivisten aivojen” organisoinnista, kuten Tronti sanoisi. Se on ehdotus liikkeen ”kommunikatiivisen kudoksen” järjestämisestä, kuten Tottelemattomat on määritellyt. Liikeorganisaatiot ovat joukkoälyn tihentymiä. Ne ovat kollektiivisen ongelmanratkaisun intensiivisiä tiloja. Ja ongelmana on tietenkin ulospääsy kapitalismista.
Teoreettinen kysymys on täysin käytännöllinen kysymys.
Viitteet:
1 Werner Bonefeld ja Sergio Tischler: What is to be done? Leninism, Anti-Leninist Marxism and the Question of Revolution Today. Ashgate Publishing, 2002.
2 Tottelemattomat: ”’Mitä on tehtävä?: mitä sille on tehtävä? – General Intellectin kehosta”. http://isole.ecn.org/finlandia/tottelemattomat/teoria/mitaontehtava.htm
3 Viittaan Trontin teksteihin ”The Strategy of Refusal” (http://libcom.org/library/strategy-refusal-mario-tronti) sekä ”Luokka ja puolue” (http://isole.ecn.org/finlandia/tottelemattomat/teoria/luokkajapuolue.htm)
helmikuu 12, 2009 1 Comment
Leninin perintö
Slavoj Žižek
Käsillä olevassa artikkelissa Slavoj Žižek arvioi historioitsija Hélène Carrère d’Encaussen elämäkertateosta Lénine (1998). Vaikka kyse onkin kirja-arviosta, laajentaa Žižek tarkastelunsa itse Leninin poliittisen perinnön arviointiin. Lenin edustaa Žižekille lokakuun vallankumouksen strategista hahmoa. Lokakuun vallankumous näyttäytyy vastaavasti ”leninistisenä Tapahtumana”, jota edeltää Leninin poliittisen väliintulon aika.
Vasemmisto on käymässä läpi musertavaa kokemusta: edistyksellinen liike on pakotettu keksimään uudelleen koko projektinsa. Mikä näyttää kuitenkin unohtuneen on se, että samankaltainen kokemus synnytti leninismin. Ajatelkaamme Leninin järkytystä syksyllä 1914, kun jokainen Euroopan sosiaalidemokraattinen puolue, Serbiaa lukuun ottamatta, seurasi ”patrioottista linjaa”. Miten vaikeaa olikaan olla valitsematta puoliaan tuona aikana, jolloin sotilaallinen konflikti oli halkaissut Euroopan mantereen kahtia. Kuinka moni oletetusti riippumaton intellektuelli, Freud mukaan lukien, antoi periksi kansallismieliselle houkutukselle, vaikkakin vain hetkellisesti.
Vuonna 1914 kokonainen maailma hävisi vieden mukanaan sekä porvarillisen uskon edistystä kohtaan että sosialistisen liikkeen, joka kulki sen vanavedessä. Lenin (Mitä on tehtävä -kirjan Lenin) koki, kuinka maa sortui hänen jalkojensa alla – hänen epätoivoisessa reaktiossaan ei ollut minkäänlaista tyydytyksen tunnetta, halua sanoa ”mitä minä sanoin”. Katastrofi mahdollisti samalla kuitenkin myös leninistisen Tapahtuman: Toisen internationaalin evolutionaarisen historismin nujertamisen. Leninistisen ”utopian” sydän – radikaali vaatimus porvarillisen valtion murskaamiseksi ja uuden yhteisöllisyyden muodon luomiseksi ilman vakinaista armeijaa, poliisivoimia tai byrokratiaa, jossa jokainen voisi ottaa osaa yhteiskunnallisten asioiden hallinnointiin – nousee suoraan vuoden 1914 tuhkasta. Kyse ei ollut mistään teoreettisesta projektista jotakin kaukaista tulevaisuutta varten: lokakuussa 1917 Lenin väitti: ”voimme kerralla saada liikkeelle kymmenen, ellei jopa kaksikymmentä miljoonaa ihmistä käsittävän valtiokoneiston.” Meidän tulisi tunnistaa tämän utopian ”mielettömyys” (sanan kierkegaardilaisessa merkityksessä) – tätä taustaa vasten stalinismi näyttäytyy paluuna ”terveen järjen” piiriin. Valtio ja vallankumous -teoksen mullistavaa potentiaalia ei voi yliarvioida: sen sivuilla, kuten Neil Harding kirjassaan Leninism (1996) kirjoittaa, ”läntisen politiikan tradition sanasto ja kielioppi pantiin äkillisesti viralta”.
Sitä mitä seurasi voidaan Althusserin Machiavellia käsittelevän kirjoituksen otsikkoa lainaten kutsua sanoilla la solitude de Lenine: aika, jolloin hän seisoi yksin, kamppaillen virtausta vastaan omassa puolueessaan. Kun Lenin vuoden 1917 ”Huhtikuun teeseissään” tunnisti Augenblickin, ainutlaatuisen mahdollisuuden vallankumoukseen, ensireaktio puoluetovereiden laajan enemmistön osalta oli joko välinpitämättömyys tai halveksunta. Yksikään huomattava bolsevikkijohtaja ei yhtynyt hänen vallankumouskutsuunsa, ja Pravdan toimituskunta toimi poikkeuksellisesti sanoessaan itsensä ja puolueen irti Leninin ehdotuksista. Bogdanov kuvaili Huhtikuun teesejä ”mielipuolen hourailuksi”; Nadežda Krupskaja teki johtopäätöksen: ”Pelkään pahoin, että Lenin on tullut hulluksi.”
Niin korvaamaton kuin Leninin henkilökohtainen väliintulo olikin, lokakuun vallankumouksen kertomusta ei tulisi pelkistää yksinäisen neron myytiksi. Lenin onnistui, koska hänen vetoomuksensa, vaikka ohittikin puolueen nomenklatuuran, ymmärrettiin vallankumouksellisen mikropolitiikan tasolla. Kaikkialla Venäjän suurissa kaupungeissa perustettiin paikallisia komiteoita, jotka olivat päättäneet olla välittämättä ”laillisen” hallituksen arvovallasta ja ottaa ohjat omiin käsiinsä.
Keväällä 1917 Lenin oli täysin tietoinen tilanteen paradoksaalisuudesta: nyt kun helmikuun vallankumous oli syössyt vallasta tsaristisen hallintokoneiston, Venäjä oli demokraattisin maa koko Euroopassa, ennen kokemattoman massamobilisaation sekä järjestäytymis- ja lehdistövapauden myötä. Ja silti tämä vapaus teki kaikesta epämääräistä. Jos on olemassa yhteinen tekijä, joka yhdistää sen, mitä Lenin kirjoitti helmikuun ja lokakuun vallankumousten välillä, se on hänen vaatimuksensa erottaa poliittinen kamppailu sen määriteltävissä olevista tavoitteista (välitön rauha, maan uudelleen jakaminen, ja tietenkin, kaiken ”vallan luovuttaminen neuvostoille”, toisin sanoen olemassa olevien valtiokoneistojen tuhoaminen ja niiden korvaaminen uusilla yhteiskunnallisen elämän kommuunityyppisillä hallintamuodoilla). Kyse on välimatkasta, joka erottaa toisistaan vallankumouksen, siinä merkityksessä kuin se merkitsee imaginaarista vapauden purkausta ylevän universaalin solidaarisuuden hetkenä, jolloin ”kaikki näyttää mahdolliselta”, ja yhteiskunnallisen jälleenrakennuksen hyväksi tehtävän kovan työn, jonka on tapahduttava, jotta tämä purkaus jättäisi ainoankaan merkin yhteiskunnalliseen rakennelmaan.
Tämä välimatka – joka muistuttaa Ranskan vallankumouksen vuosien 1789 ja 1793 välisestä intervallista – on Leninin ainutlaatuisen väliintulon tila. Vallankumouksellisen materialismin perustavanlaatuinen opetus on, että vallankumouksen on iskettävä kahdesti. Ei niinkään, että ensimmäisellä momentilla olisi vallankumouksen muoto, jonka substanssi täyttäisi myöhemmin, vaan pikemminkin päinvastoin: ensimmäinen vallankumous säilyttää vanhan ajatuskehikon, uskon siihen, että vapaus ja oikeudenmukaisuus voidaan saavuttaa, jos vain yksinkertaisesti käytämme jo olemassa olevaa valtiokoneistoa ja sen demokraattisia mekanismeja, että ”hyvä” puolue kykenee voittamaan vapaat vaalit ja käynnistämään sosialistisen muutosprosessin ”laillisesti”. (Tämän harhakuvitelman selkeimpänä esimerkkinä toimivat Karl Kautskyn 1920-luvulla muotoilemat teesit, joiden mukaan ensimmäisen, kapitalismista sosialismiin johtavan vaiheen, looginen muoto olisi porvarillisten ja proletaaristen puolueiden parlamentaarinen koalitio.) Ne, jotka huojuvat kahden vaiheilla ja pelkäävät toisen, vanhat muodot tuhoavan, askeleen ottamista, ovat niitä, jotka (Robespierren sanoin) haluavat ”vallankumouksen ilman vallankumousta”.
Vuoden 1917 kirjoituksissaan Lenin säästää kaikkein karvaimman ironiansa niille, jotka ovat syventyneet turhaan etsimään jonkinlaisia takuita vallankumoukselle, joko esineellistyneen yhteiskunnallisen välttämättömyyden tekosyyn nojalla (”on vielä liian aikaista sosialistiseen vallankumoukseen, työväenluokka ei ole kypsä”), tai sitten normatiivisen, demokraattisen laillisuuden verukkeella (”väestön enemmistö ei ole puolellamme, joten vallankumous ei olisi todella demokraattinen”). Aivan kuin vallankumouksellinen toimija kaipaisi jonkin edustuksellisen Toisen suostumusta ennen ryhtymistään yritykseen valtiovallan kaappaamiseksi. Leninille, kuten myös Lacanille, vallankumous ”ne s’autorise que d’elle-même”1. Pelko vallan kaappaamisesta ennenaikaisesti, takuiden etsiminen, on ilmaus pelosta pohjattoman kuilun partaalla. Tämän Lenin tuomitsi toistuvasti ”opportunismina”: lähtökohtaisesti vääränä positiona, joka kätkee pelkonsa oletetusti objektiivisten tosiasioiden, lakien ja normien suojaverhon taakse. Ensimmäinen askel sen nujertamiseksi on julistaa selkeästi: ”Mitä sitten on tehtävä? Meidän on aussprechen was ist, ’ilmaistava tosiasiat’, tunnustettava se totuus, että Keskuskomiteassamme on olemassa tendenssi, mielipide…”.
Mitä seurasi kun Lenin tuli tietoisemmaksi bolsevistisen vallan rajoitteista? Tässä kohtaa tulisi tehdä ero Leninin ja Stalinin välillä. Leninin viimeisissä kirjoituksissa, kauan sen jälkeen kun hän oli luopunut Valtion ja vallankumouksen utopiasta, on jälkiä vaatimattomasta ”realistisesta” suunnitelmasta bolsevikeille. Taloudellisen alikehittyneisyyden ja venäläisten massojen kulttuurisen takapajuisuuden huomioiden hän ymmärsi, ettei Venäjällä ollut mahdollisuutta ”siirtyä suoraan sosialismiin”. Kaikki mitä neuvostovalta saattoi tehdä, oli yhdistää vaatimaton ”valtiokapitalistinen” politiikka talonpoikaismassojen kulttuuriseen sivistämiseen. Tosiasiat ja kaaviot paljastivat ”kuinka paljon kiireellistä rutiinityötä meidän on vielä tehtävä saavuttaaksemme keskiverron eurooppalaisen sivistysvaltion standardit. (…) Meidän on pidettävä mielessämme se puoliaasialainen tietämättömyys, josta emme ole vieläkään kyenneet vapauttamaan itseämme.” Lenin varoittaa toistuvasti vaaroista liittyen välittömään ”kommunismin juurruttamiseen”. ”Missään olosuhteissa meidän ei tulisi välittömästi esitellä puhtaasti kommunistisia ideoita maaseudulle. Niin kauan kuin maaseudulta puuttuu aineellinen perusta kommunismille, olisi haitallista, itse asiassa minun tulisi sanoa, kohtalokasta tehdä niin.” Hänen toistuva aiheensa on: ”Kaikkein vahingollisinta olisi kiirehtiä tässä asiassa.” Tätä ”kulttuurivallankumouksen” vaatimusta vastaan Stalin asetti anti-leninistisen ajatuksen ”sosialismin rakentamisesta yhdessä maassa”.
Tämä ei kuitenkaan merkitse sitä, että Lenin olisi hiljaisesti omaksunut mensevistisen kritiikin bolsevikkien utopismia kohtaan – että vallankumouksen tulee seurata ennalta määritettyä reittiä, ja että se voi tapahtua vain kun välttämättömät materiaaliset olosuhteet ovat täyttyneet. Kirjoittaessaan varhain 1920-luvulla Lenin tajuaa, että bolsevikkien päätehtävänä on ottaa hoidettavakseen edistyksellisen porvarillisen valtion vastuutehtävät (opetuksen järjestäminen kaikille jne.). Se tosiasia, että edistyksen toimeenpanija on proletaarinen vallankumouksellinen voima, muuttaa tilanteen kuitenkin perin pohjin: on mahdollista, että nämä toimenpiteet toteutetaan siten, että porvarillisesta ideologisesta kehyksestä päästään eroon – opetus asetetaan palvelemaan ihmisiä, sen sijaan, että se toimisi naamiona porvarillisten luokkaintressien promootiolle. Varsinainen dialektinen paradoksi on, että Venäjän tilanteen toivottomuus (takapajuisuus, joka pakottaa proletaarisen vallan sitoutumaan porvarilliseen sivistystyöhön) voidaankin kääntää eduksi: ”Mitä jos tilanteen täydellinen toivottomuus, kiihottamalla työläisten ja talonpoikien ponnistuksia kymmenkertaisiksi, tarjosi meille mahdollisuuden luoda sivistyksen perustavanlaatuiset edellytykset eri tavalla kuin Länsi-Euroopan maissa.”
