Kritiikki vastahegemonisena interventiona
Chantal Mouffe
Kääntänyt: Janne Hernesniemi
Chantal Mouffe kritisoi artikkelissaan Negrin, Hardtin ja Virnon poliittista teoriaa vetäytymisestä vallan haltuunoton edessä. Näiden ”moneuden teoreetikoiden” ongelmana on poliittisen projektin ymmärtäminen eksoduksen, pakenemisen termein, Mouffe esittää. Pakenemisen ja vetäytymisen sijaan on pyrittävä vallan solmukohtien valtaamiseen. Tämä puolestaan merkitsee vallalla olevan hegemonisen järjestyksen symbolisten perustusten purkamista ja uudelleen artikulointia sekä sitoutumista olemassa oleviin instituutioihin. Moneuden teoreetikoiden vaalima ajatus moneuden ”absoluuttisesta demokratiasta” suvereenin vallan tuolla puolen ei Mouffen mukaan huomioi poliittisen antagonistista ulottuvuutta. Radikaali poliittinen projekti ei voi tähdätä lopulliseen sovitukseen, poliittisten vastakkainasetteluiden ylittämiseen. Politiikka on hegemonista kamppailua, jossa toisilleen vastakkaiset hegemoniset vaatimukset pyrkivät ruumiillistamaan universaalia ja määrittelemään yhteiskunnallisen elämän parametrejä.
Lähtiessämme käsittelemään kysymystä, jota meitä on pyydetty tarkastelemaan, ”Mitä on kritiikki?”, ensimmäinen siirto merkitsee välttämättä päätöksen tekemistä koskien sitä kritiikin muotoa, johon on tarkoitus keskittyä. Todellakin, on olemassa useita erilaisia käsityksiä kritiikin luonteesta ja niitä vastaavat perusteet ovat hyvin kirjavia. Tulisiko meidän tarkastella kritiikin harjoittamista arvostelman vaiko käytännön kannalta? Onko siinä kyse, kuten usein väitetään, valistukseen kytkeytyneestä itsetietoisesta toiminnasta, joka on tunnusomaista modernille? Kaikki nämä ovat kysymyksiä, jotka voisivat johtaa aiheen hyvinkin erilaisiin kehittelyihin. Sitä paitsi, kuten Foucault on aivan oikein pannut merkille, kritiikkiä ei voi määritellä erillään sen kohteista ja se on siksi tuomittu hajoamiseen. Jos rajoittaisimme tutkimuksemme yhteiskunnalliseen kritiikkiin, supistaisi tämä mahdollisten merkitysten kenttää, mutta olennaisia erimielisyyksiä säilyisi silti: esimerkiksi Habermasin (jonka mukaan yhteiskunnallinen kritiikki määräytyy yhteiskuntaa selittävän kriittisen teorian muodosta, joka tarjoaa perustan vahvojen normatiivisten arvostelmien tekemiselle, kuten hänen oma kommunikatiivisen toiminnan teoriansa) ja toisten, kuten Foucault’n, välillä (jotka hänen laillaan tarkastelevat kritiikkiä vastarinnan harjoittamisena).
Tavoitteeni on tarkoin määritelty. Rajoitun yhteiskunnallisen kritiikin piiriin, ja vielä täsmällisemmin, yhteiskunnallisen kritiikin ja radikaalin politiikan väliseen suhteeseen. Aikomuksenani on tutkia tarkoin erästä tämän hetken muodikkainta yhteiskunnallisen kritiikin näkökantaa, joka hahmottaa radikaalin politiikan hylkäämisen ja eksoduksen käsittein, sekä verrata sitä hegemoniseen lähestymistapaan, jota olen työssäni puolustanut. Tavoitteenani on tuoda esille tärkeimmät eroavaisuudet näiden kahden lähestymistavan välillä, jotka suurpiirteisesti voisi erottaa toisistaan ”kritiikiksi vetäytymisenä” ja ”kritiikiksi sitoutumisena” sekä osoittaa, kuinka ne ovat lähtöisin vastakkaisista teoreettisista viitekehyksistä ja käsityksistä koskien poliittista. Väitän, että postoperaististen ajattelijoiden, kuten Negrin ja Virnon, puolustaman radikaalin politiikan muodon perimmäisenä ongelmana on sen perustuminen sellaiselle vajavaiselle näkemykselle politiikasta, joka jättää huomiotta antagonismin häviämättömän ulottuvuuden.
