Kamppailu kaupungista
Tero Toivanen
Kaupungista on rakennettava ihmisten koti. Kaupungissa elämme, teemme työtä, liikumme ja toteutamme itseämme. Se millainen kaupunki on, määrittää sen millaisia me itse olemme. Kamppailu siitä, millaisessa kaupungissa haluamme elää, on kamppailua paitsi siitä, millaisia haluamme olla myös millaisiksi haluamme tulla.
Kapitalismin kriisin keskellä kysymys kaupungista tulisi olla vasemmistolaisen politiikan keskiössä. Myös tuotanto tapahtuu yhä useammin kaupunkitilassa. Lähitulevaisuuden kaupunkipolitiikassa ratkaistaan aikamme keskeiset kysymykset vallasta, sosiaalisesta eriarvoisuudesta, ekologiasta, kaupungin ja maaseudun suhteesta sekä vapaasta kulttuurista ja tiedosta. Kaikki nämä ovat kysymyksiä joiden suunnasta vasemmiston on kamppailtava. Vasemmiston paikka on kaupungissa.
Kaupungissa tapahtuu päivittäin lukuisia arkisia kamppailuja paremman elämän puolesta. Ne ovat kuitenkin hajallaan ja usein niiden toimijat jopa toisistaan tietämättömiä. Parlamentaarinen vasemmisto ei ole missään nimessä riittävästi kosketuksissa ruohojuuritason kamppailuihin tai toimijoihin. On rakennettava yhteistä ja löydettävä yhteisiä nimittäjiä. Kaupunkiprosessin hallinnasta kamppailu vastaa näihin vaatimuksiin.[1]
Kaupunkiprosessissa kaupunkitila, mutta myös sitä ympäröivät alueet, muokataan kapitalismin tarpeiden mukaisiksi. Kapitalistisen kaupunkiprosessin analyysi auttaa meitä asettamaan ympärillämme tapahtuvat jatkuvat muutokset laajempaan kehykseen: kapitalismin pyrkimyksiin uudistaa itseään.
Kapitalismi pyrkii selviämään kriisistään – usein valtiovetoisilla – kaupunkirakenteen uudelleenmuokkauksilla. Näillä mahdollistetaan pääoman investoinnit uusiin kohteisiin, ratkaistaan työttömyysongelma ja stabiloidaan yhteiskunnallinen liikehdintä. Kaupunkien infrastruktuurin uudelleenmuokkaaminen kapitalismin vaatimusten mukaiseksi tuottaa myös aina uusia elämänmuotoja ja subjektiivisuuksia. Kaupunkilaisille tarjotut mahdollisuudet vaikuttaa näihin prosesseihin ovat sen sijaan usein minimaaliset.
Historiallisesti urbanisaatio on näytellyt keskeistä ja maantieteellisesti jatkuvasti laajentunutta roolia kapitalismin uudelleen järjestämisessä. Jossakin vaiheessa 2000-luvun ensimmäistä vuosikymmentä saavutettiin eräs maailman historian merkittävimmistä rajapyykeistä: ensimmäistä kertaa ihmisiä asui enemmän planeetan kaupungeissa kuin maaseudulla (Davis 2007).
Globalisaatio, sen uusliberalistisessa muodossa, on toteutettu paljolti juuri kaupungeissa ja metropoleissa. Kaupunkiprosessien globaaliluonne tarkoittaa myös hyvin erilaisia paikallisia kehityskulkuja, ja myös prosessien analyysin monitasoistumista.[2] Täten myös vastarinnan muodot ovat moninaiset ja hajanaiset. Kamppailuja yhdistää kuitenkin ylhäältä saneltu elinympäristön, hyvinvoinnin ja yhteisten resurssien heikentäminen ja rajaaminen.
Meillä on oikeus kaupunkiin; oikeus päättää elinympäristöstämme ja yhteisistä resursseistamme. Kyseessä ei ole kuitenkaan liberaali yksilöllinen oikeus vaan kollektiivinen oikeus asua, liikkua ja käyttää kaupungin tiloja. Mutta ei vain käyttää, vaan myös määritellä ja luoda sitä mitä pitäisi olla. Oikeus kaupunkiin tarkoittaa siis oikeutta muokata kaupunki sellaiseksi kuin haluamme. Henri Lefevbreä mukaillen: vallankumous on urbaani – tai se ei ole mitään.
Taustoitan seuraavassa tiiviisti sitä kuinka kapitalismi pyrkii ratkaisemaan kriisinsä kaupunkiprosessin avulla, ja kuinka tämä vaikuttaa ihmisten elämään. Tarkastelen myös tuotantoa tämän hetken kaupungeissa sekä kaupunkien sisäistä sosiaalista jakoa ja mahdollisia ruohonjuuritasolta rakentuvia vastarinnan muotoja. Lopuksi esitän muutamia linjauksia tulevalle vasemmistolaiselle kaupunkipolitiikalle.
Kaupunkiprosessi kriisin ratkaisijana
David Harveyn (2009a) mukaan nykyisen globaalin kapitalismin kriisin keskeiset syyt voidaan jäljittää keskenään hyvin erilaatuisiin urbaaneihin prosesseihin, kuten jättirakennushankkeisiin Kiinassa tai kotitalouksien mielipuoliseen lainoittamiseen Yhdysvalloissa. Kriisin juuret ovat urbaaneissa epämuodostumissa, täten kapitalistinen tie ulos kriisistä tulee olemaan – ainakin osittain – urbaaneissa uudelleenjärjestelyissä.
Asetelma ei ole suinkaan uusi. Kaupunkiprosessi on kapitalismin keskeinen historiallinen keino ratkaista kriisinsä. Näin tapahtui esimerkiksi 1800-luvun puolivälin Ranskassa ja sata vuotta myöhemmin toisen maailmansodan jälkeisessä Yhdysvalloissa (ks. Harvey 2008).
Vuosi 1848 kulminoi Euroopan laajuista kriisiä kapitalistisessa tuotannossa – mittava pääoman investointiongelma esiintyi rinnan joukkotyöttömyyden kanssa. Erityisen rankasti se iski Ranskaan. Talouskriisi pyrittiin ratkaisemaan mittavilla rakennushankkeilla paitsi ulkomailla (esimerkiksi yleiseurooppalaisen rautatieverkoston ja Suezin kanavan rakentaminen) myös kotimaaperällä, kaupungeissa. Tämä tarkoitti erityisesti pääkaupunki Pariisin urbanisointia.
Rakennushankkeita edelsi finanssijärjestelmän muokkaaminen siten, että vaadittuja mittavia investointeja kyettiin lainoittamaan. Hankkeet olivat lääke paitsi massatyöttömyyteen myös pitkäkestoiseen lisäarvon tuotannon ongelmaan. Mittavien rakennnusprojektien jälkeen urbanisoidusta Pariisista tuli uusien modernien elämänmuotojen, kulutuksen ja nautinnon, paratiisi.
Samankaltainen kehityskulku toistui sata vuotta myöhemmin. Toisen maailmansodan jälkeen Yhdysvalloissa huomattiin, että 1930-luvun laman ongelmat eivät olleet kadonneet minnekään. Massiiviset sotainvestoinnit olivat vain helpottaneet lisäarvon tuotannon kriisiä hetkeksi.
Kriisi pyrittiin ratkaisemaan Pariisin esimerkin mukaisesti, kuitenkin viemällä uusin finanssijärjestelyin lainoitettu kaupunkiprosessi uuteen mittakaavaan: pelkän keskustan sijaan nyt muovattiin koko metropolialueen infrastuktuuri esikaupunkeineen, moottoriteineen ja ydinkeskustoineen.[3] Kun metropolihanke levitettiin koko Pohjois-Amerikan laajuiseksi, auttoi se merkittävästi sodan jälkeisen kapitalismin tasapainottamista.
