Kuluneet sanat: avoimuus

Kun poliitikko, intellektuelli tai aktivisti haluaa vakuuttaa olevansa demokraattisten ja liberaalien arvojen kannalla, hän julistaa kannattavansa “avoimuutta”: ketään ei saa sulkea pois, prosessien on oltava läpinäkyviä ja niin edelleen. Avoimuus on uutta ja hyvää, sulkeutuneisuus on vanhaa ja pahaa. Tämän uuden, upean vapauden mahdollistavat periaatteellisten ihmisten hyvyyden lisäksi nykyaikaisten tietoverkkojen ominaisuudet. Kaikkien on saatava osallistua kaikkeen avoimesti!

Tyypillinen ja oireellinen esimerkki tällaisesta alkeellisesta avoimuuden vaatimisesta oli esimerkiksi Vihreässä Langassa 24.5.2012 ilmestyneessä kirjailija ja mediavaikuttaja Jussi Lähteen haastattelu. Lähde esimerkiksi kritisoi vihreitä siitä, että näiden sisäistä keskustelua käydään suljetulla verkkofoorumilla. Jos ollaan tarkkoja, niin Lähteen tieto oli virheellinen, sillä kyseisestä foorumista vain osa on suljettu (ainoastaan puolueen jäsenten käytettävissä). Mutta tämä on sivuseikka. Olennaisempaa on se, että Lähteen vaatimus vihreiden nettifoorumin täydellisestä avaamisesta on lapsellinen: tosiasiassa täysi avoimuus johtaa sisäiseksi tarkoitetun keskustelun siirtymiseen jonnekin muualle. Lieneekö kyseinen foorumi sitten nykyiselläänkin jo liian avoin, sillä kuten Vihreän Langan verkkolehden haastattelua koskevassa kommentissa todetaan, aktiivisia keskustelijoita on puolueen verkkofoorumilla erittäin vähän – ja nämäkään eivät pääsääntöisesti ole tärkeitä poliitikkoja. Kun keskustelu on “avointa”, niin varsinainen, päätöksiin johtava keskustelu tapahtuu toisaalla. Kommentoija epäileekin aiheellisesti, onko se vain kulissi, jota esitetään esimerkkinä avoimuudesta. Yleinen ilmiö on toki myös verkko-osallistumisen “epätasa-arvoisuus” (ks. www.useit.com/alertbox/participation_inequality.html).

Lisäksi Lähteen argumentti on vastakkainen sille periaatteelle, että puolueen jäsenten kuuluu itse päättää puolueen asioista. Jos kansalainen haluaa vaikuttaa jonkin puolueen toimintaan, hän voi liittyä sen jäseneksi. Miksi esimerkiksi jonkun kokoomuslaisen (jäsenen tai kannattajan) tulisi voida vaikuttaa vaikkapa Vasemmistoliiton sisäisiin asioihin – ja päinvastoin? Eikö millään puolueella ylipäätään saa olla mitään sisäistä, yksityistä keskustelua, jossa se ratkoo taktisia kysymyksiä? Eikö puolueen jäsenten kuulu itse – autonomisesti, kenenkään puuttumatta – saada päättää johtajistaan ja ohjelmistaan? Mutta periaatteellisen avoimuuden kannattajan mielestä tällaiset käsitykset ovat ilmeisesti 1970-lukulaista sulkeutuneisuutta. Oli tarvetta sisäiselle keskustelulle tai ei, poliittisten vastustajien on saatava kaikki tiedot käsiinsä. Vihollisten edessäkin poliittista peliä on käytävä avoimin kortein.

No, itse asiassa kyse ei ole tästä, vaan uusi, avoin demokraattinen ajattelu perustuu päinvastoin siihen, että käsitykset puolueista toistensa poliittisina vastustajina ovat vanhanaikaisia. Vihollisuuksia ei nykyaikana ole olemassa. Esimerkiksi Kokoomus ja Vasemmistoliitto ovat oikeasti toistensa veljiä, kunhan vain ennakkoluuloista ja sulkeutuneisuudesta luovutaan. Itse asiassa työläiset ja kapitalistitkin ovat aina olleet veljiä, muu on ahtaaseen intressiajatteluun perustuvaa kansankiihotusta. Koska koko kansa on yhtä suurta perhettä, kenelläkään ei ole mitään salattavaa. Näin kaikki ahtaisiin etukäsityksiin perustuva juonittelu lakkaa, ja yhteinen etu voittaa.

