Luokkakompositio ja opiskelijan nelosrooli
Joel Kaitila & Jukka Peltokoski
Hardt ja Negri ovat ehdottaneet vastarinnan subjektin nimeämistä moneudeksi. Tällä he pyrkivät viittaamaan kaikkiin, jotka ovat pääoman riiston kohteena immateriaalisen tuotannon vaiheessa. Kyse on proletaarisesta luokkakäsitteestä, jonka tarkoituksena korvata työväenluokka massoihin ja kansalliseen kokonaisuuteen viittaavana käsitteenä. Emme halua ”palata” aikaan ennen keskusteluja moneudesta, mutta problematisoimme keskustelun eräitä puolia ja tuomme siihen uusia aineksia.
Ennen kaikkea haastamme keskustelua vastaamaan täsmällisemmin sen joihinkin väittämiin. Ensimmäinen kritiikkimme aihe voisi olla jo tämä: luokka ei teoreettisessa merkityksessään (ainakaan marxilaisessa teoriaperinteessä) ole koskaan viitannut yksinomaan kansallisiin projekteihin. Sen rajaaminen tällaisiin on ollut käytännön politikointia, ei teoreettinen välttämättömyys.
Moneus käsite, jossa erottelu luokkaan-itsessään ja luokkaan-itselleen menettää merkityksensä. Teoria pyrkii määrittelemään luokkavastarinnan välittömäksi tavalla, joka ylittää sinänsä jo perinteiseenkin luokkakäsitteeseen sisältyneen ajatuksen siitä, että luokka tekee vastarintaa aina jo vähintään piilevällä tasolla. Moninaisuuden teoria sisältää väitteen riistosuhteiden muuttumisesta singulaarisiksi ja yhteismitattomiksi. Tätä vastaan pyrimme osoittamaan, että myös objektiivisista olosuhteista tehtävä analyysi on hyödyllistä, ja yhteisten olosuhteiden artikuloinnilla ja tiedostamisella on yhä tehtävänsä.
Pidämme ongelmana, että pääoma hahmottuu moneuden teoriassa abstraktina ja ”konemaisena” haltuunoton järjestelmänä, jonka kytkös konkreettisiin taloudellis-poliittisiin eliitteihin jää usein lähes sivuhuomautukseksi. Ikään kuin pääoma ei tarkoittaisi joillekin harvoille kasautuvia rikkauksia, rahaa eli ”sitä samaa paskaa”, kuten Negri vielä varhaisemmassa tuotannossaan kyynisesti korosti. Teoria uhkaa jäädä voimattomaksi suhteessa taloudellisiin kategorioihin ja yltää vain kulttuurikritiikin ja kulttuurista itseilmaisua koskevien kysymysten tasolle.
Tällainen linja lähentelee äärimmillään subjektivismia, jonka lähtökohtana vastarinnalle ovat vain kielelliset määritelmät yhteisestä, kieli ”yhteisenä paikkana” ja yhteisten paikkojen performatiivinen luominen. Subjektiivisena voimana moneus rakentuu autonomista elämänmuotoa rakentavina kokeiluina, jotka eivät asettele ihmisiä vastakkain, eivätkä esitä kysymyksiä joidenkin yhteiskuntaryhmien hallitsemien resurssien haltuunotosta. Sen sijaan tähtäimessä on uuden yhteiskunnallisen tilan avaaminen sellaisenaan, uusien sydänten ja mielten luominen, kuten Hardt ja Negri kommentoivat uusien, ”absoluuttisen demokraattisten” kamppailujen avautumista 1960-luvulta lähtien.
