Luokka kriisissä

Merkittävää osaa nykyistä talouskriisiä käsittelevistä analyyseista on leimannut yksipuolinen ja historiaton keskittyminen kriisin teknisiin yksityiskohtiin. Näin vaikuttaa olevan asianlaita erityisesti suomalaisessa keskustelussa – myös vasemmiston sisäisissä debateissa, joissa osapuolet ovat tyytyneet lähinnä toistelemaan markkinoiden säätelyn palauttamisen tärkeyttä sekä elvytyksen merkitystä kriisin jälkihoidossa. Nämä argumentit eivät laadullisesti juurikaan poikkea oikeiston ehdotuksista, vaikka ovatkin yhteiskuntavastuullisen eetoksen sävyttämiä. Tämä poliittinen mielikuvituksettomuus on ollut nähdäkseni osaltaan seurausta siitä, ettei vasemmisto ole kyennyt artikuloimaan kriisin luokkakantaista ulottuvuutta, eikä toisaalta tunnistamaan kriisiin johtaneen uusliberalistisen kehityksen luokkaperustaista strategiaa, vaikka uusliberalismin kriisi sinänsä onkin rekisteröity.

Talouskriisi on pinnallisimmillaan nähty epäpoliittisesti uusliberalismin hillittömyyden ja pankkiirien ahneuden seurauksena. Hieman syvällisemmät älyniekat ovat taas – sinänsä aivan oikein – kiinnittäneet huomionsa finanssisektorin kasvaneeseen itsenäisyyteen suhteessa reaalitalouteen. Vasemmiston mielikuvituksettomuus on näyttäytynyt keynesiläisen kauden nostalgisena ja kritiikittömänä muistelona. Karkeasti ottaen kriisiä on tulkittu vasemmiston piirissä joko markkinoiden vapaan itseliikunnan, pankkiirien moraalisen turmeluksen ja finanssisektorin ylivallan seurannaisvaikutuksena tai sitten Toisen Internationaalin hengessä kapitalismin sisäisten lainalaisuuksien ja endogeenisen kehityksen välttämättömänä ja määrättynä lopputuloksena. Kaikissa tapauksissa kriisiä on käsitelty vailla viittausta työväenluokan kamppailuihin.

Merkittävää ja vaihtoehtoista vasemmistolaista kriisianalyysia on kuitenkin viime vuosina tuotettu. Maininnan arvoisia ja tämän artikkelin kannalta tärkeitä nimiä ovat Costas Lapavitsas, David McNally, David Harvey sekä Midnight Notes -kollektiivi, joille olen paljosta velkaa. Näille analyyseille on yhteistä kriisin sijoittaminen osaksi kapitalismin ristiriitaisen kehityksen historiallista jatkumoa ja luokkien voimasuhteiden muutoksia.

Tässä artikkelissa en pyri tarjoamaan kokonaisvaltaista ja tyhjentävää selitystä nykyiselle maailmanlaajuiselle talouskriisille. Tarkoituksenani ei ole myöskään analysoida tai jäljentää reaalitalouden ja finanssisektorin välisissä suhteissa tapahtuneita muutoksia. Sen sijaan kirjoituksen spesifinä pyrkimyksenä on hahmotella kriisiä luokkakantaisesta näkökulmasta. Tavoitteenani on edellä mainittuihin ja muihin teoreettisiin lähteisiin nojautuen osoittaa kriisin elimellinen yhteys uusliberalistisen projektin kehitykseen, joka 1970-luvun puolivälistä saakka on muokannut pääoman kasautumisen puitteita sekä pääoman ja palkkatyön välisiä voimasuhteita. Syvemmällä tasolla nykyisessä kriisissä ei ole kyse ainoastaan tai ensisijaisesti finanssisektorin hillittömyyden ja säätelyn puutteen aikaansaamasta suistumasta. Kriisillä on myös kohtalokkaampi yhteys reaalitalouden ongelmiin. 1970-luvun puolivälistä aina vuoteen 1982 saakka sekä jälleen epävakaan kasvukauden jälkeen vuodesta 1997 lähtien reaalitalous on kärsinyt ylituotannosta ja voittojen suhteellisesta laskusta.¹ Reaalitalouden ylituotantokriisi on osittain, vaikkakaan ei täysin, selittänyt finanssisektorin kasvanutta merkitystä – pääomien ”pakoa” finanssimarkkinoille sekä lainan korostunutta merkitystä kasvun vetojuhtana.

Lyhyesti ilmaistuna nykyisessä kriisissä on kyse taloudellisia ja yhteiskunnallisia suhteita jo yli kolmen vuosikymmenen ajan muotoilleen uusliberalistisen järjestyksen legitimaatiokriisistä. David Harveyta seuraten esitän, ettei uusliberalismia tule ymmärtää ainoastaan vapaakaupan ideologiaksi, vaan luokkaprojektiksi, jonka nimissä toisen maailmansodan jälkeen voimistunutta työväenluokan valtaa on heikennetty järjestelmällisesti 1970-luvun puolivälistä lähtien. Uusliberalismi on hyökännyt työväenluokan organisaatioita ja saavutuksia vastaan. Se on myös kääntänyt työväenluokan radikaalien suuntausten ja kansalaisliikkeiden esittämän keynesiläisyyden subjektivistisen kritiikin uusliberalismin kielelle ja on siten kyennyt esittämään luokkaprojektinsa yksilöllisyyden ja moninaisuuden voittona, pakona keynesiläisestä massayhteiskunnasta – häivyttäen samalla pois näköpiiristä ne uudentyyppiset kontrollien kehikot, joissa subjektiviteettia tuotetaan.

Talouden ja yhteiskunnan uusliberalistinen uudelleen strukturointi on sekä kärjistänyt luokka-antagonismia että nostanut esille kapitalismin sisällä piileviä ristiriitoja. Yksi nykyisen talouskriisin syistä liittyy läheisesti uusliberalistisen kasvustrategian kärjistämään ristiriitaan, voittojen kasvattamisen ja työvoiman hinnan alentamisen väliseen kaksimieliseen jännitteeseen. Voittoja on tavoiteltu työvoiman kustannuksia alentamalla samaan aikaan kun kysyntää on ylläpidetty lainapohjaisesti.

Yhdysvalloissa vuoden 2007 aikana puhjennut asuntolainakriisi on tämän ristiriidan puhkeamisen selvin osoitus. On tietenkin huomioitava, ettei Yhdysvaltojen asuntolainakriisi itsessään aikaansaanut maailmanlaajuista talouskriisiä. Yhdysvaltain työväenluokan velkaantuminen ja maksuongelmien kasautuminen, yhdessä uusien sijoitusinnovaatioiden kanssa kuitenkin laukaisi finanssikriisin, joka lopulta levisi maailmanlaajuiseksi reaalitalouden taantumaksi. Nykyinen kriisi on tässä mielessä ollut osaltaan seurausta työväenluokan luokkavallan heikkenemisestä, prosessista mitä voisi kutsua myös marxilaisesti luokan dekompositioksi. Kriisin perusta on muurattu reaalipalkkojen stagnaation, julkisten palveluiden alasajon sekä yksityisen kulutuksen velkapohjaistumisen huokoiseen sementtiin.

En siis piirrä empiiristä tai tarkkaa historiallista kuvaa talouskriisin syistä ja seurauksista. Sen sijaan hahmottelen eräänlaisen pelkistetyn tiivistyksen, jossa kriisin syyt punoutuvat luokkien voimasuhteiden muutoksiin. Tarkastelen kriisiä rinnakkain globaalin ja Yhdysvaltoihin keskittyneen analyysin ristivalotuksella.