Metropolit tuottivat jälleen uusia elämänmuotoja, rinnallaan uudet massatuotannon sfäärit positiivisine (mm. arkea helpottaneet kodinkoneet) ja negatiivisine (mm. edellisten valmistamisesta aiheutuneet saasteet) seurauksineen. 1900-luvun loppupuolen ”varhaisglobaali” muutos kohti metropoleja veikin yksityisomaisuuteen perustuvat keskiluokkaiset elämänmuodot, ja niistä nousevat poliittiset pyrkimykset uusiin ulottuvuuksiin: toiminta yhteisössä muuttui omaisuuden ja yksilöllisen identiteetin puolustamiseksi, lisäksi asuntolaina näyttäytyi ensimmäistä kertaa työhön pakottavana voimana
Globaali kaupunkiprosessi, kulutus ja kriisi
Kolmen prosentin vuosittaista kasvua pidetään yleisesti ”terveen kapitalismin” minimikasvunopeutena. Tämän kasvun jatkuminen on kuitenkin käytännössä mahdotonta jo jatkuvasti kasvavan investointitarpeen, kuten myös resurssien ja maapallon kestokyvyn rajallisuuden vuoksi. Harveyn (2009b) mukaan lisäarvon realisoinnin ongelmia on ilmennyt jo 1980-luvun lopulta lähtien. Niitä ei ratkaissut edes Kiinan avautuminen ja Neuvostoliiton romahtaminen. Ongelmaa pyrittiin ratkaisemaan fiktiivisillä, spekulatiivisuuteen perustuvilla sijoitusmarkkinoilla.
Jos nykyisestä kriisistä on tarkoitus pyrkiä palaamaan kolmen prosentin kasvu-uralle, niin minne kaikki pääoma aiotaan investoida? Varallisuuden kasaaminen yhä harvempien käsiin näyttäisi – ei niin kovin yllättäen – jatkuvan. Sen sijaan nykyisessä globaalissa kapitalismissa uusien alueiden valtaaminen ei ole mahdollista ainakaan siinä mittakaavassa, mitä on tapahtunut 1980-luvun lopusta alkaen.
Todennäköistä on, että ongelmasta pyritään pääsemään eroon uusilla innovatiivisilla finanssijärjestelyillä sekä yhteisen ja julkisen yksityistämisellä. Keskiössä lienevät myös green new dealin mukaiset investoinnit vihreään teknologiaan, sekä tieto- ja kulttuuriteollisuuden yhä kasvava merkitys. Mutta myös kaupunkien uudelleenjärjestelyt.
Välittömimmin edelliset ratkaisuyritykset näkyvät poliittisesti paitsi porvarillisena eetoksena ekologisista ja tietoteollisista innovaatioista myös ajankohtaisina pyrkimyksinä yhdistää niitä suomalaisen kaupunkirakenteen muokkaamiseen. Esimerkiksi Pasilan kehittämistä tornitalojen kaupunginosaksi perustellaan ympäristötekijöillä: tiiviillä kaupunkirakenteella ja ekologisella elämisellä.
Suunnitellussa ”eko-Pasilassa” ihmiset asuvat, työskentelevät ja kuluttavat samassa tornitalossa.[4] Siis ketkä asuvat, työskentelevät ja kuluttavat? Tällaisessa kaupunkisuunnittelussa on kyse pikemminkin ”vihergentrifikaatiosta” kuin ihmisten tai luonnon hyvinvoinnin parantamisesta.
Tontteihin ja rakentamattomiin kiinteistöihin sijoittaminen perustuu oletukselle tulevaisuuden tuotosta ja on siten luonteeltaan aina spekulatiivista. Asumisen kalleus ajaa heikomman tulotason asukkaat pois keskustoista, mikä syventää kaupunkien sisäistä luokkajakoa, heikentää hyvinvointia ja esimerkiksi palveluiden saatavuutta kaupunkien reunamilla.
Gentrifikaatio ei kuitenkaan koske pelkästään asumista.[5] Se muokkaa myös yhteistä kaupunkitilaa, hautaa kolmannnen sektorin toiminnan mahdollisuuksia ja pienyrittäjyyden muotoja sekä keskittää kaupungin päätäntävaltaa ylätasolle.[6] Tonttimaan tehokas ja järkevä käyttö on erityisen toivottavaa kapitalismin näkökulmasta. Maamarkkinoiden välityksellä muodostuvatkin ”ihmistoimintojen tilalliset muodot”, jotka ovat yhteensopivia kapitalismin vaatimusten kanssa (Harvey 1982a).
Kaupunkiprosessi on saanut viimeisen kahden vuosikymmenen aikana globaalin luonteensa. Saskia Sassen (ks. esim. 1998) on pitkään puhunut kaupungeista globalisaation toimeenpanon kenttänä. Globalisaatio onkin tuottanut ennennäkemättömät rakennushankkeet, mutta myös valtaisan elämäntapojen transformaation.
Kaupunkien keskustat Los Angelesista Turun kautta Shanghaihin toimivat kulutuksen ehdoin. Pääoma on niin sanotusti läpäissyt kaupungin. Kun esimerkiksi massaturismi, kulttuuri- ja tietoteollisuus ovat tuotannon keskiössä, urbaanista elämänlaadusta on tullut tavaraa – kaupungin kaduista loputonta tavaratuotannon virtaa. Myös kuuluisaa sosiaalista pääomaa voidaan nykyään mitata kapunkitilan hallinnan ja siihen sopeutumisen kautta.
Jos heittäytyisi kyyniseksi niin voisi todeta, että äärimmäisen yksityisomaisuuden palvomisen ja liberaalin valinnan vapauden paratiisissa, 2000-luvun kaupungissa, seikkailevat kuluttajiksi redusoidut ihmiset. Olli Tammilehto (2008) tavoittaa jotain olennaista nykykaupungista ja sen ihmisistä:
”Kuluttamisen monet vaihtoehdot ovat omiaan luomaan vapauden illuusion. Kyse on kuitenkin vankilan nerokkaasta arkkitehtuurista: se on ikäänkuin rakennettu jättiläismäiseksi puistoksi, jossa tuntuu olevan aina uusia ja jännittäviä tutkimattomia haaroja. Todellisuudessa vain sopivankokoiset ja sopivasti voidellut olennot ylipäänsä pääsevät etenemään putkistossa. Näille olennoille ei vähääkään kuulu se, miten putkistoa suunnitellaan ja rakennetaan.”
Nykyisessä globaalin mittakaavan kaupunkiprosessissa on tunnistettavissa samat historialliset piirteet kuin aikaisemmissakin. 2000-luvun globaalia taloutta ehkä menestyksekkäimmin tasapainottanut tekijä on ollut Kiinan kaupunkirakentaminen: yli sata kaupunkia on ylittänyt miljoonan asukkaan rajan kuluvan vuosikymmenen aikana. Kiinan ja Intian muovaaminen metropolien luvatuiksi maiksi on ollut globaalin kaupunkiprosessin veturi. Metropolien rakentaminen, sinne missä se pääoman arvonlisäyksen kannalta on ollut edullisinta, on ollut jälleen kerran mahdollista lainoittamisella.
Urbanisointi on perustunut innovatiivisen finanssijärjestelmän luomiseen, mikä on mahdollistanut lainalla rakentamisen. Nykyinen, 1980-luvulla synnytetty finanssijärjestelmä perustuu paljolti riskien hajauttamiseen – toisin ilmaistuna varallisuuden keräämiseen pyramidin alemmilta portailta. Järjestelmän ongelmat, kuten syksystä 2008 alkaen olemme saaneet huomata, kaatuvat kuitenkin köyhimpien niskaan. Nämä ongelmat näkyvät sosiaalisina kriiseinä kaupunkitilassa.
Eriarvoiseen globaaliin kaupunkikehitykseen ei ole luvassa muutosta. Näin on ainakin mikäli tartumme Harveyn (2009a) luentaan Maailmanpankin vuoden 2009 kehitysraportista.[7] Raportin keskeinen sanoma on, ettei epätasainen taloudellis-maantieteellinen kehitys ole vain väistämätöntä, vaan – oikein hallinnoituna – olennainen mekanismi talouskasvuun paluulle. Valtiot puuttuvat aluepoliittisilla suunnitelmillaan ja ratkaisuillaan liian usein varallisuuden maantieteelliseen jakamiseen.
Maailmanpankin visioissa taloudellinen aktiivisuus keskittyy itsestään, ja vaikka se tuottaa eriarvoisuutta, pitkässä juoksussa kaikki rikastuvat. Harveyn mukaan nämä markkinafundamentalistiset visiot sivuuttavatkin täysin kapitalistisesti hallinnoidun maantieteellisen kehityksen tuottaman köyhyyden ja ekologiset seuraukset – länsirintamalta ei mitään uutta.
Yhtä kaikki Maailmanpankin raportti on Harveyn mukaan osoitus siitä kuinka ekonomistit ovat nyt ennennäkemättömän kiinnostuneita kapitalistisen tilan organisoinnista siten, että se tuottaisi mahdollisimman paljon voittoa. Syvenevistä luokkaeroista, slummeista, telttakylistä, riistetyistä resursseista tai puretuista hyvinvointipalveluista raportissa ei puhuta. Aivan kuten heikennykset ihmisten hyvinvointiin kaupunkitilassa, myös laajemman mittakaavan kaupunkiprosessit esitetään välttämättöminä ja yhteisenä hyvänä.
