Jatkuva rauhanprosessi vs. jatkuva aseellinen taistelu

Myöhään lauantai-iltana (7.3.2009) Pohjois-Irlannissa, sotilastukikohdassa Belfastin lähellä, ammuttiin kaksi sotilasta. Teosta ilmoittautui vastuulliseksi Real IRA, joka perustettiin vuonna 1997 Provisional IRA:sta tapahtuneessa splitissä. Viimeksi Pohjois-Irlannissa tasavaltalaiset olivat tappaneet sotilaan juuri vuonna 1997, jolloin tulitauko alkoi. Lisäksi maanantaina (9.3.2009) surmattiin poliisi. Iskun otti vastuulleen Continuity IRA, joka perustettiin 1986, vastaavasti splitissä Provisional IRA:sta.

Jo muutamat puheenvuorot sekä kannanotot ennen lauantaita ennakoivat, että jotain oli tapahtumassa. Pohjois-Irlannin poliisijohtaja Hugh Orde oli vaatinut Iso-Britannian erikoisjoukkojen lähettämistä Pohjois-Irlantiin ”toisinajattelevien tasavaltalaisten” uhkaan vastaamiseksi. Ehdotuksen tuomitsivat sekä rauhanprosessin aloittanut vasemmistolainen Sinn Féin että 32 County Sovereignty Movement, laillinen puolue, joka Real IRA:n ja Continuity IRA:n tavoin vastustaa aselepoa.

Sinn Féinin puheenjohtajan Gerry Adamsin mukaan ”Niin sanotuille Iso-Britannian erikoisjoukoille ei ole mitään paikkaa kansalaisille vastuullisissa poliisivalvonnan rakenteissa. Irlannin kansa tietää liiankin hyvin, kuinka nämä ryhmät toimivat; Sinn Féin ja sen jäsenet ovat lukemattomissa tapauksissa olleet näiden salaisessa sopimuksessa unionististen murhajengien kanssa toimivien ryhmien kohteena, kuten ovat monet muutkin kautta Irlannin. Sinn Féin on puhunut Hugh Orden kanssa ja ilmoittanut hänelle selvin sanoin vastustuksemme tällaista joukkojen ryhmittämistä kohtaan, kuten myös sitä tapaa kohtaan, jolla se on tullut julkiselle alueelle. Sinn Féin on ollut myös yhteydessä molempiin hallituksiin ja jatkaa tulevaisuudessakin niiden ja muiden tekemistä tietoiseksi tällaisen taaksepäin menevän päätöksen hyvin todellisista seurauksista sekä aiheuttamista huolista.”

Myös Martin McGuinness, eräs Sinn Féinin keskeisistä poliitikoista, totesi luottamuksen Hugh Ordeen järkkyneen pahasti. The Guardian -lehden tietojen mukaan Orde on vahvistanut väitteen, jonka mukaan hän on pyytänyt apua ns. Special Reconnaissance Regimentiltä, koska ”toisinajattelevien tasavaltalaisten” terrorismin riski on korkeimmillaan sinä seitsemän vuoden aikana, jonka hän on ollut nykyisessä asemassaan. The Guardianin mukaan kyseiseen rykmenttiin kuuluu yksiköitä, joita on syytetty ”shoot to kill” -tyyppisiin operaatioihin osallistumisesta, kuten kolmen IRA:n jäsenen tappamiseen Gibraltarilla 1988. McGuinness kutsui päätöstä ”typeräksi ja vaaralliseksi” ja lisäsi: ”Pohjoisen historia on osoittanut, että monet näistä joukoista ovat olleet yhtä suuri uhka yhteisölle kuin mikä tahansa muu ryhmä.”

Edelleen The Guardian -lehden mukaan sekä Sinn Féin että SDLP (Pohjois-Irlannin sosiaalidemokraattinen työväenpuolue) ovat kritisoineet Ordea siitä, ettei poliisivalvontakomitealle (Policing Board) kerrottu tästä uudesta siirrosta. Kyseisellä komitealla ei ole valtaa tutkia Iso-Britannian armeijaa.

32 County Sovereignty Movementin verkkosivuilla olevissa tiedotteissa suomitaan myös kovin sanoin Hugh Orden ehdotusta. Ensin 4.3.2009 päivätyssä tiedotteessa kehoitetaan tasavaltalaisia erityiseen valppauteen. Pyynnön kontekstina on väite, jonka mukaan jo aiemmin poliisin kanssa vaikeuksissa olleen ryhmän jäsenen autoon oli kiinnitetty kuuntelulaite.

6.3.2009 päivätyssä tiedotteessa taas todetaan, että oli vain ajan kysymys, milloin Iso-Britannian valtion todelliset värit taas tulisivat paljastetuksi Irlannissa. ”Minkälainen normaali yhteiskunta, yhteiskunta jossa on konsensus poliittisista instituutioista, tarvitsee raskaasti aseistettuja poliisivoimia, jotka nojaavat sodan kovettaman armeijan tukiverkostoon? Minkälainen yhteiskunta antaa Iso-Britannian armeijan salaisille yksiköille toimeksi rikollisuuden käsittelyn? Minkälainen menestystarina, jota ylistetään Washingtonissa ja muualla, perustuu sellaisiin toimiin julkisivunsa ylläpitämiseksi? Minkälaiset vastuullisuustoimenpiteet sallivat alueellisen poliisin johtajan panna alulle sellaisia toimia unilateraalisesti?”

32 County Sovereignty Movement pitää tapahtunutta sen myöntämisenä, että Blair, Brown, Ahern, Cowen ym. eivät ole onnistuneet rauhoittamaan Irlantia. Ryhmä toteaa tämän osoittavan myös, että perustuslaillista kysymystä ei ole saatu ratkaistua. ”Edessä on synkkiä päiviä tasavaltalaisille, kellään ei ole illuusiota, että Iso-Britannian armeijan yksiköt ovat täällä mistään muusta syystä kuin yrittääkseen murskata tasavaltalaisen liikkeen.”