Uusliberalismi luokkavallan restauraationa

David Harvey on merkittävässä kirjassaan Uusliberalismin lyhyt historia² piirtänyt läpileikkauksen uusliberalismin hegemonian synnystä ja leviämisestä. Harveyta seuraten uusliberalismin kehitys voidaan karkeasti ottaen nähdä vastareaktiona toisen maailmansodan jälkeen harjoitetulle keynesiläiselle talouspolitiikalle, jonka kulmakiviä olivat työväenluokan ja pääoman historiallinen kompromissi, varallisuuden jakaminen tulonsiirtojen välityksellä sekä valtion vahva rooli talouden säätelijänä. 1970-luvulle tultaessa keynesiläinen politiikka ja energiakriisi olivat ajaneet talouden stagflaatioon – tilaan, jossa talouden pysähtyneisyyttä säestää korkea inflaatio eli hintojen nousu. Korkea inflaatio oli osaltaan seurausta korkeista palkoista, joita voimakkaat ammattiliitot olivat neuvotelleet jäsenilleen osana fordistista kompromissia. Samaan aikaan kehittyvissä maissa harjoitettu hyvinvointivaltiollinen politiikka oli pakottanut kapitalistit siirtämään yhä suuremman osan voitoistaan sosiaalisiin tulonsiirtoihin ja levittämään näin varallisuuttaan. Toisaalta tulonsiirroilla ja korkeilla palkoilla oli varmistettu kokonaiskysynnän turvaaminen. Keynesiläinen talouspolitiikka oli kuitenkin supistanut voittojen osuutta ja pienentänyt näin ”voittomarginaalia” sekä nakertanut pääoman poliittista valtaa.

Harveyn mukaan uusliberalismi kehittyi 1970-luvulta lähtien (marginaalisen mutta vaikutusvaltaisen) taloudellisen eliitin vastaiskuna työväenluokan kasvaneelle vallalle, joka järjestöjensä välityksellä oli pakottanut pääoman jakamaan varallisuuttaan. Uusliberalismi esittäytyykin Harveyn kirjassa kapitalistisen eliitin luokkavallan restauraation projektina.³ Tiiviisti muotoiltuna uusliberalismi on merkinnyt globaalin vapaakaupan esteiden purkamista, finanssi- ja työmarkkinoiden säätelyn löysentämistä sekä tiukkaa niukkuuden luomiseen tähtäävän talouspolitiikan harjoittamista ja tähän liittyen julkisten palvelujen yksityistämistä ja alasajoa. Sen maalitauluna ovat toisin sanoen olleet ne työväenliikkeen historialliset voitot, jotka pitkälti saavutettiin kapitalismin ”kultaisen kauden” aikana 1949-1973.

Näennäisestä johdonmukaisuudestaan huolimatta uusliberalismin maailmanlaajuinen leviäminen on käytännössä ollut epätasaista. Uusliberalistista teoriaa, sellaisena kuin Friedrich von Hayek ja Milton Friedman sen ovat esittäneet, ei ole kopioitu sellaisenaan todellisuuteen. Uusliberalistisen järjestyksen todentuminen on ollut ristiriitaista ja sen käytäntöä ovat muokanneet pragmaattiset luokkaintressit ja poliittisten voimasuhteiden asetelmat. On myös tärkeää huomioida, etteivät uusliberalismin tulokset ole ainakaan taloudellisen kasvun kriteereillä mitattuna vastanneet asetettua tavoitetta, nimittäin reaalitalouden stagnaation ja alhaisen tai poukkoilevan talouskasvun selättämistä. Bruttokansantuotteen kasvulla mitattuna globaalin talouden kasvu on viimeisen kolmenkymmenenviiden vuoden aikana ollut vaatimatonta kulta-ajan ainutlaatuisiin lukemiin verrattuna.⁴

Toisaalta, olisi kuitenkin harhaanjohtavaa leimata vuoden 1973 jälkeinen aika kokonaisuudessaan taloudellisen taantuman aikakaudeksi. Ajoittaista ja paikallista kasvua on toki vuoden 1973 jälkeen ollut, mutta sitä ovat sävyttäneet talouden epävakaisuus sekä alueelliset ja kansalliset taantumat. Varsinkin Itä-Aasian taloustiikerit, Kiina etunenässä, ovat kasvattaneet bruttokansantuotettaan. Monista sellaisista marxilaisista talousteoreetikoista poiketen, jotka voiton suhdeluvun laskutendenssiin tukeutuen näkevät kapitalismin vuoden 1973 jälkeisen elämän silkkana taantumana, David McNally⁵ väittää globaalin kapitalismin kokeneen taloudellisen kasvun kauden vuosien 1982-1997 välillä, vaikkakin tuota kasvua ovat leimanneet paikalliset kriisit, epävakaus ja loivempi nousu verrattuna keynesiläiseen nousukauteen. McNallyn mukaan kasvun vetojuhdiksi asettuivat tuolloin ensisijaisesti Itä-Aasian nousevat taloudet. Myös maailmanlaajuisella tuotannon uudelleen sijoittamisella, globaalien työmarkkinoiden määrällisellä laajentamisella ja uusilla tuotantoteknologioilla sekä työvoiman intensiivisemmällä hyödyntämisellä kyettiin laajentamaan voittojen piiriä, joka vuoden 1973 jälkeen oli käynyt yhä kireämmäksi. Vuonna 1997 puhjennut Itä-Aasian talouskriisi merkitsi kuitenkin tämän ajanjakson päätepistettä. Vasta tuolloin globaalia kapitalismia vaivaavat ylikasautumisen ja supistuvien voittojen ongelmat nousivat todella näkyviin aloittaen ajanjakson, jonka kulminaationa tai murtumispisteenä nykyistä talouskriisiä voidaan pitää.

Uuden vaurauden luomisen ohella uusliberalismi onkin ennen kaikkea jakanut uudelleen olemassa olevaa varallisuutta, keskittäen sitä pienen ja etuoikeutetun luokan käsiin. Taloudellisen eriarvoisuuden mittava kasvu viimeisen kahdenkymmenenviiden vuoden aikana ei ole ollut uusliberalismin sivutuotetta, vaan sen pääartikkeli, jonka leviämistä edes Kiinan eivätkä sen koommin Kremlin muurit ole estäneet.

Kun uusliberalismia tarkastellaan luokkavallan restauraationa, eikä ainoastaan vapaakaupan tehokkuusideologiana, näyttäytyy sen vihamielisyys järjestäytynyttä työväenliikettä vastaan kaikessa selvyydessään. Juuri työväenliikkeen, eritoten sen ammatillisen siiven vallan murentaminen on mahdollistanut uusliberalistisen talouspolitiikan harjoittamisen yleistymisen. Tämän prosessin virstanpylväinä voidaan pitää Margaret Thatcherin ja Ronald Reaganin valtaan nousua 1970- ja 80-lukujen taitteen molemmin puolin. Edellinen peri kunnian Britannian kaivostyöläisten voimakkaan lakkoliikkeen nujertamisesta kun taas jälkimmäinen muistetaan lennonjohtajien lakon säälimättömästä murtamisesta. Maailmanlaajuisella tasolla puolestaan Kansainvälisen valuuttarahaston niin kutsutut rakennesopeutusohjelmat ovat levittäneet uusliberalistista talouspolitiikkaa kehittyviin maihin, voimistaen samalla etelästä pohjoiseen suuntautuvia pääoman virtoja.

Työmarkkinat taistelutantereena

Uusliberalistisen opin mukaan työväen ammatillinen järjestäytyminen merkitsee uhkaa markkinoiden oletetusti vapaalle itsesäätelylle. Ammattiyhdistysliikkeet muodostavat kilpailua vääristäviä palkkakartelleja, jotka keinotekoisesti ylläpitävät työvoiman korkeaa hintaa, kun sen tulisi määräytyä markkinoiden vapaan hinnanmuodostuksen kautta. Uusliberalistisen teorian mukaan työttömyys on seurausta työvoimatavaran liian korkeasta pohjahinnasta. Työttömyys nähdään siten vapaaehtoisena valintana, jota tukevat yrittäjyyttä ehkäisevät kannustinloukut. Näitä puolestaan luovat ilmaiset ja vastikkeettomat julkiset palvelut. Ammattiliitot toimivat yrityksen ja työntekijän välissä kääntäen hintakilpailun jälkimmäisen eduksi. Yrityksen ja työntekijän suhde tulisikin uusliberalismin pastorien mukaan nähdä kahden muodollisesti tasavertaisen oikeushenkilön juridisena ja vapaaehtoisena sopimuksena. Tästä puhtaasti ideologisesta selitysmallista käsin uusliberalistisen talouspolitiikan harjoittajat ovat pyrkineet perustelemaan palkkatyön ja pääoman välisen kompromissin purkamista, kritisoiden ennen kaikkea keynesiläisen täystyöllisyyden ihannetta. Uusliberalistisen perustelun mukaan työsuhde perustuu työnantajan ja työntekijän väliseen luottamukselliseen sopimukseen, ei työmarkkinaosapuolien väliseen julkiseen kädenvääntöön. Käytännössä vaade esiintyy työehtosopimusten yleissitovuuden kritiikkinä.

