Eurooppa-ohjelma

Jukka Peltokoski & Antti Ronkainen

1990-luvulla yhteiskunnalliset liikkeet avasivat keskustelua “sosiaalisesta Euroopasta”. Tänään tähän keskusteluun on palattava – talouskriisin merkeissä. Oli Euroopan unionista mitä mieltä tahansa, on Eurooppa sidottu yhteiseen kohtaloon. Pankkiirien, sijoittajien ja keinottelijoiden vastuu on organisoitu historiallisessa jytkyssä työväenluokan, veronmaksajien ja vähäosaisten kannettavaksi. Näin on tapahtunut “demokraattisen” julkisen vallan toimesta. Paluuta lähtöruutuun ei ole.

Uusissa yhteiskunnallisissa liikkeissä EU:ta ei ole koskaan koettu yksinkertaisesti vain uusliberalistiseksi “pahan projektiksi”, joka syö “meidän riippumattomuuttamme”. Uusissa liikkeissä on aina 1960-luvun tapahtumista saakka rakennettu maailmankansalaisen identiteettiä, eikä poliittista positiota niissä oteta muutenkaan kansallismielisesti, vaan kapitalismin vastaisesti.

Samalla liikkeissä on kuitenkin ymmärretty, ettei mikään poliittinen valta voi syntyä ilman jonkinlaista sisällissotaa työn ja pääoman välillä. Uuden sosiaalisen Euroopan synnyttäminen näyttäytyy siten liikkeissä aikamme keskeisenä yhteiskunnallisena tehtävänä. Liikkeille EU onkin ollut myös poliittinen mahdollisuus avata jälkikansallista yhteiskunnallista debattia uusista yhteiskunnallisista oikeuksista, kuten vapaasta liikkuvuudesta ja perustulosta, sekä pääoma- ja finanssiverotuksen uusista muodoista.

Sosiaaliseksi Euroopaksi on kutsuttu projektia, joka kehittäisi eurooppalaista vastavoimaa globaalille kapitalismille. Eurooppa-projekti on kuitenkin kohdannut suuria vaikeuksia. Syyskuun 11. päivän tapahtumat palauttivat pinnalle perinteiset antiamerikkalaiset ja imperialistiset teemat. Vain hieman myöhemmin Euroopan unionin perustuslakiprosessin katkeaminen kriisiytti juridisen prosessin, jonka puitteissa sosiaalista Eurooppaa olisi voinut ajaa. Keskustelu Euroopasta uutena poliittisena tilana tyrehtyi.

Poliittisen vasemmiston suhtautuminen Eurooppaan on ollut skitsofreenistä. Yhtäältä “änkyrät” pitävät EU:ta Suurena Saatanana, toisaalta “realistit” katsovat, että EU:ssa kannattaa olla mukana, koska läntisellä markkina-alueella kannattaa olla mukana, mieluiten vieläpä kaikissa pöydissä.

Nykyisellään, pelkkänä reaalipoliittisena projektina EU:ssa onkin vaikea nähdä mitään hyvää. Kaikissa pöydissä istuminen on tarkoittanut Suomen valtiollisen suvereniteetin antamista Euroopan markkinavoimille ilman mainittavaa sanavaltaa EU:n kehitykseen. Valta EU:ssa on hajautettu neuvostolle, komissiolle ja Euroopan Keskuspankille, EKP:lle. Parlamentille ei ole jätetty juuri muuta valtaa kuin hidastelu asioiden eteenpäin viemisessä.

Nähdäksemme sekä liikkeiden että vasemmiston EU-kritiikiltä on puuttunut selkeä kärki sekä aidosti realistinen ratkaisuehdotus. Esitämme seuraavassa huomioita talouskriisistä ja ehdotamme EU-kritiikin kärjeksi pankkipolitiikkaa.

* * *

EU on valtioiden liitto, ei liittovaltio. Euroopan unioni on talousalue, jolla on yhteiset markkinat, raha ja keskuspankki, muttei yhtenäistä politiikkaa. Vaikka unionin kehitys liittovaltioksi etenee välillä liiankin nopeasti, ei sitä ohjaa jäsenmaiden yhteinen talouspoliittinen näkemys, joka palvelisi tulevaisuuden eurooppalaisen yhteiskunnan rakentamista.

