Kriisiskenaarioita

Megafonin sivuiltakin tuttu Alex Foti on kirjoittanut otsikolla ”Climate Anarchists vs Green Capitalists” Z Communicationsin Reimagining Society -projektiin. Reimagining Society -projekti on kokoelma kirjoituksia, joiden sisältönä ovat uudenlaisen yhteiskunnan visiot sekä sen saavuttamisen strategiat.

Fotin kirjoitus tarkastelee erilaisia skenaarioita, jotka kumpuavat nykyisestä talous- ja ympäristökriisistä sekä kapitalististen ja antikapitalististen voimien dynamiikasta. Tiivistetysti sanottuna Fotin ensimmäinen premissi on, että 2000-luvun ekologinen kysymys päihittää 1900-luvun sosiaalisen kysymyksen konfliktin keskeisenä lähteenä: ”Vihreä on uusi punainen.” Toisen premissin mukaan obamalainen ekokeynesiläisyys täytyy ottaa vakavasti liberaalin kapitalismin uutena mallina uusliberaalin sääntelyn purkamisen epäonnistumisen jälkeen.

Fotin mukaan jos kaikista tulee tänä päivänä vihreitä, silloin tulee entistäkin tärkeämmäksi ymmärtää toimijoiden ja voimien kenttää todennäköisten makropoliittisten skenaarioiden ennakoimiseksi. Foti luokittelee neljä ympäristödiskurssin tyyppiä: teknokraattinen pragmatismi, malthusilainen survivalismi, ympäristön kestävyyttä korostava näkökulma ja vihreä radikalismi. Teknokraattinen pragmatismi ja ympäristön kestävyyttä korostava näkökulma ovat reformistisia näkökantoja kun taas malthusilainen survivalismi on vihreän radikalismin ”proosallinen” (mielikuvitukseton) vastine. Vihreä radikalismi koostuu liikkeistä, joita yhdistää näkemys, että ilmastokriisin perimmäisiä syitä ovat olemassaolevat politiikan ja bisneksen tekemisen muodot, eivät ensisijaisesti ihmisten henkilökohtaiset valinnat.

Ympäristön kestävyyttä korostava suuntaus haluaa Fotin mukaan tehdä kapitalismista vihreämpää muuttamalla sen sektorikompositiota (savupiipputeollisuudesta vihreään teollisuuteen ja palveluihin), siinä missä teknokraatit haluavat tehdä olemassaolevista energia- ja tuotantojärjestelmistä tehokkaampia. Vihreän kapitalismin esiinnousu tarkoittaa, että reformistisessa leirissä ympäristön kestävyyden kannattajat voittavat, vaikka kestävän kehityksen tai kasvun käsitteistä onkin osin tullut tyhjiä mutta paljon toistettuja taikasanoja.

Siinä missä vihreä radikalismi panee toivonsa yhteiskunnallisiin liikkeisiin ja niiden luovuuteen, ympäristömalthusilaisuudesta puuttuu liikeulottuuvuus. Se keskittyy kylmiin faktoihin, arvioihin ja pakkoihin. Ympäristömalthusilaisuuden retoriikka on synkkää ja survivalistista: tarvittavat toimenpiteet on tehtävä tai ihmiskunta kuolee. Fotin tulkinnan mukaan ympäristömalthusilainen suuntaus uskoo, että vain pieni osa maapallosta on tulevaisuudessa asuinkelpoista. Ekologinen survivalismi tarkoittaa varautumista apokalypsin jälkeiseen tulevaisuuteen tässä ja nyt.

Hegemoninen suuntaus nykyisessä yhteiskunnallisessa dynamiikassa on Fotin mukaan joka tapauksessa obamalainen vihreä keynesiläisyys. Uusliberaali politiikka ja uuskonservatiivinen militarismi ovat menneisyyttä. Radikaalien vastustaja ei ole enää ”paha”: hänellä on liberaalin kapitalismin kasvot ja aito halu parantaa miljoonien ihmisten elämää. Hän on valistuneen kapitalismin viimeinen toivo.

Tästä jaottelusta Foti jatkaa syvällisempään osuuteen siitä, millaisilla muuttujilla kapitalismin kehitystä on arvioitava. Foti käsittää kapitalistisen dynamiikan yhtäältä kasautumisen ja sääntelyn vuorovaikutukseksi sekä toisaalta ideologian ja geopolitiikan eksogeenisten vaikutusten kautta. Fotin mukaan jos kasautumista on liikaa ja sääntelyä liian vähän, seuraa kysyntäkriisi (sijoitustoiminta ja kulutus eivät takaa riittävää työllisyyttä). Kun taas on liikaa sääntelyä, seuraa tarjontakriisi (kulut nousevat liikaa johtuen palkkojen ja raakamateriaalikustannusten noususta) ja pääoman tuotto laskee hälyyttävälle tasolle. Foti pitää 1930-luvun kriisiä sekä nykyistä kriisiä esimerkkeinä ensinmainitusta, kun taas 1910- ja 1970-lukujen kriisit ovat esimerkkejä jälkimmäisestä.