Meillä on siis kaksi yhteensopimatonta mallia vallankumoukselle: lopullisen kriisin hetken odottaminen, jolloin vallankumous puhkeaa ”omalla oikealla hetkellään” historiallisen evoluution välttämättömyyden mukaisesti; tai sitten näkemys, ettei vallankumouksella ole ”oikeaa hetkeä”, että mahdollisuus siihen on jotakin, joka ilmaantuu ja johon on tartuttava. Lenin väittää itsepintaisesti, että epätavalliset olosuhteet, sellaiset kuten Venäjällä vuonna 1917, voivat tarjota keinon itse säännön horjuttamiseen. Väittäisin, että tämä uskomus on tänään vakuuttavampi kuin koskaan. Elämme aikakautta, jolloin valtio ja sen koneistot, mukaan lukien sen poliittiset toimijat, ovat yhä kykenemättömämpiä artikuloimaan avainkysymyksiä. Illuusio siitä, että Venäjää vuonna 1917 vaivanneet ongelmat (rauha, maan uudelleenjakaminen jne.) olisi voitu ratkaista parlamentaarisin keinoin on itse asiassa samanlainen kuin nykyinen illuusio siitä, että ekologinen uhka voidaan välttää markkinalogiikan avulla (laittamalla saastuttajat maksamaan aiheuttamastaan vahingosta).
Millaisena Hélène Carrère d’Encaussen uusi tutkimus2 sitten näyttäytyy suhteessa edellä sanottuun. Hänen peruslähtökohtanaan on, että nyt kun kommunismi on ohi, on aika Leninin kirjoitusten objektiiviseen arviointiin. Näistä koordinaateista käsin Carrère d’Encaussen kirja pyrkii tekemään Leninille oikeutta. Carrère d’Encausse tekee selväksi, että stalinistinen valtiokoneisto sai alkunsa NEP-kompromisseista. Jos valtion oli määrä vetäytyä ja tehdä tilaa markkinoille, yksityisomaisuudelle ja niin edelleen, sen oli saatava tiukempi kontrolli yhteiskunnasta, jotta vallankumouksen saavutukset eivät vaarantuisi uusien luokkien ilmaantumisen myötä. Kapitalistista taloudellista perustaa oli määrä tasapainottaa sosialistisella poliittisella ja ideologisella ylärakenteella.
Carrère d’Encausse tuo myös esille, kuinka Trotsky, Buharin ja muut eivät kamppaillessaan Leninin seuraaja-asemasta tunteneet muuta kuin halveksuntaa Stalinin uutta keskussihteerin hallinnollista roolia kohtaan väheksyen häntä pelkkänä taloudenhoitajana. He eivät kyenneet antamaan arvoa sille vallalle, jonka virka toi mukanaan. Kun Lenin vuonna 1922 jätti Pravdalle artikkelinsa ”Mieluummin vähemmän mutta parempaa”, joka oli suunnattu Stalinin autoritaarisuutta vastaan, päätoimittaja Bukharin ei nähnyt syytä sen julkaisemiseen; eräs Politbyroon jäsen ehdotti, että he painattaisivat ainoastaan yhden kappaleen kyseisen tekstin sisältävää sanomalehteä ja antaisivat sen Leninille.
Kansallisuuskysymyksen yhteydessä Carrère d’Encausse kirjoittaa, kuinka Lenin varauksetta vastusti suurten maiden nationalismia ja kannatti pienten kansakuntien suvereniteettia, riippumatta siitä, kuka niitä johti. Itse Venäjälle hän suositteli politiikkaa, joka suosisi pieniä sorrettuja maita – ”eräänlainen hyväksyvä ele tosiasioiden edessä”. Tänä päivänä tämä näkemys on perustellumpi kuin koskaan. Ei ole yllättävää, että anti-amerikanismi on Euroopassa kaikkein selkeimmin havaittavaa ”suurten” kansojen parissa. Valitusvirren mukaan globalisaatio uhkaa kansallisvaltioiden suvereenisuutta; mutta eivät niinkään pienet maat, vaan toisen luokan (entiset) maailmanvallat (sellaiset maat kuten Iso-Britannia, Saksa ja Ranska) ovat niitä, jotka pelkäävät, että sulauduttuaan osaksi vastikään kehkeytynyttä globaalia imperiumia ne typistyvät samalle tasolle kuin, sanotaan, Itävalta, Belgia ja Luxemburg. Vihamielisyys, jota niin vasemmistolaiset kuin oikeistolaisetkin nationalistit tuntevat Ranskassa amerikanismia kohtaan, on pohjimmiltaan kieltäytymistä sen tosiasian tunnustamisesta, että Ranska on menettämässä hegemonisen asemansa Euroopassa.
Suurten ja pienempien kansallisvaltioiden välisten erojen tasoittuminen tulisi laskea yhdeksi globalisaation suotuisista seurauksista: lännessä esiintynyt halveksunta Itä-Euroopan jälkikommunistisia valtioita kohtaan paljastaa haavoittuneen narsismin. Mielenkiintoista kyllä, sama logiikka toimi myös entisen Jugoslavian kohdalla: ei vain serbit, vaan myös suurin osa läntisistä valloista ajatteli, että ainoastaan yksin Serbialla olisi voimia muodostaa valtio omin voimin. Kautta 1990-luvun, jopa Miloševićin radikaalit demokraattiset kriitikot, jotka hylkäsivät serbinationalismin, toimivat sen olettamuksen varassa, että vain Serbiasta voisi tulla kukoistava demokratia, kunhan Milošević vain syöstäisiin vallasta; muut entisen Jugoslavian maat olivat siihen liian nurkkakuntaisia. Tämä tuo mieleen Engelsin vähättelevän huomion Balkanin maista taantumuksellisina reliikkeinä.
Leninin persoonallisuudesta Carrère d’Encausse toistelee vanhoja kuluneita argumentteja hänen häikäilemättömyydestään ja välinpitämättömyydestään massojen kärsimyksiä kohtaan, mutta käsitellessään vuoden 1921 työläisopposition kohtaloa, hän panee merkille, että ”tämä oli jälleen kerran esimerkki Leninin erikoisesta metodista eliminoida vastustajien ideat itse vastustajien sijaan sallimalla häviäjien pysyä hallitsevissa elimissä”. On vaikeaa kuvitella jyrkempää vastakohtaa stalinistisille menettelytavoille. Leninin parjaajat muistelevat mielellään hänen reaktiotaan Beethovenin Apassionataa kohtaan todisteena hänen liiallisesta itsekontrollistaan – hän alkoi itkeä ja julisti sitten, ettei vallankumouksella ollut varaa senkaltaiseen sentimentaalisuuteen. Yhtä kaikki, eikö tämä anekdootti voisi yksinkertaisesti olla osoitus hänen äärimmäisestä herkkyydestään ja Leninin tietoisuudesta siitä, että se tuli pitää aisoissa poliittisen kamppailun vuoksi.
Kaikessa triviaalisuudessaan bolsevikkien päivittäisen elämän yksityiskohdat vuodelta 1917 ja sitä seuraavilta vuosilta osoittavat selvästi, kuinka erilaisia he olivat verrattuna stalinistiseen nomenklatuuraan. Kun Lenin illalla 24. lokakuuta 1917 poistui asunnoltaan lähteäkseen Smolnan instituuttiin, hän otti raitiovaunun ja kysyi konduktööriltä, oliko kaupungin keskustassa meneillään taisteluja sinä päivänä. Vuosina välittömästi lokakuun vallankumouksen jälkeen hän matkusti yleensä autolla, seuranaan ainoastaan kuski ja henkivartija Gil turvallisuuden tähden; heitä kohti ammuttiin, poliisi pysäytti ja pidätti heidät (poliisimies ei tunnistanut Leniniä). Kerran esikaupunkiin suuntautuneen kouluvierailun jälkeen poliiseina esittäytyneet bandiitit varastivat auton, jolloin Lenin ja Gil joutuivat kävelemään lähimmälle poliisiasemalle raportoimaan varkaudesta. 30. elokuuta 1918 Leniniä ammuttiin hänen puhuessaan työläisille sen tehtaan edessä, jossa hän oli juuri vieraillut. Gil ajoi hänet Kremliin, jossa lääkäreitä ei ollut; Nadežda Krupskaja ehdotti, että jonkun tulisi juosta lähimpään ruokatavarakauppaan ostamaan sitruuna.
Mitä tulee Lenin historiallisiin saavutuksiin, Carrère d’Encausse korostaa aivan oikein, kuinka hänen nerokkuutensa piili hänen kyvyssään siirtyä tyypillisen vallankumouskertomuksen tuolle puolen, jossa utopistisen energian lyhyttä ekstaattista räjähdystä seuraa selventävä krapula-aamu. Leninillä oli voimaa utopistisen hetken pidentämiseen. Hänen koko tuotannossaan ei ole jälkeäkään siitä, mitä Lacan nimitti ”kadotetun syyn narsismiksi”, jota esittävät ne, jotka eivät jaksa odottaa vallankumouksen epäonnistumista, jotta voisivat ihailla ja surkutella sitä. Tämä teki Leninistä kahdennenkymmenennen vuosisadan – reaalisen intohimon vuosisadan – poliitikon.
Kuten Alan Badiou on sanonut, jos 1800-lukua leimasivat utopistiset tai ”tieteelliset” projektit ja ideaalit, joiden oli määrä toteutua tulevaisuudessa, oli 1900-luvulla pyrkimyksenä itse kauan odotetun Uuden järjestyksen realisoiminen. 1900-luvulle äärimmäinen ja leimallinen kokemus oli välitön kokemus jokapäiväisestä sosiaalisesta todellisuudesta erottautuvasta reaalisesta – reaalinen kaikessa väkivaltaisuudessaan on se hinta, mikä on maksettava, kun riisutaan pois todellisuuden pettävät kerrokset. Muistellessaan ensimmäisen maailmansodan juoksuhautoja, Ernst Jünger ylisti lähitaistelua autenttisena intersubjektiivisena kohtaamisena: autenttisuus piilee väkivaltaisen transgression aktissa, joko lacanilaisen reaalisen kohtaamisena (asia, jonka Antigone kohtaa rikkoessaan kaupungin järjestystä) tai sitten bataillelaisessa ylettömyydessä. Seksuaalisuuden piirissä tämän reaalisen intohimon ikoni on Oshiman Aistien valtakunta, jossa parin rakkauselämä kärjistyy molemminpuoliseen kidutukseen ja lopulta kuolemaan – selkeä kaiku Bataillen Silmän tarinasta. Toisen esimerkin tarjoavat hardcore-sivustot, jotka antavat mahdollisuuden vaginan sisäpuolen tutkiskeluun penetroivan dildon päähän kiinnitetyn pikkuruisen kameran avulla. Joutuessamme liian lähellä haluamaamme objektia eroottinen lumouksemme vaihtuu paljaan lihan reaalisuuden kuvotukseksi. Kävellessään heinäkuussa 1956 kohti teatteriaan Brecht ohitti neuvostoliittolaistankkien kolonnan, joka vyöryi kohti kohti Stalinallee-bulevardia murskatakseen työläisten kapinan. Hän vilkutti niille ja kirjoitti myöhemmin saman päivän aikana päiväkirjaansa, kuinka tuona hetkenä hän ensimmäistä kertaa elämässään tunsi kiusausta liittyä Kommunistiseen puolueeseen – esimerkillinen tapaus reaalisen intohimosta. Brecht ei niinkään kannattanut sotilaallista toimenpidettä, vaan näki ja hyväksyi väkivallan autenttisuuden merkkinä.
Badioun mukaan jälkipoliittisen aikakautemme, jonka saatossa yhteiskunnallisten asioiden hallinnointi on korvaamassa todellisen politiikan, perimmäinen premissi on, ettei 1900-lukua koskaan tapahtunutkaan. Mitä noina kärsimyksentäyteisinä vuosina tapahtui oli hirviömäinen turha intohimo, satunnainen hairahdus, jonka äärimmäisiä lopputulemia (ja totuus) olivat Gulag ja holokausti. Tästä tehtävä johtopäätös on, että kaikki yritykset yhteiskunnan muuttamiseksi hyvin aikomuksin päätyvät vain radikaaliin Pahaan – ainoaan nykyään hyväksyttyyn Absoluuttiin. Tapaa, jolla elämme elämäämme, leimaa siksi pragmaattinen kompromissi, kyyninen viisaus, tietoisuus rajoituksistamme, vastarinta Absoluutin kiusausta kohtaan. Tätä asennetta vastaan uskollisuus Leninin perintöä kohtaan pakottaa meidät väittämään, ettei 1900-luku ollut ainoastaan satunnainen hairahdus, vaan emansipatorisen potentiaalin purkaus. Autenttisen teorian todellinen haaste – ja tehtävä – on tämän purkauksen ja sen traagisen lopputuleman yhdistäminen.
Yrityksessään normalisoida Lenin, palauttaa hänet yhdeksi intohimottomasti arvioitavaksi historialliseksi hahmoksi monien muiden joukossa, Carrère d’Encausse sivuuttaa Leninin todellisen läpimurron, Leninin Tapahtuman, jota ei voi palauttaa traagisiin historiallisiin tapahtumiin tai vaatia tilille niiden perusteella – se tapahtuu toisessa ulottuvuudessa. Carrère d’Encaussen kyvyttömyys tämän arvostamiseen on ilmeisintä hänen Valtiota ja vallankumousta koskevassa tarkastelussaan, jossa hän vatvoo tylsää väitettä Leninin epäröinnistä vallankumouksellisen spontaaniuden kannattamisen ja puolue-eliitin kontrolloivan vaikutusvallan tarpeellisuuden tunnustamisen välillä. Carrère d’Encausse tekee selväksi, että lokakuun vallankumousta välittömästi seurannut bolsevikkien rauhanjulistus laittoi alulle uudenlaisen politiikan, joka ohitti valtion: se ei puhutellut muita valtioita, vaan suoraan ihmisiä, yhteiskuntaa kokonaisuudessaan. Hän ei tunnista, että Valtion ja vallankumouksen ytimessä on sama visio yhteiskunnallisesta itseorganisaatiosta, joka ohittaa valtiolliset mekanismit. Tämä asettaa oikeisiin mittasuhteisiin oletetun ristiriidan Lenin elitismin (hänen uskonsa siihen, että valaistuneiden asiantuntijoiden tulisi toimittaa luokkatietoisuus työväenluokalle) ja Valtiossa ja vallankumouksessa esitetyn ”avoimen spontaanisuuden vaatimisen” välillä. Adornon lailla, jonka mielestä spontaanin nautinnon saavuttaminen on mitä vaikeinta modernissa yhteiskunnassa, Lenin oli täysin tietoinen siitä, että spontaanisuus on harvinaista: sen saavuttaminen edellyttää väärästä, asetetusta ideologisesta spontaanisuudesta eroon pääsemistä. Hänen positionsa oli näin ollen: valtion alueella bolsevikkien diktatuuri, sen ulkopuolella populaari ”spontaanisuus”.
