Enemmän rahaa, vähemmän porvareita: vastine Björn Wahlroosille

Miika Kabata & Antti Ronkainen

Pääomat loppuunmyyvät Saksassa, Marxism 2010 keräsi Lontoon kesän konferensseista eniten kävijöitä ja Dalai Lama julistautui marxilaiseksi. Eikä aikaakaan, kun tämä outo sattumusten sarja sai jatkoa. EK:n tuoreessa Prima-lehdessä (5/2010, s. 75) Wahlroos intoutui kommentoimaan sivun verran Marxin arvoteoriaa otsikolla Marxismi oli taloustieteenä kuollut jo syntyessään.

Seuraa Wahlroosin kirjoituksen lähiluku ja vastine koskien hänen Marx-arviotaan. Koska Wahlroosin mielipiteistä on tullut Suomen mediassa uutisia, keskitymme erityisesti tarkastelemaan, mitä syvällistä Björn Wahlroosin kaltainen finanssinero onnistuu sanomaan työarvoteorian ja marxilaisen taloustieteen päänmenoksi.

Historia ja kapitalismin kansanmurhat

Aivan aluksi Wahlroos haluaa kiittää Marxia historian kulun ymmärtämisestä ja tunnustaa tämän arvon sosiaalihistorioitsijana:

Marxilla oli yksi hyvä idea. Hän kieltäytyi näkemästä historiaa satunnaisena, hallitsijoiden keskinäisenä käydenvetona maa-alueista ja vallasta. Toki hän meni toiseen äärimmäisyyteen esittäessään, että historia etenee aina ja kaikkialla samaa polkua – ”alkukommunismista” orjia omistaviin yhteiskuntiin, feodalismiin, kapitalismiin ja lopulta sosialismin kautta kommunismiin. Mutta ehdottaessaan, että historiasta on löydettävissä syy-seuraussuhteita, jotka helpottivat sen ymmärtämistä, hän osoitti tietä modernille historiantutkimukselle.

Näkemyksemme mukaan keskustelu Marxin historiankäsityksestä sekä hänen todellisten ja oletettujen ”historiallisten ennustustensa” puntaroiminen on työarvoteorian kannalta melko epäolennaista. Marx ei ollut mikään sosialismin yleisshamaani, joka olisi kyennyt povaamaan universaalin mallin yhteiskuntamuotojen yleisestä historiankulusta, eikä tämän varaan kannata rakentaa työarvoteorian kritiikkiä, eikä sen puolustusta. [1] Emme kuitenkaan ole löytäneet Marxin kirjoituksista Wahlroosin esittämää ajatusta, että ”historia etenee aina ja kaikkialla samaa polkua”, joten mainittakoon tässä epäilyksemme, että tämä ajatus lienee luultavimmin bongattu jostain huonosta oppikirjasta.

Myöskään se, että Marx kirjoitti peräpukamien takia Pääomaa paljon seisaallaan ja mahallaan, ei oikeastaan liity mitenkään sosialismin filosofiaan. Marxin kovinta ydintä on nähdäksemme kapitalistisen yhteiskuntamuodon tarkastelu, ei historiallinen maalailu, vaikka hänen analyysinsä esimerkiksi Ranskan 1800-luvun poliittisesta historiasta ovatkin edelleen erinomaisen informatiivisiä ja jopa viihdyttäviä kirjoituksia. Mutta Neuvostoliitto on romahtanut, eikä Marxin henkilöllä sinänsä ole mitään väliä, joten unohtakaamme se ja siirtykäämme eteenpäin Nallen taloustieteelliseen teräskylpyyn:

Taloustieteessä asia on toisin. Marxin perintö – sikäli kuin sellaisesta edes voi puhua – on modernin taloustieteen kannalta merkityksetön. Aatehistoriassa marxilaisuus muodostaa umpikujan, jonka voisi unohtaa, ellei se olisi tarjonnut niin monelle diktaattorille heidän kaipaamansa olemassaolon oikeutuksen. Kaiken lisäksi se oli vanhentunut jo syntyessään. Marxilaisen ”taloustieteen” ytimen muodostaa ajatus, josta sen varsinainen keksijä oli luopunut lähes puoli vuosisataa ennen kuin Marx istahti British Museumin kirjaston tuoliin kirjoittaakseen Pääoman.

Koska kansanmurhakortti on vedetty esille, on parasta turhan puolustelun sijaan siirtyä suoraan hyökkäykseen.

Vuosi 2008 oli paitsi rahoitussektorin sulamisen ja kriisin vuosi, myös ruokamellakoiden ja ruokakriisien vuosi. Myös investointipankkien spekulatiivista toimintaa (jonka filosofisessa oikeuttamisessa modernilla taloustieteellä ei ole ollut kaikkein vähäisin rooli) voidaan pitää erityisen ajankohtaisena kansanmurhana. 2000-luvun alusta lähtien lähinnä yhdysvaltalaiset investointipankit, Goldman Sachs etunenässä, nostivat johdannaiskaupan avulla viljan maailmanmarkkinahinnan niin korkealle tasolle, että se johti maapallon köyhimpien nälänhädän äkilliseen kasvuun ja vastaavasti kuolleisuuden lisääntymiseen. Keinottelu vehnämarkkinoilla loi maailmaan ainakin 250 miljoonaa uutta nälkää näkevää. [2]

Siis mitä ihmettä? Eikö vapaakauppa ja vapaa markkinatalous johdakaan kaikkien kannalta onnelliseen lopputulokseen? Tällaisen mielikuvan vallassa saattaa tietysti olla henkilö, joka on imenyt vaikutteensa ortodoksisen porvarillisen taloustieteen oppikirjoista ja viettää aikansa yksityislentokoneissa, aidatuissa salongeissa ja eliitin cocktail-kutsuilla – tilaisuuksissa, joissa ei käsitellä ainakaan pääoman alkuperäisen kasautumisen ja siirtomaavallan historiallisia realiteettejä ja nälänhätääkin luultavasti vain, jos Bono sattuu olemaan paikalla. Näiden realiteettien paremman ja todenmukaisemman ymmärtämisen kannalta Marxia kannattaa lukea paitsi talous- ja sosiaalihistorioitsijana, myös poliittisena taloustieteilijänä, joka pyrkii (melko hyvällä menestyksellä) kapitalistista järjestelmää koskevien toimintamekanismien ja lainalaisuuksien ymmärtämiseen.

Kapitalismi on edelleen tunnistevissa Marxin kuvaamaksi globaaliksi järjestelmäksi, vaikka 1800-luvun lopun jälkeen pääomasuhteen uusintamisrakenteissa onkin tapahtunut useita suurempia ja pienempiä murroksia, kuten siirtomaajärjestelmän mureneminen, fasismi, taylorismi, keynesiläisyys, uusliberalismi, Neuvostoliiton romahdus, kaksi maailmansotaa, postmodernismi, internet, finansialisaatio jne. Näistä mullistuksista huolimatta kapitalismin imperatiiveina olevat paineet jatkuvaan pääomien kasaamiseen, territoriaaliseen ekspansioon sekä työvoiman hallinnan ja itse työn intensiivistymiseen vallitsevat edelleen.

Väitämmekin vastineena Björn Wahlroosille, että Marxin poliittisen taloustieteen kritiikki ja Pääomassa sovellettu metodi edustavat edelleen erittäin elävää yhteiskuntatieteellistä lähestymistapaa, jonka teoreettista, empiiristä ja kriittistä potentiaalia ei olla vielä lähellekään ammennettu loppuun. Pääomassa Marx tuo esiin ne yhteiskunnalliset reunaehdot, joiden vallitessa työarvoteoria voi toimia tavarain tuotannon ja vaihdon määrällisten suhteiden selityksenä. Tämän lisäksi hän esittää ensimmäistä kertaa jokseenkin täsmällisen tulkinnan tavarantuotantoon perustuvan yhteiskunnallisen työnjaon, rahatalouden ja vaihtosuhteiden käsitteellisen johtamisen ehdoista – pääoman logiikasta.

Taloustieteellinen ruostekylpy

Moderni neoklassinen talousteoria on sokea historiallista kapitalismia määrittäville reunaehdoille. [3] Marxin termi ”vulgaaritaloustiede” voi olla vanhahtava, mutta se on edelleen porvarillisen taloustieteen ongelmien ytimeen osuva. Nalle ei edelleenkään ole sanonut mitään itse Marxin työarvoteoriasta, mutta ehkä seuraavaksi jo tärppää:

[Marxilaisen talousteorian] ydin on työarvo-oppi. Sen mukaan vain inhimillinen työ luo arvoa. Siksi tuotteen oikea hinta on yhtä kuin siihen käytetyn työn arvo – toki lisättynä työvälineiden ja koneiden valmistamiseen käytetyn työn arvolla. Kapitalistisessa tuotantojärjestelmässä hinnat eivät kuitenkaan vastaa tuotantoon käytetyn työn arvoa. Kapitalisti haluaa itselleen voittoa, ja näin syntyy ”lisäarvo”. Koska työntekijät eivät siten saa itselleen koko työnsä tulosta, heitä Marxin mukaan ”riistetään”. Ja tuossa ”riistossa” itää yhteiskunnallisen muutoksen siemen. Sosialismissa jokaiselle maksetaan heidän työpanoksensa mukaan, kommunismissa siirrytään maksamaan jokaiselle heidän ”tarpeensa” mukaan.