Pariisi, toisen maailmansodan jälkeinen Yhdysvallat ja nyt meneillään oleva globaalikaupunkiprosessi ovat esimerkkejä siitä kuinka pääoma esiintyy fyysisen maiseman muodossa, joka on luotu sen omana kuvana, luotu käyttöarvoina edistämään pääoman lisääntyvää kasaantumista. Tuloksena oleva rakennettu ympäristö on kuitenkin menneen kapitalistisen kehityksen kruunu. Se kahlitsee kasaantumisprosessin fyysisten rajoitusten puitteisiin. Kapitalismin on siis jälleen rakennettava ja muovattava. Käynnissä on kierre, jossa pääoma rakentaa ehtoja vastaavan ympäristön tiettynä ajanhetkenä ja on pakotettu tuhoamaan sen – yleensä kriisin keskellä – seuraavana hetkenä. (Harvey 1982.)
Kaupungin vertaistuotanto ja sosiaalinen apartheid
Rakennettuun ympäristöön, tuotannon, vaihdon ja kulutuksen fyysisiin infrastruktuureihin, kohdennetut pääomavirrat ovat siis elintärkeitä kapitalistiselle kasaantumiselle. Ympäristön jatkuva uudelleenmuotoutuminen kapitalismin tarpeiden mukaisesti on paitsi keskeinen ehto järjestelmän selviytymiselle myös eriarvoisen yhteiskuntajärjestyksen ylläpitämiselle.
Tuotannon immaterialisoituessa itse tuotanto levittäytyy yhä useammin kaupunkitilaan. Puhutaankin, että tehtaan seinät ovat kaatuneet tai niistä on tullut läpinäkyviä, tai siitä, että ”kaupunki on väelle sitä mitä tehdas oli teolliselle työväenluokalle”. Tuotannon yhteiskunnallistuessa ja paetessa tehtaista kohti urbaania tilaa, myös työn ja pääoman välinen jännite siirtyy yhä useammin kaupunkiin.[8]
Teollisuuspääoma ja teollinen kaupunki elivät symbioosissa. Työvoiman oikea sijoittuminen, resurssien läheisyys, viestintä ja logistiikka olivat elintärkeitä teollisuudelle. Tehdas määrittelikin kaupungin rytmiä, tarpeita ja sosiaalisten organisaatioiden muotoja. Nyt kaupunki asettuu kapitalistisen kasautumisen keskiöön. Nykymuotoinen kapitalistinen kaupunkiprosessi yksityistää olemassa olevia julkisia ja yhteisiä resursseja, ja samalla se pyrkii muovaamaan suotuisan rakennetun ympäristön kaupunkitilassa tapahtuvan tuotannon mahdollisimman tehokkaalle hyödyntämiselle.
Kaupunki on vertaistuotannon, yhteisen (common) tuottamisen tila.[9] Hardt ja Negri (2009) väittävät, että nykyinen kapitalismi ei selviä ilman, että se nojaa ihmisten kaupungissa jatkuvasti tuottamaan yhteiseen. Urbaanit yhteiset resurssit muodostuvat sosiaalisissa suhteissa ja ihmisten verkostoissa käymässä vuorovaikutuksessa. Ne ovat luonteeltaan immateriaalisia ja rajattomia. Jo päivittäisissä arkitoiminnoissaan ihmiset luovat kaupungin yhteisen sosiaalisen maailman (kaupunki ei tietenkään ole vain rakennettua ympäristöä vaan myös eräänlainen ”sosiaalinen kattila”), josta jokainen kaupunkilainen voi nauttia.
Hardtille ja Negrille yhteisen tuotanto ei tarkoita vain yhteisten resurssien määrällistä lisääntymistä, siis esimerkiksi ideoiden ja tiedon määrän kasvua, vaan myös tehostuvaa kaupunkitilan yhteisen varannon käyttöä, jonka kautta mahdollistuu myös ihmisten kykyjen ja voimien kehittyminen. Osallistuminen yhteiseen tuotantoon on siis myös pedagoginen prosessi, jossa ihmiset ymmärtävät koko ajan paremmin suhteensa kaupunkiin, samalla tavoin kuin teollinen työväestö aikoinaan ymmärsi ristiriitaisen suhteensa tehtaaseen, mutta myös mahdollisuutensa haastaa ja paeta kapitalistista haltuunottoa. Tässä mielessä – Negrin (2004) sanoja lainatakseni – metropoli on vapaa.
Optimismin vastapainoksi lienee tarpeellista muistuttaa, että yhteisiä resursseja ja vertaistuotannon eri muotoja myös rajataan. Lisäksi tuotetun yhteisen muodot voivat olla vääristyneitä ja kaupunkiprosessin näkökulmasta kapitalismi kehittää yhä uusia mekanismeja yhteiseen perustuvan luovuuden haltuunottamiseksi. Kun siis puhumme tietokapitalismista, meidän pitäisi ehkä puhua yliopiston keskeisen aseman sijaan yhä enemmän kaupungista (ehkä tämä auttaisi myös artikuloimaan yliopistoista käytävää kamppailua ulos kampuksilta). Yliopistoista – ja muista kasvatusinstituutioista – tehdään laboratorioita niiden mekanismien testaamiselle, millä luovuus pyritään tavaramuotoistamaan, mutta esimerkiksi pääkaupunkiseudun metropolihankkeet ja kansallisen innovaatiojärjestelmän rakentaminen asettavat kysymyksen yliopistoista laajempaan kehykseen.
Korkeakoulujen rakentaminen onkin olennainen osa globaalia kaupunkiprosessia. Berglundin (2009) mukaan yliopistojen laajentuminen kaupungeissa on varsin konkreettinen asia: kampusrakentaminen on vuosikymmenessä muuttanut kaupunkeja ja asuinalueita ratkaisevasti muun muuassa New Yorkissa ja Lontoossa, Kiinan ja Intian tulevaisuudesta puhumattakaan. Berglund visioikin:
”Vuonna 2029 tilaa säästyy, kun opiskelu ’blendataan’ eli sekoitetaan muuhun elämään. Jatkuvasta opiskelusta tulee osa kaikkien arkea, ja julkisia tiloja käytetään opiskeluun. Paikallinen tietopääoma nivoutuu teknologian avulla globaaliin oppimisyhteisöön”.
Elinikäinen oppiminen, innovointi, käyttäjälähtöisyys ja yritysklusterit ovat innovaatiokaupunkisuunnittelijoiden ja pekkahimasien avainsanoja. Liberaalia vapautta huokuvat käsitteet ovat myös kiteytyksiä tulevista kaupunkiprosesseista ja luovuuden hyödyntämisestä. Suuryritykset, kuten Microsoft, Apple ja Nokia, elävät imemällä metropolien ja verkostojen energiaa, joka leviää paljon varsinaisia yrityksiä laajemmalle. Bill Gates, Steve Jobs tai Jorma Ollila eivät olisi mitään ilman yhteisen hyödyntämistä ja sen tuotteistamista.
Yksilö ei tuota yhteistä, eikä yhtään ideaa synny ilman nojaamista aikaisempaan yhteisten ideoiden varantoon tai vuorovaikutukseen toisten kanssa. Yhteinen voidaan tuottaa vain yhdessä – vertaistuotantona. Yhteisen hyödyntämiseksi kapitalismin on pakko rajoittaa paitsi luovuutta myös pääsyä yhteisiin resursseihin. On käännettävä katse yliopiston tutkimisen lisäksi siihen, miten näitä prosesseja toteutetaan tietoverkoissa ja kaupungeissa.
Kaupunkiprosessissa konkretisoituu myös Slavoj Žižekin (2009) määrittelemä kehityskulku, jossa yhtäältä kapitalismi pyrkii eristämään meidät yhteisistä resursseistamme, ja toisaalta rajaamaan sosiaalisesti tietyn osan väestöä poliittisen kentän ulkopuolelle.
Yksityistäminen erottaa meidät kaupunkitilan yhteisistä sosiaalisista ja kulttuuriresursseista, kuten terveydenhuollosta, koulutuksesta, tiedosta, liikenteestä, kulttuuritiloista, urheilumahdollisuuksista sekä sähkö- ja tietoverkoista. Edelleen kapitalistinen kaupunkiprosessi myös määrittelee laajemmin ekologisten resurssien käyttöä: maaseudulle jää usein lähinnä resurssien, erityisesti energian, toimittajan rooli.