Nykyinen kriisi on Fotin käsityksen mukaan siis sääntelykriisi, ja sääntelykriisit ovat erityisen tärkeitä, koska ne avaavat historiallisia avautumia, joiden sosiopoliittisilla seurauksilla on taipumuksena olla vakavan polaarisia. Siinä missä normaaleina aikoina keskitie on paras poliittinen kurssi, lamakausina mitä tahansa voi tapahtua ja rohkeat palkitaan. Sääntelykriisin kaudella poliittinen toimintaa saa aikaan valtaisia tuloksia. Foti toteaa, että vallankumous ei kuitenkaan ole vaihtoehto, koska järjestelmää kaataa itse itsensä, eikä mitään tuhottavaa jää jäljelle.

Foti erottaa käsitteet ”Great Depression” (tarkoittaen 1930-luvun lamaa) ja ”Great Recession” (tarkoittaen nykyistä lamaa). Nykyinen lama on Fotin mielestä ”recession” mutta ei ”depression”, koska monetaarinen politiikka on ollut ekspansiivista ja budjettialijäämään perustuva rahankäyttö aggressiivista (toisin kuin vuoden 1929 jälkeen). Nykyisen kriisin rakenteellinen juuri on sen kyvyttömyydessä jakaa 30 uusliberalismin vuoden tuottavuuden hyötyjä koko väestölle. Siten vihreän kapitalismin on tehtävä palvelu- ja tietotyöläisille sama, minkä fordismi teki sini- ja valkokaulustyöläisille.

Fotin arvion mukaan sääntelykriisissä ideologisella voimalla on valtava merkitys, koska se tarjoaa malleja aiemman vaiheen epäonnistuneiden instituutioiden uudelleenrakentamiseksi. Tällä hetkellä yksi keskeinen mobilisoiva ideologia on vihreä liberalismi, joka ei ole pelkkää viherpesua, vaan sillä on konkreettisia vaikutuksia tuotannon, kulutuksen ja liikenteen muotoihin. Toisesta keskeisestä ideologiasta Foti käyttää nimitystä ”Developmentalism”. Se on positio, jonka jakavat kehittyvät suurvallat Brasilia, Venäjä, Intia ja Kiina (= ”BRIC-maat”). Sen ideologia, joka usein liittyy autoritaariseen valtioon, perustuu väestön kulutustason kehittämisen oikeutukseen – myös ilmastonmuutoksen aikana, sillä ilmastonmuutoksen pääsyyllisiä ovat perinteiset teollisuusmaat Pohjois-Amerikasta ja Euroopasta.

Kolmantena tärkeänä ideologiana Foti nostaa esille ”Seattle-Genova -liikkeen” mutaation ilmasto-oikeudenmukaisuuden puolesta kamppailevaksi liikkeeksi, joka voi potentiaalisesti nousta vihreän kapitalismin merkittävimmäksi haastajaksi. Tämä ideologia kannattaa commons-ajattelua sekä postmaterialistisia ja postindividualistisia arvoja. Se organisoi kestäviä yhteisöllisiä elämäntapoja, joiden tärkeitä osia ovat kierrätys ja kasvisruokavalio. Fotin mielestä ilmastoleirejä ja väkivallatonta kansalaistottelemattomuutta järjestävät aktivistit ovat yhtäältä radikaaleja ”ilmastoanarkisteja” ja toisaalta ympäristöliikkeen paras toivo. Pinkkien ja mustien vaikutteiden ansiosta ilmasto-oikeudenmukaisuuden puolesta kamppailevasta liikkeestä voi tuolla ”globalisaation vastaisen liikkeen” tärkein perillinen.

Foti korostaakin, että juuri ilmastoanarkistien ja vihreiden kapitalistien välinen kamppailu on nykyajan tärkein yhteiskunnallinen konflikti. Se ratkaisee, miten merkittäviä hiilipäästövähennyksiä aikaansaadaan ja millaisia kaupunkien sekä niiden energia- ja ruokajärjestelmien uudelleenmuotoiluja toteutetaan. Vihreän radikalismin ja vihreän kapitalismin vastakkainasettelu ei tietenkään ole samalla tavalla suora kuin globalisaatioliikkeen ja bushismin vastakkainasettelu: jälkimmäinen vastakkainasettelu edellyttää nerokkaampaa ja hienovaraisempaa strategiaa.