Uusi, avoin demokratia on tietenkin totalitarismin vastakohta. Totalitaristisissa yhteiskunnissa valtiolla oli salaisuuksia, ja kansalaiset eivät voineet salata valtiolta mitään. Uudessa avoimessa demokratiassa kansalaisilla ja poliitikoilla ei myöskään ole salaisuuksia, onhan kaikki avointa. Siksi se on totalitarismia parempi järjestelmä! Kun jokainen on Facebookissa, jokaisen mielipiteet on myös tehokkaasti arkistoitu. Kaikkien mielipiteet ovat julkisesti saatavissa. (Ks. aiheesta Zygmunt Bauman: ”Verkon viettelys”, Voima 5/2012.)

Kuten Jussi Lähde julistaa, uusi ja avoin ajattelu mahdollistaa myös sen, että edustuksellisuudesta voidaan luopua. Kaikki suomalaiset puolueet kuulemma kuolevat kymmenen vuoden aikana. “Puoluerakenteet, joiden erikoisosaamista on ehtojen rakentelu, tulevat kuihtumaan perinneyhdistyksiksi.” Esimerkiksi Haaviston presidentinvaalikampanja osoitti Lähteen mielestä, millainen valtava into kansalaisilla on ollut rakentaa parempaa maailmaa: “Haaviston vaalikampanjassa purkautui ihmisten kuusi vuotta kestänyt kaipuu maailman muuttamisesta heidän omilla ehdoillaan.”

Tätä valtaisaa halua kansalaiset siis joutuivat kahlitsemaan sisällään vuoden 2006 presidentinvaaleista saakka! Kohteliasta olisi toki ollut, jos joku olisi vaivautunut mainitsemaan kansalaisille, että presidentinvaalien todellinen merkitys on suunnilleen sama kuin Idols-kilpailulla. Toisaalta tämä tieto kyllä olisi ollut maailmanparantajien saatavilla, jos he olisivat itse viitsineet ottaa asioista selvää. Mutta kansalaisten osallistuminen on toki riemastuttavaa, vaikkei sillä olekaan mitään merkitystä. Näin ei ollut totalitarismissa!

Toisaalta herää kysymys siitä, miksei samanlaista innostusta ole oikeasti tärkeämmissä vaaleissa. Ja kenen etua palvelee se, että tällainen lähes merkityksetön vaali on suosituin? Mutta koska emme elä totalitarismissa tai 1970-luvulla, tällaiset kysymykset ovat toki vainoharhaisia. Sen sijaan vainoharhainen ei ole Lähteen valitus siitä, kuinka “ihmiset, joilla olisi kykyä luotsata puolueet muutokseen, suljetaan puolueiden ulkopuolelle”.

Suuri muutos on siis tulossa… Muutoksen mahdollistaa se, että kansalaiset ovat niin valtavan kiinnostuneita “yhteisistä asioista” ja omistautuneita demokraattisten hyveiden toteuttamiselle. Nykyinen edustuksellinen järjestelmä on kahlinnut kansalaisten laajaa valmiutta uhrata vaikka kuinka monta tuntia tahansa demokraattiseen prosessiin kuuluvaan valmistelu- ja seurantatyöhön – joka on siis avointa kaikille, kuulitteko jo!

Kun päätöksenteko avataan täysin ja kaikki osallistuvat, myös päätöksenteon luonne muuttuu. Ennen päätöksentekijä oli vastuussa (sitä tarkoitti päätöksentekijän yksinäisyys) – uudessa ja avoimessa demokratiassa sen sijaan vastuussa ovat kaikki, eli ei kukaan. Tämä ei kuitenkaan johda riitoihin, koska ne taas johtaisivat puolueita muistuttavaan eturyhmäajatteluun, joka taas ei kerta kaikkiaan ole mahdollista avoimessa demokratiassa.

Uusi kansalainen ei ole itsekäs vaan ajattelee yhteistä etua, ja siksi hän – toisin kuin puolueet ja niiden jäsenet – on vapaa ahtaista eturyhmäintresseistä. Hän uskoo aidosti avoimuuteen ja tekee työtä kansakunnan hyväksi pyyteettömästi. Jos hän ei sellainen jo ole, sellaiseksi hänet kasvattaa uusi ja avoin demokraattinen järjestelmä. Se, että kaikki kansalaiset ovat vapaaehtoisesti valmiita tällaiseen kasvatukseen, osoittaa jälleen, että uusi avoin demokratia on totalitarismia parempi järjestelmä.