Kommonismin köyhyys ja rakkaus

Toinen avainkäsite on köyhyys. Se määritellään mahdollisuuksien ja subjektiivisuuden näkökulmasta: yksityisomaisuus tuottaa subjektiivisuutta, joka asettaa yksilöt kilpailemaan toisia yksilöitä (ja köyhiä) vastaan, kun taas köyhyys viittaa omaisuudesta tai sosiaalisesta asemasta riippumattomaan commonsien tuotantoon. Politiikassahan on lopulta kyse köyhien ja rikkaiden välisestä taistelusta. Historiallisesti ja ideologisesti köyhien voima on yritetty tukahduttaa, kesyttää ja mystifioida, niin kuin paavi, Heidegger, Schmitt ja muut natsimieliset ovat tehneet, mutta köyhien ontologinen voima on edelleen näiden nimien pelkäämän kommunismin ydin. Köyhät ovat maailman mellakoiva, iloitseva, rakastava ja kommunismia rakentava voima.

Neljäs tärkeä värinätaajuus on – jälleen kerran – Foucault’n valta-analytiikka. Foucault, Hardt ja Negri jakavat näkemyksen vallan reaktiivisuudesta: valtaa vastustava ja autonomiaa etsivä subjekti on vallan edellytys. Vastarinta tulee siis aina ensin, ja juuri ruumiillinen vastarinnan tekeminen ja kamppailu tuottavat subjektiivisuutta. Käytännössä Commonwealth suodattaa Negrin ”vallan dualismin” Foucault’n kautta jopa typerän yksinkertaiseksi. On huonoa valtaa, eli kapitalistien ja porvarien biovaltaa, joka loisii ja manipuloi väen tuotantoa, ja sitten on hyvää tai ”toisenlaista” valtaa eli biopolitiikkaa, jolla väki tuottaa itse itsensä. Erottelu jättää epäselväksi kysymykset vallan haltuun ottamisesta, väen sisäisestä säätelystä sekä väen sisäisen ”biopoliittisen terrorin” uhasta.

Omaisuuden ja tasavallan historiaa ei kirjan mukaan voi erottaa modernin historiasta, johon on sisään rakennettu rasismi ja kolonialismi. Moderni on ennen kaikkea alistajien ja vastarinnan muodostama valtasuhde, jonka puhtain muoto on orjatalous (ja sitä pakenevat orjakapinat). Esimodernien yhteisöjen taistelut, jotka vastustavat modernisaatiota, voidaan tulkita yhdeksi commonsien yhteiskunnalliseksi ilmaukseksi ja eräänlaisiksi kommunismin muodoiksi. Sosialismi ei tässä suhteessa ole ollut kapitalismia parempi, koska myös siihen on kuulunut väkivaltainen modernisaatioprojekti, joka on tukahduttanut commonsien autonomisen hallinnan.

Sosioekonomiset commonsit ovat kirjoittajien mukaan merkittävämpiä, ja kirja keskittyykin niihin. Imperiumiss

a sosioekonomisista commonseista puhuttiin välittömästi poliittista elämää tuottavan tuotantotavan eli ”biopolitiikan” käsitteillä, ja kyseessä onkin nyt yritys muotoilla tämä ”välittömästi poliittisen elämän” eli moneuden käsite uusiksi. Biopoliittisen tuotannon ydin on subjektiivisuuden tuotanto, ja imperiaalisen ajan keskeisin kamppailu on taistelu sen autonomiasta eli siitä, miten moneus ”tuottaa itsensä sommittelemalla yhteisesti singulaarisia subjektiivisuuksia”.

Commonsit sekä ohittavat filosofian tuhatvuotisen universaalikiistan että leikkaavat politiikan kahden väärän vastakkainasettelun poikki. Julkisen ja yksityisen kamppailussa Hardt ja Negri korostavat yksityistämisen vastustamista, mutta huomauttavat samalla, että päämääränä ei pitäisi olla julkinen vaan yhteinen, common, joka aina toimii julkisen perustana. Myös kapitalismin ja – julkiseksi sääntelyksi ymmärretyn – sosialismin välinen vastakkainasettelu on väärä, koska molemmat poliittiset järjestykset sulkevat commonsit ulos. Uusi biopoliittinen kapitalismi on kuitenkin tuottanut ennen näkemättömät edellytykset commons-pohjaiselle organisoitumiselle.