Ehdotamme pohdittavaksi ajatusta, että annetut olosuhteet ylittävää subjektiivisuutta kehittyy siellä, missä ihmiset kamppailevat omassa arjessaan, ja siis käytännöllisesti, kapitalistista riistoa ja repressiota vastaan. Tässä institutionaaliset pakotteet sekä kokemukset materiaalisesta niukkuudesta ovat edelleen osa kokonaiskuvaa. Mitenkään palaamatta ”ekonomismiin” tai ”objektivismiin” haluamme siis tähdentää ”objektiviteetteja” niinä todellisina olosuhteina, joiden puitteissa työväenluokan arki rakentuu. Samalla tähdennämme näiden olosuhteiden roolia mahdollisuutena artikuloida subjektiivisuutta kollektiivisena joukkovoimana, joka esittää materiaalisten intressien kysymyksiä. Toisin sanoen institutionaaliset määreet voivat nähdäksemme yhä edelleen toimia vastarinnan ”yhteisinä paikkoina”. Avaamme keskustelua luokkakomposition käsitteestä yrityksenä liikkua subjektiivisuutta ja objektiivisuutta koskevan vastakkainasettelun yli.
Keskeisen osan artikkelistamme muodostaa kokeilu, jossa analysoimme yliopisto-opiskelijan asemaa esimerkkinä luokkakomposition mahdollisuuksista. Meneillään olevalle yliopistoliikkeelle analyysi tarjoaa mietittävää komposition näkökulmasta riippumatta. Laiskoja lukijoita, kuten filosofian opiskelijoita, kehotammekin hyppäämään reippaasti seuraavat luvut yli suoraan opiskelijan asemaa käsittelevään tarkasteluun sekä johtopäätöksiin. Tämä artikkeli ei ole nopealukuinen tai mediaseksikäs. Se rullaa kuin itäsaksalainen traktori kivipellossa. Siihen on suhtauduttava alustavana yrityksenä jäsentää asioita uudella tavalla, joka kykenisi ottamaan huomioon sekä joukkovoiman kehittymisen objektiiviset että subjektiiviset ulottuvuudet. Kyse on työpaperista, joka asettaa haasteita.
Luokkakompositio
Marxilainen yhteiskunta-analyysi korostaa (palkka)työn ja pääoman välistä antagonistista suhdetta kapitalistista yhteiskuntaa ja sen kehitystä rakenteistavana keskiönä. Koska konkreettisten luokka-antagonismien koordinaatit ovat hienojakoistuneet ja purkautuneet perinteisistä asetelmistaan, myös luokkapuhe näyttäytyy tänä päivänä välttämättä abstraktina. Jotta sitä voidaan konkretisoida, on liikuttava palkkatyön ja pääoman ristiriitaa sellaisenaan ideologisoivista analyyseista kohti niitä yhteiskunnallisia antagonismeja, joissa luokkaristiriitaisuudet ilmenevät konkreettisesti. Koko luokka-antagonismia ei ole olemassa muutoin kuin palkkatyön ja pääoman suhteen tämänhetkistä muotoa ilmaisevissa kamppailuissa.
Luokkakomposition tai luokkakokoonpanon käsite näyttää eräältä varsin varteenotettavalta mahdollisuudelta konkretisoida luokkien välisiä ristiriitoja. Käsitteistö syntyi alunperin italialaisen operaismon piirissä yrityksenä tarkastella luokkien kokoonpanon muutoksia suhteessa työväenluokan poliittiseen käyttäytymiseen. Sosiologisen ja luokittelevan analyysin sijaan käsitteistö painottaa luokkataistelun ja antagonismien keskeisyyttä.
Kun luokkataistelun ja vastakkainasettelujen sanotaan liudentuneen, luokkakomposition teoria kysyy, millaiset yhteiskunnalliset käytännöt ilmentävät – kaikessa ristiriitaisessa moninaisuudessaankin – luokkasuhdetta ja -kamppailua. Jos luokka käsitetään esimerkiksi Richard Gunnia seuraten yhteiskunnallisena kamppailusuhteena palkkatyön ja pääoman välillä, tulee ensinnäkin huomata, että pääomasuhde on monien suhteellisen itsenäisten luokkien fraktioiden, tuotannon haarojen ja yksilöiden ”pääomasuhteiden” totaliteetti tai kokonaisyhteys.