Julkisuudessa ammatillisen työväenliikkeen repressio on esiintynyt työnantajapuolen vaatimuksena työmarkkinoiden joustavuuden lisäämisestä. Käytännössä työmarkkinoiden joustavuuden lisääminen on merkinnyt työehtojen heikentämistä ja työttömyyden lisääntymistä. Työläisten kannalta työmarkkinoiden joustavuuden lisääntyminen on näyttäytynyt työn prekarisaationa, lisääntyneenä epävarmuutena ja ”työelämän huononemisena”. Työmarkkinoiden säätelyn purkaminen ja työn prekarisaatio ovat luoneet olosuhteet, joissa työläisten keskinäistä kilpailua on lietsottu erilaisten työehtojen ja palkkaluokkien mosaiikilla samaan aikaan kun ammatillisen työväenliikkeen asemaa kollektiivisena edunvalvojana on pyritty heikentämään.

Työmarkkinoiden säätelyn löysentämisellä on tähdätty työvoiman kitkattomampaan ja suhdanteita mukailevaan hallinnointiin. Tämä on tarkoittanut keynesiläisestä täystyöllisyyden ihanteesta luopumista. Työttömyyden vähentämisen sijaan uusliberaali talouspolitiikka on asettanut tavoitteekseen inflaation kurissa pitämisen.⁶ Inflaation ehkäisyn kannalta tiukkojen työmarkkinoiden löysentäminen pureutuu ongelman ytimeen. Sikäli kun ammatillinen järjestäytyminen on sallittua ja tehokasta, täystyöllisyyden tavoittelu johtaa lähes automaattisesti työväen kasvaneeseen neuvotteluvoimaan ja sitä kautta palkankorotuksiin ja inflaation nousuun. Uusliberalismi on merkinnyt keynesiläistä ”yhteiskuntasopimusta” jäsentäneen tuottavuuden ja palkkojen välisen kausaalisen yhteyden katkaisemista sekä palkkavetoisen kasvustrategian hylkäämistä. Voittoja tavoitellaan nyt palkkavetoisen kasvustrategian sijaan työvoiman hintaa alentamalla sekä työn intensiivisyyttä lisäämällä – menetelmillä, jotka ovat tuttuja Pääomasta. Voittomarginaalien odotetaan kasvavan kun vain keskitytään ”ydinosaamiseen” samalla kun taloudenhoitoa ja tuotantoketjua tehostetaan.

Toisaalta työn prekarisaatio ja täystyöllisyydestä luopuminen ovat jossain määrin heikentäneet palkkatyön ihannoitua merkitystä kansalaisuuden perustana – nimittäin työläisten itsensä silmissä. Kun työvoiman oletetaan sopeutuvan kulloisiinkin työmarkkinasuhdanteisiin ja vaihteleviin vaatimuksiin, ei identifikaatio työhön tai työpaikkaan vaikuta mielekkäältä. Työ on korkeintaan yksi kanava omien intohimojen toteuttamiselle, yhä useammin kuitenkin vain toimeentulon väline. Kun uraelämään ja tasaisiin ansioihin kasvaneet vanhemmat sukupolvet ovat kokeneet työn prekarisaation pelkästään negatiivisena ilmiönä, suhtautuvat nuoremmat sukupolvet siihen jo työelämän normaalitilana. Heille ongelma ei ole välttämättä niinkään työn katkonaisuus, vaan toimeentulon epävarmuus ja sosiaalietuuksien välillinen sidos palkkatyöhön. Työmarkkinoiden joustot ovatkin sattuneet sopivasti yhteen sosiaaliturvan heikentämisen kanssa. Ammattiliitot ovat heränneet ongelmaan viiveellä. Jatkuvasti vaihtuvat työpaikat ja toimenkuvat ovat vaikeuttaneet kollektiivisen vastarinnan organisoimista. Työmarkkinoiden joustavoittaminen ja työn prekarisaatio ovat tapahtuneet pitkälti pääoman ehdoilla.

Tässäkin on silti huomioitava, ettei uusliberalistinen rautakorko ole yksin musertanut keynesiläistä järjestystä. Kuten Joel Kaitila tuo artikkelissaan ”Fordismin kriisistä globaaliin talouskriisiin”⁷ esille, uusliberalismi on pikemminkin kaapannut 1960-70-lukujen amerikkalaisen työväenluokan radikaalien kerrosten ja kansalaisoikeusliikkeen artikuloiman keynesiläis-fordistisen politiikan kritiikin ja kääntänyt sen nurin. Keynesiläisen regiimin murtuminen on tämän oivaltavan tulkinnan mukaan tapahtunut kahden kriittisen tendenssin törmäyksenä, jossa autonomisen työväenliikehdinnän ja kansalaisoikeusliikkeen esittämä fordismin kritiikki on yhtäaikaisesti sekä sisällytetty osaksi uusliberalistista projektia että kumottu. Keynesiläisen massayhteiskunnan ja sen postuloiman normatiivisen elämänjärjestyksen arvostelu on näin valjastettu uusliberalismin moraaliseksi perusteeksi – vaikkakin pervertoituneessa muodossaan.

Työmarkkinoiden säätelyn löysentämisen keskeisenä tavoitteena on ollut työvoiman joustavamman hallinnoinnin ohella myös työvoiman hinnan alentaminen. Reaalipalkat ovatkin 1970-luvun lopulta lähtien laskeneet tai polkeneet paikallaan useimmissa kehittyneissä maissa. Samalla palkkojen osuus bruttokansantuotteen kehityksestä on 1980-luvulta lähtien laskenut useissa kehittyneissä maissa – samaan aikaan kun työn tuottavuus on kasvanut.⁸ Myös niin sanotun funktionaalisen tulonjaon valossa mitattuna eriarvoisuus palkkatyön ja pääoman välillä on kasvanut. Funktionaalisella tulonjaolla viitataan tuotannossa syntyneen yleisen arvonlisäyksen jakautumiseen palkkatyön ja pääoman kesken. Viimeisten kolmen vuosikymmenen aikana suhde on kääntynyt työläisten kannalta tappiolliseksi. Yhä suurempi osa arvonmuodostuksesta kanavoituu pääomalle, mikä luonnollisesti alentaa palkkojen suhteellista osuutta arvonlisäyksestä.⁹ Marxilaisella käsitteistöllä ilmaistuna palkkojen suhteellisen osuuden pieneneminen on johtanut lisäarvon suhdeluvun, eli työstä perityn lisäarvon suhteellisen osuuden kasvuun ja sitä kautta taloudellisen riiston voimistumiseen. Työttömyyttä tai työttömyyden uhkaa lietsonut tuotannon maailmanlaajuinen uudelleen sijoittaminen on näytellyt työvoiman hinnan alenemisessa keskeistä roolia. Globaalin talouden puristuksissa kansallisella tasolla toimivien ammattiliittojen on entistä vaikeampaa suojella palkkoja ja työpaikkoja kansainväliseltä hintakilpailulta.

Julkisesta yksityiseen

Työvoiman kustannusten alentamisen lisäksi uusliberalismi on alentanut myös ”yhteiskunnallista palkkaa” hyökkäämällä tulonsiirroin rahoitettuja julkisia palveluita vastaan. Reaalipalkkojen laskiessa ja julkisten palveluiden tarjonnan supistuessa työvoiman uusintamisen hinta siirretään työläisille itselleen. Valtioiden harjoittaman uusliberalistisen talouspolitiikan myötä julkisen sektorin tarjoamien ilmaisten tai kohtuuhintaisten palveluiden tarjontaa on supistettu ja laatua heikennetty. Toisaalta julkisia palveluita on sovitettu tavaramuotoon ja tuotu lähemmäs markkinoita erilaisten palvelumaksujen ja -seteleiden verukkeella.