Lopuksi Foti määrittää makropoliittisia skenaarioita, jotka osin vastaavat aiemmin nimettyjä ideologioita sekä erilaisia tapoja käsittää ympäristökysymys. Ensimmäinen mahdollinen skenaario vastaa ympäristömalthusilaista käsitystä: jos biosfääristä tulee nopeasti elinkelvoton suurelle osalla ihmiskuntaa, seuraa globaali sisällissota resursseista. Tällaista sotilaallisten despoottien hallitsemaa tilaa Foti nimittää ekofasismiksi. Ekofasistisen apokalypsin yhteydessä voi selviytyä myös ”steampunk”-anarkismi mutta mikään dominoiva voima se tuskin voi olla. Tällaiset, vihreän radikalismin primitivistisen siiven näkemyksiä vastaavat yhteisöt organisoivat itsepuolustusta ja ruuantuotantoa ja selviytyvät kierrättämällä mm. vanhoja koneita. Steampunk-anarkistien yhteisöt tulisivat olemaan ekofasistien ja ilmastopakolaisten jatkuvan uhan kohteena. ”Joskus on parasta olla saamatta sitä, mitä toivoo”, kuten Foti toteaa.

Fotin toiveskenaario on ekososiaalinen reformismi, ”Green Dealin” tulevaisuus. Siinä vihreän teollisuuden päästöjä kontrolloidaan tiukasti, tuotanto on merkittävässä määrin aineetonta ja perustuu p2p-suhteisiin, kehittyneet maat tukevat ei-fossiilisen tuotantorakenteen luomista kehittyvissä maissa, ruohonjuuritason demokratian ansiosta vapaus ja demokratia kukoistavat ja moninapainen globaali hallinto takaa ihmisoikeuksien toteutumisen. Lisäksi vihreät puolueet ovat vallassa, koska ne ovat onnistuneet hyödyntämään kriisin mahdollisuutena uudistaa yhteiskunnan rakenteita. Sellaisessa yhteiskunnassa syntyy konflikteja, mutta ne ratkaistaan reformein ja kompromissein. Tämä ei tietenkään vastaa ilmastoanarkistien toiveita, mutta vihreän kapitalismin vastustaminen johtaa todennäköisemmin ekososiaaliseen reformismiin kuin vallankumoukseen.

Ekososialismin mahdollisuuteen Foti ei usko, sillä nykyinen lama suosii joko reformistista tai fasistista lopputulosta. Foti ei luota perinteisen sosialistisen vasemmiston kykyyn häivyttää byrokraattisia ominaisuuksiaan. Foti ei myöskään allekirjoita Marxin arvoteoriaa eli sitä, että kiinteän pääoman kasautuminen johtaisi voiton suhdeluvun laskuun. Toisin sanoen Fotin mukaan Marxin arvoteoria ei toimi talouskriisin selittäjänä.

Ekososiaalista reformismia todennäköisempänä Foti pitää kuitenkin ainakin lyhyellä aikavälillä vihreää liberalismia, jolla hän tarkoittaa hallitusten ja kansainvälisten toimijoiden teknokratiaa, joka huolehtii talouden kehityksestä vastaten ennen kaikkea suuryritysten tarpeisiin. Vaikka uusliberalismi on kuollut, uusliberalistit eivät ole kuolleet. Valtion paluu ei tapahdu yhteiskunnan eduksi vaan kapitalismin eduksi. Seuraa hiilikauppaa ja teollisia innovaatioita, ei hiiliverotusta ja kestäviä elämäntapoja. Vihreän kapitalismin mahdollisuus on siinä, että vihreä teknologia lisää tuottavuutta ja mahdollistaa sekä palkkojen että voittojen kasvun.

Viimeisenä, epätodennäköisenä makroskenaariona Foti nostaa esiin ”vihreän jakobinismin” tai ”ekoleninismin”. Sillä Foti tarkoittaa tilannetta, jossa vihreää ideologiaa ajava armeija tai puolue saa vallan ja säätelee tiukoin ottein taloutta ja yhteiskuntaa ilmastonmuutoksen ehkäisemiseksi. Ihmisten elämäntapoja rajattaisiin ankarin kiintiöin. Niskoittelevat teloitettaisiin, haitallisen teknologian yksityisomistus kiellettäisiin, siviilikäyttöön tarkoitettu lentoliikenne lopetettaisiin, koululaiset indoktrinoitaisiin oikeaan oppiin hyvissä ajoin, ympäristönsuojelua edistäville työleireille osallistuminen olisi pakollista ja niin edelleen. Suomessa kuvaava nimitys tälle suuntaukselle saattaa olla linkolalaisuus, eli käsitys valistuneesta diktatuurista ainoana mahdollisuutena.

