Kuluneet sanat: 1970-luku

Poliitikkoja vaivaa usein se, että heillä ei ole mitään sanottavaa. Poliittisilla suuntauksilla on tätä varten omia hokemiaan ja kuluneita sanojaan, joita toistetaan, kun joudutaan väittelyssä alakynteen tai kun kerta kaikkiaan mitään älyllisesti kiinnostavaa ei tule mieleen. Tämä ilmiö toistuu poliittisen kentän laidasta laitaan, sen ilmenemismuodot vain vaihtelevat.

Sinänsä se, että mitään uutta sanottavaa ei keksitä, ei ole ihme. Politiikan perusasiat ja -suuntaukset ovat pysyneet pitkälti samoina – pyörää ei voi alituisesti keksiä uudestaan. Se, että milloin mitäkin asiaa hehkutetaan “uutena”, johtuu usein joko muistin lyhyydestä tai sitten yhteiskuntatieteilijöiden tai muiden yhteiskunnallisten keskustelijoiden tarpeesta saada huomiota ja oikeutusta asialleen. Se, mikä näkyy, on hyvää, ja se, mikä on hyvää, näkyy – vanha situationistinen totuus pitää paikkansa tässä kohdin.

Olisiko silti hiljaisuus joskus parempi vaihtoehto kuin samojen vanhojen fraasien hokeminen? Hiljaisuus antaa aikaa ajattelulle.

Tässä blogikirjoitusten sarjassa käydään läpi muutamia liiankin tuttuja hokemia ja kuluneita sanoja.

1970-luku

Mitä enemmän kielteistä puhetta 1970-luvusta kuulee, sitä paremmalta ajalta se vaikuttaa. 1970-luvusta kielteisesti puhujat ovat nimittäin yleensä niitä, joille sen “vasemmistolaisuus” aiheuttaa vieläkin painajaisia – siis porvareita ja konservatiiveja. Välttämättä nämä ihmiset eivät ole edes eläneet 1970-luvulla, tai he ovat olleet silloin vasta lapsia. 1970-luku ei aiheuta painajaisia pelkästään omakohtaisten kokemusten kautta vaan myös kauhukertomuksena ajasta, jolloin oli paljon lakkoja ja työläisten liiallisia vaatimuksia. Ja jolloin vallitsi porvarillisesta näkökulmasta kuvottava kehitysoptimismi sosialismin etenemisestä – optimismi, jota lisäsi pienen Vietnamin voitto suuresta USA:sta.

Silloin vasemmiston kannatus oli vaarallisen korkealla, ja merkittävä osa vasemmistosta oli vaarallisella tavalla ehdotonta ja “puhdasoppista”. Vaikka Suomen hallitukset 1970-luvulla koostuivat pääasiassa keskustalaisista ja demareista (SKDL:n poliitikot ministeripaikoilla olivat harvinaisuus, ja SKDL:n jäsen on ollut pääministerinä vain kerran, 1940-luvun lopulla), niin kielteinen puhe 1970-luvusta esittää kuvan äärivasemmistolaisten hallitsemasta vuosikymmenestä. Demareista vasemmalla olevan vasemmiston vaikutusvalta oli toki 1970-luvun Suomessa vaalikannatusta suurempi, koska Neuvostoliiton pelko oli yksi tekijä, joka johti porvaristonkin hyväksymiin kompromisseihin hyvinvointivaltion rakentamisessa – mutta ovatko nämä edistysaskeleetkin osa 1970-luvun kauhukertomusta? Onko myös melko hyväksi menestykseksi osoittautuneen peruskoulujärjestelmän luominen sellainen kammottava “1970-lukulainen” yksityiskohta? No, kyllähän monet porvarit sitä vastustivatkin 1970-luvulla “tasapäistävänä”.

Kaiken kaikkiaan suomalainen porvaristo näkee siis painajaisia kaikesta sellaisesta, mikä on lisännyt kansalaisten välistä mahdollisuuksien tasa-arvoa ja mikä on ollut vasemmistolaisen puoluetoiminnan sekä ammattiliitto- ym. järjestötoiminnan tulosta. Kaikki se on “harmaata”, “vanhakantaista”, “ummehtunutta”, “jäykkää”, “sulkeutunutta” ja niin edelleen. Kaikki kielteiset adjektiivit ovat käytössä, siitäkin huolimatta, että 1970-luvulla suomalainen yhteiskunta vaurastui merkittävästi. 1970-luvun työttömyysongelmatkin olivat naurettavan pieniä nykyaikaan verrattuna, eikä 1970-luvulta periytynyt 1980-luvulle minkäänlaista merkittävää rakenteellista työttömyyttä. 1970-lukulainen, kokonaisvaltainen vaurastuminen perustui keskitettyyn tulopolitiikkaan, jota toisaalta osa vasemmistosta kritisoi, koska sen nähtiin hillitsevän työtaisteluita.