Koska Björn Wahlroos oli suomenruotsalaisen taistolaisliikkeen keulakuva (yhdessä Leif Salménin kanssa) ja sosialististen kansantaloustieteen opiskelijoiden jäsen 1971-1973, ei ole ehkä ihme että häneltä näyttää tulevan Marxin työarvoteoria selkäydinnesteistä siinä muodossa kuin se olisi omaksuttu Neuvostoliitossa hyväksytyn filosofian johdantokirjasta. Työarvoteoriaa ei kuitenkaan pidä sekoittaa poliittisiin iskulauseisiin, joissa vaaditaan oikeudenmukaisuuden nimissä tasaisempaa tulonjakoa.

Olettaen, että Nalle viittaa ”oikealla hinnalla” tuotteen abstraktiin arvoon, se muodostuu 1) työvoiman arvosta, 2) työvälineiden ja koneiden arvosta sekä 3) työläisen työaikana luomasta lisäarvosta. Tämän ”oikeampaa” hintaa tavaralla ei kapitalismin olosuhteissa tyypillisesti ole.

Marxin alleviivaama ongelma on, että työläisille maksetaan ainoastaan heidän työvoimansa arvon mukaan, joka on pienempi kuin heidän työllänsä tuottaman kokonaistuotteen arvo, joka sisältää myös lisäarvon. On selvää, että taloudellisen kehityksen ennakoimiseksi ja mallin konkretisoimiseksi tarvitaan muitakin kuin abstraktin työnarvon mittareita. Marxin analyyttinen kärki on siitä huolimatta juuri tavaravälitteisen palkkatyön analysoiminen osana kapitalistisen yhteiskunnan uusintamista: yksittäisen työnantajan ja yksittäisen työnhakijan välillä tilanne on muodollisesti reilu, sillä työnantaja maksaa työntekijälle palkan työmarkkinoiden määräämän hinnan mukaan. Tavaramuotoistettu palkkatyö kuitenkin mahdollistaa, että yhteiskuntaluokkina työläiset tulevat joka päivä tuottaneeksi oman arvonsa lisäksi lisäarvoa, joka toimii talouskasvun veturina ja siirtyy esimerkiksi Suomen olosuhteissa työehtosopimusten takaamina kollektiivisesti työnantajaluokan käytettäväksi investointeihin, pörssikeinotteluun ja muuhun mukavaan toimintaan, kuten kartanoiden osteluun ja kulttuuriaarteiden keräilyyn.

Jos lisäarvoteoria ulotetaan yksittäisestä arvonlisäysprosessista kapitalistisen yhteiskuntamuodon uusintumisen reunaehtojen tarkasteluun, päästään myös Marxin vahvuuteen esimerkiksi talouskasvun analysoijana. Työarvoteorian pohjalta voidaan hahmottaa kaksi keskeistä talouskasvulle rajoitteita asettavaa ristiriitaa: 1) tuotannon ja markkinoiden välinen ristiriita sekä 2) työn ja pääoman välinen ristiriita. Nämä ristiriidat merkitsevät, että pääomalla on toisaalta jatkuva pyrkimys alati suurempaan kasvuun, lisäarvon tuotantoon ja voittojen maksimointiin, toisaalta yhtäaikainen tendenssi luoda oman kasvunsa esteitä entistä suuremman lisäarvon realisoinnin suhteen. [4]

Näiden ristiriitojen ratkaiseminen (se, kuinka kapitalismin itselleen asettamat rajoitteet ylitetään) on sekä vasemmistolle että oikeistolle merkittävä poliittinen kysymys. Poliittiset voimasuhteet ja kamppailut ratkaisevat sen, millaisena kapitalistinen kasvu jatkuu historiallisesti. Asetelma ei ole vasemmiston kannalta edullinen, mutta lohdullista on sentään se, että Wahlroos ns. uusliberaalin doktriinin pohjoismaisena keulakuvana ei loistavasta ylimielisyydestään huolimatta näytä ymmärtävän sen vertaa nykyisestä kapitalistisesta yhteiskunnasta – sen verran puun takaa pääsi esimerkiksi finanssikriisi Nallenkin yllättämään. Nallen taloustieteellinen teräskylpy onkin osoittautumassa ruostekylvyksi, joten jatkakaamme hänen kirjoituksensa lähilukua:

Työnarvo-opin isä David Ricardo oli itse nopeasti luopunut teoriastaan. Vastaesimerkit olivat aivan liian ilmeisiä: Miten käsitellä oppimista? Eikö koulutettu työpanos ole kouluttamatonta arvokkaampi? Marxilaiset ”taloustieteilijät” hakivat pitkään tuohon ”transformaatioprobleemaan” ratkaisua ehdottaen muun muassa, että opettajien työn arvo heijastuisi oppilaiden työpanoksen arvoon. Mutta miten on luonnollisten lahjakkuuserojen laita? Eikö lahjakkaan työntekijän panos ole arvokkaampi kuin lahjattoman? Entä miten käsitellä ahkeruutta? Toiset työntekijät saavat työpäivässä paljon enemmän aikaan kuin toiset. Ja tietenkin myös sillä, mihin työpanos sijoitetaan, on merkityksensä. Kenellekään ei enää tulisi mieleen väittää, että esimerkiksi ojan käsin kaivamiseen käytetty työtunti olisi yhtä arvokas kuin kännykän tuotantoon käytetty tunti, sen kehittämiseen käytetystä tunnista puhumattakaan.

Tätä voi pitää eriskummallisen löysänä sanailuna entiseltä kansantaloustieteen professorilta. Ensinnäkin työarvoteorian isänä pidetään Ricardon sijaan yleisesti Adam Smithiä, joka korosti työtä kansojen varallisuuden todellisena lähteenä. Toisekseen ajatus, että Ricardo olisi hylännyt työarvoteorian on kiistanalainen, vaikka Samuel Hollander (1979) onkin tehnyt tunnetuksi ajatusta, että kypsä Ricardo olisi nähtävä varhaisena neoklassisen taloustieteen taustapiruna vaihtoehtoiskustannuskäsitteensä kautta ja että hän lopulta olisi luopunut myös itse työarvoteoriasta. Tämä mahdollinen luopuminen ei kuitenkaan liity Nallen esiin tuomiin käytännön ongelmiin työarvoteorian soveltamisessa, joten linkki Ricardoon ontuu pahasti. [5]

Kolmanneksi Pääomassa ei ensisijaisesti hahmotella oppia hinnanmuodostuksesta. Sen sijaan Pääomassa johdetaan arvon- ja voitonmuodostusprosessi tuotannon ja markkinoiden välisestä suhteesta. Jos ajatellaan Wahlroosin tavoin uusliberaalin doktriinin mukaisesti ”arvon” muodostuvan ainoastaan kuluttajien päässä ja voittojen markkinoilla, ei päästä teoreettisesti eikä analyyttisesti käsiksi tuotannon ja markkinoiden ristiriitaisuuksien aiheuttamien yhteiskunnallisten ongelmien tarkasteluun. Tämänkaltaisissa malleissa kapitalismin kehitys ymmärretään automaattisesti vaillinaisesti, eivätkä porvarillinen taloustiede ja sen ideologiset keulakuvat ole muusta kiinnostuneetkaan kuin varallisuusarvojen hintojen kohottelusta ja palkkojen polkemisesta. [6]

Neljänneksi on vaikea hahmottaa, mitä Wahlroos tarkoittaa transformaatio-ongelmalla. Transformaatio-ongelma ei liity ”heijastumisiin” mitenkään vaan sillä viitataan vaikeuteen löytää yleistä sääntöä, jolla tavaroina myytävien hyödykkeiden arvot voitaisiin muuntaa kaikenkattavasti niiden markkinahinnoiksi. Nallea voisikin ohjeistaa vastaisuudessa käyttämään nykynuorison keskuudessa suosittuja tarkistusmenetelmiä: tarkasta asiayhteys esimerkiksi Wikipediasta ja syvennä sen jälkeen tietämystäsi Youtubella:

Viidenneksi emme ole marxilaisten taloustieteilijöiden kirjoituksissa törmänneet Nallen kuvailemaan ”transformaatioprobleeman ratkaisuun”, jossa opettajien työn arvo jotenkin mystisesti ”heijastuisi” oppilaisiin. Tämän valossa pidämmekin todennäköisenä, että moinen ratkaisuyritys on kokonaan Wahlroosin omaa keksintöä. [7] Emme tietenkään vaadi, että Wahlroos olisi perehtynyt tähän laajaan asiaa koskevaan keskusteluun, koska hän pankkiirina on varmasti aivan liian kiireinen keskittymään muuhun kuin pörssissä laiskotteluun, työläisten sortamiseen ja huonompiosaisten petkuttamiseen:

Nämä sivuhuomiot eivät kuitenkaan ole varsinaisesti tärkeitä. Tärkeää on se, mitä pitäisi sanoa Wahlroosin vasta-argumentteihin koskien itse työarvoteoriaa. Tätä ennen on kuitenkin paikallaan lyhyt johdatus oman käsitykseemme työarvoteorian ja palkanmuodostuksen analyysin suhteesta.