Julkisen sektorin resursseja on supistettu tiukan budjettitasapainoon tähtäävän talouspolitiikan keinoin ja rikkaita suosivin veronkevennyksin, mutta myös siirtämällä julkista varallisuutta suoraan yksityisten käsiin. Valtio-omisteisia laitoksia on yhtiöitetty, avattu kilpailulle ja yksityistetty. Näin julkisten palveluiden supistamisella on luotu uusia markkinoita ja mahdollisuuksia pääoman kasautumiselle. Julkisten palveluiden yksityistäminen ja alasajo onkin pakottanut työläiset kuluttajina suuntamaan yhä suuremman osan varoistaan palveluihin ja tuotteisiin, joita heidän on nyt ostettava vapailta markkinoilta – sikäli kuin heillä vain on varaa siihen. Tämä sekä yksityisille kuluttajille samanaikaisesti laajennetut ja suunnatut lainamarkkinat ovat johtaneet siihen, että perustarpeiden tyydytys on kanavoitumassa kasvavassa määrin yksityisille markkinoille.

Julkisten palveluiden alasajo merkitsee sosiaalisten palvelujen luokkapohjaisen uusjaon hyväksymistä, jossa varallisuus ja kulutuskyky määrittävät oikeutta tiettyihin palveluihin sekä heijastuvat suoraan palvelun laadussa. Uusliberalistisen selviytymisopin mukaisesti sosiaaliset ongelmat ratkaistaan valtion sosiaalipolitiikan sijaan markkinoilla, jossa ihmiset kohtaavat riskit yksilöinä. Tämän jälkimmäisen opin jonkinlaisena edustavana tiivistymänä voidaan pitää Yhdysvaltoja, jonka hyvinvointivaltiollinen kehitys ei edes sosiaalisten uudistusten kulta-aikana 1960-luvulla saavuttanut Länsi-Euroopan tai Pohjoismaiden tasoa. Olisi kuitenkin virheellistä olettaa, ettei hyvinvointivaltiollinen kehitys ja sitä seurannut purkaminen olisi ulottunut myös Yhdysvaltoihin.

Yhdysvaltojen sosiaaliturvaa kehitettiin 1930-1970 -lukujen välissä kahdessa aallossa. Amerikkalaisen työväenliikkeen militanssi sekä 1930-luvun lamasta oppia ottanut kapitalistinen reformismi synnyttivät uudistusten ensimmäisen aallon, New dealin, jonka aikana luotiin työttömyysturva, kansaneläke, työtapaturmavakuutus ja lukuisia köyhyyden vastaisia ohjelmia. 1960-luvulla pitkälti kansalaisoikeusliikkeen taisteluiden ansiosta rakennettiin puolestaan War on Poverty -ohjelma, jonka puitteissa kehitettiin terveydenhuoltoa ja yhteisöperustaisia sosiaaliohjelmia köyhyyden vähentämiseksi. Universaalia sosiaalisten oikeuksien verkkoa ei kuitenkaan koskaan punottu ja amerikkalainen ”hyvinvointivaltio” typistyi vain pientä kansanosaa huoltavaksi köyhäinavuksi. Reaganin kaudella hallinnon pyrkimykset työvoiman hinnan alentamiseen, rikkaita suosivat veronalennukset ja sosiaalisten etuuksien leikkaaminen käynnistivät uuden tendenssin, jonka seurauksena hyvinvointivaltiollinen kehitys tukahdutettiin. Reaganin ja Bush vanhemman kausilla supistettiin myös pienituloisten asumiseen kohdistettua tukea – mikä on merkityksellistä ajateltaessa nykyisen asuntolainakriisin rakentumista. Clintonin kausi ei merkinnyt poikkeusta, vaan päinvastoin Reaganin käynnistämän uusliberalistisen tendenssin vahvistumista, minkä seurauksena julkisia palveluita ryhdyttiin massiivisessa mittakaavassa yksityistämään samanaikaisesti kun sosiaalituet jäivät jälkeen elintason noususta.¹⁰

Clintonin ja Bush nuoremman aikana sosiaaliturvasta on muokattu moraalisen opetuksen instrumentti. Yhtäältä sosiaaliturvan saantia säädellään yksityisyyden alueelle ulottuvilla moralisoivilla vaatimuksilla, jotka kohdistetaan erityisesti köyhiin naisiin (pyrkimyksenä on esimerkiksi yksinhuoltajuuden lisääntymisen ehkäiseminen sekä heteroseksuaalisen ydinperhemallin edistäminen). Toisaalta Bushin kaudella kristilliset hyväntekeväisyysjärjestöt ovat kasvattaneet merkitystään sosiaaliturvan tarjoajina valtion subventoidessa nyt niiden toimintaa, ei-tunnustuksellisen sosiaalityön kustannuksella. Tässä jälkimmäisessä prosessissa uusliberalistinen julkisen yksityistäminen toteuttaa käytännössä arvokonservatiivisen katekismuksen ilosanomaa.¹¹

Tony Plattin mukaan¹² yhdysvaltalainen sosiaaliturvajärjestelmä on toiminut ennen kaikkea työvoiman hallinnoinnin ja työmarkkinoiden säätelyn välineenä. Amerikkalainen sosiaaliturva on vuoden 1967 Work Incentive -ohjelmasta lähtien ollut luonteeltaan vahvasti vastikkeellinen. Uusliberalistisella aikakaudella tämä ulottuvuus on kuitenkin saanut alleviivatun merkityksen – varsinkin Clintonin hallinnon toteuttamien lainsäädännöllisten uudistusten myötä. Esimerkiksi New Yorkissa sosiaalietuuksia on sidottu työvelvoitteeseen, minkä varjolla kaupunki on kyennyt korvaamaan vakituisia työntekijöitään työttömien puoli-ilmaisella työvoimalla. Kun vuonna 1998 kaupunki vähensi työntekijöidensä määrää 20 000:een, työskenteli kaupungin ”työkokeilussa” samana vuonna 34 000 työtöntä.¹³ Tämä Workfare-nimellä tunnetuksi tullut amerikkalainen sosiaalipolitiikan malli tuottaakin käytännössä halpaa ja oikeudetonta työvoimaa, alentaen näin työn hintaa ylipäätään ja löysentäen työehtoja. Minimipalkkanormit, työttömyysvakuutus ja liittovaltion terveys- ja turvallisuusstandardit eivät näitä työläisiä koske. Asettamalla työttömien ja palkkatyöläisten edut vastakkain Workfare hajottaa työläisiä keskenään kilpaileviin segmentteihin.

Työläisten tulojen finansiaalinen pakkolunastus

Palkkakustannusten supistamiselle ja työn intensiivisyyden lisäämiselle perustuva kasvustrategia asettaa ennen pitkää rajan voittojen kasvulle kuluttajakysynnän supistuessa. Herääkin kysymys, miten kapitalistit ovat varmistaneet kysynnän reaalipalkkojen alentuessa tai jämähtäessä paikoilleen? Tämän visaisen pulman maailman finanssinerot ovat ratkaisseet lykkäämällä sitä tulevaisuuteen. Kysynnän turvaamiseksi yksityistä kulutusta on muunnettu kasvavassa määrin lainapohjaiseksi. Kulutuksen lainapohjaistaminen onkin näyttäytynyt ratkaisuna kapitalismin sisäiselle ristiriidalle, jossa vastakkain leikkaavat kysynnän lisäämiseen ja palkkojen supistamiseen tähtäävät tendenssit.¹⁴

Reaalipalkkojen alenemisen ja julkisten palveluiden heikkenemisen kaksoispaine on pakottanut työläiset lainapohjaistamaan kulutuksensa. Asuminen, opiskelu, vanhuudenturva ja päivittäiset kulutusmenot tyydytetään nyt etenevässä määrin lainapohjaisesti. Työläisten henkilökohtaisista tuloista, ennen kaikkea palkoista, on tullut pankkien ja vakuutusyhtiöiden merkittävä tulon lähde. Costas Lapavitsasin tavoin voidaan puhua työläisten henkilökohtaisten tulojen finansialisoimisesta.¹⁵

1960-luvun lopulta lähtien ylikansalliset yritykset ovat astuneet finanssimarkkinoille aktiivisina toimijoina. Ne ovat ryhtyneet rahoittamaan toimintaansa yhä suuremmassa mittakaavassa suoraan avoimilta markkinoilta käymällä kauppaa arvopapereilla sekä kehittämällä joustavia ja tuottoisia lainamarkkinoita, jossa kalliit välikädet on ohitettu. Tällaiset mahdollisuudet ovat kannustaneet yrityksiä moninaistamaan rahoituslähteitään pankkien kustannuksella. Finanssimarkkinoiden vahvistaessa asemaansa yritykset ovat hioneet finansiaalisia taitojaan ja perustaneet omat finanssiosastonsa. Pankkien ja yritysten suhde on muuttunut etäisemmäksi: yritykset ovat kasvattaneet taloudellista riippumattomuuttaan pankeista.¹⁶ Kun pankkien rooli teollisten ja kaupallisten yritysten lainanantajana on menettänyt merkitystään, ovat pankit joutuneet etsimään uusia tulon lähteitä.