Kritiikki vetäytymisenä
Michael Hardtin ja Antonio Negrin Imperiumissa1 ja Multitudessa2 esittelemä yhteiskunnallisen kritiikin ja radikaalin politiikan malli julistaa yhtäältä täydellistä välirikkoa moderniin sekä toisaalta postmodernin lähestymistavan kehittelyä. Heidän mielestään tällainen välirikko on välttämätön niistä merkittävistä muutoksista johtuen, joita yhteiskuntamme ovat kokeneet 1900-luvun viimeisistä vuosikymmenistä lähtien. Nuo muutokset, jotka ovat seurausta globalisaatioprosessista sekä työläisten taisteluiden aikaansaamista muutoksista työprosessissa, voidaan suurpiirteisesti tiivistää seuraavalla tavalla:
1.Suvereniteetti on ottanut uuden muodon, koostuen yhden hallinnan logiikan alaisuuteen yhdistyneistä kansallisten ja ylikansallisten organismien ketjuista. Tämä suvereniteetin uusi globaali muoto, jota he kutsuvat ”Imperiumiksi”, on syrjäyttänyt imperialistisen vaiheen, joka perustui vielä kansallisvaltioiden pyrkimykselle laajentaa suvereniteettiaan yli rajojensa. Imperialistiseen vaiheeseen verrattuna nykyisellä Imperiumilla ei ole alueellista vallan keskipistettä eikä vakinaisia rajoja. Se on hajautunut ja deterritorialisoitu hallintakoneisto, joka asteittaisesti sisällyttää koko globaalin piirin avoimien, laajenevien rajojensa sisään.
2.Tämä muodonmuutos vastaa – he sanovat – kapitalistisen tuotantomuodon muodonmuutosta, jossa teollisen tehdastyön asema on heikentynyt ja etusijan on saanut kommunikatiivinen, kooperatiivinen ja affektiivinen työ. Maailmanlaajuisen talouden postmodernisoitumisen myötä vaurauden luonti suuntautuu kohti biopoliittista tuotantoa. Imperiumin hallinnan kohteena on elämä kokonaisuudessaan; se ilmentää biovallan paradigmaattista hahmoa.
3.Olemme todistamassa siirtymää ”kuriyhteiskunnasta” ”kontrolliyhteiskuntaan”, jolle on luonteenomaista uusi vallan paradigma. Kuriyhteiskunnassa, joka vastaa kapitalistisen kasautumisen ensimmäistä vaihetta, komento rakennetaan tapoja, tottumuksia ja tuotannollisia käytäntöjä tuottavien ja säätelevien dispositiivien hajautetun verkoston tai koneiston välityksellä – vankiloiden, tehtaiden, mielisairaaloiden, sairaaloiden, koulujen ja muiden kuri-instituutioiden avulla. Kontrolliyhteiskunta on sitä vastoin yhteiskunta, jossa komennon mekanismit sisäistyvät sosiaalisella kentällä, levittäytyen kansalaisten aivoihin ja kehoihin. Sosiaalisen integraation ja ulossulkemisen muodot sisäistetään etenevässä määrin sellaisten mekanismien kautta, jotka välittömästi organisoivat aivoja ja kehoja. Tämä vallan uusi paradigma on olemukseltaan biopoliittista. Vallassa on suoraan kysymys itse elämän tuotannosta ja uusintamisesta.
4.Hardt ja Negri väittävät, että ”massaintellektuellin”, ”immateriaalisen työn” ja ”yleisälyn” käsitteet auttavat meitä ymmärtämään sosiaalisen tuotannon ja biovallan välistä suhdetta. Keskeinen asema, joka aiemmin oli varattu lisäarvoa tuottavalle massatehdastyöläisten työvoimalle on nykyään etenevässä määrin osoitettu älylliselle, immateriaaliselle ja kommunikatiiviselle työvoimalle. Kommunikaatioon, yhteistyöhön ja affektien uusintamiseen sotkeutunut immateriaalisen työn hahmo pitää hallussaan yhä keskeisempää asemaa kapitalistisen tuotannon kaaviossa.
5.Postmoderniin ja biopoliittiseen tuotantoon johtaneen siirtymän myötä työvoima on muuntunut etenevässä määrin kollektiiviseksi ja sosiaaliseksi. Siksi tarvitaan uutta termiä viittaamaan tähän kollektiiviseen työläiseen. Tämä termi on ”Moneus”. Hardt ja Negri uskovat, että siirtymä Imperiumiin avaa uusia mahdollisuuksia Moneuden vapauttamiselle. He näkevät Imperiumin muotoutumisen Moneuden kamppailuihin ja erilaisiin vallan koneisiin kohdistuvana vastareaktiona. Moneus – he sanovat – synnytti Imperiumin, ja globalisaatio, sikäli kun se toimii aikaisempien riiston ja kontrollin rakenteiden todellisena deterritorialisoijana, on Moneuden vapautumisen edellytys. Moneuden luovat voimat, jotka ylläpitävät Imperiumia, kykenevät muodostamaan vasta-imperiumin – vaihtoehtoisen poliittisen organisaation maailmanlaajuisille vaihdon virtauksille ja globalisaatiolle, niiden uudelleen organisoimiseksi ja suuntaamiseksi kohti uusia päämääriä.