Marraskuun seitsemäntenä 1920, lokakuun vallankumouksen kolmantena vuosipäivänä, Talvipalatsin valtaus näyteltiin uudelleen Petrogradissa. Kymmenet tuhannet työläiset, sotilaat, opiskelijat ja taiteilijat työskentelivät kellon ympäri, eläen kashalla (mauttomalla puurolla), teellä ja jäätyneillä omenoilla, valmistautuen performanssiin, joka esitettiin alkuperäisellä tapahtumapaikalla. Heidän työtään ohjasivat niin armeijan upseerit kuin avantgarde-taitelijat, muusikot ja ohjaajat Malevitšista Meyerholdiin. Vaikka kyse oli teatterista, ei ”todellisuudesta”, tapahtumiin osallistuneet sotilaat ja merimiehet esittivät itseään. Monet heistä eivät olleet osallistuneet ainoastaan vuoden 1917 tapahtumiin, vaan taistelivat performanssin aikoihin myös sisällissodassa – vuonna 1920 Petrograd oli piiritetty ja kärsi ankarasta ruokapulasta. Eräs aikalainen kommentoi: ”Tulevaisuuden historioitsijat tulevat kirjaamaan, kuinka yhden kaikkein verisimmän ja brutaaleimman vallankumouksen ajan koko Venäjä näytteli”. Formalismin teoreetikko Viktor Shklovsky pani merkille, että ”meneillään on jonkinlainen perustavanlaatuinen prosessi, jonka saatossa elämän elävä kudos muuntuu teatraaliseksi”. Tällaiset performanssit – erityisesti Stalinin vapun juhlaparaateihin verrattuna – todistavat, ettei lokakuun vallankumous ollut vain pienen bolsevikkiryhmän toimeenpanema puhdas coup d’ètat, vaan tapahtuma, joka vapautti suunnattoman emansipatorisen potentiaalin.
Eräät Leninin läpimurron elementit ovat säilyttäneet voimansa tähän päivään saakka: esimerkiksi hänen kritiikkinsä ”Vasemmistolaisuudesta kommunismin lastentautina” sekä hänen kriittinen asennoitumisensa ekonomismia kohtaan. Hän oli selvillä siitä, että poliittinen ”ekstremismi” tai ”liiallinen radikalismi”, tulisi aina ymmärtää todisteeksi ideologis-poliittisesta syrjäytymisestä, joka osoittaa rajoitukset sille, mitä on todella mahdollista saavuttaa. Jakobiinien turvautuminen terroriin oli hysteeristä näyttelemistä, todiste heidän kyvyttömyydestään järkyttää taloudellisen järjestyksen perusteita (yksityisomaisuus jne.). Nykypäivän poliittisen korrektiuden ”ylilyönnit” paljastavat samalla lailla kyvyttömyyden nujertaa rasismin ja seksismin todellisia syitä. Kenties on tullut aika kyseenalaistaa se monien nykyisten vasemmistolaisten hellimä uskomus, että poliittinen totalitarismi olisi jollain lailla tulosta materiaalisen tuotannon ja teknologian ylivallasta suhteessa ihmissuhteisiin ja kulttuuriin. Mitä jos asianlaita onkin päinvastoin? Mitä jos poliittinen ”terrori” onkin merkki siitä, että juuri materiaalisen tuotannon sfääri on alistettu politiikalle? Kenties asian laita onkin niin, että poliittinen ”terrori”, aina Jakobiineista maolaisten kulttuurivallankumoukseen, edellyttää tuotannon siirtämistä poliittisen taistelun maaperälle.
Leninin vastahanka ekonomismia kohtaan on olennaista nykyään, kun huomioidaan radikaalipiirien (tai sen rippeiden) jakautuneet näkemykset taloudellisista asioista: yhtäältä poliitikot ovat hylänneet talouden kamppailun ja intervention alueena; toisaalta nykyisen globaalitalouden toiminnasta haltioituneet taloustieteilijät tekevät tyhjäksi kaikenlaisen poliittisen intervention mahdollisuuden. Näyttää siltä, että tarvitsemme Leninin oivalluksia enemmän kuin koskaan: kyllä, talous on avainalue – taistelu ratkaistaan siellä; globaalin kapitalismin lumous on murrettava. Mutta intervention tulisi olla todellakin poliittinen, ei taloudellinen. Nykyään, kun jokainen on antikapitalisti – jopa Hollywoodissa, jossa hiljattain on tuotettu useampi salaliittoelokuva (Valtion vihollisesta Soluttautujaan), joissa vihollinen on suuri ja häikäilemättömästi voittoa tavoitteleva yhtiö – on nimike menettänyt kumouksellisen särmänsä.
Loppujen lopulta universaali vetoomus vapauden ja demokratian puolesta, usko siihen, että ne pelastavat meidät kapitalismin väärinkäytöksiltä, on haastettava. Liberaali demokratia on tosiasiassa se poliittinen järjestelmä, jonka alaisuudessa pääoma kukoistaa parhaiten. Tämä on Leninin perimmäinen opetus: vain vapautumalla kiintymyksestämme liberaaliin demokratiaan, joka ei tule toimeen ilman yksityisomistusta, voimme tosiasiassa muuttua antikapitalistisiksi. Kommunismin hajoaminen 1990-luvulla vahvisti ”vulgaari”marxilaisen teesin, jonka mukaan poliittisen demokratian taloudellinen perusta nojaa tuotantovälineiden yksityisomistukseen – toisin sanoen kapitalismiin kaikkine siihen liittyvine luokkaeroineen. Poliittisen demokratian esittelyn jälkeen ensimmäisenä kiireellisenä tavoitteena oli yksityistäminen, suunnaton ponnistus – hinnalla ja keinoilla millä hyvänsä – uusien omistajien löytämiseksi, sille omaisuudelle, joka oli kansallistettu kommunistien ottaessa vallan: entiset puoluevirkailijat, mafiapomot, kuka milloinkin, jotta vain saataisiin ”perusta” demokratialle. Mutta kaikki tämä tapahtuu aivan liian myöhään – juuri sillä hetkellä kun ensimmäisen maailman jälkiteollisissa yhteiskunnissa yksityisomistus on alkanut menettää sen keskeistä säätelevää rooliaan.
John Berger kirjoitti vastikään Selftrade-nimisen internetmeklariyhtiön ranskalaisesta mainoksesta. Timanteilla koristeltua täyskultaista sirppiä ja vasaraa esittävän kuvan alla olevassa tekstissä lukee: ”Ja mitä jos kaikki hyötyisivät osakemarkkinoista?” Strategia on ilmeinen: osakemarkkinat toteuttavat nykyään tasa-arvoista kommunistista agendaa – jokainen voi osallistua. Berger esittää vertauksen: ”Kuvittele tiedotuskampanja, joka tänä päivänä hyödyntäisi kuvaa täyskullasta valetusta, timanteilla kirjaillusta hakarististä! Se ei tietenkään toimisi. Miksi? Hakaristi puhuttelisi potentiaalisia voittajia, ei voitettuja. Se toisi mieleen herruuden, ei oikeudenmukaisuutta.” Sen sijaan sirppi ja vasara herättävät toivon siitä, että ”historia tulee loppujen lopulta olemaan niiden puolella, jotka taistelevat veljellisen oikeudenmukaisuuden puolesta”. Juuri sillä hetkellä kun tämä toivo julistetaan kuolleeksi ”ideologioiden lopun” hegemonisen ideologian mukaan, paradigmaattinen jälkiteollinen liikeyritys (onko olemassa mitään jälkiteollisempaa kuin osakekauppa internetissä) asettaa sen palvelukseensa jälleen kerran. Toivo jatkaa meille kummitteluaan.
Viitteet:
1 Vapaa käännös: ”Vallankumous ei kaipaa muuta auktoriteettia kuin itsensä”.
2 Žižek viittaa Carrère d’Encaussen vuonna 2001 ilmestyneeseen englanninkieliseen käännökseen: Lenin, jonka George Holoch on kääntänyt (New York & London: Holmes & Meier). Ranskankielinen alkuperäisteos Lénine julkaistiin vuonna 1998 (Pariisi: Fayard).
Artikkeli on alunperin ilmestynyt London Review of Booksissa Vol.24 No.1, 25.7.2002
helmikuu 12, 2009 1 Comment
Commonwealthia etsien
Antonio Negri
Kääntäjä Kalle Seppä
Nyt kun amerikkalaisen unilateralismin vaihe on ohi, onko muotoutumassa uudenlaista konstitutiivista valtaa? Pystyykö se organisoimaan voimia ja tuottamaan normatiivisuutta? Muun muassa näitä kysymyksiä käsittelee Antonio Negri artikkelissaan, jossa hän käy läpi yhdessä Michael Hardtin kanssa kirjoittamansa Commonwealth-kirjan (Empire-teoksesta alkaneen ”trilogian” kolmannen osan) keskeisiä lähtökohtia. Negri perustaa teoriansa osin tuttuihin käsitteisiin – kuten biopolitiikka, yhteinen, exodus ja metropoli – mutta myös esittelee uuden vaiheen analyysissään: ”suurten kertomusten” paluun ja postmoderniin kohdistuvan kritiikin. Tämä on selvä uutuus verrattuna teokseen Fabrique de porcelaine, jonka kriittinen luenta löytyy toisaalta tästä numerosta.
1. Empire ja Multitude jättivät monia avoimia kysymyksiä. Tässä yhteydessä olisi turhaa määritellä niitä uudestaan tai yrittää ratkaista niitä. Käytännössä meidän piti lähteä uudelleen liikkeelle määriteltyjen käsitteiden perustalta, sen kysymyksen syventämiseksi, mitä nykyisin on politiikka. Mitä on kumouksellinen politiikka, ja minkälaista yhteiskunnallisen jakamista se sisältää? Miten nykyisin on mahdollista taistella pääomaa vastaan? Vain menemällä eteenpäin – tästä olemme täysin vakuuttuneita – voimme kohdata ratkaisemattomat ongelmat uudella voimalla. Olimme kuitenkin varmoja yhdestä asiasta: Empiren ja Multituden kymmenvuotisen työn päätteeksi nykyisyys oli määritellyt itsensä uudestaan, se aikakausi oli siis päättynyt, jolloin nykyisyyttä oli vielä mahdollista määritellä post-alkuisella sanalla.
Olimme siis eläneet murroksen aikaa. Mitkä olivat tämän aikakauden päättymisen oireet? Meistä tuntui, että se, mitä oli kyseenalaistettu, oli erityisesti demokratia-käsite. Amerikkalaisissa sodissa ja mielettömässä uuskonservatiivien sotapropagandassa käsite oli kulunut loppuun. Uudet asiat (joita demokratia-käsite ei voinut enää sisältää) olivat nousseet esille valtio-opin näkökulmasta. Yksinkertaistaen, riittää viittaaminen Rosanvalloniin ja niihin asioihin, joita hän yrittää määritellä viimeisimmässä kirjassaan (La contre-démocratie. La politique à l’âge de la défiance). Tasavallasta ja ihmisten modernista käyttäytymisestä on kadonnut jotakin syvällistä, hän väittää. Jokin, mitä emme pysty selittämään, on muuttunut hämäräksi – näin Rosanvallon yrittää kuvata – ne voimattomuuden ja epätoivon tunteet, ne depolitisoinnin varjot, jotka määrittelevät nykyistä demokratiaa. Hän lisää – ja huomaamme, että hän tekee sen vastoin tahtoaan – että “poliittinen demokratia” on vain eräs fraasi, jonka takana vahvistuu vain mixed regime, johon myös vastademokratia, “poikkeustilan demokratia”, on sisällytettävä.
Tämä valtio-opin yritys liittää synteesi erittäin epävarmaan todellisuuteen toistuu myös taloustieteessä. Tällä saralla ponnistus pyrkii keksimään uudestaan, ei enää kehityksen mittaa, joka on työn arvon klassisen lain kriisin jälkeen ollut jo kauan aikaa kadoksissa, vaan uuden tehokkaan konvention, koska on selvää, että liberaalinen/uusliberaalinen konventio ja fordistinen/keynesiläinen/hyvinvointivaltiollinen konventio ovat kriisissä. [On alettu puhua, yhä enemmän, “energiakonventiosta”: kukaan ei tarkkaan ottaen tiedä, mitä se tarkoittaa – paitsi että se (kun se sisältää ydinvoiman, kuten usein väitetään) asettuu “ekologista konventiota” vastaan ja sen seurauksena ehkä myös demokraatista konventiota vastaan. Al Gore on ilmeisesti nostanut esille tämän ongelman.]
Lopuksi yritys määritellä kansainvälistä politiikkaa (ja globaalin valtio-opin etsintä). Nykyisin olisi yritettävä tulkita uudelleen vallan globaalia ulottuvuutta multilateralismin termein sen jälkeen, kun kukistettu amerikkalainen unilateralismi (siis se, mitä oli jäänyt jäljelle vanhasta imperialismista), on päätynyt syvään kriisiin. [Huomatkaa, että ne kritiikit, joita on kohdistettu meitä vastaan, kritiikit, jotka väittivät että emme olleet ymmärtäneet imperialismin jatkumista Amerikan hallituksen globaalissa toiminnassa – ovat nyt osoittautuneet täysin valheellisiksi. Unilateralismin kriisin jälkeen olemme edelleen globaalin järjestyksen piirissä. Tämän asiantilan vaikutuksien tunnustaminen (kansallisvaltion päättyminen, kansainvälisen juridiikan tuhoutuminen, yhdistyneiden globaalien markkinoiden multilateraalinen poliittinen hallinta jne.) myönnetään sitä mukaa, kun historialliset toimijat on pakotettu toimimaan tässä uudessa todellisuudessa, jonka he aiemmin valheellisesti kielsivät. Uuden järjestyksen tunnustaminen on siis käytännöllinen ennen kuin se on teoreettinen: kuitenkin täysin todellinen!]
