Ketä vasemmisto enää kiinnostaa?
Jukka Peltokoski
Aluksi: En puhu vasemmistosta spesifisti Vasemmistoliittona, vaan yleisemmin, ja kieltämättä varmasti myös epämääräisemmin.
Tänään en aio puhua perustulosta tai prekariaatista kuin viittauksenomaisesti. Luultavasti vain toistaisin jo sanottua. Kummastakin on sanottu jo niin paljon, viho viimeksi kirjassa Vasemmisto etsii työtä (Like, 2008). Perustulokin näyttää edenneen Vasemmistofoorumin julkaisemaan Aloite vasemmistolle -vihkoseen, joten voinen siirtyä hieman uusille vesille.
Kuitenkin kaksi asiaa. Ensinnäkin sikäli kun perustuloaloite etenee, toivoisin, ettei sitä vesitettäisi, ettei sitä niin sanoakseni demariutettaisi. Perustulo on uusi artikulaatio lakko-oikeudesta. Sikäli kun perustulolla on kova vasemmistolainen ydin, se on yksilöllistyneen työvoiman lakkokassa ja kollektiivinen vakuutus. Perustulo voi olla vasemmistolainen projekti vain työstäkieltäytymisen projektina. Kajanojan-Salomaankin aloitteessa työstäkieltäytymisen argumentti vilahtaa, mutta se on jo siirtynyt sivuosaan. Aloite uhkaa ylipäätään olla ennemminkin rationalistinen virkamiesaloite perustulon tasosta kuin poliittinen kamppailualoite subjektiivisten voimien nostattamiseksi.
Toiseksi, ja mitä prekariaattiin tulee, käytän tilaisuuden hyväkseni mainostaakseni, että Into Kustannus julkaisee vielä ennen vappua pamfletin Paskaduunista barrikadille. Kyse on prekariaatin manifestista, jonka ovat kirjoittaneet allekirjoittanut, Anna-Reetta Korhonen sekä Miika Saukkonen. Pamflettti on meidän summauksemme prekariaattikeskustelusta. Keskusteluhan on noussut uudella tavalla ajankohtaiseksi tuloaan tekevän laman – ja puhutaan nyt rehellisesti oikeilla nimillä – myötä. Prekariaatin kokemukset ovat yleistymässä nopeasti yhä useampien osaksi. Irvokkaalla tavalla lama siis vaikuttaa pitävän huolen kirjan markkina-arvosta.
Lähden aloitevihkoa koskevasta kommentista. Tuon vihkosenhan pitäisi ilmentää vasemmistoa kiinnostavimmillaan. Kyse oli kilpailusta, joka suunnattiin vasemmiston innovatiivisimmalle aivomassalle tarkoituksena löytää aloitteita, jotka tekevät vasemmistosta kiinnostavan tulevaisuuden voiman. Ei ole varmasti perusteetonta odottaa vihkoselta paljon. Ei sikälikään, että on päivänselvää, ettei vasemmisto ole kyennyt pariin vuosikymmeneen muuhun kuin puolustuskamppailuun. Oikeisto on vienyt, vasemmisto vikissyt. Suomi, Eurooppa ja maailma on niin sanotusti uusliberalisoitu.
Aloitteet ovat tietysti hyviä sinänsä, mutta uskallan esittää pari kriittistä huomautusta – silläkin uhalla, että määrityn, eräiden tovereitteni kera, vasemmiston rakkikoiraksi, joka räksyttää aina ja kaikesta. Mutta hullun maine kasvakoon hullutellessa.
Siis sinänsä hyviä aloitteita, mutta jotenkin en voi olla ajattelematta, että kokonaisuus henkii ennemminkin 60-lukua kuin Millenniumia. Tietysti aloitteissa tehdään spesifiointeja – esimerkiksi suoraa demokratiaa tuodaan nyt puolueen sisälle – mutta on mahdotonta olla kysymättä, tuovatko aloitteet vasemmiston agendalle mitään, mitä niin sanottu uusvasemmisto ei olisi sanonut jo nousunsa aikoina. Se mainittu perustulokin lähinnä laimenee, ei radikalisoidu, kuten eräät toiset ovat yrittäneet tehdä.
Aloitteellisuudelta täytyy aina perätä yllätyksellisyyttä. Yllättävää näissä oli ehkä lähinnä se, etten olisi osannut arvata, ettei agendalle nouse esimerkiksi vapaita ja avoimia ohjelmistoja, avoimia tietoverkkoja ja tekijänoikeuksia, ilmaista joukkoliikennettä tai avointa kaupunkitilaa koskevia kysymyksiä. Siis ei mitään tiedon vapaaseen jakamiseen ja uuteen urbanismiin liittyen. Tällainen olisi kuitenkin voinut tuoda esiin jotain uutta ja ajankohtaista, jotain mikä pureutuu juuri tällä hetkellä nouseviin ja yleistyviin kamppailuihin.