Yhtäältä perinteisesti lainanannosta ja talletuksista tulonsa ansaitsevat vähittäispankit (liikepankit, säästöpankit ja osuuspankit) ovat omaksuneet aiemmin investointipankeille kuuluneita tehtäviä. Ne ovat ryhtyneet joko käymään kauppaa arvopapereilla tai sitten välittämään kaupankäyntiä finanssimarkkinoilla tienaten siten palkkioilla ja välitysmaksuilla. Näin perinteinen erottelu vähittäispankkien ja investointipankkien välillä on menettänyt merkitystään reviirien sekoittuessa.¹⁷

Toisaalta pankit ovat hakeneet uusia tulon muotoja ryhtymällä lainoittamaan työläisten kulutusta. Tämä on edellyttänyt lainan myöntämistä säätelevien kelpoisuusvaatimusten höllentämistä. Kriisin synnyinmaalla Yhdysvalloissa aiemmin tiukkoja lainaehtoja höllennettiin 1970-luvulla siten, että myös köyhimmät väestönosat pääsivät lainamarkkinoille.¹⁸ Jo valmiiksi rajoittuneen julkisen sektorin supistamisen johdosta lainasta on muotoutunut kaikkein köyhimmille ainoa tie säädyllisemmän elintason saavuttamiseen – sekä talouden suhdanteiden kääntyessä, polku velkavankeuteen ja kurjuuteen. Lainanottoon on kannustettu myös valtion talouspolitiikan keinoin: yhtäältä leikkaamalla julkisia palveluita mutta myös verohelpotuksilla (esimerkiksi omistusasumista suosivalla asuntolainan korkojen verovähennysoikeudella). Lainaehtojen höllentäminen yhdessä julkisten palvelujen alasajon kanssa on avannut pankeille ja vakuutusyhtiöille laajat ja neitseelliset markkinat. Voittoja nyhdetään nyt suoraan työläisten ansioista.¹⁹ Lapavitsas puhuukin siekailematta työläisten tulojen finansiaalisesta pakkoluovutuksesta.²⁰

Menojen ohella myös työläisten tuloja on sidottu finanssisektorille erilaisten vakuutusten sekä sijoitus- ja eläkerahastojen muodossa. Kun perinteinen säästäminen on korvautunut sijoitusrahastoilla, ovat amerikkalaiset työläiset joutuneet kriisin kynnyksellä kokemaan ei-likvidin varallisuutensa arvon romahduksen. Yksityiset vakuutukset, kulutusluotot, luottokortit, asuntolainat ja sijoitusrahastot ovat kietoneet työväenluokan yhä tiiviimmin kiinni pääomaan finansiaalisten riippuvaisuussuhteita kautta. Samalla työväenluokkaa on koulutettu sopeutumaan ajoittaisiin kulukuureihin ja ”kriisityöhön”.²¹

Kun palkkojen osuus tuotannon arvonlisäyksestä on pienentynyt ja reaalipalkkojen kehitys on jämähtänyt paikalleen, on lainapohjaisesta kulutuksesta tullut keino kysynnän keinotekoiselle ylläpitämiselle. Tässä mielessä lainapohjainen kulutus on ollut keino viivyttää reaalitalouden ylituotantokriisin puhkeamista.²² Laajojen pääomavirtojen siirtyminen finanssimarkkinoille voidaan ylipäätään nähdä reaktiona reaalitalouden stagnaatioon.²³ Nykyinen kriisi on osoittanut ettei oireiden välttely ole poistanut itse torjuttua syytä.

Työläisten reaalipalkkojen lasku tai jämähtäminen yhdistettynä lainaperustaisen kulutuksen kasvuun ei ole ollut kestävä yhtälö. Tässä paradoksaalisessa laskelmassa työläisten suhteellisesti tai absoluuttisesti alenevien tulojen tulisi riittää yhtä aikaa sekä velan lyhentämiseen että päivittäiseen kulutukseen, jota ehdollistavat kaiken lisäksi sosiaalisen statuskilpailun normatiiviset paineet. Jossain vaiheessa velan tendenssimäinen kasvu ohittaa pakostakin paikallaan polkevat tulot. Kotitaloudet ovatkin ylivelkaantuneet kun velan suhteellinen osuus on jatkuvasti kasvanut tuloihin verrattuna. Talouskriisissä ei ole siten kyse ainoastaan rahoitusmarkkinoiden heikosta säätelystä, vaan yli kolme vuosikymmentä jatkuneesta kehityksestä, jonka keskiössä on reaalitalouden ylituotantokriisin elvyttäminen lainapohjaisella kulutuksella.

Yhdysvaltain asuntolainakriisin anatomia

Yhdysvalloissa vuonna 2007 puhjennut asuntolainakriisi on todiste siitä, kuinka työläisten henkilökohtaisten tulojen finansialisaatio yhdessä finanssimarkkinoiden uusien instrumenttien kanssa laukaisivat finanssikriisin, joka lopulta levisi maailmanlaajuiseksi reaalitalouden taantumaksi. Kriisin puhkeamisen kannalta keskeisessä asemassa olivat Yhdysvaltain vuosina 2001-2007 ylikuumentuneet asuntolainamarkkinat, erityisesti työväenluokan köyhimmälle osalle suunnatut subprime-lainat. Näiden osuus kaikista lainoista kipusi vuoden 2006 aikana viidennekseen ja asuntolainojen osalta lähes kolmannekseen²⁴

Asuntomarkkinoiden ylikuumentuminen oli pitkälti seurausta lainamarkkinoiden vähäisestä säätelystä ja heikosta valvonnasta. Vuosina 2000-2001 puhjenneen IT-kuplan ja varsinkin Yhdysvaltoja syyskuussa 2001 ravistelleiden iskujen jälkeen yleistä korkotasoa alennettiin taloudellisen terapian nimissä.²⁵ Alhaiset korot, nousevat kiinteistöjen hinnat sekä löysät lainaehdot loivat puitteet syklille, jossa nousevat asuntojen hinnat ja lainanotto kiihdyttivät vastavuoroisesti toisiaan. Pankit ja finanssilaitokset myönsivät kuluttajille lainoja erilaisten maksuhelpotusten turvin. Eräät lainasopimukset myönsivät asuntolainan ottajalle vapautuksen kaikista maksuista, korkolyhennyksiä lukuun ottamatta, tietyksi alkuajaksi, yleensä kahdeksi vuodeksi. Toiset sopimukset mahdollistivat joustavan takaisinmaksun, jossa maksamattomat koronlyhennykset lisättiin lainan pääomaan. Lainan takuuksi asetettiin ostettu talo.²⁶

Kun edulliset maksuajat päättyivät, löysivät monet asunnonostajat itsensä tilanteesta, jossa lainakulut olivat ylittäneet maksukyvyn. Tämä ei muotoutunut ongelmaksi, niin kauan kuin kiinteistöjen hinnat vain jatkoivat nousuaan. Vuosien 2006-2007 aikana kiinteistöjen hinnat kääntyivät kuitenkin laskuun. Tämä asetti maksuongelmista kärsivät velalliset hankalaan asemaan. Asuntomarkkinat ylikuumenivat, hintojen nousu ei vastannut odotuksia ja asunnoista syntyi ylitarjontaa, mikä alensi asuntojen hintoja. Maksuvaikeuksiin joutuneiden ihmisten asuntoja pakkolunastettiin. Tämän johdosta vapaiden asuntojen tarjonta vain lisääntyi, mikä edelleen alensi asuntojen hintoja, tuottaen lisää maksuongelmaisia asiakkaita. Kiinteistöjen laskevat hinnat karkottivat markkinoilta sijoittajat, jotka alun alkaen olivat kiihdyttäneet markkinoiden kuumenemista. Asuntojen hintojen syöksykierteisen laskun johdosta usean lainanottajan kohdalla lainan arvo ylitti lopulta itse ostetun kiinteistön arvon. Syyskuussa 2008 asuntojen hinnat olivat laskeneet Yhdysvalloissa vuoden 2006 keskiarvosta keskimäärin 20 prosenttia. Asuntojen pakkolunastusten määrää mitataan Yhdysvalloissa nyt miljoonissa. Vuonna 2008 yhteensä 2.3 miljoonaa yhdysvaltalaista sai muistutuksen pakkolunastuksen uhasta. Vuonna 2009 määräksi on arvioitu 3.4 miljoonaa.²⁷