Karrikoiden: ei ole yhteistä politiikkaa, on ainoastaan huonosti koordinoidut sisämarkkinat. Unionin perusongelma on sen talouksien heterogeenisuus yhdistettynä yhteiseen rahapolitiikkaan (liittyessään euroon Kreikka, Irlanti ja Portugali saivat velkaa käytännössä samalla korolla kuin Saksa). EU ei voi päättää jäsenmaidensa verotuksesta, kuten ei myöskään säännellä niiden budjetteja tai velkaantumista – tämä on käynyt ilmi euron käyttöönoton ja varsinkin eurokriisin myötä. Silti euromaat (ja siten koko unioni) ovat yhteisen valuuttansa kautta sidottuja EKP:n harjoittamaan rahapolitiikkaan, jonka ei tarvitse nauttia minkään demokraattisesti valitun päätöksentekoelimen luottamusta.

Kun EKP on luvannut pelastaa jokaisen vähänkin suuremman pankin, ei pankkien tarvitse pelätä, että niiden tarvitsisi edelleenkään muuttaa toiminnassaan yhtään mitään. Pankkien pelastamisen ja kansallistamisen seurauksena jo valmiiksi jättimäiset pankit ovat yhä vain kasvaneet. Rahoitusmarkkinoiden heilahtelut eivät ohjaa enää pelkästään teollisuutta, palveluita, sosiaalihuoltoa, koulutusta ja sosiaalietuuksia, vaan myös itse pankkijärjestelmää. Rahoitus ei ole irronnut reaalitaloudesta, se on kaapannut sen.

Vaikka kriisin myötä säännöistä on jonkin verran jouduttu poikkeamaan, Maastrichtin sopimuksesta lähtien EKP ei ole voinut rahoittaa jäsenmaitaan suoraan, vaan valtioiden on täytynyt turvautua yksityiseen pankkisektoriin. Tilanne on nurinkurinen: pankit saavat käytännössä loputtomasti rahaa matalalla korolla EKP:ltä, jota ne lainaavat eteenpäin valtioille ja vetävät välistä sievoiset summat. Mietitään vaikkapa Kreikan ja Irlannin tukipakettien korkoja.

Kun Euroopan rahapolitiikkaan yhdistetään jäsenmaiden harjoittama veropolitiikka, voidaan hahmottaa EU:n uusliberalistinen toimintalogiikka ylipäätään. Vaikka eurokriisissä on pitkälti kyse liikepankkien likviditeettikriisistä, velkojen arvopaperistamisesta ja näillä arvopapereilla keinottelusta (finansialisaatiosta), poliitikot ovat saaneet kriisin näyttämään julkistalouksien velkakriiseiltä. [1] Jostain syystä keskustelussa kestävyysvajeesta ei kuitenkaan olla puhuttu paljoakaan porvarihallituksen suorittamista veronalennuksista ja sosiaalimaksujen poistamisista, joita on harjoitettu Thatcherista ja Reaganista asti melkein kaikkialla modernissa maailmassa. On selvää, että nämä veronalennukset ovat yksi keskeinen syy kestävyysvajeeseen ja valtion varallisuuden vähenemiseen.

Porvareiden mukaan syy valtioiden velkaantumiseen on holtiton tuhlailu, joka on suuntautunut koulutukseen, terveydenhuoltoon, sosiaalipalveluihin jne. Heidän mukaansa velkaantuminen myös pysäytetään leikkaamalla julkishallinnosta sekä muuttamalla verotusta. Leikkaaminen ja veronkorotukset eivät kuitenkaan perimmiltään takaa muuta kuin lainansaannin yksityispankeilta jatkossakin (suhteellisen korkealla korolla). Ne eivät ole mikään patenttiratkaisu talouskasvuun, investointien jatkuvuuteen tai työpaikkojen luomiseen.

Se, mistä porvarit vaikenevat visusti, on satojen miljardien veronkevennykset sekä biljoonia maksaneet pankkien pelastamiset. Yrityksille ja rikkaille myönnetyiltä veronalennuksilta puuttuu taloudellinen peruste – viimeisten vuosikymmenten aikana ne eivät ole niinkään edistäneet talouskasvua kuin varallisuuden keskittymistä entistä harvempien käsiin. [2] Lisäksi globaalien pääomamarkkinoiden avaaminen on tarkoittanut yksityisten liikepankkien lisääntymistä ja kasvamista sekä näiden luisumista kansainväliseen yksityisomistukseen.

Vaikka juuri veronkevennykset rikkaille ovat olleet merkittävä tekijä “kestävyysvajeen” ja ongelmavaltioiden alijäämien synnyssä, Euroopan unionin rakenteen ansiosta Euroopan ongelmavaltiot ovat riippuvaisia juuri näiden rikkaiden lainanantokyvystä ja -halusta. Koska EKP ei voi rahoittaa suoraan ongelmavaltioita, alijäämävaltiot kuten Kreikka, Irlanti ja Portugali altistuvat markkinaspekulaatiolle siitä, kykenevätkö ne maksamaan velkansa takaisin. Koska EKP ei voi toimia viimekätisenä lainaajana, mikään ei rauhoita pankkiireja ja korot jatkavat nousuaan. Samalla nousee myös riski ongelmavaltioiden konkurssista jne.

Ongelmavaltiot joutuvat turvautumaan euromaiden ja Maailman valuuttarahaston tukipaketteihin, joiden seurauksena ne laitetaan ankaralle hevoskuurille. Maat joutuvat myymään valtionomaisuuttaan sekä kilpailuttamaan ja säästämään samalla kun pankkiirien bonukset on turvattu pitkäksi aikaa. Esimerkiksi Irlannin tulee pudottaa nyt yli 30 prosentin alijäämänsä (pankkien pelastuspaketti mukaan lukien) kolmeen prosenttiin vuoteen 2015 mennessä, eikä se tule selviämään ilman säästöjä, työttömyyden kasvattamista, palkanalennuksia, työurien pidentämistä, julkisten palveluiden kilpailuttamista ja yksityistämistä sekä sosiaaliturvan heikentämistä. Seuraa kierre, joka lisää työttömyyttä ja sen kustannuksia, jolloin kysyntä ja valtioiden verotulot vähenevät koko Euroopassa.

Nykyisellään vakausrahasto ainoastaan paisuttaa talouskriisiä, eikä pankkien toimintaan, sääntelyyn, läpinäkyvyyteen, moraalikatoon, kannustinjärjestelmään ja bonusjärjestelmiin olla tekemässä oleellisia muutoksia. Oikeistolainen talouspolitiikka sovellettuna valmiiksi heikkoihin Euroopan talousunionin rakenteisiin on kaikkein paskin mahdollinen järjestely. Pankeista lähtenyttä kriisiä hoidetaan valtioiden takaamalla velkarahalla – laskun maksavat veronmaksajat.

* * *

Luulisi, että näinä kylminä aikoina, joina persut keräävät poliittiset irtopisteet poliittisella pieruhuumorillaan, olisi liiankin helppoa avata keskustelua pankkien pilkkomisesta ja kansallistamisesta. Näin ei kuitenkaan näytä olevan.

Toisin kuin Soini ja Katainen antavat ymmärtää, mikään ei estä kriisin leviämistä aikanaan myös Suomeen. [3] Kansallista ratkaisua eurokriisiin ei ole, eikä pelkkä rahaliiton vastustus ole mikään ratkaisu. Tukipakettien vastustaminen on jokseenkin yhtä epä-älyllistä kusetusta kuin niiden sinisilmäinen puolustaminenkin.

Historian viekkautta on, että oikeistoeliitin aiheuttama velkakriisi pakottaa vasemmiston miettimään koko Eurooppaa uudesta sosiaalisesta ja postnationalistisesta näkökulmasta. Käsissämme on historiallinen tilanne, jossa vastakkain eivät ole perimmiltään maahanmuuttokriitikot ja monikulturalistit, vaan nationalistit ja internationalistit, nurkkapatriootit vastaan eurooppalaiset. Ivallisesti ainoita internationalisteja tuntuvat näinä päivinä kuitenkin olevan Björn Wahlroos ja pankkiirit. Juuri tänään vasemmisto – ja nimenomaan vasemmisto – tarvitsee vahvaa ja kansainvälistä Eurooppa-ohjelmaa. Nationalismi, tuo kansakuntamme pahin vihollinen!

Ay-liikkeen reaktio vetäytyä EU:sta, kuten olemme saaneet lukea, on ehkä ymmärrettävää protestointia demari-isä-Lipposta vastaan, mutta eikö olisi järkevämpää irrottautua Lipposen uusliberaalista linjasta julistamalla eurooppalaisia taisteluja ja pohjoismaista yhteistyötä? Mitä meidän pitää päätellä ay-liikkeestämme, jos sen mieleenkään ei näytä tulevan, että eurooppalaiseen talouskriisiin pitäisi vastata eurooppalaisilla työtaisteluilla? Eikö ay-liike ole yli sadassa vuodessa kyennyt luomaan rakenteita tälle – vai ovatko ne surkastuneet yhdessä Lipposen kusemassa?

Vetäytymisen sijasta tarvitsemme eurooppalaista solidaarisuusliikettä, joka avaa jälleen vaatimuksen sosiaalisesta Euroopasta. Tällä kertaa on myös välttämätöntä, että poliittinen vasemmisto toimii liikkeen rinnalla ja esittää talouspoliittiselle vallalle perustuvan Eurooppa-ohjelmansa.

On otettava vakavasti kysymys, kuinka vasemmisto voi saavuttaa muutakin kuin torjuntavoittoja oikeiston leikkauslistoista. Porvareiden ja populistien mallit on haastettava yhtenäisellä eurooppalaisella talouspolitiikalla, jonka tavoitteena on demokraattinen raha- ja veropolitiikka sekä uudet eurooppalaiset oikeudet, joilla rakennetaan yhteistä eurooppalaista yhteiskuntaa.

Rahapolitiikan demokratisointi tarkoittaa, että kaikkia Euroopan kriisejä aletaan ratkoa yhtä aikaa: valtioiden velkakriisiä, pankkikriisiä sekä näiden seurauksena syntynyttä investointikriisiä. Tämä tarkoittaa Euroopan keskuspankin (EKP), Euroopan vakausmekanismin (EVM) ja Euroopan investointipankin (EIP) toiminnan muuttamista. Näin voidaan välttää myös veronmaksajien laittaminen kriisin kustannusten maksajaksi.

On vaadittava talousdemokratiaa, jossa keskuspankkia ohjataan, eikä se ohjaa meitä. On vaadittava EKP:n demokraattista poliittista kontrollia. Nimittäin jos pankit ovat kaapanneet meidät, on meidän kaapattava pankit.

EKP:n tulee ottaa alijäämävaltioiden pankkivelat hoitaakseen ja lainata ongelmamaille halpaa rahaa investointeja ja kulutusta varten. Euroopan vakausmekanismia on muutettava niin, että se keskityy ainoastaan pankkisektorin pääomittamiseen. Stressitestit on otettava vakavasti ja pankkien taseet puhdistettava ongelmajätteestä. Jos verorahoja käytetään pankkien pelastamiseen, on veronmaksajien luonnollisesti saatava omistusosuus pankeista.

Pankkeja vastaan on kamppailtava kuten mitä tahansa ylikansallisia suuryrityksiä. Pankkiirien, sijoittajien ja keinottelijoiden on kannettava henkilökohtainen vastuu ottamistaan riskeistä, ja riskinottoon kannustava palkitsemisjärjestelmä on purettava. Pankkeja on pilkottava, avoimuutta lisättävä ja arvopaperistaminen kiellettävä. On vaadittava, ettei pelastuspaketteja jaeta ilmaiseksi, vaan aina vain omistusosuuksia vastaan.

Lisäksi Euroopan investointipankki on herätettävä Ruususen unestaan ja sen varallisuutta on alettava käyttää hyvinvointia tuottaviin investointeihin. Elvytyksen ytimenä on oltava niskalenkki työttömyydestä ja velkaantumisesta, kun nykyisellään ne ainoastaan ruokkivat toisiaan.

Vaatimus pankkipolitiikkaan edellyttää näkemystä eurooppalaisesta yhteiskunnasta, joka rakentuu uusille yhteiskunnallisille oikeuksille. Sosiaalisessa Euroopassa rahoitus on julkinen palvelu, joka ylläpitää yrittämistä, työllisyyttä ja hyvinvointia – ei pelkkää konkurssikypsää pankkisektoria.

Vasta rahapolitiikan demokratisointi mahdollistaa sellainen poliittisesti uskottavan strategian, joka ei perustu pelkille säästöille ja veronkorotuksille. Koska rahapolitiikka ja veropolitiikka muodostavat uusliberaalin doktriinin ytimen, vasta näiden molempien haltuunotto mahdollistaa uskottavan vaihtoehdon uusliberalismille. Tarvitsemme eurooppalaista vasemmistoa, joka ottaa talouspoliittisen vallan käsiinsä ja julistaa Euroopan jälleen eläväksi.

Viitteet:

[1] Tilanteen vakavuudesta globaalilla tasolla saa jonkinlaisen kuvan muistamalla, että talouskriisin kokonaiskustannukset vuonna 2009 olivat IMF:n mukaan 12 biljoonaa dollaria. Tämä tarkoittaa viidesosaa samaisen vuoden maailman bruttokansantuotteesta eli noin 58 biljoonasta dollarista. Vakavuudesta kertoo sekin, että vuonna 2008 pelkästään CDS:ien (Credit Default Swap) markkina-arvo oli yhteensä yli 60 biljoonaa dollaria. Tämä läpimätä ongelmajäte makaa edelleen maailman pankkien taseissa.

[2] Tutustu tarkemmin itsestäänselvyyksinä pidettyihin “faktoihin” talouskasvusta, joilta kuitenkin puuttuu reaalinen ja historiallinen evidenssi: http://www.paecon.net/PAEReview/issue54/Manifesto54.pdf

[3] Esimerkiksi irlantilaisen Anglo Irish -ongelmapankin velkojina olivat myös suomalaiset pankit Nordea ja Pohjola.