Ekososialismi tai barbaria
Jukka Peltokoski
Sosialistisen blokin murruttua vasemmiston strategiaa on vaivannut skitsofreenisuus. Yhtäältä ay-vetoinen palkkakilpailu, toisaalta kulttuurivasemmiston humaanit arvot. Yhdellä kädellä on otettu, toisella aneltu. Epäpyhän allianssin puitteena on toiminut kapitalismianalyysin ja antagonismin korvautuminen ihmiskasvoisen markkinatalouden vaateella.
Žižekin ihmiskasvoista sosialismia koskevaa kommenttia mukaillen, ajatus ihmiskasvoisesta markkinataloudesta vain peittelee kapitalismin todellisia hirviön kasvoja. Elämme kapitalismin yleistä kriisiä. Viimeistään sen pitäisi paljastaa kaikille kapitalismin todelliset kasvot. Ei ole mitään ihmiskasvoista markkinataloutta – eikä tule. Vaihtoehdot ovat ekososialismi tai barbaria.
Kapitalismin loppu
Žižek paikantaa kirjassaan Politiikkaa idiootti! neljä lähtökohtaa nyky-yhteiskunnan antagonistisille vastakkainasetteluille (jotka mielenkiintoista kyllä viittaavat kaikki muualle kuin perinteiseen palkkatyöläisyyteen): ekologinen katastrofi, yksityisomistuksen yhteensopimattomuus henkisen työn tuotteiden kanssa, uusien teknologioiden yhteiskunnalliset seuraukset sekä uudet apartheidin muodot. Koska yksi vasemmiston akuuteista haasteista on oman ympäristönäkökulman luominen, rajaan näkökulman tässä kysymykseen ekologiasta.
Sen sijaan että ympäristökysymyksiä sovitetaan ulkokohtaisesti osaksi vasemmistolaista politiikkaa, ikään kuin sen laajennukseksi tai täydennykseksi, olisi avattava teoreettista keskustelua siitä, missä suhteessa ekologinen ja sosiaalinen rakennemuutos ovat osa samaa vapautumista kapitalistisen palkkatyöyhteiskunnan rautahäkistä. Ympäristökysymysten ratkaiseminen on mahdollista vain osana kapitalismikriittistä projektia samalla kun ympäristökriisi paljastaa kapitalismin (yhden) akilleen kantapään.
Ympäristökysymys mobilisoi jatkuvasti valtavia määriä ihmisiä kyseenalaistamaan kapitalistisen talousjärjestelmän logiikan sekä kehittämään vaihtoehtoista elämänmuotoa. Vasemmisto ei voi ylenkatsoa tätä joukkovoimaa. Sen ei niin ikään pidä vähätellä ympäristöväen esiin nostamia teemoja, saati asettaa niitä työväkeä vastaan. Sen on sen sijaan esitettävä oma artikulaationsa ympäristökysymyksistä ja niiden ratkaisuista. Sen on esitettävä sosiaalinen analyysi huolenaiheista, jotka usein ilmenevät ensi kädessä vain moraalisena närkästyksenä ”pahaa rahaa” vastaan.
Tarkoittaako punavihreys vasemmiston lähentymistä vihreisiin? Tuskinpa, ja tämä olisi myös ratkaiseva virhe, sillä vihreäthän ovat läpi viime vuosien pelkästään oikeistolaistuneet. 1990-luvun autonominen ja radikaaliekologinen liikehdintä oli sympaattista vihreitä kohtaan ja vihreät osasivat kuunnella uusia avauksia. Menneisyyden imagostaan, vanhentuneesta organisaatiomallistaan ja hallitusvastuustaan rampautuneeseen vasemmistoon liikeaalto teki lähinnä eroa. Uuden vasemmiston voi odottaa kehittyvän joksikin muuksi kuin hymypoikien tai -tyttöjen liikkeeksi.
Vasemmistosta on tultava brutaali kapitalismin vastainen ympäristöpuolue, joka ei peräänkuuluta vaihtoehtoista kuluttamista tai henkilökohtaista puhtautta, vaan toimeenpanee ekologista tuotantoa tavalla, jonka taantumus tulee epäilemättä nimeämään ”ekostalinismiksi” kun ei muutakaan voi.
Tähän vasemmisto tarvitsee omaa ympäristöteoreettista lähestymistapaansa. Punavihreyden metafora tai pelkkä rationalistinen asiakohtaisuus ei linjarakennukseen riitä. Katse kääntyy kansainväliseen virtaukseen, joka tunnetaan nimellä ekososialismi.