Ja jos ihan villiksi heittäytyy, niin olisin yllättynyt iloisesti, jos mukaan olisi noussut vaikkapa aloite autonomisesta yliopistosta. Aivan liekeissä olisin ollut, jos esille olisi tullut vaikkapa aloite työläis- tai lähiötutkimuksesta, jolla vasemmisto lähtisi organisoimaan konfliktia ”ruokottoman proletariaatin” asuinalueille – kuten eräs pohjoisen ruokoton toveri ilmaisisi.
Ei tietysti pidä ajatella, että vasemmiston tulisi lähteä siihen jatkuvaan pyörän uudelleen keksimisen oravanpyörään, jota brändiyhteiskunta meiltä imperatiivinaan odottaa. Vasemmistoa tai politiikkaa ei tarvitse keksiä jatkuvasti uusiksi. Kuitenkin nykytilanteessa on pakko perätä radikaaleja uudelleenarviointeja. Kun esimerkiksi näiden päivien yhteydessä muistellaan, mitä Vasemmistoliiton perustamisen kantavat ideat olivat, niin voi vain toivoa, että pyrittäisiin ennen kaikkea itsekritiikkiin. Nykyhetkihän todistaa, että jotain on mennyt perustavasti pieleen. Liiton kannatus hiipuu. Muutosvoiman sijasta meillä on heittopussi, joka itkee aloitekyvyttömyyttään. Sama vaikuttaa pätevän uusvasemmistolaisuuden ideaan ylipäätään.
Minusta suuntia on kaksi. Ensinnäkin ottaa kunnolla vauhtia historiasta, aina poliittisen työväenliikkeen alkuajoista saakka. Sieltä löytyy yllättävän paljon viitteitä asioihin, joista puhutaan myös tänään keskusteluissa prekariaatista sekä populistisesta kansallismielisyydestä. Toinen suunta on terävöittää lähestymistapaa nykyisyyteen, terävöittää sitä, minkä pitäisi olla vasemmiston vahvinta osaamisaluetta, nimittäin kapitalismianalyysia.
Vasemmiston aloitteiden soisi pureutuvan ennen kaikkea kapitalistisen kehityksen ja työväen kokemusten ajankohtaisiin ristiriitoihin, ei niinkään ilmentävän ”periaatteita”, ”humaaniutta”, ”maailman parantamista” tai välttämättä edes ”arvoja”. Aloitteiden lähtökohtana pitäisi olla kapitalismianalyysi, ja kun tänään puhutaan kapitalismianalyysista, ei varmasti voida ohittaa käsitettä tietokapitalismi. Niinpä ei voida ohittaa myöskään käsitteitä tietotyö ja tietotyöläinen. Kuitenkin juuri tällaiset aloitteet ja argumentit puuttuvat nyt ilmestyneestä aloitepakista. Aloitteet eivät ilmennä analyysia tietotyöstä, eivätkä ne pyri vastaamaan tietotyöläisten sen enempää kuin muidenkaan työläisten kokemuksiin tietokapitalistisessa viitekehyksessä.
Väitän, että ongelma palautuu perimmiltään siihen, että vasemmisto jäsentää yhä edelleen tietotyön työläisyyden ulkopuolelle, työväenluokasta erottautuvan ”sivistyneistön” alueeksi. Kuitenkin yhä useammat tietotyötä tekevät kokevat olevansa duunareita, yliopistolaisia myöten. Näin sanoessani en toki tarkoita, että pitäisi keskittyä vain tietotyöhön ja unohtaa esimerkiksi palvelu-, hoiva- ja kokoonpanoteollisuuden alat, tai vaikkapa laittomat siirtolaiset, mutta on hankalaa, ellei vasemmiston aloitteellisuus ilmennä ymmärrystä siitä, miten luokka, mukaan lukien se lähiöiden ruokoton proletariaatti, määrittyy aikana, jona tietotyö on saamassa keskeisen roolin pääoman kasautumisen prosesseissa.
Ei ole tietysti Vasemmistofoorumin vika, ellei vasemmisto tuota aloitteita, joiden keskiössä on duunarien kokemus työstä. Ongelmana ovat duunareista erottautuvat vasemmistolaiset ”intellektuellit”.