Työarvoteoria ja palkanmuodostus

Työarvoteoria ei ole pelkästään hintateoria eikä siten myöskään välitön teoria palkanasennasta. Se on teoria, joka sellaisenaan antaa ainoastaan hyvin abstraktin tason vastauksia yksityiskohtaisiin kysymyksiin hinta- ja palkkatason määräytymisestä. Näin on välttämättä oltava, koska teoria pyrkii antamaan mahdollisimman yleisen perustelun kapitalismin ytimessä olevien yhteiskunnallisten suhteiden määräytymiselle.

Marxin mukaan palkkataso vastaa kilpailullisilla markkinoilla työvoiman yhteiskunnallisesti ja historiallisesti määräytyneitä uusintamiskustannuksia. Tämä on lähtökohtaisesti hyvien lavea käsitys palkanmuodostuksesta ja avoin moninaisille täsmennyksille ja konkretisoinneille. Marxin historialliset tarkastelut tarjoavat monia tällaisia tarkennuksia, mutta valmista kokonaisteoriaa ne eivät tarjoa. Tällaisen kaiken kattavan teorian esittäminen lienee mahdollista abstraktioiden ideaalimaailmassa, mutta mitä tällaiset mallit kertovat todellisuudesta?

Jos Marxin metodologiset lähtökohdat otetaan vakavasti, näyttää selvältä, että mitään ylihistoriallista, instituutioista ja poliittisista voimasuhteista irrallista, yleistä teoriaa palkanmuodostuksesta ei ylipäätään ole mahdollista muodostaa. Esimerkiksi Marxin perusoletus, että työvoiman arvo vastaa sen yhteiskunnallisia uusintamiskustannuksia on rationaalinen approksimaatio tilanteelle, jossa työläisten työpaikoista kilpailee työttömien vara-armeija tai jossa maaseudun alityöllistetty väestö on markkinaheilahtelujen sen salliessa valmis muuttamaan kaupunkeihin kilpailemaan siellä jo asuvien työläisten kanssa samoista työpaikoista.

Työarvoteorian keskeisin anti teorialle palkanmuodostuksesta on nähdäksemme, että se määrittää selkeät ylä- ja alarajat yleiselle palkkatasolle.

Mikäli palkkataso painuu työvoiman yhteiskunnallisten uusintamiskustannuksien alapuolelle, seurauksena on työvoiman siirtymistä pois palkkatyön piiristä. Tämän siirtymän luonne vaihtelee historiallisen ja yhteiskunnallisen tilanteen mukaan. Kaikkein ankarimmassa tapauksessa se ilmenee nälkäkuolemina, mutta yleisemmin siirtymisenä takaisin omavaraistalouteen maaseudulle, siirtolaisuutena maan sisällä tai rajojen yli sekä siirtymisenä ”ryysyproletariaattiin”, esimerkiksi piiaksi, jobbariksi, rikolliseksi tai kerjuulle. Hyvinvointivaltioissa siirtymä voi tapahtua esimerkiksi sosiaalituen piiriin, työttömyyskorvauksille tai eläkkeelle. Työvoiman arvolla on toisin sanoen tietty välttämätön yhteiskunnallinen alaraja, jonka alittamisen jälkeen työvoima alkaa tendenssinomaisesti lakata olemasta työvoimaa, muuttuen esimerkiksi ”liikaväestöksi”.

Palkkatason yläraja taas vastaa työn tuottavuuden asettamia reunaehtoja. Tilanteessa, jossa keskimääräinen palkkataso kerrottuna työvoiman määrällä vastaa koko nettotuotannon arvoa, kapitalistien voitot ovat yhteiskunnan tasolla nollaantuneet. Koska voittomotiivin merkitys on vahva kapitalismin institutionaalisessa rakenteessa, on selvää, että järjestelmä ajautuisi uusintamiskriisin jo paljon ennen tähän tilanteeseen päätymistä. Tämä teoreettinen reunaehto on kuitenkin tärkeä siinä mielessä, että muuta ehdotonta ylärajaa yleiselle palkkatasolle ei voida yleisimmällä tarkastelutasolla määrittää. Sen alapuolella palkanasennassa on kyse kilpailusta, vallasta, tulonjakokamppailusta, perinteen taakasta ja tietysti kapitalismin rakenteellisista kasautumis- ja uusintamisehdoista. Työarvoteorian avulla voidaan siis määrittää ylin mahdollinen taso keskimääräiselle palkkatasolle kullakin tuotantovoimien kehityksen tasolla.

Mitä työarvoteoria sitten sanoo palkkaerojen määräytymisestä? Teoriaa on mahdollista soveltaa sekä työntekijäryhmien välisten palkkaerojen selittämiseen että kansantalouksien välisiin yleisen palkkatason eroihin.

Pitkälle kehittyneessä teollisessa yhteiskunnassa työvoiman yhteiskunnalliset uusintamiskustannukset ovat korkeammat kuin esimerkiksi perinteisissä maatalousyhteiskunnissa. Modernissa teollisessa yhteiskunnassa ruoka-aineet ostetaan kokonaan kaupasta, liikenne ja asuminen sisältävät monia kustannuksia ja lisäksi työvoiman kouluttamiseen kuluu resursseja ja ollakseen ”yhteiskuntaan sopeutunut” on omistettava siistit vaatteet, kännykkä- ja nettiliittymä jne. Toisin sanoen työvoiman arvo kohoaa tuotantotavan yhteiskunnallisen kehityksen myötä. Näin on tapahtunut kaikkialla. Marx vastusti voimakkaasti klassisen poliittisen taloustieteen Malthusin väestöperiaatteen pohjalta muotoilemaa ”rautaista palkkalakia”, jonka hän näki perustuvan mekaaniseen ylihistorialliseen lähestymistapaan suhteessa arvoteoriaan. [8] Työn tuotantovoiman nousu myös mahdollistaa korkeampien palkkojen maksun: työvoiman arvon alarajaa nostaa uusintamiskustannusten nousu ja palkkatason ylärajaa nostaa samanaikaisesti työn tuottavuuden nousu. Aivan samaan tapaan työarvoteorian peruslähtökohtia voidaan soveltaa työntekijäryhmien välisten palkkaerojen selittämiseen. Pitkä koulutus 1) nostaa työvoiman uusintamisen yhteiskunnallisia kustannuksia ja 2) lyhentää työntekijän aktiivista työssäoloaikaa (ainakin alkupäästä).

Näennäisesti työarvoteoria on heikko, koska se tarjoaa ainoastaan abstraktin kehikon, joka määrittelee palkanasennan rajat sekä mahdollistaa työvoiman arvon määräytymisen yleisten tendenssien hahmottamisen. Työarvoteoria ei kuitenkaan kiellä, etteikö erilaiset palkkamuodot työmarkkinoilla suhteutuisi nurinkurisesti työvoiman arvoon reaalimaailmassa – aivan samoin kuin erilaiset hintamuodot usein suhtautuvat nurinkurisesti arvolakiin ja sen mukaisiin arvomääreisiin todellisuudessa. Heikkous osoittautuukin täsmällisemmin ajateltuna ja eteenpäin sovellettuna teorian vahvuudeksi, sillä se mahdollistaa teorian lähtökohtien konkretisoinnin ja täsmentämisen monenlaisten mallien avulla samalla, kun näillä malleilla säilyy vankka teoreettinen perusta työarvoteoriassa.

Työarvoteoria tarjoaa siis joustavan yleisen perustan palkkatason määräytymisen analyysille.

Toisaalta esimerkiksi popperilaisin tieteenfilofisin kriteerein arvioituna työarvoteoria on työvoiman arvon tarkastelussa selvästi falsifioituva: se tuo eksplisiittisesti esiin, mikä on yhteiskunnallisesti välttämätöntä ja mikä mahdollista. Mikäli keskimääräinen palkkataso voi muuten kuin hetkellisesti nousta työn tuottavuuden asettamien ehtojen yläpuolelle, teoria kumoutuu. Mikäli palkka voi pysyvästi laskea yhteiskunnallisten uusintamisedellytysten alle ja työvoima silti pysyy työvoimana, teoria kumoutuu. Toki teorian keskeisten käsitteiden operationalisointi sisältää monia käytännön vaikeuksia, mutta mitään periaatteellista estettä tällaiselle operationalisoinnille ei ole. Viime vuosikymmenien aikana on porvarillisessa taloustieteessä kehitetty lukuisia malleja, joissa tarkastellaan muun muassa asymmetrisen informaation, valvonnan ja kannustimien vaikutusta palkanasennan jäsentymiseen. Esimerkkejä tällaisesta ovat mm. työmarkkinoiden lohkoutumismallit ja tehokkuuspalkkamallit. [9] Periaatteellista syytä, miksi tällaisten mallien esiin nostamia mekanismeja ei olisi mahdollista liittää mukaan työarvoteoriapohjaisiin tarkasteluihin, ei nähdäksemme ole.

