Kuulusteluja ja lukupiirejä

Jörn Donner: Kuulustelu

Syksyn kotimainen elokuvatapaus on toistaiseksi ollut vanhan kunnon ”Jörkan” paluu valkokankaalle ohjaajana. ”Kuulustelu” ei ole mikään varauksettomasti suositteluja ansaitseva elokuva, mutta suomalaisen elokuvan taiteellisesti tylsässä ja älyllisesti keskivertoakin heikommassa yleistarjonnassa se erottuu silti edukseen.

”Kuulustelu” kertoo tositapahtumiin perustuen Kerttu Nuortevan kohtalosta. Nuorteva oli jatkosodan aikana Suomeen tullut neuvostovakooja, jonka valtiollinen poliisi pidätti. Nimensä mukaisesti ”Kuulustelu” käy läpi Nuortevan kuulusteluiden eri vaiheet ja esittää samalla neuvostokansalaisen epäröivän murtumisen reaalisosialismin epäkohtien myöntäjäksi. Nuorteva ei välttämättä vakoojana saanut aikaan merkittäviä tuloksia, mutta hänen tapauksensa merkitys on hänen toimintansa suoraa vaikutusta suurempi. Siihen kietoutui esimerkiksi ajan merkittävistä vaikuttajista Hella Wuolijoen (sittemmin Yleisradion pääjohtajan) vankilatuomio. Myös se, että Nuortevan kuulusteluissa käytettiin kommunistista demariksi kääntyneen Arvo ”Poika” Tuomisen apua, kertoo siitä, miten merkittävänä Nuortevan tapausta pidettiin.

Donnerin elokuvan ja muiden lähteiden perusteella myös Nuortevan saama kohtelu pidätettynä vaikuttaa poikkeukselliselta. Lähtökohtaisesti ei tunnu uskottavalta, että sen jälkeen kun ensimmäisen kuulustelijan perinteinen uhkailu epäonnistuu ja toinenkaan kuulustelija ei saavuta merkittäviä tuloksia, valtiollinen poliisi aloittaa pehmeämmän taktiikan lukupiireineen ja kynttiläillallisineen. Polemiikkia Donnerin esittämien seikkojen valheellisuudesta (ts. kidutuksen kaunistelusta) onkin käynyt esimerkiksi Johan Bäckman, mikä ei ole yllättävää. Valkokangastodellisuudeksi on helpompi hyväksyä järjestyksessä toisen kuulustelijan ikuisesti ajankohtainen pohdiskelu siitä, onko kidutuksesta lopulta mitään hyötyä, vaikka rikolliset kidutuksen ansaitsisivatkin: kidutettu antaa väärää ja hyödytöntä tietoa.

Riippumatta siitä, mikä on totta, on sanottava, että ”Kuulustelussa” tapahtuu kerronnallisesti epäuskottava ja töksähtävä hyppäys Nuortevasta kuulustelun kohteena (kuulusteltava on se, jolle esitetään kysymykset) Nuortevaksi lukupiiriin osallistuvana keskustelijana (joka käy vuoropuhelua kuulustelijan kanssa).  Hämmentävän kirjallisuuspiirin tavoitteena on saada vakooja hyväksymään suomalaisten taistelun oikeutus (muun muassa vetoamalla tämän suomalaisiin juuriin) ja sitä kautta suostumaan yhteistyöhön. Arvo ”Poika” Tuomisen tehtävänä on sitten saattaa työ päätökseen entisenä arvostettuna kommunistiauktoriteettina.

”Kuulustelun” käsikirjoitus ei ole Donnerin vaan Olli ”Kuutamosonaatti” Soinion käsialaa. Silti siinä on selvästi Donnerin tuotannosta tuttua perusvirettä hieman lattealla tavalla ”syvällisine” pohdiskeluineen (tyyliin ”voitatte ehkä sodan mutta häviätte rauhan”). Donnerilaiseen tapaan puhetta on paljon ja osa siitä on tyhjää – mutta sellaista on puhe todellisuudessakin. Valitettavasti kovin kiinnostavaa ei myöskään ole helpoimpien stereotypioiden viljeleminen oikean asian hyväksi uhrautumisen tärkeydestä sekä Stalinin perustuslain täydellisyydestä vakuuttuneen neuvostovakoojan hahmossa – vaikka stereotypioiden lähde usein onkin totuudessa. Ristiriitainen hahmo à la Arvo ”Poika” Tuominen on draamallisesti kiinnostavampi. (Se, että hahmon sisäinen ristiriita on pikemminkin amerikkalaiselle draamalle eikä eurooppalaiselle taide-elokuvalle, siis Donnerin elokuvalliselle kodille, ominaisempi ilmiö, on mielenkiintoinen lisäpohdinnan aihe. Samoin kuin se, että kuten Voima-lehden 8/2009 haastattelussa todettiin, Donnerin elokuvan draama syntyy keskeisesti päähenkilöille ulkoisista tapahtumista, toisin kuin Donnerin ihaileman Ingmar Bergmanin elokuvissa.) Kaikesta huolimatta Donnerin hahmot ovat sentään yhteiskunnallisia olentoja eivätkä suomalaiselle nykyelokuvalle tyypillisesti vain sovinnaisen ihmissuhdedraaman palasia.

Ohjaajana Donner on joka tapauksessa onnistunut, ainakin jos sitä mitataan kyvyllä saada näyttelijät pelastamaan käsikirjoituksen puutteet: muun muassa Minna Haapkylä, Hannu-Pekka Björkman ja Pertti Sveholm tekevät vakuuttavaa työtä. Myös kyky luoda merkittävästi jännitettä niukoilla puitteilla ja vähäeleisellä kameratyöskentelyllä on laskettava saavutukseksi – dokumenttiohjaana kunnostautunut kuvaaja Pirjo Honkasalo on mainittiva erikseen.

Viimeaikaisissa haastatteluissaan Donner on tuttuun tapaansa viitannut arvostelevasti suomalaisen elokuvan tilaan ja todennut Aki Kaurismäen olevan ainoa, jolla on merkittävää elokuvallista näkemystä. Donner jatkaa siis linjalla, jonka paalutti jo hänen klassinen elokuvaesseensä ”Suomalainen elokuva vuonna nolla” (1960). Se, pitävätkö Donnerin nykyväitteet aivan täsmällisesti paikkansa, on epäolennaista. Se, että suomalaiset nykyohjaajat joutuvat kritiikin kohteena vastaamaan Donnerille hyvin ristiriitaisella tavalla, on joka tapauksessa paljonpuhuvaa. Esimerkiksi Aleksi Mäkelä on viitannut Donneriin menneen ajan jäänteenä, dinosauruksena – vaikka tietääkin oletettavasti sen kiusallisen tosiasian, että Donner on saavuttanut juuri sen nykyohjaajien mielissä arvostetuimman palkinnon (Oscar-voitto Ingmar Bergmanin ”Fannyn ja Alexanderin” tuottajana), jota he eivät ikinä tule saavuttamaan.