Olemme kulkeneet pitkään kestäneen epäselvyyden ja paradoksien aikakauden: postmoderni oli muutoksen kulttuuria ja se on edustanut heppoisuuden ja epävarmuuden mielikuvilla vaihtoehtoja selvittämättömälle monimuotoisuudelle, joka on ollut ominainen tälle aikakauden siirtymälle. Nyt siirtymä on tapahtunut. Murros on lopullisesti toteutunut. Paradoksaalisin seurauksin. Esimerkiksi historiallisen heppoisuuden ja järjestelmien väitettyjen monimutkaisuuksien sisälle vasemmistolaiset ja oikeistolaiset ideologiat, jotka ovat kaukana katoamisesta, ovat kulkeneet päällekkäin, sekoitettuina ja sekavina. Politiikan neutralisointi on pudottanut kaikki poliittiset positiot radikaaliin keskustaan: todelliseen “keskustan ekstremismiin”. Jokaisessa demokratian paikassa tai kokeilussa yritetään vahvistaa postideologinen piste, neutraali keskusta, jonka avulla kulkea ulos kaaoksesta. Voidaan sanoa, että kuten renessanssiajan vallankumouksen päätyttyä barokkilainen Thermidor ja vastareformi keksivät suvereniteetin (Machiavellista Bodiniin), nykyisin on vallalla yritys keksiä jotakin uutta, hyödyllistä ja adekvaattia uusiin tarpeisiin.
Mutta mitä? Voidaksemme ymmärtää nykyisyyttä yrityksessämme löytää varma tie näiden epävarmuuksien, murtumien ja kysymyksien keskellä, sanotaan että lähdemme liikkeelle puhtaasti ja yksinkertaisesti nykyisyydestä. Kriisi on päättynyt. On mahdotonta palata takaisin. Pitää alkaa liikkua uuden aikakauden määräytymisten sisällä, unohtamatta kuitenkaan tapahtumia, jotka ovat johtaneet tähän siirtymään.
2. Mihin nojaa uusi historiallisten olosuhteiden objektiivinen määräytyminen modernin järjestyksen kriisin jälkeen ja tämän kriisin kautta? Tässä ensimmäinen analyysin aihe. Valtion kritiikin näkökulmasta asian ydin on se, että suvereniteetin synteesi on kriisissä. Se, että kriisi on lopullinen, voidaan todistaa sillä, että lakien deduktiivinen mekanismi, jonka moderni juridiikka, 1800-luvun konstitutionalismi ja oikeusvaltioteoriat (Rule of Law) olivat määritelleet, on prekaarissa tilassa, tai paremminkin vararikossa. Kovissa mannermaisissa tai pehmeämmissä atlanttisissa muodoissaan nämä suvereniteetin menetelmät eivät enää kykene rakentamaan ja takaamaan todellisuuden hallintaa.
Legitimiteetti ja oikeuden tehokkuus eroavat toisistaan. Weberiläinen malli, joka käsittää suvereenisuuden ja legitiimisyyden rationaalisesta ja funktionaalisesta näkökulmasta, on päättynyt. Hypermoderni yritys palauttaa hallinnan instrumentaalisia logiikkoja ei kykene järjellisiin päätelmiin. Tosiasia on se, että hallinta ei ole enää sama asia, mitä se oli ”modernille” konstitutionalismille tai hallinnolliselle toiminnalle. Todellisuus ei ole enää juridisen päätöksen yksilöllinen termiini vaan materiaalinen elävä verkosto – biopolitiikkaa, voisimme sanoa – ja todellisuuteen vaikuttaminen tarkoittaa sen toiminnan tulosten poimimista itselleen. Aikoinaan juridinen teko pakotti todellisuuden mukautumaan, nyt juridinen teko keskustelee, taistelee ja uusiutuu kosketuksissa biopoliittisen todellisuuden kanssa.
Eräiden tarkempien konstitutionalistien tai hallinnan asiantuntijoiden mukaan (mm. Luhmann ja Teubner – mutta myös niiden juristien mielestä, jotka toimivat avoimemmilla kentillä, kuten kansallisen tai kansainvälisen työn tai liike-elämän oikeustieteessä) juridinen toiminta ei voi enää toimia deduktiivisesti, vaan se perustuu, yhä uudestaan, singulaaristen konfliktien ratkaisuihin, joiden muotoa ei edes ole huomioitu klassisessa dogmatiikassa, ja se perustuu siis väliaikaiseen kompromissiin ja sen mekanismin rakentamiseen.
Konkreettinen maailma on jakautunut, ei ole enää olemassa mahdollisuutta lineaariselle hallinnan toiminnalle. Vain governance (hallitseminen) on mahdollista. Varoitus: governance on miinakenttä. Governance itsessään ei ole demokraattinen instrumentti vaan manageroinnin mekanismi. Se, mikä avaa tämän mekanismin demokratialle, on demokraattisten intressien adekvaatti käyttö, eli voiman demokraattinen harjoittaminen, joka asettuu tehokkaasti toisenlaista voimankäyttöä vastaan (joka on mahdollisesti orientoitunut epädemokraattiseen suuntaan). Tämän instrumentin tärkeys (ja sen mahdollinen demokraattinen avautuminen) ei johdu toimijoiden luonteesta, vaan heidän sosiopoliittisesta konsistenssistaan.
Tässä kohdassa konstitutionalistit tuovat esille “valtiottoman konstitutionalismin“ käsitteen, eli toiminnan, joka jatkuvasti ja pysyvästi määrittelee subjektiivisia oikeuksia, osapuolten oikeuksia ja yleistä sopimusoikeutta. Jos olemme vähemmän optimistisia, on tunnustettava kuitenkin, että vanha oikeuden käsite ja todellisuuden uusi biopoliittinen konsistenssi tappelevat keskenään. Jokainen ratkaisu johtaa takaisin biovaltaan – ja tämä on ilman mittaa – eli se kykenee vain poikkeukseen, ja tämä taas vie siihen, että biopoliittiset vaateet nousevat kumouksellisesti ja vaihtoehtoisesti esille. YKSI ON JAKAUTUNUT KAHDEKSI: tässä hyvä ensimmäinen nykyisyyden paradigma.
Tämän lausuminen ei merkitse sitä, että sanoisi ”ei monipuoliselle”. Paradigma sisältää ainoastaan kyvyn (ja ehkä voiman) kysyä, onko niin, että jokaisella juridiikan pluraliteetin kentällä ja sen konstitutionaalisissa artikulaatioissa on muodostumassa uusi erilainen horisontti, jossa uudet ”konstituoituvat vallat” voimistuvat – siis kenttä, jolla klassinen konstitutiivisen vallan määritelmä, alkuperäisenä juridiikan ulkopuolisena valtana, hylätään uuden konstitutiivisen vallan käsitteen hyväksi, käsitettynä voimaksi, joka on järjestelmän sisällä ja on samalla olemassa epämääräisenä. Tämä on keskeinen asia Commonwealthin nykyisyyden poliittisessa määrittelyssä. Tulemme näkemään myöhemmin, miten myös vallankumouksen käsite tulee taipumaan tämän konstitutiivisen vallan uudistumisen tiellä, ja konstitutiivisen vallan määritelmän edessä “oikeuden sisäisenä lähteenä”, eli sen mahdollisuuden edessä, että konstitutiivinen valta toimisi konstituution eli konstituoituneen vallan sisällä väsymättömällä tavalla.
3. Syvennetään analyysiamme nykyisyyden tilan objektiivisesta määritelmästä. Olemme tähän asti seuranneet muutoksen toteutumista poliittisesta ja institutionaalisesta näkökulmasta: suvereniteetin kriisi, governance, konstituoidun vallan uudelleen määrittäminen.
Nyt meidän on tarkasteltava tilannetta työn näkökulmasta, sen organisaation ja niiden voimasuhteiden näkökulmasta, jotka kulkevat sen läpi. Kuka tuottaa? Nykyisyydessä tuottaa moninaisuuden kone. Tuotanto on yhteiskunnallista. Tuottavan työn hegemoninen muoto on kognitiivinen työ. Olemme lopullisesti siirtyneet uuteen ketjuuntumiseen: elävä työ, kognitiivinen työ, kooperatiivinen tuotanto (eli yhteiskunnallinen kooperaatio), tuotannon biopoliittinen kudos jne. Suhde työvoiman ”teknisen rakenteen” ja ”poliittisen rakenteen” välillä on uskomattomalla tavalla muuttunut ja monimutkaistunut. Aiemmin tekninen rakenne oli potentiaalisuutta, usein vain virtuaalista, joskus myös todellista, joka vastasi adekvaattia poliittista rakennetta.
Nykyisyydessä, kun kognitiivinen työ hallitsee, virtuaalisuus ja potentiaalisuus on molemmat sisällytetty suhteeseen, ja ne ovat sen luonne ja dynamiikka. Tekninen rakenne ja poliittinen rakenne eivät tavallaan enää vastaa toisiaan, eivätkä määrittele isomorfismejä, vaan ne hybridisoituvat ja mestitsoituvat. Eräänlainen dialektiikka, esimerkiksi suurissa työläiskertomuksissa, vallitsi luokan (teknisen rakenteen) ja puolueen (poliittisen rakenteen) välillä, dialektiikka, joka toteutui luokkataisteluissa (sen säännöllisissä huippuhetkissä ja matalikoissa, ja erityisesti sen syklisessä ulottuvuudessa).
Nykyisissä biopoliittisissa olosuhteissa tämä dialektiikka ei enää toimi – tai toimii huomattavasti heikommin kuin aiemmin. Biopoliittinen kudos sekoittaa teknisen rakenteen ja poliittisen rakenteen välistä suhdetta, laajentaa sitä ja samalla murtaa sen riippuvaisuutta teollisesta organisaatiosta, johon aiemmin suurella tehokkuudella kohdistui suora kapitalistinen komento. Nämä premissit huomioiden, kykenemme nyt ymmärtämään kriisin luonnetta: meneillään olevassa suuressa muutoksessa komento JÄTTÄÄ UUDEN ELÄVÄN TYÖN ULKOPUOLELLE. Elävä työ on singularisoitunut biopolitiikassa ja sosialisoituu itsenäisesti kapitalistisesta työn organisaatiosta.
Tässä on siis toinen nykyisyyden paradigma. Samalla hetkellä kun pääoma – biovaltana – alistaa kokonaisuudessaan yhteiskunnan, työvoiman pääomaan sisällyttämisen prosessi näyttäytyy kokonaisuudessaan ja työvoiman ero pääomasta radikalisoituu. Työläinen tuo esille omaa biopoliittista ja tuotannollista kapasiteettiaan koko yhteiskunnallisen tuotannon piirissä: täällä kehot tulevat yhteiskunnallisesti aktiivisiksi ja sielu materialisoituu tuottavassa työssä. Tämän seurauksena kokonaisuus on se, joka antaa merkitystä yksilön työlle, juuri kuten singulaarinen lingvistinen teko on se, joka antaa merkitystä lingvistiselle kokonaisuudelle.
Pääoma ja työvoima toimivat kokonaan bioksessa, mutta juuri täällä pääoma ja työ eroavat toisistaan: biovaltasysteemi vastaan biopoliittinen kudos ja voima. Tämän seurauksena pääoma asettuu työläistä vastaan vain joko sen epäsuoremmassa ja abstraktimmassa muodossa, korkotuottona, eli pääomana, joka moninkertaistaa yleisimmän territoriaalisen haltuunoton, tai sen finanssimuodossa, eli koko työn yhteiskunnallisen valorisaation haltuunottajana sen rahallisessa muodossa.
Tästä näkökulmasta – tarkasteltuna siitä suhteellisesta itsenäisyydestä, jonka kognitiivinen ja yhteiskunnallisesti kooperoiva työ on saanut – se, mikä asettuu työläistä vastaan, ei ole enää pelkkä voitto, vaan korkotuloksi muutettu voitto. Työläinen ei kohtaa enää pelkästään yksittäistä kapitalistia riiston järjestäjänä – vaan kollektiivisen kapitalistin yhteiskunnallisen työn finanssimystifioijana. Kun Marx kirjoitti “pääoman sosialismista” viitaten osakeyhtiömuodon syntyyn, me voimme ehdottaa eräänlaisena metaforana “kapitalismin kommunismia”, jossa pääoma tuottaa valorisaation absoluuttista mystifikaatiota, koska valorisaatio on – kuten aiemmin sanottu – välittömästi yhteistä, ja pääoma riistää suoraan yhteiskunnallista osallistumista valorisaatioon (siis riistää työläisen sosiaalisuutta). Voimme tehdä vielä yhden lisäyksen: onko pääoma parasiitti? Ehkä. Se, mikä on varmaa, on kuitenkin se, että pääoma riistää ja mystifioi yhteistä rikkautta, eikä enää edes järjestä sen tuotannollista prosessia. Pääoma jatkaa näyttäytymistään valtana, ja koska tuotanto on upotettu elämään, tämä valta on biovaltaa. Riisto kulkee nykyisin siis biovaltojen yhteiskunnallisen järjestämisen kautta. Onko tämä sitten parasiittimaista vai ei, se on merkityksetöntä.
Näihin käsityksiin tuotannollisen subjektin autonomiasta on lisättävä – ja se on sitä, mitä teemme Commonwealthissa – muita mietintöjä vastarinnan subjektin autonomiasta. Haluamme lyhyesti tuoda esille tässä yhteydessä toisen aiheen, jota ei ole tarpeeksi käsitelty aiemmin. Aiheen, josta on meitä oikeutetusti kritisoitu, mutta joka ei ollut mielestämme työmme sisällöllinen raja kuten väitetään.