On totta, että Nallen ainakin aikaisemmin kannattama neoklassinen teoria lähestyy kysymystä palkanmuodostuksesta näkökulmasta, joka eroaa täysin työarvoteorian lähtökohdista. Neoklassisen teorian lähestymistapa on individualistinen: kilpailullisilla markkinoilla palkat ovat taipuvaisia asettumaan tasolle, jossa ne vastaavat kunkin työntekijän työn rajatuotetta. [10] Mikäli jotkin työntekijäryhmät saavat työnsä rajatuotetta korkeampaa palkkaa, työn kysyntä ja tarjonta eivät kohtaa optimaalisesti ja markkinoille syntyy epätasapaino, joka ilmenee tyypillisesti työttömyytenä. Työttömyyden syy on liian korkeissa palkoissa ja avain työttömyyden vähentämiseen on palkkojen alentaminen. Varsin yksinkertaista logiikkaa, joka tietysti täydellisesti unohtaa tosiasian, että palkkojen laskun myötä laskee myös tuottettujen tavaroiden kysyntä: työvoiman kysyntä ja tarjonta eivät ole toisistaan riippumattomia yhteiskunnallisia voimia ja neoklassisen työmarkkinamallin koko perusta murtuu. [11]

Siinä missä työarvoteoria on joustava ja avoin jatkokehittelyille, neoklassinen teoria on jäykkä ja yksipuolinen. Neoklassinen teoria on jäykkä, koska se on naulattu kiinni tiukkoihin metodologisiin oletuksiin, kuten markkinoiden tasapaino, täydellinen kilpailu, subjektiivista hyötyä maksimoivat kuluttajat, voittoa maksimoivat yritykset, yritysten objektiiviset tuotantofunktiot jne. Se on myös yksipuolinen, koska se voi ymmärtää työttömyyden kilpailullisten markkinoiden tilanteessa työntekijän valinnan seurauksena eikä esimerkiksi kapitalismin kehityksen rakenteellisista muutoksista aiheutuneeksi. [12] Siinä, missä työarvoteoria tukee palkanasentaa koskevan tieteellisen teorian muodostamista, neoklassinen teoria tarjoaa ideologisen oikeutuksen mille tahansa palkkatasolle, jonka kilpailulliset markkinat syöttävät työläisen kurkusta alas määrittelemällä kunkin yksilön tuotannollisen panoksen yhtäläiseksi ”vapaiden markkinoiden” toiminnan antamien tulosten kanssa.

Tässä vaiheessa palstatilaa on uhrattu tarpeeksi työarvoteorian peruslähtökohtien esiintuomiseen, joten on korkea aika palata Wahlroosin vastaväitteisiin.

Wahlroosin vasta-argumentit

Nallen kolme ensimmäistä ”vasta-argumenttia” liittyvät eri syihin, joiden vuoksi työvoiman arvo voi vaihdella, neljäs laajempaan kysymykseen työvoiman sijoittumisesta eri tuotannonaloille. Wahlroosin huomiot ovat itse asiassa pitkälti toisarvoisia suhteessa vakavampiin teoreettisiin huomioihin, joita marxilaisen taloustieteen ympärillä on käyty, mutta koska hän kuvittelee näiden avulla voivansa osoittaa työarvoteorian paikkansapitämättömäksi, käymme hänen argumenttinsa lävitse kohta kohdalta.

1) Työarvoteoria ei kykene huomioimaan koulutetun ja kouluttamattoman työvoiman arvon eroa.

Koulutetun työvoiman uusintamiskustannukset ovat korkeammat kuin vähän koulutetun tai täysin kouluttamattoman, koska koulutus kuluttaa yhteiskunnan resursseja ja lyhentää yksilön potentiaalisia työvuosia ainakin työuran alkupäässä. Tämän vuoksi koulutetun työvoiman arvo on työarvoteorian ennustuksen mukaan korkeampi kuin kouluttamattoman. Mutta juuri näinhän asiat todellisuudessa ovatkin, joten tämä vasta-argumentti ei alkuunkaan johda työarvoteorian kumoutumiseen.

2) Työarvoteoria ei kykene huomioimaan yksilöiden lahjakkuuseroja.

Tähän kritiikkiin vastaamme välittömästi: Miksi työarvoteorian pitäisi huomioida lahjakkuuserot? Lahjakkuus tai sen pikkuveli luovuus ovat juuri niitä käsitteitä, joilla menestyneet ihmiset toisinaan haluavat omahyväisesti selittää menestystään, vaikka realistisempaa usein olisi arvioida menestyksen johtuneen esimerkiksi perinnöstä, verkostoista tai sattumasta.

Mutta jatkaaksemme vakavammalla vastakysymyksellä: eikö työmarkkinoilla pitäisi lahjakkuuden sijaan olla enemmän kiinnostuneita työntekijöiden taidoista ja kyvyistä? Käyttääksemme filosofista käsitteistöä, lahjakkuus on sellaisenaan pelkkää potentiaalisuutta. Vasta harjoittelu ja koulutus muuttavat lahjakkuuden todelliseksi kyvyksi ja taidoksi. Harjoitus ja kouluttautuminen aktuaalistavat lahjakkuuden. Taito luo eroja työn tuottavuudessa. Näin pystytään valmistamaan parempilaatuisia tuotteita tai samassa ajassa kyetään tuottamaan enemmän käyttöarvoja tai suoriutumaan vaikeammista työtehtävistä. Mutta puhuttaessa työn tuottavuudesta ei enää puhuta yksilöiden lahjakkuudesta, vaan tuotantoprosesseista ja -koneistoista ja näiden järjestelmien hallinnasta. Tällöin ollaan myös Marxin työarvoteorian ytimessa, sillä sen keskeisin käsite, arvo, on mahdollista tulkita kvantitatiiviselta kannalta työn tuottavuuden käänteisluvuksi.

Tietysti merkittävä osa oppimisesta tapahtuu työtä tekemällä. Tämän vuoksi kapitalisteilla on toisinaan intressi palkata työvoimaa potentiaalisten kykyjen eikä aktuaalisten taitojen mukaan. Tietysti tilanne luo hankalan tietoteoreettisen pulman: Miten ihmeessä saada tietoa työntekijän potentiaalisista kyvyistä, kun aktuaalisiakin taitoja voi olla hankala arvioida? [13] Ihmettä tässä usein todella tarvittaisiinkin ja täysin varmaa on vain se, että kapitalistit eivät tällaista ihmetekoa kykene edes teoriassa suorittamaan.

Toisaalta tilanne ei silti välttämättä ole työhönottajien kannalta niin vakava, sillä modernissa kapitalismissa suurin osa töistä on rutiininomaisia ja enemmän tai vähemmän standardisoituja. Kuka tahansa ”normaalisti sosialisoitunut” ihminen ilman erityisiä vammoja kykenee suoriutumaan niistä. Joihinkin töihin on edellytyksenä pidempi koulutus, joihinkin ei tarvita kuin lyhyt perehdytys. Joissain tapauksissa koulutuksesta suoriutuminen edellyttää ainakin jonkin verran lahjakkuutta. Silloin tällöin myös ”poikkeustapaukset” saattavat päästä merkittäviin työtehtäviin täysin sattumalta ja erinäisiä verkostoja hyväksikäyttäen. Esimerkiksi Jyrki Katainen on valittu Euroopan vuoden 2008 valtiovarainministeriksi, vaikka hänen yleisarvosanansa lukion lyhyestä matematiikasta oli kutonen ja hänen yhteiskuntatieteellinen kompetenssinsa arvioitiin B:n arvoiseksi gradu-seminaarissa (ks. Katainen 1998).

Järjestelmä ei siis usein tunnista lahjakkuutta, mutta eipä sillä ole tähän välttämättä myöskään polttavaa tarvetta. Jos kaupan kassa on lahjakas laulaja tai osaa ratkaista vaikeita matemaattisia tehtäviä, se ei mitenkään vaikuta hänen työvoimansa arvoon kassan työssä. Kohteliaat käytöstavat ja peruslaskutaidot riittävät. Sama periaate koskee useimpia muita töitä laitoshuoltajasta sähköasentajaan ja opettajasta salkunhoitajaan. Eri tavoin lahjakkaita ihmisiä on lisäksi paljon, ja lahjakkuutta vaativia töitä yleensä vähemmän. Siksi paljonkin lahjakkuutta vaativissa töissä saattaa olla matala palkka, mikäli kilpailua on paljon, mutta maksukykyisiä ostajia vähemmän. Lahjakkuus ei yksinkertaisesti ole kovin tärkeä palkkatasoa määrittävä tekijä kapitalismissa.