Siis ketä vasemmisto kiinnostaisi, jos se ei puhu työstä, työläisistä ja työväenluokasta. Ketä kiinnostaa vasemmisto, joka on vain moraalinen tai rationaalinen muutosvoima, siis joka kykenee vain oikeiston moraaliseen nuhteluun tai ”hyvin perusteltujen” ja ”järkevien” aloitteiden tekemiseen. Eikö vasemmiston pitäisi puhua aina luokasta ja luokalle, puhua luokkakamppailujen ja konfliktien kieltä, tuottaa ja suojella taistelevaa subjektiivisuutta, määritellä ja uhata vihollisia. Epäantagonistinen vasemmisto ei kiinnosta sen enempää työläisiä kuin vihollisiakaan.
Prekariaattikeskusteluun sen syvemmin menemättä täytyy korostaa, että se on kuitenkin ollut ehkä ainoa vakava ja varsin suurimittainenkin yritys keskustella uuden työvoiman kokemuksista tietokapitalismissa ja määritellä uutta työläissubjektiivisuutta. Jotkut ”epäkriittiset realistit” tietenkin kiistävät koko prekariaatin olemassaolon, mutta oli niin tai näin, kun myöhemmin tullaan arvioimaan, miten työtä ja työväenluokkaa koskevat kysymykset palasivat uusien yhteiskunnallisten liikkeiden piiriin, tulee prekariaattikeskustelu olemaan ohittamaton viittauspiste. Täytyy korostaa sitäkin, että prekariaattikeskustelun puitteissa vasemmistoa on muistutettu siitä, että politiikkaa tekevät aina haluavat ja tahtovat subjektiivisuudet, eivät rationaaliset tai moraaliset periaatteet tai laskelmat. Politiikka on aina joidenkin politiikkaa, ei kenen tahansa. Niinpä esimerkiksi perustulosta on prekariaattikeskustelussa puhuttu määrätystä ja puolueellisesta positiosta käsin, joustavan työvoiman vaatimuksena, subjektiivisuuden vaatimuksena, ei kokonaisyhteiskunnallisena ja neutraalina rationaliteettina.
Viimeinen kritiikkini aihe koskee vasemmistolaisten aloitteiden sirpaleisuutta. Vasemmisto tekee vähän niitä näitä yhteiskunnallisia parannusehdotuksia vailla sisäistä koherenssia ja logiikkaa. Kuitenkin yksi syy vasemmiston tappioon on varmasti sen kyvyttömyys linjata konkreettista ja kokonaisvaltaista yhteiskunnallista muutosohjelmaa. Vasemmisto on kyllä kyennyt reagoimaan kaikkeen mikä on viitannut hyvinvointivaltion alasajoon ja hillitsemään oikeiston ylilyöntejä. Se on kyennyt toimimaan rajoittavana ja reaktiivisena voimana, muttei artikuloimaan haluttavaa yhteiskunnallista visiota.
Esitän lopuksi yhden mahdollisuuden tällaiselle.
Kanadalainen, globaaliliikkeitä lähellä oleva marxilainen tutkija, Nick Dyer-Witheford on esittänyt yhteiskunnallisen muutosohjelman nimeksi ”kommonismia”. Sanan assosiatiivinen kytkös kommunismiin on ilmeinen, eikä sen pitäisi pelästyttää ketään paitsi tietenkin niitä, jotka ovat kallellaan demareihin…
Toinen ilmeinen kytkös liittyy niin sanottuihin commonseihin, ”yhteisiin”, joista tunnetuimpia nykykeskusteluissa lienevät avoimet ohjelmistot ja ylipäätään avoimin tekijänoikeuksin tai copy left -periaatteella määritellyt digitaaliset materiaalit. Dyer-Witheford kuitenkin korostaa, ettei commonsien käsite rajoitu vain näihin. Se sisältää useita eri tasoja. On ekologisia commonseja (vesi, ilma, virkistysalueet), sosiaalisia commonseja (julkiset palvelut, kuten sosiaaliturva ja koulutus, miksei myös avoin kaupunkitila) ja verkosto-commonseja (kommunikaatiovälineet).
Commonsien käsite viittaa siis laajalti hyödykkeisiin, jotka Dyer-Witheford määrittelee kapitalistisen tavaramuodon vastakohdaksi: ”Tavara on hyödyke, joka on tuotettu myytäväksi, common on hyödyke, joka on tuotettu, tai säilytetty, jaettavaksi.”
Tässä ei ole syytä mennä keskusteluun commonseista. Mainitun jaottelun toin esille tehdäkseni selväksi, että commonsien nimissä on erinomaisen mahdollista ajaa niin vihreitä ja reiluja kuin taattuun toimeentuloon tai vaikkapa kunnallisiin palveluihin liittyviä aloitteita – niistä avoimista tekijänoikeuksista puhumattakaan. Siis varsin mielenkiintoinen ja silti hyvin simppeli termi, ”yhteinen”. Jotain täysin päinvastaista yksityistyvälle yhteiskunnalle.