Tässä kohtaa on aiheellista esitellä Paolo Virnon teos kuvan täydentämiseksi. Virnon analyysit hänen kirjassaan Moneuden kielioppi3 sopivat monessa suhteessa yhteen Hardtin ja Negrin analyysien kanssa, mutta toisaalta joitakin huomattavia erojakin on. Virno on esimerkiksi huomattavasti vähemmän toiveikas tulevaisuuden suhteen. Kun Hardtilla ja Negrillä on messiaaninen visio Moneuden roolista, joka vääjäämättä tulee suistamaan Imperiumin ja todentamaan ”absoluuttisen demokratian”, näkee Virno nykyisen kehityksen monitahoisena ilmiönä, huomioiden postfordistiselle vaiheelle tyypilliset alistussuhteiden ja prekarisaation uudet muodot. On totta etteivät ihmiset ole yhtä passiivisia kuin ennen, mutta tämä johtuu siitä, että heistä on nyt tullut oman prekarisaationsa aktiivisia toteuttajia. Siispä sen sijaan, että hän näkisi immateriaalisen työn yleistymisen ”spontaanin kommunismin” muotona, kuten Hardt ja Negri, Virno on taipuvainen näkemään postfordismin ”pääoman kommunismin” ilmentymänä. Hän panee merkille, kuinka kapitalistiset aloitteet organisoivat nykyään omien etujensa mukaisesti juuri niitä materiaalisia ja kulttuurisia voimavaroja, jotka toisenlaisissa olosuhteissa olisivat voineet avata tien mahdolliselle kommunistiselle tulevaisuudelle.
Kun taas tarkastellaan kysymystä siitä, miten Moneus voisi vapauttaa itsensä, Virno julistaa, että postfordistinen aikakausi edellyttää ”moneuden tasavallan” luomista, minkä hän puolestaan käsittää yhteisten asioiden piiriksi, joka ei ole enää valtiollisesti johdettua. Hän ehdottaa kahta avainkäsitettä Moneudelle ominaisen poliittisen toiminnan luonteen ymmärtämiseksi: eksodus ja kansalaistottelemattomuus. Eksodus on hänen mukaansa täysin kehittyneen poliittisen toiminnan malli, joka on kykeneväinen kohtaamaan nykyaikaisen politiikan haasteet. Se muodostuu valtiosta poispäin suuntautuvasta joukkopaosta, joka pyrkii kehittämään työn ulkopuolista ja sille vastakkaista julkista älyä. Tämä edellyttää liittojen, valtuustojen ja neuvostojen ympärille organisoidun, ei-edustuksellisten ja ulkoparlamentaaristen demokratian muotojen kehystämän, ei-valtiollisen julkisuuden piirin ja radikaalisti uuden tyyppisen demokratian kehittämistä ja kokeilua. Moneuden demokratia ilmaisee itseään yhdessä toimivien vähemmistöjen kokonaisuutena, joka ei koskaan pyri muuntamaan itseään enemmistöksi ja joka kehittää valtaa, joka kieltäytyy muuntumasta hallitukseksi. Sen olemassaolon muoto on ”yhteisymmärryksessä toimiminen”, ja vaikka sen pyrkimyksenä onkin korkeimman vallan lakkauttaminen, se ei osoita taipumusta muuntua valtioksi vuorostaan. Tästä johtuen kansalaistottelemattomuus on vapautettava liberaalista traditiosta, viitekehyksestä, johon se yleensä sijoitetaan. Moneuden kohdalla se ei merkitse enää tietyn lain hylkäämistä, sillä se ei mukaudu perustuslain periaatteisiin. Tämä olisi yhä uskollisuuden ilmaisemista Valtiolle. Kyse olisi radikaalista kansalaistottelemattomuudesta, joka asettaisi kyseenalaiseksi Valtion erioikeuden hallintaan.
