”Englannin työväenluokan luomisen” esipuhe
E. P. Thompson
Käännös: Toimiva yliopisto (http://toimivayliopisto.net/)
Tällä kirjalla on kömpelö nimi, mutta kyseinen nimi palvelee tarkoitustaan. Kirjoitan luomisesta, koska kyseessä on aktiivinen prosessi, jossa tarkoituksenmukaisella toiminnalla on yhtä suuri rooli kuin ehdollistumisella. Työväenluokka ei ole vain syntynyt itsestään jonain tiettynä aikana. Se näytteli osaa omassa luomisprosessissaan.
Puhun luokasta, en luokista, ja yksi tämän kirjan tarkoitusperistä on selittää tämän syytä. Sellainen kun on olemassa. ”Työväenluokista” puhuminen on pelkkää kuvailua, jossa vältellään määrittelyä yhtä paljon kuin määritellään. Kyseisellä termillä nidotaan yhteen joukko erillisiä ilmiöitä – on olemassa räätäleitä ja kutojia, ja yhdessä näistä ammattiryhmistä koostuivat työväenluokat.
Itse näen luokan historiallisena ilmiönä, joka liittää yhteen joukon erillisiä ja näennäisen yhteenliittymättömiä tapahtumia, joihin kuuluu sekä koettuja asioita että tietoisuutta. Korostan vielä erikseen, että kyseessä on historiallinen ilmiö. En näe luokkaa ”rakenteena” tai edes ”kategoriana”, vaan jonain joka tapahtuu (ja jonka voi osoittaa tapahtuvan) ihmisten välisissä suhteissa.
Tämän lisäksi luokan käsitteeseen kuuluu historiallisen suhteen käsite. Niin kuin minkä tahansa muun suhteen kohdalla, historialliset suhteet ovat häilyviä ja välttelevät analyysiä, jos yrittää vain saada jähmettyneen kuvan niistä jossain tietyssä ajassa ja paikassa, jotta voisimme analysoida niiden rakennetta. Parhaiten rakennettu yhteiskunnallinen verkostokaan ei pysty antamaan meille puhdasta esimerkkiä luokasta, kuten se ei voi myöskään antaa meille puhdasta esimerkkiä kunnioituksesta tai rakkaudesta. Suhteeseen pitää aina kuulua oikeita ihmisiä ja konteksteja. Me emme voi myöskään tarkastella kahta erillistä luokkaa, kumpaakin itsenäisenä olentona, ja niiden välistä suhdetta. Rakkautta ei voi olla ilman rakastavaisia tai kunnioitusta ilman oppipoikia ja työläisiä. Ja luokka tapahtuu kun ihmiset, yhteisten kokemustensa (perittyjen tai jaettujen) yhdistämänä, tuntevat ja artikuloivat jaettujen intressiensä luonteen, niin että se erottaa heidät toisista ihmisistä, joiden intressit ovat erilaisia (ja usein vastakkaisia) kuin heillä. Luokkakokemuksen määräävät ennen kaikkea tuotannolliset roolit joihin ihmiset syntyvät – tai joihin heidät pakotetaan. Luokkatietoisuus on se tapa jolla ihmiset käsittelevät näitä kokemuksia kulttuurin puitteissa; sitä kuvaavat traditiot, arvojärjestelmät, ideat ja institutionaaliset muodot. Vaikka kokemukset näyttäytyvätkin kohtalon luomina, luokkatietoisuus ei sitä ole. Voimme nähdä tiettyä säännönmukaisuutta siinä, miten ammattiryhmät vastaavat samankaltaisiin tilanteisiin, mutta sen pohjalta ei voi luoda lakia. Luokkatietoisuus muotoutuu samansuuntaisesti eri paikoissa ja tilanteissa, muttei koskaan täysin samalla lailla.
