Kovaa peliä Göteborgissa

Sodankylä, sunnuntai 17.6. klo 21. On ankaran – välillä onnentäyteisen ja välillä puuduttavan – leffaputken viimeisen rutistuksen aika. Kalja- ja siideritölkit sihahtelevat, joillakin lienee myös miestä väkevämpää. Höyryjyrän lailla päälle puskevaa kohmeloa on lykättävä, tavalla tai toisella. On kestettävä vielä yksi näytös. Heikoimmat ja vetelimmät ovat jo luovuttaneet ja lähteneet kotiin.

Mutta jäljellä olevat saavat sitä, mitä ovat tilanneet! Sydämellisten kiittelyiden jälkeen esitetään yleisön toiveuusintana Ruben Östlundin “Play” (2011). Osa on sen jo nähnyt, osa ei mahtunut sisään aikaisempaan, loppuunmyytyyn näytökseen.

Se, että “Play” voitti yleisöäänestyksen, osoittaa, maailmassa on vielä toivoa. Se osoittaa, että taiteellisesti kunnianhimoinen elokuva voi saada arvostusta myös ilman latteaa humanismia – tässä tapauksessa kylmänviileästi viiltävän käsittelytapansa ansiosta. Toisaalta onhan “Play” saanut arvostusta Midnight Sun Film Festivalin lisäksi jo muillakin festivaaleilla, mutta virallisia palkintoja tärkeämpää on tietenkin yleisön välitön innostus.

Tunnetasolla “Play” muistuttaa itävaltalaisen maestron, Michael Haneken, kahdesti (turhaan, sillä jo ensimmäinen kerta oli täydellinen) filmaamaa elokuvaa “Funny Games”, vaikka jälkimmäisen väkivalta onkin raaempaa ja fyysisempää. Mutta “Play” on julmempi, sen henkinen väkivalta tulee katsojaa lähemmäs. “Playn” maailmaa ei voi sulkea ulkopuolelle. Yhteistä näille elokuville on joka tapauksessa sama ulospääsyttömän asetelman voimakas välittäminen.

Östlundin työskentely on ihailtavan kypsää ottaen huomioon, että “Play” on vasta hänen kolmas pitkä “fiktiivinen” (jos se on oikea sana tässä yhteydessä) elokuvansa. Kaksi muutakin pitkää elokuvaa, “Gitarrmongot” (2004) ja “De ofrivilliga” (2008), esitettiin Sodankylässä. Ensinmainittua en ehtinyt nähdä, mutta jälkimmäinen oli tyyliltään samanlainen kuin “Play”, käsitellen voimakkaasti ja rohkeasti erilaisia pakottamisen muotoja yksilöiden välisessä kanssakäymisessä. Östlundille ominainen ihmisläheisyys on juuri tätä – ihmisten todellisten ominaisuuksien tinkimätöntä tutkimista – ei säälimistä tai kevyttä lämminhenkisyyttä.

“Playn” tapahtumapaikka on Göteborg, joka on samalla myös sen ohjaajan kotikaupunki. Viisi mustaa maahanmuuttajataustaista nuorta on keksinyt tavan ryöstää nuorempia, hyväuskoisia ja pelokkaita nuoria. Sopivat uhrit bongataan ostoskeskuksessa, ja sitten alkaa seuraaminen. Vaaditaan näyttämään matkapuhelinta, joka sitten muka osoittautuu samaksi, joka on aiemmin ryöstetty veljeltä. Sitten asiaa on lähdettävä selvittämään, samalla kun tehdään selväksi, että kieltäytyminen johtaa vielä pahempiin ongelmiin…

Tätä “leikkiä” harjoittavassa porukassa roolit on jaettu poliisisarjoista oppia ottaen: on suurisuinen ja aggressiivinen “paha poliisi”, ja jengistä löytyy myös suostutteleva ja inhimillinen “hyvä poliisi”. Taktiikka totta kai toimii, sellaisella taidokkuudella se toteutetaan. Viiden pojan jengillä on nimittäin pidäkkeetön valmius käyttää hyväksi ryöstettävien – pääasiassa valkoihoisten ruotsalaisten (poikkeuksena aasialaiselta näyttävä John) – ennakkoluuloihin perustuvia pelkoja. Taitavat osaavat hyödyntää omaa stigmatisaatiotaan aseena: tietoisuus toisen osapuolen pelosta edesauttaa aggressiivisen ja uhkaavan käyttäytymisen tehokasta ajoittamista ja toteuttamista.

Tässä mennään kiitettävällä tavalla suvaitsevaisen monikulttuurisuuslässytyksen epämukavuusalueelle. Ovatko ennakkoluulot ennakkoluuloja, jos ne osoittautuvat tosiksi? Itse asiassa niin tosiksi, että Ruben Östlundin haastattelun mukaan “Play” perustuu tositapahtumiin, joista hän sattui lukemaan lehdestä.

On piinaavaa seurata, kuinka avuttomasti uhrina olevat nuoret tulevat huijatuiksi. Eikä kyse ole vain lapsellisuudesta, sillä tietyssä vaiheessa nuoret kyllä alkavat ymmärtää tulevansa ryöstetyksi. Pikemminkin he ovat kyvyttömiä tekemään mitään, vaikka näkevät mitä on tulossa. Yritykset ottaa yhteyttä vanhempiin tai poliisiin ovat alistuneita, koska niitä kalvaa tietoisuus tulevasta epäonnisesta kohtalosta ja häpeä omasta heikkoudesta. Siinä missä “Funny Gamesin” uhrien keskiluokkaisuus mahdollisti vahingonilon, “Playn” lapsiuhreja kohtaan ei voi tuntea vahingoniloa vastaavalla tavalla. Jos vahingonilo on tässä yhteydessä mahdollista, se johtuu ryöstetyksi tulevien surkeasta avuttomuudesta.