Maailman kaupungit on kuitenkin yhä useammin jaettu kurjistuviin lähiöihin tai slummeihin ja keskustan yksityisiin tiloihin tai linnoituksia muistuttaviin rikkaiden kaupunginosiin. Edellisissä kamppaillaan välttämättömimmistä hyvinvoinnin edellytyksistä, siinä missä jälkimmäiset tarjoavat yksityisiä palveluja, kouluista ja golfkerhoista 24/7 partioiviin puolisotilaallisiin vartiointiliikkeisiin. Jatkuva ja yhä lisääntyvä eetos turvallisuuden paranatamisesta on osoitus siitä, kuinka kaupunkitilaa hallitaan pelolla.[10] Jerikon muurit eivät kulje enää kaupungin reunamilla, vaan ne asettuvat kaupungin sisään suojaamaan varakkaiden valvottuja kaupunginosia (vrt. Koskela 2009, 197).
Ulossulkeminen, jota Žižek kutsuu sosiaaliseksi apartheidiksi, tapahtuu, gentrifikaation ja muurien lisäksi, esimerkiksi nostamalla liikkumisen hintaa. Jälkimmäisestä ajankohtainen kotimainen esimerkki on HKL:n pyrkimys hinnoitella itähelsinkiläisten liikkuminen kalliimmaksi kuin liikkuminen keskustan alueella.[11] Keskustat kuuluvat suuryritysten pääkonttoreille, joille sijainti sekä symboloi arvovaltaa että tarjoaa finanssipalvelut ja eliitin sisäpiirintiedon läheisyyden.
Toisaalta jopa keskustan itsensä sisään asettuu hierarkioita huippurikkaan luokan tallustellessa spesiaalien kulutustottumuksiensa perässä. (Termonen 2006.) Hardt ja Negri (2009, 244-246) kuitenkin muistuttavat, että ulossulkemisen vastapainona on pyrkimys hyödyntää väen luovuutta kanavoimalla se esimerkiksi tietoverkkojen välityksellä periferiasta keskustaan. Keskusta-periferia-jako ilmenee yhtäältä fyysisenä ulossulkemisena, toisaalta periferian elävän työn, luovuuden hyväksikäyttönä.
Kaupunki ja organisaatio
Palataanpa hetkeksi kahteen historialliseen esimerkkiin, 1800-luvun puolivälin Pariisiin ja toisen maailmansodan jälkeisiin Yhdysvaltoihin. Esimerkit osoittivat kuinka talouden kriisit voidaan osittain ratkaista rakennushankkeilla, ja kuinka kaupunkiprosessilla kyetään synnyttämään uusia elämänmuotoja. Toisaalta on stabiloitava poliittinen kriisi. Infrastruktuurin uudelleenjärjestely on osittainen, mutta ei riittävä, ratkaisu työttömyyteen ja sosiaaliseen tyytymättömyyteen.
Niinpä esimerkiksi vuoden 1848 kriisiä seurannut kirjava pariisilainen vallankumouksellinen liikehdintä tukahdutettiin viime kädessä keisari Napoleon III:n väkivallalla ja poliisivaltion organisoimisella. Toisen maailmansodan jälkeen Yhdysvaltojen johto oli yhtäältä pahimman ideologisen vihollisensa Neuvostoliiton liittolainen, ja toisaalta sitä uhkasi voimistuva sisäpoliittinen yhteiskunnallinen liikehdintä. Ulkopoliittinen ”kriisi” ratkaistiin aloittamalla Kylmä sota, sisäpoliittinen yhteiskunnallinen liikehdintä tukahdutettiin vainoilla, jotka tultiin tuntemaan mccarthyisminä.
Kaupunkiprosessi synnyttää kuitenkin – mikäli sanonta sallitaan – omat haudankaivajansa. Ruohonjuuritason liikkeet nousevat kapitalismin sanelemia elämänmuotoja vastaan.
Ranskassa spekulatiivinen finanssijärjestelmä romahti vuonna 1868, mikä tarkoitti lähtöpasseja paitsi keisarille – Napoleon III pyrki ratkaisemaan ongelmansa kunnon valtiomiehen tavoin lähtemällä turmiolliseen sotaan Saksaa vastaan – myös hänen urbanisointiprojekteilleen. Kriisin syövereistä nousi esiin Pariisin kommuuni, jossa manifestoitui kaupunkiprosessista sivuutettujen halu ottaa kaupunki takaisin haltuunsa.
Myös yhdysvaltalainen metropoli ja keskiluokkainen esikaupunkielämä nostattivat vastarinnan. Lähtökohtaisesti kaupunkiprosessi jätti suuren osan amerikkalaisesta väestöstä valkoisen ja keskiluokkaisen amerikkalaisen unelman ulkopuolelle. Toisaalta myös feministit asettuivat esikaupunkielämää vastaan.
Vuoden 1968 liikehdintä kumpusi paitsi Yhdysvalloissa myös Euroopassa pitkälti juuri tyytymättömyydestä kaupunkiprosesseihin. Aivan kuten Pariisissa sata vuotta aikaisemmin, myös 1960-luvun lopun liikehdintä nivoutui yhteen erityisesti seuraavalla vuosikymmenellä kulminoituneen vakavan kapitalismin kriisin kanssa.
Esimerkkien perusteella karrikoitu kaupunkiprosessien ”kiertokulku” näyttäisi kulkevan seuraavasti: kaupunkisuunnittelun uudet mittakaavat nousevat kapitalismin kriiseistä osittaisina ratkaisuina lisäarvon tuotannon ongelmaan ja sosiaaliseen tyytymättömyyteen. Lopulta spekulatiiviset finanssijärjestelmät kriisiytyvät, ja ylhäältä käsin toteutettu kaupunkiprosessi saa vastavoimansa.
Nykyinen kapitalismin globaali kriisi herättää edellisen valossa kysymykset paitsi nykyisen kaupunkiprosessin suunnasta myös vastaliikkeen organisoitumisesta (”missä on aikamme Pariisin kommuuni tai vuosi 68?”). Edellistä kysymystä olen sivunnut edellä ja palaan lyhyesti sen lokaaleihin tasoihin myöhemmin, jälkimmäistä pohdin seuraavaksi muutaman ajankohtaisen populaarin linjanvedon kautta.[12]
Tuoreessa kirjassaan Commonwealth (2009) Hardt ja Negri jatkavat aikaisempaa analyysiaan väestä (multitude) nykyisen kapitalistisen järjestyksen haastavana (ja jo paikoitellen ylittävänä) voimana.[13] Väen mahdollinen organisoituminen tapahtuu yhteiskunnallistuneen tuotannon aikakaudella kaupunkitilassa. Väen suhde kaupunkiin on sama kuin teollisuustyöväen suhde tehtaaseen. Hardtin ja Negrin mukaan väki haluaa yhtäältä järjestää uudelleen kaupunkien varallisuuden, resurssit sekä kommunikaatioverkostot ja toisaalta tuhota sen hierarkiat, erottelun muodot ja komennon.
Tässä mielessä Hardt ja Negri myös laskevat paljon Jacqueries’n, kaupunkitilan keskiaikaisten talonpoikaiskapinallisten perillisiin. Hardtille ja Negrille Ranskan vuoden 2005 mellakat ovat esimerkki paitsi väen kamppailujen suhteesta kaupunkiin myös näyte organisoitumisen ensiaskeleista. Tyytymätön Ranskan lähiöiden väki iski niihin kohteisiin, kuten kouluihin ja liikennevälineisiin, jotka heidän mielestään symboloivat nykyisen yhteiskunnallisen tuotannon muotoja sekä työnjakoa. Marxille poliittisen toiminnan edellytys oli se, että työläiset kykenivät kommunikaatioon, mikä mahdollistui tehtaan välityksellä, siinä missä Hardtille ja Negrille organisoitumisen lähtökohdat ovat väen valmiuksissa yhteistyöhön ja globaalin tason kommunikaatioon verkossa.
Žižek (2008) asettuu Hardtin ja Negrin näkemyksen kanssa poikkiteloin toteamalla, että Ranskan mellakat olivat vain osoitus vaihtoehtoisen poliittisen projektin puuttumisesta. Tässä mielessä poliittiselle toiminnalle näyttäisi jäävän kaksi vaihtoehtoa: joko alistuminen vallitseviin poliittisiin rakenteisiin tai päämäärätön mellakointi. Žižekiltä itseltään tosin puuttuu visio siitä kuinka vaihtoehtoista projektia tulisi rakentaa, eikä puolueen asettaminen tällaiseksi projektiksi tai ajatus siitä, että järkevin tapa nykyvasemmistolle olisi pysähtyä aloilleen mietiskelemään [14], tyydytä ainakaan allekirjoittanutta.[15] Odottelu ja passiivisuus leimaa myös Hardtin ja Negrin viimeisimmän työn antia.