Tänä päivänä on jatkuva kiusaus olettaa että luokka on jokin tietty asia. Marx ei tarkoittanut tätä omia historiallisia tekstejään kirjoittaessaan, mutta tämä virhe tulee ilmi suuressa osassa myöhempää ”marxilaista” tuotantoa. Työväenluokan, josta puhutaan sanalla ”se”, oletetaan olevan konkreettisesti olemassa, ja se halutaan määritellä lähes tulkoon matemaattisesti – se on niin ja niin monta ihmistä joilla on tietty suhde tuotantovälineisiin. Kun oletetaan näin, oletetaan myös, että on mahdollista päätellä millainen luokkatietoisuus ”sillä” pitäisi olla (mutta harvoin on), jos ”se” olisi tietoinen omasta asemastaan ja intresseistään. Lisäksi nähdään olevan kulttuurin ylirakenne, jonka läpi tämä tietoisuus heräilee tehottomasti. Nämä kulttuuriset ”myöhästelyt” ja vääristelyt ovat pelkkä riesa, ja on helppo päätyä jonkinlaiseen korvaavuusteoriaan: siihen, että on olemassa puolue, aatesuunta tai teoreetikko, joka tuo julki luokkatietoisuutta, ei niin kuin se on vaan niin kuin sen tulisi olla.
Toisella puolella ideologista kenttää kuitenkin tehdään sama virhe päivittäin. Eräällä tapaa kyseessä on suora negaatio. Koska Marxiin yhdistetyt rujot luokkateoriat voidaan todistaa vääräksi vaikeuksitta, oletetaan että kaikki luokkateoriat ovat huonoja teoreettisia konstruktioita, joihin todistusaineisto yritetään runnoen sovittaa. Näin kielletään luokan tapahtuminen yleisesti ottaenkin. Toinen tapa on siirtyä kiinnostavan loikan kautta dynaamisesta luokkanäkemyksestä staattiseen. ”Se” – työväenluokka – on olemassa, ja voidaan määritellä yhteiskuntajärjestelmän osana. Luokkatietoisuus on kuitenkin huono asia, jonka ovat keksineet vieraantuneet intellektuellit, koska kaikki joka häiritsee ”yhteiskuntarooleja” esittävien ryhmien harmonista yhteiseloa (ja näin ollen talouskasvua) on paheksuttavaa, koska se on ”oire perustelemattomasta häiriöstä”. Ongelmana on se, kuinka päätetään kuinka ”se” voidaan parhaiten ehdollistaa hyväksymään yhteiskuntaroolinsa, ja kuinka sen murheita parhaiten ”käsitellään ja kanavoidaan”.
Jos muistamme, että luokka on ihmisten välinen suhde eikä jokin tietty asia, emme voi enää ajatella sitä millään muulla lailla. ”Sitä” ei ole olemassa, eikä sillä voi olla jotain ideaalisia intressejä tai tietoisuutta, ja se ei voi maata potilaana tarkastelijan pöydällä. Emmekä voi kääntää tätä asiaa ylösalaisin, kuten teki eräs auktoriteettihenkilö (eräässä luokkatutkimuksessa joka keskittyi pelkästään metodologiaan ja joka ei tämän takia edes tutkinut yhtään todellista luokkatilannetta todellisessa historiallisessa kontekstissa.) Hän kertoo meille:
Luokat perustuvat joihinkin yhteiskunnallisiin asemiin liitetyn legitiimin vallan eroihin, eli yhteiskuntaroolien rakenteeseen niihin kuuluvien auktoriteettioletusten kannalta… Ihmisestä tulee osa luokkaa jos hän esittää vallanpitäjien kannalta relevanttia yhteiskuntaroolia… Hän kuuluu luokkaan koska hänellä on tietty asema yhteiskunnan järjestyksessä, siis luokan jäsenyys johtuu yhteiskuntaroolista.
Kysymys tietenkin kuuluu, miten yksilö päätyi tähän ”yhteiskuntarooliin” ja miten kyseessä oleva yhteiskuntajärjestelmä (johon kuuluvat omistusoikeus ja vallan rakenne) syntyi. Ja tämä on historiallinen kysymys. Jos tarkastelemme jotain historiallista aikakautta erillään kaikesta muusta, emme näe luokkia, vain joukon ihmisiä, joilla on erilaisia kokemuksia. Mutta jos tarkkailemme näitä ihmisiä riittävän pitkän yhteiskunnallisen muutoksen kauden ajan, voimme huomata heidän suhteissaan, ajatuksissaan ja instituutioissaan tiettyjä kuvioita. Ihmiset määrittelevät luokan oman elämänsä kautta, ja loppujen lopuksi tämä on luokan ainut oikea määritelmä.