Suhteessa siihen, miten he tarkastelevat Moneuden vapauttamiseen parhaiten soveltuvaa poliittisen toiminnan muotoa, minusta näyttää siltä, ettei Virnon tai Hardtin ja Negrin (jotka myös puolustavat hylkäämistä ja eksodusta) välillä ole perustavanlaatuista eroa. He väittävät, että koska Imperiumilla ei ole enää ulkopuolta, on taistelut kohdistettava kaikkea vastaan. Tämä ”vastaan oleminen” on heille avain jokaiseen poliittiseen asetelmaan maailmassa. Moneuden on vain tunnistettava imperiaalinen suvereniteetti vihollisena ja löydettävä adekvaatit keinot sen vallan kumoamiseksi. Jos kurin aikakaudella sabotaasi oli vastarinnan perimmäinen muoto, väittävät he, että imperiaalisen kontrollin kaudella sen tulisi olla hylkääminen. Todellakin hylkäämisen avulla, vallan paikkojen evakuoimisen avulla, he ajattelevat Imperiumia vastaan käytävien taisteluiden olevan voitettavissa. Hylkääminen ja eksodus ovat heille luokkataistelun tehokas muoto imperiaalista postmodernisuutta vastaan.
Toinen tärkeä yhtymäkohta koskee heidän käsitystään Moneuden demokratiasta. Virno ei kylläkään käytä sanaa ”absoluuttinen demokratia”, mutta molemmissa tapauksissa löydämme edustuksellisen demokratian mallin hylkäämisen sekä jyrkän vastakohtaisuuden vetämisen Moneuden ja Kansan välille. Kansaa koskevan käsityksen ongelmana on heidän mukaan se, että se esitetään yhtenäisenä, jolla on yksi tahto, ja että sen kytketty Valtion olemassaoloon. Moneus sitä vastoin kaihtaa poliittista yhtenäisyyttä. Se ei ole edustettavissa, sillä se on singulaarinen moninaisuus. Se on aktiivinen itseorganisoituva toimija, joka ei koskaan voi saavuttaa juridisen persoonan asemaa, eikä voi koskaan yhtyä yleistahdoksi. Se on antivaltiollinen ja antikansallinen. Hardtin ja Negrin lailla Virno väittää, ettei Moneuden demokratiaa voi ymmärtää enää kansaa edustavan suvereenin auktoriteetin näkökannalta. Tarvitaan uusia ei-edustuksellisen demokratian muotoja.
Tiivistäen voimme sanoa, että tämän mallin mukaisesti kritiikin harjoittaminen vastaa negaation muotoa, joka rakentuu vetäytymisenä olemassa olevista instituutioista.
Kritiikki hegemonisena sitoutumisena
Keskityn nyt esittelemään näkemystäni siitä yhteiskunnallisesta kritiikin muodosta, jonka näen parhaiten soveltuvan nykyajan radikaalille politiikalle. Olen samaa mieltä edellisten kirjoittajien kanssa tarpeesta huomioida ne olennaiset muutokset kapitalismin sääntelyssä, jonka siirtymä fordismista postfordismiin on saanut aikaan, mutta katson, että tämän siirtymän dynamiikka on ymmärrettävissä paremmin hegemoniateorian viitekehyksissä, jonka olemme esitelleet yhdessä Ernesto Laclaun kanssa kirjoittamassamme kirjassa Hegemony and Socialist Strategy – Towards a Radical Democratic Politics4. Yhdyn siihen, että on tärkeää olla näkemättä noita muutoksia pelkkinä teknologisen kehityksen seurauksina ja tähdentää niiden poliittista ulottuvuutta. Haluan kuitenkin korostaa, että muutos on useiden eri tekijöiden summa ja on tärkeää tunnistaa sen monimutkainen luonne. Ongelmani operaististen ja post-operaististen näkemysten suhteen on se, että asettaessaan niin paljon painoarvoa työläisten taisteluille, niillä on taipumuksena nähdä siirtymä siten kuin sitä ohjaisi vain yksi logiikka: työläisten riistoa vastaan harjoittama vastarinta, joka pakottaa kapitalistit uudelleen organisoimaan tuotantoprosessin ja siirtymään postfordismiin, jossa immateriaalisella työllä on keskeinen asema. Heidän näkemyksissään kapitalismi voi olla ainoastaan reaktiivinen ja he kieltäytyvät hyväksymästä sitä luovaa roolia, jota sekä pääoma että työvoima esittävät. Mitä he tosiasiassa kieltävät on hegemonisen taistelun näyttelemä luova rooli tässä siirtymässä. Kuten hetken kuluttua tulen esittämään, tämä on seurausta heidän immanenttisesta ontologiastaan ja heidän kieltäytymisestään tunnustaa poliittista sen antagonistisessa ulottuvuudessa.