Kolmannen näkemyksen tarjoaa David Harvey, joka on viime aikoina peräänkuuluttanut yhteisen rintaman rakentamista erilaisten yhteiskunnallisten toimijoiden välille ylikansallista kapitalistiluokkaa ja sen pyrkimyksiä vastaan (2008; 2009b). Lieneekin hedelmällisempää kartoittaa yhteistä allianssia eri toimijoiden ja organisoitumismuotojen välillä, etenkin kun tiedämme (vai tiedämmekö?), että kaikilla nykymuotoisilla organisaatioilla ja yhteenliittymillä on heikkoutensa.
Voidaanko niin globaalilla kuin lokaalillakin tasolla rakentaa siltoja ruohonjuuritason toimijoiden, autonomisten yhteiskunnallisten liikkeiden, vasemmistopuolueiden ja arjen kamppailujen perustalta organisoituneiden projektien välille todellisen vaihtoehdon rakentamiseksi nykykapitalismille?
Kaupunkiprosessin kehyksessä erityisen mielenkiinnon kohteeksi näyttäisivät asettuvan erilaiset yhteiskunnalliset liikkeet – useat viimeisen parin vuosikymmenen ns. uusista liikkeistä ovat olleet luonteeltaan urbaaneja ja ovat reagoineet kaupunkitilassa tapahtuneisiin muutoksiin – ja yhteisöistä rakentuvat emansipatoriset ryhmittymät, mutta myös näiden suhde esimerkiksi vasemmistopuolueisiin.
Right to the City
Kaupunkien ruohonjuuritason organisoitumisen haasteeseen on pyrkinyt vastaamaan myös ympäri maailman – mm. New York, Berliini, Barcelona, Soul – herännyt Right to the City -liikehdintä (RTTC). Toimivaksi, yhteisöihin juurtuneeksi verkostoksi se näyttäisi muotoutuneen ainakin Yhdysvalloissa.[16]
RTTC on nostanut uudelleen esiin Henri Lefebvren vuoden 1968 tapahtumien jälkeisen ajatuksen kollektiivisesta oikeudesta kaupunkiin. Lefevbren mukaan kaupungin kehittämisestä ja tulevaisuudesta päättäminen ei kuulu pääomalle tai valtiolle, vaan kaikille ihmiselle jotka asuvat, liikkuvat ja työskentelevät kaupungissa. Tämän yksinkertaisen periaatteen pohjalta ihmiset ovat organisoineet yhteisöidensä toimintaa omista tarpeistaan käsin. Samalla he ovat vaatineet radikaalia valtasuhteiden muutosta ja demokraattista, yhteisöistä lähtevää päätöksentekoa. RTTC on myös linjannut, että kamppailua kaupungista ei voi erottaa maaseudun ihmisten kohtaloista tai globaalin tason kehityskuluista.
Yhdysvalloissa liike sai alkunsa 2000-luvun puolivälissä ihmisten arjessa tapahtuneista konkreettisista heikennyksistä. Talouskriisin ensivaiheissa yhä useammat ihmiset menettivät kotinsa, ja samalla työväenluokkaiset ihmiset joutuivat muuttamaan pois asuinalueiltaan joko kohonneiden vuokrien tai kaupunkirakentamisen vuoksi. Edellä esitettyjen periaatteiden pohjalta liikehdintä kuitenkin laajentui nopeasti gentrifikaation vastustamista laajemmaksi, kapitalistisen kaupunkiprosessin kyseenalaistavaksi allianssiksi.
RTTC on yhdistelmä erilaisia organisaatiomuotoja yhteiskunnallisista liikkeistä perinteisempiin työväenliikkeen muotoihin. Sen tarkoituksena on yhdistää kaupunkitilassa käytäviä erilaisia kamppailuja yhdeksi kansalliseksi verkostoksi. RTTC:ssä on mukana myös parlamentaarisia tahoja, ja sen pyrkimyksenä on vastuuttaa poliitikot ruohonjuuritason liikkeille. Poliitikkojen tehtävänä on kamppailla resursseista ja juridisesta suojasta liikkeen päämäärille (Perera 2008).
Verkostoon kuuluvien organisaatioiden arki keskittyy paikallistoimintaan, mutta RTTC muodostaa kansallisen kanavan, jonka välityksellä kunkin ruohonjuuritason toimijan on mahdollista jakaa kokemuksia sekä kehittää ja analysoida toimintaansa. Samalla se tiedottaa paikallisista tapahtumista ja koordinoi toimintaa kansallisesti. Toimijoita yhdistää yhtäältä halu kehittää uusia jäsentensä tarpeista lähteviä organisoitumismuotoja, ja toisaalta tavoite kääntää sellaisten kaupunkitilassa tapahtuvien muutoksien suuntaa, jotka heikentävät kaupunkilaisten hyvinvointia.
RTTC näkee kaupungit kapitalistisen kasautumisen tärkeimpänä areenana, ja siksi verkosto pitää tämän hetken merkittävimpänä teoreettisena ja poliittisena haasteena sitä, kuinka rakentaa urbaani, kapitalismille vaihtoehtoinen projekti. Verkoston mukaan kamppailu kaupungista on pohjimmiltaan kamppailu uusliberaalia globalisaatiota vastaan. Pohjois-Amerikassa uusliberalistinen poliitiikka on iskenyt pahiten juuri työväenluokkaisiin, siirtolaistaustaisiin ja mustiin yhteisöihin – ja erityisesti niiden naisiin.
Globaali uusliberalistinen projekti on laitettu täytäntöön kaupunkiyhteisöjen arjessa. Tämän vuoksi, RTTC:n näkemyksen mukaan, kaupungista rakentuu myös mahdollinen vastavoima. Verkoston ja vasemmiston tärkein tehtävä on rakentaa yhteisöihin pysyviä uusia instituutioita pirstotun ammattiyhdistys- ja työväenliikkeen tilalle (Goldberg 2008). Perinteisten yhteisömuotojen mureneminen nähdään siis myös mahdollisuutena rakentaa uusia tilalle. RTTC:ssä onkin pyrkimyksiä organisoida markkinoiden ja julkisen sektorin ulkopuolisia vaihtoehtoisia työn ja tuottamisen muotoja sekä palveluja. (Perera 2008.)
RTTC:n tavoitteelle yhteisöjen vahvistamisen tarpeellisuudesta näyttäisi löytyvän käytännön tukea esimerkiksi Etelä-Amerikasta. Boliviassa El Alton kaupungissa organisoiduttiin 2000-luvun alussa yhteisten resurssien, kuten veden ja kaasun, yksityistämistä vastaan. Organisoituminen perustui yhtäältä maaseudulta kaupunkiin muuttaneiden asukkaiden kokemuksiin itsehallinnollisista kyläyhteisöistä, joilla oli pitkät perinteet resurssien yhteisomistuksesta ja niiden hallinnoinnista.
Toisaalta El Alton itseorganisoidut naapurustoyhteisöt muodostivat kaupunginlaajuisen liittouman. Nämä yhteisöt olivat järjestäneet useita sellaisia yhteiskunnallisia organisaatioita – kasvatuksesta ja koulutuksesta terveydenhuoltoon – joihin valtio tai markkinat eivät olleet osallistuneet ja joiden pohjalta tehtiin päätöksiä yhteisistä resursseista ja velvollisuuksista.[17] Kun massamobilisaatio yksityistämistä vastaan vuonna 2003 puhkesi, rakentui se vakaasti näille, jo olemassa oleville, verkostoille ja itsehallinnollisille käytänteille. (Hardt & Negri 2009, 110-112.)
RTTC:n mittavilta ja osin idealistisilta kuulostavien tavoitteiden saavuttaminen vaatii tietysti sitoutumista ja pitkäjänteistä työtä. Verkosto on kuitenkin osoittanut, että lyhyessäkin ajassa on mahdollista rakentaa yhteisöihin juurtuva liike. Toiminnallaan liike on kyseenalaistanut perinteisemmän edustuksellisen kaupunkipoliittisen vasemmiston toiminnan. RTTC on muistuttanut sille, että poliittista muutosta ei ole ilman ruohonjuuritasoa; se on pakottanut vasemmiston tunnustamaan perustan merkityksen.