Haluaisin tuoda esille, että voidaksemme lisätä työhömme (Empire ja Multitude) “puuttuvan luvun” vallan “kolonialismista”, meidän piti ensin syventää ja tuoda esille totuus konsistenteista ja ei-identitaarisista kolonialismin vastaisista liikkeistä ja niissä aktiivisesti toimivista subjekteista. Oli siis tarpeellista kulkea läpi, ei pelkästään postkolonialististen teorioiden, vaan myös sellaisten itsenäisyyteen ja vapautumiseen tähtäävien käytäntöjen läpi, joita kolonialisoidut kansat ja vapautuksen poliittiset liikkeet ovat toteuttaneet kehityksessään. Frantz Fanonin opetuksen uudelleen käsittäminen oli meille keskeistä. Mutta ei pelkästään se. Zapatistiliikkeen tuoma kontribuutio tällä saralla on myös perustavanlaatuinen, koska se on pyrkinyt olemaan korostamatta identiteettiä, poistanut kaikki mahdollisuudet kansallismielisiltä vaihtoehdoilta, nostanut esille tiettyjen alkuperäiskansateorioiden pelkästään taantumukselliset piirteet sekä tuonut esille sen positiivisen konstituoituvan potentiaalin, joka syntyy vastarinnan kasautumisesta.
Itseämme toistaen: se uusi luenta, joka meidän oli tuotettava, oli varmasti mahdollinen, vaikkakaan se ei ollut helppoa, viittaamalla siihen historiankirjoittamisen näkökulmasta. Sitä olisi taas ollut mahdotonta kehittää teorian ja poliittisen ehdotuksen tasolle, siihen asti kun kolonialismin vastaisen vastarinnan liikkeet ja niistä kehittyneiden vapautuksen prosessien demokraattinen konsistenssi eivät olisi näyttäytyneet nykyisyyteen viittaavilla piirteillä. Teoria seuraa todellisuutta. Vapauden marssin menestymistä ei siis todista identiteetti vaan konstituoituva vastarinta. Voidakseen löytää legitimointia postkolonialististen teorioiden on ylitettävä menneiden taistelujen hermeneutiikka ja näytettävä, kaukana arkeologiasta, nykyisen vallankumouksen genealogia ja tie.
Se on juuri sitä, mitä on tapahtumassa, ja se on sitä, mitä jokaisen vallankumouksellisen muutoksen teorian on otettava metodiksi nykyisyydessä. Sen kanssa voimme dokumentoida, taas kerran, moninaisuuden ontologista autonomiaa, subjektiivisuuden tuottamisen jatkumoa ja kasautumista sekä biopolitiikan redusoimatonta antagonismia biovaltaa vastaan – tässä tapauksessa kolonialistista biovaltaa vastaan. Subjekti, joka on kyennyt harjoittamaan vastarintaa vallan kolonialismille oman erittäin ainutlaatuisen exoduksensa kokeilulla (jatkuva etäisyyden ottaminen kolonialistista, hybridisaation taktiikat ja tapahtumat, jatkuvat kansannousut jne.) – siis tämä subjekti näyttäytyy yhä enemmän konstituoituvana voimana. Näin saamme päätökseen sellaisen objektiivisen topografian, joka näyttää, Commonwealthissa, ne ohittamattomat esteet, jotka asettuvat kapitalistisen vallan stabilisoinnin tielle nykyisyydessä.
Huom! Filosofisesta näkökulmasta osioissa 2 ja 3 kokeilemme ja kehitämme pääoman kykenemättömyyttä saada päätökseen nykyisyydessä – elävän ja kognitiivisen työn ja postkolonialistisen vastarinnan edessä – riiston prosessia, eli sen kykenemättömyyttä toteuttaa kapitalistista hallintaa. Tässä dialektiikan loppu ei ole enää abstrakti asia, vaan fenomenologinen määräytyminen. Tästä johtuu, että tämän siirtymän lopullista voittoa myöten nykyisyyden uusi subjektiivisuuden horisontti kiinnittyy: singulariteetti on kontingenssia, eroa, autonomiaa, vastarintaa ja siten se on konstituoituva voima.
4. Siirrytään nyt nykyisyyden uuden poliittisen tilanteen subjektiivisiin mekanismeihin. Toiminta biopoliittisella kentällä paljastuu subjektiivisuuden tuotannoksi. Mutta mitä subjektiivisuuden tuotanto tarkoittaa? Huomioon ottaen määritetyt olosuhteet, subjektiivisuuden tuotanto on elämisen muotojen ilmaisua ja sellaisena se on yhteisen tuottamisen ja valorisoitumisen prosessia.
Olemme myös nähneet, että elämänmuotojen tuottaminen voi nykyisin näyttäytyä pelkästään yhteisen muodoissa. Ainoastaan yhteinen on konstituoituvan toiminnan sisältö ja muoto. Mitään ei voi konstituoitua ilman, että yhteinen antaa merkitystä singulariteetille ja singulariteetti merkitystä yhteiselle. Mutta jos subjektiivisuuden tuotanto on tätä, eli elämän yhteisen ja sen muotojen kokonaisuuden valorisaatiota (joka sisältää mm. koulutuksen, terveyden, yhteiskuntarauhan, toimeentulon ja uusintamisen turvan, urbaanisuuden ja kaiken muun), silloin subjektiivisuuden tuotanto avaa tilaa myös protestoinnille biovaltaa vastaan, eli vastaan pääoman yritystä alistaa ja riistää elämän yhteisiä tuotoksia. Biovallan ja biopoliittisten voimien antagonismi avautuu siis tässä, ja tendenssinä on, että subjektiivisuuden tuotanto näyttäytyy exoduksena pääomasta. Biopoliittinen toiminta, joka kulkee pois biovaltojen artikulaatiosta. Voimme siis määritellä EXODUKSEN YHTEISEN HALTUUNOTON PROSESSIKSI.
Laitetaan liikkeelle spinozalainen kone. On tunnettua, miten Spinozan teoriassa subjektiivisuuden tuotanto pyrkii näyttäytymään yhteiskunnallisen tuottamisena. Mutta Spinozalla on jotain muutakin: Spinozalta löytyy yhteiskunnallisen muuttuminen yhteiseksi. Subjektiivisuuden tuotanto, joka integroi ja rikastuttaa yhteiskunnallisen kooperatiivista tuotantoa, voi tulla yhteisen tuotannoksi, kun se sisäisesti pakottaa yhteiskunnan radikaalisti demokraattiseen hallintaan.
On muistettava, miten tätä spinozalaista yhteisen haltuunottoa vastaan (joka oli modernissa sisäinen ja voimakas vaihtoehto) tulivat asettumaan modernissa yksityisen ja julkisen hegemoniset kategoriat. Nämä kategoriat rakentuivat työn käsitteen ympärille. Locken teoriassa yksityinen on määritelty yksilön työn singulaarisena haltuunottona. Yksityinen on “oma”, joka vahvistuu juridiseksi muodoksi, yksityisomistukseksi. Julkisen määrittely modernissa kulttuurissa seuraa samoja parametrejä. Paradoksaalisesti mutta tehokkaasti: julkinen vieroittaa “oman” voidakseen taata sen voimallisuuden. Julkinen-käsitteen perustana on siis edelleen käsite “oma”.
Modernin valheellisuus nojaa siis jatkuvaan kahden käsitteen tarjoamiseen, jotka vastaavat kahta erilaista tapaa (yksityinen ja julkinen) haltuunottaa yhteinen. Rousseaun mukaan omistus on yksityisen yksilön yhteisen haltuunottoa, eli kaikkien muiden poissulkemista. Nykyisin yksityisomistus on kaikkien ihmisten yhteisen haltuunotto-oikeuden kieltämistä suhteessa siihen, mitä heidän kooperaationsa kykenee tuottamaan.
Julkisen suhteen Rousseau menee sekaisin. Yhteiskunnallisen sopimuksen ongelma on modernin demokratian ongelma: yksityisomistus synnyttää epätasa-arvoa, siis miten keksiä poliittinen järjestelmä, jossa kaikki, kuulumalla kaikille, ei kuulu kenellekään? ”Ei kuulu kenellekään”: tätä on julkinen. Se, mikä kuuluu kaikille ja samalla ei kuulu kenellekään, kuuluu siis valtiolle. Mutta valtio ei ole sitä, mitä me yhdessä tuotamme, keksimme ja järjestämme yhteiseksi. Valtio viittaa meidän identiteettiimme ja luonteeseemme, poimien näistä yhteisen käsitteen. Mutta sen vuoksi, että yhteinen ei kuulu enää meille – oleminen ei ole omistamista – valtion yhteisen haltuunotto, jota kutsumme julkiseksi hallinnaksi, delegoinniksi ja edustuksellisuudeksi, on todellisuudessa vain toisenlaisen poissulkemisen synnyttämistä ja perustelemista.
Julkinen siis perustuu edelleen ”omaan” yleistämällä sen. Se perustuu Yhteen, yksilöiden orgaanisena kokoonpanona. Julkinen on yksityisen identiteetti. Yksityistä vastaan ja sen julkista muotoa vastaan nostamme käsitteen ”yhteinen” radikaalidemokraattisena hallintamekanismina, joka hallinnoi kaikkea sitä, mikä rakentaa yhteiskunnallisen toiminnan kudosta eli yksilöiden vastavuoroisuutta, singulariteettien kooperaatiota ja tuottajien vapautta. Yhteinen on ”oman” negaatio, joka tunnistaa, että vain kooperaatio rakentaa yhteiskunnallisen ja että vain tämän yhteinen hallinta takaa sen jatkuvan uudistumisen.
On selvää, että tässä perinteinen poliittinen reformismi – joka sisältää ajatuksen rikkauden asteittaisesta haltuunotosta yksilöiden tai ryhmien toimesta ja siksi jatkuvan sovittelun pääomasuhteiden kanssa – ei tule enää kyseeseen. Olemme kokonaan uudessa tilanteessa. Uusi metodi syntyy tällä kentällä: se on “vapauden marssin” metodi, ja tämä marssi perustuu ja artikuloituu biopoliittisiin mekanismeihin, jotka rakentavat yhteistä. Riskejä täynnä oleva projekti, mutta ontologisesti määritelty. Mikään ei takaa, että tämä prosessi voisi kehittyä, paitsi jatkuva konstituoituva ja militantti toiminta, jota subjektiivisuus ja singulariteettien moninaisuus suorittavat. Määritelmät ”olla moninaisuutta” ja implisiittisesti ”rakentaa moninaisuutta” kohtaavat tässä yhteisen rakentamisen ja tuottamisen vaikeudet ja mahdollisuudet.
Tässä avautuu uusi ongelma: on ymmärrettävä, miten elävän työn itsenäisyys artikuloituu sen riippuvaisuuden kanssa, johon se joutuu alistumaan siirtymävaiheen aikana. Emmekö jo tulleet siirtymävaiheen yli? Tietysti. Mutta emme kuitenkaan sen vallankumouksellisen siirtymän yli, joka näkee jo elävän työn, ja sen exoduksen, konstituoivan valtaa ja toteuttavan ontologista metamorfoosia. Jatkuvuutta ja epäjatkuvuutta on aina määriteltävä.
Loppujen lopuksi kun puhuimme teknisen ja poliittisen rakenteen hybridisaatiosta nykyproletariaatissa ja mahdottomuudesta kuvata lineaarisia ketjuuntumisia tai isomorfisia vastaavuuksia, me viittasimme jo näihin metamorfoosin prosesseihin. Mutta meidän on oltava tarkempia ja korostettava, että poliittisen toiminnan kannalta tämä siirtymä on keskeinen. Exodus ei ole pelkästään poistumista, etäisyyden ottamista, vaan myös läpikulkemista: usein poistuminen rakentuu läpikulkemisessa. Exodus on aina transitiivinen, erityisesti kun se on konstitutiivinen.
Kaikki tämä on nähtävä niiden asioiden perusteella, joita olemme väittäneet, eli että nykyisyydessä elävän työn moninaisuuksien polut ovat ontologisesti peruuttamattomia ja rakentavat yhteistä. Lisättäköön vielä, ennen kun laajennamme tätä konseptia, että kertomuksen, suuren kertomuksen, konsepti on tässä eettinen tarve, diskursiivinen suunnitelma ja uuden projektin toive. Suuri kertomus, joka ei ole transsendentaalinen, vaan todellinen, eli kykenevä saattamaan nykyisyyden määritelmän vastaamaan konstituoituvan toiminnan tarpeita.
Kuinka painava ja hirvittävä oli postmoderni haave poistaa näyttämöltä historialliset ja ideaaliset kertomukset! Se oli ehkä hyödyllinen – metodisen skeptisismin teko tai paremminkin libertiiniä abstentionismia – muutoksen toivoa haaksirikon hetkellä, ”lyhyen vuosisadan” lopulla… Se oli hyödyllinen miettimisen hetki, mutta myös operaatio, jonka tarkoitus oli levittää myrkkyä ja tuottaa impotenssia. Tänään meillä on taas kerran mahdollisuus rakentaa laajoja vapauden horisontteja (on kiinnostavaa huomata miten saksalaisessa historismissa Dilthey asetti relativismia vastaan subjektiivisuuden tuotannon ja kehitti relativistista polemiikkia eideettista Husserlia vastaan). Näin me kiinnitämme nykyisyyden kolmannen paradigman: exodus.
5. Ja näin päädymme kysymykseen voimankäytöstä ja sen legitimaatiosta. Uusi metodi perustuu biopoliittisiin subjektiivisuuden tuottamisen koneistoihin, ja siten yhteisen rakentamiseen. Spinozalainen metodi, joka lähtee liikkeelle kurjuudesta ja köyhyydestä, rakentaa yhteiskunnallista, kulkee solidaarisuuden, yhteisen työn sekä rakkauden ontologisen voiman kautta ja vaatii voimankäyttöä. Se tarvitsee voimaa, koska kansalaiskonstituutiota ja uusia konstituoivia instituutioita vastaan asettuvat voimat ovat voimakkaita. On aina tarpeellista rakentaa poikittaista poliittista linjaa (ja saattaa sitä voimalla), kun kulkee biopoliittista diagrammia, siis kun vapauden marssi kohtaa sisältä biovaltojen röyhkeyttä.