Olen itse ehdottanut Megafonissa, että commonsit voisivat olla myös yksi tapa määritellä prekaarin työvoiman intressejä. Kun työelämästä on tullut joustavaa ja sirpaleista ja kun elämää ylipäätään määrittää entistä enemmän liikkuminen erilaisissa ”välitiloissa”, nousevat commonsit ehkä esille eräänlaisina prekaarin työvoiman ammatillisina vaateina. Siis kun työvoima prekarisoituu, sen ammatilliset vaateet eivät välttämättä jäsenny enää vain joidenkin määrättyjen työsuhteiden, vaan yleisten yhteiskunnallisten olosuhteiden puitteissa. Tämä on kuitenkin vain hypoteesi, jota olen muotoillut koeteltavaksi, eikä siitä tässä yhteydessä enempää.
Edelleen olen erinäisissä yhteyksissä ehdottanut, Dyer-Withefordista poikkeavalla tavalla, että yhteinen ymmärrettäisiin ennemminkin tuottavan toiminnan ja työn lähtökohdaksi, ei vain joksikin, mikä voidaan jakaa tuottamisen jälkeen. Mutta ei tästäkään tämän enempää tässä.
Summa summarun: Olen siis esittänyt, että vasemmisto voi voittaa, jos se lopettaa yleishumaanin puheen ja alkaa puhua johdonmukaisesti luokan ja konfliktien kieltä. Olen esittänyt, että luokkasubjektiivisuutta pitäisi määritellä tietokapitalismiksi nimetyn järjestelmän puitteissa. (En ole esittänyt, että tämä tarkoittaisi vain luovaa ja persoonallista työtä tekevien asian ajamista.) Edelleen olen esittänyt, että commonsit ovat nimi määritellä ja puolustaa sitä, mikä on yhteistä. Hypoteettisesti väitän, että uudet yhteiset ovat artikuloitavissa joustavaa ja prekaaria työelämää koskevien kokemusten ja etuvaateiden pohjalta.
Mutta eivät ne commonsit taivaasta tipahda. Täytyy olla järjestäytyneitä organisaatioita, jotka artikuloivat yhteistä, kamppailevat sen puolesta, tuottavat sitä ja puolustavat sitä. Erilaiset autonomiset yhteiskunnalliset liikkeet tietysti jo tekevät tätä kaikkea, mutta on kysyttävä riittävätkö ne itsessään, riittävätkö ne erityisesti taloudellisen kriisin viitekehyksessä. Ne ovat välttämättömiä, mutta eivät välttämättä riittäviä toimijoita uusien commonsien institutionalisoimiseksi.
Lyhyt viittaus talouskriisiin: Uusliberalistinen kehitys siinä merkityksessä kuin se on tarkoittanut valtion säätelypolitiikan asteittaista minimoimista aina 1970-luvulta lähtien vaikuttaa tänään katkenneen kuin kananlento. Kaikki puhuvat ja puuhaavat jälleen valtiollisesti organisoidun säätelyn puolesta (ylikansallisten elinten puitteissa totta kai). Samalla valtiot velkaantuvat ja kohdistavat yhä kovempia kontrolleja työvoimaan. Valtiosta on tulossa yhä paljaampi työhön pakottamisen ja yksityisomaisuuden suojelun organisaatio.
Perinteisesti vasemmistolaista organisaatiota, joka taistelee valtiota vastaan yhteisen puolesta on kutsuttu puolueeksi. Puolueen tehtävänä on ollut pyrkiä hegemoniaan valtiopoliittisen järjestelmän puitteissa. Pitäkää tätä vaikka huonona vitsinä (ja varmasti pidättekin), mutta mielestäni vasemmiston sisälle olisi palautettava jotain siitä asenteesta ja strategiasta, mitä vielä sata vuotta sitten kutsuttiin täysin kunniakkaasti valtiovallan haltuunotoksi ja proletariaatin diktatuuriksi. Politiikkaa ei toki voida typistää vain puoluepolitiikaksi, mutta sen kummemmin en selitä tai selittele tätä sanomaani. Olisi vain niin virkistävää, jos vasemmisto lopettaisi edes hetkeksi, edes pieneksi taktiseksi hetkeksi demokratiamantran hokemisen ja puhuisi vallasta, voimasta ja määräämisestä.
Lopetan tähän. Miettikää itse. Kiitoksia!
Puheenvuoro Vasemmistolinkin ja Vasemmistonuorten järjestämässä tapahtumassa ”VAMOS! – Vasemmistoliiton muutostalkoot” Helsingissä 4.4.2009
Tapani Rytöhonka: Maammesarja
-
Tuoreinta Maammesarjassa:
1 comment
[…] Jukka Peltokoski: Ketä vasemmisto enää kiinnostaa? […]
Leave a Comment