Vasemmisto, joka ei ole valmis sitouttamaan itseään tiukasti ruohonjuuritason strategiseen haasteeseen, ei ole se vasemmisto, joka sitoutuu kamppailuun valtarakenteiden ja yhteiskunnan muuttamiseksi.
Vasemmisto ja kaupunki
Kaupungista ei rakenneta kotia hetkessä. Valta päättää omasta elintilasta voidaan saavuttaa vain pitkällisten kamppailujen, sitoutumisen ja poliittisten strategioiden kautta. Edellisten toteutuminen on mahdotonta ilman toimivia ja laajenevia verkostoja sekä organisaatioita. Näistä muodostuu kaupunkiliikkeen perusta.
Tulevassa vasemmistolaisessa kaupunkipolitiikassa parlamentaarinen vasemmisto kääntää huomionsa urbaaneihin liikkeisiin sekä tukee, resursoi ja pitkässä juoksussa taistelee juridisesta turvasta liikkeiden päämäärille ja saavutuksille. Ilman tätä yhteyttä uutta yhteiskuntaa rakentavaa vasemmistolaista kaupunkipolitiikkaa on vaikea kuvitella.
Vasemmisto elää yhteisöissä. Keskustelua siirtolaisuudesta on viime aikoina käyty äärioikeistolaisin äänenpainoin. ”Maahanmuuttokriitikot” määrittävät keskustelun tahdin ja suunnan, muu oikeisto vikisee perässä. Tiedämme, että luokkajakoa toteutetaan kaupunkiprosessin keinoin – oikeistolle sopii vallan hyvin se että kaupunkipolitiikan marginaaliin syrjäytetty väki asettuu toisiaan vastaan.
Vasemmisto ei mene lähiöön ratkaisemaan sosiaalisia ongelmia ja herättelemään ihmisiä, saati ”kalastelemaan ääniä”, kuten olen kuullut mainittavan. Vasemmisto on ja elää lähiöissä, naapurustoissa, yhteisöissä ja kaupungeissa. Olisi ehkä syytä puhaltaa uutta liekkiä työväenliikkeen perinteisiin ja herättää henkiin kaupunginosayhdistykset ja yhteisöt. Samalla olisi tarpeellista tunnustaa uudet työväentalojen muodot vallatuissa tiloissa ja sosiaalikeskuksissa. Toisaalta jälkimmäiset eivät myöskään voi jäädä erillisiksi saarekkeiksi, vaan niiden on juurruttava ja luotava pysyvä vuorovaikutus ympäröiviin yhteisöihin – niiden on tultava aikamme työväentaloiksi.
Vasemmistolainen kaupunkiajattelu ei myöskään saa perustua vastakkainasetteluun kaupungin ja maaseudun välillä, vaan sen tulee mahdollistaa suhteen symbioottisen kehittämisen. Maaseutua ei voida käyttää vain resurssina, eikä myöskään ajaa sen palveluita ja hyvinvointia järjestelmällisesti alas. Porvarillinen kaupunkisuunnittelu näyttäisi luottavan passiiviseen ja vapaasti riistettävään periferiaan.[18]
Jälkimmäisen kohtalona on olla paitsi ydinvoimaloiden myös niiden jätteiden sijoituspaikka. Maaseudun rakennushankkeet – kolme uutta ydinvoimalaa! – ja ekologisten resurssien yksityistämiset ovat pääomavirtojen kierrättämistä periferian kautta finanssimaailman keskuksiin, kaupunkien ytimiin. Vai mitä pitäisi, ydinvoimaloiden lisäksi, sanoa meneillään olevista pohjavesien yksityistämisistä, luonnon- ja retkeilypuistojen maksullisuustendensseistä, tekovesialtaista, tunturihotelleista, jättikaivoshankkeista, hypermarketeista ja pääministeri Vanhasen Rukan matkoista?
Hegemonisen porvarillisen kaupunkipolitiikan suunta on muutettava vaihtoehtoisia elämänmuotoja ja vertaistuotantoa tukevaksi. Useimmat yhteiskunnalliset liikkeet ovat urbaaneja, ja ne myös pyrkivät politisoimaan kaupungin kamppailemalla esimerkiksi vapaasta kaupunkitilasta ja liikkuvuudesta sekä subjektiivisesta oikeudesta asumiseen. Autonomisten liikkeiden lisäksi myös edustuksellisen politiikan olisi tavoiteltava porvarillisen kaupunkijärjestyksen rikkomista. Eräs lähtökohta tulisi olla spekulatiivisen tontti- ja kiinteistökeinottelun estäminen sekä kohtuuhintaisen asumisen tarjoaminen. Olisi myös mahdollistettava yhdenvertainen mahdollisuus kaupunkitilan kulttuuriseen hyvinvointiin, esimerkiksi laadukkailla julkisilla kirjastopalveluilla ja vapaalla pääsyllä internettiin.
Vasemmiston agendalla tulisi olla kaupunkipolitiikan marginaaliin pakotettujen kolmannen sektorin toimijoiden, pienyrittäjien, itsensätyöllistäjien, taiteilijoiden, tapahtumanjärjestäjien ja yleisemmin erilaisten orastavien vertaistuotanto- ja osuuskuntamuotojen resursointi. Usein järjestötyön tai savenvalun esteenä ovat tilaongelmat – tiloja ei joko ole tai sitten niistä pitäisi maksaa itsensä kipeäksi.Edustuksellinen vasemmisto seuraa edelleen vuosia kamppailun kohteena ollutta kaupunkitilakysymystä sivusta, tai sitten se ei vain pidä sitä merkityksellisenä – ilmeisesti tilakysymys on ituhippien kommervenkkejä.
Jo olemassa olevat tilat ja resurssit voidaan hyödyntää käyttötarkoitusta muuttamalla. Koska ei ole poliittista voimaa isojen tuotantoyksiköiden hallinnan uudelleen järjestämiseen, olisi tuotannon siirtyessä halvemman työvoimakustannusten maihin – synkän märehtimisen sijaan – mietittävä kuinka aikaisempi tuotanto voidaan korvata vertaistuotannon ja kollektiivisen pienyrittäjyyden[19] muodoilla.[20] Vasemmisto tukee näitä poliittisia vaatimuksia kartoittamalla pikaisesti käyttökelpoiset työväentalonsa ja visioi uudestaan niiden passiivisen käyttöasteen, tarjoamalla työ- ja harrastustilaa halukkaille.
Tuleva vasemmistolainen kaupunkipolitiikka on uudenlaista aluepolitiikkaa. Se saa Kepun kulta-ajat näyttämään liftausreissuilta periferiaan. Kaupunki ja sen ympäristö ovat harmonisesti yhtä. Alueellinen kehittäminen rakentuu niiden yhteiselle perustalle: yksilöiden tarpeille, haluille liikkua, asua ja toteuttaa itseään parhaalla katsomallaan tavalla sekä ruohonjuuritason organisoitumiselle, resurssien yhteiselle hallinnoinnille ja lähi- ja pientuotannolle. Esimerkiksi nykymuotoisista kunta- ja kaupunkiliitoksista on löydettävä mahdollisuuksia näiden perustojen vahvistamiseen.[21]
Yhteisen kaupungin rakentaminen, kaupunkiprosessin suunnan kääntäminen ja yhteisöistä lähtevien demokraattisten käytänteiden asettaminen päätöksenteon perustaksi vaativat ensi töikseen vallitsevan hegemonisen kaupunkipolitiikan murtamista. David Harvey (2003) muistuttaa, että täytyy ajatella kaupunki kattavammin, ei vain oikeuksien puolesta kamppailemiseksi vaan myös uusien poliittisten järjestyksien ja tuotantomuotojen synnyttämiseksi. Se mikä on rakennettu, voidaan aina rakentaa uusiksi. Aikoinaan sanottiin, että ”kaupungissa ilma on vapaata”. No, ilma on hieman saastunutta juuri nyt, mutta sen voi aina puhdistaa.
Viitteet:
1. Kriittinen, marxilainen kaupunkitutkimus sai vettä myllyyn 1960-luvun yhteiskunnallisten levottomuuksien jälkeen erityisesti Ranskassa ja Yhdysvalloissa. Harveyn (1982b) mukaan porvarillinen reaktio urbaaneihin ongelmiin ja levottomuuksiin oli rahan ammentaminen kaupunkien massiiviseen tutkimiseen. Marxilainen tutkimus oli paitsi vastine tähän – marxilaiset teoreetikot kävivät kehittyäkseen dialogia porvarillisten kaupunkitutkijoiden kanssa – myös yritys yhdistää havaitut tapahtumat marxilaiseen kehikkoon. Henri Lefebvreä seuranneen kaupunkitutkimuksen seuraavan polven keskeisin hahmo on ollut David Harvey. Hänen mukaansa kaupunkiprosessien tutkiminen 1960-luvun lopusta lähtien on auttanut paitsi luokan eri dimensioiden myös poliittisen järjestäytymisen uusien alueiden hahmottamisessa, sekä erityisesti painottanut työvoiman uusintamisprosessin tarkastelun tärkeyttä.