Kriisin puhkeaminen ei ollut silti yksinomaan tulosta maksamattomien asuntolainojen kasautumisesta. Merkittävää osaa näyttelivät myös uudet sijoitusinstrumentit, joiden avulla lainoihin ja sijoituksiin liittyviä riskejä oli pyritty vähentämään hajauttamalla ne usealle osapuolelle. Yksi keino oli ”paketoida” useita erillisiä lainoja arvopapereiksi, joita sijoittajat kykenivät sitten ostamaan ja myymään eteenpäin. Asuntokuplan aikana pankit ”paketoivat” asuntolainojaan arvopaperinipuiksi, joiden arvo sidottiin asunnon hinnan kehitykseen ja lainamaksuihin.²⁸ Näitä asuntolainoista koostuvia velkakirjoja myytiin edelleen sijoittajille. Sijoittajat puolestaan paketoivat lainoja uudestaan ja myivät niitä eteenpäin. Käytäntö avasi ulkomaisille sijoittajille portin Yhdysvaltojen asuntomarkkinoille. Näin pankkien ei tarvinnut odottaa alkuperäisen lainan kuoleutumista, vaan ne saattoivat uudistaa pääomaansa ja tarjota siten lisää lainaa. Yhdeltä kannalta katsottuna pankit kykenivät näin jakamaan lainoihin liittyviä riskejä. Toiselta puolen tarkasteltuna tämän käytännön ansiosta pankkien ei itse asiassa tarvinnut kiinnittää suurtakaan huomiota riskeihin. Samalla pankit saattoivat myös kätevästi hankkiutua eroon epävarmoista lainoistaan. Niin kauan kun asuntojen hinnat nousivat ja kotitalouksien uskottiin kykenevän maksamaan lainansa takaisin, näillä arvopapereilla oli kysyntää. Kun asuntojen hinnat kääntyivät laskuun, eteenpäin kaupatut velkakirjat, joiden arvo oli viime kädessä sidottu asunnon hintaan, muuntuivat tappiollisiksi. Mitä useamman välikäden kautta nämä velkakirjat kulkivat, sitä epävarmemmaksi kävi voiton tai sijoitetun rahan takaisin saaminen.²⁹

Kun asuntomarkkinat luhistuivat, saivat pankit joukolla maksukyvyttömiä asiakkaita. Maailmanlaajuiset finanssi-instituutiot, jotka olivat sijoittaneet tai lainanneet rahojaan asuntojen hintakehitykseen sidottuihin arvopapereihin ryhtyivät kirjaamaan suunnattomia tappioita ja hankkiutumaan eroon tappiollisista arvopapereistaan – joita kukaan ei enää halunnut ostaa. Asuntojen hintojen laskiessa ja maksuvaikeuksista kärsivien asiakkaiden yleistyessä pankit joutuivat itsekin maksuvaikeuksiin. Kasvavien luottotappioiden keskellä pankit ryhtyivät haalimaan rahaa taatakseen maksuvalmiutensa. Tämä synnytti niin kutsutun likviditeettipulan. Pankkien maksuvalmius, eli kyky muuntaa varallisuus (lainat, arvopaperit, kiinteä omaisuus) käteiseksi, heikkeni, mikä taas johti siihen, etteivät pankit enää uskaltaneet lainata rahaa toisilleen. Maksuongelmaisten asiakkaiden kasautuminen ja lainamarkkinoiden jähmettyminen heikensivät lopulta pankkien maksukykyä, solvenssia, ajaen pankkeja ja muita finanssi-instituutioita vararikkoon.³⁰ Lainahanat kiristyivät ja epävarmuus markkinoilla lisääntyi. Näin oli luotu edellytykset kriisin laajemmalle eskaloitumiselle.

Se, mitä edellä kuvaillusta tapahtumasarjasta seurasi, noudattaa talouskriisin klassista toisiaan seuraavien dominopalojen kaavaa. Lainahanojen tyrehtyminen ja talouden kasvanut epävarmuus pakottivat yritykset leikkaamaan tuotantoaan ja arvioimaan uudelleen tulevaisuuden investointejaan. Työttömyys ja lomautukset lisääntyivät, mikä osaltaan vähensi kulutusta ja lisäsi edelleen maksuongelmaisten velallisten määrää sekä tartutti maksuongelmat muihin lainoihin. Syntyi itseään ruokkiva kierre, jossa tuotannon supistukset heijastuivat heikentyneen työllisyyden välityksellä kysynnän tyrehtymisenä. Osakkeiden arvo kääntyi laskuun ja ihmiset ryhtyivät lunastamaan talletuksiaan sekä hankkiutumaan eroon halpenevista osakkeistaan ruokkien siten osakkeiden arvonlaskua. Odotukset markkinoilla luhistuivat ja markkinat hyytyivät. Taloudelliset ja finansiaaliset riippuvaisuussuhteet levittivät kriisin maailmanlaajuiseksi taantumaksi romahduttaen viennin myötä myös globaalin kaupankäynnin ja reaalitalouden.

Se mitä yllä kuvaillusta seurasi on kaikkien tiedossa. Asuntolainakriisi kaatoi joukon tunnettuja finanssi-instituutioita. Konkurssin reunalle ajautuneet Morgan Stanley ja Goldman Sachs ovat muuntuneet investointipankeista ”tavallisiksi” vähittäispankeiksi. Merrill Lynch ja Bear Sterns ovat molemmat kokeneet konkurssin. Edellisen omistaa nykyään Bank of America ja jälkimmäisen JP Morgan Chase. Lehman Brothers on kuollut. Asuntolainayhtiöt Freddie Mac ja Fannie Mae, samoin kuin vakuutusmahti AIG on kansallistettu.³¹ Yhdysvaltain valtiovarainministeriö on kanavoinut maksukyvyttömille finanssilaitoksille massiivisia tukipaketteja samaan aikaan kun maksukyvyttömiä työläisiä on häädetty kodeistaan. Tässä kuvattu kehitys avaa perspektiivin, josta käsin asuntolainakriisiä voidaan lukea tietoisesti harjoitetun luokkapolitiikan tiedostamattomana seurauksena. Tätä samaa taustaa vasten tulisi lukea myös niitä elvytysraameja, joita kravattinsa väriä vaihtaneet talousvaikuttajat ovat luonnostelleet kapitalismin pelastamiseksi.

Yksityishenkilöille lainaaminen, edes asumista varten, ei olisi koskaan kyennyt saamaan aikaan maailmanlaajuista kapitalismin kriisiä itsessään. Tämä käy ilmeiseksi, jos Yhdysvaltojen suhteellisen pieniä riskilainojen markkinoita verrataan asuntolainamarkkinoihin kokonaisuudessaan tai varsinkin Yhdysvaltojen finanssijärjestelmään. Mutta kun yksityishenkilöille lainaaminen yhdistyi investointipankkitoiminnan kasvuun, osoittautui se kykeneväiseksi laukaisemaan merkittävän taantuman.³²

Vihan hedelmät

Tässä artikkelissa kriisiä on arvioitu yksityisen kulutuksen lainapohjaistumisen ja työväenliikkeen uusliberalistisen repression limittäisyyden näkökulmasta. Talouden laajamittaisen finansialisoimisen ja reaalitalouden stagnaation merkitys kriisin kehkeytymisessä on näin jätetty käsittelemättä. Näiden ohella kriisin kokonaisvaltaisen ymmärtämisen kannalta olisi tärkeää ulottaa tarkastelu myös luottoperustaisen sijoitustoiminnan ja spekulaation sekä laajemmalti yritysten velkapohjaisen kasvun aikaansaamiin ongelmiin. Myös Bretton Woods-järjestelmän romuttumisen yhteys talouden finansialisoitumiseen ja markkinoiden ”vapautumiseen” tulisi ulottaa osaksi kriisianalyysia, kuten David McNally esimerkiksi tekee.³⁵ Artikkelissani nämä sinänsä merkittävät ilmiöt on rajattu tarkennuksen ulkopuolelle.