Puolustamani lähestymistavan mukaan kaksi avainkäsitettä, joilla poliittisen kysymystä voidaan lähestyä, ovat ”antagonismi” ja ”hegemonia”. Yhtäältä on välttämätöntä tunnustaa poliittinen ulottuvuus aina läsnä olevana antagonismin mahdollisuutena, ja tämä edellyttää toisaalta lopullisen perustan puuttumisen ja jokaista järjestystä läpäisevän ratkaisemattomuuden hyväksymistä. Tämä merkitsee jokaisen yhteiskunnallisen järjestyksen hegemonisen luonteen tunnustamista ja yhteiskunnan tarkastelemista sellaisten käytäntöjen sarjojen tuotteena, joiden tavoitteena on luoda järjestystä kontingenttin kontekstiin. Artikulaatioiden käytännöt, joiden kautta määrätty järjestys luodaan ja yhteiskunnallisten instituutioiden merkitys vakiinnutetaan, ovat niitä, joita kutsumme ”hegemonisiksi käytännöiksi”. Jokainen järjestys on kontingenttien käytäntöjen väliaikainen ja prekaari artikulaatio. Asiat olisivat aina voineet mennä toisin. Jokainen järjestys perustuu toisten mahdollisuuksien poissulkemiselle. Kyse on aina erityisestä valtasuhteiden rakenteen ilmaisusta. Mikä määrätyllä hetkellä hyväksytään ”luonnollisena järjestyksenä” yhdessä sitä vastaavan terveen järjen kanssa, on kerrostuneiden hegemonisten käytäntöjen tulosta. Se ei koskaan ilmennä syvempää puolueettomuutta, ulkonaisena niille käytännöille, jotka tekevät sen olemassa olevaksi. Jokainen hegemoninen järjestys on alttiina vastahegemonisten käytäntöjen haasteille, jotka pyrkivät disartikuloimaan sen, perustaakseen toisenlaisen hegemonian muodon.
Katson, että on välttämätöntä tuoda esille tämä hegemoninen ulottuvuus, kun tarkastellaan siirtymää fordismista postfordismiin. Tämä merkitsee sitä, että hylätään näkemys, jonka mukaan työprosessien evoluution taustalla on yksi ainoa logiikka, työläisten taistelut, sekä tunnustetaan pääoman näyttelemä ennakoiva rooli. Voimme löytää mielenkiintoisia näkemyksiä Luc Boltanskin ja Ève Chiapellon teoksista, jotka kirjassaan The New Spirit of Capitalism5 nostavat esille tavan, jolla kapitalistit ovat onnistuneet hyödyntämään 1960-luvulla kehittyneiden uusien liikkeiden vaatimuksia autonomiasta valjastamalla ne postfordistisen verkostotalouden kehittämiseen sekä muuntamalla ne sosiaalisen kontrollin uusiksi muodoiksi. Sitä mitä he nimittävät ”taiteelliseksi kritiikiksi” viitatessaan vastakulttuurin esteettisiin strategioihin – autenttisuuden etsintä, itsehallinnon ideaali, antihierarkkisuuden vaatimus – on käytetty uuden kapitalistisen säätelyn muodon edellyttämien olosuhteiden edistämiseen, korvaamaan fordistiselle ajanjaksolle ominaista kurinpidollista viitekehystä.
Omasta näkökulmastani mielenkiintoisinta tässä lähestymistavassa on se, että se osoittaa kuinka tärkeä ulottuvuus siirtymässä fordismista postfordismiin on vallitsevien diskurssien ja käytäntöjen diskursiivisella uudelleen artikuloinnin prosessilla. Siten se tarjoaa meille mahdollisuuden tämän siirtymän hahmottamiseen hegemonisen intervention näkökannalta. Boltanski ja Chiapello eivät kylläkään koskaan käytä tätä sanastoa mutta heidän analyysinsa on puhdas esimerkki siitä, mitä Gramsci kutsui ”hegemoniaksi neutralisaation avulla” tai ”passiiviseksi vallankumoukseksi” viitatessaan tilanteeseen, jossa hegemonista järjestystä haastavat vaatimukset rekuperoidaan hallitsevan järjestelmän taholta tyydyttämällä ne tavalla, joka neutralisoi niiden kumouksellisen potentiaalin. Jos ymmärrämme siirtymän fordismista postfordismiin tällaisen viitekehyksen sisältä, kykenemme ymmärtämään sen pääoman hegemoniseksi siirroksi sen johtavan aseman uudelleen vakiinnuttamiseksi sekä sen haastetun legitimiteetin palauttamiseksi.