Mutta kykeneekö työarvoteoria huomioimaan lahjakkuuserot, vaikka niiden merkitys palkan määräytymisen kannalta on epäselvä, kuten edellä on argumentoitu? Tiivistetysti vastauksemme on seuraava:

On aluksi huomioitava, että lahjakkuus sinänsä ei näy mitenkään suoraan yksilön aktuaalisissa taidoissa, koska lahjakkuutta on päästävä kehittämään koulussa, vapaa-ajalla tai työelämässä. Lisäksi vaikka joku olisikin lahjakas, ei ole mitään takuuksia siitä, että lahjakkuutensa voisi hyödyntää, sillä lahjakkuudesta palkitaan työmarkkinoilla nurinkurisesti sen mukaan, miten lahjakkuus voidaan kääntää voitoiksi. Vasta voitoksi eli kapitalistien ”todelliseksi taidoksi” tunnistama taito on merkityksellistä. Esimerkiksi yliopistojen rakenneuudistuksessa ”lahjakkuudella” tarkoitetaan yhä selkeämmin tulosvastuullista tietotaitoa oikeanlaisen tiedon tuottamiseksi ja erilaisten datojen soveltamiseksi käytäntöön. Taitoa taas mitataan työmarkkinoilla työn tuloksellisuuden, kustannustehokkuuden yms. kansantaloustieteellisten mittareiden mukaisesti.

Kokonaisuuden kannalta merkittävää on huomata, että mitä lahjakkuudella ja lahjakkuuseroilla tarkoitettaneenkin, selvää kuitenkin on, että nämä erot pysyvät väestössä vakiona. Tällaisella vakiolla ei voi selittää muutoksia esimerkiksi tuloeroissa. Kilpailu työntekijöiden erityisominaisuuksista yhdistettynä työvoiman ostajien maksukykyyn mahdollistaa sen, että joidenkin taitojen käytöstä maksetaan ruhtinaallisia palkintoja (esim. ammattiurheilijat, mallit, yritysjohtajat). Epäuskottavaa kuitenkin on, että tällainen kilpailu olisi juuri koskaan johtanut hyvinvoinnin tai vaurauden lisääntymiseen yhteiskunnassa. Työarvoteorian kannalta tällaisia ”lahjakkuudesta” kumpuavia palkkioita olisi luonnollista tarkastella maankoron kaltaisena siivuna työn toisaalla tuottamasta lisäarvosta. Tällaisia palkkioita tai kannusteita ei joka tapauksessa ole mahdollista puhtaan matemaattisista syistä maksaa kuin harvoille. Miksi ihmeessä demokraattisessa yhteiskunnassa pitäisi hyväksyä erilaiset standardit eri töiden palkitsemisessa samaan tapaan kuin antiikin Roomassa oli hyväksyttyä palkita orjia ja vapaita eri perusteilla?

Työarvoteoria tarjoaa näkökulman, joka perustuu työntekijöiden yhteisten intressien tunnistamiseen. Nallen edustama näkökulma onnistuu häivyttämään nämä yhteiset intressit kääntämällä, mitkä tahansa absurdit palkkiot, yksilöiden eroista johtuviksi oikeutetuiksi korvauksiksi, vaikka ne olisivat pelkkää suoneniskua työn luomasta vauraudesta.

3) Työarvoteoria ei ota huomioon yksilöiden eroja ahkeruudessa.

Marx (1974, 486-500) esittelee Pääomassa kaksi palkan muotoa: aikapalkan ja kappalepalkan. Aikapalkkaa maksetaan työhön käytetyn ajan mukaan ja kappalepalkkaa valmistettujen tuotteiden tai palvelujen määrän mukaan. Molemmat ovat työarvoteorian kanssa yhteensopivia palkkamuotoja, kuten Marx tuo esille. Mikäli kapitalistit katsovat järjestelyn kannattavaksi, he voivat maksaa työläisille kappalemäärän mukaan, jolloin palkan suuruus on suorassa suhteessa työläisten ”ahkeruuteen”. Tällainen työhön motivoiva ”provikkapalkka” on yleisenä käytäntönä esimerkiksi suoramarkkinointialoilla, jossa entistä kovempaan myyntiin kannustetaan palkitsemalla härskein myyntitykki vielä jollain erillispalkkiolla.

Useimmilla tuotannonaloilla kappalepalkkaa ei kuitenkaan sovelleta, koska se ei ole tarpeellinen eikä sen soveltaminen ylipäätään olisi käytännöllistä. Miksi kapitalistit itse tällä tavoin halveksivat ahkeruutta suosimalla aikapalkkaa kappalepalkan sijasta? Syitä on varmasti useita, mutta seuraavassa tuodaan esiin uskoaksemme rakenteellisesti kolme kaikkein keskeisintä.

Ensinnäkin kapitalistinen työprossi on yleensä järjestetty niin, että työtahti määräytyy ulkopäin: työtahdin luovat esimerkiksi asiakasvirta, liukuhihnan säädetty nopeus, tulostavoitekortti tai työnostajan johto ja valvonta. Tällöin palkka voidaan sitoa yhtä hyvin aikaan kuin tuotettuihin kappaleisiinkin.

Toiseksi kapitalistinen tuotantoprosessi perustuu yhteistoiminnan, työnjaon ja koneiden sekä tekniikan hyväksikäyttöön. Tällaisessa tuotantojärjestelmässä yksittäisen työläisen työpanoksen arvoa on useimmiten mahdoton yksilöidä muuna kuin abstraktina siivuna lopputuotteen arvosta. Tällaisessa tuotantoprosessissa yksittäisen työntekijän työn tuottavuus on riippuvainen tuotannon kokonaisjärjestelystä ja ainoastaan sen pohjalta abstrahoitavissa. Kapitalistit eivät yksinkertaisesti kykene määrittelemään, mikä on kunkin yksittäisen työntekijän osuus arvonlisäyksestä, koska kullakin on erilainen konkreettinen työtehtävä. (Puolustelu, että työntekijän palkka kertoo työnsä tuottaman arvonlisäyksen on puhdas kehä-argumentti: se olettaa sen, mikä pitäisi todistaa.)

Kolmanneksi aikapalkka peittää kappalepalkkaa paremmin kapitalistisia riistosuhteita: aikapalkan kohdalla työläinen saa täyden korvauksensa työvoimansa arvosta, kun taas kappalepalkan kohdalla työläiselle on itsestään selvää, että kapitalisti myy valmiin tuotteen paljon korkeammalla hinnalla kuin mitä hän maksaa työläiselle sen valmistamisesta.

Työarvoteoriaan ei ole sisäänrakennettu mitään estettä ottaa huomioon yksilöiden erilaisia työmääriä (tyypillisiä eroja ahkeruudessa), mutta kapitalismi itse on taipuvainen järjestelmänä tekemään yksilön ahkeruuden tyhjäksi kategoriaksi: ”Ole ahkera tai laiska, potkut tulee joka tapauksessa, jos tarve vaatii!” Työarvoteoria ei siis väitä, että kapitalisti edes tietoisesti pyrkisi maksimoimaan ”työvoiman riistoasteen” vaan että työn arvon mittaamisen ja polkemisen aiheuttavat tietyt kilpailuun ja voitontavoitteluun liittyvät ainaiset ongelmat, jotka olosuhteiden salliessa ratkaistaan kylmästi laskutikulla porvareiden eduksi: tuotot ylös, menot alas. Lapinlahden linnut on tiivistänyt työarvoteoriasta johdetun kapitalistisen taipumuksen ratkaista systeemin itselleen asettamia ongelmia:

4) Työarvoteoria ei huomioi sitä, millaista konkreettista toimintaa työ on.

Ellemme tuntisi paremmin Nallen edesmenneen Karpaattien neron vertaisia älynlahjoja, voisimme kuvitella hänen syyllistyvän koulupoikamaiseen virheeseen kehittelyssään. Nyt viisampina kuitenkin ainoastaan käymme hyväntahtoisesti läpi erilaisia ajatuksenjuoksuja, joita Nalle saattaisi ajaa vertauksillaan takaa.

Olemme Nallen kanssa samaa mieltä, että ojan kaivaminen ja kännyköiden valmistaminen ovat erilaista konkreettista toimintaa. Tämän olemme kaikki oppineet Pääoman ensimmäisen kirjan ensimmäisen luvun toisesta alaluvusta. Mielestämme ei kuitenkaan pitäisi unohtaa ehtoja, jotka ovat näille erilaisille töille yhteisiä: 1) kännykät ja ojat ovat yhtälailla tarpeellisia (sivilisaation säilymisen kannalta ojat ovat varmasti välttämättömämpiä), 2) sekä kännyköiden valmistamiseen että ojien rakentamiseen kuluu yhtäläilla työaikaa ja 3) kännyköiden valmistamista harjoittavat yritykset ja ojankaivuualan yritykset ovat yhden ja saman globaalin työnjaon järjestelmän jäseniä (vaikkakin on selvää, että kännykkäalalla on mahdollista hyödyntää maailmanmarkkinoiden suomia mittakaavaetuja, kun taas ojankaivuu on luonteeltaan pienimuotoisempaa ja paikallisempaa).