Edellä hahmotetun pelkistetyn kehityskertomuksen perusteella nykyinen talouskriisi voidaan nähdä merkkinä uusliberalistisen luokkaprojektin epäonnistumisesta, yhtä lailla kuin se voidaan ymmärtää työläisten heikentyneen luokkavallan, luokan dekomposition seurauksena. Näin olisi äärimmäisen yksinkertaistavaa ja virheellistä väittää kriisiä työläisten tai muiden vastarinnan subjektien aikaansaannokseksi, kuten Suomessa esimerkiksi Jussi Vähämäki³⁶ on esittänyt Multitudes -lehden ”kriisiaapista”³⁷ jäljentäen. Vähämäki esittää vasemmistoa kritisoiden, että ”on typerää väittää, että kapitalistit ovat vastuussa kriisistä”. Vähämäen mukaan nykyisessä kriisissä on kyse kapitalistisen hallintasuhteen kriisistä – siitä, etteivät ”alistetut” alistu tarpeeksi vaan kapinoivat liikaa. Tämän hallintasuhteen kriisin Vähämäki yhdistää Multitudes’n artikkelia seuraten pinnallisesti voiton suhdeluvun laskutendenssiin, joka niin ikään tulkitaan ilmeisesti seurauksena ”hallittujen” vastarinnasta.

Edellä kuvatun kehityksen valossa tämä tulkinta vaikuttaa kuitenkin virheelliseltä ja kamppailujen syklien hahmottamisen kannalta ongelmalliselta. Fordismin kriisiytyminen 1970-luvulla oli kyllä osittain – ja ehkä vahvastikin – työväenluokan kasvaneen militanssin ja kansalaisoikeusliikkeen taistelujen tulosta (erityisesti Yhdysvalloissa). Samaa ei voida sanoa nykyisestä kriisistä, joka laadullisesti on kehkeytynyt hyvin erilaisissa historiallisissa puitteissa. Vähämäki on silti oikeassa, vaikkakin ironisessa mielessä: ensimmäistä kertaa kapitalismin historiassa työväenluokan köyhin osa on laukaissut finanssikriisin, joka pandemian lailla on edennyt maailmanlaajuiseksi lamaksi. Paolo dos Santosia lainaten: ”Ajatus siitä, että Yhdysvaltain työväenluokan köyhimpien osien asuntolainatappiot voisivat kaataa johtavat kansainväliset finanssi-instituutiot ja laukaista maailmanlaajuisen taantuman, olisi vielä niinkin vasta kuin kaksikymmentäviisi vuotta sitten ollut käsittämätöntä.”³⁸ Kapitalismi on todellakin synnyttänyt omat haudankaivajansa.

Uusliberalistisen regiimin muotoutumisen aikaansaama luokka-antagonismin kärjistyminen on painottunut pääoman ja kapitalistisen luokan hyväksi, mistä esimerkkinä käyvät varallisuuden entistä polarisoituneempi jakautuminen pienen taloudellis-poliittisen eliitin hyväksi sekä ”yhteiskunnallisen palkan” alennukset ja palkkojen suhteellisesti pienentynyt osuus tuotannon arvonlisäyksestä. Velkapohjaisen kulutuksen edistäminen on toiminut työväenluokan hallinnoinnin ja moraalisen koulutuksen työkaluna, jolla työväenluokan riippuvaisuutta suhteessa pääoman hallintovaltaan on tiivistetty. Työväenluokan poliittinen hallinta on toteutettu yhteiskunnan mittavan taloudellisen uudelleen strukturoinnin välityksellä.

Toisaalta kriisi, vaikka onkin entisestään lisännyt pääoman ja palkkatyön välistä asymmetriaa, on myös luonut olosuhteet luokka-antagonismin poliittiselle tiivistymiselle. Kriisi on avannut uusia mahdollisuuksia vasemmistolaisille luokkakantaisille kamppailuille. Kysymys onkin siitä, kykeneekö vasemmisto artikuloimaan uusliberalismin kriisin kapitalismin kriisiksi sekä politisoimaan kriisin laukaiseman vihan – vai kanavoituuko viha luokkaa itseään vastaan, esimerkiksi populistisen äärioikeiston hyväksi. Tämä olisi kaksinkertainen tappio vasemmistolle. Jonkinlaisina positiivisina merkkeinä voidaan kuitenkin pitää yhdysvaltalaisten työläisten kollektiivista järjestäytymistä kotien pakkolunastuksia vastaan. Kyse on välttämättömyyden sanelemista valtauksista, joita ei motivoi niinkään eksodus ja eristäytyminen vaan suojelun tarjoaminen ja resurssien puolustaminen kapitalistisen pakkolunastuksen edessä. Myös Ranskan, Englannin ja Italian tehdasvaltaukset³⁹ sekä erityisesti Kiinassa levittäytyvä levottomuus ovat merkkejä kriisin poliittisesta potentiaalista ja militanssin vahvistumisesta.⁴⁰

Vaikka kriisissä on kyse uusliberalismin legitimaatiokriisistä, ei tämä mitenkään automaattisesti merkitse sitä, että uusliberalistisen kauden käytännöt hylätään yhdessä yössä. Parhaan rationaalisen argumentin ja yleisratkaisun sijaan vaihtoehto muotoillaan poliittisten voimasuhteiden kentällä. Talouden säätely ei itsessään ole sosialismia, eikä kriisi automaattisesti suuntaa heiluriliikettä takaisin kohti keynesiläistä menneisyyttä, kuten eräät vasemmistolaiset ovat toiveikkaasti povanneet. Paremminkin, elämme keynesiläisyyden ja uusliberalismin kaksoiskriisissä. Ja tähän on lisättävä vielä ilmastokriisi ja ekologisten resurssien hupenemisen kriisi.

Yhdysvalloista levinnyt talouskriisi osoittaa kuitenkin järkähtämättömästi todeksi sen, etteivät markkinat sovellu sosiaalisten ongelmien ratkaisupaikaksi. Perustarpeiden tyydytys (asuminen, ravinto, terveys, vanhuudenturva, liikkuminen, opiskelu jne.) on turvattava markkinoista riippumatta ei-tavaramuotoisten julkisten palveluiden avulla. Samalla näiden tarpeiden tyydytys on varmistettava varallisuuden tasosta riippumatta. Tämä edellyttää sosiaalietuuksien ja palkkatyön välisen kausaalisen riippuvuuden katkaisemista – workfare-perustaisen ajattelun kritiikkiä, pukeutuupa tämä ajattelu sitten oikeistolaiseen tai sosiaalidemokraattiseen kaapuun. Tätä ei tule nähdä niinkään ansiosidonnaisen työttömyysturvan kritiikkinä, vaan pikemminkin uudenlaisen elämäntyylin oikeudellisen ja materiaalisen pohjan muotoiluna, jossa oikeutta resursseihin ja perustarpeiden tyydytykseen eivät ohjaa lisäarvon kasaamisen ehdollistamat markkinat ja kapitalistisen palkkatyön normatiivinen perusta. Kysymys on myös uudenlaisen vasemmistolaisen paradigman hahmottelusta tilanteessa, jossa taloudellisen kriisin lisäksi myös kasautumisen ekologiset rajoitukset asettavat ehtonsa tulevaisuuden vasemmistolaisille yhteiskunnallisille vaihtoehdoille.

Viitteet

1 McNally, David. 2009. ”From Financial Crisis to World-Slump – Accumulation, Financialisation, and the Global Slowdown”, Historical Materialism 17 (2009).

2 Harvey, David. 2005. A Brief History of Neoliberalism. Oxford University Press: Oxford, New York. Teos on suomennettu nimellä Uusliberalismin lyhyt historia (Vastapaino 2008). Viittaan tässä alkuperäisteokseen.