Foti ei pidä näitä skenaarioita täysin poissulkevina, jo siitä syystä että ilmastonmuutos vaikuttaa eri mantereilla eri tavoin. Foti painottaa kuitenkin kahta keskeistä eri skenaarioiden dialektiikkaa: ekoliberaalin ja ekososiaalisen vaihtoehdon dialektiikkaa (vihreät kapitalistit vs. ilmastoanarkistit) sekä ekofasismin ja ekoanarkismin dialektiikkaa (ympäristödespootit vs. steampunk-anarkistit).

Fotin teksti on sikäli tyypillinen hänen kirjoituksekseen, että se on osoitus hänen mieltymyksestään tiivistää suuntauksia ja ilmiöitä komealta kuulostaviksi, usein eri käsitteitä yhdisteleviksi nimiksi. Tällaisessa taipumuksessa ei ole mitään vikaa, mutta siitä seuraa loputtomia kiistoja oikeista nimistä – sekä siitä, kellä on määrittelyoikeus.

Tällä kertaa kysymyksiä varmasti herättää radikaalin ilmastoaktivismin nimittäminen anarkistiseksi. Fotin keskeinen viitekehys on aiemmin ollut Euromayday-verkosto, joka verkostomaisuudestaan ja hajautuneisuudestaan huolimatta on tavanomaisesti ollut anarkistien kritiikin kohteena. Onko Fotin nykyinen innostus ilmastoaktivismista ja sen ”anarkistisuudesta” seurausta siitä, että hänen mielestään Euromayday-verkoston toimijat ovat liian vähän kiinnostuneita ympäristöasioista? Foti pitää ratkaisevan tärkeänä ”mustia ja pinkkejä” vaikutteita liikehdinnässä ilmasto-oikeudenmukaisuuden puolesta, mutta painottaa selvästi vähemmän eurooppalaisten ”autonomisten” verkostojen – Euromayday-liikkeen keskeisen vaikuttajan – roolia. Itse asiassa Foti yhdistää nämä kaksi suuntausta tavalla, joka tuskin miellyttää kumpaakaan (Foti mainitsee käsitteet ”anarchoautonomist” ja ”anarcho-autonomy”).

Epäilyksiä herättää myös se, mikä on Fotin tarkoittamien anarkistien todellinen yhteistyökyky esimerkiksi Kööpenhaminan ilmastohuippukokouksen yhteydessä järjestettävissä mielenosoituksissa – suhteessa esimerkiksi puolueiden nuorisojärjestöihin ja muihin reformisteihin. Saattaa olla, että kun Foti kirjoittaa anarkisteista, hän ei välttämättä tarkoita anarkisteiksi itseään nimittäviä vaan käyttää pelkästään positiiviseksi tarkoitettua adjektiivia. Tältä positiiviselta alueelta Foti kuitenkin selvästi sulkee pois ”anarkoprimitivistisen” suuntauksen – ja aivan aiheesta.

Fotin harrastama makropoliittinen ajattelu on varmasti tervetullutta ja osuvaakin. Hänen arvionsa lyhyen aikavälin todennäköisestä kehityksestä on tervejärkinen. Saattaa myös olla, että reformismi on realistista: mahdollista on vain siedettävämpi maailma, ei vallan ottaminen. Mutta mitä tässä tapauksessa jää jäljelle varsinaisesta politiikasta eli politiikkakäsityksestä, johon kuuluvat vihollisuus ja konflikti? Ikuinen dialektiikka, kyvyttömyys käyttää valtaa ja radikalismi, jonka positiivisimpana tavoitteena on mahdollisimman hyvät reformit. Mikä voi motivoida sellaista radikalismia?

Reformismin puolustaminen puhdasoppisuutta vastaan on toki tervetullutta: reformit eivät ole vain vallanpitäjien aikaansaannosta vaan kokonaisen yhteiskunnallisen dynamiikan, konfliktit mukaan lukien, tuotteita.

Fotin kirjoitus on positiivinen siitäkin syystä, että hän pelaa avoimilla korteilla. Kellekään ei voi jäädä suurta epäselvyyttä siitä, mikä hänen positionsa on. Muun muassa suhde marxilaisuuteen ja Marxin arvoteoriaan tulee selväksi. Megafonin seuraavassa numerossa tulemme jatkamaan kriisiaiheen käsittelyä. Yksi käsittelemämme asia tulee olemaan juuri Marxin arvoteorian relevanssi suhteessa talouskriisiin.