Työpanos, joka sijoitetaan hyödyttömään tarkoitukseen, on työarvoteoreettisessa tarkastelussa hyödytöntä ja siten arvotonta työtä, kuten esimerkiksi Pääoman ensisivuilta voidaan lukea. Ojankaivuu ja kännyköiden valmistus eivät selvästi ole tässä mielessä hyödyttömiä, koska kännyköitä ja ojia molempia tarvitataan. Sen sijaan molempia konkreettisesti hyödyllisiä töitä voidaan tuhlata toisella tapaa: käyttämällä tehottomia tai muuten heikompia tuotantomenetelmiä, jotka johtavat häviöön kilpailussa toisia yrityksiä vastaan. Kullakin alalla on erilaiset teknologiset ehdot (miten on mahdollista hyödyntää koneita, automaatiota, tietotekniikkaa, jne.?) ja erilainen kilpailutilanne (kuinka helppoa tuotetta on siirtää tai säilyttää, millaisia korvaavia tuotteita on olemassa, jne?).

Wahlroosin mainitsema ojan kaivaminen käsin on nykytekniikan näkökulmasta työvoiman tuhlaamista (ellei kyse ole pienestä matalasta ojasta; tai paikasta, johon kaivurilla ei pääse, jne.), koska vallitsevalla tekniikalla ojat kaivetaan yleensä kaivureilla. Ojan kaivaminen lapiolla kuluttaa työaikaa enemmän kuin olisi yhteiskunnallisesti välttämätöntä. Yritys, jossa ojia kaivetaan lapioilla, ei yksinkertaisesti voi kilpailla samoilla markkinoilla kaivuria käyttävän yrityksen kanssa, koska ero työn tuottavuudessa olisi liian suuri. Siten olisi myös virheellistä väittää, että 10 työläisen kaivamassa ojassa syntyisi enemmän lisäarvoa kuin yhden työläisen kaivurilla kaivamassa ojassa, koska näiden välinen rinnastus ei ota huomioon niitä kilpailuun liittyviä yhteiskunnallisia suhteita ja historiallisia kehityskulkuja, jotka vaikuttavat yhteiskunnallisesti välttämättömän työn määrään eri tuotannonaloilla. [14] Tällaisen dynamiikan osoittaminen on Marxin arvoteorian eräs lähtökohdista. [15] Sitä siis ei voi ainakaan käyttää työarvoteoriaa vastaan. Sama periaate toimii samalla tavalla kännykkäalalla.

Työn tuottavuus voidaan mitata tuotettujen käyttöarvojen määrällä työaikayksikköä kohti. Kännykkäalalla työn tuottavuuden normiksi voi muodostua kilpailun kautta esimerkiksi 1 peruskännykkä per 3 tuntia yhteiskunnallisesti välttämätöntä työtä, ojankaivuu alalla vastaavasti esimerkiksi 1 metri ojaa per 30 minuuttia yhteiskunnallisesti välttämätöntä työaikaa. Huomionarvoista on se, että eri alojen työn tuottavuudet eivät ole keskenään suoraan vertailtavissa. Ainoastaan työn tuottavuudessa tapahtuneita suhteellisia muutoksia voidaan vertailla eri käyttöarvojen välillä. Eri käyttöarvot eivät ole kvantitatiivisesti vertailtavissa toisin kuin niiden hinnat tai niiden tuotantoon kulunut työaika. Tämä on yksi työarvoteorian perusopetuksista. Mikä tässä on epäselvää Nallelle, jää täysin hämäräksi meille, ellei Nalle sitten virheellisesti oleta, että työn tuottavuutta voidaan vertailla eri käyttöarvoja tuotettaessa esimerkiksi tuotantoalojen erilaisten kannattavuuksien (voittoasteiden) tai alojen palkkatasojen erojen perusteella. Vai onko ojien kaivaminen kenties Nallen mielestä vähempiarvoista, koska se on likaisempaa kuin kliininen kännykkänvalmistus? Mene ja tiedä…

Grande Finale

Yhteenvetona voidaan todeta, että Nallen työarvoteoriaan kohdistama kritiikki on analyyttisesti yhtä syvällistä kuin Pulttibois-sketsit. Vakavammin: Wahlroos esittää banaaleja huomioita työarvoteorian käytäntöön soveltamiseen mahdollisesti liittyvistä vaikeuksista ja kuvittelee, että nämä itseriittoiset argumentit olisivat jollakin tavalla mahdotonta ottaa huomioon työarvoteoreettisesta perspektiivistä, vaikka useimpiin Wahlroosin mainitsemiin ongelmiin löytyy vastaus suurin piirtein Pääoman ensimmäisen parin luvun sisällä. Heikko esitys entiseltä kansantaloustieteen professorilta ja sosialististen kansantaloustieteen opiskelijoiden edusmieheltä.

Kunnon pokerimiehen tapaan loppuun on siis heitettävä vielä muutama bluffi:

Työn arvo ei ole vakio, vaan sen hinta määräytyy päivittäin eri markkinoilla ja eri kysyntätilanteissa, aivan kuten työllä tuotettujen hyödykkeidenkin. Tätä tosiasiaa Marx yritti kumota elämänsä loppuun asti. Jälkeen jääneet muistiinpanot Friedrich Engels keräsi Pääoman osiksi 2 ja 3. Niitä lukiessa ei ole vaikea yhtyä Engelsin omaan johtopäätökseen viimeisessä julkaistussa artikkelissaan: ”työarvo-oppi ei enää (sovellu) kapitalismiin”. Sääli vain, että tämä johtopäätös jäi Leniniltä, Maolta ja muilta marxilaisilta vallankumousjohtajilta huomaamatta. Mutta tokkopa historia siitä suuresti olisi muuttunut. Ellei Marxista olisi saatu heidän hirmuhallintojensa henkistä isää, joku toinen olisi varmaan keksitty.

Engelsin viimeinen julkaistu artikkeli lienee esipuhe Luokkataisteluihin Ranskassa, jossa ei puhuta työarvoteoriasta mitään. Eräs Engelsin viimeisistä julkaistuista teksteistä oli Pääoma III:n osan esipuhe, jossa hän ykskantaan toteaa odottelevansa edelleen pätevää työarvoteorian kumoamista. Vanhan Engelsin panos kansainvälisen Marx-kultin perustamisessa oli merkittävä ja lopunaikoina hän yritti todistella Marxin löytäneen talouden rautaiset luonnonlait, mistä seurasi marxilaiselle kansantaloustieteelle myös lukuisia väärinkäsityksiä ja tarpeettomia näkemyseroja. Tätä vasten on täysin käsittämätön väite, että Engels olisi viimeisenä elinvuotenaan kääntänyt kelkkansa. Emme tiedä, mihin Engelsin tekstiin Wahlroos viittaa, mutta todennäköisesti kyseessä on jokin lyhyt muistinvarainen fragmentti, joka on irrotettu asiayhteydestään.

Voimme vain arvailla, missä mielentilassa Nalle on lukenut Pääoman toista ja kolmatta osaa, mutta pienimuotoinen preppailu olisi tarpeen, sillä Prima-lehden esityksen perusteella Wahlroos ei ole saanut lukemastaan irti montaakaan selkeätä ajatusta. Työarvo-oppi ei oleta työn arvoa vakioksi, vaan sen arvo määräytyy eri tuotannonaloilla osin ristiriitaisten prosessien alaisena yhteiskunnallisesti välttämättömän työajan perusteella. Marx ei pyrkinyt todistelemaan päättömyyksiä työn arvon universaalista vakiosta, vaan poliittisen taloustieteen kritiikissä kiinnitetään huomio niihin yhteiskunnallisiin epäkohtiin, joita nimenomaan työvoiman kohtelusta muiden hyödykkeiden tavoin seuraa. Toisena intressinä poliittisen taloustieteen kritiikissä oli osoittaa, ettei porvarillinen taloustiede tavoita kapitalistisen yhteiskunnan yleisimpiä lainalaisuuksia. Kuten olemme tuoneet esiin, nämä ovat edelleen poliittisesti ja tieteellisesti tärkeitä agendoja 2000-luvun marxilaiselle kansantaloustieteelle.

Wahlroosin ja kumppaneiden malleissa olennaiset yhteiskunnalliset suhteet hukkuvat markkinasuhteiden idealisoinnin alle, ilmiasu saa määräävän aseman ja analyysiä johdetaan sikinsokin tapausesimerkeistä ja yleisistä tendensseistä. He eivät kykene selittämään kapitalismin peruskäsitteiden (työ, arvo, raha, korko, velka) kaksinaisia luonteita saati hahmottamaan talouskasvun sisäisesti ristiriitaisesti kehittyvää logiikkaa. Koska tämänkaltaiseen jaotteluun ei kyetä, kapitalismiin liittyviä ilmiöitä pidetään helposti olemuksellisesti joko yksioikoisen hyvinä tai huonoina: hyvinä, jos ne vastaavat tyhjää ideaalia; huonoina, jos ne ovat jotain muuta.