Tai barbaria
Korostan jälleen kerran, etten perää ideologista sitoumusta mihinkään ”ismiin”. Kuitenkin ekososialismin nimissä on tehty kansainvälistä teoreettista työtä nimenomaan työväenluokkaisen ympäristöajattelun puolesta.
Hahmotan ekososialistisen ohjelman luonteeltaan kaksoisstrategiaksi. Toisen tason muodostaa autonominen kansalaistoiminta, toisen julkisen vallan käyttö. Karrikoiden kuva voisi näyttää seuraavalta.
Autonomian tasolla rakennetaan antagonistisia liikkeitä ja työpaikkakamppailuja sekä luodaan uutta vertaistuotannon yhteiskuntaa, joka tarkoittaa vapaata internettiä, commonseja, osuuskuntia, ekokyliä sekä urbaaneja väen taloja. Näissä ihmiset luovat itsenäisesti uusia sosiaalisen vuorovaikutuksen ja toimeentulon muotoja. Autonomian taso on yhteiskunnallisten konfliktien, joukkoälyn ja sosiaalisen innovaation valtakuntaa.
Kun prekariaattikeskustelussa on joskus kirjoitettu, ettei prekariaatilla ole mitään tekemistä työsuhteiden juridisen muodon kanssa, sillä on viitattu juuri tähän ihmisten itsenäiseen voimaan rakentaa kapitalistisen yhteiskunnan tuolle puolen viittaavia elämänmuotoja ja kamppailuja. Jotkut haukkuvat näitä ”epämääräisiksi”, mutta miten uuden rakentaminen voisi olla ”määräistä” (paitsi jos halutaan vain sopeutua annettuun, kuten palkkatyön ja valtion nimissä käydyt kamppailut ovat valitettavan usein tehneet). Joku voi haukkua tätä ”liberalismiksi”, mutta itse olen tottunut puhumaan siitä työväen autonomiana. Byrokraattinen viranomaisvalta ei perimmiltään uusinna kuin kyykytystä.
Julkinen valta turvaa autonomiaa asettumalla määrätietoisesti jatkuvan talouskasvun pakkoa vastaan. Autonomia vaatii aikaa. Se vaatii vapautumista palkkatyöpakosta, jatkuvasta kiireestä ja muusta hiostuksesta. Siksi julkisen vallan tasolla on toimittava perustulon, perusturvan ja työn jakamisen puolesta. On julkisen vallan asia downshiftata (”kohtuullistaa”) yhteiskunta, ei yksilöiden, eikä varsinkaan vähävaraisten.
Mutta on myös julkisen vallan asia investoida uusiin vihreisiin teknologioihin ja muuhun ekologiseen infrastruktuuriin. Siinä missä kapitalistisen talouskasvun kyseenalaistaminen tulee olemaan kova pala ay-liikkeelle, joka on vuosikymmeniä rakentanut oikeutuksensa ylijäämän jakamisesta kilpailemisen varaan, tarjoaa uuden infran rakentaminen myös uuden työllistämisen ja teollistamisen mahdollisuuksia.
Omaksumalla Green New Dealin edistyksellisimpiä elementtejä on mahdollista synnyttää ainakin jonkin verran uusia työpaikkoja ja uutta osaamista. Uuden energiateollisuuden lisäksi sitä voi syntyä yhdyskuntasuunnittelussa ja rakentamisessa. Verotuksella ja kulutuksella ei lopulta kuin ohjailla materiaalivirtoja. Ekologinen yhdyskuntarakenne pelastaa jo lähtökohtaisesti paljon enemmän.
Kolmas julkisen vallan tehtävä on parlamentaarinen kamppailu niukoista resursseista kapitalistiluokan edustajien kanssa. On pidettävä kiinni tasa-arvon toteutumisesta, kuten julkisista palveluista ja korvattava yksityistä kulutusta julkisella kulutuksella, kuten halvalla joukkoliikenteellä. Downshiftataan eliitit ja taataan säädyllinen peruselintaso jokaiselle.
Barrikadiedustus
Parlamentarismin ydintehtävä ei ole niinkään porvarillisen valtion lainsäädännön kehittäminen, vaan sen mädännäisyyden paljastaminen. Vasemmistolaisten edustajien pitäisi tehdä härskisti vallan kamarien Reality Showta. Koska porvarillinen media ei tätä kuitenkaan näytä, on rakennettava uutta mediaa. Nykytilanne on täysin naurettava kun jopa Ylen johdossa istuu kokoomuksen luottomies. Jos autonomian tasolla on mahdollisuus positiiviseen rakennustyöhön, ollaan julkisen vallan puitteissa ennemminkin ”negatiivisen työn” alueella.
