Joen rannalla

Sodankylän elokuvafestivaalien aamukeskustelussa Kitisenrannan koululla 12.6.2009 oli Peter von Baghin haastateltavana englantilainen John Boorman, joka tunnetaan mm. elokuvista Point Blank, Kahden miehen helvetti, Syvä joki, Zardoz ja Odotuksia. Monissa näistä elokuvista on pääosassa fyysisyyttä korostava toimintanäyttelijä (Lee Marvin, Sean Connery, Burt Reynolds…), ja Boorman kertoikin paljon kiinnostavia ja koomisia tarinoita näyttelijöistään.

Tuttuun tapaan keskustelu keskittyi aluksi haastateltavan lapsuuskokemuksiin. Boormanin tapauksessa näitä kokemuksia heijastelee suoraan äskettäin Ylenkin esittämä Odotuksia, toisen maailmansodan aikaan sijoittuva kuvaus Lontoon esikaupungin perheestä ja erityisesti pojasta, jolle sota on sekä pelottava että innostava kokemus. Kuten Boormanin oma perhe, myös elokuvan perhe (jonka isä on sodassa) muuttaa maalle, joen rantaan, esikaupungin kotinsa tuhouduttua pommituksessa.

Boormanin kiintymys jokeen ja luontoon, joka tulee myöhemmin voimakkaasti esille mm. Syvässä joessa, on siis perua jo lapsuudesta. Von Baghin haastateltavana Boorman kertoi tästä kiintymyksestään, että sen alkuperänä oli uskonnon mysteerin haihtuminen siten, että tilalle tuli luonnon ja virtaavan veden magia.

Amerikkalainen kirjailija ja kulttuurivaikuttaja Jim Goad viittaa kirjassaan The Redneck Manifesto lyhyesti Boormanin elokuvaan Syvä joki kutsumalla sitä ”punaniskavastaisuuden Tahdon riemuvoitoksi”. Goad rinnastaa Boormanin ohjaustyön siis Leni Riefenstahlin natsiklassikon rotuideologiaan.

Natsikortin esittäminen herättää aina epäilyksiä siitä, mitä perusteita sille todella löytyy. Goadin rinnastuksessa ei kuitenkaan ole kyse mistä tahansa natsikortista vaan siitä, miten Syvä joki on osa yhdysvaltalaista (olkoonkin, että sen ohjaaja on englantilainen) ”liberaalia” kulttuuriperinnettä, jossa rodullisesti alikehittyneet tai rappeutuneet alaluokkaiset punaniskat ovat hyväksyttävä vihollinen. Siinä missä mustiin kohdistuvat stereotypiat ovat pannassa, punaniskoihin liittyvät alentavat stereotypiat ovat Hollywoodin ylemmyydentuntoiselle liberaalille establishmentille sallittu keino. Viitaten Syvän joen alkukohtaukseen Boorman totesi 11.6.2009 lehdistötilaisuudessa: ”En ole varma, onko antamamme kuvaus banjoa soittavasta juntista poliittisesti korrekti, mutta minusta tuntuu vain siltä, että kuvasin vain näkemääni… hieman sensuroidumpana versiona.”

Syvän joen melovaa miesnelikkoa yhdistää eroistaan huolimatta se, että he ovat nykyaikaisia kaupunkilaisia, evoluution huipentuma, eivät degeneroituneita juntteja. Goadin mukaan tässä on kyse siitä, että liberaali ideologia (joka korostaa monikulttuurisuutta ja suvaitsevaisuutta – paitsi kun on kyse valkoisista punaniskoista) toimii työväen- ja alaluokkavastaisuudessaan käytännössä kapitalismia ylläpitävänä voimana. Liberaali ideologia toimii ikään kuin luokkaristiriitoja ei olisi olemassa, mutta samalla se tosiasiassa osallistuu välittömästi luokkataisteluun samassa rintamassa porvariston ja sen ideologian kanssa. Liberaali ideologia on porvariston hyödyllinen, hyväntahtoinen idiootti.

Tässä suhteessa on paradoksaalista, että Von Baghin haastateltavana Boorman mainitsi elokuvallisena esikuvanaan muun muassa Griffithin, jonka Birth of a Nationin rasismin Boorman kylläkin tuomitsi. Boorman myös kertoi tulleensa sosialistiksi jo nuorena Shaw’n kirjoja luettuaan.

Kaikesta ideologisesta vastenmielisyydestään huolimatta Syvä joki on kiistattoman voimakas elokuva (mutta niinhän oli myös Tahdon riemuvoitto). Verrattuna aloittamansa genren (joka kuvaa takametsien ja rämeiden brutaalia elämänmuotoa) muihin edustajiin (esimerkiksi Southern Comfort) se on taiteellisesti ylivertainen. Se on luontokuvauksessaan vastustamattoman kaunis, väkivaltaisuutensa häiritsevyydessä vertaansa vailla ja jännityksessään huikean piinaava.

On mielenkiintoinen ristiriita, että samalla kun Syvä joki samaistuu urbaaneihin miehiin, se päätyy ylistämään koskemattoman luonnon autenttisuutta ja kontrolloimattomuutta, jonka armoilla ihminen voi vain rimpuilla. Syvä joki samaistuu moderneihin hahmoihin mutta vastustaa modernisaation ulottumista kaikkialle. Modernisaatioon pyrkivän ihmisen ja luonnon välillä on siis lähtökohtaisesti ristiriita. Ihminen ei vieraannu luonnosta vaan on aina jo valmiiksi siitä vieraantunut. Tarkoittaako tämä, että vain ”alikehittyneet” olennot, kuten punaniskat (tai varhaisempien elokuvien mustat ja alkuperäiskansat), voivat elää sopusoinnussa luonnon kanssa?

Joka tapauksessa, se, että Boorman totesi Kitisenrannan koulun haastattelussa pyrkineensä aina etsimään harmoniaa luonnon kanssa, juuri osoittaa vieraantuneisuutta luonnosta. Eläimen ei harmoniaa tarvitse etsiä mutta ihmisen tarvitsee.

Boorman von Baghin haastateltavana 12.6.2009. Kuvaaja: Santeri Happonen