3 Harvey 2005, 16, 31.

4 Kun maailmantalous kasvoi asukasta kohden jakautuvan bruttokansantuotteen mittareilla vuonna 1960 3.5 prosenttia ja vuonna 1970 2.4 prosenttia, alentuivat kasvuluvut vuonna 1980 1.4 prosenttiin ja 1990 1.1 prosenttiin. Vuonna 2000 kasvu oli alle prosentin luokkaa. (Ks. Harvey 2005, 154, kaavio 6.1). Kasvussa on luonnollisesti ollut eroja valtioiden ja talousalueiden välillä, mutta globaalilla tasolla bruttokansantuotteen supistuminen on ollut ilmeistä. Toisaalta bruttokansantuotteeseen on kuitenkin suhtauduttava kriittisesti kapitalistisen kasvun mittarina, sillä yritykset eivät luonnollisestikaan pyri sen kasvattamiseen sinänsä, vaan voittojensa maksimoimiseen kansantalouden tarpeista riippumatta.

5 McNally, David. 2009. ”From Financial Crisis to World-Slump – Accumulation, Financialisation, and the Global Slowdown”, Historical Materialism 17 (2009), 42-43, 45-55.

6 Harvey 2005, 22-23.

7 Kaitila, Joel: ”Fordismin kriisistä globaaliin talouskriisiin”, Megafoni 3/2009 http://www.megafoni.org/index.php/component/content/article/59-0309/120-fordismin-kriisistae-globaaliin-talouskriisiin

8 Lapavitsas, Costas. 2009a. ”Financialisation, or the Search of Profits in the Sphere of Circulation”, Research on Money and Finance – Discussion Paper 10, 17 http://www.soas.ac.uk/rmf/papers/file51263.pdf; Yhdysvaltojen reaalipalkkojen kehityksestä ks. Harvey 2005, 25, kaavio 1.6.

9 Funktionaalisen tulonjaon käsitteestä ks. esim. Mäenniemi, Otto. 2008. ”Joustojen vaikutus tulevaisuuden työelämään – Pysyykö ammattiliike aktiivisena toimijana”, SAK-Tutkimustietoa 2/2008, 44 http://www.sak.fi/suomi/ServiceServlet?type=attachment&source=SAKAttachments&id=652; funktionaalisesta tulonjaosta kehittyneissä maissa ks. Onaran, Özlem. 2006. Labor’s Share in Developing Countries in the Era of Globalization. Vienna University of Economics and Business Administration; Onaran, Özlem. 2009. ”From the Crisis of Distribution to the Distribution of the Costs of the Crisis – What Can We Learn from Previous Crisis about the Effects of the Financial Crisis on Labor Share?”. Political Economy Research Instistute. University of Massachusetts Amherst.” http://www.global-labour-university.org/fileadmin/GLU_conference_TISS_2009/Submitted_papers/OEzlem_Onaran.pdf; funktionaalisesta tulonjaosta Suomessa, ks. Savela, Olli. 2006. ”Työtulojen osuus tulokakusta pienentynyt”, Hyvinvointikatsaus 3/2006, http://www.stat.fi/tup/hyvinvointikatsaus/hyka_2006_03_savela.html

10 Platt, Tony. 2003. ”The State of Welfare – United States 2003″, Monthly Review Volume 55, nro 5/2003. http://www.monthlyreview.org/1003platt.htm

11 Emt.

12 Emt.

13 Varsinaisen työvoiman korvaaminen puoli-ilmaisella, ja yritysten kannalta ilmaisella työvoimalla on yleistyvä käytäntö myös Suomessa, jossa vuonna 2008 13 prosenttia työvoimasta, eli 320 000 työläistä teki työtä palkatta erilaisten työvoimapoliittisten järjestelyjen puitteissa. http://www.kansanuutiset.fi/uutiset/2037482.html Universaalien oikeuksien korostamisen sijaan Suomessa on viime vuosina korostunut oikeistolainen Workfare-tyyppinen mentaliteetti.

14 Ks. McNally. 2009, 45.

15 Lapavitsas, Costas. 2009a; Lapavitsas, Costas. 2009b: ”Financialized Capitalism – Crisis and Financial Expropriation”, Historical Materialism 17 (2009);

16 Lapavitsas. 2009a, 8, 14-15; McNally 2009, 56; Harvey 2005, 32.

17 Lapavitsas 2009a, 8, 16; Lapavitsas 2009b, 127-128, 134, 143-144; dos Santos, Paolo: 2009a. ”At the Heart of the Matter – Household Debt in Contemporary Banking and the International Crisis”, Research on Money and Finance – Discussion Paper 11, 7. http://www.soas.ac.uk/rmf/papers/file51264.pdf.

18 Konings, Martijn & Panitch, Leo. 2009. ”Myths of Neoliberal Deregulation”, New Left Review, nro. 57, May-June 2009, 73.

19 Lapavitsas 2009a, 19; dos Santos, Paolo. 2009b ”On the Content of Banking in Contemporary Capitalism”, Historical Materialism 17.

20 Lapavitsas 2009a, 8; Lapavitsas 2009b, 115.

21 Konings & Panitch. 2009, 72; McNally 2009, 72.

22 Ks. esim. Midnight Notes Collective and Friends. 2009. ”Promissory Notes – From Crisis to Commons”. 3 http://www.midnightnotes.org/Promissory%20Notes.pdf

23 Lapavitsas. 2009a, 4-6, 9, 12.

24 Konings & Panitch. 2009, 76.

25 Mt. 75.

26 Ks. Wikipedia artikkeli ”Suprime Mortgage Crisis” http://en.wikipedia.org/wiki/Subprime_mortgage_crisis

27 Reuters: http://www.reuters.com/article/companyNewsAndPR/idUSNYS00752420091112

28 Torvalds, Nils. 2009. ”Yhteiskunnallisia ratkaisuja, sääntelyn purkua ja markkinayllätyksiä”. Teoksessa Torvalds (toim.) Onnenpyörä vai venäläinen ruletti – Finanssikriisi 2008-2009. Tausta, kulku ja seuraukset. 20.

29 Ks. Lordon, Frédéric. 2007. ”Maailma rahoitusmarkkinoiden panttivankina”. Le Monde Diplomatique IV/2007. http://www.maailmantalous.net/?q=fi/node/260

30 Ks. Lapavitsas 2009b, 120-1241.

31 Lindström, Kim. 2009. ”Rahoituskriisi ja pankkien kaatuminen.” Teoksessa Torvalds (toim.) Onnenpyörä vai venäläinen ruletti – Finanssikriisi 2008-2009. Tausta, kulku ja seuraukset. 58-66; Torvarlds, Nils (toim.). 2009. Onnenpyörä vai venäläinen ruletti – Finanssikriisi 2008-2009. Tausta, kulku ja seuraukset. 110-113.

32 Lapavitsas 2009a, 19.

33 Ks. Torvalds 2009, 23-25 (Yhdysvaltojen kotitalouksien velan kasvua kuvaavat tilastot)

34 Wikipedia artikkeli ”Suprime Mortgage Crisis”. http://en.wikipedia.org/wiki/Subprime_mortgage_crisis

35 McNally 2009.

36 Ks. Vähämäen kirjoitus ”Kriisiä vai työtä” blogissa Itsen alistus (lokakuu 2009). http://itsenalistus.wordpress.com/2009/10/09/kriisia-vai-tyota/

37 ”Les Abécédairiens de la Crise: Crack-Capitalism”. Multitudes 37/38 automne 2009 http://multitudes.samizdat.net/Abecedaire-Deboule. Ajatuskulku on tietenkin varastettu John Hollowaylta. Ks. Holloway. 2006. ”We are the Crisis of Abtstract Labor”. http://www.periferike.org/periferike_06/archivio.php?lingua=eng&pagina=archivio&Id=25

38 dos Santos 2009a 4.

39 Termonen, Markus. 2009. ”Talouskriisi ja tehdasvaltaukset”. Megafoni 3/2009. http://www.megafoni.org/index.php/julkaisut/2/78-kiina-kriisissae-syy-paniikkiin

40 Congchao.org. 2009. ”Kiina kriisissä – Syy paniikkiin?”. Megafoni 2/2009. http://www.megafoni.org/index.php/component/content/article/59-0309/109-talouskriisi-ja-tehdasvaltaukset