Vaikka olisin tullut osoittaneeksi riittämätöntä ymmärrystä tiettyjen sosiologien metodologisia intressejä kohtaan, toivon, että tämä kirja nähdään osana luokan käsitteen ymmärtämiseen tähtäävää työtä. Olen vakuuttunut siitä, että emme voi ymmärtää luokkaa jollemme käsitä sitä sosiaalisena ja kulttuurisena muodostelmana, joka syntyy prosesseista joita voidaan tarkastella vain pitkän aikavälin aikana. Tämä kirja voidaan ymmärtää Englannin työväenluokan elämänkerraksi sen nuoruudesta aina varhaiseen aikuisikään. Vuosien 1780 ja 1832 välisenä aikana suurin osa Englannin työläisistä alkoi identifioitua kaltaistensa kanssa jakamiensa intressien kautta – johtavan luokan ja työnantajiensa intressejä vastaan. Tämä johtava luokka oli itsessään kovin hajanainen ja itse asiassa alkoi saavuttaa sisäistä koheesiota vasta samaan aikaan, kun tietyt vihamielisyydet luokan sisällä haudattiin (tai ne haalistuivat merkityksettömiksi) kapinallisen työväenluokan noustessa. Työväenluokan läsnäolo oli siten brittiläisen poliittisen elämän merkittävin tekijä vuonna 1832.
Hieman kirjan rakenteesta. Osassa yksi käsittelen 1700-luvulta jatkuneita kansantraditioita jotka vaikuttivat jakobiinien agitaatioon 1790-luvulla. Osassa kaksi siirryn subjektiivisista objektiivisiin vaikutteisiin – erityisen tärkeiltä vaikuttavien ryhmien kokemuksiin teollisen vallankumouksen aikaan. Yritän myös arvioida uuden työkurin luonnetta ja metodistikirkon vaikutusta tähän. Kolmannessa osassa otan käsittelyyni kansanjoukkojen radikaaliliikkeen, johon kuuluu mm. luddismi ja joka jatkuu aina Napoleonin sotien kunniakkaaseen loppuaikaan asti. Lopulta kirjoitan poliittisen teorian ja luokkatietoisuuden joistain piirteistä 1820- ja 30-luvuilla.
Tämä kirja on joukko tutkimuksia tietyistä teemoista eikä yhtenäinen narratiivi. Näitä teemoja valitessani olen tietoisesti pyrkinyt vastustamaan aikani annettuja totuuksia. On olemassa fabiaanien versio historiasta, jossa työväestön valtaosa koostuu passiivisista laissez fairen uhreista, lukuunottamatta pientä joukkoa kaukonäköisiä organisaattoreita (kuten Francis Place). On olemassa empiiristen taloushistorioitsijoiden totuus, jossa työläiset nähdään pelkkänä työvoimana, irrallisena kaikesta, tai tilastojen numeroina. On olemassa ”Pilgrim’s Process” -versio, jossa koko tämä periodi on täynnä edelläkävijöitä – hyvinvointivaltion pioneereja, sosialistisen kansanliiton luojia tai (viime aikojen tulkinnan mukaan) rationaalisen tuotantojärjestyksen kannattajia. Kaikilla näillä totuuksilla on tietty arvonsa, ja ne kaikki ovat lisänneet tietoisuuttamme. Itse vastustan ensimmäistä kahta totuutta siinä, että ne hämärtävät sitä, miten paljon työläiset itse ovat vaikuttaneet omiin oloihinsa ja historiaansa. Kolmannen kanssa olen eri mieltä siitä, miten se tarkastelee historiaa myöhempien aikojen valossa eikä tapahtuneena faktana. Vain onnistujat (joiden onnistuminen mitataan sen kautta, miten he ovat vaikuttaneet myöhempiin tapahtumiin) muistetaan. Umpikujat, hävinneet aatteet ja häviäjät itse unohdetaan.