On selvää, että heti kun tarkastelemme yhteiskunnallista todellisuutta hegemonisten käytäntöjen näkökannalta, ei radikaalille politiikalle tunnusomainen yhteiskunnallisen kritiikin prosessi voi enää merkitä vetäytymistä olemassa olevista instituutioista, vaan sitoutumista niihin, tavoitteena niiden olemassa olevien diskurssien ja käytäntöjen disartikuloiminen, joiden välityksellä vallitseva hegemonia vakiinnutetaan ja uusinnetaan, sekä päämääränä toisenlaisen luominen. Haluan painottaa, ettei tällainen prosessi voi perustua ainoastaan erilaisten sellaisten elementtien erottelulle, joiden diskursiivinen artikulaatio on noiden käytäntöjen ja instituutioiden lähteenä. Toinen momentti, uudelleen artikulaation momentti, on ratkaisevan tärkeä. Muuten kohtaamme kaoottisen puhtaan hajaantumisen tilan ja jätämme oven avoimeksi ei-edistyksellisten voimien uudelleen artikulointiyrityksille. Todellakin, meillä on useita historiallisia esimerkkejä tilanteista, joissa vallitsevan järjestyksen kriisi on johtanut äärioikeistolaisiin ratkaisuihin. On siksi tärkeää, että de-identifikaation momenttia seuraa uudelleen-identifikaation momentti, ja että vallitsevan hegemonian kritiikki ja disartikulaatio kulkevat käsi kädessä uudelleen artikulaation prosessin kanssa. Tämä on seikka, jonka kaikki esineellistymisen ja väärän tietoisuuden näkökulmasta lähtevät lähestymistavat ohittavat uskoessaan, että riittää jos vain nostaa ideologian painolastia, uuden sorrosta ja vallasta vapaan järjestyksen synnyttämiseksi. Sen ohittavat myös, vaikkakin eri tavalla, Moneuden teoreetikot, jotka uskovat, ettei sen vastakkainen tietoisuus edellytä poliittista artikulaatiota. Hegemonisen lähestymistavan mukaan yhteiskunnallinen todellisuus on diskursiivisesti rakentunut ja identiteetit ovat aina identifikaatioprosessien tuotetta. Yksilöllisyyksien erityiset muodot rakentuvat kiinnittymisenä moninaisiin käytäntöihin ja kielipeleihin. Politiikalla on ensisijainen strukturoiva rooli, sillä yhteiskunnalliset suhteet ovat aina kontingentteja, ja mikä tahansa hallitseva artikulaatio on seurausta antagonistisesta yhteenotosta, jonka lopputulosta ei ole ennalta päätetty. Siksi tarvitaan strategiaa, jonka tavoitteena on – vastahegemonisten interventioiden sarjan kautta – disartikuloida olemassa oleva hegemonia ja asettaa sen tilalle edistyksellisempi hegemonia, joka on tulosta uusien ja vanhojen elementtien uudelleen artikuloimisen prosessista toisenlaiseksi vallan asetelmaksi.
Johtopäätös
Olen sitä mieltä, että on tärkeää ymmärtää näiden kahden edellä esittelemäni lähestymistavan välisten erojen olevan lähtöisin hyvin erilaisista, näille näkemyksille teoreettisen viitekehyksen tarjoavista ontologioista. Ontologiselle immanenssille perustuva exoduksen strategia edellyttää mahdollisuutta pelastavaan loikkaan kohti politiikan ja suvereenisuuden tuolla puolen olevaa yhteiskuntaa, jossa Moneus olisi kykeneväinen välittömästi hallitsemaan itseään ja toimimaan yhteisymmärryksessä ilman lakia tai valtiota, ja jossa antagonismi olisi kadonnut. Hegemoninen strategia sitä vastoin tunnistaa, että antagonismi on palautumatonta, ja että tämän seurauksena yhteiskunnallista puolueettomuutta ei voi koskaan konstituoida täydellisesti, ja ettei täysin kattava konsensus ja absoluuttinen demokratia ole tämän vuoksi koskaan saavutettavissa. Immanenttisen näkemyksen mukaan ensisijainen ontologinen maasto on moninaisuus. Useissa tapauksissa se nojaa myös vitalistiseen ontologiaan, jossa fysikaalinen ja sosiaalinen maailma kokonaisuudessaan nähdään jonkin perimmäisen elämänvoiman ilmauksena. Kaikissa versioissaan tämän immanenttisen näkemyksen ongelmana on sen kyvyttömyys selittää radikaalin negatiivisuuden, sanalla sanoen antagonismin, roolia. On kyllä totta, että negaatio esiintyy noilla teoreetikoilla ja he käyttävät jopa termiä ”antagonismi”, mutta tätä negaatiota ei tarkastella radikaalina negatiivisuutena. Se käsitetään joko dialektisen ristiriidan muotona tai sitten yksinkertaisesti todellisena vastarintana. Kuten olemme osoittaneet kirjassamme Hegemony and Socialist Strategy, negaation tarkasteleminen antagonismin muotona edellyttää erilaista ontologista lähestymistapaa, jossa ensisijainen ontologinen maasto on hajaannus, epäonnistunut yhtenäisyys. Antagonismia ei voi käsittää sellaisen problematiikan kautta, joka käsittää yhteiskunnan homogeenisena tilana, sillä se on yhteensopimaton radikaalin negatiivisuuden tunnustamisen kanssa. Kuten Ernesto Laclau on tähdentänyt, antagonismin kahta napaa yhdistää ei-suhteellinen suhde; ne eivät kuulu samaan edustuksellisuuden tilaan ja ne ovat keskenään olemuksellisesti heterogeenisia. Ne syntyvät tästä palautumattomasta heterogeenisuudesta. Tehdäksemme tilaa radikaalille negatiivisuudelle, meidän on hylättävä immanenttinen idea homogeenisesta tyydyttyneestä yhteiskunnallisesta tilasta ja tunnustettava heterogeenisuuden asema. Tämä edellyttää jakautuneisuuden ja vallan tuolla puolen olevan yhteiskunnan idean hylkäämistä, jossa laille ja valtiolle ei ole minkäänlaista tarvetta ja josta politiikka olisi tosiasiassa kadonnut.