Tältä pohjalta nousee trilogian muodoltaan kovin tuttu pääväite: kapitalismi edistää moneuden autonomian mahdollisuutta. ”The transition is already in progress: contemporary capitalist production by addressing its own needs is opening up the possibility of and creating the bases for a social and economic order grounded in the common.” (x)

Kapitalistit ovat rakennuttaneet globaalin biopoliittisen talouskoneiston, joka nykyisyydessä toimii sortavasti. Väen on otettava tämä koneisto haltuun ja organisoitava se demokraattisesti (”väen ruhtinaaksi-tuleminen”). Yksinkertaistettuna: meillä on jo tarvittavat välineet, ja kapitalismi on enää pelkkä hidaste. Tarvitsee ikään kuin vain leikata kapitalismin komentava pää poikki, niin demokratia on lähellä, vaikka sitten paiskoisi paskatyötä orjapalkalla: ”In biopolitical production, however, capital does not determine the cooperative arrangement, or at least not to the same extent [as in large-scale industry]. Cognitive and affective labor generally produce cooperation autonomously from capitalist command, even in some of the most constrained and exploited circumstances, such as call centers or food services.” (140)

Hardt ja Negri väittävät, että uuden postfordistisen työn vaatimat älylliset, kommunikatiiviset ja affektiiviset yhteistyön muodot ovat itsessään niin autonomisia ja ”tuottavia kohtaamisia”, ettei niitä voi ohjailla ulkoapäin. Väite on outo Commonwealthin

oman foucault’laisen viitekehyksen sisällä: jos työntekijöitä ei enää kuritetakaan ulkoapäin, niin valta kontrolloi ja moduloi ihmisiä tunkeutumalla heidän sisäänsä, oli työ autonomista ja ”kommonistista” tai ei. Ja vaikkei ihmisiä ohjattaisikaan tuottavissa kohtaamisissa, niin varmasti kohtaamisen genealogialla on väliä: mikä yhteiskunnallinen prosessi tuottaa kohtaamisen ja miten? Tavallaan on hauskaa, että Negri osallistuu tällaiseen keskusteluun yhä 30 vuotta Foucault’n ja Deleuzen maailmanvalloituksen jälkeen.

Hardtin ja Negrin pahin taktiikka on lisätä sana ”biopoliittinen” jokaisen käsitteen eteen ja väittää, että siinä-ja-siinä on postfordismin myötä tapahtunut laadullinen muutos. Kirjassa esimerkiksi yritetään kaapata Alain Badioun muodikkaaksi tullut ”tapahtuman” käsite muuttamalla se biopoliittiseksi tapahtumaksi. Samalla butlerilaisia kosiskellaan puhumalla queerista tapahtumasta, strukturalisteille sanotaan että kumouksellinen biopoliittinen tapahtuma on kuin parole, joka muuttaa languen järjestystä, jne.

Pisimmälle Hardt ja Negri menevät väittäessään, että immateriaalisen – siis biopoliittisen – talouden aikana vuokran kaltaiset pääsyä ja käyttöä säätelevät mekanismit ovat korvannee voiton lisäarvon kasaamisen ja riiston välineenä. ”[…] the exploitation of labor-power and the accumulation of surplus value should be understood in terms of not profit but capitalist rent.” (141) Ikään kuin palkkatyöllä ei olisi enää mitään merkitystä arvon välittäjänä!

Enää ei lasketa pelkän paon tai eksoduksen voimaan, vaan Hardt ja Negri innostavat organisoitumaan kollektiivisesti.  Kuten tavallista, ehdotusta ei viedä sen pitemmälle. Kirjoittajat ehdottavat ”vallankumouksellista parallelismia”. Moninaiset kamppailut ovat itsenäisiä suhteessa toisiinsa, eikä niitä tarvitse välttämättä kierrättää luokkataistelun kautta, toisin kuin esimerkiksi Zizek väittää. Vallankumous etenee kuitenkin vain tuhatjalkaisen tavoin: jokaisen itsenäisen jalan täytyy ottaa askel eteenpäin, jotta ruumis liikkuu.

Kirja loppuu kolmeen vaatimukseen, jotka toistavat Imperiumin lopun biopoliittista manifestia. Ensimmäinen on perustulon takaaminen. Toinen on tasavertaisuuden puolustaminen hierarkioita vastaan esimerkiksi globaalien kansalaisoikeuksien kautta – kaikille on taattava oikeus terveydenhuoltoon, koulutukseen ja poliittiseen osallistumiseen. Kolmas vaatimus on esteettömän ja maksuttoman commonsien käytön turvaaminen.

Hardt ja Negri tietävät, ettei vallanpitäjillä ole aikomustakaan taipua vaatimuksiin, ellei heitä pakoteta. Siksi meidän on ryhdyttävä aseistetuiksi enkeleiksi ja haudattava heidät. Samaan aikaan toiset hautaavat jo Hardtia ja Negriä:

Kyllä, vallan ottaminen on taas in. Tämän vuoksi en ole aivan samaa mieltä myöskään Badioun kanssa, joka puhuu liikaa perustan valmistelemisesta ja asioiden pohjustamisesta: ainoa asia, mitä voimme tehdä nykyään, on vetäytyä ja asettaa painetta valtapolitiikalle ulkopuolelta, jostain marginaalista käsin. Ei! Uskon, että uuden aggressiivisuuden aika on tullut.

Kuitenkin Zizekin luoma vastakkainasettelu on väärä, eiväthän kollektiiviset teot ja massamobilisaatiot sulje pois molekulaarista tasoa. Zizek vai Negri, kollektiivi vai nomadi? Molempia voidaan käyttää.

Commonwealth kehottaa meitä nauramaan samalla kun tuhatjalkaisemme hautaa vallanpitäjiä. Ainakin nauru voittaa kyynisyyden!