Fordismin kriisistä globaaliin talouskriisiin
Joel Kaitila
Artikkeli tarkastelee kapitalismin kehitystä fordismista ja sen kriisistä postfordismiin sekä meneillään olevaan kapitalismin globaaliin kriisiin. Analyysin kohteina ovat amerikkalaisen fordismin kriisi, luokkateoria ja postfordistisen kapitalismin suhde nykyiseen kriisiin sekä muutoksiin globaalissa luokkakompositiossa. Tarkastelu sidotaan yhtäältä regulaatiokoulukunnan käsitteistöön ja toisaalta analyysiin, joka käsitteellistää luokkasuhteet kapitalismin liikevoimana. Kapitalismin kehitys- ja kriisitendenssejä analysoidaan suhteessa työväenluokan kompositiossa tapahtuneisiin muutoksiin ja luokkakomposition sisällä vaikuttaviin subjektiivisuuksiin. Artikkeli kyseenalaistaa ajatuksen kapitalismin objektiivisista tai rakenteellisista liikelaeista, tai artikuloi niiden ”kaksinaisluonteen”. Kapitalismin historiallisia kehityslinjoja tarkastellaan tässä luokkakomposition kehitystä ja pääomien kasautumista välityksellisesti ilmenevien subjektiivisuuksien aikaansaamina tendensseinä, ei omalakisina ja subjektittomina prosesseina.
1. Ongelmakentän hahmottelua1
Näyttäisi yleisesti vallitsevan käsitys, että 1970-luvulle asti kapitalismi oli enemmän tai vähemmän analysoitavissa marxilaisen käsitteistön avulla. Toisaalta on esitetty, että olemme astuneet uudenlaiseen postfordistiseen kasautumisen järjestykseen, jota Marxin ja fordismin analyytikkojen teoretisoimat ristiriidat eivät välittömästi piinaa. Ikään kuin pääomien kasautumiskriisien ja luokkataistelujen kaltaiset ristiriidat piinaisivat 2000-luvun kapitalismia lähtemättömästi eri tavoin kuin kapitalismia ennen 1970-luvun loppua. Näkemys implikoi ajatuksen siitä, että kapitalismin marxilainen jäsentäminen on käynyt entistäkin ongelmallisemmaksi.
Hahmottelen tässä artikkelissa Marxille ja luokkakäsitteistölle rakentuvaa tapaa jäsentää kapitalismin kehitystä ”fordismin kriisistä nykyiseen talouskriisiin”. Hyödynnän luokkakomposition teoriaa ja regulaatiokoulukunnan käsitteistöä. En referoi käsitteitä, vaan laitan ne töihin ja törmäytän niitä yhteen. Tarvitaan luokkataistelunäkökulma kapitalismin viimeaikaiseen kehitykseen. Suurpiirteinenkin kokonaisananalyysi on tehtävä luokkakomposition käsitteen avulla, siis ali ja ohi ”fordismin” ja ”postfordismin” kaltaisten kapitalismia periodisoivien ja spatialisoivien jäsennysten. Tarvitaan lyhyesti sanottuna teoria globaalista sekamuotoisesta kasautumisregiimistä, joka ymmärtää katkosten lisäksi paremmin kapitalismiin sisältyviä jatkuvuuksia.
Marxilaisen ekonomiakritiikin käsitteet voivat ylipäänsä olla elossa vain jos niiden kautta asetetaan ja ratkaistaan ongelmia. Koska niiden kohteena ovat yhteiskunnallisten suhteiden historialliset muodot, ne ovat luonteeltaan avoimia.2 Tämä koskee vielä enemmissä määrin Marxin metodia analysoida kapitalismia luokkasuhteiden totaliteettina. Marxin tapa jäsentää kapitalismia on tärkeämpi kuin Marxin yksittäiset käsitteet. Esitän että marxilainen ekonomiakritiikki tarjoaa edelleen vankan perustan kapitalismianalyyseille, vaikkei tarkasteltujen ilmiöiden kokonaisyhteys olisikaan niin ”yksinkertainen” kuin mitä sen oletettiin olevan ”silloin ennen” eli että se vastaisi 1800-luvun lopun tai 1900-luvun alun kapitalismien empiiristä todellisuutta.
En kannata ekonomiakritiikin korvaamista teorialla postfordistisesta kapitalismista. Ennen globaalin talouskriisin murtautumista populaariin tietoisuuteen syyskesästä 2008 tämän diskurssin puitteissa ei juuri keskusteltu kapitalismin systeemitasoisesta kasautumiskriisistä. Päinvastoin, mikäli postfordismin teoreetikkoja luetaan kirjaimellisesti, voidaan paikantaa väittämiä, joiden mukaan pääomien kasautumiselle olisi pitänyt olla sangen hyvät edellytykset. Ekonomiakritiikin näkökulmasta tällaiset kannat ovat ongelmallisia. Ristiriita kahden jäsennystavan välillä ei ole halvaannuttava vaan päinvastoin motivoi ajattelemaan.3
Yhtäältä vasemmistolla on siis optimistinen teoria uudesta fordistisen kapitalismin ristiriidoista vapautumassa olevasta ja vasta hahmottuvasta uudesta tietokykykapitalismin muodosta.4 Toisaalta sillä on uusliberalismin lyhyt historia ja sen analyytikkojen pessimistinen näkemys.56 – eli miksi nykykapitalismin perusaineksista syntyy kasautumisen ja uuden kasvukauden sijaan globaali talouskriisi? Molemmilla analyyseilla on totuuspohja ja paljon annettavaa. Kun postfordismia koskeva optimistisempi analyysi yhdistetään työväenluokan tappiota manaaviin uusliberalismianalyyseihin on kaiketi kysyttävä: miksi nämä sisällöt saavat tämän muodon
2. Luokkataistelunäkökulma fordismin kriisiin
Kuinka lähestyä fordismia ja sen kriisiä? Miten tämä asiakokonaisuus suhteutuu uusliberalismiin?
Keskustelu uusliberalismista on ollut eräänlainen yleiskieli suomalaisen vasemmiston tavassa hahmottaa kapitalismin viimeisiä vuosikymmeniä. Uusliberalismikeskustelu on tyypillisesti ollut luonteeltaan pessimististä. Puhutaan työväenluokan poliittisten tappioiden sarjasta. Tämä on ymmärrettävää, sillä diskurssi uusliberalismista on usein keskittynyt tuottamaan uusien ihmisten, instituutioiden ja pääomien liikkeiden hallinnan muotojen tarkastelua. Hyvinvointivaltion alasajo on ollut sen keskeinen teema.
David Harvey on ollut keskeinen hahmo uusliberalismikeskustelun teoreettisena viitepisteenä ja hänen käsityksensä uusliberalismista on avoimesti luokkaristiriitaisuuksia korostava. Kommunistisesta näkökulmasta tämä vasemmiston viralliseksi historiantulkinnaksi muodostunut ja sinänsä osuva analyysi ei kuitenkaan ole vielä riittävä. Harveyn käsitystä uusliberalismista oikeiston ja pääomaluokan hankkeena murtaa 1960/1970-luvuilla vahvistunutta työväenluokan valtaa keynesiläisen talouspolitiikan romuttamisen keinoin voidaan laajentaa. Harvey korostaa kyllä luokkataistelua, mutta hänen analyysinsa ei tunnista adekvaatilla tavalla työväenluokkaa uusliberalismina tunnetun historiallisen kamppailun aktiivisena subjektina.7
Megafonin entistä korostetummin luokkateoreettista ja luokkapoliittista puhetapaa on kritisoitu monin ja usein epätäsmällisin tavoin siitä, tästä ja tuosta luokkareduktionismin muodosta. Yleisimpänä ja lähes aina täsmentämättömänä syytteenä on ollut se, että luokkateoria ”redusoi subjektin yhteiskunnallisiin rakenteisiin”.
Megafonin luokkapuheen kritiikkiä on tuskin esitetty Descartesia seuraten, mutta sen muoto on tyypillisesti heijastanut tämän tuttua tokaisua lisäämällä siihen yhden askeleen: Luokkareduktionismin muodon X on esiinnyttävä Megafonissa; siispä se on olemassa, koska sen täytyy olla olemassa; ja se esiintyy Megafonissa. Mikäli luokkareduktionismin muoto X on kuviteltavissa, Megafoni on luokista puhuessaan välttämättä syyllistynyt siihen.
Omaa lähestymistapaani voisi melkeinpä syyttää päinvastaisesta – siitä, että redusoin rakenteet subjektiivisuuteen tai nurinkääntymisen dialektiikkaan. On vielä oma kysymyksensä käytetäänkö luokkaa analyyttisena kategoriana vai poliittisena tunnuksena – vai molempina, kuten tässä artikkelissa teen.
Puran näitä käsityksiä. Esitän, miten luokkataistelujen yksittäisistä instansseista syntyi 1960/1970-luvuilla fordismin kriisiyttänyt luokkataistelujen ”artikulaatio”. Siinä yksittäiset, hetkelliset ja konkreettiset luokkataistelun momentit artikuloituivat keskenään, jolloin niiden vuorovaikutuksesta syntyi tendenssi, joka oli latteasti ilmaistuna enemmän kuin osiensa summa. Luokkataistelujen historialliset artikulaatiot yhdistävät empiirisiä kamppailuita, mutta niiden artikulaatioiden tulokset ilmenevät välityksellisesti. Artikulaatiot ilmenevät vaikutuksiltaan välityksellisesti eli koko kapitalismin kehitystä määrittävinä rakenteellisina, institutionaalisina ja poliittisina tendensseinä. Toisaalta luokkasuhteiden totaliteetin kautta keskenään kommunikoivat tendenssit ja yksittäiset subjektiivisuudet eivät ole ajallisesti ja paikallisesti vain välittömiä ja hetkellisiä ilmiöitä, vaan antavat muodon suuremmille luokkaliikehdinnän kokonaisuuksille. Syklit jättävät jälkeensä myös kokemuksia, kontakteja ja ideologisia ituja.8
Koska analyysin kohteena on työväenluokkaisen subjektiivisuuden ilmeneminen välityksellisesti kapitalistisen yhteiskunnan objektiivisissa rakenteissa ja näiden kehitystendensseinä on vain loogista, että ”subjektiiviselle” raivataan tilaa analyysilla, jota voi halutessaan syyttää objektivismista. Oleellista tässä on kuitenkin se, että kapitalismin objektiviteettien ja rakenteiden (”fetisismin”) käsittäminen sisäisessä ja konstitutiivisessa suhteessa luokkien subjektiivisuuteen ja luokkakomposition dynamiikkaan mahdollistaa kysymyksenasettelun luokkasubjektiivisuudesta rakenteiden sisällä (rakenteiden ristiriitaisena konstituutiona), ja päinvastoin. Näin mahdollistuvat kysymykset kuten miten luokkakompositiossa vallitsevat tendenssit syntyvät ja missä mielessä luokkakompositiossa vallitsevat tendenssit voivat osoittaa vallitsevien ”kasautumisregiimin” ja ”regulaatiomuotojen” rajoille - eli hegeliläisittäin kohti kapitalismin kasautumis- ja luokkavaltamuotojen murtumia.i9
Etenkin amerikkalaisen autonomimarxismin näkökulmasta on usein esitetty väite, että keynesiläisyyttä ja fordismia ei murtanut yksin uusliberalististen oppien ja hallinnan käytänteiden tuominen valtapolitiikkaan. Midnight Notes -kollektiivi10 korostaa tätä artikkelissaan nykyisestä talouskriisistä. Kollektiivin analyysi nykykriisistä tukeutuu yhtäältä amerikkalaisen autonomimarxismin ja Toni Negrin teorioihin kapitalismin kehityksestä. Midnight Notes rakentaa analyysinsa nykykriisistä väitteelle, jonka mukaan amerikkalaisen työväenluokan 1950-luvulta 1970-luvun puoliväliin kehittynyt ja politisoitunut luokkakompositio antoi keynesiläisyydelle kuoliniskun viimeistään 1970-luvulla – ja siis ennen uusliberalismin aikaa. Viitaten historioitsija Howard Zinnin analyyseihin amerikkalaisesta yhteiskunnasta kyseisenä aikana voidaan lisätä, että erityisesti 1960-luvulla toimineet kansalaisoikeusliikkeet sekä rotu- ja sukupuolikysymyksiä korostaneet tendenssit olivat osaltaan lisäämässä työväenluokkaisen fordismia vastaan järjestäytyneen liikehdinnän painetta.11
Analyysi ei syvenny amerikkalaisen fordismin kriisin lukuisiin yksityiskohtiin. Se jäsentyy ensinnä Agliettan kasautumisregiimin ja regulaatiomuodon käsitteiden ympärille ja pyrkii näiden käsitteiden välityksellä hahmottamaan uusliberalismin lyhyttä historiaa luokkakomposition muutosten kautta. Luokkakomposition yhteydessä Agliettan käsitepari heijastaa Sergio Bolognan ja Toni Negrin yrityksiä laajentaa Mario Trontin, Raniero Panzierin ja Romano Alquatin ”objektivistista” luokkakomposition käsitteistöä.12 Agliettan käsitteet jäsentävät, karkeasti ottaen, luokkataistelujen ja luokkakomposition kehityksen ”yhteiskunnallis-kulttuurisen” ja ”taloudellis-poliittisen” momentin suhteellista autonomiaa toisistaan. Jaottelu on välttämätön, jotta amerikkalaisen työväenluokan käymiä ”välittömiä” luokkataisteluita voidaan ymmärtää suhteessa 1960-luvun yleisempään yhteiskunnalliseen liikehdintään Yhdysvalloissa.
Autonomimarxilaisten mukaan luokkakomposition muutokset ja työläisten taistelut aiheuttivat fordismin ja keynesiläisyyden kriisin. Harveyta mukaillen on perusteltua väittää, että 1970-luvun puolivälissä alkanut uusliberalistinen poliittinen hanke on nähtävä oikeistolaisena reaktiona eli seurauksena autonomimarxilaisten hahmottelemien luokkaristiriitojen historiallisista kehityslinjoista. Edelleen Harvey tähdentää, että uusliberalismi on ollut eliittien luokkatietoinen poliittinen hanke työväenluokan 1970-luvulla liian voimakkaaksi käyneen poliittisen komposition horjuttamiseksi.
Hegeliltä ja Marxilta lainaava voi syystä kutsua Harveyn analysoimaa uusliberalistista fordismin ja keynesiläisyyden romuttamisen projektia amerikkalaisen marxismin sekä työväen- ja kansalaisoikeusliikkeiden Aufhebungiksi. Tämä pitää paikkansa sekä teoriassa että käytännössä. Pitkällä aikavälillä tarkasteltuna uusliberalismi käänsi nurin työläisten ja kansalaisoikeusliikehdinnän keynesiläistä politiikkaa ja amerikkalaista fordismia vastaan suuntaamat poliittiset hankkeet. Paikkoja vaihtoivat myös autonomien ja Harveyn analyyseissa esiintyvät liikkeet: työväenluokan aloitekyky tuotti vaikutuksia, jotka kääntyivät lopulta uusliberalistien aloitekyvyn iduiksi.13
Uusliberalistisen hegemonian myötä yhteiskunnallisten liikkeiden harjoittama käytännöllinen ja teoreettinen kritiikki käännettiin 1970-luvulla porvariston luokkataisteluaseeksi. Kun keynesiläiset talouspolitiikan metodit alkoivat murentua, oikeisto kykeni luomaan sen raunioille politiikkoja (policy), joilla painettiin alas liian korkeiksi karanneita reaalipalkkoja työväenliikkeen repression, keinotekoisen inflaation ja julkishallinnon rahoituskriisin avulla.14 Vaikka uusliberalismi oli globaali ilmiö, sen amerikkalaisen variantin kova ydin konstituoitiin näissä kamppailuissa.15 Seuraava askel olikin jo itse asetelman nurinkääntäminen uusliberalismin otteen tiukentuessa: 1980-luvulta eteenpäin institutionaalinen vasemmisto on käynyt jatkuvaa ja varsin epätoivoista puolustustaistelua turvatakseen edes 1960- ja 1970-luvuilla saavutettujen voittojen mahdollisimman hitaan murentamisen.
3. Fordismin aspektit: kasautumisregiimi ja regulaatiomuoto
Yllä on esitelty prisma, jonka lävitse uusliberalismin lyhyttä historiaa koskevia analyyseja voidaan lukea suhteessa luokkakomposition teoriaan. Varsinaisten luokkataistelujen historiallisen jatkumon ajattelu edellyttää asian sisällöllisempää tarkastelua. Tätä voidaan pohjustaa ottamalla Agliettan käsitepari kasautumisregiimi ja regulaatiomuoto käsittelyn johtolangaksi.
Aglietta esittää käsiteparin amerikkalaista ”fordismia” ja sen historiallisia muotoja tutkivassa Theory of Capitalist Regulation -teoksessaan.16 Agliettan kirja edustaa niin sanottua marxilaisen reaalianalyysin perinnettä ja tarkemmin ranskalaisen ”regulaatiokoulukunnan” analyysitapaa. Aglietta tutkii amerikkalaisen fordismin kasautumisregiimin vaiheita. Erityisesti kirjan teoreettisia osia voidaan pitää regulaatiokoulukunnan analyysivälineiden ja metodien kehittelyn alkusysäyksenä. Aglietta esittää kirjassaan varsin eklektisen mutta jäsentyneen yhdistelmän erilaisten marxismien (Althusser, Negri, ranskalaisen kapitalismin reaalianalyysin perinne) keskeisistä ajatusmuodoista ja kytkee näkemyksensä kapitalismin kehitystä käsittelevään historiantutkimukseen.
Kasautumisregiimi ja regulaatiomuoto muodostavat Agliettan kapitalismiteorian ytimen. Kyse on kahdesta eri tulokulmasta tarkastella niitä materiaalisia ja yhteiskunnallisia järjestelyjä, jotka pääoman kasautumisen kulloinenkin historiallinen vaihe edellyttää. Kapitalistisen yhteiskunnan institutionaaliset muodot, normit ja käytännöt puitteistavat ja materialisoivat palkkatyön ja pääoman välisen yhteiskunnallisen suhteen historiallista kehitystä. Agliettan käsitepari tarkastelee siis pääoman kasautumisen ja kapitalististen yhteiskuntasuhteiden uusintamisen rakenteellis-institutionaalisia edellytyksiä. Kasautumisregiimi ja sen regulaatiomuodot eivät ole historiattomia rakenteita tai irrallaan subjektiivisista tendensseistä, vaan konstituoituvat suhteessa luokkien välisen jännitteen kehitykseen, tai tarkemmin sanoen välittävät sitä.
3.1. Kasautumisregiimi
Kasautumisregiimi on Agliettan kapitalistisen yhteiskunnan dynamiikkaa käsittelevän analyysin kattokäsite.17 Aglietta katsoo, että koko reaaliselle kohteelle – kuten Yhdysvalloille – ominaisen kapitalismin kasautumisen dynamiikan täsmällinen tavoittaminen ei onnistu vain yhden välittävän keskustermin avulla. Kasautumisregiimin vastinpariksi asettuu regulaatiomuoto. Väärinkäsitysten välttämiseksi on hyvä tähdentää, että vaikka kasautumisregiimin ja regulaatiomuodon välisen dialektisen suhteen esikuvana ovat Marxin surullisenkuuluisan vuoden 1859 Zur kritik der politischen ökonomie -teoksen ”strukturalistisen” Alkulauseen ”tuotantosuhteet” ja ”tuotantovoimat”, Agliettan teoria on reaalianalyysin työkaluna moniulotteisempi ja dynaamisempi kuin Alkulauseen postuloima teoria perustasta ja päällysrakenteesta – tai mikään sen varianteista.18
Agliettan jäsennyksiä on kritisoitu ”strukturalismista”. Nähdäkseni ne kuitenkin jättävät perusta/päällysrakenne-dualismia enemmän tilaa subjektiivisuudelle kapitalismin historiallisen dynamiikan muotojen konstituutiota tarkasteltaessa. Lisäksi Agliettan jäsennys vastaa enemmän kypsän Marxin näkemystä kapitalismista luokkasuhteiden totaliteetin monitasoisena kokonaisyhteytenä, jossa spatiaalisen perusta/päällysrakenne -metaforan implikoimalle erilliselle ideologiselle ylärakenteelle ei näyttäisi löytyvän paikkaa. Onkin vain loogista, ettei Aglietta tarkastele esimerkiksi kulutusnormien yhteydessä ”ideologioita” omana sfäärinään, vaan pitää kiinni niiden perustasta luokkasuhteiden kokonaisyhteydessä. Samalla hänen metodinsa etuna on se, että hän tunnistaa ja artikuloi näiden ilmiöiden eritasoiset ja erisuuntaiset kehitysmahdollisuudet.19
Aglietta korostaa, että hänen tutkimansa amerikkalaisen kapitalismin fordistinen kasautumisregiimi sisälsi aina 1970-luvun puoliväliin saakka selkeän perustendenssin suhteellisen lisäarvon tuottamisen menetelmien20 välityksellä tavoiteltuun talouskasvun malliin. Se hahmottui yhteiskunnallisten tuotantovoimien ja työnjaon kehityksen, suhteellisen vakaan palkkamuodon ja kulutustasojen regulaation ja pääoman kasautumisstrategioiden kokonaisyhteytenä.
Kasautumisregiimi liittyy ”välittömän tuotantoprosessin”21 analyysin tasolla ensisijaisesti siihen pääoman yhteiskunnallisen tuotannon hegemoniseen muotoon, joka kulloisenkin historiallisen epookin puitteissa vallitsee. Agliettan tarkasteleman fordistisen kasautumisregiimin vallitessa tällainen hegemoninen muoto perustui eittämättä teknologisesti kehittyneelle, työnjakonsa suhteen pitkälle eriytyneelle ja suurivolyymiselle massateollisuudelle. Tällainen yhden muuttujan eristäminen ja löydösten periodisointi ei kuitenkaan kata koko kasautumisregiimien analytiikan kenttää ja on hyödyllinen jäsennystapa lähinnä heuristisena apuvälineenä, jolla hahmottaa fordismin dynamiikan raameja.22 Aglietta jäsentää Yhdysvaltojen esimerkin kautta kapitalismin kasautumis- ja uusintamisdynamiikkaa kokonaisuudessaan. Agliettan käsitteet siis hahmottavat kapitalismia ristiriitaisena totaliteettina; sen ilmiöiden limittäisyyden lisäksi on pidettävä mielessä kasautumisregiimin ja regulaatiomuodon suhteellinen autonomia toisistaan. Aglietta korostaa samaa kohdetta eri näkökulmista lähestyen, etteivät kasautumisregiimin määreet ja sen regulaatiomuodot (ks. seuraava luku) asetu välittömästi harmonisena tai orgaanisena jatkumona.23
Asian voi ilmaista ehkä parhaiten hegeliläistä välityksen kategoriaa hyödyntämällä. Välityksessä on yhtäältä kyse määrätyn muotoisen suhteen asettamisesta heterogeenisten elementtien välille; elementtien välittömät määritykset vaikuttavat niiden vuorovaikutussuhteen muotoon, joka puolestaan vaikuttaa elementtiensä käyttäytymiseen ja ominaisuuksiin. Koko asetelma luo vuorovaikutuksellisen dynamiikan, jossa kokonaisyhteyden osien sisäiset ristiriidat sekä osien ja kokonaisuuden väliset ristiriidat saavat dynaamisen kokonaisyhteyden muodon, jonka sisällä ristiriidat voivat liikkua välittömästi purkautumatta.
Agliettalle Kasautumisregiimi ja regulaatiomuoto ovat makrotason käsitteitä, jotka ovat monitahoisessa ja monitasoisessa suhteessa toisiinsa: ne edellyttävät toisensa ja asettavat toisensa, mutta eivät käy olemassaolon muodoiltaan ja yksityiskohtaisilta määreiltään välittömästi yksiin. Kasautumisregiimit ja regulaatiomuodot kehittyvät eri tahdissa, eri tendenssien ajamina ja voivat aivan hyvin antaa toistensa kehitykselle täysin erisuuntaisia impulsseja. Agliettan teoria pyrkiikin hahmottamaan makrotasoisen rakenneanalyysin keinoin murtumien mahdollisuuksia näiden kahden instanssin välisessä suhteessa ja hahmottamaan, miten luokkataistelu tuottaa murtumispaineita kapitalistisen yhteiskunnan uusintamisyhteydessä.24
Aglietta sitoo Marxia seuraten kasautumisregiimin käsitteellä yhteen kapitalistisen kasautumisen ja tämän välityksellä tapahtuvan kapitalistisen yhteiskunnan uusintamisprosessin.25 Agliettan uusintamisen käsite viittaa yhtäältä kapitalistiseen tapaan uusintaa yhteiskuntaa tyydyttämällä sen muodostavien yksilöiden ja alajärjestelmien materiaaliset tarpeet markkinavälitteisesti ja pääoman kasautumisen edellyttämällä tavalla. Toisaalta kasautumisregiimi viittaa itse pääomasuhteen ja muiden kapitalistista yhteiskuntaa luonnehtivien yhteiskunnallisten suhteiden kuten tuotantosuhteiden uusintamisen tapaan.