Viimeistään nykyinen talouskriisi on osoittanut, että markkinat eivät kykene korjaamaan kapitalistisen maailmantalouden rahoitusjärjestelmää. Koska Wahlroos vähät välittää tästä, hän voi kuitenkin historian suurimman valtioiden tekemän markkinaintervention jälkeen olla Mikael Jungnerin kanssa yhtä mieltä siitä, että markkinat ovat finanssikriisin jälkeen korjanneet itse itsensä. Asetelma on niin absurdi, että se voisi olla Monty Python -sketsistä, jossa vanha stallari ja nuorempi neuvostovastustaja ovat löytäneet toisensa. [16]

Johtopäätöksenä esitämme, että joko Wahlroos on kyhännyt kirjoituksensa näsäviisaana vitsinä tai sitten vuosikausien työskentely alalla, jossa taivaalta sataa ilmaista rahaa kuin köyhän niskaan paskaa, on pehmittänyt Nallen aivot ja tehnyt hänestä nykyisen omahyväisen kaikentietäjän, jolle ainoa pyhä asia lienee oman pankkitilin koskemattomuus. Tämän vastineen lopuksi lähetämme vielä Nallelle vuosi vuodelta ajankohtaisemmalta tuntuvat terveiset suoraan Marxin kynästä:

”Luottojärjestelmä, jonka keskipisteenä ovat niin sanotut kansalliset pankit sekä suuret rahanlainaajat ja koronkiskurit niiden ympärillä, merkitsee tavatonta keskittymistä, yhteenkokoutumista, ja antaa tälle loisten luokalle [pankkiireille] uskomattoman vallan paitsi harventaa aika ajoin teollisuuskapitalistien rivejä myös sekaantua mitä vaarallisemmalla tavalla todelliseen tuotantoon, josta tämä sakki ei kuitenkaan tiedä mitään ja minkä kanssa sillä ei myöskään ole mitään tekemistä.” (Marx 1976: 540, suomennosta muutettu)

Vaikka tämä lainaus ei mitään muuttaisikaan Wahlroosin ajattelussa, toivomme sen antavan hänelle edes nöyryyttä ja mahdollistavan hieman realistisemman käsityksen hänen omasta roolistaan kapitalismin ristiaallokoissa.

Viitteet

[1] Tätä Marxin absoluuttista oikeassa tai väärässä oloa pyritään yleensä todistamaan Grundrisseä ja Pääomaa sekaisin lukemalla, samalla kun vauhtia näille henkilökohtaisille jännitysnäytelmille haetaan nuoruuden vauhdikkaimmista kirjoituksista. Lopputulos on yleensä ontuva ja sekava tai vaihtoehtoisesti yksioikoisen dogmaattinen. Poliittisen Marxin kirjoituksissa historian kulku nähdään vääjäämättömämpänä ehkä pitkälti poliittisen retoriikan tarkoituksia varten. Vielä kypsemmässä Grundrissessakin Marx näkee kapitalismin kehityksen deterministisemmin kuin myöhemmin. Sen sijaan Pääomassa Marx pyrkii kuvaamaan kapitalistisen yhteiskuntamuodon yleisiä tendenssejä, jotka kaiken muun (poliittiset voimasuhteet, yhteiskunnan väestörakenne, poliittisen järjestelmän muoto, valtiomuoto, jne.) ohella vaikuttavat historian kehitykseen.

[2] Ks. tarkemmin Kaufman (2010). Rakenteeltaan tämä em. kansanmurha tapahtui markkinoiden ja kauppapolitiikan välityksellä, samalla tavoin kuin Marxin esiinnostama intialaisten tekstiilityöläisten kansanmurha 1800-luvun alussa. Intiassa brittiläiset siirtomaaherrat pakottivat halvempien englantilaisten kankaiden tuonnin Intiaan, mikä johti intialaisten pientuottajien syrjäytymiseen ja joukkomittaiseen nälkäkuolemaan (Marx 1974, 389): Sitä vastoin englantilaiset puuvillakoneet vaikuttivat äkillisesti Itä-Intiassa, jonka kenraalikuvernööri totesi vuosina 1834-1835: ”Tällä kurjuudella on tuskin vertaa kaupan historiassa. Puuvillakutojien luut valaisevat Intian tasankoja”.

[3] Neoklassista taloustiedettä on tietysti kritisoitu monilla perusteilla sisältä ja ulkoapäin. Erinomainen johdatus moniin näistä kritiikeistä on Keen (2002). Lyhyt mutta varsin pätevä arvio marxilaisen taloustieteen ja muiden koulukuntien eroista on Fine (1980).

[4] Marx on johtanut ns. voiton suhdeluvun laskutendenssin lain kautta kaksi kapitalistisen tuotantotavan estettä, jotka ilmenevät:

1. Siinä että työn tuotantovoiman kehityksen synnyttämä voiton suhdeluvun lasku on laki, joka tietyssä vaiheessa joutuu mitä jyrkimpään ristiriitaan työn tuotantovoiman kehityksen kanssa ja sen vuoksi täytyy alituisesti voittaa kriisien välityksellä.
2. Siinä että tuotannon laajentamista tai supistamista ei määrää tuotannon suhde yhteiskunnallisiin tarpeisiin, yhteiskunnallisesti kehittyneiden ihmisten tarpeisiin, vaan sen määrää maksamattoman työn anastaminen ja tämän maksamattoman työn suhde esineellistyneeseen työhön ylipäätään tai, kapitalistisesti ilmaistuna, voitto ja tämän voiton suhde käytettyyn pääomaan, siis tietty voiton suhdeluvun korkeus. Sen vuoksi kapitalistisen tuotannon rajat nousevat esille jo sillä laajentamisasteella, joka toisten edellytysten vallitessa päinvastoin osoittautuisi kerrassaan riittämättömäksi. Se ei pysähdy siinä, missä tarpeiden tyydytys vaatii, vaan missä voiton tuottaminen ja realisoiminen vaativat tätä pysähtymistä. (Marx 1976, 261.)

[5] Hollanderin teesi, jonka mukaan kypsä Ricardo luopui työarvoteoriasta, on hyvin kiistanalainen. Ei liene väärä arvio, että Ricardo-tutkijoiden enemmistö ei hyväksy sitä.

[6] Marx on tuonut esiin, kuinka porvarillinen taloustiede ei kykene kokonaisvaltaisesti analysoimaan tutkimuksen kohteena olevaa kapitalistista yhteiskuntaa: ”Vaikka tavaran kustannushinnan ylittävä tavaran arvon ylijäämä [lisäarvo] syntyykin välittömässä tuotantoprosessissa, se realisoidaan vasta kiertoprosessissa, ja tämä ylijäämä saa sitäkin helpommin sen pettävän ulkonäön, että se syntyisi kiertokulkuprosessissa, kun todellisuudessa kilpailun piirissä ja todellisilla markkinoilla riippuu markkinasuhteista, realisoituuko tämä ylijäämä vai ei ja missä määrin.” (Marx 1980, 52.)

[7] Mikäli Wahlroos haluaa verestää muistikuviaan Marxin taloustieteestä, suositeltava johdatus hänen kaltaiselleen neoklassisen koulutuksen saaneelle ekonomistille, on Foley (1986). Saman kirjoittajan artikkeli työarvoteoriasta (Foley 2000), on varsin selkeä johdatus mm. transformaatio-ongelman moderniin käsittelyyn. Tämän jälkeen Nallen kaltainen yleisnero voikin siirtyä oikeasti kovaan kamaan, kuten esimerkiksi Moshé Machoverin ja Emmanuel Farjounin teokseen Laws of Chaos (1983), joka murentaa perustan koko transformaatio-ongelmalta, tai vaikkapa Peter Flaschelin (2009) synteettisiin taloustieteellisiin malleihin, jotka nojaavat työarvoteoriaan. Wahlroosin kaltaisen rikkaan filantroopin taloudellista tuesta ei olisi myöskään haittaa nykyisessä globaalissa tilanteessa tarpeellisen työväenliikkeen taloustieteen (ks. Cockshott 2010) kehittelemisessä.

[8] Ks. Baumol (1979). Rautaisen palkkalain mukaan työväestön palkkataso oli tuomittu pysymään alhaisena kapitalismin edetessä. Rautaista palkkalakia pidetään usein edelleen osana ”marxilaista systeemiä”, etenkin työarvoteorian vulgaariesityksissä. Marxille oli kuitenkin Pääomaa kirjoittaessa jo täysin selvää, että Britanniassa palkat olivat korkeammalla tasolla kuin Saksassa tai eritoten Venäjällä ja hän polemisoi ankarasti rautaisesta palkkalaista kiinnipitäneitä sosiaalidemokraatteja vastaan.