2. Yhä useammin näyttäisi siltä, että kehittyvien talousalueiden – esimerkiksi Kiina, ja tietyt alueet Afrikassa ja Etelä-Amerikassa – kaupunkiprosesseissa siirtolaisuus metropoleihin on suhteellisesti vähentynyt pienempien ”kaupungistuvien kylien” imiessä maaseudun väestön. Nämä 100 000-500 000 asukkaan kaupungit verkottuvat metropoleihin ja niiden elämä määrittyy globaalien markkinoiden tarpeista käsin. Vastaavasti kehityskulut ovat erilaisia esimerkiksi Intiassa ja Euroopassa. (Davis 2007.)
3. Johtavat yhdysvaltalaiset arkkitehdit ja kaupunkisuunnittelijat itseasiassa tutkivat ihaillen 1800-luvun puolivälin jälkeistä pariisilaista kaupunkiprosessia, ja sen pääsuunnittelijan Georges-Eugene Haussmannin (väkivaltainen kaupunkiprosessi tunnetaan usein ”haussmanisaation” nimellä) työtä. Haussmann oli Pariisia suunnitellessaan muuttanut kaupunkiajattelun mittakaavaa ennennäkemättömäksi (esimerkiksi bulevardien leveydet). Maailmansodan jälkeen yhdysvaltalaiset suunnittelijat ja arkkitehdit pyrkivät vielä suuremman mittakaavan muutokseen: syntyi ajatus metropoleista ympäristöineen. (Harvey 2008; Nykyisestä ”kolmannen maailman haussmanisaatiosta” ks. Davis 2007, 95-120).
4. Ks. ”Pasilaan nousemassa 40. kerroksinen tornitalo.”, http://www.hs.fi/kaupunki/artikkeli/Keski-Pasilaan+nousemassa+40-kerroksinen+tornitalo/1135250848560
sekä ”Pääkaupunkiseudun tornitaloja perustellaan ympäristösyillä.”, http://www.hs.fi/kaupunki/artikkeli/P%C3%A4%C3%A4kaupunkiseudun+tornitaloja+perustellaan+ymp%C3%A4rist%C3%B6syill%C3%A4/1
5. Gentrifikaatio on prosessi, jossa aikaisemmin työväenluokkaisille alueille alkaa muuttaa keskiluokkaista väkeä ja alueen arvo nousee. Uusliberalistisessa kielenkäytössä gentrifikaatio on vesitetty muotoihin ”kaupunkiuudistus” tai ”elvytys” (Koskela 2009, 186). Syrjäyttämisestä tulee näin yhteistä hyvää ja elvytystä. Hardtille ja Negrille (2009, 154-155) gentrifikaatio on osoitus siitä, kuinka ihmisten sosiaaliset suhteet luovat commonseja, joita kapitalismi myöhemmin pyrkii hyödyntämään. Tyypillinen esimerkki tästä on työväenluokkaiset kaupungin osat, jotka vetävät puoleensa taiteilijoita ja kulttuurityöntekijöitä. Taiteilijoiden ja työväen kaupunginosasta tulee pian ”cool”, mikä herättää keskiluokan mutta myös sijoittajien kiinnostuksen.
6. Esimerkiksi Helsingin metropolikaavailuja halutaan viedä eteenpäin kovan luokan ylätason demokratialla. Tämä ei jää ”suunnittele ja hallitse” -eetoksen tasolle. Esimerkiksi Helsingin entisen apulaiskaupunginjohtajan Pekka Korpisen (2007,33) Evalle laatimassa Helsinkivisioissa todetaan seuraavaa: ”Helsingin tosiasiallinen metropolialue ulottuu ainakin Lohjalle, Hämeenlinnaan, Lahteen ja Porvooseen asti. Toimivan infrastruktuurin kehittäminen tälle alueelle on valtakunnallinen tehtävä. Myönteinen kehitys Suomen kasvumoottorin alueella ei saa tukahtua valtion taloudellisiin ongelmiin tai poliittiseen haluttomuuteen.”
7. World Development Report 2009: Reshaping Economic Geography. Osoitteessa: http://econ.worldbank.org/WBSITE/EXTERNAL/EXTDEC/EXTRESEARCH/EXTWDRS/EXTWDR2009/0,,menuPK:4231145~pagePK:64167702~piPK:64167676~theSitePK:4231059,00.html
8. Kaupunkiprosessien tutkimiseen liittyy aikaisempia ristiriitoja, joissa kiisteltiin siitä, voiko kaupunkitilassa tapahtuva uusintaminen olla yhtä merkityksellistä kamppailujen kannalta kuin kamppailut tuotannon tasolla. Esimerkiksi Harvey (1982b) pitää tätä jaottelua teoreettisena epäonnistumisena, koska se unohti urbaanin tilan tuottamisen, ja myös kaikki ne, jotka tekivät töitä näissä prosesseissa. Keskittyminen tuotannon tasoon oli myös historiallisesti virheellistä sillä suuri osa yhteiskunnallisesta liikehdinnästä kapitalismin historiassa keskittyi yhtä paljon urbaaniin arkeen kuin tehdastuotantoon.
9. Vertaistuotannosta ja commonseista ks. Jakonen ym. 2010; Toivanen 2009.
10. Hille Koskela esittää mainiossa suomalaista kaupunkitilakeskustelua ja -tutkimusta yhteen kokoavassa teoksessaan Pelkokierre, että jokainen suomalainen puolue on viimeistään 2000-luvulla sisällyttänyt kritiikittömästi ohjelmiinsa puheen turvallisuudesta. Porvarillisten sääntöjen tai kaupunkitilan kontrollin lisääntyminen ei saa kritiikkiä vasemmistoltakaan. Lähes mitä tahansa ollaan hyväksymässä, jos se vain parantaa turvallisuutta. Tästä seuraa, että kaupunkitilan muutoksia tarkastellaan lyhyellä aikavälillä, ”turvallisuuskonsensuksen” hengessä. (Koskela 2009, 234-235.) Onko tosiaan niin, että näiden turvallisuustavoitteiden kyseenalaistaminen on vasemmistolta poliittinen itsemurha?
11. Ks. ”Metro- ja bussilipuille lähivuosina hinta ehkä kilometrien mukaan.”, http://www.hs.fi/kaupunki/artikkeli/Metro-+ja+bussilipuille+l%C3%A4hivuosina+hinta+ehk%C3%A4++kilometrien+mukaan/1135249968810
12. Tarkoitus ei ole esittää millään tavalla tyhjentävää vastausta vastarinnan organisoitumisesta, pikemminkin linjanvetojen kautta hahmottuu mielestäni tuttuja organisaatioulottuvuuksia joiden välille tulisi rakentaa yhteistä.
13. Tässä ei ole tilaa laajemmalle Hardtin ja Negrin työn ja siinä olennaisena juonteena juoksevan väen organisoitumisen erittelylle. Mielenkiintoinen debatti Hardtin ja Negrin sekä David Harveyn välillä valaisee tätä kysymystä. Ks. Commonwealth: An Exchange: http://korotonomedya.net/kor/index.php?id=27,316,0,0,1,0
14. Tähän suuntaan Zizek puhui mm. taannoisella Suomen vierailullaan (ks. myös Zizek 2008b).
15. Hardtin ja Negrin (2009, 351-355) tuttu kritiikki perinteistä puolueorganisaatiota kohtaan lienee tarpeellista ottaa vakavasti, olkoonkin, että heidän oma visionsa organisaatiosta jää kovin abstraktiksi ja irralliseksi arjen materiaalisesta perustasta. Tuotannon yhteiskunnallistuminen, biopoliittinen tuotanto, mahdollistaa Hardtin ja Negrin mukaan myös poliittisen organisoitumisen – demokratiaa verkostoissa – uudelleen määrittelyn: 1. nykyisin työläiset vastaavat itse keskenäisen yhteistyön organisoimisesta 2. työläiset ovat yhä autonomisempia kapitalistisesta komennosta 3. hierarkisen ja vertikaalisen yhteistyömuotojen sijaan nykyään luodaan pikemminkin verkostoja. Edellisen listan pätevyydestä voitaneen olla montaa mieltä, eivätkä tuotannon tason demokraattiset elementit muutu vääjäämättä demokraattiseksi poliittiseksi organisaatioksi, mutta linjausta ei voitane sivuuttaa organisoitumista pohdittaessa.