Ymmärrän, että vasemmisto painii edelleen vanhaa reaalisosialismia koskevien inhottavien mielikuvien kanssa, mutta pidän silti vääränä ajatusta siitä, että vasemmistolainen ohjelma muotoiltaisiin ”vapauskielelle”, kuten esimerkiksi Vasemmistoliiton tavoiteohjelmaluonnoksessa ja joissain muissa viimeaikaisissa kommenteissa. Autonomia pitää kiinni vapaudesta joka tapauksessa, vasemmiston on nimettävä julkisia vihollisia. Tällä en tarkoita, että olisi mitään hyötyä usuttaa ihmisiä toisiaan vastaan kaunaisina ja katkerina ”luokkina”, vaan sitä, että on yhteiskunnallisia rakenteita, joiden olemassaolo tuottaa jakautumista luokkiin – ja suhteessa näihin rakenteisiin on olemassa poliittisesti vastuullisia päättäjiä.
Vasemmisto ei voi taata talouskasvun jatkuvan. Vesakeskisille ei enää tulevaisuudessa anneta tilaa toteuttaa business-unelmiaan, eikä pikkuporvarilliselle kulutusjuhlalle ole tarvetta. Sen sijaan vasemmisto voi luvata taatun ja kohtuullisen, mutta maltillisen ja tasa-arvoisen, elintason. Se voi luvata kiireetöntä elämäntapaa, sosiaalista asuntorakentamista, toimivan julkisen liikenteen ja vastaavia elämän perusedellytyksiä, jotka – jos olemme onnekkaita – estävät kapitalismin yleistä kriisiä muuttumasta täydeksi barbariaksi.
Tuleeko tällainen sitten tuhoamaan paljon puhutun ihmisten ”yritteliäisyyden”? Ei tietenkään. Yhtä vesakeskistä kohden meillä on satoja intohimoisia ihmisiä, jotka eivät voi toteuttaa itsellisyyden unelmiaan nimenomaan siksi, että monopolistiset suuryritykset ja ketjut hallitsevat markkinoita. Paikallisille ja persoonallisille ratkaisuille lähiruoasta sosiaalipalveluihin on tehtävä uutta tilaa, ja se tapahtuu nimenomaan torppaamalla kaiken maailman junttiliikemiesten toimintamahdollisuudet.
Samalla vasemmisto voi profiloitua elintason sijasta elämänlaadun ja kulttuurisen rikkauden voimaksi: vapaa internet, vapaa sana, avoin päätöksenteko, avoin verkko, avoimet tekijänoikeudet, tuettu kulttuuri ja yhteiskunnallinen koulutusjärjestelmä.
Miltä vasemmistolaiset artikulaatiot ympäristökysymyksistä voisivat näyttää? Otetaan esimerkiksi ydinvoima. Ydinvoima on sosialidemokraattinen vaihtoehto, jolla kyetään vain vakauttamaan (hätäisesti) kapitalismin kriisiä. Ydinvoima tarkoittaa irrationaalisen mittakaavan riskejä tuhansille tuleville sukupolville. Lisärakentaminen pelaa täysin rikkaiden globaalifirmojen pussiin kun taas riskit kaatuvat suomalaisten ja lähinaapureiden harteille.
Ydinvoimaan investoiminen ei luo merkittävästi työpaikkoja tai osaamista, vaan on pois uudelta teknologiakehitykseltä. Ydinvoimaa rakennetaan lähinnä siksi, että Suomi voisi osallistua kansainväliseen energiabisnekseen. Teollisuus ammattiyhdistyspomoja myöten vakuuttaa tarvitsevansa ”halpaa” ydinvoimaa työllisyyden ylläpitämiseksi, mutta miten teollisuus on muka sitoutunut suomalaiseen työvoimaan. Ei mitenkään. Markkinat vievät tuotantolaitoksia globaalilla tanssilattialla, eikä ydinvoiman lisärakentaminen takaa perimmiltään muuta kuin, että Suomesta voidaan tehdä halpojen resurssien periferia.