Tässä on palattava teodikean oppeihin ja mietittävä hetken verran kysymystä pahasta. Commonwealthissa omistamme pitkän osan tälle asialle, väittelemällä kaikkien substantiaalisten, negatiivisten tai ontologisten pahan käsitteiden kanssa. Me korostamme pahan ”privatiivista” käsitettä: paha on se, mikä asettuu hyvän toteuttamisen tielle. Voimaa siis tarvitaan pahan ylittämiseksi, ja se on teodikeaan liittyvien ongelmien ratkaisun tärkein elementti.
Tässä on vielä syvennettävä erästä paradoksia: ”coperitus” sisältää voiman. Linja, joka vie konstitutiivisesta voimasta konstituoituun valtaan, köyhyydestä yhteiskunnalliseen rikkauteen elävän työn kautta – tämä linja, joka rakentuu toiseuden tunnustamiseen ja yhteisiin elämän muotoihin solidaarisuuden ja rakkaiden kautta – eli, taistelutilanteessa, vastustajan tunnistamiseen inhon ja voimankäytön avulla niitä kaikkia esteitä vastaan, jotka asettuvat hyvän tielle – tämä linja suuntaa konstituoituvat voimat, jotka ovat aina muutoksessa, yhteiseen suuntaan. Näin VOIMA RAKENTAA INSTITUUTIOITA.
Onko kenties mahdollista kuvata instituutioiden genealogista dynamiikkaa alhaalta päin, eli yksilön toiminnasta ja singulariteetin yhteisestä kompetenssista? Ehkä tämä on mahdollista, jos määrittelemme tämän prosessin yhteisen rakentamisen edistyvänä työnä, joka lähtien liikkeelle nykyisin erittäin tärkeistä itsekoulutuksen ja kollektiivisen oppimisen prosesseista, kykenee rakentamaan – jatkuvuudessa – pelkäämättä mahdollisia tuhoavia epäjatkuvuuksia – eli toteutuu siis normatiivisessa voimassa, joka on kokonaan koherentti yhteiskunnallisten liikkeiden kanssa. Kyseessä ei ole siis mikä tahansa instituutio, vaan kyseessä on autonominen instituutio, joka kykenee synnyttämään liikkeiden organisointia, kuten se myös kykenee harjoittamaan jatkuvaa normatiivista ehdotusta ja suuntaa.
Kuten olemme nähneet siirtymässä julkisesta yhteiseen, instituution, joka tuottaa normeja ja komentaa, pitää jatkuvasti uudistua todellisesta ja toimivasta subjektien osallistumisesta eikä pelkästään legitimoida avautumista jatkuvaan konstituoituvaan valtaan. ”Raha ja aseet”, sanoi Machiavelli, ”ovat voimat, jotka puolustavat Tasavaltaa”. Olemme samoilla linjoilla. Raha on yhteisen tuottavuutta, ja kun res publican tilalle asettuu res communis, moninaisuuden toiminta muuttuu yhteiseksi toiminnaksi. Ei ole enää olemassa rahaa, joka ei olisi yhteistä, ja tästä näkökulmasta res publicaa on kritisoitava kapitalistisen komennon mystifikaationa. (Olemme Commonwealthissa kehittäneet syvällisen argumentaation Tasavaltaa vastaan määrittelemällä uudelleen, miten se Englannissa 1600-luvulla syntyi rikkauden Tasavaltana kansan köyhyyttä, moninaisuutta vastaan.)
Mitä sitten siis aseet ovat? Ne ovat Machiavellille KANSAN ASEITA. Puolustaakseen yhteiskuntaa sisältäpäin, taatakseen konstituoituvan vallan (tai konstituoituvien valtojen) jatkuvan kehittymisen konstituoituneen vallan sisällä ja sen yli, järjestääkseen puolustuksen kaikkia vihollisia vastaan. Tässä siis neljäs paradigmamme: aseet moninaisuudelle (muut paradigmat ovat: 1) kahtia jaettu yksi, eli suvereniteetin kritiikki; 2) elävän työn autonomia, eli biopoliittisen kentän määrittely; ja 3) exodus yhteisen haltuunottona eli yritys rakentaa yhteisen teleologiaa).
Kansan aseet ovat tarpeellisia sodan eliminoimiseksi. Tämä on yksi nykyisyyden viimeisistä paradokseista. Sotaa vastaan: jos tutkitaan asymmetrisen sodan muotoja samalla tavalla kuin tutkitaan, julkista vastaan, yhteisen rakentumista, ymmärretään kumouksellinen potentiaali, joka sisältyy vaatimukseen ”aseet moninaisuudelle”, voiman ja rakkauden radikaalin sitoutumisen paljastuksena. Ei enää sotaa. Tunnustaminen, että päinvastoin asymmetrinen sota on voittoisa ase. Asymmetrinen sota on aseistettua demokratiaa. Sota saa riittää, kuten suvereenisuus saa riittää: tämä hirviömäinen kaksosten pari.
HUOM: filosofisesta näkökulmasta kohdissa 4 ja 5 olemme yrittäneet seurata moninaisuuden konstituoinnin mekanismeja, niiden rakentumisessa – olemme siis seuranneet sen yhteisen rakentumisen potentiaalia, voiman organisointia ja normatiivisuuden tuottamista, jonka moninaisuus muodostaa asteittain, kylläkin epäjatkuvuudessa, mutta kuitenkin seuraten materialistisen teleologian tendenssien voimaa – alhaalta ja sisältä päin. Nyt moninaisuuden konstituoituva voima näyttäytyy aina yhä enemmän sisäisenä subjektivisaation mekanismina, kykenevänä mutaatioon, elämän muotoihin.
6. Onko mahdollista puhua moninaisuuden luokkataistelusta? Se on mahdollista ainoastaan, jos sen tekee niissä muodoissa, joita uusi siirtymä on määritellyt. Eli ainoastaan positiivisissa termeissä, jotka rakentavat jotakin, uuden ontologisen voiman tunnustamisena, joka rakentaa uusia ”elämänmuotoja”, eli uusia organisaatiota, uusia instituutioita – ja tällä tavalla yhdistää poliittista ulottuvuutta.
Tässä yhteydessä on hyödyllistä muistaa, kuinka tarpeellinen metropolitaaninen alue on subjektiivisuuden tuottamisen kannalta. Miksi metropoli? Koska metropoli on kohtaamisia ja antagonismeja, tuottamista ja tuotetuksi tulemista, tai paremminkin tuottamisen kääntämistä tuotetuksi tulemista vastaan – määritellyssä tilassa, joka on moninaisuudelle sitä, mitä tehdas oli työväenluokalle. On selvä, että tällä kentällä on pitkäjänteisesti syvennettävä tutkimusta. Metropolitaaninen organisaatio on kaukana toteutuksesta, silti metropolista löytyy moninaisuudelle tilaa ja konkreettisella tavalla sen aika.
Tämän ajallisuuden sisällä, joka on täysin sidottu kapitalistisen riiston tarpeisiin, työvoima (elävä työ) tai ainakin eräät perustason autonomiset instanssit, jotka työskentelevät näiden teemojen ympärillä, voivat kehittää vastarintaa ja konstitutiivista voimaa. Köyhyys ja rakkaus rakentuvat metropolissa: köyhyyden jännityksessä rakentuu moninaisuuden luokkataistelun subjektiivisuus. Köyhyys ei ole pelkästään kurjuutta. Se on elävän työn potenssia, joka ei ole vielä löytänyt toteutumistansa.
Prekariaatti on tästä näkökulmasta korkein representaatio siitä metsän lintujen lailla elävästä kansasta, jonka Marx tunnisti tutkiessaan enclosureista (anastetuista yhteismaista) poisajettua proletariaattia. Rakkaus on ontologinen moottori, joka johtaa yksinäisyydestä yhteisöön, köyhyydestä rikkauteen, alistumisesta vapauteen. Kulkemalla näiden jännitteiden läpi moninaisuuden luokkataistelu voi rakentua uudelleen. Metropoleissa, joissa proletariaatin sisäinen suhde löytää oman vallankumouksellisen projektinsa avaimen tarpeesta olla solidaarinen.
7. ON PALATTAVA PRINSIIPPEIHIN! Olemme jo viitanneet tarpeeseen palata tulevaisuuden “suuriin kertomuksiin”. Kun postmoderni ylitetään, vastarinnan tekijät on yhdistettävä suunnitelmaan, jossa toivo suuntautuu tulevaisuuteen. Mitä tarkoittaa prinsiippeihin palaaminen? Se merkitsee sen ajattelusuuntauksen erottamista moderniteetin pitkästä historiasta, joka on tullut muutoksen toiminnaksi. Me tunnemme kaksi renessanssin jälkeistä moderniteettia: immanenssin linjan ja sille vastakkaisen transsendenssin autoritaarisen uudelleenehdottamisen.
Mielestämme erottaminen kulkee radikaalilla tavalla näiden kahden linjan välillä, ja me valitsemme linjan Machiavelli-Spinoza-Marx: tämä on moininaisuuden Aufklärungin synty ja kehitys. Silti yrityksessämme yhdistää laajemmalla tavalla ja ehdottaa siltoja moderniteetin suuntaan Commonwealthissa, olemme lukeneet uudestaan Kantia. Kyseessä ei ole uusi “paluu” Kantiin, vaan luenta. Ehdotamme siis myös erottelua, joka jakaa Kantin ajattelua.
Kantilta on löydettävissä kaksi tutkimuksen tietä. Yhtäältä transsendentaalinen kriittinen linja. Tällä kentällä törmäävät kaksi sisäistä jännitettä: tulkinta Aufklärungin luonteesta on asia, jossa ne kohtaavat toisensa. Ensinnäkin Habermas, joka redusoi transsendenssin vain kommunikaation kudokseksi, ja toiseksi Foucault, joka ottaa Aufklärungin kehotuksena riskinottoon, joka pakottaa ottamaan käyttöön koneistoja, jotka painostavat toimintaa sen tulevaisuuden konstitutiivisessa projektissa.
Toisaalta Kantilla kritiikki avautuu järjen skematismiksi eli tiedon ja halun ontologiseksi projektioksi. Tälläkin kentällä on kaksi jännitettä, jotka elävät ja kulkevat tämän kriittisen ulottuvuuden läpi: toisella puolella on Heidegger, joka vie kantilaisen skematismin olemisen tuhoamiseen ei-toiminnaksi, Gelassenheitin suuntaan kaiken muutoksen halun atooppisena ja neutralisoivana päätelmänä. Toisella puolella kantilainen skematismi synnyttää ”päämäärien yhteisön”, eettisen toiminnan, jossa mielestämme Foucault risteytyy Lucien Goldmannin ja André Gorzin kanssa… ja myös monien muiden kanssa, eli kaikkien niiden kanssa, jotka uudistavat “vahvan” spinozalaisuuden ajattelua ja eettistä projektia.
helmikuu 12, 2009 1 Comment
Kapitalismin mykät pakot ja suvereniteetti: kommentti Markus Termoselle
Joel Kaitila & Lauri Lahikainen
Markus Termonen käsittelee tässä lehdessä päätöstä kommunistisen poliittisen organisaation konteksissa ja suhteessa työväenluokan ”itsevalorisaatioon”. Mitä poliittisella päätöksellä oikeastaan tarkoitetaan? Päätös näyttäytyy haasteena liikkeelle: uskalletaanko tehdä päätös vai jäädäänkö rämpimään loputtomaan keskustelun suohon. Kontekstina kysymyksenasettelulle ovat Seattlesta alkaneen globaaliliikkeen kokemukset ja vaikutukset Suomen liikekentässä sekä lopulta näiden ”umpikuja”. Termosen esimerkit tulevat kuitenkin Italiasta ja Irlannista. Kommentoimme Termosen artikkelia marxilaisen ekonomiakritiikin näkökulmasta ja väitämme, että vaikka artikkeli esittää ansiokkaasti kritiikkiä globalisaatioliikettä kohtaan osuen moniin liikkeen kipupisteisiin, se ei vastaa niihin haasteisiin, joita globaali kapitalismi esittää tänään. Lopussa perustelemme ekonomiakriittisen tarkastelun mielekkyyttä esimerkkien avulla.
Suvereniteetti ja kapitalismin mykät taloudelliset pakot
Termosen artikkelin ensimmäisessä Negriä käsittelevässä osassa päätös näyttää olevan laajempi käsite kuin toisessa organisaatiota käsittelevässä osassa. Ensimmäisessä osassa hän esimerkiksi esittää, että Negri ja Hardt eivät anna multitudolle toimintaohjeita, koska eivät halua päättää sen puolesta. Tämä vertautuu Marxin kieltoon utopioiden suunnittelusta – joka ei toki estänyt Marxia antamasta paljonkin konkreettisia toimintaohjeita työväenliikkeelle tietyissä tilanteissa hänen niin sanotuissa poliittisissa teksteissään.
Tekstin toisessa osassa päätös taas konkretisoituu poliittisen organisaation toiminnassa. Päätöksiä tehdään tilanteissa, joissa niillä on suora vaikutus toimintaan, sillä päätöksen tekijöillä on de facto käskyvalta päätöksen toteuttajiin.
Molempien osien ongelma on se, että päätös ja organisaatio nähdään abstrahoituina historiasta ja luokasta. Ne ovat kuin työkaluja, joiden oletetaan toimivan riippumatta siitä, kuka niitä käyttää ja mihin tarkoitukseen. Vaikka Termonen käsittelee päätöstä historiallisissa tilanteissa, näiden kategorioiden muoto pysyy samana eikä näin ollen ole kovinkaan herkkä tilanteiden erityispiirteille. Termonen pohtii, missä historiallisissa tilanteissa päätös sinänsä tehdään. Olisi kuitenkin kysyttävä myös kategorioiden muotoa ja sisältöä nykyaikaisen kapitalismin kontekstissa sekä niiden luokkaluonnetta. Toisin sanoen on kyseenalaista, missä määrin Termosen esityksen asetelmat ja johtopäätökset ovat yleistettävissä.