1970-luvussa joillekin on negatiivista esimerkiksi se, millaisiksi lähiöt rakennettiin, mutta olennaisempaa on kuitenkin se, että kun ne ylipäätään rakennettiin, suomalainen kaupunkielämä otti tärkeän ja positiivisen askeleen eteenpäin. Yhteiskunnan ja tuotantorakenteen kehitys tarkoitti väistämättä myös kaupungistumista (tragedioista à la Kahdeksan surmanluotia huolimatta). Työn perässä suomalaisia muutti paljon myös Ruotsiin, mutta paljon heitä sieltä myös palasi. 1970-luvun loppu muistetaan työttömyyskriisistä, mutta silti 1970-luvulla Suomella oli varaa edelleen merkittävästi kehittää sosiaalipolitiikkaansa. Myös korkeakouluverkkoa oli varaa kehittää valtavasti.

Mielenkiintoinen usein tässä yhteydessä esitetty käsite on myös “ylipolitisoituneisuus”. Sanotaan esimerkiksi, että opiskelijaelämä oli ylipolitisoitunutta: yhteiskunnallinen vastakkainasettelu läpäisi myös opiskelijakentän. Opiskelijat eivät joutuneet valitsemaan puoltaan ainoastaan oikeiston ja vasemmiston välissä vaan myös vasemmiston sisällä, sen sijaan että olisivat keskittyneet vain opiskeluun ja viattomaan hauskanpitoon ym. harrastuksiin. Se, että nuoret ottavat aktiivisesti osaa yhteiskunnalliseen keskusteluun ja kamppailuun, on siis “ylipolitisoituneisuutta”. Tällaisen käsityksen mukaan politiikka “ylipolitisoituu”, kun se perustuu voimakkaisiin vastakkainasetteluihin. (Aiheellinen kriittinen huomio 1970-lukulaisesta kahtiajakautuneisuudesta on toki se, että valtataistelu SKDL:n sisällä vei liikaa huomiota tärkeämmiltä yhteiskunnallisilta vastakkainasetteluilta.)

Käsitys politiikasta konfliktina on siten “ylipoliittista”. Sellaisista vaarallisista piirteistä vapaa politiikka sen sijaan on tervettä ja normaalia yhteisten asioiden hoitamista, sivistynyttä keskustelua, välttämättömien päätösten tekemistä, erilaisten yhteiskunnallisten prosessien hallinnointia ilman konfliktien aiheuttamaa sekaannusta, kielteisistä luokkaennakkoluuloista vapaata yhteistyötä kansalaisten välillä. Siis sitä, että porvaristo määrää ja esittää tämän luonnolliseksi tilaksi. 1970-luku on nimi hirvittävälle poikkeamalle yhteiskunnan luonnolliseen tilaan. Sitä porvari alkaa hokea joutuessaan kauhun valtaan ja kun ei enää tässä säälittävässä tilassaan muuta keksi.

Jos ihminen nykyaikana puhuu yhteiskuntaluokkien välisistä konflikteista tai jos hänen poliittinen toimintansa perustuu sellaiseen käsitykseen, hänet leimataan 1970-lukulaiseksi. Sen sijaan pitäisi tehdä kivaa postmodernia ja harmitonta identiteettipolitiikkaa. Nykyisyyttä edustavat arvot, luokkaintressit ovat niin 1970-lukulaisia. Yhteisöllisyys sisänsä ei ole arvelluttavaa, arvelluttavaa on vain se, jos kyse on työväenluokkaisesta yhteisöllisyydestä. Tässä asetelmassa “vanhakantaisuutta” ei ole enää perinteinen “koti, uskonto ja isänmaa” -linja (josta edes perinteinen konservatiivipuolue kokoomus ei ole hankkiutunut eroon liberaalista imagonkiillotuksesta huolimatta) vaan luokkakantainen vasemmistolaisuus sinänsä.