Voidaan väittää, että exoduksen strategia on Marxilla esiintyneen kommunismin idean uudelleen muotoilu toisenlaisella sanastolla. Todellakin, post-operaistien ja perinteisen marxilaisen ajattelutavan välillä on useita yhtymäkohtia. On kyllä totta, ettei proletariaatti ole enää heille etuoikeutettu poliittinen subjekti, vaan Moneus, mutta kummassakin tapauksessa valtio nähdään monoliittisena hallintakoneistona, jota ei voi muuttaa. Sen on ”kuihduttava pois”, tehdäkseen tilaa yhteen saatetulle yhteiskunnalle lain, vallan ja suvereniteetin tuolla puolen.
Jos lähestymistapaamme on kutsuttu ”jälkimarxilaiseksi”, se johtuu juuri siitä, että olemme haastaneet sen tyyppisen ontologian, joka on tällaisen ajattelutavan perustana. Paljastaessamme negatiivisen ulottuvuuden, joka estää yhteiskunnan täydellisen yhtymisen, olemme kyseenalaistaneet koko yhteen saatetun yhteiskunnan mahdollisuuden ylipäänsä. Antagonismin häviämättömyyden tunnustaminen edellyttää sen huomioimista, että jokainen järjestyksen muoto on välttämättä hegemoninen ja ettei heterogeenisuutta voi eliminoida. Antagonistinen heterogeenisuus paljastaa yhteiskunnallisen puolueettomuuden konstituoimisen rajoitukset. Mitä tulee politiikkaan, tämä merkitsee sen tarkastelemista hegemonisena taisteluna, jossa vastakkaiset hegemoniset projektit pyrkivät ruumiillistamaan universaalista ja määrittelemään sosiaalisen elämän symbolisia parametrejä. Hegemonia saavutetaan asettamalla sellaisia solmukohtia, jotka diskursiivisesti vakiinnuttavat instituutioiden ja sosiaalisten käytäntöjen merkitykset ja artikuloivat ”tervettä järkeä”, jonka välityksellä määrätty käsitys todellisuudesta vakiinnutetaan. Tällainen lopputulos on aina epävarma ja väliaikainen sekä alttiina vastahegemonisten interventioiden haasteille. Politiikka tapahtuu aina antagonismien halkomalla kentällä ja sen tarkasteleminen ”yhteisymmärryksessä toimimisena” johtaa antagonismin ontologisen ulottuuden (sen jota olen ehdottanut kutsuttavan ”politiikaksi” ja joka muodostaa politiikan näennäistransendentin olemassaolon edellytyksen) kadottamiseen. Todella poliittinen interventio on aina sellainen, joka sitoutuu johonkin hallitsevan hegemonian määrättyyn puoleen disartikuloidakseen tai artikuloidakseen uudelleen sen perustavat elementit. Se ei voi koskaan perustua pelkästään vastarintaan eikä sitä voi käsittää hylkäämiseksi, sillä se pyrkii uudelleen artikuloimaan tilanteen uudessa asetelmassa.