Termosen artikkelissa organisaation kontekstina on sota, jossa on kaksi toisistaan selkeästi erottuvaa puolta. Tässä politiikka tarkoittaa vihollisen osoittamista ja tuhoamista. Näin ei kuitenkaan ole kapitalismissa. Koko tähänastinen historia voi olla luokkataistelun historiaa, mutta erona mihin tahansa alistetun ja alistajan kamppailuun kapitalismin luokkataistelussa on kyse ennen kaikkea määrätyllä ristiriitaisella tavalla muotoutuneen yhteiskunnallisen suhteen konfliktuaalisesta uusintamisesta, ei kahden erillisen subjektin sodankaltaisesta kamppailusta. Vaikka pääomasuhteen ristiriitojen kärjistyminen näyttäytyykin aika ajoin tällaisina kamppailutilanteina luokkien välillä, nämä tilanteet eivät suinkaan kata koko luokkataistelun kenttää. Kapitalismissa luokkavihollinen ei myöskään ole ihmiskasvoinen suvereeni, jota vastaan alistetut käyvät hakatakseen sen pään poikki Poliksen keskusaukiolla.
Kapitalistinen komento ei siis myöskään tarkoita ihmiskasvoisen johtajan antamia käskyjä kuin hyvin rajatussa kontekstissa (porvarillisen valtion asevoimat, perinteisesti organisoitu työpaikka). Kapitalismille ominaisessa komennossa on pikemminkin kyse itse yhteiskuntamuotoon liittyvästä ”mykästä pakosta”. Rautalangasta vääntäen: emme herää aamulla seitsemältä töihin, sen takia, että Johtaja käskee, vaan koska tarvitsemme toimeentulon. Kapitalisti, pomo tai sosiaalivirkailija eivät komenna vain pahasuopuuttaan, vaan pakosta tuottaa lisäarvoa tai luoda edellytykset tälle. Vastaavasti luokkataistelun motivaationa ei ilmeisestikään näyttäydy halu vastustaa johtajan käskyjä, vaan yksinkertaistaen pyrkimys hankkia toimeentuloa muutoin kuin palkkatyön kautta tai vähintäänkin tekemällä sitä vähemmän ja kenties parempaan hintaan. Mielekkäämmistä työsisällöistä nyt puhumattakaan.
Kapitalismille ominaisella dominaatiosuhteiden epäpersoonallistumisella on luonnollisesti merkitystä antagonismien paikantamisen, vihollisten osoittamisen ja poliittisen organisoitumisen kannalta. Niinpä puhuttaessa esimerkiksi kapitalistiluokan tuhoamisesta, ei tarkoiteta sitä, että pohatat laitetaan selkä seinää vasten (vaikka ajatus tuntuisikin houkuttelevalta). Kun puhutaan yhteiskuntaluokan tuhoamisesta, tarkoitetaan sitä, että yhteiskunnasta poistetaan tietty ihmistenvälisten suhteiden muotoon perustuva ”funktio”, jota toki toteuttavat yksilöt – tässä tapauksessa kapitalistiluokka eli pääoman ihmiskasvoiset agentit. Kun siis puhutaan luokkavihollisen poliittisesta tuhoamisesta, tarkoitetaan tämän poliittisen toiminnan mahdollisuuksien vesittämistä ja sen yhteiskunnallisen funktion murentamista, jota kantavana subjektina kapitalistiluokka toimii. Kun asetelma eroaa ilmeisellä tavalla yksittäisyksilöiden lahtaamisesta, näyttytyy myös nykyvasemmiston tyypillisesti vihollisuusasetelmiin liittämä periaattellinen totalitarismisyytös turhanpäiväisenä jeesusteluna. Tässä suhteessa käsityksemme luokkataistelusta eroaa Termosen esimerkkinä käyttämästä IRA:n käymästä sodasta imperialistista valloittajaa vastaan.
Mykkien taloudellisten pakkojen ja partikulaaristen subjektien tietoisesti käymien luokkataistelujen välinen suhde tulee ilmi varsinkin Helsingissä käynnissä olevien asumiskamppailuiden yhteydessä. On selvää, ettei niissä pyritä kyseenalaistamaan vain tätä tai tuota kapitalismin oloissa vallitsevaa asumisen muotoa, vaan käytännöllisesti horjuttamaan koko asumisen kapitalistista tavaramuotoa sekä sen funktiota työhön (ja nyttemmin yhä korostetummin lainaan) pakottamisen muotona. Grynderien kimppuun ei siis käydä vain tai ensisijaisesti kasvotusten, vaan murentamalla näiden poliittista subjektiivisuutta iskemällä suoraan asumisen kapitalistisen muodon hermoon.
Jos päätöstä ja politiikkaa ajatellaan vain suvereniteetin ja poikkeustilan kautta, on vaarana, että luokkataistelu pelkistetään sen spektaakkelimaisimpiin ilmenemismuotoihin. Näin menetetään kosketus luokkataistelun todellisuuteen, joka taas johtaa siihen, että huomaamatta jäävät ne repeämät, jotka mahdollistaisivat proletaarisen poikkeustilan ja suvereniteetin syntymisen.
Itsevalorisaatio
Itsevalorisaation käsite esiintyy (post-)operaistisen teorian piirissä suhteellisen löyhästi määriteltynä. Niin myös Termosen tekstissä. Käsitteen historiallinen ”alkupiste” oli työväenluokan (palkka)taistelujen esittäminen eräänlaisena kapitalistisen arvonlisäysprosessin käänteisfunktiona. Luokan palkkataistelut eivät ainoastaan lohkaisseet onnistuessaan työläisille suurempaa viipaletta kakusta: ne myös toimivat välillisesti moottorina sen tarpeiden laajentumiselle ja eriytymiselle. Edelleen itsevalorisaatio lyö kapuloita pääoman arvonlisäysimperatiivin toteutumiselle kulloisessakin luokkatilanteessa ja takasi työväenluokalle vähintään suhteellista autonomiaa pääomasta sekä välittömästi taloudellisessa että kulttuurisessa mielessä. Nyttemmin käsite kytkeytyykin useimmiten keskusteluun ”luokan tarpeista”, jolla tarkoitetaan työväenluokan pyrkimystä vastustaa kapitalismin mykkiä taloudellisia pakkoja sekä poliittisia kontrolleja – tai vähintäänkin järjestää arkielämää niiden ohitse. Usein mainittuja historiallisia esimerkkejä itsevalorisaatiosta ovat olleet esimerkiksi kieltäytyminen asumiseen liittyvistä maksuista, ”proleshoppailu” ja/tai kulutustavaroiden hintojen itsereduktio – siis varallisuuden suora haltuunotto, joka ilmentää kulloinkin kyseessä olevan yhteisön proletaarista luokkaluonnetta. Vaikka esimerkiksi monien kulttuurihyödykkeiden jakaminen vertaisverkoissa on tänään äärimmäisen arkista hintojen itsereduktiota kohti nollaa, kysymys kuuluu voidaanko tämän päivän Suomen kontekstissa puhua työväenluokan itsevalorisaatiosta samassa mielessä kuin se esiintyy 1970-luvulla italialaisten autonomien kirjoituksissa? Edelleen voidaan kysyä, kehen ajatus itsevalorisaatiosta sitten vetoaa – puolirikollisuuden fiilistely on toki nautinnollista, mutta missä ja mihin se konkreettisesti resonoi? Minkälaisia strategisia mahdollisuuksia tämä suhdeverkko avaa? Kysymykset ovat merkityksellisiä, sillä juuri itsevalorisaatio asettuu toiseksi pooliksi ristiriidassa, joka Termosella virittyy luokan enemmän tai vähemmän spontaanin toiminnan ja organisoidun ”sotilaallisen” iskuvoiman välille. Koska itsevalorisaatio/ organisaatiossa kyse on suhteesta, ja vieläpä ristiriitaisesta suhteesta jolle halutaan epäilemättä sälyttää enemmän selitysvoimaa kuin ”vain” ristiriidalle spontaanisuuden ja puolueorganisaation välillä, on ehdottomasti pyrittävä selventämään itsevalorisaation käsitettä ylipäänsä. Vain näin voidaan vastata täsmällisesti siihen, mitä ovat ne kysymykset, joissa luokan spontaani itsevalorisaatio asettuu ristiriitaan puolueen (ja minkä puolueen?) kanssa.
Jos asiaa tulkitsee vähääkään vastakarvaan, on vaikeata välttyä ajatukselta, että itsevalorisaation käsite Termosen ja Negrin käyttämänä toimii epämääräisyytensä turvin eräänlaisena uskonhyppynä. Siinä autonomitradition perustavista teksteistä ja näiden välittömästä kontekstista (1960/70-lukujen Italian enemmän tai vähemmän radikaalien piirien parista) irrotettu välittömän antagonismin kulttuuri tai elämänmuoto esiintyy eräänlaisena arkkivallankumouksellisena fetissikuvana koko työväenluokan todellisuudesta aina ja kaikkialla. Ei ole kovinkaan vaikea nähdä suoraa jatkumoa tämän ajatuksen ja nykyisen Negrin filosofisten pilvilinnojen välillä, joissa multitudo esitetään globaalina itseliikkuvana vallankumousvoimana pääoman tuolla puolen. Vaikka ajatuksessa on tiettyä ”subjektiivisuutta rakentavaa” (kauan sitten: ideologista) imua, on se samalla kertaa varsin vieras nykytodellisuudelle. Päinvastoin, pääoma liikkuu pitkin työväenluokkaa, jolla puolestaan on kiistatta tilannekohtaisesti suhteellista autonomiaa pääoman herruudesta.
Erityisesti olisi siis täsmennettävä itsevalorisaation ja ”luokan tarpeiden” suhdetta. Toistaiseksi näyttää siltä, että luokan tarpeet voivat tarkoittaa käytännössä mitä tahansa, jolloin usko niiden vastakkaisuuteen kapitalistiselle suvereeniudelle sinänsä näyttäytyy absurdina. Niinpä itsevalorisaation käsite sivuuttaa helposti sen, että pääoma itse tyydyttää tai ainakin pyrkii tyydyttämään monia luokan tarpeita – toki tavoilla, joissa ei sinällään ole mitään kumouksellista. Näin on etenkin luokan kaikkein spontaanisimman ja vähiten organisoituneen toiminnan suhteen. Kärjistääksemme: vailla lisämääreitä sekä asuntojen valtaaminen että asuntolaina voivat näyttäytyä ”luokan tarpeena”. Työväenluokan pääomasuhteen ilmauksina näillä ilmiöillä on kuitenkin käytännössä täysin vastakkaisia määreitä.
Mikä tärkeintä, eräs 1900-luvun historiallisista opetuksista on ollut se, että etenkään koko työväenluokan ja pääoman tarpeet eivät suinkaan ole niin välittömästi antagonistisia kuin esimerkiksi itsevalorisaatioteorian klassikot ovat esittäneet. Tänään, kun työväenluokan kohtalo pyritään (mm. finanssipääoman tasolla esimerkiksi eläke- ja lainajärjestelyin jne.) sitomaan entistä tiukemmin yhteen pääoman kehityksen kanssa, on eronteko yhä vaikeampaa. Vaikka meneillään oleva talouskriisi tulee luultavasti syventämään työväenluokan ja pääoman suhteen tiettyjä ristiriitaisuuksia (absoluuttinen köyhyys ja tuloerojen kasvu), on kriisin kapitalistisen ratkaisun eräänä päämääränä epäilemättä vahvistaa tätä pakkoavioliittoa. Vaikka näitä ristiriitoja on kärjistettävä poliittisiksi antagonismeiksi, on virheellistä olettaa konfliktien ja halun niihin olevan välittömiä. Ja erityisesti talouskriisi tullee vahvistamaan mykkien taloudellisten pakkojen merkitystä yhteiskunnallisten antagonismien perustana. Koruttomimpana esimerkkinä tästä on esimerkiksi luonteeltaan jatkuva ja globaali irtisanomisuhka.
Mykät pakot ja politiikka
Korostamme tarvetta tarkastella kapitalismin mykkiä pakkoja sekä epäpersonallista subjektiviteettiä suvereniteetin rinnalla. Tällä ei ole vain näkökulmaa täydentävä vaan myös suora poliittinen merkitys. Otamme kaksi kriittistä esimerkkiä.
Ensimmäinen esimerkki koskee vastikkeetonta perustuloa, joka on viime vuosien yhteiskunnallisissa keskusteluissa ja liikehdinnässä resonoineista aloitteista eniten itsevalorisaatiota muistuttava.
Perustulovaatimuksen järki perustuu nimenomaan kapitalismin mykkiin pakkoihin, ei suvereenin sortovallan vastustamiseen. Tiettyjen mielivaltaisten kontrollimekanismien vastustaminen on jo parempi syy, muttei riittävä, saati vailla yhteyttä kapitalismin mykkiin pakkoihin. Niitä määrittää monin eri tavoin kapitalistisen yhteiskunnan ytimen edelleen muuttuva lisäarvon kasaamisen imperatiivi. Mutkia suoraksi vetäen kapitalistiset kontrollimekanismit pohjaavat juuri pääoman kasautumisen mykkään pakkoon, eivät byrokraattien tai yksittäisten kapitalistien pahansuopuuteen. Tällä ei tietenkään haluta kieltää sitä, etteikö vastuullisten tahojen toimilla olisi ratkaisevaa merkitystä konkreettisissa tilanteissa, näiden analyysissa ja poliittisten johtopäätösten tekemisessä, vaan ainoastaan se, että kapitalismianalyysin perustana voisi toimia yksin tai edes ensisijaisesti analyysi poliittisesta suvereniteetista.
Edelleen perustulo ei myöskään ole perusteltavissa korvauksena ylitsepursuavasta autonomisesta luovuudestamme, josta ”pääoma on riippuvainen” (color us amazed!) muutoin kuin liberalistisessa mielessä. Eroaako tällainen käsitystapa, jossa esitetään luovuuden ja palkitsemisen välinen tunnustussuhde paljoakaan ekonomistisista tulospalkkauskäsityksistä? Edelleen tällaisten ilmiöiden ”todellisuutta” on turha kritisoida moralistisesti, mutta on yhtä harhaista pitää ja esittää tällaisia käsityksiä ”kumouksellisina”. Kun pääoma asettaa yhteiskuntaelämälle kapitalismissa mykkiä taloudellisia pakkoja, se on tässä yhteydessä johdonmukaisesti kuuro mainitunkaltaisille pyynnöille. On politiikan, siis proletariaatin diktatuurin haaste, että perustulosta tulee liikkeen artikuloima vaatimus – pakottamista pelkän nöyristelevän pyytämisen tai ”rationaalisen” perustelun sijaan.