Sähkö on tavaraa ja ydinvoima teknologiaa, joka edellyttää valtavia pääoman kasaumia sekä jyrkästi hierarkkisia organisaatiomuotoja. Uusiutuviin energiamuotoihin investoiminen on sijoitus pääoman hajauttamisen, demokraattisemman yritysverkoston, turvallisemman teknologian ja uuden suomalaisen osaamisen puolesta. Kysymys ydinvoimasta on malliesimerkki siitä, miten valinnat eri teknologioiden välillä ovat myös valintoja erilaisten sosiaalisten rakenteiden välillä.
Ydinvoiman kannattaminen on siis puhtaasti konservatiivinen vaihtoehto, joka ilmentää lähinnä tunteellista sitoumusta ”kovaan” teknologiaan. Realiteetteja on tässä suhteessa taivutettava täysin päinvastaiseen suuntaan kuin porvarihallitus haluaisi. Julkinen panostus uusiutuviin energiamuotoihin on mitä punaisin vihreä teema ja ydinvoima ratkaiseva hallituskysymys.
Brutaaliekologia
Vasemmiston on ympäristöanalyysissaan keskityttävä tuotannon uudelleen organisointiin, ei kulutukseen. On myös oltava kategorisia. Emme tarvitse lisää ydinvoimaa siksikään, että sen rakentaminen on aivan liian hidasta ja jopa suhteellisen merkityksetöntä ekokatastrofin torjumiseksi. Päästöjä on vähennettävä nyt, ei kymmenien vuosien päästä. On uusittava rakennuskantaa, tehostettava ja säästettävä. Ydinvoiman vaikutus päästöjen alentamiseen olisi vain muutamia prosentteja.
Ei ylipäätään pitäisi tuudittautua uskomaan, että pääoman energiannälkä tulisi koskaan tyydytettyä. Voimme rakentaa lisää ydinvoimaa nyt ja hetken päästä sitä on rakennettava vielä enemmän lisää. Kapitalismi on talousmuoto, joka ei yksinkertaisesti mahdu rajalliselle planeetalle.
Vihreillä on kieltämättä reilu etulyöntiasema ympäristöasiantuntemuksessa, mutta ei vasemmiston tarvitse vihreitä matkia. Näin on yksinkertaisesti jo siksi, etteivät vihreät ole ympäristökeskustelun pääasiallisia tuottajia. Sitä ovat ympäristöjärjestöt ja ekologiset liikkeet. Näitä vasemmiston on kuunneltava, niin kuin sen on kuunneltava kaikkia edistyksellisiä yhteiskunnallisia kamppailuja.
On harhaluulo, että vähävaraiset olisivat ekologisen tuotantomuodon rakentamisen tiellä. Näin ei ole, jos rakennemuutos kytketään tiiviisti toimeentulon takaamiseen, eikä lähtökohtana ole ”maailman muuttaminen” tai ”parantaminen” tai muu ”hyvien ihmisten” idealismi, vaan eloonjäämiskamppailu ja sosiaalinen muutos. Vasemmiston on toimittava kansalaisliikkeiden parissa sekä artikuloitava kamppailut puoluepoliittisella tasolla. Negatiivisen työn on tehtävä selväksi, mitkä tahot ja rakenteet estävät tarvittavien muutosten toteutumista.
Tässä vasemmistopuolueen on tietysti tavoiteltava määräysvaltaa suhteessa valtiokoneistoon, mutta on muistettava, ettei puoluetyö ole valmistautumista rynnäkköön. Nykyinen oikeistohallitus on laittamassa kiireellä kaiken paskaksi. Jälkien siivoaminen on seuraavien hallitusten paskaduuni.
1990-luvulla vasemmisto menetti huomattavasti kannatustaan osallistumalla laman jälkeiseen hallitukseen. Vasemmiston uudistustyö on vasta päässyt vauhtiin. Skenaario, jota emme varmasti halua, on kansa kadulla ohjelmallisesti sekavaa vasemmistoa vastaan. Oppositio ei ole nyt välttämättä huono paikka rakentaa porvariston kumoamista yhdessä nousevien kansalaisliikkeiden ja työpaikkakamppailujen kanssa.
Kirjallisuus
Slavoj Žižek: Politiikkaa idiootti! Vastakkainasetteluja Žižekin kanssa. Into Kustannus, 2009.
Tapani Rytöhonka: Maammesarja
-
Tuoreinta Maammesarjassa:
1 comment
[…] Jukka Peltokoski: Ekososialismi tai barbaria […]
Leave a Comment