Toinen hegemoniseen politiikkaan liittyvä tärkeä seikka liittyy erilaisten vaatimusten välisen ”vastaavuuksien ketjun” laatimiseen, jotta nämä muuntuisivat vaatimuksiksi, jotka haastaisivat valtasuhteiden nykyisen rakenteen. On selvää, että yhteiskunnissamme vallitsevat demokraattiset vaatimukset eivät välttämättä kohtaa toisiaan ja ne voivat jopa olla ristiriidassa keskenään. Tämän vuoksi ne täytyy artikuloida poliittisesti. Kysymys on yhteisen identiteetin, ”meidän”, luomisesta ja tämä edellyttää puolestaan ”niiden” määrittelemistä. Tämän taas useat Moneuden puoltajat jättävät huomiotta, sillä he näyttävät uskovan että se on luontaisesti yhtenäinen, eikä siten kaipaa poliittista artikulaatiota. Esimerkiksi Virnon mukaan Moneudella on jo valmiiksi jotakin yhteistä: yleisäly. Hänen kansan käsitettä kohtaan esittämä kritiikki (jonka Hardt ja Negri jakavat), jonka mukaan kansa on homogeeninen ja ilmenee yleistahtona, ja joka ei jätä tilaa moninaisuudelle, on täysin hakoteillä, kun tarkastelemme sitä vasten sellaista näkemystä, jonka mukaan Kansa rakentuu vastaavuuksien ketjuna. Todellakin, tällöin olemme tekemisissä yhtenäisyyden muodon kanssa, joka kunnioittaa moninaisuutta, eikä hävitä eroja. Kuten olemme toistuvasti painottaneet, vastaavuuksien suhde ei eliminoi eroja – tällöin olisi kyse yksinkertaisesti identiteetistä. Vain niin kauan kuin demokraattiset erot asetetaan sellaisia voimia tai diskursseja vastaan, jotka kieltävät ne kaikki, voivat nämä erot korvata toinen toisensa. Tämän vuoksi kollektiivisen tahdon muodostaminen edellyttää vastustajan määrittelemistä. Tällaista vastustajaa ei voi määritellä Imperiumin tai sen paremmin ”Kapitalismin” kaltaisilla yleisillä termeillä. Pikemminkin, on tähdättävä vallan solmukohtiin ja muutettava ne, jotta luotaisiin olosuhteet uudelle hegemonialle. Kyse on ”asemasodasta” (Gramsci), joka on käynnistettävä useilla eri alueilla. Tämä voi tapahtua ainoastaan solmimalla yhteyksiä yhteiskunnallisten liikkeiden, poliittisten puolueiden ja ammattiliittojen välille. On luotava kollektiivista tahtoa laatimalla vastaavuuksien ketju. On sitouduttava laajaan joukkoon instituutioita tavoitteena niiden muuttaminen. Tämä on on näkemykseni mukaan sen kaltaista kritiikkiä, jonka tulisi ohjata radikaalia politiikkaa.
Viitteet:
1 Hardt, Michael & Negri, Antonio. 2005. Imperiumi (Empire, 2000). WSOY: Helsinki
2 Hardt, Michael & Negri, Antonio. 2004. Multitude – War and Democracy in the Age of Empire. Penguin Press: New York
3 Virnon alkuperäisteos La Grammatica della Moltitudine on suomennettu nimellä Väen Kielioppi (Tutkijaliitto, 2006). Olen suomentanut Virnon teoksen otsikon tässä kuitenkin poikkeuksellisesti ”Moneuden kieliopiksi” terminologisen yhtenäisyyden vuoksi. Toisaalta sana väki ei nähdäkseni tavoita Multituden monimerkityksellisyyttä. Sama merkityksellinen kapeus pätee myös sanaan moninaisuus, joka on itseasiassa vain moneuden attribuutti. Moneutta määrittää myös vastakohtaisuus ykseydelle. Tässä suhteessa moneus on perusteltu kompromissi väen ja moninaisuuden välillä. (Suomentajan huomautus.)
4 Laclau, Ernesto & Mouffe, Chantal. 1985. Hegemony and Socialist Strategy – Towards a Radical Democratic Politics. Verso: London, New York. Teoksen toinen, retrospektiivisella esipuheella varustettu laitos on julkaistu Verson toimesta vuonna 2001. (Suomentajan huomautus.)
5 Boltanski, Luc & Chiapello, Ève. 2006. The New Spirit of Capitalism (Le Nouvel espirit du capitalisme, 1999). Verso: London, New York
Artikkelin alkuperäisversio on julkaistu European Institute for Progressive Cultural Policies -verkoston Transversal-verkkojulkaisussa, osoitteessa http://transform.eipcp.net/transversal/0808/mouffe/en
Tapani Rytöhonka: Maammesarja
-
Tuoreinta Maammesarjassa:
1 comment
[…] Chantal Mouffe: Kritiikki vastahegemonisena interventiona […]
Leave a Comment