Yritän pelastaa köyhän sukankutojan, luddiitti-kankaanleikkaajan, ”vanhentuneen” kangaspuita käyttäneen kankaankutojan, ”utopistisen” käsityöläisen ja jopa Joanna Southcottin harhaisen kannattajan jälkipolvien ylenkatseelta. Heidän ammattinsa ja perinteensä saattoivat tehdä kuolemaa. Heidän vihamielisyytensä teollistumista kohtaan saattoi olla vanhaan takertumista. Heidän kommunitaariset ihanteensa saattoivat olla fantasioita. Heidän kapinalliset salaliittonsa saattoivat olla tyhmänrohkeita. Mutta he elivät keskellä näitä akuutteja sosiaalisia muutoksia, me emme. Heidän pyrkimyksensä olivat järkeviä heidän omien kokemustensa valossa; ja jos he olivat historian uhreja, he jäävät, oman elämänsä tuomitsemina, uhreiksi.
Ainut arvosteluperusteemme ei tulisi olla se, ovatko henkilön teot oikeutettuja tulevien tapahtumien valossa. Emmehän ole sosiaalisen evoluution päätepisteessä itsekään. Saatamme löytää teollisen vallankumouksen tuhoon tuomituista ponnistuksista uusia näkökulmia sosiaalisiin ongelmiin joita emme ole vielä onnistuneet ratkomaan. Lisäksi, teollisen vallankumouksen aikakausi vaatii huomiota juuri nyt kahdesta syystä. Ensinnäkin, se oli ajanjakso jolloin kansanjoukkojen liike arvosti erittäin suuresti tasa-arvoa ja demokratiaa. Vaikka me usein kerskumme demokraattisesta elämäntyylistämme, näiden kriittisten vuosien tapahtumat unohdetaan tai ohitetaan liian usein. Toiseksi, suurin osa maailmasta kamppailee vieläkin teollistumisen ja demokraattisten instituutioiden muodostamisen kanssa. Useat maat ovat nyt vastaavassa tilanteessa kuin me teollisen vallankumouksen aikana. Taistelut jotka hävittiin Englannissa silloin voitaisiin ehkä voittaa Aasiassa tai Afrikassa nyt.
Lopuksi anteeksipyyntö skotlantilaisille ja walesilaisille lukijoille. Olen jättänyt nämä historiat huomiotta, en koska väheksyisin niitä vaan koska kunnioitan niitä. Koska luokka on kulttuurinen siinä missä taloudellinenkin ilmiö, olen varonut yleistämästä asioita englantilaisen kokemuksen ulkopuolelle. (Olen käsitellyt irlantilaisia jonkin verran, mutta vain Englantiin tulleita maahanmuuttajia, en Irlannissa eläviä.) Erityisesti Skotlannin historiikki on yhtä dramaattinen ja piinattu kuin omamme. Skotlannin jakobiinien agitaatio oli kiihkeämpää ja urhoollisempaa. Mutta Skotlannin tarina on merkittävästi erilainen. Kalvinismi ei ollut sama asia kuin metodismi, vaikkakin on vaikea sanoa kumpi oli pahempi 1800-luvun alussa. Englannissa ei ollut samanlaista maalaisväestöä kuin Ylämaiden siirtolaiset. Populaarikulttuurit olivat myös kovin erilaisia. On mahdollista pitää Englannin ja Skotlannin kokemuksia erillisinä ainakin 1820-luvulle saakka, sillä kauppaliitot ja poliittiset kytkökset olivat kestämättömiä ja kehittymättömiä.
Viitteet:
Messiaanisen uskonnollisen liikkeen johtaja.
Tapani Rytöhonka: Maammesarja
-
Tuoreinta Maammesarjassa:
1 comment
[…] E.P. Thompson: “Englannin työväenluokan luomisen” esipuhe […]
Leave a Comment