Yhtäältä kapitalistinen kasautuminen on Agliettaa seuraten laadullisessa mielessä aina uusintamisen ja uusiutumisen prosessi.26 Ajatuksella viitataan kapitalistisen uusintamisprosessin muotoon omat edellytyksensä eli palkkatyö/pääoma-suhteen alati uusintavana kehämäisenä prosessina. Toisaalta prosessi uusintaa tendenssimäisesti myös omat yhteiskunnalliset edellytyksensä; laajennetussa mittakaavassa (mikäli kasautumista tapahtuu) ja laadullisesti muuttuvissa ilmiasuissa (tapahtuipa kasautumista tai ei). Marx ja Aglietta korostavatkin, että jo pelkkä määrällinen kasautuminen ja kapitalistien välinen kilpailu aiheuttavat välttämättä uusiutumispaineita kasautumisregiimin konkreettisille tuotanto- ja jakeluprosesseille, yhteiskunnallisen työnjaon kulloisenkin muodolle, tulonjako- ja palkkamuodoille sekä näitä sääteleville instituutioille. Oman paineensa asettavat näihin rakenteellisiin ja institutionaalisiin järjestelyihin yhteydessä olevat poliittiset kamppailut.27
Kasautumisregiimin käsitteellä Aglietta pyrkii käsitteellistämään kapitalistisen yhteiskunnan uusintamisprosessin ristiriitaisena mutta jatkuvana eli dynaamisena kokonaisyhteytenä (totaliteettina). Yhden kasautumisregiimin puitteissa kasautumisen välityksellä tapahtuva uusintamisprosessi voi saada useita empiirisiä toteutumismuotoja, mutta lopulta yhden kasautumisregiimin peruselementtien välisten suhteiden uudelleenjärjestelyjen eri kombinaatioiden määrä on käytännöllisesti katsoen rajoitettu. Näin on siksi, että uusintamis- ja kasautumisprosessien kehäkiertojen ja luokkataistelujen artikuloimien jännitteiden myötä paljastuu tendenssimäisesti ristiriitoja, jotka uhkaavat kasautumisregiimin perustavien elementtien uusintamista. Ne osoittavat kasautumisregiimin kulloisenkin historiallisen vaiheen rajoille, eli asettavat makrotasoisia uusiutumispaineita tai kriisiuhkia koko kasautumisregiimille. Tällaisesta kriisistä ei enää välttämättä selvitä kasautumisregiimin yksittäisten peruselementtien uudelleenrakentamisen tai olemassa olevien elementtien välisten sisäisten suhteiden uudelleenjärjestelyn keinoin; kyseiset ristiriidat osoittavat jo regiimin historiallisen sietokyvyn rajoille ja niiden yli ja ohi.28
Kasautumisregiimi on siis käsite, joka kuvaa kapitalismin kulloisellekin historialliselle vaiheelle ominaisen tuotantomuodon kehitystendenssejä. Sen momentteina ovat kapitalismin välittömän tuotanto- ja kiertokulkuprosessin historiallisen muodon erityispiirteitä hahmottelevat määreet. Fordismin yhteydessä on luontevaa puhua massateollisuudesta, massayhteiskunnasta ja massatyöläisten kasvavaan kokonaiskysyntään/kulutukseen sidotusta kasautumisen strategiasta. Näiden pohjalta artikuloituivat ne menetelmät ja muodot, joiden välityksellä kasautumisregiimi vaikuttaa kapitalistisen kokonaisyhteiskunnan ja sen alajärjestelmien muotoon – eli konstituoi kapitalistisen uusintamisyhteyden kokonaisuuden.29 Kasautumisregiimi viittaa kahtalaiseen ”tuotantoon”: yhtäältä sekä empiirisesti havaittavissa olevaan että Marxin arvokäsitteistöllä analysoimaaan tavaroiden ja pääomien tuottamiseen; toisaalta omien yhteiskunnallisten edellytystensä tuotantoon, eli palkkatyön ja pääoman välisen suhteen historiallisen muodon uusintamiseen.
3.2. Regulaatiomuodot
Kasautumisregiimi vastaa kapitalistisen uusintamis- ja kasautumisprosessin ”mitä?” ja ”miksi?” -muotoisiin kysymyksiin. Regulaatiomuoto välittää näitä kysymyksiä ja vastaa pikemminkin kysymykseen ”miten?”. Ilmiökenttä, jonka nimeksi on sittemmin vakiintunut regulaatiomuoto, viittaa Agliettan analyyseissa yleisesti luonnehtien historiallisesti määrätyn kasautumisregiimin ”yhteiskunnallisiin edellytyksiin”. Se viittaa esimerkiksi niihin yhteiskuntarakennetta koskeviin järjestelyihin, joiden kautta kasautumisregiimin yhteiskunnalliselle uusintamiselle asettamat ehdot pyritään tuottamaan esimerkiksi institutionaalisten rakenteiden, yhteiskunnallisten normien ja poliittisen päätöksenteon kautta. Esimerkkejä on helppo listata vero-, tulonjako-, työvoima- ja koulutuspolitiikasta ja niiden rakenteellisista puitteista yhteiskuntasuunnitteluun, strategisista yhteiskunnan kehityshankkeista lainsäädäntöön, koulutusjärjestelmästä yhteiskunnallisten instituutioiden luomisesta yleiseen järjestyksen valvontaan ja niin edelleen. Yleisesti ottaen regulaatiomuodoissa on kysymys historiallisesti määrätyn pääoman kasautumisregiimin yhteiskunnallisten edellytysten tuottamisesta. Jos asian haluaa ilmaista teoreettisesti, kyse on sen ”substanssin” konstituutiosta, jossa ja jonka välityksellä ”pääomasubjekti” toteuttaa arvonlisäysimperatiiviaan.30
Regulaatiomuotojen analyysin esikuvana voi pitää Marxin Pääoman toisessa kirjassa esittelemiä uusintamiskaavoja.31 Kuitenkin Agliettan regulaatiomuodot problematisoivat kapitalismin uusintamisprosesseja Marxia eksplisiittisemmin yhteiskunnallisina ja lähtökohtaisesti konfliktuaalisina prosesseina.32 Regulaatiomuotojen analyysia voi pitää Marxin skeemojen jatkokehittelynä. Lyhyesti luonnehtien Marxin reproduktioskeemat pyrkivät olemaan kapitalistisen yhteiskuntamuodon materiaalisia uusintamisen prosesseja ja näiden prosessien ristiriitoja eli kapitalismin kokonaistaloudellisia säännönmukaisuuksia hahmottamaan pyrkiviä ajatusmuotoja. Kapitalistinen uusintamisprosessi toteutuu pääomien kasautumisen välityksellä, mikä asettaa yhteiskunnallisten tuotantovoimien, yksilöiden, instituutioiden sekä luokka- ja tuotantosuhteiden kokonaisuuden uusintamiselle määrätynlaisia reunaehtoja. Regulaatiomuodolla viitataan yleisesti niihin suostuttelun tekniikoihin ja yhteiskunnallisiin käytänteisiin, joiden avulla kasautumisregiimin ja sille ominaisen luokkasuhteiden historiallisen muodon ristiriitoja pyritään välittämään. Yhdessä nämä tekijät muodostavat Marxia ja Agliettaa mukaillen kapitalismin ristiriidat ja näiden välitysmuodot, eli kapitalismin historiallisen kehitysdynamiikan hallitsevat muodot.
Alain Lipietz33 summaa haastattelussa ”Rebel Sons: The Regulation School” regulaatiomuodon käsitteen tarkasteleman kentän ja suhteuttaa sen kasautumisregiimin käsitteeseen seuraavalla tavalla. Regulaatiomuodon käsite viittaa niihin institutionaalisiin järjestelyihin ja menettelytapoihin, yksilöiden ”habitukseen”, tapoihin ja tottumuksiin, yhteiskunnallisiin suostuttelukäytänteisiin – siis kapitalistisen yhteiskunnan ”pelin sääntöihin”, niiden reflektiiviseen tuntemiseen ja näiden sääntöjen omaksumista edistäviin käytänteisiin. Toisaalta käsite viittaa mykkiin kapitalistisen pakkovallan muotoihin, joiden kohdeherkkää konstituoimista ja käytäntöön panemista kulloinenkin historiallinen kasautumisregiimi ja tämän tuotanto- ja yhteiskuntarakenne edellyttää. Regulaatiomuodon käsite on vähintään perheyhtäläinen luokkakomposition käsitteelle, vaikka se valottaakin kapitalismia eri näkökulmasta.
Klassisen marxismin kielellä regulaatiomuoto viittaa siis niihin materiaalisiin käytänteisiin, joiden välityksellä kapitalistisen kasautumisen ”liikelait” ristiriitoineen ja poliittisine konflikteineen ovat konkreettisesti olemassa. Tässä on välttämätöntä täsmentää, että kapitalismin liikelait ovat dialektinen kategoria, eikä niitä ankarasti ottaen ole olemassa niiden yhteiskunnallisten ja materiaalisten prosessien ulkopuolella, joiden sisältämien tendenssien ilmausta kapitalismin liikelait ovat. Käsitteellisessä mielessä skeemaa on jäsennetty seuraavasti: kapitalismin ”liikelait” ilmaisevat pääoman ja arvon kierron ”yhteiskunnallisen objektiivisuuden muotojen” ja kapitalismissa vallitsevan ”subjektiivisuuden ristiriitaisen muodon”34 välistä toiminnallista suhdetta. Kapitalismi on tekemistä, mutta pääoman kasautumisella on monitasoisia tekijöitä eli subjekteja.
3.3. Fordismi kasautumisregiimin ja regulaatiomuodon kokonaisyhteytenä
Marxia seuraten näiden elementtien välinen historiallisesti määrätty dialektiikka konstituoi kapitalismin liikelait eli ne rajat, joiden puitteissa kapitalistinen yhteiskunta ja sen uusintamisyhteys voi niin sanotusti liikkua. Pääomasuhde materialisoituu eli saa konkreettisia ”olemassaolon muotoja”35 määrätyn kasautumisregiimin ja regulaatiomuodon sisällä. Gunnin skeema avaa näkökulman Marxin ja regulaatiokoulun käsitteisiin, joiden avulla voidaan ymmärtää kapitalismin uusintamista ristiriitaisena kokonaisyhteytenä. Vaikka Marxiin tukeutuvat kategoriat pyrkivät tarkastelemaan pääomasuhteen uusintamista, ne eivät sulje pois kapitalismin ristiriitoja sen enempää kuin luokkataisteluakaan. Itse asiassa sekä regulaatiokoulukunta että Marx korostavat luokkaristiriitaa kapitalistisen yhteiskunnan ”ontologisen syvärakenteen”36 olemuksellisena määreenä. Teorian tulee artikuloida sen konkreettisia ja historiallisia ilmenemismuotoja. Vaikka regulaatioteoreetikot eivät viljelekään luokkataistelua agitoivaa terminologiaa joka rivillä, esimerkiksi Negrin kautta luettuna heidän kategoriansa eivät lähtökohtaisesti edellytä sitä, että kielletään luokkataistelun subjektiivisuuden relevanssi kapitalismin kokonaisanalyysin yhteydessä. 37 Päinvastoin, näiden eri marxismien kategorioiden naittamisessa on kyse pyrkimyksestä antaa luokkataistelulle ja sen liikkeissä konstituoituville yhteiskunnallisille tendensseille välitöntä katutaistelua entistä erittelykykyisempi käsitteellinen rakenne, joka kuitenkin pitää kiinni palkkatyö/pääoma-antagonismin keskeisyydestä. Käsitteistön on siis tunnistettava luokkataistelumuotojen välitykselliset ilmiasut. Vain näin voidaan käsittää välittömät konfrontaatiot ja luokkavoimien vaikutus esimerkiksi kapitalistisen yhteiskunnan instituutioiden sisällä osana samaa dialektisesti välittyvää luokkataistelun jatkumoa.38
Välitetymmän käsitteellisen struktuurin hahmottaminen on välttämätöntä myös siksi, että se toimii kahteen suuntaan. Toni Negrin Marx Beyond Marx -teoksen metodiluvun hienoin oivallus on sen käsitteellinen täsmentäminen, miten mainitut luokka- ja kasautumistendenssit eivät vain passiivisesti ilmennä ja taita prisman tavoin yhteen regulaatiomuodon ja kasautumisregiimin ristiriitoja. Päinvastoin Negriä seuraten voidaan yrittää hahmottaa sitä, miten kasautumisregiimin ja regulaatiomuodon ristiriitaisuudet ilmenevät yhteen taitettuina yhteiskunnallisina tendensseinä hieman samaan tapaan kuin voiton suhdeluvun laskutendenssin Laki tiivistää yhteen kapitalismin perustavia ristiriitoja ja heijastaa ne yhteiskunnan pinnalle.39 Vastaavasti kapitalismin liikelait eivät ole vain ilmaus tuotantomuodon todellisesta yhteiskunnallis-poliittisesta dynamiikasta, vaan ne esiintyvät myös tuotantosuhteiden ja pääomien liikkeiden tasolta kapitalismin pinnan yhteiskunnalliselle tasolle heijastuvina mykkien taloudellisten pakkojen ”voimina”. Luokkakomposition ja kasautumisregiimin tendenssien teoreettinen tunnistaminen ja niiden muotoutumisen syiden tiedostaminen on ehtona tendenssien aloitteelliselle politisoinnille luokan intressejä vastaavalla tavalla.
Kapitalistisella palkkamuodolla on vastaavanlainen monia määreitä ja tendenssejä välittävä tai artikuloiva tehtävä regulaatiokoulun teoriassa. Agliettaa seuraten juuri palkkamuoto sitoo kasautumisregiimin ja regulaatiomuodon sekä näiden kaikki yksittäiset ja keskenään heterogeeniset momentit yhteen.40 Syy palkkamuodon keskeisyydelle on selvä. Palkkamuoto on ”viime kädessä” se yhteiskunnallinen muoto, jonka välityksellä kapitalistisen kasautumis-, tuotanto-, ja uusintamisprosessin taloudelliset muotomääreet ja institutionaaliset käytännöt välittyvät kapitalistisen yhteiskunnan pinnalle; palkkamuoto välittää kapitalismin tendenssit ja ”lait” yksilöiden arkielämään. Palkkamuoto, ja siihen kohdistuvat regulaatiokäytänteet, on siten keskeinen rakenteellinen keskiö jonka välityksellä pääoma ja kapitalistiluokat pyrkivät suunnittelemaan ja poliittisesti hallinnoimaan kulloisenkin kasautumisregiimin luokka-asetelmien ja asiaan kuuluvin kvalifikaatioin varustettujen työläisten oikeassa mitassa tapahtuvan uusintamisen asettamia paineita ja tendenssejä.41
Keskeisenä regulaatiomuotona toimivat erilaiset yhteiskunnalliset kulutusta ja talouden toimintaa ohjaavat normit. Niitä voidaan hyvällä syyllä teoretisoida materialisoituneina ”ideologian” muotoina – mikäli ideologiaa siis tarkastellaan luokkadynamiikan ”diskursiivisina”, ”kielellisinä” ja esimerkiksi ”oikeusmuotoja” koskevina ilmenemismuotoina42. Myös yhteiskuntapolitiikalla kuten perhemuodon kautta tapahtuvilla regulaatioilla voidaan Agliettaa seuraten katsoa olleen selkeä ideologinen funktio. Massatyöläisyydelle perustuva perhemuoto pyrki tendenssimäisesti välittämään naiset fordistisen kompromissin ja keynesiläisen kokonaiskulutuspolitiikan piirin joko kotirouvina tai miehiä matalammin palkattuina työläisinä, joilla kuitenkin oli kasautumisstrategian toteuttamiseen tarvittavaa kulutuskykyä.
Kasautumisregiiminä fordismi oli nimenomaan kasvulle ja tuotantovoimien kehitykselle rakennettu. Tälle perustui myös suhteellisen lisäarvon tuottamisen strategia. Sen regulaatiomuodon keskeinen funktio oli välittää ristiriitaa tuotannon perusyksiköiden eli lohkon 1 (tuotantovälineet) ja lohkon 2 (kulutushyödykkeet) epätasaisen historiallisen kehittymisen välillä.43 Tästä seuraa paitsi arvon epätasaista jakautumista tuotannon peruslohkojen kesken, mutta myös ongelmia tuotannon välttämättömyyksien entistä laajamittaisemman materiaalisen uusintamisen toteuttamiselle. Lisäksi muotoutuu kysymys funktionaalisesta tulonjaosta, eli tarve hallinnoida tätä jakautumista esimerkiksi tuotanto- ja kulutusnormien välityksellä.44 Edelleen fordismin perusluonnetta tuotantovoimien kehitykselle rakennettuna kasvuregiiminä heijastivat paineet kasvattaa työläisten kulutusnormeja määrällisesti, jotta tuotantovoimien kehitysasteen kannalta optimaalinen kasautumisstrategia mahdollistuisi. Tähän kytkeytyvät myös yhteiskuntapolitiikan suuret väestöä, perhemuotoa ja yhteiskuntasuunnittelua koskevat kysymykset.45
Regulaatiomuotojen piiriin kuuluvat siis myös hyvin laajasti ymmärrettynä yhtäältä kaikki se, mitä foucault’laisessa tutkimuksessa on käsitelty otsikon biopolitiikka alla ja toisaalta leimallisemmin marxilaisen perinteen piirissä teoretisoidut ideologian muodot. Kenties Jussi Vähämäen 4647 haasteeseen ”kumota” Foucault’n kapitalismianalyysin perustavat väittämät voidaan vastata proaktiivisesti eli kehittelemällä Foucault’n omia ratkaisuja vastaavat skeemat ekonomiakritiikin käsitteellisen struktuurin puitteissa. Asetelman etuna on se, ettei tarvitse laskea irti Marxin työnarvoteoriasta, lisäarvoteoriasta ja pääomateoriasta, kun niiden jatkokehittelyyn pyritään. Tarvitsee vain asettaa Foucault’n tuotannon muodostama mittava ja tärkeä alaviite oikealle paikalleen. Siis artikuloida ”ihmissubjektin hermeneutiikkaa” koskevat avaukset sisäisessä yhteydessä ekonomiakritiikin pääomasubjektin hermeneutiikkaa koskevaan malliin ja vetää tarvittavat johtopäätökset ekonomiakritiikin kahden subjektin käsitteen mallin päivittämiseksi. Lisäksi tarvitaan kriittinen varotoimi suhteessa Foucault’lle ominaisiin subjektiivisuuden tietoisuuden ulottuvuuden käsitteellistämisen tapoihin.
On selvää, että Agliettan laajoja kokonaisuuksia hahmottamaan pyrkivien käsitteiden muotoiluun liittyy limittäisyyden ja päällekkäisyyden ongelmia, joita ei voida selittää pois vetoamalla abstraktisti siihen, että itse analysoitu historiallinen kasautumismuoto muodostaa dynaamisen kokonaisyhteyden (totaliteetin). Aglietta on tästä perillä ja pyrkii kohteen spatiaalisten ja temporaalisten jakolinjojen ja luokittelujen sijaan artikuloimaan totaliteetin momenttien – kapitalistisen uusintamisyhteyden konkreettisten ilmiöiden – eri aspektien suhteen erittelykykyisen teorian.48 Karkeasti luonnehtien kasautumisregiimin määreet viittaavat välittömämmin ”taloudellisiin” ilmiöihin, regulaatiomuotojen analyysi puolestaan jäljittää samojen tuotantosuhteisiin liittyvien ilmiöiden välittömämmin ”yhteiskunnallisia” tai ”sosiaalisia” määreitä. Luokkien ja yksilöiden yhteiskunnalliset kulutusnormit sekä näiden yhteys liittojen neuvotteluvoimaan, ideologisiin käsityksiin oikeista palkkatasoista ja funktionaaliseen tulonjakoon kuuluvat regulaatiomuotojen analyysin piiriin. Teknisempi historiallinen erittely reaalipalkkatasoista, sen suhteesta hegemoniseen tuotantoprosessin muotoihin ja vallitsevaan työnjaon muotoon, edelleen pääoman voittojen suhdelukuun ja kasautumisen rytmeihin tuotannonalakohtaisesti ja keskimääräisesti ovat puolestaan kasautumisregiimin määreitä jäljittävän jatkotutkimuksen kohteita. Tällainen on myös valtion tuominen konkreettisemmin kuvaan, kuten alussa todettiin.49
Fordistinen kasautumisregiimi oli muodoltaan luokkakompromissi, joka tähtäsi kehittyneissä kapitalistimaissa suhteellisen vakaan talouskasvun ja yhteiskuntarauhan takaamiseen. Se oli sidottu kolmen peruselementin varaan50:
1) Fordistisen kasautumisregiimin kulmakivenä oli työmarkkinaosapuolten välinen molemminpuolinen poliittinen tunnustussuhde. Se pyrki välittämään luokkakonfliktia poliittisten linjauksien sekä institutionaalisten ja yhteiskuntarakenteellisten käytänteiden kautta. Kompromissin tavoitteena oli sitoa työväenluokan taloudelliset kamppailut ja osa luokan poliittisista kamppailuista kapitalistisen kasvun moottoreiksi keynesiläisen talouspolitiikan keinoin. Ensimmäisen välineenä oli massatyöläisille räätälöity palkkamuoto, joka sitoi toisiinsa työn tuottavuuden ja reaalipalkkatasot; jälkimmäisen välineenä toimivat usein välttämätöntä reformistisempaa politiikkaa harjoittaneet ay-liikkeen toimijat ja instituutiot.51 Syntyi taloudellinen kasvumalli, joka oli pakotettu puoltamaan työväenluokan taloudellista ”autonomiaa” pyrkiessään takaamaan yhteiskunnan riittävän kokonaiskysynnän ja kulutuskyvyn. Fordistinen kasvumalli oli myös sidottu määrätynlaiseen ”työn humanisoinnin” pitkien aaltojen (Julkunen) strategiaan, tuotantoteknologioiden, koulutusjärjestelmien ja työnjaon, yhteiskunnallisten suhteiden organisaatiorakenteiden kehittämiseen sekä yleiseen demokratian ja sosiaalisen emansipaation ideaaliin.
2) Näitä tendenssejä heijasti ja ilmaisi hyvinvointivaltio luokkakompromissin välitysmuotona.52 Se toimi yhtäältä välittäjänä työmarkkinaosapuolten välisen kompromissin ja tämän edellytysten takaamiseksi. Toisaalta valtio huolehti tulonjakopolitiikallaan sosiaalisista tulonsiirroista, väestön ”biopolitiikasta”, sekä kasautumisregiimin vaatimien regulaatiomuotojen konstituutiosta ja ylläpidosta yhteiskuntapolitiikan keinoin.
3) Suhteellisen autonominen kansallisvaltiollinen keskuspankki, joka kykeni raha- ja suhdannepolitiikan keinoin luomaan edellytyksiä kahden muun fordistisen kompromissin perustekijän efektiiviselle toiminnalle.53 Suhdannepolitiikka toimi yhtäältä ekstensiivisesti viennin ja tuonnin säätelykanavana rahan arvolla politikoinnin kautta, jolla puolestaan oli myös intensiivisiä vaikutuksia. Toisaalta keskuspankin harjoittaman politiikan avulla luotiin edellytykset yhteiskunnallisille tuotanto- ja kulutusnormeille, joiden varaan talouspoliittiset kokonaisstrategiat rakennettiin. Dollarin irrottaminen kultakannasta vuonna 1971 ja sitominen kansainvälisten valuuttamarkkinoiden liikkeiden määrättäväksi merkitsi Bretton Woods -järjestelmänä tunnetun maailmantalouden hallintaratkaisun kriisiytymistä. Se kavensi ratkaisevasti kansallisten keskuspankkien ja näin ollen myös kansallisvaltioiden mahdollisuuksia talouspolitiikan tekijöinä.
Kasautumisregiimi ja sen yhteiskunnalliset regulaatiomuodot konstituoivat Marxin kapitalismianalyysien kohteen peruskiven eli arvolain historiallisen muodon. Jokainen tietää, vaikkei muuta tietäisikään, ettei puhdasta markkinakapitalismia ole ollut olemassa eikä sitä myöskään tule. Tällöin väite, että arvolaki tuhoutui dollarin kultakannasta erottamisen ja fordismin kriisin myötä ei vielä ole kovinkaan voimakas arvolain jokaisen mahdollisen historiallisen muodon kritiikki. Kritiikki osuu fordistisen arvolain historiallisiin perustoihin, muttei edemmäs. Osuvampi on jo Negrin useassa yhteydessä viljelemä heitto, että arvolaista tuli Nixonin tahdon kummitteleva aave – kunhan ymmärretään arvolain aave Kommunistisen puolueen manifestin metaforan mielessä, eikä oikoisesti arvolain romahtamisena. Arvolaki ei ole puhtaasti poliittinen järjestelykysymys, vaikka poliittinen päätöksenteko määrittää toki kapitalismin yhteiskuntasuhteita ja näiden liikkeitä kiteyttävää arvolakia. Pääoman ensimmäisestä luvusta käy, tai pitäisi käydä, selväksi, että arvo-objektiivisuus on yhteiskunnallisten suhteiden konstituoima ei-välittömästi-materiaalisen objektiivisuuden muoto. Nixonin tai Greenspanin tai jonkun muun keskeisen pääoman luonnenaamiota kantavan taloustoimijan tahto on kyllä artikuloitavissa sen komponentiksi. Tällöin on jo analyyttisesti köyhää puhua arvolaista ikään kuin Marxin käsitteistö (huolimatta siitä mitä hän itse ajatteli) olisi tuomittu liikkumaan oletuksella siitä, että arvolaki toimii kapitalismin poliittisten ja yhteiskunnallisten säätelymuotojen tuolla puolen. Päinvastoin arvolaki, kuten muutkin ekonomiakritiikin peruskategoriat, ovat kulloisenkin kapitalismin vaiheen yhteiskunnallisten suhteiden kiteytymiä. Tällöin arvolakia ei ole olemassa kuin kapitalismin historiallisen kasautumisregiimin ja tämän regulaatiomuotojen välityksellä konstituoituna ilmiönä. Arvolain konkreettinen olemassaolon muoto on siten avoin historiallisille muutoksille luokkasuhteissa, kasautumisregiimissä ja sen regulaatiomuodoissa.
Arvolaki ei ole kiveen hakattu ”ekonomistinen käsite”, vaan viittaa yhteiskunnallisten ja institutionaalisten järjestelyiden sommitelmaan, joka pyrkii takaamaan raamit sille että tuotteet myydään (tai ollaan myymättä) edes jotakuinkin niiden arvosta – mitään välittömiä takeitahan tälle ei kapitalismissa ole.54 Tässä yhteydessä tuotteiden arvo määräytyy paitsi tuotannossa myös suhteessa kyseiselle kapitalismin historialliselle konstellaatiolle ominaisiin funktionaalisen tulonjaon muotoihin ja sen kasautumisregiimissä vallitseviin pääomien keskimääräistä voittoastetta koskeviin määreisiin – ja odotuksiin. Yllä kuvatut järjestelyt ovat vain konkretisoitu ilmaus ja toinen nimi sille, miten yhteiskunnallisesti välttämätön työaika arvon määrittäjänä konstituoituu silloin kun käsite ilmenee kokonaisyhteiskunnalliselle tasolla välittömän tuotantoprosessin sijaan. Näin kolmikohtainen kiteytys fordismista kasautumisregiiminä osoitti myös ne peruselementit, joille kapitalistisen kasautumisen keskiönä toimiva arvolaki tuolloin rakentui.
Yllä esiteltiin fordismin ja tämän kriisiytymisen kannalta keskeisiä seikkoja Agliettan kasautumisregiimin ja regulaatiomuodon käsitteiden avulla. Agliettan tutkimusasetelma on laaja ja suuria linjoja hahmotteleva, mutta sellaisena havainnollinen. Mainittu käsitepari auttaa hahmottamaan sitä, minkälaisia yhteiskunnallisia makrotason rakenteita ja määreitä kapitalismin kasautumismuotojen historialliseen kehitykseen liittyy ja miten ne ovat yhteydessä luokkataistelun muotoihin. Käsitteellisesti ilmaistuna kasautumisregiimit ja regulaatiomuodot ovat kapitalismin perustan muodostavien historiallisesti kehittyvien ”yhteiskunnallisten” suhteiden konkreettisia ja materiaalisia välitysmuotoja ja, teoreettisemmin, kuvatun dynaamisen totaliteetin eri prosesseja ja niiden aspekteja taltioivia käsitteitä.
4. Fordismin kriisi ja luokkakompositio
Fordistinen kasautumisregiimi perustui niin sanotulle massayhteiskunnalle: fordistinen luokkakompromissi artikuloitiin massateollisuudelle perustuneen kasautumisregiimin ja työväenluokan palkkatyöläisosan, erityisesti massatyöläisten, suhteellisen korkean yksilöllisen kulutuskyvyn ympärille. Massatyöläisten hegemonian kääntöpuolena olivat palkkamuodon välityksellisesti suhteutuneet työväenluokan fragmentit. Näitä voidaan hahmottaa ajattelemalla yhtäältä porvarillisen ydinperhemuodon tai erilaisten sosiaalietuuksien kuten työttömyysturvan kautta massatyöläisten palkkamuotoon ”ekstensiivisesti alistettuna” sidottuja työväenluokan osia; toisaalta amerikkalaisen fordismin yhteiskunnallinen työnjako oli rakenteelliselta muodoltaan seksuaalinen ja rodullisia jakolinjoja ylläpitävä ja näin ollen sitoi naisia, homoseksuaaleja ja mustia ”intensiivisesti alisteisina” valkoisen massatyöläismiehen palkkamuotonormiin.55 Fordistisen työnjaon muotoon ja sen kriisipotentiaaleihin tutustutaan lähemmin alla esitetyssä luokkakompositiota koskevassa osiossa.
4.1. Luokkakompositio ja amerikkalainen fordismi
Edellä on syvennetty käsitteellistä raamia, jolla uusliberalismi voidaan hahmottaa paitsi porvarillisen luokkavallan palauttamisen operaationa, myös luokkataistelun konstituoimien ristiriitojen hallinnointiyrityksenä. Tässä luvussa täsmennetään sitä, miten amerikkalaisen työväenluokan taistelut haastoivat fordismin ja loivat perustan postfordismiksi kutsutulle muotoutumassa olevalle kasautumisjärjestykselle ja uusliberalistiselle projektille tämän hallinnointikäytänteiden yleisnimenä.56
Luokkakomposition analyysi57 avartaa vasemmistolle tutumpaa uusliberalismin lyhyttä historiaa kiinnittämällä huomiota mikrotasoisempiin prosesseihin ja toimijoihin kuin Harveyn institutionaalisempi ja makrotasoisempi hallinnointikäytänteiden ja globaalitalouden analyysi. Yllä esitetyn kehittelyn tarkoituksena on ollut suhteuttaa nämä tutkimusasetelmat toisiinsa hyvin täsmällisellä tavalla. Yllä hahmoteltiin suhdetta, jossa luokkakomposition dynamiikka viittaa Marxia seuraten kapitalismin yhteiskunnallisten suhteiden ”todelliseen kehitykseen” kasautumisregiimin sisällä ja sitä vastaan; Harveyn analysoimat institutionaalisemman ja rakenteellisemman tason ilmiöt ja tendenssit ilmaisevat reaalisten luokka- ja tuotantosuhteiden dynamiikkaa.58 Luokkadynamiikan konkreettisia ilmenemismuotoja ovat esimerkiksi kasautumisen rytmien ja painopisteiden muutokset, tulonjakopolitiikka ja reaalipalkkatasot, työnjaon muodon muutokset, yhteiskunnan institutionaaliset uudelleenjärjestelyt, rahapolitiikka ja yleisempi poliittisten voimasuhteiden muutos.
Agliettan kautta tehty ekskursio regulaatiokoulukunnan käsitteistöön ja erityisesti kapitalismin dynamiikan hahmottaminen kasautumisregiimin ja regulaatiomuotojen kautta toteuttaa tämän paperin sisällä eräänlaisen fordismin kriisin lankoja yhteen vetävän funktion. Kiteytyksen tarkoituksena on hahmottaa ne kapitalismin kasautumis- ja luokkadynamiikan perusaspektit, joita vastaan 1950-1970 -lukujen aikana hyökkäämällä amerikkalainen työväenluokka kriisiytti fordismin ja keynesiläisyyden varaan rakennetun kasautumismallin 1970-luvun puoliväliin mennessä.
Aglietta rekisteröi nämä erilaiset kasautumisregiimin ja regulaatiomuodon kehityspaineet ja tendenssit juuri käsiteparilla intensiivinen ja ekstensiivinen kasautumisregiimi59. Aglietta jäljittää kasautumisregiimin erilaatuisia muutostendenssejä; intensiiviset tendenssit osoittavat murtumina kasautumiregiimin rajojen yli, ekstensiiviset puolestaan koskevat sen sisäisen logiikan muuttumista. Yllä pyrittiin esittämään, että Agliettan kehittelemä rakenteellinen jakolinja regulaatiomuotoon ja kasautumisregiimiin myös ilmaisee luokkafraktioiden toisistaan poikkeavia kamppailuasemia, olosuhteita ja intressejä. Käsitteiden ilmaisema jakolinja voidaan arkikielistää jaoksi taloudelliset vaateet / kulttuuris-yhteiskunnalliset kiistat / poliittiset pyrkimykset. Teoreettisemmin voidaan nähdä, ettei itse jakolinja ole aina muodoltaan sama tai ilmaise aina samoja yhteiskunnallisia ristiriitoja. Päinvastoin itse jakolinja – ja kasautumisregiimin ja sen regulaatiomuotojen suhde – hahmottuu historiallisesti rakentuvaksi muodoksi, joka ilmaisee eri luokkafraktioiden välittömiä taloudellisia/kulttuurisia/yhteiskunnallisia etuja koskevia kamppailuja ja asettaa reunaehdot koko luokan poliittisesti keskeisten tavoitteiden ”artikulaatiolle”.60
Aspektijaottelu on havainnollistava kun siirrytään täsmällisemmin amerikkalaisen fordismin kriisiytymisen ja uusliberalismin suhteen hahmotteluun ja kysytään, miten ilmiöt ovat yhteydessä luokkakomposition dynamiikkaan. Alustavasti voidaan linjata, että amerikkalaisen työväenliikkeen taloudelliset ja poliittiset kamppailut kriisiyttivät fordistisen kasautumisregiimin ja keynesiläisen talouspolitiikan; vastaavasti amerikkalaisten kansalaisoikeus-, rotu-, ja sukupuolipoliittiset liikkeet kriisiyttivät fordistisen kompromissin regulaatiomuotoja haastamalla amerikkalaiset yhteiskuntasuhteet ja normit mainittujen teemojen ympäriltä. Amerikkalaisen työväenluokan kamppailut murensivat fordismille ominaiset talouspolitiikkaa ja kasautumismuotoa koskevat rakenteet, yhteiskunnalliset normit ja institutionaaliset käytänteet. Tässä perinteisesti ymmärretyillä työläisillä, naisilla ja etnisillä vähemmistöillä ja seksuaalisilla vähemmistöillä oli keskeinen rooli. Ironisoidaksemme asiaa voidaan sanoa, että jopa likaiset hipit, mutta ennen kaikkea opiskelijaliikkeet ja ”nuorisokulttuuri” ilmensivät sangen kärjekkäällä tavalla fordistisen regulaatiomuodon kriisiä; itse ilmiöistä voidaan olla montaa mieltä, mutta ne ilmensivät kiistatonta muutosta ”amerikkalaisen elämänmuodon” tasolla. Reagan ja hänen hallintonsa ei syyttä suunnannut uuskonservatiivista hyökkäystään näitä muutospotentiaalin kantajia vastaan.61
1960/70-lukujen syklin peruspiirteet voidaan hahmotella seuraavalla tavalla. Ensinnäkin kamppailut levisivät tehtaista kohti sitä ympäröivää yhteiskuntaa. Liikkeet kyseenalaistivat paitsi keynesiläisen luokkakompromissin (massatyöläiset ja ay-liike) myös fordistisen kasautumisregiimin seksuaalisen (naisliike), rodullisen (mustat) ja kansainvälisen (”kolmasmaailmalaisuus”) työnjaon muodon. Midnight Notes korostaakin kaikkien näiden nurinkäännöstä uusliberalismin itumuotoina:
”Uusliberalismin yleisratkaisu keynesiläisyyden kriisiin oli työvoiman arvon alentaminen, palkkahierarkioiden uudelleen rakentaminen ja työläisten typistäminen epäpoliittisten tavaroiden asemaan (kuten heidät ymmärrettiin porvarillisessa taloustieteessä 1800-luvulla). Uusliberalismi näyttäytyi erilaisissa muodoissaan riippuen työläisten vallan kompositiosta ja intensiteetistä: tuotantovälineiden uudelleen sijoittaminen, pääoman deterritorialisaatio, työläisten välisen kilpailun lisääminen työmarkkinoita laajentamalla, hyvinvointivaltion hävittäminen sekä maan pakkolunastus”.62
Midnight Notes jatkaa huomauttamalla, että käytännössä uusliberalismiksi nimetty kamppailujen pitkä historiallinen sykli on tarkoittanut juuri yllä hahmoteltujen fordistisen luokkakompromissin ja kasautumisregiimin peruskivien murentamista.
Lyhyesti luonnehtien amerikkalaisten työläisten välittömät kamppailut suuntautuivat keynesiläistä taloudellista luokkakompromissia vastaan. Yllä sanottuun viitaten tämän kompromissin funktio oli 1) sitoa yhteen työn tuottavuus ja reaalipalkkatasot ja integroida työväenluokka osaksi pääoman ja kapitalistiluokan kasvustrategiaa; 2) antaa suhteellisen lisäarvon tuotannolle eli tuotantovoimien kehitykselle perustuvalle kasvuregiimille kehitysimpulsseja ja hallinnoida tuotannon eri lohkojen välisten ristiriitojen kehittymistä; 3) konstituoida sellainen palkkamuodon regulaation koneisto, joka integroi myös työväenluokan ”ei-palkkatyöläisten” segmentit osaksi kasvustrategiaa ja fordistista kompromissia. Eräs näistä on sukupuolia hierarkisoiva perhemuoto mallia hyvin palkattu massatyöläismies ja huonommin palkattu tai uusintamis/kotityöhön keskittyvä vaimo.63
Amerikan työväenluokan kamppailut haastoivat jokaisen näistä fordistisen kasautumisregiimin elementeistä. Niiden kärki pureutui niin sanottuun ”tuottavuusdiilin” (productivity deal) käytännölliseen ja teoreettisen kritiikkiin. Tämä poliittinen hanke artikuloitiin tuottavuusdiiliä vastaan sekä välittömästi että välityksellisemmin.64 Yhtäältä amerikkalainen työväenluokka hylkäsi itse tuottavuuden ja reaalipalkkojen kehityksen suhdetta ohjaavan sopimuksen, jonka perustana oli se, että yksilöiden reaalipalkkojen tulee nousta samassa suhteessa työn tuottavuuden kanssa. Työläiset vaativat yksinkertaisesti enemmän, eli palkkoja joihin kapitalisteilla ei enää 1970-luvulle tultaessa ollut varaa. Linkki välityksellisempään kritiikkiin voidaan tuoda esiin huomauttamalla ensinnäkin, että tämä kehityslinja merkitsee jatkuvaa pääoman orgaanisen komposition suhteellista kasvua – eli korvaa elävää työtä pääomalla eli kuolleella työllä – ja näin ollen kasvavaa työttömyyspainetta. Edelleen kyseinen tendenssi tuottaa spesialisoidun ja hierarkisoidun työnjaon muodon. Se luo merkittäviä hierarkioita luokan palkkatyössä olevan ja työttömänä olevan fraktion sisään, ja tämän jakolinjan syventäminen onkin ollut eräs uusliberalistisen politiikan keskeisistä stratgioista.
Massatyöläisten65 kanssa tehdyn tuottavuusdiilin kääntöpuolena olikin keynesiläisen kompromissin implikoima työnjaon muoto ja siihen liittyvät poliittiset hierarkiat. Kun fordistinen kasautumisregiimi panosti valkoisiin, suhteellisen hyvin koulutettuihin ja ammattimaisiin (professional) miehiin, se asetti naiset, mustat (tai muut etniset ryhmät) ja vähemmän koulutetut amerikkalaiset työläiset täysin erilaiseen suhteeseen pääoman kanssa kuin diilin tehneet luokan osat. Luokkakomposition analyysi ei käsittele luokkia en bloc vaan pyrkii käsitteellisesti hahmottamaan luokan sisäisten ristiriitojen ja tendenssien välistä kudelmaa, jotta luokkadynamiikan kokonaisuuden hahmottaminen mahdollistuu. Tämä on ehtona luokkatietoisuuden muodostumiselle ja luokkapolitiikan tekemiselle ja vasemmiston olisi luokkia arvioidessaan otettava huomioon se, ettei marxilainen luokkakäsitteistö edelleenkään pelkisty vain ihmisryhmien sosiologiseen rajaamiseen.66
4.2 Amerikkalaisen fordismin kriisiytyminen
Amerikkalaisen fordismin kriisiytyminen johtui sekä työväenluokan hierarkkisilla ylätasoilla olevien työläisten ekonomististen vaateiden suuruuden aiheuttamasta paineesta että luokan alistettujen fraktioiden asettamien laadullisten vaateiden yhteen sovittamattomuudesta fordistisen kasautumisregiimin ja regulaatiomuodon peruselementtien kanssa. Fordismin kriisiyttänyt luokkakompositio koostui keskeisesti myös alisteisessa asemassa olleiden työväenluokan fragmenttien kapinoinnista. Yhdessä näiden elementtien varaan koostunut luokkakompositio sekä kurotti kohti uutta yhteiskuntamuotoa ylittämällä fordismin regulaatiomuodot että kriisiytti sen kasautumisregiimiä lopulta mahdottomilla palkka- ja vapausvaateilla. Usein muistetaan mainita uusien liikkeiden asettamat fordismin yhteiskunnallisia ravistelleet mahdottomuudet. Taloudellisemmin fordismin kriisiytymisessä oli kyse myös toisenlaisesta mahdottomuudesta, eli massatyöläisten aseman mahdollistamien kamppailuetujen hyödyntämisestä koko työväenluokan taloudellisen ja poliittisen vallan pönkittämisessä.67 Hyödyntäjinä eivät etenkään fordismin kriisin lähetessä enää aina olleet massatyöläiset.
Puhe yleistyneestä luokkatietoisesta solidaarisuudesta on liian romantisoitua, vaikka konvergenssiä ja vahvojakin väliaikaisia liittolaisuussuhteita amerikkalaisten työläisten eri kamppailulinjojen ja niiden subjektien intressien välillä ilmenikin säännöllisesti. Monesti oli kuitenkin niin, että erityisesti Detroitin mustien ja nuorten autotyöläisten militanssi oli liittojen näkökulmasta täysin mahdoton ay-liikkeen institutionaaliseen raamiin asetettavaksi. Juuri siksi se oli myös niin tärkeää. Detroitin mustat autotyöläiset paitsi esittelivät säännönmukaisesti kaikkein radikaaleimmat vaateet ja käyttivät radikaaleimpia keinoja, myös pakottivat liittoja ja luokan muiden fraktioiden edustajia radikalisoimaan omaa ”keskusta”linjaansa. Kun mukaan lisätään asetelman arvaamattomuus, on helppo nähdä miksi nämä luokan segmentit raivasivat vähemmän radikaaleille segmenteille ja institutionaalisille toimijoille valtavasti pelitilaa.68 Vasemmistolaisten naisliikkeiden ja feministikommunistien asettama paine toimi vastaavana luokkakompositiota radikalisoivana elementtinä. Yhtäältä se asetti ”miehiset” vasemmisto- ja ay-toimijat ahtaalle, toisaalta avasi pelitilaa kentälle ja yleisesti ottaen radikalisoi luokkataisteluasetelmia pakottamalla sukupuolisensitiivisiä elementtejä ja vaateita poliittisen luokkakomposition rakentumiseen. Tämä radikalisointi kulki regulaatiomuotojen kyseenalaistamisen kautta.69 On myös huomattava, etteivät vain sosialistifeministien sukupuolipoliittiset aloitteet ilmenneet edistyksellisinä voimina tarkastellussa asiayhteydessä. Myös Betty Friedanin kaltaisten liberaalifeministien ponnistukset naisellisuuden harhojen kyseenalaistamiseksi loivat tärkeän perustan sukupuolitietoisuuden kehittymiselle läpi yhteiskunnan, ja tämä taas loi vähintään potentiaaleja naisvetoiselle poliittisen luokkakompostion kehittymiselle.
Luokkakomposition kehitys sisältää siis taloudellisten ja poliittisten kysymysten lisäksi myös ”yhteiskunnallisemman” puolen. Regulaatiomuotojen käsitteitä kehiteltiin yllä juuri tämän linkin hahmottelemiseksi. Lyhyesti luonnehtien Amerikan 1950-1970 -luvuilla (ja toki myöhemminkin) toimineet seksuaalipoliittiset liikkeet, kansalaisoikeusliikkeet, opiskelijaliikkeet ja etnisten ryhmien liikkeet kärjistivät fordistisen regulaatiomuotojen kokonaisuuden ristiriidat äärimmilleen. Nämä liikkeet ilmensivät olemassaolollaan ja toiminnallaan fordistisen kuriyhteiskunnan ja sille ominaisten regulaatiomuotojen ristiriitoja – niitä elämänmuotoja, arjen käytänteitä, tarpeita ja haluja, jotka eivät mahtuneet pääomamääritteisten regulaatiomuotojen sisään. Seikkaperäisemmän analyysin sodanjälkeisen Amerikan yhteiskunnallisen liikehdinnän muodoista ja niiden suhteesta työväenliikkeeseen voi löytää esimerkiksi Howard Zinnin teoksesta A People’s History of USA. Myös Harry Cleaverin Reading Capital Politically -teoksen uuden painoksen mittava ”autonomimarxilaisuuden” variantteja hahmotteleva esipuhe asemoi näiden tendenssien suhdetta. Kenties täsmällisin analyysi aiheesta löytyy kuitenkin Paolo Carpignanon artikkelista ”U.S. Class Composition in the Sixties”, jossa asiaa lähestytään luokkataistelussa ilmenevien rotua koskevien määreiden näkökannalta. Aikaa myöten amerikkalaisen fordismin yhteiskuntasuhteiden ristiriitojen välittäminen kävi siinä määrin mahdottomaksi, että koko fordistinen kasautumisregiimi ajautui kriisiin. Tarviittiin uudet ja kasautumisregiimiä dynaamisemmin heijastavat yksilösensitiivisemmät regulaatiomuodot yhteiskunnallisen kontrollin takaamiseksi.
Miten uusliberalismi ja ”fordismin kriisi” suhteutuvat toisiinsa? Fordismin kriisi aiheutui massateollisuudelle perustunutta tuotantorakennetta ja massayhteiskunnan hallinnan muotoja (käytän alla käsitettä regulaatiomuoto) vastaan käydystä työväenluokkaisesta hyökkäyksestä. Uusliberalismi tarttui varsin oivaltavin tavoin tähän ”yksilöllistymisen” tai ”vapauden magian” ruokkimaan massojen paon tendenssiin ja vei sen loogiseen kulminaatiopisteeseensä. Tässä prosessissa massayhteiskunnan konkreettisten elämänmuotojen pakeneminen ja uusien autonomian muotojen luominen ei kyennyt lunastamaan kumouspotentiaalejaan. Se kriisiytti fordismin, mutta kääntyi merkittäviltä osin iduiksi yhteiskuntaelämää tavaramuotoistavalle kapitalistiselle individualismille. Uusliberalistit hyödynsivät näitä tendenssejä tuhoten työläisten massaorganisaatiot, julkisten palveluiden kautta tapahtuvat tulonsiirrot ja progressiivisen verotuksen, massayhteiskunnan kulutusnormit ja elämänmuodot – kääntämällä nurin massayhteiskunnan vieraannuttavia yhteiskuntasuhteita koskeneen käytännöllisen kritiikin.
Yritin yllä olevan analyysin kautta hahmottaa amerikkalaisen luokkakomposition muutosten ja 1950-1970-luvuilla käytyjen luokkataistelujen sekä 1970-luvun puolivälissä alkaneen uusliberalismin suhdetta. Luokkakomposition käsitteistön valossa voidaan esittää kiteytys: 1950-1970-lukujen sykli ilmensi luokan poliittista rekompositiota ja ajoi pääoman globaalin kasautumisregiimin kriisiin. Tämä ilmeni paitsi taloudellisena kriisinä ja luokan suhteellisen voiman konstituutiona (USAn reaalipalkkojen huipputaso saavutettiin 1973) myös laajamittaisena amerikkalaisen elämänmuodon kriisinä. Uusliberalismianalyysin alussa esitetyn skeeman mukaisesti oikeisto tarttui amerikkalaisen työväenluokan liikehdinnästä aiheutuneisiin tendensseihin sekä luokan ilmaisemiin haluihin ja tarpeisiin. Kuten General Intellectin ja Agliettan 70 analyyseista käy ilmi, fordismin kriisiytymisen tendenssillä on tietty yleistettävyys myös Eurooppaan. On siis olemassa samankaltaisuuksia amerikkalaisen fordismin kriisin perustekijöiden ja General Intellectin analysoiman Euroopan kontekstin kehityslinjojen välillä.
4.3. Fordismin analyysi ja luokkateoria
Esitetty analyysi fordismista pyrki osoittamaan, ettei luokkakäsitteistön käyttämisen tarvitse johtaa ”subjektin rakenteisiin redusoimiseen” tai pelkistyä luokittelevaksi sosiologiaksi. Siis ajattelun metodille, joka niin sanotusti asettelee ihmisiä, yhteiskunnallisia asemia ennalta olettamilleen paikoille ja ”johtaa” näiden hypostatisoitujen asetelmien pohjalta luokille/ryhmille/yksilöille ominaisia tietoisuusmuotoja ja käyttäytymisen määreitä. Marxilaista luokkateoriaa syytetään siitä usein siitä, että se olettaa ennalta sen, mitä pitäisi selittää. Tilanne on juuri päinvastainen: luokka = sen konstituutio eli sen komposition historiallinen kehitys.71
Ensinnäkin luokkakomposition teoria pyrkii hahmottamaan kapitalismin historiallisen luokkarakenteen kulloisenkin vaiheen sisällä vallitsevia yhteiskunnallisia, taloudellisia, kulttuurisia ja poliittisia subjektiivisia tendenssejä yksipuolisen luokkarakenteen ”sosiologisen” fetisoinnin sijaan. Luokkakomposition teoria ei ole ainakaan välttämättä luokkareduktiivista, mikäli luokkareduktiivisuudella tarkoitetaan ”muiden” yhteiskunnallisten antagonismien ympärille kiertyvien kamppailujen merkityksen kieltämistä. Kaikkein viimeisimpänä luokkakomposition teoria on ekonomistista. Luokkakomposition teoria uudelleenmuotoilee luokan palkkatyö/pääoma-suhteen konkreettisten ilmenemismuotojen ja näiden ristiriitaisuuksien jäljittämisen teoriana. Tällöin se artikuloi välttämättä ”perinteisemmän luokkateorian” ainekset muiden yhteiskunnallisten antagonismien kanssa. Luokkakomposition teoria ei edes halua kuvitella luokkaa, joka ei olisi sisäisessä yhteydessä sukupuolta, rotua, vähemmistöjä, porvarillisia oikeuksia, sekä parlamentaarista ja edustuksellista politiikkaa koskeviin subjektiivisiin kamppailuihin ja näissä vaikuttaviin poliittisiin tendensseihin. Amerikkalaisen fordismin kriisiyttänyt luokkakompositio koostui muun muassa näille antagonismeille rakentuvista heterogeenisistä ristiriidoista, jotka kommunikoivat keskenään. Edelleen yhteiskunnallisille antagonismeille voidaan hahmottaa sekä välitön ja toisistaan suhteellisen autonominen olemassaolon muoto että näiden suhteellisen autonomisten instanssien välinen artikulaatio – mikäli käytäntö sallii sen muodostumisen. Amerikkalaisen Fordismin kriisin luokka-analyysi ei olisi ollut mahdollista ilman tällaista ei-reduktiivista teoreettista tapaa hahmottaa luokkia.
Toisekseen tämä metodi muokkaa myös tapaa käsittää luokkatietoisuutta, ja luokkien yksilöiden itsetietoisuutta. Ideologiateoreettiset marxismit ovat lähes kaikissa varianteissaan historiallisesta materialismista pääomalogiikkaan lähestyneet luokkatietoisuuden kenttää määrittämällä ja yleistämällä luokille sekä niiden fraktioille ominaisia tietoisuuden muotoja ja näihin yhteydessä olevia käyttäytymismääreitä. Viime kädessä tällainen metodi vastaa yllä kuvattua luokitteluteoriaa, joka määritellessään ja ”formaaliabstrahoidessaan” (yleistäessään) luokkarakennetta, luokkien tietoisuusmuotoja ja käyttäytymismääreitä jättää kysymättä näiden muotojen konstituutiota eli ristiriitaisuuksia koskevat kysymykset.72 Luokkakomposition teoriaan suhteutettu luokkarakenteen ja luokkatietoisuuden teoria on välttämättä teoriaa sosiologisten luokittelujen ristiriidoista ja rajoista. Näin artikuloituna tietoisuusmuodot ja käyttäytymismääreet ovat reaaliabstraktioita: niiden välityksellä abstrahoidaan kohti arkielämän ”silkkaa rauhattomuutta” (Hegel) eli pyritään pelkkien yleistysten sijaan tunnistamaan konstitutiiviset ristiriidat tietoisuusmuotojen ja käyttäytymismääreiden itsensä tasolla. Näin ollen kyetään tavoittamaan ajatuksellisesti ne kokemuksellisesti tutut välähdykset, katkokset ja ristiriidat jotka eivät mahdu sosiologisesti tutkittujen tietoisuusmuotojen ”valmiiden ilmiöiden” sisälle vaan osoittavat niiden rajoille eli niiden nykyisten rajojen yli. Jos itse luokkarakenne käsitetään dynamiikkana rautahäkin sijaan ja jos luokkarakenteella sekä yksilön asemalla tämän rakenteen piirissä on ylipäänsä minkäänlainen sisäinen yhteys, luokkakomposition muutokset muuttavat tietoisuuden muotoja ja päinvastoin – toki välityksellisesti, koska näiden kehitys ei ole samanaikaista eikä välttämättä edes ”samansuuntaista” akselilla edistys/kommunismi vs. taantumus/porvarillisuus. Hyvin arkinen esimerkki tästä kaksisuuntaisesta vuorovaikutussuhteesta voivat olla konkreettisten kamppailujen yhteydessä ilmenevät yllättävätkin solidaarisuuden muodot, jotka johtuvat samojen materiaalisten ongelmien kohtaamisesta ja resonoivat itse kamppailujen kanssa sekä kenties artikuloivat muita kamppailuja ja luokan fraktioita yksittäisten kamppailuprosessien yhteyteen. Toisaalta feministien tiedostusryhmät toimivat hieman tätä vastaavalla tavalla. Yhtä kaikki kysymys on, jälleen, välityksen ilmiöistä.
Viimeiseksi ”sosiologisella” metodilla on, tietenkin, tässä yhteydessä merkittävä rooli koska sen ja muiden erityistieteellisten ja kokemuksellisten metodien avulla tuotetaan positiivista tietoa luokkarakenteesta. Kärjistäen: se mitä tässä on kutsuttu sosiologiseksi metodiksi tutkii valmiita ilmöitä, kun taas luokkakomposition teoria tutkii valmiiden ilmiöiden konstituutiota. Näin ollen luokkakomposition teorian tehtäväksi jää, luokkakomposition itsensä ja luokkatietoisuuden muotojen ristiriitojen ja subjektiivisten tendenssien analyysin kautta, sosiologisesti tuotetun positiivisen tiedon luokittelujen työntäminen niiden rajoille. On osoitettava se, että vaikka luokkarakenteen ja luokkatietoisuuden muodot esittävät itsensä valmiina ilmiöinä, nämä valmiit muodot sisältävät ristiriitoja eivätkä kykene loputtomasti välittämään sisältönään olevia ristiriitoja.
Hyödynsin samaa metodia regulaatiokoulunnan käsitteistön ja luokkakomposition teorian törmäyttämisen yhteydessä. Fordismille ominaisten yhteiskunnallisten rakenteiden ja objektiivisuuden muotojen murtumakohtia jäljitettiin tarkastelemalla niiden käytännöllisen ja historiallisen konstituution sisältämiä (luokka)ristiriitoja.
Jos analyysi fordismin kriisistä olisi perustunut ekonomistisemmalle tai reduktiivisemmalle luokkakäsitykselle kuin nyt, sen tekeminen ei olisi ainakaan nykyisessä muodossaan ollut mahdollista. Yleisesti ottaen Megafonin tai muiden harjoittaman luokkapuheen paras kritiikki ei ole jäsentymättömien – ja sanoisinko: ideologisten - ennakkokäsitysten projisointi puutteellisesti ymmärretyn tai jopa kritisoijan mielikuvituksessaan tuottaman näennäiskohteen päälle. Kunnollista kritiikkiä on luokkakäsitteistön välityksellä tehtyjen konkreettisten analyysien osoittaminen perustavilla tavoilla puutteellisiksi tai rajoitetuiksi. Tällainen kritiikki on vain toivottavaa, koska se edistää vähintäänkin teoreettista itseymmärrystämme luokasta ja kapitalismista.73
5. Postfordismi ja nykyinen talouskriisi
Voitaisiinko fordismin kriisiä luokkakomposition, kasautumisregiimin ja regulaatiomuotojen kategorioiden välityksellä lähestyvä analyysi toistaa postfordismin kontekstissa? Miten paikantaa postfordismin kasautumisregiimin ja regulaatiomuotojen rajoille osoittavia tendenssejä? Mitä yllä hahmotellulle käsitteelliselle prismalle pitää tehdä, jotta analyysi postfordismin luokkakomposition kriisitendensseistä tulisi mahdolliseksi? Fordismin ja postfordismin periodisoivan käsitteistön käyttämisen sijaan ehdotan, että kapitalismia alettaisiin taas tarkastella ristiriitaisena luokkasuhteiden ja kasautumisrakenteiden kokonaisyhteytenä. Jos asia halutaan ilmaista regulaatiokoulukunnan käsitteillä, pitäisi pystyä hahmottamaan kasautumisregiimi ja regulaatiomuoto, joka on muodoltaan hybridi eli sisältää toisiinsa laskostuneita piirteitä sekä ”postfordismista” että ”fordismista” (sen klassisista ja 2010-luvun ”kiinalaisista” muodoista).
5.1. Fordismin murtuminen postfordismin konstituutiona
Nykykapitalismin analyyseissa on tavattu periodisoida kapitalismi fordismiin ja postfordismiin. Yllä tätä periodisointia on hyödynnetty eräänlaisena heuristiikkana, mutta samalla analyysini on tähdännyt periodisointien purkamiseen. Näin on pyritty esittämään, että ”postfordismi” rakentuu aivan elimellisesti ”fordismin kriisin” ristiriitojen välitysmuotona. Fordistisen massateollisuuden kasautumisregiimin purkautumista ”uudeksi työksi” on kuvattu paljon, enkä nyt puutu siihen. Sen sijaan on tarpeellista tarkastella fordistisen massayhteiskunnan regulaatiomuotojen purkautumista. Teen sen yllä luonnostellun metodisen johtolangan ohjaamana.
Tarkastelua voidaan taustoittaa seuraavalla tavalla. Numerossamme haastateltuun Andrew Klimaniin ja hänen marxilaisen kasautumis- ja kriisianalyysin parissa tekemäänsä työhön viitaten voidaan esittää väite, että fordistisen kompromissin ja sille ominaisen kasautumisregiimin murentuminen oli kaksitahoinen prosessi. Yhtäältä sen aiheuttivat työläistaistelut, jotka kumosivat sen tuotannollisen rakenteen peruskivet. Toisaalta se johti tilanteeseen, jossa erityisesti tuotantoon sijoitetut pääomat eivät enää kyenneet tuottamaan voittoja riittävän edullisessa suhteessa sijoitettuun pääomaan. Keskeinen ristiriita tässä on se, että uusliberalismina tunnettu työväenluokan poliittinen nujertaminen on toteutunut samanaikaisesti tuotantopääoman voiton suhdeluvun stagnaation ja reaalipalkkojen paikallaan pysymisen tai jopa alenemisen kanssa. Klimanin74 analyyseissa usein toistuva väite on se, että juuri pääomien riittävän tehokkaan tuottavuuden puute sitten 1970-luvun on keskeinen syy sekä talouden yleiselle finansialisaatiolle. On hyvä muistaa, että lisäarvon ja voiton metsästys finanssispekuloinnin kautta on vain toinen nimi pääomien tuottamaan laittamiselle ja perustuu – tosin monen ajallisen ja laadullisen välityksen kautta – aktuaalisesti tuotetulle arvolle. Suhteuttamalla tämä analyysiin luokkakompositiosta ja uusliberalismista voidaan esittää vähintäänkin hypoteesi siitä, että 1960-1970-luvuilla tapahtuneet luokkakomposition muutokset ovat tuolloin asettaneet koko talousjärjestelmälle merkittäviä paineita. Klimanin mukaan nämä paineet ovat olleet jopa niin merkittäviä, että vaikka fordistinen kasautumismalli ei enää välttämättä normitakaan koko kapitalismia ja vaikka sen asettamat keskeiset yhteiskunnalliset regulaatiomuodot on päivitetty ainakin kehittyneimmissä kapitalistimaissa tämän päivän tietokapitalistisen yhteiskunnan hallinnointiin paremmin sopiviksi, pääomien tuottavuuden varsinaiset boomit eivät ole yltäneet fordismin ja keynesiläisyyden ”kultakauden” tasolle vaan ovat toistaiseksi jääneet IT-kuplan kaltaisiksi torsoiksi. Välityksen kategorian keskeisyyden korostamisen valossa on toki selvää, että informaatioteknisen vallankumouksen todelliset pitkän aikavälin yhteiskuntasuhteita ja pääoman kasautumisregiimiä globaalisti muovaavat vaikutukset vasta itävät ja tulevat aktualisoitumaan vielä pitkään.
Tätä ongelmakenttää on pyrkinyt hahmottelemaan myös General Intellect teoksessaan Vasemmisto etsii työtä.75 General Intellectin tuottama fordismin regulaatiomuotojen kriisiytymisen tematisointi on ensiaskel sen fetisistisen ajatusmuodon purkamisessa, jonka mukaisesti nykykapitalismi ja sitä vastaava elämänmuoto on ”liian monimutkainen analysoitavaksi” marxilaisella käsitteistöllä. There’s a method in madness.
General Intellectin esittämä analyysi fordismin kasautumis- ja regulaatiomuotojen murtumisesta ja uudelleenjärjestelystä vastaa ilmiön kuvauksen tasolla omaani, joten tukeudun sen väittämiin esitellessäni asetelmaa. Nähdäkseni analyysimme eroavat fordismin kriisin ja sen ratkaisuyritysten (postfordismi) konstituutioon liittyvien kysymysten osalta. General Intellect korostaa analyysissaan täysin oikein ”ihmisten halua paeta tehdaskuria ja massayhteiskuntaa” fordismin kriisiytymisen syynä. Tämä murensi fordismin regulaatiomuotoja, mikä puolestaan tuotti yllä kuvatulla tavalla kriisin kasautumisregiimissä: työväenluokan suhteellisen poliittisen voiman lisääntyminen ja fordismin perustoja järkyttänyt tuotanto- ja elämänmuodon muutos tuotti tilanteen, jossa pääomat eivät enää tuottaneet voittoja odotetulla tavalla. Tämä tendenssi on myös nykykriisin keskeinen elementti. Olen kuitenkin sitä mieltä, että General Intellect pysyttelee analyysissaan liiaksi välittömien subjektiivisuuksien analyysin tasolla ja ylikorostaa ”ihmisten halua paeta tehtaista”. Yllä tätä tendenssiä pyrittiin kuvaamaan amerikkalaisessa luokkakompositiossa 1960/70-luvulla tapahtuneiden muutosten yhtenä momenttina. Keskittyessään tähän General Intellect ei ansioistaan huolimatta aina artikuloi kyllin tarkasti niitä subjektiivisuuden välityksellisiä eli rakenteellisia tendenssejä jotka osaltaan kriisiyttivät fordismin.
Miten fordismin kasautumis- ja regulatiomuotojen purkautumista voidaan yrittää hahmottaa?
Ensinnäkin General Intellect nostaa esiin pääomaluokan luokkataisteluvoitot ja työväenluokan ay-edustuksen sekä sen välittömän komposition murentamisen 1970-luvulta alkaneen ”uusliberalismin” yhteydessä. Analyysin implisiittinen konteksti ovat kehittyneimmät kapitalistimaat. Näin voidaan vetää yhteen elämänmuodon muutokset eli ”ihmisten joukkopako tehtaista” sekä pääomaluokan poliittinen yritys restauroida luokkavaltaa.
Subjektiivisten ja objektiivisten tendenssien yhteys voidaan hahmottaa seuraavalla tavalla. Fordismi perustui oleellisesti sille, että työläisten palkkataistelut sidottiin kapitalismin kasautumisstrategiaan määrätynlaisten regulaatiomuotojen kuten palkkamuoto ja perhemuoto avulla. Nämä yhteiskunnalliset järjestelyt puolestaan heijastivat fordismille ominaista sukupuolitettua, rodullista ja hierarkkista työnjaon muotoa, jota voidaan tässä kutsua massatyöläisyydeksi. Palkat ja voitot toisiinsa sitonut tuottavuusdiili kääntyi työläisten poliittisen komposition ja vaikuttavuuden kasvaessa itseään vastaan. Näin se mahdollisti lyhyesti sanottuna palkkavaatimusten karkaamisen käsistä, eli tilanteen, jossa ne irrotettiin tuottavuusvaateista työväenluokan massatyöläis-segmentin eduksi. Uusliberalismi puolestaan käänsi asetelman nurin murtaessaan massatyöläisyydelle perustuneet työläisten poliittisen edustuksen järjestelmät, ja onnistui jälleen painamaan palkat alaspäin ilman että niitä enää sidottiin työn tuottavuuteen. Tämä onnistui ensinnäkin massatyöläisten luokkasegmentin murentamisen välityksellä. Se perustui yhtäältä fordismille ominaisten regulaatiomuotojen ja näiden olettaman massayhteiskunnan murentamiselle, jonka tärkeänä liikkeelle panijana toimivat työläiset itse.
Toisekseen General Intellect jatkaa tämän ilmiön tarkastelua tuotantomuotojen näkökulmasta. Tällä viitataan yhtäältä tuotannon jäykkyyksien poistamiseen, sen eriytymis- ja muutoskyvyn kasvattamiseen. Toisaalta kyse on tuotannon strategisen suunnittelun sitomisesta markkinavaihteluun kommunikaatioteknologioiden välityksellä. Edelleen palvelutalouden muodot ja intellektuaalinen tai immateriaalinen työ ”korvasivat” massamittaisesti kestokulutushyödykkeitä kuten autoja tuottaneen fordistisen mallin. Tämä tarina postfordismista on tuttu. General Intellect käsittelee myös palkkatyömuodon, palkkatyösuhteen muodon, sekä työnjaon ja sen organisaatioiden muodon historiallisia muutoksia. Edelleen General Intellect nostaa tärkeällä tavalla esiin uudet yrittäjämäiset työn muodot ja paikantaa näihin liittyviä valta-asetelmia. Yrittäjät, jotka ovat usein heille aiemmasta palkkatyösuhteestaan potkut antaneen yrityksen tekemien tilausten varassa, ja tekevät työtään koko ajan ja kaikkialla eivät ole kovinkaan hyvässä tuotannollisessa asemassa. Luokka-analyysin on kyettävä tarttumaan uusien yrittäjyyden muotojen ongelmiin juuri pääomasuhteen analyysia korostavan näkökulman kautta.
En kuitenkaan nyt paneudu näihin ilmiöihin tämän enempää, koska aiheesta on kirjoitettu paljon, enkä kuitenkaan yltäisi tämän artikkelin puitteissa riittävän konkreettiseen tarkasteluun. Yhtä kaikki muodon käsite, kuten läpi artikkelin on yritetty perustella, on tässä keskeinen.76 Se viittaa yhteiskuntasuhteiden totaliteetin historiallisiin muotoihin kapitalismianalyysin perustana. Muutokset yhteiskunnallisten suhteiden muodoissa aiheuttivat muutospaineita regulaatiomuotojen uudistumiselle, ja nämä paineet realisoituivat muutoksina muun muassa palkkatyömuodon, palkkatyösuhteen muodon, sekä työnjaon ja sen organisaatioiden muodon konkreettisissa ilmiasuissa.
Toisaalta tuotantoprosessin ”uusliberalistiset” hallintamuodot ja -käytännöt pilkkoivat työväenluokkaa kilpailuttamalla työläisiä yhä enenevästi toisiaan vastaan, mikä taas on ollut mahdollista ay-liikkeen ja muiden edustuksellisten työläisten instituutioiden kamppailumuotojen luutuneisuuden takia. Ne tunnistivat vain massatyöläisen. Edelleen luokan kompositiota murennettiin jakamalla tuotanto suhteellisen itsenäisiin arvoketjuihin (”ulkoistaminen”), jossa palkan (ja muiden kulujen) alentamisen paine ja vaade tuottaa voittoja myös ”yritysten sisällä” vakiintuivat tuotantomuodon peruspiirteiksi. Edelleen uusien yksilöllisten palkkausjärjestelmien kiteyttäminen yleiseksi formaaliksi käytännöksi ”objektivoi” uusliberaalin nurinkäännöksen työläisten kamppailuista, jotka irrottivat reaalipalkat tuottavuusdiilistä. Toisaalta työttömyyspolitiikka, eli tietoinen työläisten ”vara-armeijan” tuottaminen aktivoi työmarkkinat palkkojen polkemisen taistelutantereena, mikä poikkeaa oleellisesti fordismin kauden palkkasopimuksista, joihin kysyntä ja tarjonta vaikutti oleellisesti vähemmän kuin nykyisiin käytänteisiin. Yhdessä nämä tekijät pirstoivat luokkaa yllä kuvatun asetelman mukaisesti eli kahtalaisesti.
General Intellect kiinnittää erinomaisesti huomiota regulaatiomuotojen konstitutiivisen perustan tai ”elämänmuodon” raameissa tapahtuneisiin muutoksiin, vaikkei välttämättä artikuloi näitä kategorioita kyllin vahvasti toistensa yhteyteen. Vasemmisto etsii työtä tarjoaa monta konkreettista prismaa kapitalismin regulaatiomuotojen konstituutiossa tapahtuneisiin muutoksiin.
General Intellectin analyysi on näiltä konkreettis-sosiologisilta osiltaan vahva. Se on heikompi filosofoidessaan eli tukeutuessaan liiaksi ajatukselle siitä, että ”ihmisten joukkopako tehtaista” on kaikkien kapitalismin muutoksien ytimenä. Näiden eri analyysitapojen ja abstraktiotasojen välityksen puutetta kuvastaa se, miten kirjassa siirrytään regulaatiokoulun käsitteille perustuvasta nykykapitalismin reaalianalyysista Marxin Grundrissen ”konefragmenttiin”.77
Abstraktiotasojen välisen uskonhypyn keinoin nykykapitalismin perusominaisuudeksi johdetaan ”arvolain” kumoutumisen ajatus. En paneudu asian marxologisiin kysymyksiin. Esitin yllä ehdotuksen siitä, miten arvolaki pitäisi nähdä historiallisena, muuttuvana ja avoimena välitysmuotona, joka vetää yhteen kasautumisregiimien ja regulaatiomuotojen asettamia määreitä ja luo ”arvolain” näiden pohjalta. Jos tämä tulkinta hyväksytään, ongelmaksi muodostuu se, että General Intellect sahaa omaa oksaansa. Oman ehdotukseni mukaisesti arvolain uuden konstituution tarve perustuu esimerkiksi yllä esitetyille ajatuksille fordismin kriisiytyneistä elementeistä ja näiden uudelleenjärjestelyistä. General Intellectin katsaus postfordismin regulaatiomuotojen syntyhistoriaan on nähdäkseni ymmärrettävä arvolain uuden konstituution hahmottelun yhteydessä. General Intellect kuitenkin näyttäisi väittävän omaan fordismin kriisin tulkintaansa nojaten, että postfordismin puitteissa arvolaki on jotenkin olemuksellisesti kumottu. En sano olevani oikeassa, mutta sanon etteivät molemmat väitteet eivät voi pitää paikkaansa.
Tämän ongelman lisäksi on hieman nurinkurista, että General Intellect ei ”kumoa” arvolakia regulaatiomuotojen ja kasautumisregiimien konkreettisen analyysin tasolla, vaan hakee vain filosofiset perustelut Marxin konefragmentista. Se on yksi ekonomiakritiikin filosofisimmasta katkelmista ja sitä paitsi kuvaa aivan jotain muuta abstraktiotasoa kuin kapitalismin ilmiöpintaa. En näe hedelmällisenä sitä tapaa, että konfragmentista yritetään – Marxin käsitteiden eri abstraktiotasot ja näiden suhteet ohittaen – johtaa käsityksiä oletuksella että kapitalismin olemustason käsitteet käyvät välittömästi kapitalismin ilmiöpinnan analyysin ja sen selittämisen välineiksi. Vastahan regulaatiomuotojen ja kasautumisregiimin kaltaiset käsitteet olivat pyrkineet murtautumaan ulos Marxin umpiteoreettisilta kehiltä ja liikkumaan kohti kapitalismin konkreettista todellisuutta! Kuka löysikään 1970-luvun uudestaan?
5.2. Arvolaki ja kriisin kosto
Ajatuksella arvolain kumoutumisesta yritetään perustella jonkinlaista fundamentaalia katkosta fordismin ja postfordismin välillä. Ja luonnollisesti myös fordistisen kapitalismin kannalta osuvan analytiikan ja tähän samastetun Marxin ekonomiakritiikin sekä postfordismin analyysien välillä. Jos arvolailla tarkoitetaan vain ja hyvin välittömässä mielessä sitä, että vaihtoarvo on yksinkertaisesti käyttöarvon mitta, niin näin asetettu arvolain käsite yltää hädin tuskin Marxin hahmotteleman ”yksinkertaisen kiertokulun” määreeksi. Kapitalismin reaalianalyysin kontekstissa sillä ei tee mitään. Pikemminkin olisi pohdittava, miten arvolaki konstituoituu tämän päivän luokkakomposition dynamiikkaa ja kapitalismin regulaatiomuotoja heijastavana muotona tänään. Ja ennen kaikkea: miten sitä voitaisiin horjuttaa poliittisesti tietoisilla ja luokan intressejä palvelevilla tavoilla. Meneillään oleva talouskriisi on kyllä edellyttänyt ja kiihdyttänyt nykykapitalismille ominaisen arvolain muodon horjumista sinänsä. Mutta miten tarttua tendensseihin?
Eräs postfordismin teorioiden erityispiirteistä on ollut ajatus siitä, että kapitalismin nykyiset kasautumismuodot toteutuvat ikään kuin arvolain tuolla puolen. Tässä piilee puolitotuus. On totta, että kapitalismi on viime vuosikymmeninä toiminut yhä korostetummissa määrin ”tulevaisuuttaan” koskevien odotusten eli lainojen ja finanssipääomien varassa. Nykyisen talouskriisin analyytikot ovat kuitenkin osoittaneet, että fordismin kriisin ja pääomien tuottamattomuutta koskevat kasautumisrakenteen ratkaisemattomat ristiriidat kummittelevat nykykapitalismissa juuri tässä muodossa. Edelleen Kliman ja muut ovat esittäneet, ettei finanssipääomien välityksellä tapahtuva arvonlisäys ja kasautuminen ole kestävä tai edes viime kädessä mahdollinen pääoman ”kategorinen imperatiivi” ainakaan ”kantilaisessa” universalisoitavuuden mielessä. Pääoman kasautuminen ei voi olla perustumatta reaalituotannossa luodulle arvolle, vaikka se voikin välittää (tukea, korvata, pohjustaa…) materiaalisen tuotannon tehokkuusvajeita finanssikasautumisen menetelmin.78
Tälle on kaksi syytä. Ensinnäkin pääomasubjekti epäilemättä unelmoi ”kurjasta perustastaan” irtautumisesta eli loppuun viedystä reaaliabstrahoitumisestaan. Siis siitä kiusallisesta tosiseikasta irtautumisesta, että yhä edelleen kasautumisen on tapahduttava yhteiskunnallisten uusintamisprosessien ja yhteiskunnallisten tarpeiden tyydyttämisen välityksellä. Vaikkei tälle huomiolle voida perustaa kummoistakaan poliittista strategiaa, se on kuitenkin pääoman itsensä itselleen asettama raja79 - jonka se viime kädessä voi määritelmällisesti ylittää vain uusien arvon tuottamisen muotojen eli lopulta pääomien tuhoutumisen ja/tai uuden kasautumisregiimin pysyttämisen välityksellä.
Toisekseen talouskriisi on nähdäkseni osoittanut oikeaksi perimarxilaisen analyysin siitä, että vaikka pääoma ja kapitalistiluokka ovatkin voineet välittää eli paeta niin sanotun reaalituotantonsa ristiriitaisuuksia finanssispekuloinneille perustuvalla kasautumisen strategialla, kapitalistista yhteiskuntamuotoa ja sen materiaalista kasautumisregiimiä vainoavat luokkasuhteiden ristiriidat tunkeutuvat lopulta myös finanssipääomien sfääriin.80 Kuten arvolain käsitteessä, tämänkään toteamisessa ääneen ei ole atomiakaan nostalgiaa materiaalista tuotantoa tai fordistisen kapitalismin vanhoja huonoja aikoja kohtaan (vaikka ne ovat de facto voineetkin olla monessa suhteessa nykyistä miellyttävämpiä, ainakin luokan kokonaisuuden kannalta). Kyse on yksinkertaisesti kapitalismissa välttämättä jännittyvien ristiriitaisuuksien kärjistymisestä: vaikka tavaroiden ostoa ja myyntiä voidaan varojen puuttuessa välittää velalla, velkoja monimutkaisilla velkajärjestelyillä ja niin edelleen, lopulta jonkun on maksettava. Edes lainojen korot.
Mikäli talousjärjestelmä perustuu kapitalismin tavoin olemuksellisesti lisäarvon tuotannolle, siis talouskasvulle joka saavutetaan tuottamalla enemmän arvoa kuin mitä tällä hetkellä on liikkeellä, tilanteesta jossa rahaa tuotettujen arvojen ja niiden kantajien realisoimiselle markkinoilla ei löydy koituu väistämättä ongelmia. Toisin sanoen pääoma voi kyllä vetäytyä finanssikasautumisen strategian välityksellä tuijottelemaan itseään peilitaloista tutusta suurentavasta peilistä joksikin aikaa. Mutta mikäli uuttaa arvoa ei luoda riittävästi uuden kasautumisen ja sijoittamisen alkeiksi, kuten nyt ei ole luotu, lainarahalle perustuva kasvu ei voi pitkällä aikavälillä olla kestävää. Tällöin käy kuten nyt on käynyt: kapitalismin yhteiskunnallisten suhteiden – sen kasautumisregiimin, regulaatiomuotojen ja poliittisten suhteiden – ristiriidat ilmenevät hiljalleen säröinä finanssipääomien liikkeiden muodostamassa peilissä. Ironista tässä kaikessa on tämä. Kun kriisi laukesi luotto- ja maksukykykriisinä, kyse oli pitkälti kyse Negrin ja Hardtin ”teoreettisesti pois manaaman” ”metafyysisen käsitteen” 81 eli arvolain käytännöllisestä toiminnasta kapitalismiin sisältyvän mykän taloudellisen pakon ominaisuudessa. Jos fyrkkaa ei ole, kapitalistin on vaikea pyörittää bisnestä. Jos luottoa siihen että tulevaisuudessa fyrkkaa tulee olemaan ei ole, kapitalistin on vaikea pyörittää bisnestä. Ja fyrkkaa ei ollut sen enempää kuin luottoakaan.
Kuten Kliman, Lapavitsas ja Midnight Notes hieman eri tulokulmista esittävät, finanssipääomien kautta tapahtuvan kasautumisen strategia on ollut pääoman ja kapitalistiluokan yritys välittää reaalituotannon ongelmia. Yritys on kuitenkin heidän mukaansa epäonnistunut ja sen epäonnistuminen on realisoitunut talouskriisinä. Edelleen tässä ei etsitä mitään olemuksellista syytä sille, etteikö voitaisi kehittää uusia finanssi-instrumentteja, jotka kykenevät taas välittämään kapitalismiin sisältyviä kriisitendenssejä. Tällaisia syitä ei ole eikä tule niin kauan kuin kapitalismi on olemassa. Kuitenkin kapitalismin riippuvaisuus yhteiskunnallisen tuotannon perustastaan on ja pysyy, ja mikäli kapitalismin yhteiskuntasuhteet ovat kriisissä, ennen pitkää sen kasautumisregiimi voi hyvin kriisiytyä. Jollei yhteiskuntasuhteiden ja kasautumisregiimin kriisejä ja ristiriitoja kyetä ratkaisemaan, kärjistyessään ristiriidat välittyvät yhteiskunnan kaikille tasoille – myös finanssipääomien tasolle. On eri asia, millä tavalla ristiriidat laukeavat ja minkälaisia seurauksia tästä koituu. Oleellista on se, että kapitalismin kriisit eivät noudata mitään ennalta määrättyä käsikirjoitusta, vaan ovat välityksellisessä suhteessa kapitalistisen yhteiskuntamuodon eli arkielämän ristiriitaisuuksiin. Talouskriisit paitsi ilmentävät yhteiskuntamuodon (luokka)ristiriitoja myös muovaavat niitä, ja päinvastoin. On poliittisen analyysin tehtävä tarkastella näitä määräytymissuhteita ja hahmotella ratkaisuja, jotka ovat varmasti sinällään ristiriitaisia.
Joukkopako tehtaista ei romauta arvolakia, vaan kuuluu yhtenä momenttina kehityskulkuun, joka re-konstituoi arvolain uudessa konkreettisessa tilanteessa. Nähdäkseni viimeistään meneillään oleva talouskriisi osoittaa, että postfordistinen kapitalismi ei toimi arvolain tuolla puolen vaikkei nykykapitalismin yhteiskuntasuhteita heijastavan arvolain toiminta muistuttaisi juuri millään tavalla sen enempää belle epoquen tai fordismin aikana toiminutta arvolain historiallista muotoa.
5.3. Postfordismi: tuotantoa arvon ja pääomasubsumption tuolla puolen?
Kun General Intellect vetää analyysinsa lankoja yhteen ja muotoilee kiteytyksiä postfordistsen kapitalismin peruspiirteistä, ilmenee uusi ongelma. Se on päättämättömyyden ongelma. Ongelmana on, että jokainen väittämä työstä postfordismissa tukeutuu ajatukselle mahdollisuuksista tai potentiaalisuudesta. En halua tällä sanoa, etteikö muuntautumiskyky, minkä tahansa subsumointi pääoman tuotannon alle ja nopeat tuotannon uudelleenjärjestelyt muodostaisi keskeistä osaa nykykapitalismista. Joka tapauksessa meneillään oleva talouskriisi osoittaa harvinaisen selvällä tavalla, että pelkät mahdollisuudet eivät muodosta koko kuvaa kapitalismista. Niiden rinnalle astuu välttämättömyyksiä, ja eräs näistä välttämättömyyksistä on pääoman arvonlisäysimperatiivi kapitalistisen yhteiskunnan ”ylitsekäyvänä subjektina”: siis aktuaalisen kasautumisen tapahtuminen, aktuaalisen lisäarvon tuottaminen (tapahtuipa tämä ”materiaalisesti” tai ei) ja tämän lisäarvon realisoituminen. Pääoman subjektius on vain nurinkääntynyt ”projektio” riistolle perustuvista vieraantuneista yhteiskuntasuhteista, siis mykkinä taloudellisina pakkoina ja herruussuhteina materialisoituva heijastus vieraantuneen yhteiskuntayksilön toiminnasta.
Mahdollisuuksia koskevan ongelman voi ilmaista teoreettisesti seuraavalla tavalla: vaikka kapitalismin ”tulemisen ontologia” elää muutoksista, mahdollisesta ja uudistumisesta, sen ”nykyisyyden ontologia” ei kykene välittämään näitä ”mahdollisuuksia” ja ”jo elettyä tulevaisuutta” loputtomasti. Vaikka mikä tahansa voisi olla huomenna tuottavaa, se ei välttämättä ole sitä vielä tänään; ja päinvastoin, mikä tahansa tämän päivän tuottavuuden kulmakivi voi romahtaa huomenna. Juuri näiden kahden modaliteetin eli kapitalismin mahdollisuuksien ja välttämättömyyksien välinen dialektinen jännite on koko Marxin ekonomiakritiikin keskiössä ja ilmenee taloudellisten, yhteiskunnallisten ja poliittisten erityisongelmien muodossa. Tässä keskitytään tuotantoprosessin perusmääreisiin, koska niitä on käsitelty niin usein uuden työn diskurssissa.
Ajatuksessa siitä, että ”mikä tahansa” inhimillinen ja yhteiskunnallinen toiminta voi olla mahdollisesti tuottavaa ei ole mitään uutta. Ekonomiakritiikissä sama ilmiö toistuu analysoitaessa niitä yhteiskunnallisia järjestelyitä, jotka pyrkivät takaamaan sen, että oikein kvalifikaatioin varustettu työläinen lopulta todella astuu pääomasuhteeseen ja toimii sen sisällä pääoman vaihtelevana osana. Ilmiötä kutsutaan subsumptioksi, eikä sillä ole juurikaan tekemistä työn fenomenologisten sisältöjen kanssa. Uuden työn fenomenologiasta ei päästä käsiksi niihin pääomasubsumption muotoihin, joiden välityksellä työstä tulee välittömästi tuottavaa. Subsumptiokäsitteillä on tekemistä niiden olosuhteiden kanssa, joissa tuotanto tapahtuu. Ne eivät pysähdy tehtaan porteille. Esimerkiksi puhe uusista kontrolleista olisi suhteutettava entistä tiukemmin tuotannon ja subsumptiomuotojen konkreettisiin muutoksiin.
Mitä tarkoitetaan uuden työn reaalisubsumptiolla?82 Lähtökohtaisesti ja muodollisesti sitä samaa, mitä aina ennenkin: elävän työn eli vaihtelevan pääoman enenevää korvaamista pysyvällä pääomalla ja/tai elävän työn muotoon vaikuttamista siten, että sen tuottavuus nousee. Sisällöllisesti tilanne on toki nyt toinen kuin Putilovin konepajassa. Etenkin kehittyneissä maissa voidaan nähdä aivan uudenlaisia pysyvän pääoman muotoja, joilla eliminoidaan kallista elävää työtä niilläkin uusilla aloilla, jotka ovat lähtökohtaisesti ”subjektiiivista otetta” vaativia. Uusilla pysyvän pääoman muodoilla tarkoitetaan esimerkiksi hoiva/palvelu/tunne/tietotyön tehostamiseen räätälöityjä organisaatiomuotoja, jotka vastannevat sitä mistä Jussi Vähämäki on useassa yhteydessä puhunut ”ajattelun ruumiista irrottamisen” prosessina. Yhtä kaikki nämä pääomamuodot vastaavat funktioltaan konejärjestelmiä tehdastuotannossa, vaikkei niillä ole ”käyttöarvotasoisesti” juuri mitään tekemistä konejärjestelmien kanssa. Uudet pääomamuodot subsumoivat työtä ”pakottamalla” tai ”ohjaamalla” luovuuteen, persoonallisen vaikutelman antamiseen ja muuhun ”automaatiokäyttäytymiseen”. Uuden työn organisaatiomuodot ovat kuin skriptattuja toimintamuotoja, joiden kautta eliminoidaan vanhan kunnon kaavan mukaisesti elävä työ elävästä työstä. Jos samalla voidaan antaa persoonallinen vaikutelma, sen parempi.83 Valaiseva marxilaisista lähtökohdista käyty keskustelu uusista pääomamuodoista eli yhteiskunnallisista suhteista koostuvista ”koneista” löytyy Georg Caffentzisin artikkelista ”Crystals and Analytical Engines”.84
Mielenkiintoisena historiallisena analogiana keskusteluun uuden työn ”subjektiivisuudesta” ja ”ainutkertaisuuksista” arvon luojina Caffentzis nostaa esiin Lyonin kankaankutojien mestarilliset käsityöläistaidot ja heidän työnsä tästä johtuneen kalleuden. Tuolloin uskottiin, ettei kone voisi koskaan jäljitellä heidän käsiensä työn lopputuloksia. Kehruu-Jennyn hyökkäyksen jälkeen koko erittäin voimakkaasta ja hyvin järjestäytyneestä ammattikunnasta ei jäänyt jäljelle kuin koneilla kutovien duunarien huvennut poppoo. Se oli kutoja-ammattikuntaa oleellisesti pienempi joukko ja, Caffentzis korostaa, vailla kunnollista poliittista voimaa kun sen erikoiskyvyt oli koneistettu.
Uuden työn reaalisubsumption kontekstissa Caffentzis nostaa esiin Turingin koneen, joka määritelmällisesti antaa vaikutelman inhimillisen olennon kanssa kommunikoinnista, ja älytyön reaalisubsumption. Hän esittää asiaankuuluvan poleemisesti, ettei oikeastaan ole mitään apriori syitä sille, miksei huithapeleiden ja hajamielisten intellektuellien innovaatiotyötä voitaisi ”koneistaa” vastaavalla tavalla kuin miten käden taidot koneellistettiin teollisen kapitalismin alkuaikoina. Tämän edellytyksenä on vain se, että eristetään immateriaalisen työn kontekstissa kulloisenkin tuotantoprosessin erityispiirteille ja tehtäville adekvaatti eli luovuuteen kannustava työnjaon struktuuri; eristetään tämän struktuurin oikea suhde käytettävissä oleviin työvälineisiin ja muihin resursseihin. Fordin liukuhihnan taloudellinen muotomääre ja tuotantoa rakenteistava funktio ei poikkea näistä uusista pysyvän pääoman muodoista mitenkään, vaikka asetelmat eroavat toisistaan empiirisesti kuin yö ja päivä. Silti ne pyrkivät pumppaamaan työläisistä lisäarvoa aamusta iltaan ja illasta aamuun.
Caffentziksen opetus on tämä: marxilaisittain analysoituna työläisen subsumointi vaihtelevaksi pääomaksi ja lisäarvon tuottajaksi on edelleen yhteiskunnallinen kamppailusuhde, eikä työläisen tuottavuus riipu viime kädessä tämän työsisältöjen fenomenologisesta muodosta vaan palkkatyön ja sen organisoinnin taloudellisista muotomääreestä. Kaikki toiminta kapitalismissa on ”mahdollisesti” tuottavaa ja mikään toiminta ei ole kapitalismissa ”tuottavaa sinänsä”. Tämä asetelma ei muutu vaikka Deleuzen kanssa painiskelevat teoreetikot onnistuisivatkin kehittämään tarvittavat ”poeettiset muotoilut” vanhan kunnon kantilaisen filosofian kokoon kursimiseksi.
Sen sijaan subsumption85 käsitteistö puree edelleen ja auttaa ajattelemaan niitä yhteiskunnallisia järjestelyjen ja poliittisten interventioiden muotoja, joilla ”inhimillisestä tarkoituksenmukaisesta toiminnasta” tehdään tuotantoprosesseissa – jotka voivat kyllä olla epäjatkuvia ja levitä koko yhteiskuntaan – vaihtelevan pääoman personifikaatio.
Jää nähtäväksi kutsutaanko tätä kiihtymässä olevaa ”uuden työn” reaalisubsumption tendenssiä post-autonomien teorialehdissä ”postfordismin-fordismiksi-tulemiseksi”, ”postfordismiksi ilman postfordismia” vaiko taas vaihteeksi vain kapitalismiksi. Oma näkemykseni on kuitenkin se, että ongelmistaan huolimatta asian- ja ajanmukaisesti päivitetty ekonomiakriitiikki tarjoaa edelleen varsin osuvia välineitä kapitalismin analysoimiseksi.86
5.4. Luokkakomposition analyysi kapitalismin periodisoinnin sijaan
Uusliberalismin ja ”postfordismin” sekä talouskriisin analyysia voidaan tarkentaa esittämällä kysymys siitä, missä määrin itse siirtymä fordistisesta kasautumisen regiimistä ja strategiasta postfordistiseen on itsessään toteutunut pääoman suunnitelmien mukaisesti. Postfordismi on harhaanjohtava termi, koska uusi kasautumisjärjestys ei ole onnistunut ratkaisemaan fordismin kriisin ongelmia.
Sen sijaan postfordismi niin sanotusti antaa muodon tai ruumiin fordismin kriisin ristiriidoille – ja siis olennoi edelleen fordismin kriisiä. Kehittyneissä kapitalistimaissa kamppaillaan fordismin kriisin ”hännän” kanssa: luokan repressio ja reaalipalkkojen painaminen alas ei ole ollut riittävä ponnin kasautumisen uudelle nousukaudelle. Lisäksi immateriaalinen tuotanto on ainakin toistaiseksi ollut liiaksi nimensä veroista.87 Toinen fordismin kriisin ristiriitojen välitysmuoto, hegeliläisen jäsennystavan linjauksen mukaisesti, on ollut fordismin paikallinen/alueellinen nyrjäyttäminen sijoiltaan ja sen heijastaminen ”toiseen subjektiin” (displacement). Tarkoitan tietenkin Kaukoidässä, Kiinassa ja Latinalaisessa Amerikassa tapahtunutta ”uusfordismin” syntyä.88
Keskusteluyhteyttä sen enemmälti yksilöimättä Euroopassa käydään jatkuvasti keskustelua toinen toistaan seksikkäämmin nimettyjen ”tietokykykapitalismin” muotojen hahmottamisesta, mikä on toki sinällään arvokasta työtä. Silti liian harvoin kiinnitetään huomiota oleelliseen. Jos immateriaalinen työ, tietokykypääomille perustuva tuotanto ja osakemarkkinoiden odotukset arvon määrityksen lippulaivana muodostavatkin nykykapitalismin tuotannollisen keskiön – teesi jota olisi täsmennettävä – nyt talouskriisin aikana on helppo tajuta ongelmana olevan se ettei tämä tuotantorakenne toimi edes kapitalistiluokan näkökannalta toivotulla tavalla. Se ei ainakaan toistaiseksi ole kyennyt tuottamaan jatkuvasti niitä voittoja ja talouskasvua, joita siltä on odotettu myös vasemmistolaisissa analyyseissa aiheesta. Sen sijaan koko kapitalistinen syteemi on kriisissä ja puhutaan jopa degrowthin strategioista.89 Jo pikavilkaisulla tämä kriisi muistuttaa aivan liikaa Marxin analysoimia kapitalismin kriisejä, jotka näyttäytyvät ”aina ensisilmäyksellä ainoastaan luottokriiseinä ja rahakriiseinä”, mutta joiden juuret ovat itse tuotantotavan ytimen ristiriidoissa ja näiden puutteellisessa välittämisessä.90 Kriisi muistuttaa myös liikaa Agliettan käsityksiä kapitalistisen kasautumisregiimin kriisiytymisestä ollakseen sellaisenaan kapitalismin tuolla puolen artikuloituvan talousjärjetelmän syntykriisi. Kommunistin onkin hyvä muistaa, että toisin kuin kuoriaiset, talousjärjestelmät eivät synny tai kuole vailla poliittisia interventioita.
Vanhan Agliettan käsitteistöstä vauhtia ottamalla voidaan hahmotella karkeasti postfordismia post-etuliitteen mukaisesti pikemminkin fordismin kriisin ”häntänä” kuin autonomisena kasautumisregiiminä. Asetelma voidaan lukea suhteessa Aufhebenin Hardt & Negri -kritiikkiin91:
1) Kehittyneissä kapitalistimaissa postfordismiin siirtyminen on tarkoittanut massateollisuudelle perustuneen suhteellisen lisäarvon tuotannon ja pääoman orgaanisen komposition kasvattamisen eteenpäin ajaman tuotantorakenteen ja kasautumisstrategian asteittaista ”hylkäämistä”. Sen tilalle on pyritty luomaan tuotantorakennetta, jonka perustana ovat toistaiseksi vasta formaalisti subsumoidut tai reaalisubsumption prosessissa olevat eli työvoimavaltaiset ja vielä raskaaseen teollisuuteen verrattuna suhteellisen vähän kiinteää pääomaa hyödyntävät tieto- ja palvelutalouden toimialat. Megafonissa on käsitelty yliopistoa ja sen muutosta eräänlaisena tiivistettynä mallina tietotyön reaalisubsumption prosesseille. Lisäksi yliopiston reaalisubsumption analyysin yhteydessä on keskusteltu tietotyön ristiriidoista ja kamppailuista sekä työläisten subjektiivisuuden ja järjestäytymisen ongelmista uudessa tilanteessa.
Postfordismia määrittää paljolti tuotannon finansoituminen. Aglietta on kuvannut näitä raameja jälkisanoissaan vuoden 1997 painokseen Theory of Regulationista:
”Ottaa mittaa kapitalismin globaalistumisesta merkitsee ensisijaisesti sen tunnustamista, että yritykset eivät enää ole kansallisen territorion alueella yhteiskunnallisen integraation etuoikeutettuja paikkoja. Ne kilpailuttavat alueisiin sidottuja tuottavuuden kollektiivisia tekijöitä: koulutuksen yleinen taso, teknisen kehityksen tieteelliset perusteet, infrastruktuurit. Rakentaa tuottavuuden kasvulle kollektiiviset perusteet, jotta myytäisiin kalliilla kalliisti palkattu työ, on ainoa positiivinen ulospääsy kehittyneistä palkkatyöyhteiskunnista…Valtion, niin sen tavoitteiden kuin sen toimintavälineiden, uudistaminen aina siihen saakka, että siitä tulee tuottavuuden eläviin voimiin investoija, on ehto kansakunnan uudelleen elvyttämiselle yhteiskunnallisen kiinteyden yhteisten arvojen matriisina.”92
Uutta taloutta ei ole tarpeen moralisoida reaalituotantoa haikaillen jotta voidaan sanoa, että uuden työn alkuaikoina uutetut satumaiset voitot johtuivat usein uusilla aloilla vallinneista monopoleista, satumaisen korkeista lisäarvon suhdeluvuista ja työvoiman riistoasteista sekä finanssisijoittajien alaan asettamista odotuksista. Ei myöskään liene moralismia vaatia uudenlaisia finanssisääntelyn muotoja, joiden kautta yrityksiä voidaan sitouttaa pidemmän tähtäimen poliittiseen suunnitteluun spekulatiivisten ja kertaluontoisten voittojen kotiuttamisen sijaan. Kertaluontoisten voittojen kotiuttaminen on kuitenkin eri asia kuin ”jatkuva voittamisen liike” (Marx): kun alalle syntyy kilpailua, pääomien orgaaninen kompositio kasvaa reaalisubsumption myötä, työvoima järjestäytyy palkkataisteluihin ja kuluttajien huomiosta joudutaan kilpailemaan muiden yritysten kanssa. Tämän asetelman voi oikeastaan johtaa suoraan Pääoman kolmannen kirjan ”voiton suhdeluvun laskutendenssin lain” ja sen ”vastasyitä” käsittelevästä jaksosta.93
2) Hieman muokattu mutta edelleen massatuotannon tarpeisiin suunnattu fordistinen kasautumisregiimi on uusliberalismin aikana ollut eräs kehittyneimpien kapitalistimaiden suurimmista vientituotteista. Hieman muokattu tarkoittaa tässä muun muassa sosiaalipalveluiltaan köyhempää ja funktionaalisen tulonjaon muodon suhteen alhaisempia työläisten kulutustasoja ylläpitävää fordismia.
On toki paikallaan huomauttaa, että ns. keskus-periferia -malli ei enää toimi globaalin kapitalismin analyysin itsestään selvänä paradigmana. Kuitenkaan kolmannen maailman metropolien olemassaolo ei vielä sinällään poista sitä tosiseikkaa, että massakulutushyödykkeitä tuottanut fordismi ei ole päättynyt; se on vain usein siirretty Kiinaan, Kaukoitään ja Latinalaiseen Amerikkaan. Vaikka ”kiinalainen kapitalismi” onkin ollut toistaiseksi työvoimaintensiiviseltä muodoltaan jopa ”esifordistista”, ei ole vaikeata nähdä että työn reaalisubsumptio tulee etenemään ja synnyttämään Kiinaan 2000-luvun fordistista teollisuutta. Pontimeksi tälle voidaan esittää Midnight Notesia seuraten ainakin se, että kiinalaisten työläisten reaalipalkat ovat viimeisen vuosikymmenen mittaan nousseet 300%.94 Unohtaa ei sovi sitäkään, että konejärjestelmät eivät edelleenkään käy poliittista luokkataistelua – ainakaan pääomaa vastaan.
On siis varsin perusteltua olettaa, että Agliettan kuvaama fordistinen massatuotannolle perustuva kasautumisregiimi tai ainakin sitä lähellä oleva tuotantorakenne tulee nousemaan ”vastahegemoniseksi” projektiksi kehittyneimpien kapitalistimaiden postfordismille – myös näissä maissa. Tästä todistavat esimerkiksi tendenssit valtiollistaa lentokoneteollisuutta, autoteollisuutta sekä pankki- ja rahoitussektoria paitsi Yhdysvalloissa myös läpi koko kehittyneiden kapitalistimaiden. Mitä luultavammin olisi syytä ”palata” tai siis asettaa uudelleen esimerkiksi Agliettan avulla ongelma sekamuotoisen kasautumisjärjestyksen globaalin mallin hahmottamisesta.
6. Kohti kriisiä
Postfordismia uutena kasautumisen regiiminä ja ”täysin toisenlaisen” kapitalistisen voitonteon talousmallia juhlivissa skenaarioissa on kuitenkin yksi suuri ongelma. Kapitalismi on vakavasssa kriisissä, eikä vain immateriaalinen työ tule sitä pelastamaan. Ei vaikka välityksen kategorian läpi ajatellen on helppoa pitää mielessä ainakin se, että ”postfordismin” ja informaatioteknologioiden vallankumous on vielä kesken. Niiden vaikutukset tulevat realisoitumaan viiveellä. Tämä ei välttämättä ole ongelma postfordismiteesejä esittäville kirjoittajille, mutta heiltä kaivattaisiin eksplisiittisempiä kannanottoja kuin ”me olemme kriisi” -tyyppiset heitot. Tietenkin olemme kapitalismin kriisi, mutta lohduttaako sen sanominen toimeentulonsa tai asuntonsa menettäneitä ja suunnitelmansa hylkäämään joutuvia työläiskerrostumia? Jos kapitalismia yritetään ymmärtää yhteiskuntasuhteiden muotona ja uusintamisyhteytenä niin kapitalismin talouskriisi on sisäisesti yhteydessä kapitalismin yhteiskunnallisten suhteiden kriisiin. Tällä tarkoitetaan muun muassa sitä, että ilman tarvittavaa poliittista voimaa ja palkkatyömuodolle johdannaisten tulomuotojen puuttuessa kapitalismin kriisi on valitettavasti merkittäviltä osin myös meidän toimeentulomme ja hyvinvointimme kriisi.95
Eräs avain tähän on sen käsittäminen, että massateollisuus ei ollut pääoman kannalta tuottavaa siksi että sillä oli suuria koneita, vaan siksi että sen yhteiskunnalliset suhteet vastasivat muodoltaan mahdollisimman hyvin suhteellisen lisäarvon tuotantoa ja pääoman kasautumisregiimin vaatimuksia. Kysymys kuuluu, onko postfordistisella regiimillä keinoja kapitalismin perustavien ristiriitojen todelliseen ja luokkapoliittisesti edes reformistisessa mielessä tyydyttävään ratkaisemiseen.96 ”Postfordistiset” eli kehittyneimmät kapitalistimaat pyrkivät varmasti konstituoimaan samanlaisen suhteellisen lisäarvon ja reaalisubsumption perustoilta artikuloituvan kasautumisregiimin. Myös regulaatiomuotojensa osalta postfordismi on kapitalismia siinä missä fordismikin: se perustuu rakenteellisesti riistolle, alistamiselle ja epävarmuuden lisäämiselle sekä näitä vastaan käytäville kamppailuille, vaikka se tekisikin elämästä ”joustavampaa” ja perustuisi entistä enemmän ”(yksilö)subjektiivisuudelle”.97 Pehmeiden kontrollien ajatteleminen tuntuu vaikealta ilman viittausta uskottavaan käsitykseen nykykapitalismin kasautumisjärjestykseen. Ne ovat pääoman kasautumisen regulaatiomuotoja konstituoivia järjestelyjä jos mitkä.
Kun yhdistetään Harveyn näkemys uusliberalismista työväen luokkataistelutappioiden sarjana ja klassisen luokkakomposition analyysin ajatus pääoman kasautumisesta kapitalistiluokan poliittisena kykynä hallinnoida luokkataistelun liikemuotoja ja heijastetaan asetelmaa McNallyn ja Klimanin 98 tekemiin klassisemmin marxilaisiin kriisianalyyseihin, ilmenee ituja yllättävälle ristiriidalle. Pääoman kasautumiselle näyttäisi olevan mitä parhaat poliittiset edellytykset, mutta kapitalismi on kriisissä. Ristiriitaa voidaan vielä syventää reflektoimalla sitä vasten postfordismin ja ”immateriaalisen kapitalismin” evankelistojen puheeseen ”jatkuvien voittojen taloudesta” (Marazzi) ja uudesta kasautumisjärjestyksestä, joka – mikäli heitä luetaan kirjaimellisesti tai edes vähän vastakarvaan – artikuloituu jossain Marxin analysoiman kapitalismin ja sille ominaisten yhteiskuntasuhteiden tuolla puolen. Toisin sanoen pääoman intensiiviselle kasautumiselle pitäisi juuri nyt olla olemassa kaikki edellytykset: poliittisesti ja taloudellisesti nujerrettu globaali työväenluokka; uusia ja ei-vielä reaalisubsumoituja tuotannonaloja, jotka mahdollistavat aluksi aivan satumaisia voittoasteita hyödyntäessään vain vähän pysyvää pääomaa, mahdollistaessaan ”monopoleja” ja houkutellessaan uutuudellaan sijoittajien odotuksia; lisäksi tuotteille on olemassa valtavasti uusia markkinoita jo yksin kapitalismin piiriin 1990-luvun aikana vedettyjen miljardien kuluttajien muodossa.99
Kriisianalyysin kannalta tätä periodisointia koskevaa keskustelua merkittävämpää on kuitenkin se, että vaikka pääoma ja kapitalistiluokka ovat onnistuneet etenkin kehittyneissä kapitalistimaissa lyömään työväenluokan ja pakenemaan materiaaliselle tuotannolle perustuvan kasautumisjärjestyksen ongelmia yhtäältä ”tieto- ja palvelukapitalismin” kasautumismallin alkusoluihin sekä finanssivoittojen ja spekulaation sfääriin, talouskriisi johtuu siitä, että pääomat eivät kuitenkaan tuota riittävän suuria voittoja ja kasaudu adekvaatilla tavalla.
Näiden analyysien mukaan pääomien absoluuttiset voitot ovat kasvaneet määrällisesti, mutta voittoasteet supistuvat. Kliman toteaa lakonisesti syksyn 2009 paperissaan, ettei katso tämän tendenssin suoranaisesti osoittavan Marxin voiton suhdeluvun laskutendenssin lain kautta artikuloimaa kapitalismin kriisiytymistendenssiä oikeaksi.100 Hän toteaa kuitenkin, että Marxinsa tuntevalle kriisin noudattama käsikirjoitus ei ole ollut täysin odottamaton. Edellytyksistään huolimatta pääomat tuottavat globaalin kapitalismin totaliteetin tasolla ja keskimääräisesti liian pieniä voittoja suhteessa sijoituksiin, eivätkä pääomat kasaudu riittävällä intensiteetillä edes finanssisektoreilla. Meneillään oleva talouskriisi on pääoman kasautumisen yhteiskunnallisten ja poliittisten edellytysten ja kasautumisen konkreettisten ilmenemismuotojen välisen antinomian konkreettista artikuloitumista.
Tämän yllä kehitellyn skenaarion (tai sen alkeiden) myötä tullaan ”objektivistisen” kasautumis- ja regulaatiomuotojen analyysin rajoille. Kapitalismi on kriisissä, vaikka kasautumisen edellytykset näyttävät olevan kunnossa. Uusliberalismiteoreetikkojen perusteesi on ollut Harveyn moni-ilmeistä analyysia typistävä yksiulotteinen näkemys uusliberalismista porvariston luokkataisteluvoittojen sarjana. Tässä tullaan myös näille teeseille perustuvan luokkakomposition analyysin rajoille. Jos pääoman kasautumiselle ei ole olemassa kunnollista kasautumisregiimin ja regulaatiomuodon totaliteettia, työväenluokan poliittinen nujertaminen ei sinänsä takaa luokkataisteluvoittoja porvaristolle. Vahvasti luokkakomposition analyysiin ja autonomiperinteeseen tukeutuva Midnight Notes äityy jopa piruilemaan, että ehkä pääoma onnistui liian hyvin työväenluokan dekompositiossa 1980/1990-lukujen aikana.101
Midnight Notes ottaa myös seuraavan askeleen: Entä jos työväenluokan poliittisen komposition murskaaminen globaalin kapitalismin totaliteetin tasolla ei olekaan ollut yhtä suvereenia kuin mitä uusliberalismin analyytikot ovat esittäneet? Entä jos kyse on viime kädessä vain fordistisen massatyöläisyyden hegemonialle perustuneen luokan poliittisen komposition murtamisesta, jonka välityksellisenä häntänä työläisorganisaatioiden aloitekyvyttömyys on ilmennyt viimeisten vuosikymmenten aikana? Tässä mielessä luokkakomposition analyysin rajat ovat myös ”objektiivisemman” kapitalismianalyysin rajoja, ja päinvastoin.
7. Uusliberalismin epäonnistuminen ja talouskriisi: alustavia suuntaviivoja
Etenkin suomalaisessa akateemissävytteisessä vasemmistokeskustelussa uusliberalismi nähdään kaikkivoipaisen luonnonvoiman tavoin etenevänä oikeistohegemonian aaltona. Kyyti on usein ollut kylmää, mutta tätä korostettaessa Marxin ja Engelsin vanhat hyvät opit unohtuvat liian helposti. Ihmiset ja luokat tekevät historiaa, eikä päinvastoin. Kapitalismiin sisältyy immanentisti sietämättömiä olosuhteita mutta myös muutospaineita ja ristiriitoja. Amerikkalaisen fordismin tarkastelun opetukset voidaan summata esimerkiksi Beverly J. Silverin Forces of Labor -teoksen ajatukseen siitä, että luokan joukkovoiman muodot ja niiden luova yhdistely ovat aina olleet ja ovat jatkossakin avain taistelussa pääomaa vastaan. Silverin mukaan fordismin alkuaikoina pelättiin, että koneistettu työnjako tuhoaa käsityöläismäisiin erikoistaitoihin ja tästä johtuvalle neuvotteluvoimalle perustuneen palkkapolitiikan ja työläisorganisaatiot. Lisäksi fordismin oli määrä vieraannuttaa työväenluokka täysin – teesi, jonka tuomionpäivän pasuunoina toimivat eurooppalaisen ja aina niin edistyksellisen älymystön edustajat.102
Näistä poiketen Harvey ja Midnight Notes ovat yhtä mieltä siitä, että uusliberalismi epäonnistui; nyt on täsmennettävä missä mielessä tämä epäonnistuminen loi idut globaalille talouskriisille eli on pohdittava uusliberalismin tuottaman globaalin luokkakomposition suhdetta meneillään olevan talouskriisin syntyhistoriaan. Siksi onkin hyvä korostaa vielä erikseen uusliberalismin ristiriitoja, jotta voi ymmärtää meneillään olevaa talouskriisiä.
Midnight Notes ja Harvey tähdentävät tahoillaan, että uusliberalismi oli äärimmäisen kunnianhimoinen ja suunnitelmallinen luokkavallan palauttamisen poliittinen projekti. Yleisluonnehdintana sen tavoitteista voidaan pitää ennen suurta talouslamaa ja keynesiläistä kompromissia vallinneiden luokka-asetelmien palauttamista. Uusliberalismin onnistuminen olisi merkinnyt palaamista tilanteeseen, jossa työväenluokka on ajettu taloudellisesti ahtaalle reaalipalkkojen alas painamisen kautta, jätetty yhteiskuntapoliittisesti oman onnensa nojaan, paiskattu taantumuksellisen kulttuurin kurimukseen; ennen kaikkea poliittinen subjektius olisi tullut redusoiduksi lähinnä markkina-arvoaan puolitietoisesti kalkyloivien ja toisiaan vastaan taistelevien tavaroiden tasolle.
Midnight Notes103 hahmottaa kriisianalyysissaan kuusi globaalia luokkakompositiota ja epävakaata postfordistista kasvuregiimiä koskevaa ristiriitaa, jotka ovat sen analyysin mukaan vaikuttaneet merkittävästi globaalin talouskriisin syntymiseen. Ainutkaan näistä ristiriitaisista tendensseistä ei ole sinällään syy pelkoon tai toivoon; niiden hahmottaminen voi kuitenkin tarjota uusia aseita. Midnight Notesin jäsennystä voi parjata kolmasmaailmalaiseksi, mutta se tarjoaa kehittyneiden kapitalistimaiden tuotantorakenteen tarkastelua täydentävän näkökulman joka auttaa ymmärtämään kriisitendessejä globaalisti. Tyydyn tässä luettelemaan Midnight Notesin listan kriisin laukaisimina toimineista tendensseistä vain lyhyin kommentein varustettuna:
1) Uusliberalismin keskeiset globaalitalouden rakenteita ja instituutioita koskevat muutoshankkeet ovat epäonnistuneet. Globaali kapitalistiluokka ei ole onnistunut tavoitteessaan luoda fordismin kriisin tuhkista nousseelle globaalille sekamuotoiselle kasautumisjärjestykselle adekvaatteja institutionaalisia ja makrotasoisia raameja. Näiden tehtävänä olisi Midnight Notesin mukaan luoda normeja, käytänteitä ja rakenteita, jotka eliminoivat tavaroiden, pääomien ja finanssitransaktioiden vapaalle kierrolle asetettuja kynnyksiä (barriers). World Trade Organizationin luominen vuonna 1994 oli tärkeä askel etenkin Yhdysvaltojen, Japanin ja Euroopan pääomaliikkeiden ja transaktioiden tehostamisen kannalta.
Marxilaisittain on kuitenkin vielä tärkeämpää, että Midnight Notes esittelee kolme ”vastasyytä”. Ne kuvastavat subjektiivisten luokkataistelujen ilmenemistä pääomaluokan ajamien poliittisten hankkeiden sisäisiä ristiriitoja konstituoivina ja näitä poliittisesti kärjistävinä voimina. Ensinnäkin rakennesopeuttamisohjelmia on vastustettu avoimesti aina 1980-luvun puolivälistä asti. Zambian rakennesopeutusmellakat, Caracasin kapinointi ja Zapatistojen liikehdintä näytteli kollektiivin mukaan merkittävää roolia asettaessaan uusliberalistien poliittisen kokonaisratkaisun kyseenalaiseksi ja heikentäessään sen toteuttamismahdollisuuksia. Lisäksi erityisesti Zapatistojen kapina loi solidaarisuutta Zapatistojen ja muiden edistyksellisten tendenssien välille ja ruokki kumouksellista mielikuvitusta globaalisti.104
Toisekseen Midnight Notes nostaa esiin globalisaatioliikkeen ja sen protestisyklit Länsi-Euroopassa ja Yhdysvalloissa. Liike blokkasi WTOn, IMFn, Maailmanpankin ja G8-maiden kokouksia ja vaikutti osaltaan näissä tehtyihin päätöksiin.
Kolmanneksi katse kääntyy niihin ”kolmannen maailman” hallituksiin, jotka kieltäytyivät pääomaluokan keskeisten talousinstituutioiden (IMF, WTO, Maailmanpankki) rakennesopeuttamisohjelmien toteuttamisesta voidakseen säilyttää edes palasen suvereniteetistaan. Ongelmaksi nähtiin usein, ja varsin johdonmukaisesti, se että nämä instituutiot olivat lähinnä amerikkalaisten, eurooppalaisten ja japanilaisten käsissä. Erityisesti kiistaa ovat aiheuttaneet maatalouden ja alkutuotannon kapitalisointi sekä tämän toteuttamiseksi luonnostellut rakennesopeutusohjelmat. Midnight Notes korostaa että kyse ei ole vain takaperoisesta patriotismista, vaan myös kyseisten alueiden maatyöläisten liikkeiden poliittisesta voimasta. Jopa WTO (tai sen Doha Round-hanke) on joutunut taipumaan maatyöläisten subjektiivisuuden takia ja korjaamaan suunnitelmiaan kuluneen vuosikymmenen aikana. Liikehdinnän takia Intian hallitus ei kyennyt antamaan tarpeeksi periksi maataloutta koskevissa kysymyksissä, vaikka hightechiä maalaisjunteista -trade off näyttäytyikin houkuttelevana.
2) Midnight Notes on historiansa aikana kirjoittanut paljon energiasta, etenkin ydinvoimasta ja öljystä keskeisenä kapitalistisen tuotannon sektorina ja kasautumisregiimin elementtinä. Energian riittävän tehokas ja poliittisesti mahdollisimman stabiili sekä matalakustannuksinen tuotantoregiimi on aina ajankohtainen kysymys kapitalismin kehityksen ja uusintamisen kannalta. Ei olekaan yllättävää, että kollektiivi pitää eräänä uusliberalismin keskeisenä epäonnistumisena sitä, etteivät keskeiset taloustoimijat ole kyenneet taivuttamaan globaalia energian ja öljyn tuotantosektoria tanssimaan pillinsä mukaan. Etenkin öljyteollisuuden uusliberalisointi on epäonnistunut – ja näin on tapahtunut merkittäviltä osin OPEC-maiden uppiniskaisuuden, chavezilaisuuden ja erilaisten ”arabinationalismin” muotojen takia. Midnight Notes ei vuoden 2009 pamfletissa analysoi luokkataistelupaineita OPEC-maissa, mutta Caffentzis tarkastelee niitä vuonna 2004 julkaistussa No Blood for Oil!: Energy, Class Struggle, and War, 1998-2004 -kirjassa. Edellistä Irakin sotaa ja 1970-luvulla alkanutta ja sittemmin eräänlaiseksi normaalitilaksi sen jatkuvan uhan myötä muotoutunutta energiakriisiä kollektiivi tarkasteli vuoden 2001 Midnight Oil-kirjassa.105
Lisäksi Irakin sota ja Afghanistanin operaatio ovat aiheuttaneet Yhdysvalloille merkittäviä poliittisia, sotilaallisia ja taloudellisia tappioita ja heikentänyt sen hegemonia-asemaa globaalin voimapolitiikan kentällä. Vähintäänkin voidaan esittää, että mikäli öljyteollisuuden uusliberalisointi ja Lähi-Idän jalansijan vahvistaminen olisi onnistunut nykyistä kitkattomammin – mitä varmasti oletettiin – Yhdysvallat olisi geopoliittiselta asemaltaan nykyistä vahvempi.
3) Palkkojen kontrollointi ei ole onnistunut odotetuilla tavoilla. Midnight Notes on pohjustanut palkkakontrollien analyysia 1988 julkaistussa Wages-Mexico-Libya-India -pamfletissaan. 106 Uusliberalismia kutsutaan Trontin ilmausta ironisoiden kapitalistiluokan ”palkanmaksusta kieltäytymisen” hallinnalliseksi järjestykseksi. Nyt kollektiivi kehottaa107 kiinnittämään huomiota siihen, miten etenkin kiinalaisten työläisten palkkatasot ovat karanneet uusliberalistien käsistä. Vaikka kamppailuja palkoista on käyty tasaisesti, palkkatasojen karkaaminen uusliberalistien käsistä on toistaiseksi tapahtunut vailla (kiinalaisten työläisten mittakaavalla arvioiden) massamittaisia mobilisaatioita Kiinassa tai esimerkiksi Brasiliassa tai uutta ”fenomenaalista” globaalia ja massamittaista luokkataistelusykliä.
4) Jo aiemmin mainitut rakennesopeuttamisohjelmat ja maatyöläisten liikkeet, erityisesti maaoikeusliikkeet, ovat asettaneet kapitalistiluokille merkittäviä haasteita esimerkiksi Afrikassa ja Latinalaisessa amerikassa (Brasilia). Merkittävimpänä ilmentyminä tästä tendenssistä Midnight Notes mainitsee Bolivian, Intian ja Niger-joen suistolla kärjistyneet ristiriidat. Midnight Notes on analysoinut maakysymyksiä koskevia tendenssejä kattokäsitteen new enclosures alla ja hahmotellut kamppailujen dynamiikkaa täsmällisemmin pamfletissa The New Enclosures.108 Nyt kollektiivi nostaa jälleen esiin maiden yksityistämistendenssin ja sen seurauksia. Yhtäältä miljoonia on ajettu klassista pääoman ”primitiivistä kasautumista” vastaavan prosessin kuluessa mailtaan, mikä on puolestaan saanut aikaan merkittäviä siirtolaisvirtoja esimerkiksi Afrikan ja Amerikan tietyillä seuduilla. Toisaalta monenlaatuisia yhteisresursseja ja vertaistuotteita – commonseja – on laajamittaisesti tavaramuotoistettu yksityistämisohjelmien kautta. Commonsien yksityistäminen on kuitenkin riskibisnestä ja Midnight Notes nostaa esiin viime vuosikymmenen Bolivian vesi- ja kaasusodat ilmentämään näihin prosesseihin sisältyviä konflikteja. Myös Nigerian öljyvaroista käytävät kamppailut ovat asettaneet kapitalistiluokille merkittäviä ongelmia. Esimerkiksi Movement for Emancipation of the Niger Delta -ryhmän käymien kamppailujen yhteydessä Midnight Notes viittaa ironisesti kamppailujen piirtävän eräänlaisen ”poliittisen Hubbert-käyrän”, joka osoittaa poliittisen rajan öljyn pumppaamiselle, etsimiselle ja anastamiselle Nigeriassa.
Tässä yhteydessä ilmenee myös kamppailu kapitalismin tuottamista ”negatiivisista commonseista” tai ”negatiivisista ulkoisvaikutuksista, eli yritysten ja oikeistohallitusten pyrkimyksestä sysätä pääoman tuotantoon olemuksellisesti sisältyviä epäekologisia ympäristövaikutuksia työläisten maksettavaksi. Yksi ilmeisimmistä esimerkeistä tässä ovat tietenkin erilaiset ympäristöverot erityisesti ja kulutuksen/saastuttamisen paneminen verolle tulojen sijaan ylipäänsä Ongelmana on myös se, että tätä ristiriitaa halutaan ratkoa laittamalla sinänsä vilpittömästi ympäristötietoiset kuluttajat maksamaan ”vihreydestä” tuotteissa, niiden jakelussa ja tuotantoteknologioissa lisäämällä investoinnit suoraan hintoihin. Niin kauan kuin ekologiakysymyksiä ei artikuloida tiiviisti kapitalismin kokonaisanalyysin kylkeen ja tuoda esiin ekologiakysymysten antagonismeja, vihreydessä on kyse aivan liiaksi yksilöiden eettisistä tai esteettisistä valinnoista.109
5) Koska pääoman kasautumisstrategia ja pääomasuhde ovat finansoituneet, myös luokkataistelu on finansoitunut. Tämä ei tietenkään tarkoita sitä, että materiaalisen tuotannon merkitys olisi supistunut minimiin; päinvastoin, tuotantopääomien ja finanssipääomien sekä näille ominaisten voitto-odotusten välinen suhde on vain ollut pakko asettaa uudella tavalla.110 Midnight Notes keskustelee luokkataistelun finansoitumisesta vailla moralismia. Kollektiivi korostaa, että työläisten on onnistunut kapitalismin nykyisen kasautumisregiimin ja regulaatiomuotojen puitteissa hankkia oikeus tai mahdollisuus velalla elämiseen. Analyysit, jotka suomivat työläisiä ja köyhiä velalla elämisestä joutavat historian romukoppaan; toimiihan pääomakin täysin samalla tavalla, eikä luokkataistelu sitä paitsi tunne moraalisia voittajia. Velka on paitsi keino selvitä vaikeissa olosuhteissa eli koko yhteiskuntaelämän läpikapitalisoituessa eli sen muuttuessa asteittain yhä enenevissä määrin tavara/rahavälitteiseksi. Velka on kaksiteräinen miekka, mutta tarjoaa mahdollisuudet elää läpikapitalisoituneessa yhteiskunnassa.
Midnight Notes tarkastelee luokkataistelun finansoitumista etenkin reaalipalkkojen laskun ja tätä elintason laskupainetta ”välittävän” henkilökohtaisen kulutuksen lainapohjaistumisen välisen suhteen kautta. Analyysin lisäksi kollektiivi muotoilee muistisäännön pisteliään herjan muodossa: Jos olet pankille velkaa 1000e etkä voi maksaa, olet pulassa. Jos pankki on jollekulle velkaa 100 000 000e, pankki on pulassa. Se mitä ei mainita kovinkaan usein on, että mikäli 100 000 ihmistä on pankille 1000e velkaa eikä pysty maksamaan, pankki on edelleen pulassa. Midnight Notes hahmottelee kolme eri velan muotoa: kapitalistien velka on luokan sisäistä velkaa; kansallinen velka on ”kaikkiluokkaista” velkaa; työläisten velka on luokkienvälistä velkaa, ja juuri siksi kaikkein eniten jännitteitä sisältävää. Tätä voi havainnollistaa viittaamalla viimeaikaisiin tapauksiin, joissa amerikkalaiset työläiset ovat joutuneet velkojensa takia asunnon pakkolunastuksen uhan alle ja alkaneet järjestäytyä kieltäytyäkseen asunnon luovuttamisesta velkojille.111
Velkavankeuden kurimus on työväenluokan kannalta niin ilmeinen kontrollikeino ja palkkatöihin sitomisen metodi, ettei sitä kannata tässä liiemmin kommentoida. Voidaan kuitenkin kysyä, että mikäli nykyinen talouspolitiikka tuottaa tendenssimäisesti asuntoluottokriisin ja kokonaiskysynnän laskun kaltaisia taloutta ja kasvua epästabilisoivia tilanteita, kuinka järkevää reaalipalkkojen loputon polkeminen on edes kapitalistien näkökannalta – siis mikäli halutaan ylläpitää edes etäisesti ”fordistista tuottavuusdiiliä” muistuttavaa kasautumisregiimiä? Vaihtoehtoja pohditaan kuumeisesti, ja on todennäköistä että degrowth-näkemykset saavuttavat jalansijaa tilanteessa jossa vanhoja kulutustasoja ei voida ylläpitää sen enempää taloudellisesti kuin ekologisestikaan, mutta pääomien on silti tuotettava edes suhteellisia voittoja.
6) Pääomasuhteen finansoitumisella on kaksinaisluonne. Kaikista ristiriidoistaan huolimatta globalisaatio on merkinnyt ensiaskeleita fordistisen eli sukupuolitetun, paikkaan sidotun ja rodun sekä professionaalisuuden asteen mukaisesti hierarkisoidun työnjaon muotoa vastaan käytävässä kamppailuissa. Tai pikemminkin olisi taas käännettävä asetelma nurin ja todettava, että juuri globalisaationa tunnetuksi tullutta ilmiötä pitäisi analysoida sen konstituoineiden ristiriitojen näkökulmasta. Globalisaation ristiriidat ilmaisevat pääoman uuden sekamuotoisen kasautumisregiimin ristiriitoja: työnjaon muodot, tulonjaon muodot, muut globaalisti vaikuttavat regulaation muodot sisältävät ristiriitoja, ja populaarissa tietoisuudessa nämä ilmenevät välityksellisesti ”globalisaationa ja sen sivutuotteina”.
Globalisaatio on myös merkinnyt uusien ihmisryhmien yhä laajamittaisempaa integrointia maailmanmarkkinoiden piiriin. Lisäksi globalisaatioprosessi on merkinnyt näiden samojen ihmisten – ja siis myös luokan segmenttien – integrointia kapitalistisen omistusyhteiskunnan piiriin sekä työläisinä että kuluttajina. Tästä on seurannut edelleen uusia poliittisia jännitteitä maissa, joissa omistuskäytänteet ja kulutusnormit eli puolivakavasti sanottuna ”regulaatiomuodot” eivät vastaa kehittyneiden kapitalistimaiden välittömämmin pääoman tarpeita heijastavia porvarillisia järjestelyjä ja normeja.
Näin ollen globalisaatio on merkittävällä tavalla horjuttanut globaalia luokkakompositiota ja uudelleenjärjestellyt sen sisäisiä hierarkioita. Tällä ei tarkoiteta vain sitä, että se on vahvistanut työläisten valtaa; mutta päinvastainenkin näkemys on yhtä väärä. Joka tapauksessa amerikkalainen, japanilainen tai eurooppalainen massatyöläismies on entistä vähemmän ainut normi työväenluokkaiselle subjektiivisuudelle niin yksilötasolla kuin pääoman vastaisen poliittisen luokkakomposition kehityksen kannalta keskeisten tendenssien aikaansaajana. Tässä on keskeisin ero fordismiin.
Yrityksestä avata postfordismi luokkavoimien temmellyskentäksi voidaan johtaa seuraava hypoteesi jatkotutkimukselle. Kuten fordismin analyysi osoitti, luokkakäsitteistöllä harjoitettu kapitalismianalyysi ei tarkoita ”luokan” kallon mittailua sosiologisin välinein. Vastaavasti luokkapolitiikka koostuu kyllä välittömistä intressiryhmistä ja näiden eduntavoittelusta, muttei tyhjene näihin. Rosa Luxemburg kirjoitti aikanaan tästä niin osuvasti, että laina perustelee itsensä:
”Toisaalta meillä on joukot; toisaalta olemassa olevan järjestelmän ylittävä historiallinen tavoite. Toisaalta meillä on jokapäiväinen taistelu; toisaalta yhteiskunnallinen vallankumous. Sellaisia ovat dialektisen ristiriidan termit, ristiriidan, jonka läpi sosiaalidemokraattinen liike tekee tiensä. Tästä seuraa, että tämän liikkeen on työskenneltävä eteenpäin sitä koko ajan uhkaavan kahden vaaran välillä.”112
Mikä siis on luokkapolitiikan haaste? Fordismin analyysia seuraten vastausta voidaan hahmotella seuraavista lähtökohdista. Olisi lähdettävä liikkeelle olemassa olevista resursseista ja tarpeista ja näitä määrittävistä ristiriidoista, sekä ristiriitoja jo ilmentävistä kamppailuista. Olisi hahmotettava sitä, miten kamppailut ovat aina luokkafraktiosidonnaisia eivätkä siis välttämättä edusta koko luokan etua. Tästä kuvitelmasta olisi luovuttava, koska luokan etua ei ole ennen kamppailuja, eli se voi konstituoitua vain ristiriitaisesti kamppailuissa. Oleellista on siis yhtäältä eri kamppailujen suhteellinen autonomia toisistaan. Vielä tärkeämpää on se tapa eli muoto, jolla ymmärrämme, mitä luokan yhtenäisyys ylipäänsä tarkoittaa. Ainakaan kyse ei ole yksiselitteisesti luokka-identiteetistä. Oma näkemykseni asiasta on se, että luokan yhtenäisyys voi ilmetä vain välityksellisesti. Mitä se ilmaisee? Luokan partikulaaristen kamppailujen ja luokan osien intressien autonomian rinnalla artikuloituvaa kokonaisyhteyttä. Siis poliittista artikulaatiota joka ei ainoastaan yhdistä erilaisia kamppailuita, vaan tuottaa tendenssimäisesti sekä partikulaarisia kamppailuja että näiden kokonaisyhteyttä vahvistavia tuloksia, ja näin ollen avaa luokka-artikulaatiota kohti uusia ristiriitoja samalla kun sen perustat voivat vahvistua. Luokkatietoisuus tarkoittaa tässä kaiketi kykyä vaikuttaa ennakoivasti sen tendenssin muotoon, joka ilmaisee yhteiskunnassa jo käynnissä olevien partikulaaristen kamppailujen ristiriitoja yhteydessä toisiinsa. Ratkaisevaa ei siis ole vain tämä tai tuo suhteellisen autonominen kamppailu ja sen partikulaariset ongelmanasettelut, vaan myös se muoto, jonka välityksellä nämä partikulaarit asettuvat suhteeseen toistensa kanssa. Fordismin kriisiyttäneen luokkakomposition erittely osoittaa, onnistuessaan tällainen artikulaatio voi tuottaa paitsi erillisiä ja yksittäisiä poliittisia/taloudellisia/kulttuurisia osavoittoja vasemmistolaisille ja muille edistyksellisille voimille myös yleisen työväenluokkaisen eli yleistyvän vasemmistolaisen voittotendenssin – hegemonian tai kamppailujen kiertokulun.
8. Kohti kokonaisnäkemystä
Yllä on esitetty hahmotelma kapitalismin viimeisen viidenkymmenen vuoden keskeisistä kehityslinjoista ja annettu eväitä luokkataistelutulkinnalle fordismin kriisistä, uusliberalismin kaksoisluonteesta (vastaus fordismin kriisiin, joka epäonnistui) ja nykyisestä talouskriisistä.
Otin kehitelmieni lähtökohdaksi Andrew Klimanin väitteen, jonka mukaan nykyinen talouskriisi on 1970-luvun peruja. Pyrin selvittämään, mitä ilmaus ”1970-luvun peruja” pitää sisällään. Tämän takia käänsin katseeni 1950-1970 -lukujen Yhdysvaltoihin ja fordistisen kasautumisregiimin analyysiin. Suhteutin tätä analyysia kyseisen ajanjakson työläistaisteluihin, joiden esitin aiheuttaneen fordismin kriisin. Uusliberalismi jatkoi tästä, muttei ratkaissut fordismin kriisin raunioille syntyneen kasautumismuodon saati regulaatiomuodon luonteeltaan fordistisia perusongelmia.
Artikkelin teoreettinen pääväite on ollut kahtalainen: kapitalismin objektiiviset rakenteet voidaan elävöittää, kunhan niitä tulkitaan luokkataistelun dialektiikan käsitteistön valossa. Kapitalismin rakenteelliset ristiriidat ovat luokkataistelun historiallisen kehityksen ja sen yksittäisten instanssien välityksellisiä ristiriitoja. Vastaavasti tällä metodilla voidaan ymmärtää, miten kapitalismin ”objektiiviset” kasautumisen lait välittyvät sen luomien regulaatiomuotojen kautta kapitalistisen yhteiskunnan pinnalle ja osaksi arkeamme tämän yhteiskunnan toimijoina. Luokkakomposition analyysi on avain kapitalismin poliittisten dynamiikkojen hahmottamiseen yhteydessä sen taloudelliseen kehitykseen.
Luokkanäkökulma muistuttaa, ettei kapitalismi vain kehity omia aikojaan. Esimerkiksi uusliberalismissa on ollut kyse oikeiston tietoisesta hankkeesta murentaa työväenluokan poliittista voimaa (luokkatietoisuus ja -kompositio, puolueet ja ay-edustus) ja ajaa vasemmisto puun ja kuoren väliin. Puuna toimivat globaalin kapitalismin tendenssit, jotka murentavat kansallisten työväenliikkeiden poliittista neuvotteluvoimaa, pelitilaa ja materiaalista hyvinvointia. Kuori taas syntyy reaktiivisesta ja tiedottomasta vastauksesta näihin ongelmiin: nationalistinen ja uskonnollinen uuskonservatismi nostaa päätään myös kehittyneissä kapitalistimaissa. Sen kannattajina on usein työläisiä, joten uuskonservatismin luulisi kiinnostavan myös arvovasemmistoa. Vasemmiston on otettava tilanne haltuun, luotava työväenluokkia puhuttelevaa politiikkaa ja samalla osoitettava uuskonservatismissa poliittinen vihollinen. Vasemmiston on edelleen hyökättävä taivaita vastaan ja oltava edistyksellinen yhteiskunnallinen voima. Luokkapolitiikan – tai miten tätä päätetäänkään nimetä – on oltava keskeinen osa uusliberalismin ja globaalin kapitalismin kriisien haltuunoton poliittinen väline.
Keskustelu fordismista ja postfordismista kehittyneiden kapitalistimaiden uutena kasautumisjärjestyksenä ja fordismin uudelleensyntymästä Kiinassa, Kaukoidässä ja Latinalaisessa Amerikassa kytkeytyy talouskriisiin elimellisesti. On viime kädessä yhdentekevää miksi uutta kasautumisjärjestystä nimitetään. On jo merkittävämpää, jos kyetään teoreettisesti pitäytymään yhden hegemonisen instanssin (postfordistisen kasautumisjärjestyksen) mallin postuloinnista ja eritellään globaalin kasautumisjärjestyksen konkreettisia muotoja kohdeherkästi. Se mitä tapahtuu Kiinan tehtaissa ja Kaukoidän hikipajoissa vaikuttaa konkreettisesti, vaikkakin välityksellisesti, siihen mitä ja miten Punavuoren media-ammattilaiset tuottavat ja millä ehdoilla. Vain ”monien suhteiden ja määritysten rikkaan totaliteetin” (Marx) analyysin keinoin voidaan edes käsitteellisesti tavoittaa se, mistä nykykapitalismissa on kyse ja miten sen ristiriitoja voidaan politisoida. Globaali kapitalismi ilmenee välttämättä monia limittäisiä kasautumisregiimejä kattavana sisäisesti ristiriitaisena ja instanssiensa suhteen eriytyneenä luokkasuhteiden totaliteettina. Olen yrittänyt talouskriisiesimerkin kautta perustella sitä, miksi luokkakomposition analyysin rajat ovat myös kasautumisregiimin analyysin rajoja ja päinvastoin. Yhdessä ne ovat kapitalismianalyysin ja taloudellisen kriisianalyysin rajoja.
Kokonaisnäkemyksen tarve on akuutti kun pohditaan vaikkapa nykykeskusteluja talouskriisistä. Materiaalisen tuotannon ristiriitoja paetaan täysin rationaalisesti finanssituottojen havitteluun. Kriisiä lääkitään lainarahalla, vaikka kriisin aiheuttivat lainarahaan tuotetun arvon sijaan velkaan perustuva talouskasvun regiimi ja lainavälitteisyydelle perustuneen ”toivotaan, että tuotantopääomat vielä tuottavat riittäviä voittoja korkojen maksuun” -strategian epäonnistuminen. Ratkaisuksi kapitalismin kasautumispulmiin tarjotaan etenkin kehittyneissä kapitalistimaissa samankaltaisia lääkkeitä kuin Suomen 1990-luvun lamaan. Puhutaan tarpeesta tuottaa inhimillistä pääomaa, osaajuutta, R&Dtä – joskin kohdennetummin kuin tuolloin: ei yleistä inhimillistä pääomaa, vaan sen profiloituja muotoja (Becker) ja yleisiä kykyjä siirtyä tehtävästä toiseen suhteellisen kitkattomasti (Marx).113 Toiseksi puhutaan työhön pakottamisesta entistä kovemmilla keinoilla, sekä hyvinvointivaltion alasajon loppuun viemisestä. Kolmanneksi puhutaan elintason laskusta yleisesti. Työväenluokan kannalta se tarkoittaa sitä, että oikeisto tulee tekemään tulo- ja kulutusnormien kaventamiseen pyrkivää politiikkaa. Oikeiston piirissä luotetaan työvoiman hinnan yleiseen polkemiseen ja polkuhintaiseen siirtolaistyövoimaan, ja työväenluokan poliittiseen nujertamiseen.
Jotta voidaan paikantaa Suomen mutta myös Euroopan luokkakompositiossa vaikuttavia oleellisia tendenssejä, tarvitaan taas palkkatyö/pääomasuhteelle perustuva kokonaisnäkemys kapitalismista. ja sen globaaleille ilmenemismuodoille, jonka on opittava luokkakomposition muutoksista ja suhteutettava analyysinsa yhteiskunnan pinnan ilmiöiden – karkeasti: talouden, arkielämän ja politiikan – kehityslinjoihin. Konkreettisten poliittisten tilanneanalyysien on opittava kokonaisnäkemyksistä, ja niiden resursseihin tukeutuen tehtävä strategisia rajanvetoja ohjaamaan toimintaa. Tällöin linjavetoja on tehtävä tietoisesti suhteessa kokonaisanalyyseihin. Molemmat diskurssit – kapitalismianalyyttinen ja poliittinen – kuuluvat samaan jatkumoon, kuulustelevat toisiaan, ovat toistensa käypyysehtoja ja viime kädessä tulevat toisikseen.
Historia on huono opas, mutta kenties fordismin kriisiyttäneestä luokkakompositiosta voidaan oppia edes jotain. Yksinkertaistaen se sisälsi taloudellisen ja yhteiskunnallisen komponentin, jotka resonoivat keskenään. Taloudellinen komponentti oli yhtäältä hegemonisten ja keskiluokkaistuvien massatyöläisten palkkavaateiden käyminen kohtuuttomiksi ja toisaalta palkkahierarkioiden alatasoilla olevien työläisten kamppailujen kiihtyminen. Nyt Suomen tilanne on päinvastainen ja luokkakompositio on liikkeessä. Paperimiesten hegemoniaa puretaan, eivätkä tuotannollisesti hegemonisessa asemassa olevat tietotyöläiset ole ainakaan vielä realisoineet asemaansa poliittisesti tai edes materiaalisten etukysymysten suhteen. On ollut eräänlainen osavoitto, että SAK on vihdoin herännyt siihen, etteivät tietotyöläiset olekaan viheroikeistolainen salajuoni vaan työläisiä ilman tiilistä tehtyjä savupiippuja. Toisaalta jos tietotyöläisten poliittinen organisaatio tämän sallii, työn reaalisubsumption prosessit tulevat osaltaan vahvistamaan pääoman tavoittelemaa tendenssiä pitää työttömyysluvut korkeina, palkat alhaalla ja työläiset kuuliaisina keskenään kilvoittelijoina. Työttömien ja työläisten vastakkain pelaamisen strategia on tietenkin tuttu. Ehkä sitä voitaisiin lähteä haastamaan vertaistuotannon keinoin: vähemmän palkkatyötä, enemmän työtä ja toimeentuloa. Edelleen reaalisubsumptio näyttäisi vastaavan teoriaa työprosessin ja sen organisaation muotojen pitkistä aalloista: työolot ja autonomia kasvavat nousukaudella, laskusuhdanteissa ja kriiseissä väkeä irtisanotaan ja olot huonontuvat. Tässä on mahdollinen paikka ristiriitojen kärjistymiselle.
Yhteiskunnallisemmin hahmottuu jälleen kaksi vastakkaista tendenssiä. Amerikkalainen fordismi loi edellytykset muuttaa massayhteiskunnan kahleet vapauden magiaksi, paeta kohti vähemmän repressiivistä elämänmuotoa. Nykyisen talouskriisin myötä lännessä puhutaan päinvastoin siitä, että tänne pitäisi saada tuotua aasialaisia kurin ja suhteellisen palkkaniukkuuden normeja. Halutaan siis tuoda ainakin tiettyjä kiinalaisen kapitalismin regulaatiomuotoja Europpaan ja purkaa uusliberalistista nurinkääntynyttä vapauden magiaa. Myös ekologiaan tukeutuva argumentaatio asettaa rajoja kulutusnormeille. Oleellinen kysymys on, ketkä joustavat ja minkä suhteen. Tässä yhteydessä uusien commons-pohjaisten talouden muotojen hahmottelu ja markkinamekanismien haastaminen sekataloudella vasemmiston toimesta olisi nostettava taas pöydälle. Niiden rinnalle olisi saatava luotua perustuloehdotukset, jotka eivät olisi niin alhaisia. Edelleen on olemassa paljon merkkejä siitä, että ”kansalaisoikeuskamppailuille” hieman analogiset ristiriidat yhä tiukentuvista yksilöihin kohdistuvista kontrollien ja kurin muodoista tulevat kriisin myötä edelleen kiihtymään. Jos kontrolleista puhutaan toisella kielellä, tiettyjen liberaalin perinteen oikeusmuotojen eli saavutettujen etujen puolustaminen voi artikuloitua työläisten kannalta oleellisena kamppailuna, mikäli näiden vaihtoehtona ovat uudet ja tiukemmat kurimuodot.
Näin ollen vasemmiston tulisi käsittää nykyinen kapitalismin kriisi yhteydessä luokkataistelujen vuosikymmeniä kestäneeseen kiertoon ja niiden vaikutusten kasautumiseen kapitalismin yhteiskuntasuhteiden kriisinä. Kamppailujen kierrosta muodostuivat kapitalismin kasautumismuodot, yhteiskuntasuhteet ja globaalin työnjaon muodot 1990/2000-luvuilla kriisiyttäneet tendenssit. Talouskriisi on yhtä ristiriitainen kuin luokkataistelun historiakin on. Vasemmiston tulisi nähdä talouskriisi uhkan lisäksi poliittisena mahdollisuutena koko vasemmiston toimesta. Varmaa on, että oikeisto ja kapitalistit suhtautuvat tilanteeseen näin.
Viitteet
1 Artikkelin versio 1.0 julkaistaan Megafonin 3. numeron PDF-tiedostossa. Se on kieliasultaan raakile. Verkkojulkaisussa artikkeli tulee kuitenkin elämään jatkuvasti korjausten takia. Kiitokset kaikille artikkelia kommentoineille. Ilman teitä se olisi jäänyt vieläkin keskeneräisemmäksi.
2 Ks. Bonefeld et al. (1992): ”Introduction” teoksessa. Open Marxism vol. 1. Pluto Press. Tutkimuksen ja politiikan tekemisen suhteesta ks. Salo, Miika (2009) ”Lenin kolmen pisteen kehällä… leniniläinen poliittinen tyyli”, http://sosialismi.net/kirjasto/Salo_-_Lenin_kolmen_pisteen_kehalla.pdf
3 Ks. esim. Hegel, G.W.F. (1969): The Science of Logic, §955-§963, http://www.marxists.org/reference/archive/hegel/works/hl/hl431.htm; ks. myös Kliman, Andrew (2009): ”The Persistent Fall in Profitability Underlying the Current Crisis:
New Temporalist Evidence”, http://akliman.squarespace.com/storage/Persistent%20Fall%20whole%20primo%2010.17.09.pdf
4 General Intellect (2008): Vasemmisto etsii työtä. Polemos.
5 Harvey, David (2008): Uusliberalismin lyhyt historia. Vastapaino.
6 Hänninen, Sakari (1981): Aika, paikka, politiikka. Tutkijaliitto.
7 Harvey, David (2008): Uusliberalismin lyhyt historia. Vastapaino.; ja Hernesniemi, Janne (2009): ”Luokka kriisissä”. Tässä Megafonin numerossa. Uusliberalismia koskevien analyysien systemaattisempi suhteuttaminen tässä artikkelissa esitettyihin näkemyksiin jää tuonnemmaksi. Janne Hernesniemi esittää uusliberalismin ja Harveyn analyysin peruspiirteet tässä Megafonin numerossa. Hernesniemi tarkastelee uusliberalismia ja työväenluokan ”dekompositiota” uusliberalismin ajalla konkreettisten esimerkkien kautta. Mainitsemisen arvoisia uusliberalismin piirteitä ovat työväenluokan koheesion ja institutionaalisten jalansijojen murentaminen, reaalipalkkojen painaminen alas, palvelumuotoisten tulonsiirtojen rapauttaminen ja tendenssi, jossa reaalipalkkavajetta paikataan lainapohjaisella kuluttamisella, mikä toisaalta sitoo työläiset entistä tiiviimmin prekarisoituviin työmarkkinoihin. Hernesniemen analyysit kytkeytyvät siihen käsitteellisempään ja historiallisempaan luokkadynamiikan raamiin, jota yritän artikuloida tässä tekstissä. Artikkeleita kirjoitettiin aluksi yhtenä kokonaisuutena, mutta asetelman paisuessa ne lohkaistiin erilleen. Niitä olisi luettava rinnakkain.
8 Läpi kirjoituksen viittaan Marxin ekonomiakritiikin ”metodia” ja käsitteenmuodostusta käsittelevissä kohdissa Marxin omien kirjoitusten lisäksi seuraaviin teksteihin: Gunn, Richard (1992) ”Against Historical Materialism”, http://aaaaarg.org/files/textz/4064-against_historical_materialism_marxism.pdf; Hänninen, Sakari (1981): Aika, paikka, politiikka. Tutkijaliitto. Negri, Antonio (1991): Marx Beyond Marx: Lessons on the Grundrisse. Autonomedia. Schanz, Hans-Jörgen (1979): Antikritiikki – pääomalogiikan kritiikin tarkastelua. Tampereen yliopisto.
9 Aglietta, Michel (1979): A Theory of Capitalist Regulation. Verso, http://books.google.fi/books?id=Krx8K0YIIfAC&printsec=frontcover&source=gbs_v2_summary_r&cad=0#v=onepage&q=&f=false
10 Midnight Notes (2009): Promissory Notes, http://www.midnightnotes.org/Promissory%20Notes.pdf
11 Zinn, Howard: A People’s History of the United States, http://libcom.org/library/peoples-history-of-united-states-howard-zinn). Katso myös Cleaver, Harry (1979/2000): Reading Capital Politically, http://libcom.org/library/reading-capital-politically-cleaver ja Martin Glabermanin kirjoitukset amerikkalaisesta työväenluokasta: http://www.marxists.org/archive/glaberman/index.htm.
12 Ks. Wright Steve (2005) Storming Heaven, Pluto Press ja Class Against Classin autonomimarxismi-tekstiarkisto: http://classagainstclass.com/
13 Välityksen kategorian hyödyntäminen ei kuitenkaan toimi vain kirjoittajien ”oireistaan nauttimisen” välineenä, vaan se sananmukaisesti välittää keskustelun teemat keskenään. Marxilaisesta välityksen kategoriasta ja sen implikoimasta subjektiivisuuden ja rakenteiden välisestä konstitutiivisesta dialektiikasta tarkemmin ks. Gunn (1987) ”Marxism and Mediation”; Gunn (1992) ja Negri (1991), luku kolme.
14 Cleaver 2000, luku 2; Harvey 2005.
15 Olen esittänyt, että näkökulmani laajentaa esimerkiksi Harveyn näkemyksiä. Eräässä hyvin tärkeässä mielessä esittämäni luokkakompostitionäkökulma myös typistää Harveyn esittämää uusliberalismin historiallista analyysia. Kun jatkossa puhun kapitalististen yhteiskuntien pinnan konkreettisesta analyysista, tähän on lisättävä varaus. Yllän vain kapitalististen yhteiskuntien pinnoille yleensä, en partikulaaristen kansallisvaltioiden pinnoille eli alueellisesti rajatun analyysin tasolle. Lähestymistapani rajana on ainakin toistaiseksi sekä kansainvälisen politiikan analyysi, partikulaaristen kansallisvaltioiden harjoittaman politiikan analyysi että näiden kahden momentin erilaiset sekamuodot – politiikan paikkojen purkautuminen globalisaation yhteydessä. On hyvä huomioida se, että Harvey sekä Hardt ja Negri Imperiumissa, joiden tiettyjä näkemyksiä kritisoin tässä artikkelissa, tarkastelevat varsin moniulotteisesti kansainvälistä politiikkaa uusliberalismin aikakautta koskevien analyysien yhteydessä.
16 Aglietta, emt.
17 Aglietta emt. s. 68-87.
18 Marxin (1858) Alkulause: http://www.marxists.org/archive/marx/works/1859/critique-pol-economy/preface.htm. Oleellista on, että siinä missä Marx korjasi käsityksiään, moni marxilainen ei ole näin tehnyt. Perusta/päällysrakenne-mallista ja sen kritiikistä ks. Backhaus, Hans-Georg (1992): ”Between Philosophy and Science” teoksessa Bonefeld et al. Open Marxism vol 1.; Schanz, emt. ja Hänninen, emt. luku 5.
19 Historian tendenssien monitasoista jäsennystä on kehitellyt etenkin Hänninen (1981), ks. erityisesti luku 8.
20 Ks. Marx Karl (1974a): Pääoma 1, s. 141-454; 455-478; 506-639 ja Aglietta emt. 68-72.
21 Marxin täsmällisin esitys välittömästä tuotantoprosessista löytyy Pääoma 1 teoksen ”julkaisemattomasta kuudennesta osastosta”, http://www.marxists.org/archive/marx/works/1864/economic/index.htm
22 Fordismi/postfordismi -periodisoinnin kritiikistä ks. Holloway, John (2005) Change the World without Taking Power. Pluto Press.
23 Viittaan Gunnin, Hännisen ja Negrin ajatuksiin edellä mainituissa teoksissa. Välityksen määritelmä on Gunnin ”Marxism and Mediation” -esseestä.
24 Aglietta, emt. ks. erityisesti ss. 9-33.
25 Aglietta emt. ss. 12-13.
26 Aglietta emt. ss.17-22
27 Vrt. Cleaver emt., luku 2.
28 Ekstensiivisten ja intensiivisten tendenssien jaottelusta ks. Aglietta emt. 70-72.
29 Ks. Schanz emt.
30 Käsite tulee Schanzilta, ks. emt. luku 7. Kapitalistisen yhteiskuntamuodon (substanssin) ja pääoman (subjektin) välinen jännitteinen suhde on tietenkin vain toinen nimi luokkataistelussa rakentuvan pääomasuhteen kehitysmuodoille. Siten se ei ole ”strukturalistinen” ikuinen ja historiaton rakenne, vaan luokkataistelujen eli monien kapitalismissa vallitsevien subjektiivisuuksien läpäisemä dynamiikka, ks. Schanz emt.
31 Marx, Karl (1974b): Pääoma 2.
32 Ks. viite 24.
33 Ks. Lipietz 1987a, http://lipietz.net/spip.php?article750.
34 Ks. Backhaus emt.
35 Gunn kehittelee ajatusta termin mode of existence alla, ks. Gunn emt, ss. 20-32.
36 Hänninen emt ss. 102-103; 117-143 ja 214-235.
37 Negri emt.
38 Gunn emt. Paljolti Negrin ajatuksille perustuva jäsennys ei ole tämän artikkelin puitteissa merkityksetön myöskään teoriahistoriallisesti, sillä Althusserin kapinapojiksi itseään kutsuvat regulaatiokoulukunnan teoreetikot olivat varmasti paikalla, kun Negri kehitteli luentaansa Althusserin seminaarissa ja Aglietta viittaa Theory of Capitalist Regulationissa Negrin vaikutusvaltaiseen käsitystapaan.
39 Negri, emt. Olen yrittänyt hahmotella ristiriitojen, subjektiivisuuksien ja ytheiskunnallisten tendenssien perustojen kokoamisen – kiteyttämisen – takaisin perustaansa heijastumisen heijastamisen käsitteellisestä struktuuria tämän numeron artikkelissa. Ks. Kaitila, Joel (2009a): ”Voiton suhdeluvun tendenssimäisen laskun Lain tulkinnasta”.
40 Ks. Aglietta emt. ss., 135-198.
41 Ks. viite 24.
42 Ks. Backhaus emt. ja Zizek, Slavoj (1994): ”The Spectre of Ideology”, http://books.google.fi/books?id=dDaniK5diisC&printsec=frontcover&source=gbs_v2_summary_r&cad=0#v=onepage&q=&f=false
43 Lohkojaosta ja uusintamisesta kasautumisen välityksellä ks. Marx 1974b, 363-483.
44 Aglietta emt., 72-87; ks. myös viite 42.
45 Pääoman vaikutusta käyttöarvotasolle eli yhteiskuntamuodon aineelliseen perustanaan tutki Schanzin lisäksi 1970/80-lukujen taitteessa mm. Hannu Hartikainen.
46 Ks. Vähämäki, Jussi (2009): ”Pastori ja kuningas”, http://itsenalistus.wordpress.com/2009/11/06/pastori-ja-kuningas/#comments
47 Kahdesta ekonomiakritiikin subjektin kategoriasta ks. Schanz, emt. 73-115. Kehittelin Schanzin hahmotelmaa suhteessa luokkaan ja vieraantumiseen käsitteellisesti tekstissä Kaitila, Joel (2009b) ”Vieraantumisesta”, http://www.revalvaatio.org/index.php?option=com_content&view=article&id=95:vieraantumisesta&catid=31:general&Itemid=46
48 Hänninen, emt ja Schanz, emt.
49 Agliettan analyysi on sidottu tiiviisti valtion analyysiin. Hän tunnistaa tähän liittyvät metodiset ongelmat, ks. viite 24. Valtioteoriasta ks. esim. Bonefeld, Werner (1994) ”Aglietta in England”, http://multitudes.samizdat.net/Aglietta-in-England-Bob-Jessop-s
50 Vrt. General Intellect, emt.
51 General Intellect, emt. luku 2. Ks. myös Cleaver emt.
52 Valtiosta pääoma- ja luokkasuhteen olomuotona katso etenkin Hänninen 1981; Blom, Raimo (1983): Classes and the State; Holloway, John & Sol Piccioto (1978) State and Capital: A Marxist Debate; Bonefeld, Werner (1993) The Recomposition of the British State during the 1980’s.; ja Negri, Antonio & Michael Hardt (1994): The Labour of Dionysus: A Critique of the State-Form.
53 Keskuspankeista ja niiden muuttuvasta roolista ks. Marazzi, Christian (2006) Pääoma ja kieli.; Euroopan keskuspankista Aglietta & Scialom 2004, http://www.iadb.org/INTAL/aplicaciones/uploads/publicaciones/i_INTAL_IYT_20_2004_Aglieta.pdf Asetelma voidaan tiivistää niin, että valtioiden keskuspankkien autonomia suhteessa kansalliseen hallitukseen ja parlamenttiin on suurentunut, vaikka kansallisvaltiollisten keskuspankkien on kansainvälisissä talousjärjestelmissä kaventunut. Kehityksen on ajateltu jatkuvan näillä linjoilla ainakin kriisiin asti.
54 Seuraavat teksti antavat pureksittavaa arvolain käsittelyyn: Lipietz, Alain (1985): The Enchanted World, Verso. Caffentzis, George (2005): ”Immeasurable Value?: An Essay on Marx’s Legacy” ja The Commoner -lehden no. 10: http://www.commoner.org.uk/index.php?p=22; Aufheben (1996): ”Escape from the Law of Value?”, http://libcom.org/library/escape-aufheben-5 ja Aufheben (2006): ”Keep on Smiling: Questions on Immaterial Labour”, http://libcom.org/files/Keep%20on%20Smiling%20-%20questions%20on%20immaterial%20labour.pdf
55 Cleaver, emt luku 3, http://www.eco.utexas.edu/~hmcleave/RCP3.pdf ja Carpignano, Paolo (1974) ”The US Class Composition in the Sixties”, http://libcom.org/library/us-class-composition-sixties-paolo-carpignano-zerowork.
56 Luokkien tarkastelun lähtökohtina on pidettävä Megafonin edellisestä numeroa, jonka teemoja pyrin syventämään ja konkretisoimaan tässä. Numerossa julkaistiin luokkia, luokkataistelua ja luokkakäsitteitä hahmottamaan pyrkiviä artikkeleita. Richard Gunnin metodiset luokkateesit ja Chantal Mouffen teoreettinen hahmotelma eri luokkafraktioiden ja näiden materiaalisten intressien välisistä artikulaatioista toimivat alkusysäyksenä tällekin artikkelille. Beverley Skeggs toi mukaan luokan ja sukupuolen suhteen sekä kulttuuris-subjektiivisemman tavan hahmottaa luokkakysymyksiä. Lisäksi Joel Kaitila ja Jukka Peltokoski pyrkivät avaamaan keskustelua luokkakomposition analyysista hahmotellen käsitteistön yleisiä raameja ja esittivät hieman raflaavankin avauksen yliopisto-opiskelijoiden luokkasubjektiivisuudesta. Gongchao.org puolestaan valotti luokkatilannetta Kiinassa. Megafoni #2 on luettavissa täällä: http://www.megafoni.org/index.php/julkaisut
57 Käsitteellisestä raamista ks. viitteiden 11 ja 12 lähteiden lisäksi esim. Kolinko (2001) ”Class Composition”, http://www.nadir.org/nadir/initiativ/kolinko/engl/e_klazu.htm. Carpignano, emt. Kaitila & Peltokoski 2009, http://www.megafoni.org/index.php/julkaisut/2/80-luokkakompositio-ja-opiskelijan-neloisrooli-.
58 Ks. Aufheben (2007):”Moishe Postone – capital beyond class struggle?”, http://libcom.org/files/Review%20-%20Moishe%20Postone%20-%20capital%20beyond%20class%20struggle.pdf
59 Aglietta, emt. 70-72
60 Logiikasta ks. Mouffe, Chantal (2009): ”Kritiikki vastahegemonisena interventiona”, http://www.megafoni.org/index.php/julkaisut/2/88-kritiikki-vastahegemonisena-interventiona. Mouffen kehittelemä teoria ”artikulaatiosta” on vähintäänkin käsitteellisen ja loogisen muotonsa puolesta lähellä luokkakomposition teoriaa ja hahmottelee tapaa käsitteellistää, hegeliläisittäin ilmaistuna, määrättyjen (eli ei abstraktien) yhteiskunnallisten erilaisuuksien määrätynmuotoista (eli ei abstraktia) kokonaisyhteyttä.
61 Thomas Frank on teoksessaan What’s the Matter with Kansas (2005) esittänyt ekonomismistaan huolimatta havainnollistavan ja luokka-analyysiin perustuvan tilannearvion Yhdysvaltain keskilännen uskonnollisten ja alaluokkaisten uuskonservatiivien ja suurpääoman välisestä poliittisen liittolaissuhteen artikulaatiosta. Pahamaineinen kulttuurhäirikkö Jim Goad kirjoitti luokkakantaisesti Frankin hahmottelemasta uuskonservatiivisen vallankumouksen subjekteista eli redneckeistä jo vuosikymmenen verran Frankia ennen The Redneck Manifesto (1997)-teoksessaan. Suomessa Sakari Hänninen ja Pekka Kosonen (Tiede & Edistys 3/1981) tutkailivat Reaganismia hieman samasta näkökulmasta artikkelissaan ”Reaganismin yhteiskunnallista taustaa”. Nancy Fraser (2009) sivunnut uuskonservatismin teemoja kirjoittaessaan (post?)feminismin ja uusliberalismin suhteesta artikkelissaan ”Feminism, Capitalism and the Cunning of History”, http://www.newleftreview.org/?view=2772. Lyhyesti sanottuna: vasemmiston pitäisi hylätä latte-liberalismi (Frank) ja otettava uuskonservatiivinen ”kumous” vakavasti. Yhtäältä siksi, että se antaa usein vasemmistoa houkuttelevampia yksinkertaisia vastauksia materiaalisiin yhteiskunnallisiin ongelmiin ja mobilisoi työläisiä ympäri maailmaa. Nenän nyrpistely ”taantumuksellisuudelle” ei auta, päinvastoin uuskonservatismin aseet on käännettävä sitä itseään vastaan. Toisaalta uuskonservatismia on tutkittava, jotta sen työläisten vieraantumisen kokemusten oikeistolaiseen artikulointiin tähtäävä poliittinen muoto voidaan tuhota. Uuskonservatisteilta olisi opittava, opittava ja opittava etenkin mobilisoinnin ja agitoinnin taitoja, siis vastakkainasettelujen luomista.
62 Midnight Notes 2009, 3-4
63 Mallin purkautumisesta on puhuttu paljon, mutta vastahan pääministeri Vanhanen ehti ehdottaa tuloverotuksen tarkistamista juuri näillä linjoilla eli siten, että verotettava yksikkö olisi kotitalous tai siis perhe.
64 Tuottavuusdiilistä ks. Cleaver emt., luku 2. ja Negri & Hardt 1994, luvut 2-5.
65 Massatyöläisen käsitteestä ks. Wright, Steve (2002) ”The Historiography of the Mass Worker”, http://libcom.org/files/Mass_Worker.pdf ja Negri, Toni ”Archeology and Project: The Mass Worker and the Social Worker”, http://libcom.org/library/archaeology-project-negri
66 Gunn, Richard (1987/2009): ”Teesejä luokasta”, http://www.megafoni.org/index.php/julkaisut/2/85-teesejae-luokasta
67 Esittelmäni kuva fordismin kriisistä on tietyissä suhteissa tulkittavissa äärimmäisen reduktiivisena, koska se pysytteele tarkastelussaan enimmäkseen yhteiskuntamateriaalisuuden eli luokka/pääoma-käsitteistön perustavien ilmiöiden tarkastelun tasolla. Pontus Purokuru kiinnitti huomioni tähän onglemaan, ja muistuttii esimerkiksi 1970-luvun öljy/energiakriisistä. En katso, että ”naivista materialismista”, eli välittömistä viitteistä öljykriisiin on pelastamaan analyysia ”marxismin autismilta”. En (omasta autismistani käsin?) edes näe tällaista autismia. Luokkakomposition kriisin suhdetta 1970-luvun öljy- ja energiakriisiihein on tarkastellut erityisesti Mignight Notes- kollektiivi (http://www.midnightnotes.org/mnpublic.html). Oleellista on ymmärtää ”välittömästi” materiaaliset kriisit kuten ekologinen kriisi sisäisessä suhteessa kapitalististen yhteiskuntasuhteiden materiaaliseen kriisiin. Olisiko öljykriisi ylipäänsä ilmennyt tai ollut merkittävä yhteiskunnallinen kriisi jollei koko fordistinen kasautumisregiimi olisi ollut täysin riippuvainen fossiilisista polttotaineista? Ja ennen kaikkea, olisiko energiakriisi saanut jonkin muun tuotantotavan vallitessa ne poliittisen kriisin muodot jotka se sai kapitalismissa?
68 Ks. etenkin Carpignano, emt. ja Martin Glabermanin kirjoitukset luokkataisteluista 1960/70-luvuilla, http://www.marxists.org/archive/glaberman/index.htm. Molempien kirjoituksissa korostuu olennainen: ei voida suoranaisesti puhua harmonisesta toveruudesta eri luokkafraktioiden välillä, vaan pikemminkin konfliktuaalisesta artikulaatiosta tai kompositiosta, joka tuotti tendenssimäisesti luokan poliittista ja taloudellista autonomiaa sekä vahvistavia vaikutuksia ja suhteellista ”edistyksellisyyttä” välittömien yhteiskuntasuhteiden tasolla.
69 Ks. esim. Dalla Costa, Mariarosa & Selma James (1972): The Power of Women and the Subversion of the Community, http://libcom.org/library/power-women-subversion-community-della-costa-selma-james; Aufheben (2005): ”The arcane of reproductive production”, http://libcom.org/library/aufheben/aufheben-13-2005/the-arcane-of-reproductive-production; ja Zinn, emt luku 19 (Surprises), http://libcom.org/a-peoples-history-of-the-united-states-howard-zinn/19-surprises.
70 Ks. General Intellect, emt; ja Agliettan 1997 jälkisanat Theory of Capitalist Regulation -teokseen, http://books.google.fi/books?id=Krx8K0YIIfAC&printsec=frontcover&dq=aglietta&ei=UAARS__YG5TazQS2odmWDQ#v=onepage&q=&f=false
71 Tätä korostavat tahoillaan tämänkin tekstin viitteissä esiintyvät Negri (1991), Gunn (2009) ja Aufheben (2007) – ja monet muut. Hegelin tunnetun pistoolin laukauksen tavoin kajahtavat luokkareduktionismisyytökset laukeavat ennenaikaisesti – vastahan teoreettis-poliittinen puhe luokista on taas aloitettu – ja vieläpä ohi kohteestaan: ks. Hegelin pilkalliset huomiot abstraktista ajattelusta, http://www.marxists.org/reference/archive/hegel/works/se/abstract.htm
72 Formaalisen ja reaalisen abstraktion erottelusta ja niiden suhteen kehittelystä ks. Gunn (1992), ss. 14-34.
73 Luokkaa koskeva reflektio pyrki tiivistämään fordismin luokka-analyysin peruspiirteet. Se siis toimii jatkona sille, mitä kirjoitin Gunnin teesien esipuheeseen ja mitä sanoimme Jukka Peltokosken kanssa luokkakompositiosta edellisessä Megafonissa.
74 Ks. Kliman, Andrew (2009): ”The Persistent Fall in Profitability Underlying the Current Crisis:
New Temporalist Evidence”, http://akliman.squarespace.com/storage/Persistent%20Fall%20whole%20primo%2010.17.09.pdf
75 General Intellect (2008): Vasemmisto etsii työtä. Polemos. Viittaan tässä jaksossa erityisesti Vasemmisto etsii työtä -kirjan ”logiikkaa ”teoreettisesti jäsentävään toiseen lukuun ”Vasemmisto ja uusi työväki”, ss. 17-41. Luku on tiivis ja muodostaa johdonmukaisen kokonaisuuden, joten täsmällisempiä viitteitä ei nähdäkseni tarvita.
76 Gunn, 1992, ss. 17-25.
77 Ilmeisesti tästä pyhästä passuksesta voidaan edelleen johtaa liki mitä tahansa kapitalistisen yhteiskunnan maan ja taivaan väliltä. Toni Negri (1991) on korostanut Grundrissea ”avoimena teoksena”. Luonnehdinta on osuva. Avoimuus on Grundrissen suurin vahvuus ja pahin heikkous. Konefragmentista on olemassa tuhat ja yksi tulkintaa, muttei oikeastaan muuta johdonmukaista tulkintalinjaa kuin se, joka korostaa kapitalismia ristiriitojen totaliteettina. Yhtäältä uskonkappaleeksi tehdyssä fragmentissa nähdään kommunismin alkusoluja, toisaalta apokalyptisia visioita pääoman reaalisubsumption totaalisesta herruudesta ja tämän leviämisen pysäyttämättömyydestä. Tekstitutkailun ja naivin yhteiskunta-analyysin tasolla molemmille voidaan löytää perusteet. Mission of Burma -yhtyeen toimintamalli pätee edelleen ja universaalisti aina kun Marx-tulkinta yritetään perustaa ylikorostetuissa määrin konefragmentille: That’s when I reach for my revolver. Selväpäisen koneita ja kiinteän pääoman kehitystä koskevan tulkinnan aineksia on esittänyt mm. George Caffentzis (2007) ”Crystals and Analytical Enginges”, http://www.ephemeraweb.org/journal/7-1/7-1caffentzis.pdf ja Smith, Tony (ei vuotta): ”The Chapters on Machinery in the 1861-63 Manuscripts”, http://www.public.iastate.edu/~tonys/9%20machinery.pdf ja Smith (2008): ”The ‘General Intellect” in the Grundrisse and Beyond.”, http://www.public.iastate.edu/~tonys/10%20The%20General%20Intellect.pdf
78 Artikkelini ei esitä eikä edes pyri esittämään riittävää keskustelua talouskriisin finanssiulottuvuuksista. Se jää myöhemmälle. Olen pyrkinyt luomaan kapitalismin yhteiskuntasuhteiden analyysin kautta perustaa sille, että luokkakomposition ja finanssipääomien analyysi voidaan kytkeä toisiinsa marxilaisista lähtökohdista käsin. Finanssikriisistä, uusliberalismista ja sen suhteesta luokkaan ks. Janne Hernesniemen artikkeli tässä numerossa. Ks. lisäksi McNally, David (2009) ”From Financial Crisis to World-Slump: Accumulation, Financialisation, and the Global Slowdown, Historical Materialism 17.; ja Lapavitsas, Costas (2009): ”Financialisation, or the Search for Profits in the Sphere of Circulation”, http://www.soas.ac.uk/rmf/papers/file51263.pdf; Lapavitsas (2008): ”Financialised Capitalism: Direct exploitation and Periodic Bubbles”, www.soas.ac.uk/economics/events/crisis/file43939.pdf; ja Kliman, Andrew (2009): ”The Persistent Fall in Profitability Underlying the Current Crisis: New Temporalist Evidence”, http://akliman.squarespace.com/storage/Persistent%20Fall%20whole%20primo%2010.17.09.pdf
79 Ks. Marx, Karl (1976): Pääoma 3, luku 15. Tämän artikkelin huomioiden valossa on toki luettava Marxia siten, että luokkatendenssit ja näiden ristiriidat muodostavat pääomasubjektin toiminnan eli kasautumisen lainalaisuuksien sisäisen kokonaisyhteyden. Lukutavasta suhteessa Marxin esittämään ”Voiton suhdeluvun tendessimäisen laskun Lakiin” ks. Kaitila 2009a.
80 ks. viite 78 ja Midnight Notes 2009.
81 Ks Hardt, Michael & Antonio Negri (2000): Empire, luku 4.1. ”Virtualities”, http://libcom.org/files/Empire.pdf. Vitsiä jatkaakseni: Manaaja on tässä havainnollistavampi kuin Empire. Käytäntö on osoittanut, että arvolain niska (eli sen kulloinenkin historiallinen muoto) kääntyy tarvittaessa nurin ja arvolaki kykenee konstituoimaan itsensä uudelleen niin kauan kuin kapitalistinen yhteiskuntamuoto on olemassa. Arvolain käytännöllinen tuhoaminen vaatii kapitalismin yhteiskuntasuhteiden tuhoamista; fordismin kriisi kyllä horjutti sen perustavia suhteita, muttei tuhonnut niitä. Vastaavasti Manaajassa Pazuzu-hengen materiaalinen hävittäminen eli onnistunut manaaminen vaatii sitä kantavan ihmissubjektin eli kummittelun ”perustan” tuhoamista. Vasta Pazuzun ”sielunvaellus” Reganista isä Karrasiin ja tämän kuolema lopettaa riivauksen.
82 Jaottelua formaali/reaalisubsumptio on toisinaan käytetty hieman harhaanjohtavalla tavalla kapitalismia periodisoivana käsiteparina. Subsumptiossa on kuitenkin ensisijaisesti kyse kasautumisregiimin sisäisten kehitysdynamiikkojen ”dialektisista” muodoista. Eilen reaalisubsumption huippuna paistatellut tuotanto-organisaatio voi tänään näyttäytyä uuden teknisen innovaation käyttöönoton myötä antiikkisena. Ks. Marx (1864): Results of the Direct Production Process, alakohta 6, http://www.marxists.org/archive/marx/works/1864/economic/ch02a.htm#469a
83 General Intellectin Vasemmisto etsii työtä -kirjan katkelma ”Virtuoosisuus ilman virtuooseja” on oiva kiteytys tästä, ks. ss. 206-211.
84 Caffentzis, George (2007): ”Crystals and Analytical Engines: Historical and Conceptual Preliminaries to a New Theory of Machines”, http://www.ephemeraweb.org/journal/7-1/7-1caffentzis.pdf
85 Schanz, emt. ss. 39-43.
86 On hyvä muistaa, että ekonomiakritiikki on edelleen se diskurssi, joka lopulta patistaa: Do the math! Max Henniger on tunnistanut ongelman ”negriläisen” autonomimarxismin sisältä käsin: http://www.ephemeraweb.org/journal/7-1/7-1henninger.pdf
87 Englannin sana immaterial sisältää pilkallisen merkitysulottuuvuuden: merkityksetön, epätodellinen, haihatteleva, ks. Aufheben 2006,
88 ks. Aufheben (2006): ”Welcome to the ’Chinese century’?”, http://libcom.org/files/Welcome%20to%20the%20%27Chinese%20century%27_0.pdf; Aufheben (2008)”Class conflicts in the transformation of China”, http://libcom.org/files/china.pdf; ja Gongchao.org (2009): ”Kiina kriisissä: syy paniikkiin?”, http://www.megafoni.org/index.php/julkaisut/2/78-kiina-kriisissae-syy-paniikkiin
89 Degrowthin ohjelman hahmottelusta, ks. Degrowth.org (2008): ”Economic Degrowth for Sustainability and Equity”, http://www.degrowth.net/Economic-Degrowth-for
90 Marx (1976), s. 486.
91 ks.Aufheben (2006): ”Keep on Smiling: Questions on Immaterial Labour”, http://libcom.org/files/Keep%20on%20Smiling%20-%20questions%20on%20immaterial%20labour.pdf
92 ks. Aglietta emt., ss. 388-447. Suomennettu katkelma on lainattu dokumentista ”Fordismista Postfordismiin”: http://www.joensuu.fi/yhtpol/ajankohtaista/Fordismista_postfordismiin.pdf
93 Marx (1976): Pääoma 3, ss. 214-268.
94 Midnight Notes (2009), s. 4 ja 7.
95 John Hollowayn ”me olemme kriisi”-tyyppisten yksipuolisten ja kriisiä juhlivien kantojen kritiikisstä ks. esim. Ronkainen & Lahikainen (2009): ”Marx, kriisi ja kamppailu: Marxilaisten kriisiteorioiden hahmottelua”, tässä numerossa.
96 Kalle Seppä (2008) hahmotteli kriisiä koskevia käsityksiä viime syksynä näkökulmasta, joka limittyy tämän artikkelin kanssa. Ks. ”Taloudellisia käsikirjoituksia kriisin keskeltä”, http://megafoni.kulma.net/index.php?art=522&am=1
97 Monet Megafonissa aiemmin käsitellyt kysymyksenasettelut näyttävät nyt täsmentyvän erillisten mutta toisiinsa suhteessa olevien kohteiden ja etukysymysten ympärille. Yksi esimerkki on kaupunkia koskeva keskustelu. Viittaukset kaupunkiin kokonaisuudessaan tuottavana kudoksena ovat sinänsä hyvä lähtöpiste, mutta vaativat paljon täsmennyksiä ollakseen uskottavia talousanalyysin mielessä. Tai, mikä tärkeintä, jotta voidaan politisoida muutakin kuin kaupunkitilaa yleensä, eli politisoida kaupunkitilaa kohta kohdalta, eri tarpeista lähtien ja eri tyyleillä. Asuntokysymysten nostaminen esille on ollut erittäin tervetullut esimerkki ristiriitojen täsmentämisestä. Samaa voi sanoa kevään 2008 romaniprojektista.
98 McNally, David (2009) ”From Financial Crisis to World-Slump: Accumulation, Financialisation, and the Global Slowdown, Historical Materialism 17 ja Kliman, Andrew (2009): ”The Persistent Fall in Profitability Underlying the Current Crisis: New Temporalist Evidence”, http://akliman.squarespace.com/storage/Persistent%20Fall%20whole%20primo%2010.17.09.pdf
99 Ks. Midnight Notes emt. ja McNally, emt.
100 Ks. Kliman, emt. s. 71. Klimanin johtopäätöksistä ks. Kaitila (2009c): ”Voiton suhdeluvun tendenssimäisen laskun Lain tulkinnasta”, tässä numerossa.
101 Midnight Notes, emt. s. 3.
102 Silver, Beverley J. (2003): Forces of Labour: Worker’s Movement and Globalization since 1870, http://books.google.fi/books?id=la2PBtQ64KIC&dq=%22forces+of+labour%22+silver&printsec=frontcover&source=bn&hl=fi&ei=pOgTS_vjM47_4AbZr_2GBA&sa=X&oi=book_result&ct=result&resnum=4&ved=0CBkQ6AEwAw#v=onepage&q=&f=false Auschwitzin, Hiroshiman ja Vietnamin takia asiasta piruilu on varmaankin epäsopivaa, mutta lopulta työväenluokkien sotien jälkeen tekemä historia oli aivan liian viekasta astuakseen vieraantumisteoreetikkojen virittämiin naiveihin ansoihin. Mitä taas tulee oletukseen siitä, että fordismi murskasi työläisten organisaatiot, näyttää siltä että sen esittäjät olivat oikeassa mutta vääristä syistä ja väärään aikaan. Massatyöläisyydelle perustuneen luokkakomposition ja työläisedustuksen järjestelmän kriisi seurasi vasta seuraavassa syklissä uusliberalismin kaudella – tosin eri muodossa, kuin mitä ennakoitiin.
103 Midnight Notes, emt. ss. 5-8.
104 Ks. Midnight Notes (2001a): Auroras of the Zapatistas, http://www.midnightnotes.org/auroras.html
105 Midnight Notes (2001b): Midnight Oil: Work, Energy, War, 1973-1992; ja Caffentzis, George (2004): No Blood for Oil., http://www.radicalpolytics.org/caffentzis/no_blood_for_oil-entire_book.pdf
106 Ks. Midnight Notes 9 (1988): ”Wages – Mexico – Libya – Wages – Mexico – Libya – India. ”, http://www.midnightnotes.org/wagesmexico.html
107 Midnight Notes (2009), s. 7.
108 Midnight Notes 10 (1990): ”The New Enclosures.” http://www.midnightnotes.org/newenclos.html
109 Midnight Notes (2009), s. 5.
110 Midnight Notes, emt.; ks. myös viitteen 78 artikkelit.
111 Midnight Notes, emt. s. 7.
112 Luxemburg, Rosa (1904): ”Leninismi vastaan marxismi”, http://www.marxists.org/suomi/luxembur/leninismi-vastaan-marxismi/index.htm
113 Becker, Gary (1994): Human Capital. University Of Chicago Press. ja Marx, Karl (1974a): Pääoma 1, luku 1, osasto 2.
Tapani Rytöhonka: Maammesarja
-
Tuoreinta Maammesarjassa:
1 comment
[…] Joel Kaitila: Fordismin kriisistä globaaliin talouskriisiin […]
Leave a Comment