[9] Lohkoutuneiden työmarkkinoiden teoriasta, ks. esim. Reich & al. (1973) tai Piore (1979). Tehokkuuspalkkamalleista, ks. Akerlof & Yellen (1986) tai Shapiro & Stiglitz (1984).

[10] Tässä kohtaa jokainen asiaansa vihkiytynyt porvarillinen ekonomisti tietysti huudahtaa, että neoklassinen teoria ei tarjoa ”uusinta uutta” viisautta siitä, miten taloustieteessä ymmärretään työmarkkinoita ja palkkateoriaa. Tämä väite on toki totta, mutta se jättää huomiotta tärkeämmät näkökohdat: (1) neoklassinen teoria on edelleen ainoa talousteoria, jota suurin osa korkeakouluista tuputtaa taloustieteen opiskelijoilleen ja (2) merkittävä osa taloustieteen akateemisista lehdistä hyväksyy ainoastaan artikkeleita, jotka on muotoiltu neoklassisen taloustieteen marginalistisia ja individualistisia metologisia lähtökohtia noudattavien mallien avulla eli neoklassisen taloustieteen ideologisista lähtökohdista johtaen. Tämän vuoksi on paitsi rehellistä myös välttämättöntä kohdistaa vertailu nimenomaan neoklassiseen talousteoriaan ja sen perustaviin ideologisiin lähtökohtiin.

[11] Piero Sraffa (1926) osoitti tämän jo 84 vuotta sitten, mutten tämä ei ole mitenkään estänyt neoklassisen teorian pakkotuputusta akateemisissa laitoksissa ja kauppakouluissa, kuten eivät muutkaan kritiikit tai todistukset tai empiiriset tutkimukset.

[12] Pertti Honkasen (2007, 114-125) väitöskirjassa on esitetty sangen hyvä tiivistelmä neoklassisen työllisyysteorian perusteista. Neoklassisessa teoriassa työvoiman kysyntä johdetaan objektiivisista tuotantoteknologian ehdoista, tuotantomahdollisuuksia kuvaavasta tuotantofunktiosta. Subjekteja mallissa ovat yksilöt hyödykkeiden ja vapaa-ajan kuluttajina. Yritykset ovat tahdottomia markkinasignaalien orjia, joiden toiminta tuottaisi parhaan mahdollisen tuloksen, jos sitä ei mitenkään rajoitettaisi. David Schweickart (1996, 5-13) tekee selvää jälkeä neoklassisen teorian väärinkäytöstä kapitalistista tulonjakoa koskevassa moraalipuoskaroinnissa.

[13] Taloustieteessä tätä problematiikka on lähestetty erilaisten signalointi-mallien avulla, joissa ”hyvät työntekijät” käyttävät esimerkiksi kouluttautumista signaloidakseen työnantajille kyvyistään, vaikka koulutus ei mitenkään paranna heidän tuottavuuttaan (ks. Spence 1973). Toisaalta mainittu tietoteoreettinen vaikeus potentian tunnistamisessa on tuonut työntekijöiden rekrytointiin testipatteristojen avulla operoivan psykologien ja verkostoja hyödyntävien head-huntereiden armeijat.

[14] Sen sijaan jos ojaa kaivatetaan ja kännykkää kasataan vallitsevalla tekniikalla, on varmaankin mahdollista argumentoida, että kaivurin käyttäminen ja ojitus edellyttää enemmän erityistaitoja ja koulutusta, joten kaivurikuskin työvoiman arvon voi olettaa olevan korkeampi kuin kännykän kokoajan. Toki kännykän suunnittelutyöstä suoriutuminen edellyttää vielä pitkälle menevämpää erikoistumista ja kouluttautumista, ja siten suunnittelijan työvoiman arvon voi olettaa olevan korkein, mutta tällaisella spekulaatiolla ei ole juurikaan tekemistä työmarkkinoiden todellisten suhteiden ja ristiriitojen ymmärtämisen kanssa.

[15] Marx esimerkiksi kirjoittaa: ”Yksikään kapitalisti ei käytä vapaaehtoisesti uutta tuotantomenetelmää, olkoon se vaikka miten paljon tuottavampi tai kohottakoon se miten paljon tahansa lisäarvon suhdelukua, mikäli se pienentää voiton suhdelukua. Mutta jokainen tällainen uusi tuotantomenetelmä halventaa tavaroita. Näin ollen kapitalisti myy ne alkujaan yli niiden tuotantohinnan, ehkä yli niiden arvon. Hän pistää taskuunsa erotuksen, mikä on olemassa tavaran tuotantokustannusten ja muiden, korkeammin tuotantokustannuksin tuotettujen tavaroiden markkinahinnan välillä. Hän voi tehdä tämän, koska näiden tavaroiden tuottamiseen yhteiskunnallisesti välttämättömän työajan keskimäärä on suurempi kuin uuden tuotantomenetelmän kohdalla vaadittu työaika. Hänen tuotantomenetelmänsä ovat yhteiskunnallisten tuotantomenetelmien keskiarvon yläpuolella. Mutta kilpailu yleistää ne ja tekee yleisen lain alaisiksi. Silloin tapahtuu voiton suhdeluvun lasku, ehkäpä ensiksi tämän kapitalistin tuotantoalalla, ja tasoittuu sitten muiden alojen kanssa; tämä lasku on siis kokonaan riippumaton kapitalistien tadosta.” (Marx 1976, 266-267.)

[16] Asiasta uutisoi Talouselämä 15.9.2010. Wahlroosin ja Jungnerin mukaan ”finanssikriisi osoitti, että markkinatalous korjaa itse itsensä jos se vain saa niin tehdä”, ”talouskasvu on paras keino hoitaa velat. Suomen on löydettävä rohdot, joilla talous saadaan pysyvälle kasvu-uralle” sekä ”Kiina ei ohita Yhdysvaltoja maailman johtavana talousmahtina”. Todellisuudessa, niin väitämme, Kiina on jo ohittanut Yhdysvallat. Ainoastaan maailmantalouden valtavat epätasapainot saavat Yhdysvallat näyttämään maailman suurimmalta taloudelta.

Kirjallisuus

•    Akerlof, George & Janet Yellen (1986) Efficiency Wage Models of the Labor Market, Cambridge University Press.
•    Baumol, William (1979) On the Folklore of Marxism, Proceedings of the American Philosophical Society (123): 124-128.
•    Cockshott, Paul (2010) ”2000-luvun marxilaisuus”, http://sosialismi.net: http://sosialismi.net/blog/2010/10/19/2000-luvun-marxilaisuus.
•    Farjoun, Emmanuel & Moshe Machover (1983) Laws of Chaos, Verso.
•    Fine, Ben (1980) Economic Theory and Ideology, Holmes & Meier Publishers.
•    Flaschel, Peter (2010) Topics in Classical Micro- and Macroeconomics: Elements of a Critique of Neoricardian Theory, Springer-Verlag.
•    Foley, Duncan (1986) Understanding Marx’s Capital, Harvard University Press.
•    Foley, Duncan (2000) ”Recent Developments in the Labor Theory of Value”, Review of Radical Political Economics(32): 1-39.
•    Hollander, Samuel (1979) Studies in Classical Political Economy II. The Economics of David Ricardo, Heinemann.
•    Honkanen, Pertti (2007) Työttömyys ja arvoteoria, Turun yliopiston julkaisuja, Sarja C 252.
•    Katainen, Jyrki (1998) Saving Europe from itself: totuuksia ja uskomuksia Britannian konservatiivien Emu-retoriikasta. Tampere University Press.
•    Kaufman, Fredrick (2010) The food bubble: ”How Wall Street starved millions and got away with it”, Harper’s Magazine, July 2010: 27-33.
•    Keen, Steve (2001) Debunking Economics, Pluto Press.
•    Lebowitz, Michael (1976) Marx’s Falling Rate of Profit: A Dialectical View. Simon Fraser University.
•    Marx, Karl (1949) Palkkatyö ja pääoma. http://marxists.org: http://www.marxists.org/suomi/marx/1849/1849_palkkatyo_ja_paaoma.htm.
•    Marx, Karl (1974) Pääoma, osa I, Moskova, Progress.
•    Marx, Karl (1974) Pääoma, osa II, Moskova, Progress.
•    Marx, Karl (1976) Pääoma, osa III, Moskova, Progress.
•    Piore, Michael (1979) Birds of Passage: Migrant Labor and Industrial Societies, Cambridge University Press.
•    Reich, Michael, David M. Gordon and Richard C. Edwards (1973) ”A Theory of Labor Market Segmentation”, American Economic Review 63: 359-365.
•    Shapiro, Carl & Joseph Stiglitz (1984) ”Equilibrium unemployment as a worker discipline device”, American Economic Review.
•    Spence, Michael (1973) ”Job market signalling”, Quarterly Journal of Economics 87: 355-374.
•    Sraffa, Piero (1926) ”Law of Returns under competitive conditions”, Economic Journal 40: 538-550.
•    Wright, Ian (2008) ”Emergence of law of value in a simple commodity economy”, Review of Political Economy 20, 367-391.