16. ks. RTTC:n sivut: http://www.righttothecity.org/ ja myös City from Below -konferenssin sivut: http://cityfrombelow.org/main
17. Yhteisten resurssien organisoinnista ja yhteisön jäsenten velvollisuuksista ks. Jakonen ym. 2010; Toivanen 2009.
18. Toisaalta suomalainen porvarillinen suunnittelu myös luottaa idylisiin esikaupunkialueisiin. Pääministeri Vahasen Nurmijärvi-idyllissä onkin äkkiväärästi jotain tuttua. Hitler pyrki 1930-luvun Saksassa ratkaisemaan omanlaisella urbanisoinnillaan kapinoivien työläiskortteleiden ogelmat. Ajatuksen oli, että teollisuustyöväestö pöristelisi halvalla kansanautolla päivänpäätteeksi nukkumalähiöön rauhoittumaan. Vastarinnan pesäkkeiksi muotoutuneet työläiskorttelit haluttiin tyhjentää yhteiskunnallisen liikehdinnän stabiloimiseksi. Vanhasen visioissa esikaupunkiin pöristelee toisenlainen sakki.
19. Ks. ”Kaikki tuotanto osuuskunnille!”, http://www.kansanuutiset.fi/mielipiteet/lukijoilta/2156024/kaikki-tuotanto-osuuskunnille.
20. Tehtaan lakkauttaminen voi kiihdyttää paikallista kaupunkiprosessia voimakkaasti. Esimerkiksi Jyväskylän Kankaan tehtaan lopettaminen vuoden 2010 alussa mahdollistaa alueen uudelleen rakentamisen (Kankaan alue on oikeastaan ainoita alueita jonne Jyväskylän keskusta voi laajeta). Kenen ehdoilla tämä tapahtuu? Kaupungissa, jossa esimerkiksi kolmannen sektorin toimijat sekä kulttuuri- ja politiikkapiirit kärsivät akuutista tilan puutteesta, vasemmiston tulisi pyrkiä jo olemassa olevien tehdastilojen – sosiaalitiloista tehdashalleihin – monipuoliseen hyödyntämiseen. Samalla olisi asetuttava lopun Kankaan alueen porvarillista kaupunkisuunnittelua vastaan ja pyrittävä kehittämään aluetta ruohonjuuritason vaatimuksista käsin – ei tonttikeinottelulle, eliittiasunnoille ja hypermarketeille! Kyllä edulliselle ja ekologiselle asumiselle, sekä vapaalle kaupunkikulttuurille ja aitaamattomille futisnurmille!
21. Yle uutisoi vuoden alussa: ”Esimerkiksi Salossa runtattiin vuosi sitten kasaan kymmenestä kunnasta yksi kaupunki – uusi Salo. Uuden kaupungin käsiin jäi seitsemän kylmää kunnantaloa, tukku vajaakäytössä olevia kansalaisopistoja sekä kourakaupalla lakkautusta odottavia kyläkouluja.” Niin sanottua ”järkevää käyttöä” kiinteistöille ei löydy, ja Salon johdon toiveissa on koko kiinteistöpaketin kauppaaminen könttänä ”jollekin luotettavalle taholle”. Miksi kunnan omaisuus pitäisi yksityistää? Liitostapauksissa käyttämättömiksi jääneet kiinteistöt tulisi luovuttaa matalilla vuokrilla ja kunnossapitovelvoitteilla osuuskunnille, taiteilijoille ja pienyrittäjille. Tämä elävöittäisi seutukuntia, mutta myös kaupungin ja lähiympäristön tasa-arvoisempaa kehitystä, ja parhaimmassa tapauksessa toisi kuntiin uusia veronmaksajia. (ks. ”Kuka ostaisi käytetyn kunnantalon?”, http://yle.fi/uutiset/teksti/kotimaa/2010/01/kuka_ostaisi_kaytetyn_kunnantalon_1319552.html?wireframe=text&pageNumber=2).
Kirjallisuus:
Berglund, Eeva (2009): ”Tulevaisuus kuuluu jättikampuksille”. Fifi-verkkojulkaisu. http://fifi.voima.fi/artikkeli/Tulevaisuus-kuuluu-j%C3%A4ttikampuksille/2864, katsottu 26.3.2010.
Davis, Mike (2007): Planet of Slums. Lontoo: Verso.
Goldberg, Harmony (2008): ”Building Power in the City. Reflections on the Emergence of the Right to the City Alliance and the National Domestic Worker’s Alliance”. The Journal of Aesthetics and Protest. http://www.scribd.com/full/3108719?access_key=key-26je7nurg7qahjutplk, katsottu 23.2.2010.
Hardt, Michal & Negri, Antonio (2009): Commonwealth. Cambridge: Harvard University Press.
Harvey, David (1982a): ”Kaupunkiprosessi kapitalismissa: analyysin kehikko”. Tiede ja edistys 3/82.
Harvey, David (1982b): David Harveyn haastattelu. Haastattelijana Anne Haila. Tiede ja edistys 3/82.
Harvey, David (2003): ”Debates and Developments: The Right to the City.” International Journal of Urban and Regional Research, vol. 27, no. 4. http://www.docstoc.com/docs/19587264/Debates-and-Developments-The-Right-to-the-City, katsottu 26.3.2010.
Harvey, David (2008): ”The Right to the City”. New Left Review 53 (September-october 2008). http://www.newleftreview.org/?view=2740, katsottu 26.3.2010.
Harvey, David (2009a): Reshaping Economic Geography: The World Development Report 2009. Development and Change. http://www3.interscience.wiley.com/cgi-bin/fulltext/123213841/PDFSTART, katsottu 26.3.2010.
Harvey, David (2009b): ”Organizing for the Anti-Capitalist Transition”. MRZine. http://mrzine.monthlyreview.org/2009/harvey151209.html, katsottu 26.3.2010.
Jakonen, Kaitila, Lahikainen, Peltokoski, Ronkainen, Toivanen ja Volanen (2010): ”Toisenlainen tuotanto on välttämätön”. Teoksessa Holm & Tuominen (toim.): Peruste 1/2010: Omistus. Helsinki: Vasemmistofoorumi. Julkaistaan huhtikuussa 2010.
Koskela, Hille (2009): Pelkokierre. Pelon politiikka, turvamarkkinat ja kamppailu kaupunkitilasta. Helsinki: Gaudeamus.
Negri, Tony (2004): ”Moninaisuus ja metropoli”. Verkkolehti Megafoni. http://megafoni.kulma.net/index.php?art=143, katsottu 26.3.2010.
Perera, Gilhan (2008): ”Winning the Right to the City In a Neo-Liberal World”. Righttothecity.org. http://www.righttothecity.org/assets/files/Winning_the_Right_to_the_City.pdf, katsottu 26.3.2010.
Sassen, Saskia (1998): Whose City Is It? Globalization and Formation of New Claims. http://international.metropolis.net/events/goth/globalization.html, katsottu 26.3.2010.
Tammilehto, Olli (2008): ”Haasteena suuri ekologis-yhteiskunnallinen muutos”. Kirjassa: Linkolan ajamana. Tere Vadén (toim.). Helsinki: Like.
Termonen, Markus (2006): ”Metropoli”. Uuden työn sanakirja. Helsinki: Tutkijaliitto.
Toivanen, Tero (2009): ”Vertaistaloutta rakentamaan”. Verkkolehti Revalvaatio. http://www.revalvaatio.org/index.php?option=com_content&view=article&id=65:vertaistaloutta-rakentamaan&catid=31:general&Itemid=46, katsottu 26.3.2010.
Žižek, Slavoj (2009): First as Tragedy, Then as Farce. Lontoo: Verso.
Žižek, Slavoj (2008): Violence. Lontoo: Profile Books.
Žižek, Slavoj (2008b): ”Don’t Just do Something, Talk”. London Review of Books, October 2008. http://www.lrb.co.uk/2008/10/10/slavoj-zizek/dont-just-do-something-talk, katsottu 26.3.2010.
Tapani Rytöhonka: Maammesarja
-
Tuoreinta Maammesarjassa:
2 comments
[…] Tero Toivanen: Kamppailu kaupungista […]
[…] Kamppailu Kaupungista […]
Leave a Comment