Real IRA:n iskua 32 County Sovereignty Movement ei ole vielä kommentoinut. Sinn Féin sen sijaan ei ole voinut olla sitä huomioimatta julkisesti. 8.3.2009 päivätyssä kannanotossa Gerry Adams kutsui iskua aiempaa linjaansa noudattaen ”hyökkäykseksi rauhanprosessia vastaan”. Adamsin mukaan niillä, jotka ovat teosta vastuullisia, ei ole riittävää tukea, eikä strategiaa yhdistyneen Irlannin saavuttamiseksi. ”Irlantilaisten tasavaltalaisten ja demokraattien velvollisuutena on vastustaa tätä sekä puolustaa rauhanprosessia. Sinn Féinin strategiana on lopettaa Iso-Britannian määräysvalta maassamme rauhanomaisin ja demokraattisin keinoin.”

Adams vetoaa Sinn Féinin velvollisuuteen toimia johdonmukaisesti, mistä syystä loogista on tukea poliisia tekoon osallisten vangitsemisessa. ”Myös poliisilla on vastuu osoittaa johtajuutta sekä käyttäytyä aina läpinäkyvästi ja vastuullisesti. Iso-Britannian hallituksella on velvollisuus pitää yllä uutta poliittista järjestystä sekä rauhanprosessia.” Adams muistuttaa myös, että rauhanprosessi rakennettiin vastoin kaikkea todennäköisyyttä, eikä vähiten sen ansiosta, että tasavaltalaiset halusivat ottaa riskejä sekä olla strategisia ja pitkälle tähtääviä.”

Sinn Féinin muiden edustajien, John O’Dowdin ja Caoimhghín Ó Caoláinin, näkemykset Continuity IRA:n iskusta pitkälti vain toistavat Adamsin jo esittämää. Ó Caoláin toteaa: ”Näillä tapoilla ei ole moraalista eikä poliittista perustaa. IRA:n johto ja vapaaehtoiset ovat jo kauan sitten julistaneet, että sota on ohi.” Ó Caoláinin mukaan iskut tehneet pienryhmät ajavat militaristista agendaa, pyrkien ensisijaisesti oikeuttamaan omaa olemassaoloaan. ”Niillä ei ole mitään muuta annettavaa kuin kurjuutta yrityksissään raahata takaisin konfliktiin yhteisöt, joita ne valheellisesti väittävät edustavansa.”

Sinn Féinin edustajien kannanotot kieltämättä vastaavat puolueen pitkäaikaista kärsivällistä linjaa. Rauhanprosessin takaiskuista, kriiseistä ja umpikujista huolimatta puolue on edennyt linjalla, joka on sitonut rauhanprosessin toteutumisen uusien demokraattisten instituutioiden luomiseen sekä luotettavan ja tasapuolisen järjestyskoneiston kehittämiseen – ja vastaavasti lojalistien aseistariisuntaan.

Sinn Féinin linjana ei ole koskaan ollut rauha ilman ehtoja. Sinn Féin on myös arvostanut Provisional IRA:n (Sinn Féinin aseellisen siiven) sitoutumista rauhanprosessiin. Aselepoon vuodesta 1997 alkaen osallistumattomia aseellisia tasavaltalaisryhmiä Sinn Féin on sen sijaan aina pitänyt rauhanprosessin esteenä, kritisoiden kuitenkin samaan hengenvetoon unionistien sotilaallisia ryhmiä sekä unionistien poliittisten johtajien menneisyyteen katsovaa kiinnipitämistä edustamansa väestönosan epädemokraattisista etuoikeuksista.

Johdonmukainen on myös Adamsin toteamus siitä, että Real IRA:lta puuttuu kunnollinen yhteisön tuki. Adamsin arviota voi lukea myös niin, että toisin kuin Real IRA:n ja Continuity IRA:n kohdalla, Provisional IRA:n vielä toimiessa sillä oli yhteisön tuki – ja strategisesti toimiva johto. Toisin sanoen keskeistä aseellisen toiminnan onnistumisessa ei ole vain tulivoima vaan yhteisön tuki ja pitkän linjan strategia.

Adamsin väitettä siitä, että Real IRA:lta puuttuu yhteisön tuki, on helppoa pitää totena. Real IRA, kuten Continuity IRA, on marginaalinen. Sinn Féinin kärsivällisellä linjalla sen sijaan on huomattava kannatuspohja. Voidaan kuitenkin kysyä, kuinka kauan kärsivällinen linja toimii ja nauttii tukea, jos ”lopullista ratkaisua” ei ole näköpiirissä. Sinn Féinin vaikutusmahdollisuudet ovat toki kaikesta huolimatta rajalliset, eikä se olekaan pitkään aikaan pitänyt poliittisesti mahdollisena tai edes toivottavana Pohjois-Irlannin liittämistä Irlannin tasavaltaan vastoin Pohjois-Irlannin väestön enemmistön tahtoa.

Sen sijaan Sinn Féin on pyrkinyt taitavasti tasapainoillen rakentamaan ainutlaatuista kompromissia uusine instituutioineen. On selvää, että tasavaltaisuudessa tulee säilymään suuntauksia, joita tämä ei miellytä. Voidaan myös kysyä, ovatko eräät näistä suuntauksista nyt valtavan talouskriisin olosuhteissa arvioineet, toimintaansa kenties yhdessä koordinoiden, että on aika iskeä hetkellä, jolloin Iso-Britannia ei enää välttämättä halua käyttää niukentuvia resursseja Pohjois-Irlantiin?