Östlundin otoksissa kamera on melkein aina paikoillaan, ja otokset ovat usein pitkiä. Mitään ikävystyttävää tässä ei kuitenkaan ole, vaan pikemminkin Östlund on täsmällinen, harkitseva ja tarkkanäköinen. Näyttelijät ovat amatöörejä Östlundin mukaan sen vuoksi, että amatöörinäyttelijöiltä puuttuu ammattilaisille kuuluva itsetietoisuus ja taipumus auttaa kohtausta johonkin tiettyyn suuntaan. Amatöörinäyttelijän tärkeä ominaisuus on se, että hän on uskollinen sille, kuinka olisi itse toiminut tietyssä tilanteessa.

Joka tapauksessa, ehkä “Play” silti on liian pitkä… Loppupuolella Östlund sortuu alleviivaamiseen, joka olisi ollut helposti vältettävissä: yksinkertaisesti lopettamalla elokuva kohtaukseen, jossa tyytyväinen ryöstäjäjengi syö kebabpitsaa ja pilailee raa’asti. Tällainen aikaisempi lopetus olisi ollut vieraannuttavampi: nyt katsoja saa jokinlaisen samaistumiskohteen, toiveen maailman oikeudenmukaisuudesta.

Tämä asetelman nurinkääntymisen tarjoama samaistumiskohde ei toisaalta onneksi vastaa “suvaitsevaisen” katsojan pääsyä pois epämukavuusalueeltaan. Tavallaan katsojan minä jakautuu kahtia: elokuvan loppupuoli varmasti vastaa sitä, kuinka moni katsoja on väitellyt itsensä kanssa. Mutta eikö tämä katsojan pään sisäinen väittely olisi toteutunut joka tapauksessa ilman muistuttamista sen olemassaolosta?

Östlund näyttää tarpeettomastikin alleviivaavan sitä, että lopulta ei ole kyse siitä, onko kännykkävaras maahanmuuttaja vai ei: väliä on ensisijaisesti sillä, että hän on varas, ja sillä, että varastamiselle ja vahingoittamiselle on saatava loppu.

Näin totta kai tulisi ensisijaisesti olla. Se, että myös maahanmuuttajien tekemistä rikoksista täytyy saada keskustella, on kuitenkin itsestään selvää. Vaikka äärioikeistolainen “ajattelu” hokeekin, että olisi olemassa jokin punavihreän “suvaitsevaiston” hallitsema maahanmuuttajiin liittyvistä ongelmista vaikenemisen järjestelmä, mitään älyllisesti kiinnostavaa ei sellaisessa argumentissa ole. Jos keskustelu kerran olisi kielletty, niin miksi sitten Ruotsissa “Play” on saanut aikaan paljon keskustelua? Toiveistaan huolimatta äärioikeisto ei kykene pääsemään sananvapauden marttyyrin asemaan.

Östlund on eräässä toisessa haastattelussa korostanut myös, kuinka vaikeaa monien elokuvaa kommentoineiden on ollut nähdä maahanmuuttajanuorten jengi yksilöinä taitoineen ja ominaisuuksineen, ei yhteisönsä edustajina, siinä missä uhreja ei ole nähty “valkoisten” edustajina. “Omien” joukossa nähdään yksilöitä, “vieraiden” joukossa massaa. Juuri tällaisen ristiriidan korostamisessa on “Playn” eräs vahvuus. Vaikka se joiltain (kokonaisuudesta irrotetuin) osin kelpaisi myös äärioikeiston propagandaksi, Östlund korostaa pikemminkin halunneensa muistuttaa taloudellisen ja sosiaalisen epätasapainon olemassaolosta – mutta ei vetoamalla konventionaalisesti säälin tunteisiin tai rikollisten heikkoon sosioekonomiseen asemaan. Tärkeämpää on käsitellä aihetta tavalla, josta göteborgilaisnuoret – kuten monien muidenkin kaupunkien nuoret – löytävät totuudenmukaista arjen kuvausta.

Östlund on kriittinen sekä vasemmistolaisia kulttuurikriitikoita että ruotsidemokraattien edustamia mielipiteitä kohtaan. On koomista (ja ennalta arvattavaa), että ruotsidemokraatteja lähellä olevalla Avpixlat-sivustolla jauhetaan samaa iänikuista itkua siitä, kuinka “käänteisen rasismin” kritisoiminen on kielletty. Ja kuinka Östlundin elokuva osoittaa, miten mustat valitsevat uhreja valkoisista – samalla kun Östlund itse on korostanut halunneensa tehdä juuri päinvastoin, eli haastaa näkemään yksilöt muutenkin kuin yhteisönsä edustajina.

Östlund provosoi, mutta ei itsetarkoituksellisella tavalla. Hienolla tavalla hän osoittaa, kuinka taitavasti varas osaa häneen kohdistettujen pelkojen lisäksi käyttää hyväkseen myös “suvaitsevaisten” ruokkimaa uhrin asemaa: kotona on vaikeaa, äidillä on paljon lapsia eikä raha riitä… Uhrin esittämisen tai pelon kohteena olemisen, ja näillä rooleilla pelaamisen, takana on kuitenkin viime kädessä se, että jengi varastaa, koska nauttii siitä ja koska varastamisen se taitaa parhaiten. Ihmiselle on nautinto tehdä sitä, minkä osaa hyvin. Östlundille sellainen taito on elokuvanteko.