Toinen esimerkkimme koskee hiljakseen kehittyvää, mutta varsin lupaavaa kamppailua yliopistoissa. Meneillään olevien yliopistouudistuksia koskevien kamppailujen toimijoiden strategioissa esiintyy useita sivistysyliopiston apostoleilta perittyjä käsityksiä, joihin tukeutuminen on epäilemättä ollut oikea ratkaisu massamobilisaation aikaansaamisessa. Tässä vaiheessa näitä käsityksiä on kuitenkin jo syytä kritisoida ilman armoa. Koska yliopistouudistusten keskiönä on suhde yliopiston muuttuneen roolin ja tiedontuotannon yhteiskunnallisen luonteen välillä, myös vastarinnan nostattamiseen liittyvät ydinkysymykset sekä näihin kytkeytyvä liikkeen itseymmärrys on artikuloitava yhteydessä tämän suhteen asettamaan koordinaatistoon. Opiskelijatoiminta-ryhmittymä1 summasi erään version tästä ytimestä hiljattain manifestissaan ”Lausuntojen aika on ohi” seuraavalla sivistyspuhetta muistuttavalla tavalla:
”Meidän lähtökohtanamme on puolustaa vapaata tiedon tuottamista ja jakamista tiedon tuotannon kapitalistista haltuunottoa ja sen jakamisen rajoituksia vastaan. Tietoa luodaan ja jaetaan yhdessä, yhteistyössä, yhteiskunnassa. Sen logiikka on yhteensopimaton yksityisomistuksen ja taloudellisen arvon muodostuksen logiikan kanssa. Haluamme puolustaa tiedon yhteisyyttä ja kaikkien oikeutta tietoon tiedon yksityisomistusta vastaan.”
Tässä manifestin ydinkatkelmassa jää huomiotta kaikkein ilmeisin johtopäätös: jos tiedon tuotannolle ominainen yhteiskunnallisuuden muoto olisi logiikaltaan yhteensopimaton kapitalistisen arvonmuodostuksen kanssa, yliopistouudistusta ajavat pääoman edustajat yksinkertaisesti sahaisivat omaa oksaansa. Kun kapitalismilla kuitenkin viitataan määrätynlaiseen yhteiskuntasuhteiden muodostumaan (ei siis vain markkinoihin tai yrityksiin), yliopistomuutoksen kontekstissa on absurdia esittää tiedontuontannossa vallitsevien suhteiden ”yhteiskunnallisuus” sekä ”kapitalismi” ikään kuin eri tasoisina ilmiöinä ja vailla perustavanlaatuista kytköstä toisiinsa. Tiedon tuotanto on tietenkin yhteiskunnallista, mutta etenkin yritysmuotoistuvassa yliopistossa tiedon yhteiskunnallisten (tuotanto)suhteiden kapitalistiselle muodolle olisi annettava analyysissa etusija. Toisin sanoen tiedon tuotannon yhteiskunnallisuutta korostavan yleishuomion lisäksi oleellista on koettaa artikuloida analyyttisesti niiden tietoa tuottavien toimijoiden välisten suhteiden, hierarkioiden ja kannustinjärjestelmien täsmällisiä muotoja, jotka määrittävät tietotyötä yliopistojen sisällä. Jos siis kapitalistiselle yhteiskunnalle haluttaisiin antaa jokin määre jonka tarkoituksena on tuoda esiin sen erityispiirteet, olisi tämä epäilemättä yhteiskunnan tendenssimäinen muotoutuminen yhteensopivaksi yritysmäisen toiminnan kanssa kautta linjan, ei vain partikulaaristen yritysten sisällä tai markkinoilla.
Kapitalismin perusluonnetta koskevien tiettyjen hämäryyksien selventämisen lisäksi Opiskelijatoimintaa terävöittäisi merkittävästi se, että ryhmittymä pyrkisi artikuloimaan täsmällisempiä käsityksiä keskeisistä kapitalismin nykymuodoista. Näin siksi, että juuri niihin mukautuminen on nähdäksemme yliopistouudistusten keskeinen pyrkimys. Ehtona tälle on se, että sivistyspuheen otaksumia ja linjavetoja alistetaan kritiikille. Asian käytännöllinen puoli tulee ilmi esimerkiksi siinä kun julistuksessa myöhemmin ehdotetaan, että tarvitaan ”vastarintaa, joka keksii uusia “rönsyilyn” ja “tuhlailun” mahdollisuuksia: on luotava mahdollisuuksia myös taloudellisessa mielessä tarpeettomalle ja käyttökelvottomalle tiedontuotannolle.”
Keskeisenä ongelmana tässä on se, että nykyään ei ole ollenkaan selvää, ovatko rönsyilyt, tuhlailut ja tiedontuotannon horisontaalinen avoimuus läheskään niin vastakkaisia nykykapitalismissa toimivien tietoa tuottavien yritysten toimintalogiikalle kuin kirjoittajat ”deleuzeläisittäin” toivoisivat. Päinvastoin on tuskin sattumaa, että yritykset ja konsultit ovat juuri nyt niin haltioituneita ns. avoimista innovaatioista ja yhteisestä yhteiskunnallisesta tiedontuotannosta. Avoimet innovaatioprosessit rönsyilevät, jakavat ja tuhlailevat, eivätkä rakenna liiketoimintaansa perinteisen ”yksityisomistamisen” varaan. Juuri avoimet ja kollektiiviset tiedontuotantoprosessit ja – yhteisöt – ovat nyt kuuminta kamaa, eivät suinkaan käyttökelvottomia ja tarpeettomia. Oletetussa käyttökelvottomuudessaan kaikkein typerryttävin ja huuruisinkin ”kapinatieto” voi näyttäytyä kullanarvoisena resurssina tietotalouden innovaationmetsästäjille. Päinvastoin kuin kuvitellaan, juuri tähän pohjaavat ansaintalogiikat ja toimialat ovat eräitä tämän päivän ja etenkin huomisen kapitalismin keskeisiä taloustoimijoita. Selvää on tietenkin myös se, että vaikka tuotantoprosessien muoto muuttuu tietokapitalismissa, se ei tarkoita hierarkioiden ja vallankäytön liudentumista olemattomiin, vaan mieluumminkin huomaamattomiin. Jos avoimessa innovaatioyrityksessä joudutaan turvautumaan suoraan vallankäytölliseen interventioon, on itse prosessien johtaminen jo epäonnistunut matkan varrella. Kokonaisuudessaan ne muistuttavat rakenteeltaan hämmästyttävän paljon Opiskelijatoiminnan hahmotelmaa rihmastomaisista kapinaorganisaatioista ja toimivat samalla logiikalla, johon nojautuen kirjoittajat näyttäisivät julkilausumiensa perusteella haluavansa rakentaa vastarintaa.
Yhteenvetona ja toisin sanoen Opiskelijatoiminnan omaksumat 1960/70-lukulaisen antiautoritaarisen opiskelijaliikkeen ajatusmuodot – jotka korostavat rönsyilyä, tuhlailua ja avoimuutta aseptista välineellistä järkeä vastaan – eivät ole nykytilanteessa kovinkaan teräviä. Käsitteillä, jotka pelaavat nämä kaksi puolta abstraktisti vastakkain ei saa kiinni yliopistouudistusten kaltaisista kapitalismin nykymuodoista. Massamobilisaation myöhemmän organisoinnin suhteen on kuitenkin mielekästä kysyä painokkaammin sitä, minkälaista strategista ymmärrystä tälle ytimelle perustuva diskurssi kykenee tarjoamaan, minkälaisia liittolaisuuden muotoja se mahdollistaa ja mitkä ovat mahdollisesti sen sokeita pisteitä.
Tekisi mieli ehdottaa, että myös yliopistouudistuksen suhteen asia on ratkaisevilta osin juuri päinvastoin kuin manifestissa esitetään: pitkällä tähtäimellä yliopistoa halutaan uudistaa juuri siksi, että sen tiedontuotannon ja -jakelun prosessit ovat muodoltaan liian vähän verkkomaisia ja rönsyileviä. Prosessien päivittäiminen tällaisiksi on uudistajien tavoite, ei uhkakuva. Koska tavoitteena on mitä luultavimmin tuottaa yliopistojen yhteyteen entistä avoimempi innovaatioympäristö, jonka yrityslogiikkakaan ei ole enää samaa välineellisen järjen riemujuhlaa mistä kriittinen vasemmistoälymystö saarnaa, voidaan kysyä tuleeko tällaisen uudistamisen kanssa ”samansuuntainen” ja muotoyhtäläinen vastarinta puremaan.
Tästä syystä ei myöskään ole yllätys, että kun yliopistolain vastustamisen lisäksi esitetään visioita ”toisenlaisesta” yliopistosta, etenkin yliopistolain vastaisen liikkeen institutionaalisempien toimijoiden ehdotelmat näyttävät lähinnä yrityksiltä palauttaa vanhan hyvän sivistyksellisen järjestelmän arvo. Pikemminkin olisi myönnettävä, että yliopistojen tuotantosuhteille ominainen terve kollegiaalinen (lue: kuppikuntainen ja nokitteleva) ilmapiiri oli mitä tärkein väline sen ”uusliberalisoinnissa”. Nyt tieteellinen kilvoittelu vain käännetään klassisen meritokratian kieleltä uusklassiseksi tulospalkkaukseksi. Nykytilanne ei syntynyt tyhjästä, vaan sille oli historiallisia edellytyksiä muuallakin kuin valtiohallinnon aivoriihissä ja OECDn dokumenteissa.
Opiskelijatoiminnan julkilausumien muotoiluilla on mitä luultavimmin ollut ensisijaisesti massamobilisaatiota tukeva strateginen funktio. Jollei Opiskelijatoiminnan autonomitendenssi nyt pyri ottamaan tilanteessa aloitetta suhteessa muuhun liikkeeseen, on ilmeisenä vaarana se, että yleiskokoukseen sisältyvät tärkeät muutos- ja kamppailupotentiaalin idut kuihtuvat takaisin yliopistoväen periaatteelliseksi muutosvastarinnaksi. Käytännössä tämä voi tarkoittaa sitä, että henkilökunta määrittelee ”viime kädessä” julkilausumien sisällöt (uudistusten ja erityisesti lakimuutoksen vaikutukset työntekijän, ei opiskelijan kannalta). Näiden ytimenä toimii abstrakti markkinavoimakauhistelu, jossa harmitellaan, etteivät tiede ja kapitalismi käy ”logiikkojensa” puolesta yksiin. Koska tällaiseen argumentaatioon ripustautuminen luultavasti sekä pelaa lähinnä akateemisen eliitin pussiin että on analyyttisesti kynnetöntä toimimaan liikkeen itseymmärryksen johtolankana, on parasta aloittaa sivistysyliopiston fetissikuvaston kritiikistä. Sitä kautta voitaneen ottaa myös askel kohti moninaisen sateenkaarikoalition mielekkyyden kriittistä arviointia, jolloin etualalle ja määräävään asemaan voidaan nostaa muitakin kuin liikettä adoptoimaan pyrkivän yliopistohenkilökunnan asettamia ongelmia ja ratkaisumalleja.
Päätelmiä
Kun langat vedetään yhteen, ekonomiakriittisen tarkastelukulman korostamisen poliittisesti relevantteja puolia on kolme. Ne ovat analyyttisessa mielessä Termosen päätelmiä täydentäviä, mutta painotuksiltaan myös sille vastakkaisia. Ensinnäkin se pakottaa kytkemään konkreettiset ja välittömämmät tilannearviot kokonaisvaltaisemman kapitalismianalyysin puitteisiin; pelkkä poliittisen suvereniteetin analyysi ei riitä. Kun esimerkiksi yliopistomuutosta ei pyritä käsittämään kapitalismianalyysin keinoin, vedetään helposti humanistikriitikoiden tapaan johtopäätöksiä, että kyseessä on eräänlainen valtiosuvereenin asettama tieteenteon kannalta haitallinen poikkeusjärjestely eikä nykykapitalismin korkeakoululaitokselta vaatiman uuden rakenteellisen muodon tuottaminen. Sen keskeisenä toimeenpanijana on toki valtio, mutta yliopistouudistus tai yleisemmin talouden rakennemuutos ei perustu valtion tahtoon missään välittömässä mielessä.
Toisena ekonomiakritiikin relevanttina puolena on pidettävä sen ”kyynisyyttä”. Kyyninen asenne tekee vaikeemmaksi sekoittaa karkealla tavalla keskenään sen miten asiat niin sanotusti ovat ja sen, miten niiden kenties pitäisi olla. ”Kenties” viittaa siihen, että kuten yllä yritettiin Opiskelijatoiminta-esimerkin avulla osoittaa, fetisistinen analyysi on omiaan tukemaan poliittisia johtopäätöksiä, joita liike todennäköisesti ja toivottavasti haluaisi itsekin välttää (mahdollinen yliopistoelitiin pussiin pelaaminen; linjattomuus, jossa kaikki Hyvän puolesta Pahaa kapitalismia vasten asettuva käy; yliopistouudistuksen osin järkevien perusteiden sivuuttaminen ”alistumisena markkinavoimille”). Lisäksi kyseenalaista on se, onko kapitalismin äyräiden yli virtailu sittenkään realistinen strategia – tai mikä tärkeämpää, voiko se edes toimia nyt kun tilanne ja kapitalismin toimintalogiikka ja kontrollimuodot eroavat suuresti siitä mitä ne olivat 1970-luvulla ja joita vasten virtailu suunnattiin?
Kolmantena relevanttina piirteenä esiintyy suvereniteettikeskutelun ja perustuloesimerkin kautta valotettu politiikan motivointi pikemminkin kapitalististen mykkien pakkojen kuin ihmiskasvoisen sortovallan vastustamisen kautta.Tällä ei haluta esittää, että pääoman luonnenaamioiden kantajia vastaan suunnatut toimet olisivat merkityksettömiä kamppailussa mykkiä pakkoja tai poliittista herruutta vastaan. Kapitalismin erityisen historiallisen luonteen huomioon ottaen käsitys politiikasta vihollisen osoittamisena ja tuhoamisena on kuitenkin kestämätön.
Viite:
helmikuu 12, 2009 1 Comment
Tapani Rytöhonka: Maammesarja
-
Tuoreinta Maammesarjassa:
