Finansoituminen ja Leninin finanssipääoman kritiikki
Joonas Laine ja Miika Salo
Nykyhetki ei ole ensimmäinen kerta kun vasemmiston alennustila yhdistyy kapitalismin kriisiytymiseen. Kapitalismin kriisi, ensimmäisen maailmansodan syttyminen ja vasemmiston kykenemättömyys toimia sotaa vastaan antoivat vuonna 1914 Vladimir Uljanoville paljon mietittävää. Seuraavien kolmen-neljän vuoden aikana hän kävi läpi mittavan poliittisen ja intellektuaalisen prosessin, jonka aikana hän mietti uusiksi teoreettisia lähtökohtiaan ja tutki kapitalismia maailmanjärjestelmänä. Vallitsevien olosuhteiden strateginen analyysi antoi mahdollisuudet vastata tilanteen esille nostamiin kysymyksiin. Me tunnemme myöhemmän kehityskulun, mutta tuolloin oli vielä mahdollisuudet vaikuttaa kehityksen suuntaan, eikä Leniniä voi syyttää yrityksen puutteesta. Eräs tärkeä osa-alue Leninin analyysissä – joka antoi eväitä luovaan tarttumiseen avautuvaan tilaisuuteen – oli finanssipääoman kritiikki.
Aloitamme artikkelimme Leninin käsityksillä imperialismista, jonka jälkeen siirrymme hänen esityksensä kritiikin kautta nykyiseen finanssikriisiin erityisesti David Harveyn, John Bellamy Fosterin ja Fred Magdoffin sekä Costas Lapavitsasin avustamina. Lopuksi pohdimme tiiviisti nykyistä kapitalismia ja Leninin tutkimusten antia nykyiselle vasemmistolle.
I Leninin analyysi imperialismista
Lenin kirjoitti pamfletin Imperialismi kapitalismin korkeimpana vaiheena ensimmäisen maailmansodan aikana, vuoden 1916 alkupuoliskolla. Pari vuotta aiemmin hänet oli yllättänyt täysin tilanne, jossa Euroopan sosiaalidemokraattiset puolueet asettuivat puolustamaan ensimmäistä maailmansotaa ja ”kansallista etua” kansainvälisen solidaarisuuden sijaan. Tämä ajoi Leninin tutkimaan kapitalismia ja uppoutumaan kirjapinojen keskelle Zürichin kirjastossa. Pamfletissaan hän hyödynsi muun muassa Nikolai Buharinin ja Rudolf Hilferdingin analyyseja sekä liberalistisia ja oikeistososialistisia kirjoittajia. Heidän kauttaan sekä omien tutkimustensa pohjalta Lenin esitti radikaalille työväenliikkeelle suunnatun strategisen analyysin ja yleistajuisen yhteenvedon imperialismista.
Vuosien 1900-1903 talouskriisi oli Leninin mukaan käännekohta, jolloin kapitalismi muuttui imperialismiksi, vanha imperialismi muuttui uudeksi ja ”pääoman herruudesta yleensä” siirryttiin ”finanssipääoman herruuteen” (T22, 195, 218). Tuolloin kapitalismi oli jo muuttunut ”maailmanjärjestelmäksi, jossa muutamat harvat ’edistyneimmät maat’ harjoittavat maapallon väestön valtaenemmistöön kohdistuvaa siirtomaasortoa ja finanssiorjuutusta” (T22, 185).
Lenin kuvaa maailmanlaajuista kapitalismia maailmanjärjestelmänä, joka on jakautunut keskuksiin ja periferioihin, sortaviin ja sorrettuihin kansakuntiin. Tämä maailmanjärjestelmä ei ole kiinteä kokonaisuus, vaan prosessi. Kapitalismi on laajentunut historiallisesta keskuksestaan, Euroopasta, alkaen tunkeutua syvälle muualla vallinneisiin tuotantotapoihin määräten niiden kehitystä ja vallaten uusia alueita. Järjestelmän keskuksina ovat taloudellisesti vauraimmat siirtomaavallat. Periferian maat ovat paitsi suoranaisia siirtomaita, myös maita jotka ovat ”itsenäisiä”, mutta tosiasiassa riippuvaisia järjestelmän keskusalueiden imperialistisista valloista. Maailmanjärjestelmässä on myös paljon eri ”ääripäiden” välissä olevia puoliperifeerisiä alueita. Lisäksi jakaantuminen keskuksiin ja periferioihin kertautuu myös valtioiden sisällä. Periferia voi alkaa heti kaupungin keskustan laitamilta.
Eräs tärkeimmistä Leninin esittämistä seikoista on, että keskukset ja periferiat ovat osa samaa kapitalistista järjestelmää. Kapitalismi Englannissa on tässä mielessä samaa kapitalismia kuin kapitalismi Intiassa. Maailmanjärjestelmä jakautuu erilaisiin alueisiin, joita eivät suoranaisesti määrittele poliittiset tai juridiset rajat, vaan kyse on yhteenpunoutuneesta ja epätasaisesta taloudellisesta kehityksestä. Usein tilallisia eroja esitetään ajallisina, tulkiten niitä ajallisen kehityksen ja saavutettujen kehitysvaiheiden välisiksi eroiksi. Näin esimerkiksi länsimaita sanotaan ”kehittyneiksi” tai ”edistyneiksi” monien muiden maiden ollessa ”kehittyviä” tai ”kehitysmaita”. (Teemasta laajemmin ks. Massey 2008.) Leninin ajattelussa ”kehitysmaat” eivät ole ”kehittyneisiin maihin” nähden jollain alemmalla kehitysasteella, jolta ne tulevaisuudessa kohoaisivat kehittyneempien maiden tasolle. Kyse on järjestelmän sisäisistä suhteista, työnjaosta sekä valta-, alistus- ja riistosuhteista.
Vielä Marxin aikana kapitalistinen tuotantotapa ei ollut laajentunut maailmanlaajuiseksi, ja hänen suhtautuminensa asiaan oli ristiriitaisempi. Esimerkiksi Pääoman ensimmäisen painoksen esipuheessa Marx kirjoitti, että ”[m]aa, jonka teollisuus on korkeammalle kehittynyt, näyttää vähemmän kehittyneelle maalle vain sen oman tulevaisuuden kuvan” (Marx 1974, 13). Myös hänen 1850-luvun lehtiartikkeleistaan voi löytää imperialismin ”sivistävää vaikutusta” ymmärtäviä mielipiteitä, esimerkiksi brittiläisen Intian osalta. (Ks. esim. Avinieri 1969. Asiayhteyksistä kuitenkin ks. Proyect 2006. Vastakkainen näkemys ks. Agh 1980, 15-45.)
Jos Marx vielä tarkasteli kapitalistista tuotantoa erillisissä maissa ”jotka edustavat kapitalistisen tuotannon erilaisia kehitysasteita” (Marx 1976, 218), Lenin tarttuu tarkastelussaan aikakauteen ja sen muutokseen, pyrkien hahmottamaan sen tärkeimpiä prosesseja. Hänen metodologisena valintanaan oli aloittaa aikakaudesta toiseen siirtymisen tutkimus paikallistamalla hallitseva luokka ja erittelemällä sen koostumusta ja sisäisiä ristiriitoja.
Kiistatonta on, että elämme kahden aikakauden rajalla, ja ne erittäin tärkeät historialliset tapahtumat, joiden todistajia olemme, voidaan ymmärtää vain silloin, kun analysoidaan ensi kädessä aikakaudesta toiseen siirtymisen objektiiviset edellytykset. Kysymys on suurista historiallisista aikakausista; jokaisella aikakaudella on ja tulee olemaan erillisiä, osittaisia liikkeitä milloin eteen- milloin taaksepäin, on ja tulee olemaan erilaisia poikkeamisia liikkeen keskityypistä ja keskivauhdista. Emme voi tietää, miten nopeasti ja miten menestyksellisesti tietyn aikakauden erilliset historialliset liikkeet kehittyvät. Mutta me voimme tietää ja tiedämme, mikä luokka on tämän tai tuon aikakauden keskiössä ja määrää sen kehityksen perussuunnan, tietyn aikakauden historialliset peruserikoisuudet jne. Vain tällä perustalla ts. ottaen huomioon ensi kädessä eri ’aikakausien’ (eikä eri maiden historian erillisten episodien) välisen eroavuuden, voimme rakentaa taktiikkamme oikein; ja vain tietyn aikakauden peruspiirteiden tuntemus voi olla tämän tai tuon maan yksityiskohtaisempien erikoispiirteiden huomioon ottamisen perustana. (T21, 131-132.)
Leninin analyysi imperialismin kehityksestä keskittyy aikakauden hallitsevan luokan syntyyn vaikuttaviin prosesseihin: monopoliyhtiöiden muodostumiseen ja finanssipääoman kehittymiseen. Leninin mukaan imperialismin pohjimmainen taloudellinen perusta on monopoli. Tämä monopoli on ”kasvanut esiin kapitalismista ja on olemassa kapitalismin, tavaratuotannon ja kilpailun yleisissä olosuhteissa, alituisessa ja ulospääsyä vaikka olevassa ristiriidassa näiden yleisten olosuhteiden kanssa” (T22, 266). Liberaalin kapitalismin julkilausuttuihin ihanteisiin kuuluva ”vapaa kilpailu” ei voi toteutua todellisuudessa. Leninin mukaan ”mitä nopeammin kauppa ja kapitalismi kehittyvät, sitä voimakkaampaa on tuotannon ja pääoman keskittyminen, joka synnyttää monopolia” (T22, 280). Hän katsoo, että monopolit rinnan vaihdon, markkinoiden, kilpailun ja pulien kanssa on kapitalismin imperialistisen aikakauden oleellisin erityispiirre. Imperialismi on epäyhtenäinen kokonaisuus, joka koostuu keskenään ristiriitaisista kehityskuluista. (T24, 460-461.)
Kilpailutilanteessa fuusiot ja muunlainen yhteistyö, kuten kartellit ja konsernit, tuovat kilpailuetua, joka edelleen tuottaa yritysten enenevää keskittymistä ja monopolisoitumista. Näin tuotannonalalla on lopulta vain yksi tai muutamia toimijoita. Kilpailun muuttuminen monopoliksi vie ”kaikenpuoliseen tuotannon yhteiskunnallistumiseen”, tilanteeseen jossa tuotanto muodostuu yhteiskunnalliseksi, mutta omistus jää yksityiseksi. Yhteiskunnalliset tuotantovälineet jäävät pienen henkilöryhmän yksityisomaisuudeksi ja vapaa kilpailu jää vain muodolliseksi. Kilpailu ei kuitenkaan lopu, vaan jatkuu muuttuneessa muodossaan. Imperialismiin liittyy monialaisten yritysryppäiden synty. Sama jättiläismäinen yritys voi toimia useilla eri tuotannonaloilla, ja voi järjestää tuotteen tuotannon sadoissa eri tehtaissa ja toimistoissa kuljetuksineen, jakeluineen ja markkinointeineen yhdestä keskuksesta käsin, pystyen näin tasoittamaan suhdannevaihteluiden vaikutuksia ja takaamaan vakaamman voiton suhdeluvun. ”Kotiseuduillaan” monopolit kykenevät kiskomaan tuotteistaan suuria voittoja ja kaukomarkkinoilla ne polkevat hintoja syrjäyttääkseen kilpailijat. Lenin piti kapitalismin kehitykseen kuuluvaa monopolisoitumistendenssiä eräänä tärkeimmistä ”nykyisen talouselämän ilmiöistä” ja ”kapitalismin nykyisen kehitysvaiheen yleisenä peruslakina”. Monopoli oli Leninille kaikkein keskeisin kategoria uudessa kapitalismissa: se edusti tiivistetyssä muodossa imperialismin kehitystä ja peruspiirteitä. Tuotannon keskittyminen ja tehostaminen vapauttavat työvoimaa muihin, ei välittömästi elämäntarvikkeiden tuotantoon liittyviin tehtäviin. Kilpailun muuttuessa monopoliksi tuotannon lisäksi yhteiskunnallistuu myös ”keksintöjen ja parannusten prosessi”. (T22, 191-194, 198-199, 280.)
Monopolien muodostuminen tuotannonaloille ”lisää ja kärjistää kaaosmaisuutta, joka on ominaista koko kapitalistiselle tuotannolle yleensä”. Keskittymistendenssi tuottaa kriisiytymistä ja kapitalismin kriisit vuorostaan vahvistavat monopolisoitumiskehitystä. Finanssipääoman voitot ovat nousukautena hyvin suuria, ja lama-aikana ne voivat ostaa pieniä ja epävakaampia yrityksiä halvalla tai osallistua niiden voittoa tuottavaan ”parantamiseen” tai ”uudestijärjestämiseen”. Lenin esittää Imperialismi -pamfletissaan finanssipääoman vallan lähes totaalisena: Muodostuttuaan monopoliyritykset tunkeutuvat ”yhteiskunnallisen elämän kaikkiin puoliin valtiollisesta rakenteesta ja minkäänlaisista muista ’yksityisseikoista’ huolimatta”. Monopolin selkein ilmaus on finanssiharvainvalta, joka ”sälyttää riippuvuussuhteiden tiheän verkon nykyisen porvarillisen yhteiskunnan kaikkien taloudellisten ja valtiollisten laitosten yli”. (T22, 201-202, 226, 228, 289.)
Finanssiharvainvalta on Leninin mukaan aikakauden keskiössä oleva kerros, joka muodostuu osakkeenomistuksen kautta tapahtuvassa pankki- ja teollisuuspääomien yhteenkietoutumisessa. Finanssipääoma yhteenpunoutuu kansainvälisessä mitassa ja on erilaisine yhteenliittymineen hegemonisessa asemassa globaalissa järjestelmässä. Se keskittyy harvojen käsiin ja alistaa valtansa alle paitsi suuret joukot myös pienemmät kapitalistit sekä ei-kapitalistisesti järjestetyn tuotannon. Finanssipääoma kontrolloi muita pääoman muotoja. Pankkien ja suuryritysten omistajat, johtajat ja ammattipoliitikot läheisine suhteineen muodostavat järjestelmän hallitsevan eliitin, jota vastaan radikaalin työväenliikkeen taistelu on suunnattava. (T22, 200-201, 213-214, 230; Lenin 1980, 125.)
Oivaltavaa Leninillä on huomion kiinnittäminen siihen, kuinka finanssipääoma irtautuu tuotannosta. Hänen mukaansa spekulatiivinen pääoma saa imperialismissa valtavat mittasuhteet. Tavaroiden tuotanto on edelleen ”vallitsevana”, mutta sen asemaa talouden perustana on jo horjutettu. Suurimmat voitot menevät sijoittajille, jotka ovat taitavia keinottelussa. Sijoittajat erkaantuvat erilleen yrittäjistä ja kaikista pääoman käyttöön välittömästi osallistuvista henkilöistä. Imperialismi tuottaa joutilaiden ”kuponginleikkaajien” kerrostuman, jonka etäisyyttä kaikkeen tuotannolliseen toimintaan pääoman maastavienti laajentaa. Imperialismin keskukset vievät pääomaa periferioiden maihin, joissa voitto on Leninin mukaan tavallisesti suuri, ”sillä pääomia on vähän, maan hinta verrattain alhainen, työpalkka pieni ja raaka-aineet halpoja” (T22, 233). Lenin katsoo myös että sijoittajien erkaantuminen käytännön yritystoiminnasta, suuryritysten kasvu, monikansallistuminen, tytäryhtiöt ja yrityksen omistukset muissa yrityksissä auttavat yrityksiä irtautumaan poliittisesta sääntelystä sekä tekevät yritysten valvonnan hyvin vaikeaksi ja lainkierron helpoksi. Pankkien ja muiden suuryritysten suuren yhteiskunnallisen merkityksen vuoksi ne saavat lisäksi valtioilta tukea ja lainoja, jolloin työntekijöitä riistetään kaksinkertaisesti: ensin työn tuottamasta arvosta ja toiseksi välittöminä ja välillisinä veroina. (T22, 221-222, 224.)
Työn tuottavuuden noustessa pääomaa ”kasautuu liikaa” ja se on saatava liikkeelle jotta voidaan kerätä voittoja. Kun pääomalta puuttuu tuottavia sijoituskohteita, kapitalismi pyrkii laajentumaan uusille alueille. Pääoman, tuotannon välineiden, maastavienti sekä liikenneyhteyksien rakentaminen avaavat ja laajentavat markkinoita maantieteellisesti sekä lisäävät tavaroiden menekkiä. Näin finanssipääoman valta laajenee kaikkialle. (T22, 233, 236.) Pääoman maastavienti mahdollistaa kapitalismin laajentumisen myös kansallisten talousalueiden sisällä uusille markkina-alueille, aiheuttaen järjestelmän läpikapitalisoitumisen.
Kapitalismin keskittyminen ja laajentuminen kasvattaa maailmanjärjestelmän eri alueiden välisiä eroja. Keskusalueiden maista tulee ”loisia”, jotka elävät riistämällä merentakaisten maiden ja siirtomaiden työtä. Lisäksi rikkaat maat myöntävät lainoja, joille asetetaan monia ehtoja, esimerkiksi ostoja lainanantajamaasta. Imperialismi tuo mukanaan periferioiden taloudellisen riippuvuussuhteen (velkaorjuuden) keskusalueisiin nähden. ”Koroillaeläjävaltioiden” loismainen luonne näkyy välttämättä myös näiden maiden yhteiskunnallis-poliittisissa oloissa. Rikkaimpiin maihin virtaa taloudellisesti (ja myös muin keinoin) alistetuista maista monopolistisesti korkeita voittoja. Ruumiillinen työ, aluksi maanviljelys- ja kaivostyö, myöhemmin karkeampi teollisuustyökin sälytetään ”tummaihoisen ihmiskunnan harteille”. Keskusalueet saavat halpaa ja usein vailla oikeuksia olevaa työvoimaa periferioiden maiden työläisistä, joita keskusalueiden korkeammat palkat houkuttavat muuttamaan. Epätasainen taloudellinen kehitys vaatii työvoimaa olemaan valmis joustamaan, liikkumaan ja vaihtumaan nopeasti maan sisällä ja erityisesti kansainvälisesti, soveltuakseen kapitalismin muutoksiin. Tämä lisää työväestön keskinäistä kilpailua. Järjestelmän rikkaiden ja köyhien alueiden välinen taloudellinen suhde muovaa vauraiden keskusten työväenliikettä. Keskuksiin muodostuu etuoikeutettujen työläisten ”työläisaristokratiaa” ja työväenliikkeestä tulee opportunistista ja reformistista. Toiselta puolen tämä suhde ruokkii alistettujen maiden kansojen irtautumispyrkimyksiä. Imperialismi kärjistää kansallisuussortoa ja rasismia samalla ruokkien myös vastarintaa. Lisäksi se tekee työväestön sisäisiä rajalinjoja voimakkaammiksi. (T22, 262, 267-269, 271-273, 287; Lenin 1980, 128.)
Ensimmäisen maailmansodan jälkeen kaikkialla oli maksettavana korkoja veloista – Leninin mukaan koko maailma oli velkaorjuudessa (T30, 382). Finanssipääomalla on herruus kaikkiin muihin nähden, mutta tämä herruus ei poista vastarinnan mahdollisuutta eikä edes finanssiryhmien sisäistä kilpailua. Finanssiharvainvalta koostuu suuresta joukosta kilpailevia ryhmiä, jotka vaihtelevasti toimivat joko toisiaan vastaan, liittoutuneina tai yhteen liittyneinä. Vapaan kilpailun sijaan imperialismissa käytetään suhteita. Yritysjohtajat, suursijoittajat ja merkittävimmät ammattipoliitikot sopivat keskenään suurista linjoista ja finanssiharvainvallan eri ryhmittymät neuvottelevat sopimuksista keskenään. Maailman markkinaosuuksia jaetaan pääosin sopimusteitse. Kuitenkin, imperialismissa on taipumus sotilaallisen voiman käyttöön, ja finanssipääoma pystyy säilyttämään herruutensa vain jatkuvasti kasvattamalla keskusalueiden sotavoimia. Lenin näki finanssiharvainvallan eri ryhmittymien välisen kilpailun suurimpana syynä sotiin, erityisesti raaka-ainelähteistä käytäviin sotiin. ”Herää kysymys, mitä muita keinoja kuin sota voi kapitalismin pohjalta löytyä sen epäsuhteen poistamiseksi, mikä on toisaalta tuotantovoimien kehityksen ja finanssipääoman kasautumisen ja finanssipääoman ’vaikutuspiirien’ jakamisen välillä?” (T22, 265).
Leninin käsityksen mukaan
kapitalismin vallitessa ei ole ajateltavissa muuta perustetta vaikutuspiirien, etujen, siirtomaiden ym. jakamiselle, kuin jakoon osallistuvien voiman, yleistaloudellisen, finanssi-, sotilaallisen ym. voiman huomioiminen. Mutta tämä voima muuttuu näillä jakoon osallistuvilla eri lailla, sillä eri liikkeet, trustit, teollisuusalat ja eri maat eivät voi kehittyä tasasuhtaisesti kapitalismin vallitessa. (T22, 285.)
Finanssipääoma käyttää alueiden valtaukseen taloudellisia ja myös sotilaallisia keinoja. Finanssipääoman loismaisuus helpottaa kovempien keinojen käyttöä ja suurempien riskien ottamista. Kun sijoittajat eivät itse ole suoraan kokemassa tai näkemässä riskinoton tai voimankäytön haittavaikutuksia, on radikaaleja päätöksiä helpompi tehdä. Leninin mukaan tämä on eräs syy imperialismin mukanaan tuomiin entistä vakavampiin ja laajempiin kapitalismin kriiseihin. Kapitalismin keskittyminen ja finanssipääoman hegemonia eivät heikennä järjestelmän eriarvoisuutta, epätasaisuutta ja ristiriitoja maailmantaloudessa, vaan päinvastoin voimistavat niitä. Pääoman keskittyminen ja jättiläismäinen kasvu, sen ”tulviminen yli äyräidensä” – jolloin ylimääräistä pääomaa on vietävä talousalueen ulkopuolelle – ja teknisen kehityksen synnyttämät muutokset talouden eri puolien välillä pakottavat finanssipääoman turvautumaan laajaan kirjoon taloudellisia, poliittisia ja sosiaalisia keinoja. (T22, 202.)
Lenin katsoi että imperialismiin liittyvä kiihtynyt riisto, loismaisuus ja poliittinen taantumus lisäävät vastarintaa järjestelmää kohtaan erityisesti alistetuissa maissa. Vaikka imperialismi ”porvarillistaa” työläisiä ja tuottaa porvarillisia ”työväenpuolueita” kapitalismin keskuksissa, sota-ajan raskaiden olosuhteiden vuoksi Lenin uskoi myös keskusalueiden työväenluokan riistetyimmän osan eli proletariaatin kapinoinnin lisääntyvän. Leninin näkemyksen mukaan ensimmäisen maailmansodan aikainen imperialismi oli myös kuolevaa kapitalismia, joka oli synnyttänyt vallankumouksellisen kriisin, avaten mahdollisuudet proletaarisille vallankumouksille ja uudenlaiselle yhteiskuntajärjestykselle. Kilpailun ja monopolisoitumisen ristiriitaisuus ”valmistelee” kapitalismin romahdusta ja sosialistista vallankumousta. (T22, 185, 272-274, 287; T23, 110-113; T24, 461.)
II Leninin esityksen kritiikkiä
Lenin osallistui pamfleteilla ja lehtikirjoituksilla poliittiseen keskusteluun ja pyrki rakentamaan vallankumouksellista liikehdintää, ei niinkään esittämään systemaattisessa muodossa tutkimustensa tuloksia. Kiihkeän järjestelmällinen tutkimustyyli vaihtuu kiihkeän poleemiseen kirjoitustyyliin. Hänen kirjoitustensa luonne on ensisijaisesti poliittinen ja taktinen.
Polemiikissaan Lenin on tarkka muiden käyttämistä käsitteistä, mutta ei kiinnitä vastaavaa huomiota omiin kirjoituksiinsa. Leninin kirjoitukset imperialismista eivät ole tieteellisiä, vaan poliittisia. Hänen Imperialismi-pamflettiaan on sanottu ”huonoksi kirjaksi, jossa on varsin virheellinen analyysi imperialismin tendensseistä” (Lipietz 1982, 48). Esityksen poliittiset tavoitteet ovat samalla sen voima sekä rajoite. Leninin esityksessä on puutteita, joista osa johtuu hänen valitsemastaan näkökulmasta, osa asian puutteellisesta käsittelystä. Esitystä rajoittaa myös tsaarin sensuuriin varautuminen: kaikkia tarpeellisia aiheita ei voinut käsitellä (T22, 181).
Klassinen Leninin kritiikki on Michael Kidronin (1962) esittämä. Kidron hyväksyy Leninin käsitykset monopolista, mutta katsoo että hänen käsityksensä finanssipääoman koostumuksesta ja sen voiman vahvuudesta ovat olleet virheellisiä jo omana aikanaan. Kidron ei 50 vuotta myöhemmin löydä merkkejä Leninin esittämistä tendensseistä pankkien roolin kasvusta tai pankkipääoman ja teollisuuspääoman yhdistymisestä – ainakin tällaiset piirteet ovat hyvin heikkoja. Missään tapauksessa pankeilla ei ole ylivaltaa yrityksiin nähden. Hilferdingin käsityksiin pohjaten Lenin ylikorostaa pankkien merkitystä ja keskittyy liiaksi Saksan talousjärjestelmän tutkimukseen. Lenin tekee tässä päinvastoin kuin opettaa: hän tekee yleistyksiä paikallisen aineiston pohjalta. Kun Leninin tähtäimessä oli aikakauden yleisten piirteiden erittely, menee lähinnä Saksan käsittelyyn keskittyvä ”pankkien uuden osuuden” erittely ohi maalin. (Vrt. T22, 203-218.)
Kidron ei hyväksy Leninin käsitystä pääoman viennin keskeisyydestä imperialismissa. Pääoma ei todellisuudessa virtaa keskuksista periferioihin, vaan pikemminkin keskusalueiden sisällä. Hän epäilee myös sitä, että pääoma voisi saada suuremman voiton periferioissa tehtävästä työstä. Pääoman viennillä on yhteyttä periferioiden alistamiseen, mutta Leninin tapa liittää kolonialismi pääoman vientiin on Kidronin käsityksen mukaan kyseenalainen. Kidron katsoo että Leninin esittämät tilastotiedot ovat selkeästi ristiriidassa Leninin väitteiden kanssa: tilastojen mukaan pääoman vienti oli erityisesti keskusmaiden välistä. (Vrt. T22, 234.)
Tässä Kidron saattaa katsoa imperialismia liiaksi keskusten suhteena periferioihin, sillä Leninin mukaan imperialismissa aletaan viedä pääomaa myös ”vanhoihin” eikä vain ”uusiin” maihin, eikä pelkästään ylivoittojen saalistamiseksi. Lenininkin mukaan se ”mikä on paikallaan uusiin maihin nähden, on väärin sovellettuna pääoman vientiin yleensä” (Lenin 1980, 126). Lisäksi on tietenkin ymmärrettävä, mikä ero miljoonan punnan sijoituksella on Englannissa tai Intiassa. Tästäkin huolimatta Kidronin huomio on hyvä. Poliittisista syistä Lenin ylikorostaa esityksessään pääoman viennin merkitystä imperialistimaiden ja alistettujen alueiden välisenä riistosuhteena.
Tähän seikkaan kiinnittää huomiota myös Jyrki Käkönen (1986, 74, 81). Väitöskirjassaan Luonnonvarat ja konfliktit muuttuvassa kansainvälisessä järjestelmässä Käkönen pitää Leninin analyysiä suurelta osin onnistuneena ja käyttää sitä keskeisenä osana tutkimuksensa teoreettista ja metodologista pohjaa. Esittämässään kritiikissä hän kuitenkin katsoo Leninin analyysin tason jäävän pitkälti vain imperialististen valtojen sisäisen poliittisen kehityksen erittelyksi (emt., 51). Lenin keskittyi järjestelmän keskuksiin, koska katsoi sieltä löytyvän syyt ensimmäisen maailmansodan syttymiseen. Tästä rajauksesta johtuen kapitalistisen laajentumisen vaikutus periferioissa jää hyvin vähälle huomiolle Leninin tutkimuksessa. Käkönen ei myöskään näe finanssipääoman valtaa niin keskeisenä kuin Lenin (emt. 101). Lisäksi hän havaitsee ristiriidan Leninin esityksen ja Leninin esittämien varsinaisten imperialismin määritelmien välillä. Esityksessään Lenin käsittelee kapitalismin laajentumista imperialismin toiminnallisena sisältönä, mutta ei sisällytä sitä yhteenkään imperialismille antamaansa määritelmään. Leninin määritelmät kiinnittyvät kapitalismin kehityksen yleiseen prosessiin, mutta eivät määrittele imperialismia kansainvälisenä järjestelmänä (emt., 53).
Myös Lindseyn (1982) mukaan Lenin kykenee esittämään eheän teorian monopolisoitumisesta, mutta kokonaisuutena imperialismin analyysi on puutteellinen. Lenin kiinnittää Lindseyn mukaan huomiota lähinnä vain kapitalistien välisiin suhteisiin eikä muuttuneisiin tuotannon yhteiskunnallisiin suhteisiin. Lenin mainitsee Imperialismi-pamfletissaan työnjaon kansainvälisen muutoksen, tuotantotoiminnan siirtymisen maasta toiseen sekä työvoiman joustavuuden ja liikkuvuuden lisääntymisen. Kuitenkin Leninin valinta tutkia aikakauden pääpiirteitä keskittämällä huomio nimenomaan hallitsevaan luokkaan ja muutamiin valtioihin tekee hänen näkökulmansa vaillinaiseksi.
Suurimpana Leninin imperialismianalyysin heikkoutena Lindsey pitää Leninin täyttä hiljaisuutta voiton suhdeluvun laskutendenssistä. Lenin tunsi Marxin teorian (ks. esim. T21, 52), mutta hän ei suoraan liitä sitä kapitalismin kriisiytymiseen. Omassa esityksessään Lenin liittää kriisit sijoittajien irtautumiseen tuotantotoiminnasta, spekulatiiviseen talouteen, raaka-ainelähteistä käytävään kilpailuun ja pääomien ”tulvimiseen” yli rajojen. Marxin teorian voi lukea olevan implisiittisesti läsnä ja näin Leniniä on myös luettu (esim. Mommsen 1982, 48-49). Lenin ei kuitenkaan yhdessäkään imperialismia käsittelevässä kirjoituksessaan puhu suoraan voiton suhdeluvun laskutendenssistä, ja myös laajemmin katsottuna kriisien perustavien syiden erittely on Leninin kirjoituksissa hajanaista – vaikka hän käsitteleekin ”vallankumouksellista kriisiä” kymmenissä kirjoituksissaan.
Koska kapitalismin kriisit avaavat mahdollisuuksia vaihtoehtoisille kehityskuluille, on kriisien analysointi ja kriisiytymisen syiden tutkimus tärkeä osa vasemmiston toimintaa. Voiton suhdeluvun laskutendenssi ei tietenkään ole kaikkien eikä kaikenlaisten kapitalismin kriisien taustalla, mutta Pääoman kolmanteen osaan perustuvan klassisen marxilaisen käsityksen mukaan tämä on hyvin keskeisen kapitalismin kriisiytymisen aiheuttaja. Karl Marx ja Friedrich Engels (sic) liittävät Pääoman kolmannen osan viidennessätoista luvussa ”Lain sisäisten vastakohtaisuuksien kehitys” laskutendenssin lain kapitalismin kriisiytymiseen. Voiton suhdeluvun lasku johtaa kilpailuun tuotantomenetelmien kehittämisestä ja samalla myös keinotteluun, uusiin pääomasijoituksiin, ”seikkailuun” jolla pyritään varmistamaan yleistä keskitasoa suurempi voitto. (Marx 1976, 244-268; ks. myös Lahikainen & Ronkainen 2009, luku 4; Marxin käsikirjoituksen suhteesta Engelsin tekstiin ks. Heinrich 2007, 200-202.)
III Leninistä nykyaikaan – pääoman kasaamislogiikan murros
David Harvey kuvaa, kuinka 1970-luvulla maailmansodan jälkeisen pitkän nousukauden taittuminen johti kasaamislogiikan murrokseen, jolla oli kaksi puolta. Toinen oli tiedon muuttuminen enenevässä määrin tavaraksi, ja toinen puoli liittyi kansainvälisen rahoitusjärjestelmän uudelleenorganisointiin.
Tämä toinen kehityssuunta – joka on ollut huomattavasti tärkeämpi kuin ensimmäinen – oli kansainvälisen rahoitusjärjestelmän täydellinen uudelleenjärjestely ja rahoituksen koordinoinnin kasvava tehokkuus. Tässäkin on nähtävissä kaksinaista liikettä, toisaalta maailmanlaajuisten, vahvojen finanssiyhtymien ja -välittäjätahojen muodostumiseksi, ja toisaalta finanssitoiminnan ja -virtojen kiivas lisääntyminen ja desentralisaatio aivan uudenlaisten rahoitusinstrumenttien ja markkinoiden avulla. Yhdysvalloissa tämä merkitsi 1930-luvulta lähtien tarmokkaasti valvotun rahoitusjärjestelmän sääntelyn purkamista. (Harvey 1990, 160-161.)
Sääntelyä purettiin, koska oli turvattava pääoman kyky lisätä arvoaan, ja tämä taas ei enää onnistunut entiseen tapaan, perinteisen reaalituotannon piirissä. Kun OECD-maiden bruttokansantuotteen kasvu oli vuosina 1960-1968 ollut keskimäärin 5,1 prosenttia, laski se vuosina 1968-1973 alle viiden prosentin, ja vuosina 1973-1979 kasvu romahti 2,6 prosenttiin. 1980-luvulle siirryttäessä näkymät synkkenivät edelleen, ja varsinkin Länsi-Euroopan vanhat kapitalistimaat Saksa, Ranska ja Iso-Britannia painuivat lähelle yhtä prosenttia. Niinpä pääoma pyrki enenevässä määrin kiertämään tuotto-odotuksiltaan ongelmallisen reaalituotannon piirin, ja tekemään yhä enemmän rahaa suoraan pelkästä rahasta, siis keinottelulla.
Harvey pitää erilaisten arvopapereiden huomattavaa lisääntymistä tärkeimpänä piirteenä 1970-luvulla alkaneessa suuntauksessa reaalituotannosta keinotteluun.
Nykyisessä vaiheessa tärkeää ei ole niinkään vallan keskittyminen rahoituslaitoksiin, vaan uusien rahoitusinstrumenttien ja markkinoiden räjähdysmäinen kasvu, joka samalla on yhdistynyt entistä hienostuneempaan rahoituskoordinaatioon maailmanlaajuisesti. […] Olen taipuvainen ajattelemaan, että tuotannossa, työmarkkinoilla ja kulutuksessa saavutetut joustavuudet ovat enemmänkin lopputulos kapitalismin pyrkimyksestä löytää ratkaisu kriisitendensseilleen kuin toisin päin. Tästä seuraisi se, että rahoitusjärjestelmä on saavuttanut kapitalismin historiassa ennennäkemättömän itsenäisyyden reaalituotannosta, ja on viemässä kapitalismia ennennäkemättömien finanssisektorin vaarojen tielle. (Harvey 1990, 194.)
Lähes 20 vuotta sitten kirjoittaneen Harveyn näkemykset ovat viime aikoina saaneet huomattavaa lisäpainoa, kun pörssikupla on puhjennut jo kaksi kertaa kymmenen vuoden sisään. Näistä vuonna 2008 puhjennut kriisi on johtanut sodanjälkeisen historian vakavimpaan talouslamaan. Tästä huolimatta Wall Streetillä suunnitellaan jo vastaavanlaista keinotteluhanketta, tällä kertaa henkivakuutuksilla. (Anderson 2009.)
Porvarillisessa talousjournalismissa oletetaan yleisesti, että kasvu on kapitalistisen talouden normaali olotila. Oletus näkyy siitä, että paikallaan polkevalle taloudelle ei haeta selitystä järjestelmästä itsestään, vaan yleisen tehottomuuden tai kaupan esteiden tapaisista ”häiriötekijöistä”, jotka puhdistamalla sinänsä hyvä järjestelmä saataisiin taas kuntoon. Tätä vastaan Paul Sweezy ja Paul Baran esittivät alun perin vuonna 1966 ilmestyneessä kirjassaan Monopolipääoma teesin, että kasvu ei suinkaan ole kapitalismin normaali olotila, vaan päin vastoin poikkeus; normaalisti kapitalismi pyrkiikin kehittymään kohti pysähdystilaa, stagnaatiota.
John Bellamy Foster ja Fred Magdoff valottavat syitä, joiden vuoksi kasvava liikapääoma ei enää löydä tuottavia sijoituskohteita. Syyt liittyvät (1) talouksien kypsymiseen, kun perusteollisuutta ei enää tarvitse rakentaa alusta alkaen, vaan pelkkä uusintaminen riittää; (2) pitkiin kausiin, jolloin ei ole saatavilla uusia, talouden luonnetta uudistavia teknologioita; (3) tuloerojen kasvu, joka rajoittaa yhteiskunnan alempien kerrosten ostovoimaa; (4) talouden monopolisoituminen, mikä heikentää hintakilpailua.
1970-luvulla alkaneen hiljaisen alamäen seurauksena liikapääoma on harhaillut vuosikymmeniä ilman päämäärää. Vuosien 1986 ja 2006 välillä ainoastaan yhtenä vuotena – vuonna 2000, juuri ennen pörssiromahdusta – yksityisten, muuhun kuin asuinrakennuksiin tehtyjen kiinteiden sijoitusten osuus bruttokansantuotteesta ylsi yhtä korkealle kuin vuosien 1960-79 keskiarvo (4,2 prosenttia). Kyvyttömyys investointeihin ei selvästikään riipu kohteita etsivän ylijäämän puutteesta. Yksi merkki tästä on se, että suuryhtiöt istuvat yli 600 miljardia dollaria korkean rahavuoren päällä, joka on kasautunut säästöinä samaan aikaan, kun sijoitusten kansantuoteosuus on pudonnut tuottavien kohteiden puutteessa. Vaikeaa tilannetta on estänyt muuttumasta huonommaksi parin viime vuosikymmenen aikana [..] huikeasti kasvanut finanssitoiminta. (Foster & Magdoff 2009, 104.)
Stagnaatio ja valtava finanssikeinottelu ilmaantuivat symbioottisesti samasta taloudellisesta umpikujasta. Tällä symbioosilla oli kolme olennaista puolta: (1) Reaalitalouden stagnaatio merkitsi, että kapitalistit olivat entistä riippuvaisempia rahoitussektorin kasvusta säilyttääkseen rahapääomansa ja kasvattaakseen sitä. (2) Kapitalistisen talouden finanssiylärakenne ei kyennyt laajentumaan kokonaan erillään alapuolellaan sijaitsevasta tuottavasta taloudesta, minkä vuoksi keinottelukuplien puhkeamisesta muodostui kasvava ongelma. (3) Finansoituminen, eteni se miten pitkälle hyvänsä, ei voinut koskaan päästä ylitse stagnaatiosta, joka sijaitsi reaalituotannossa.
Kapitalistisen valtion rooli muuttui vastatakseen finansoitumisen vaatimuksia. Valtion osa viimekätisenä lainanantajana, jonka tulee turvata lyhytaikainen likviditeetti tarvittaessa, liitettiin kiinteäksi osaksi järjestelmää. Vuoden 1987 pörssiromahduksen jälkeen Yhdysvaltain liittovaltion pankki Fed otti avoimesti käyttöön ’too big to fail’ -periaatteen, joka koski koko osakemarkkinaa. (Emt., 83-84.)
Todellisilla hyödykkeillä keinottelun lisäksi keinottelu on alkanut keinotella myös itsellään. Sen sijaan, että keinottelua harjoitettaisiin perinteiseen tyyliin yrittämällä ennustaa maataloustuotteiden, mineraalien tai energian tulevaa hintaa, yli 90 prosenttia keinottelusta tapahtuu veikkaamalla toisten finanssituotteiden tulevia hintoja. (Emt., 57.) Vaikka kuplat ovat poksahdelleet jo useita kertoja, ei tämä ole hidastanut finansoitumista muuten kuin hetkittäisesti, vaan vuodesta 2001 lähtien luottojohdannaisten kauppa on kasvanut yli 100 prosenttia vuodessa. (Emt., 84.)
Kun vuonna 1960 rahoitussektorin voittojen osuus kaikista kotimaisista voitoista Yhdysvalloissa oli 15 prosenttia, vuonna 2005 niiden osuus oli kiivennyt jo 50 prosenttiin kotimaisista voitoista. Samanaikaisesti tehdastuotannon osuus, joka aikoinaan oli 50 prosenttia kotimaisista voitoista, on painunut 15 prosenttiin. Yllättäen tämä siirtymä sai lähinnä lisävauhtia vuoden 2000 finanssikuplan puhkeamisesta. (Emt., 54.)
Nykyinen kriisi onkin parhaiten nähtävissä finansoituneen kapitalismin kriisinä, eikä esimerkiksi valvomattoman finanssipääoman vahingollisena vaikutuksena muuten terveeseen talouteen.
IV Pankit ja finanssipääoma nykykapitalismissa
Costas Lapavitsas (2009, 124) näkee 1970-luvulla alkaneiden ongelmien tuloksena syntyneen Leninin ajoista selvästi poikkeavaa finanssikapitalismia, jonka syntyä on osaltaan helpottanut tietojenkäsittelyn ja kommunikaatioteknologian valtava kehitys. Taustalla olleita rakenteellisia tekijöitä on hänen mukaansa ollut kolme: tuottavuuden kasvun ongelmat 1990-luvun puoliväliin asti, työvoiman intensiivisempi käyttö mm. palkattomien ylitöiden ja vapaa-ajan anastuksen muodossa sekä perinteisen teollisuustuotannon kasvu vanhojen kapitalistimaiden ulkopuolella. Viimeksi mainittu seikka on hänen mukaansa aiheuttanut finanssisektorin tarpeisiin keskittyvän toiminnan kasvua vanhoissa kapitalistimaissa. Suomessakin rahoitus-, vakuutus- ja yrityspalvelusektori on uusien työpaikkojen määrällä mitaten kasvanut vuodesta 1990 vuoteen 2007 suhteellisesti eniten (73%) ja absoluuttisesti toiseksi eniten (99 000 työpaikkaa); vain julkiset ja muut palvelut ovat kasvaneet absoluuttisesti enemmän (134 000 työpaikkaa). (Tilastokeskus 2009a).
Finansoituminen on ymmärrettävä tätä taustaa vasten, jossa vaatimaton kasvu, työelämän muutos ja tuotantokapasiteetin globaali painopisteen muutos yhdistyvät. 1970-luvun lopun jälkeen kasaaminen reaalituotannossa on ollut hidasta, mutta finanssisektori on kasvanut huomattavasti, jos mittapuuna käytetään syntyneiden työpaikkojen tai voittojen määrää, tai instituutioiden ja markkinoiden kokoa. (Lapavitsas 2009, 126.)
Parissa kymmenessä vuodessa pankkien perinteisistä korkotuloista saama voitto-osuus on pienentynyt, ja tilalle on tullut merkittävä määrä mm. palkkioita ja muita finanssivälitykseen liittyviä tulonlähteitä. Trendi on ollut selvä Yhdysvalloissa, joissa pankkilainojen osuus yritysten veloista on laskenut 1970-luvun alun noin 20 prosentista vuoden 2007 noin seitsemään prosenttiin. Pankkikeskeisissä maissa kuten Saksassa ja Japanissa pankkilainojen osuus on edelleen huomattava, 30-40 prosenttia, mutta laskua on molemmissa tapahtunut 15 vuodessa 10 prosenttiyksikköä. (Emt., 127.) Yhdysvalloissa pankkien saamien muiden kuin perinteisten korkotulojen osuus on kohonnut vuoden 1980 neljänneksestä peräti 40 prosenttiin vuonna 2007. Länsi-Euroopassa nousu on ollut kutakuinkin samaa luokkaa. (Dos Santos 2009, 184.)
Pankit eivät siis enää elä yhtä paljon vain tuotantopääoman riistämästä lisäarvosta, vaan ovat siirtyneet enenevässä määrin tekemään rahaa suoraan yksittäisten ihmisten käytettävissä olevista tuloista. Keinoina ovat olleet etenkin asunto- ja kulutusluotot, ja niille onkin ollut kysyntää: samalla kun yhdysvaltalaisten reaalipalkat ovat polkeneet paikallaan yli 30 vuotta (Foster & Magdoff, 28), olivat henkilökohtaiset säästöt vuonna 2007 laskeneet ällistyttävän alas, vain 0,4 prosenttiin käytettävissä olevista tuloista. Asunto- ja kulutusluottojen osuus yhdysvaltalaisten pankkien lainanannosta on kohonnut 1970-luvun alun vähän yli 30 prosentista noin 50 prosenttiin vuonna 2006. (Lapavitsas 2009, 128.) Suuntaus on selvä myös Japanissa ja Saksassa, vaikkakaan ei yhtä voimakas.
Ennen kaatumistaan finanssikriisin pyörteisiin Citigroupin ja Bank of American yksityisille ihmisille myöntämät lainat olivat 78 ja 76 prosenttia kaikista niiden myöntämistä lainoista. Citigroup ja Bank of America olivat Dos Santosin tutkimasta yhdeksästä maailman johtavasta pankista räikeimmät tapaukset, mutta muillakin pankeilla yksityishenkilöiden lainojen osuudet kaikista lainoista olivat nekin 20-44 prosenttia, ja voitto-osuudet vielä tätäkin suurempia. Yksityishenkilöiden asunto- ja kulutusluotoista saadut tulot olivat esimerkiksi HSBC-pankin osalta noin 50 prosenttia suuremmat verrattuna pankin kaupalliselta tai sijoituspankkisektorilta saamiin tuloihin. (Dos Santos 2009, 190-191.)
Sääntelyn purkamisen jälkeen 1990-luvulla liikepankit ovat ottaneet hoitaakseen myös sijoituspankeille ominaisia tehtäviä. Pankkityyppien olennainen ero oli liikepankeille asetetut suuremmat vakavaraisuusvelvoitteet, mutta vuonna 1999 Yhdysvalloissa kumottu Glass-Steagal Act poisti esteet, jotka olivat säädelleet pankkitoimintaa 1930-luvulta lähtien. 2000-luvun taitteessa muotoutunut maailmanlaajuista pankkitoimintaa säätelevä Basel II -sopimus höllensi vakavaraisuusvaatimuksia edelleen maailmanlaajuisesti, ja tosiasiallisesti edisti luottojen paketointia arvopapereiksi.
Liikepankkien perinteiset, vuosikymmenten mittaiset asuntoluotot ja toisaalta sijoituspankkimaisen toiminnan vaatima nopea likviditeetti ajautuivat ristiriitaan, mitä pankit koettivat ratkaista paketoimalla pitkäaikaisia luottoja nopeasti realisoitaviksi arvopapereiksi ja myymällä niitä sijoitustuotteina. Luotoista saatavan koron ohella pankit alkoivat näin myös toimia rahoitusmarkkinoiden välittäjänä.
Lapavitsasin mukaan koronkiskoja (rentier) ilmestyy näyttämölle uudelleen, mutta uudessa asemassa. ”Nykyaikaisiksi koronkiskojiksi kutsuttavien henkilöiden tulot eivät johdu pelkästään lainattavissa olevan pääoman omistuksesta. Esimerkiksi riskirahastojen hoitajat saavat tulonsa tavallisesti palvelumaksuista, palkkioista ja vuosittaisista prosenttiosuuksista. Nämä tulot ovat peräisin keinottelusta muiden omistamalla rahalla.” (Lapavitsas 2009, 142.) Tällaisten instituutioiden liepeillä pyörivät kirjanpitäjät, juristit ym. pääsevät myös osallisiksi tästä apajasta. Vanhan maailman koronkiskojasta ja kuponginleikkaajasta uuden erottaa se, että suora suhde tuotantopääomaan on katkennut.
Kyky saada koronomaista tuloa finanssioperaatioiden avulla on rahoitussektorin muutoksen sivutuote ja seuraus, ei tätä muutosta ajava voima. Finanssisektorin nousulla on perustansa järjestelmän toimintaperiaatteessa, ja sen seuraukset ovat paljon monimutkaisempia kuin se, että koronkiskojat vain kuristaisivat tuottavaa pääomaa. (Emt., 143.)
Lapavitsasin mukaan finansoituminen on muuttanut imperialismia monilta osin siten, että Leninin finanssipääoman kritiikki ei pysty siihen tarttumaan. Pankkikeskeisten järjestelmien sijaan maailmantaloudessa on liikuttu erityisesti Yhdysvaltojen mallin mukaisen markkinavetoisen järjestelmän suuntaan. Finansoituminen on finanssisektorin kasvavaa itsenäisyyttä. Valtioiden osuus talouden säätelijöinä ja finansoitumisen nousun mahdollistajina on paljon monipuolisempi ja monimutkaisempi kuin vain toimiminen sotakoneistona raaka-ainelähteiden valtauksessa tai yhtenä osatekijänä pankkien, suuryritysten ja ammattipoliitikoiden muodostamassa ”personaaliunionissa”. Myös koko kansainvälinen valuuttajärjestelmä on mullistunut ja Leninin aikojen maailmanvaluuttana toiminut kulta on saanut väistyä asemastaan dollarin tieltä, paisuttaen periferioiden riippuvuussuhdetta Yhdysvaltoihin. (Emt., 144-146.)
Myös dos Santosilta on löydettävissä Leninin epäsuoraa arvostelua sikäli, että hän arvostelee Leninillä merkittävänä lähteenä olleen Rudolf Hilferdingin finanssikapitalismiteoriaa. Dos Santosin mukaan Hilferding tosin esittää edelleen parhaan marxilaisen kokonaisteorian pääomamarkkinoista, mutta huomauttaa, että nykykapitalismia ei kuitenkaan luonnehdi pankki- ja teollisuuspääoman yhteensulautuminen. Rahamarkkinoihin liittyvän välittäjätoiminnan kasvava merkitys asettaa huomattavia analyyttisia haasteita marxilaiselle poliittiselle taloustieteelle, joita Hilferdingin esitys ei kykene selvittämään. ”Yksinkertaistaen voisi sanoa, että jos yhtiöt voisivat kerätä pääomaa suoraan markkinoilta markkinakorolla, niillä ei olisi mitään tarvetta turvautua sijoituspankkien hintaviin palveluihin.” (Dos Santos 2009, 203.)
V Johtopäätöksiä
Vaikka monet analyysit ovat keskittyneet käsillä olevan talouskriisin finanssipuoleen, sen ongelmiin ja ”ylilyönteihin”, on talouden finanssi- ja teollisuussektoreiden välillä kaikesta huolimatta sitkeä napanuora. Yhdysvalloissa puhjenneen asuntoluottokuplan seurauksena Suomenkin teollisuuden käyttöaste oli heinäkuussa pudonnut 60 prosenttiin (Tilastokeskus 2009b), samalla kun työttömien työnhakijoiden määrä on kesän aikana kohonnut miltei 300 000:een (Työ- ja elinkeinoministeriö 2009). Porvarilliset taloustieteilijät ja maiden hallitukset ovat esittäneet kapitalismin nykyisen kriisin syiksi toimivan säätelyn tai finanssijärjestelmän läpinäkyvyyden puutetta. Kriisin taustalla ovat kuitenkin rakenteelliset tekijät, ennen muuta pääoman virtaaminen keinotteluun, koska reaalitaloudesta ei löydy tuottavia sijoituskohteita. (Laine 2009.)
Vuodesta 1973 nykypäivään on talouden toiminta Yhdysvalloissa, Länsi-Euroopassa ja Japanissa taantunut kaikilla makrotaloudellisilla mittareilla arvioituna, vuosikymmen toisensa jälkeen (lukuun ottamatta 1990-luvun jälkipuoliskoa). On yhtä paljastavaa, että samanaikaisesti maailmanlaajuiset pääomasijoitukset ovat Kiinaa lukuun ottamatta jatkuvasti heikentyneet, jopa Itä-Aasian äskettäin teollistuneet valtiot mukaan lukien. [..] Johtopäätös on kaikesta puheesta huolimatta, että viimeisin taloudellinen nousu-laskukausi, joka alkoi maaliskuussa 2001 ja päättyi joulukuussa 2007, on ollut sodanjälkeisen historian heikoin Yhdysvalloissa, Länsi-Euroopassa ja Japanissa, huolimatta hallitusten tarjoamista jättimäisistä elvytyspaketeista. (Brenner 2009, 6.)
Viestintäteknologian ja liikenneyhteyksien kehitys on ollut eräs ehto nykyisen kaltaiselle finanssikapitalismille. Tuotteiden kuljetus vie edelleen paljon aikaa, mutta sekin on rahtilentokoneiden ja muiden entistä parempien liikenneyhteyksien ansiosta huomattavasti nopeampaa kuin aiemmin. Lentoyhteydet ja Internet yhdistävät tilaa ja valtaa uudella tavalla ja lyhentävät etäisyyksiä niin tilallisesti kuin ajallisesti. On entistä helpompi hajauttaa tuotantoa alihankkijaverkostoihin ja kilpailuttaa työvoimaa kansainvälisemmin ja nopeammalla sykkeellä.
Finanssisektorin kasvu ja informaatioteknologioiden kehitys ei kuitenkaan ole johtanut siihen usein liitettyyn desentralisaatio- ja hajautumissuuntaukseen. Päinvastoin, maailmanlaajuiset pääomanliikkeet ovat toisen maailmansodan jälkeen keskittyneet lähinnä johtavien kapitalistimaiden väliseksi liikenteeksi, jopa suuremmassa määrin kuin muutamia vuosikymmeniä sitten. Vuosien 1980 ja 2005 välillä rikkaiden maiden osuus kansainvälisistä suorista sijoituksista (FDI) nousi 56 prosentista vuonna 1980 peräti 70 prosenttiin vuonna 2006. Vuosituhannen vaihteessa puhjenneen IT-kuplan ollessa suurimmillaan 80 prosenttia kansainvälisistä suorista sijoituksista tapahtui rikkaiden maiden välillä, ja vuonna 2005 pelkästään Iso-Britannia yksin vastaanotti maailman FDI:stä 18 prosenttia. (Doogan 2009, 69.) Dunn vahvistaa tämän kuvan, sillä huolimatta paikoin merkittävästäkin finanssivirrasta veroparatiiseihin, 1900-luvun parin viimeisen vuosikymmenen aikana ”suuntaus, sikäli kun sellaista oli havaittavissa, oli lähinnä finanssioperaatioiden keskittyminen alan perinteisiin keskuksiin”, New Yorkiin, Lontooseen ja Tokioon. (Dunn 2004, 164.)
Vaikka nykykapitalismi on selvästi erilaista kuin vaikkapa ennen toista maailmansotaa, ei mielestämme ole perusteltua nähdä 1970-luvun jälkeisessä kehityksessä paradigmaattista muutosta. Lisäarvon tuotanto on edelleen taloudellisen toiminnan perusmotiivi, jonka edellytysten kriisiytyessä tuotantolaitokset pysähtyvät, vaikka työvoima, raaka-aineet ja tarve työn tuotteille ei ole kadonnut mihinkään. Mutta jos järjestelmän toimintaperiaate ei olekaan ratkaisevasti muuttunut, niin työväenliikkeen ja vasemmiston on. Länsimaisen vasemmiston pitkä marssi kapitalistisen talouden vastuunkantajana jatkuu yhä, ja sosiaalidemokratian ohella siihen ovat pitkälti liittyneet myös aiemmin siitä vasemmalla olleet voimat. Jos jossakin tarvitaan paradigmaattista muutosta, niin tässä, ja mielestämme leniniläinen politiikan tekemisen tyyli tarjoaa hyvän lähtökohdan esimerkiksi työnantajalähtöisen elvytyskonsensuksen murtamiseksi (tyylin hahmottelusta ks. Salo 2009).
Vuoden 1914 katastrofiin, kapitalismin ja vasemmiston kriisiin ja sen esiin nostamiin kysymyksiin Lenin vastasi imperialismin kehityspiirteiden ja sisäisten ristiriitojen erittelyllä. Kapitalismin monopolisoitumistendenssi on Leninin imperialismianalyysin vakuuttavin osa. Lenin oli lukenut Pääomansa ja pystyi Marxin analyysin kautta tarkastelemaan muuttunutta kapitalismia. Lenin tutkii kapitalismia maailmanjärjestelmänä, mutta ei totaliteettina, kiinnittäen huomiota myös eri alueiden ja kansakuntien välisiin suhteisiin. Hänen analyysinsä onnistuu paikantamaan 1900-luvun alun uuden kapitalismin hallitsevan ”valtakeskuksen”, finanssipääoman. Tutkimuksessaan Lenin ei kiinnitä huomiotaan ainoastaan kapitalismin kehityksen taloudellisiin piirteisiin, vaan myös poliittisiin ja ideologisiin ulottuvuuksiin, mikä on laskettava Leninin tarkastelutavan rikkaudeksi. Leninin esityksen suurimmat puutteet ovat sen rikkonaisuus ja muutaman taloudellisesti johtavan maan erityispiirteiden epäjohdonmukainen painottaminen. Erityisesti pankkien vallan korostaminen näyttäytyy nykyisen tiedon valossa virheellisenä. Vallankumouksellisen työväenliikkeen poliittisiin päämääriin analyysi oli riittävä, mutta esityksen teoreettiselle kantavuudelle olisi ollut eduksi jos Lenin olisi tutkinut kapitalismin kriisiytymisen syitä tarkemmin.
Nykykapitalismin tarkasteluun Leninin ensimmäisen maailmansodan aikainen esitys ei ole siirrettävissä – ei edes ”täydennettynä” tai ”päivitettynä”. On hyvä muistaa, että Imperialismi oli loppujen lopuksi vain ajankohtaisen tilanteen tarpeisiin kirjoitettu reilu satasivuinen pamfletti, vaikka se poliittisista syistä on usein saanut huomattavasti suuremman painoarvon. Nykyisessä kapitalismissa on tietenkin myös samoja piirteitä kuin Leninin tarkastelemana aikana ja Leninin kirjoituksissa voikin tietyissä piirteissä nähdä hahmottuvan tutunoloista maailmaa. Esityksen tieteelliset puutteet eivät tietenkään tarkoita, etteikö Leninin analyysi olisi kyennyt tavoittamaan joitain perustavia piirteitä kapitalismista. Puutteet eivät myöskään vähennä esityksen vaikuttavuutta omassa konjunktuurissaan.
Leninin käsitys imperialismista on ollut pohjana – tai ainakin tärkeänä viittauksena tai taustavaikuttajana – useimpien kapitalismia maailmanjärjestelmänä kuvanneen kirjoituksissa. Tutustuminen Leninin ajatuksiin on hyödyksi osana teoreettis-käsitteellistä pohjaa, jonka kautta ryhdytään tutkimaan nykypäivän kapitalistista järjestelmää. Vanhoille käsityksille on tehtävä Aufhebung, niiden purkaminen sekä kumoaminen ylittäen, samalla säilyttäen kaikki mikä on hyödyllistä ja toimivaa.
Parasta, mitä Lenin voi antaa nykyajalle, on hänen tutkimusmetodinsa. Suuren historiallisen ja tilastollisen aineiston kautta Lenin tutki talouden ja politiikan kehitystä, pyrkien hahmottamaan vallitsevan aikakauden keskeisimmät piirteet. Tilastotietoja yhdistellen ja aikalinjoja laatien hän hahmotteli kapitalismin materiaalisen todellisuuden yleisiä piirteitä, joita täydensi maa- ja yrityskohtaisella tarkastelulla sekä erittelemällä taloudellisia ja poliittisia voimasuhteita. Lenin pyrki löytämään tilastollisia ”tiivistyksiä” joiden kautta voi hahmottaa suuria kokonaisuuksia – kapitalismin kehityksen eräänä ilmauksena hän tutki esimerkiksi rautatieverkostoja. Tämänkaltainen materiaalisen todellisuuden tarkastelu ei tietenkään riittävä ehto toimivien johtopäätösten tekemiseksi, mutta strategista tilanneanalyysiä tehtäessä materiaalisen(kin) toimintaympäristön tuntemus on välttämätöntä.
Materiaalisen todellisuuden tutkimus ja huomioonottaminen ei sulje pois samanaikaista ideologisten prosessien diskursiivisen todellisuuden (joka ihmisten kokemusten kautta on yhtä vaikuttavaa kuin materiaalinenkin todellisuus) tutkimusta ja huomioonottamista. Leninin (T21, 204-205) mukaan objektiivisiin olosuhteisiin on vielä yhdistyttävä subjektiivinen tekijä – riittävän voimakas joukkotoiminta, ”joka on kyllin voimakas murskaamaan (tai murtamaan) vanhan hallituksen”. Kriisikausinakaan hallitukset eivät kaadu, ellei niitä kaadeta. Kuten David Harvey (2009) on kiteyttänyt, ”[f]inanssipääoma saattaa selvitä tästä kriisistä, mutta se riippuu siitä, missä määrin ihmiset nousevat vastustamaan sitä mitä nyt tapahtuu, ja siitä missä määrin löytyy todellista yritystä järjestellä uudelleen talouden toimintaa.”
Lähteet
Agh, Attila. 1980. Labyrinth in the Mode of Production Controversy. Studies on Developing Countries No. 10. Budapest: Institute for World Economy of the Hungarian Academy of Sciences.
Anderson, Jenny. 2009. Wall Street Pursues Profit in Bundles of Life Insurance. The New York Times 5.9.2009. Saatavilla osoitteessa http://www.nytimes.com/2009/09/06/business/06insurance.html?_r=2&pagewanted=1. Haettu 17.9.2009.
Avinieri, Shlomo. 1969. Karl Marx on Colonialism & Modernization. New York: Anchor Books.
Baran, Paul & Sweezy, Paul. 1971. Monopolipääoma. Helsinki: Tammi.
Brenner, Robert. 2009. The Origins of the Financial Crisis. 18.4.2009. Saatavilla osoitteessa
Doogan, Kevin. 2009. New Capitalism? The Transformation of Work. Cambridge: Polity Press.
dos Santos, Paulo L. 2009. On the Content of Banking in Contemporary Capitalism. Historical Materialism 17:2, 180-213.
Dunn, Bill. 2004. Global Restructuring and the Power of Labour. Hampshire: Palgrave Macmillan.
Foster, John Bellamy & Fred Magdoff. 2009. The Great Financial Crisis. Causes and Consequences. New York: Monthly Review Press.
Harvey, David. 1990. The Condition of Postmodernity. An Enquiry into the Origins of Cultural Change. Cambridge, MA: Blackwell Publishers.
Harvey, David. 2009. Their Crisis, Our Challenge. (Haastattelu.) Red Pepper 15 March 2009. Saatavilla osoitteessa http://www.redpepper.org.uk/Their-crisis-our-challenge. Haettu 4.10.2009
Heinrich, Micheal. 2007. Das Kapital. Kritik der politischen Ökonomie, Dritter Band. (Katsaus.) Historical Materialism 15:4, 167-210.
Kidron, Michael. 1962. Imperialism – Highest State But One. International Socialism 9, Summer 1962. Saatavilla osoitteessa http://www.marxists.de/theory/kidron/imperial.htm. Haettu 6.10.2009.
Käkönen, Jyrki. 1986. Luonnonvarat ja konfliktit muuttuvassa kansainvälisessä järjestelmässä. Helsinki: Tutkijaliitto.
Lahikainen, Lauri & Antti Ronkainen. 2009. Marx, kriisi ja kamppailu: Marxilaisten kriisiteorioiden hahmottelua. Julkaistu tässä numerossa. http://www.megafoni.org/index.php/julkaisut/3/111-marx-kriisi-ja-kamppailu-marxilaisten-kriisiteorioiden-hahmottelua.
Laine, Joonas. 2009. Talouskriisissä on kyse reaalitalouden ongelmista. Sosialismi.net 5.6.2009. Saatavilla osoitteessa
Lapavitsas, Costas. 2009. Financialised Capitalism: Crisis and Financial Expropriation. Historical Materialism 17:2, 114-148.
Lenin, V. I. 1953-1970. Teokset. 45 osaa. Petroskoi: Karjalais-suomalaisen snt:n valtion kustannusliike, Petroskoi: Karjalan asnt:n valtion kustannusliike, Moskova: Vieraskielisen kirjallisuuden kustannusliike, Moskova-petroskoi: Edistys. (Siteraattu: T.)
- Vieraan lipun alla. Osa 21, 121-144.
- II Internationalen vararikko. Osa 21, 195-250
- Sosialistinen vallankumous ja kansakuntien itsemääräämisoikeus. Osa 22, 135-149.
- Imperialismi kapitalismin korkeimpana vaiheena. Osa 22, 179-294.
- Imperialismi ja sosialistisen liikkeen hajaannus. Osa 23, 100-115.
- Puolueen ohjelman tarkistusaineistoa. Osa 24, 451-475.
- Selostus työtätekevien kasakkojen 1. yleisvenäläisessä edustajakokouksessa 1.3.1920. Osa 30, 368-388.
Lenin V.I. 1980. Kirjasesta ”Puolueen ohjelman tarkistamisesta”. Valikoimassa V. I. Lenin. Imperialismista ja imperialisteista. Moskova: Progress, 123-129.
Lindsey, Charles W. 1982. Lenin’s Theory of Imperialism. Review of Radical Political Economics, 1982; 14, 1-8.
Lipietz, Alain. 1982. Marx or Rostow? New Left Review I/132, March-April 1982, 48-58.
Massey, Doreen. 2008. Kuinka globaalistuminen kuvitellaan: aika-tilan valtageometriat. Teoksessa Doreen Massey, Samanaikainen tila. Tampere: Vastapaino, 104-126.
Marx, Karl. 1974. Pääoma. Kansantaloustieteen arvostelua. 1. osa. Pääoman tuotantoprosessi. Moskova: Edistys.
Marx, Karl. 1976. Pääoma. Kansantaloustieteen arvostelua. 3. osa. Kapitalistisen tuotannon kokonaisprosessi. Moskova: Edistys.
Mommsen, Wolfgang J. 1982. Theories of Imperialism. Kääntänyt saksasta P. S. Falla. Chicago: University Of Chicago Press.
Proyect, Louis. 2006. Did Karl Marx endorse imperialism? (10.5.2006.) http://louisproyect.wordpress.com/2006/05/10/did-karl-marx-endorse-imperialism/
Salo, Miika. 2009. Lenin kolmen pisteen kehällä. Sosialismi.net 22.9.2009. Saatavilla osoitteessa http://sosialismi.net/blog/2009/09/22/lenin-kolmen-pisteen-kehalla/
Tilastokeskus 2009a. Työmarkkinat. (6.4.2009.) http://www.tilastokeskus.fi/tup/suoluk/suoluk_tyoelama.html
Tilastokeskus. 2009b. Teollisuustuotanto väheni heinäkuussa 24,0 prosenttia vuoden takaisesta. (10.9.2009.) http://www.stat.fi/til/ttvi/2009/07/ttvi_2009_07_2009-09-10_tie_001.html
Työ- ja elinkeinoministeriö. 2009. Työttömät työnhakijat (20.10.2009). Saatavilla osoitteessa http://www.tem.fi/files/24863/tyottomat_201009.pdf
Tapani Rytöhonka: Maammesarja
-
Tuoreinta Maammesarjassa:
1 comment
[…] esitys ja kritiikki sisältyy verkkolehti Megafonin numerossa 3/09 ilmestyneeseen artikkeliin Finansoituminen ja Leninin finanssipääoman kritiikki. Tweet Avainsanat: ensimmäinen maailmansota, imperialismi, kapitalismi, Nikolai Buharin, […]
Leave a Comment