Luokkasuhteen totaliteetti ei redusoi yhteiskunnallisten suhteiden moninaisuutta ”palkkatyöläisen” ja ”kapitalistien” rooleihin, vaan päinvastoin painottaa pääomasuhteen dynamiikkaa heterogeenisten suhteiden kokonaisuutena. Palkkatyön ja pääoman välisen suhteen konkretia on, Marxia seuraten, yhteenveto niistä monista toisistaan eroavista tekijöistä, jotka määrittävät työläisten konkreettisia suhteita sekä pääomaan että ennen kaikkea toisiinsa. Sellaisena luokka on myös käsitteellistettävä.
Siis ollakseen käypä konkreettiseen luokka-analyysiin, luokan käsitteen on tavoitettava sekä luokkakokoonpanon kompleksisuus että tämän kompleksisuuden yhteys palkkatyön ja pääoman perusvastakkainasettelun kehitykseen. Luokkakomposition teoria ei siten palauta ”viimekätistä” määräävyyttä luokkien dynamiikassa sen enempää työväenluokan suorittamiin poliittisiin ihmeisiin kuin pääoman logiikkaankaan. Sen kohteena on nimenomaan ristiriitainen suhde näiden välillä.
Klassisessa muotoilussaan luokkakomposition käsitteistö pyrki kääntämään nurin Marxin poliittisen taloustieteen kritiikin sisältämät pääoman kokoonpanoa ja kasautumisprosessia jäsentävät kategoriat. Se pyrki tarkastelemaan kapitalismin kehitystä pääoman kasautumisen prosessien kääntöpuolelta, siis myös luokkasuhteen dynamiikkana. Vaikka luokkakomposition analyysin elementit eivät nykyään voi olla täysin samat kuin 1960-luvulla, operaistien perustava ajatus on edelleen ajankohtainen. Kapitalismin ristiriitainen kehitys on luokkakamppailun ristiriitojen kehitystä.
Teorian on yhtäältä artikuloitava minllaisia materiaalisia kontrolli- ja repressiomekanismeja esimerkiksi kapitalistinen yhteiskunta alajärjestelmineen (esim. tuotantoprosessit) sisältää ja toisaalta hahmoteltava, miten työväenluokka voi hyödyntää näitä objektiivisia rakenteita kamppailuissaan.
Marta Malo de Molina on kiteyttänyt luokkakokoonpanon käsitteen seuraavasti:
1) Ajatus, että on maanalainen ja hiljainen konflikti, joka jatkuu päivittäin työläisten toimesta kapitalistista työn organisaatiota vastaan; 2) käsitys, että yritysten hierarkkinen organisaatio on itse asiassa vain vastausta työläisten taisteluihin; 3) intuitio, että kaikki taistelusyklit jättävät jälkeensä poliittisia saostumia, jotka kristallisoituvat työvoiman subjektiivisessa rakenteessa (tarpeina, käyttäytymisinä ja antagonistisina käytäntöinä) ja joihin sisältyy tietty määrä lujuutta ja peruuttamattomuutta.
Molinan määritelmä on sinänsä mielenkiintoinen ja tärkeä. Se korostaa työväen historiallista muistia sekä aktiivista, joskin usein vain piilevälle tasolle jäävää luokkakamppailua. Sellaisenaan se uhkaa kuitenkin palauttaa keskustelun subjektivistiseen maisemaan. Luokkakompositio määrittyy siinä ennen kaikkea subjektiivisuutta koskevaksi erittelyksi, jossa pääoman organisaatiota tarkastellaan vain reaktiivisesta näkökulmasta. Pääoman reaktiivisuutta mitenkään kieltämättä näemme tärkeäksi tarkastella sitä myös subjektiivisuudelle annettuna olosuhteena. Tähän tarvitaan kokoonpanon käsitteen jakamista kahteen.
Luokkakokoonpano voidaan eriyttää luokan tekniseen ja poliittiseen kokoonpanoon. Luokan teknistä kokoonpanoa voidaan tällöin luonnehtia kokoelmaksi kulloisenkin tuotantoprosessin ”objektiivisia” määreitä. Näillä tarkoitetaan esimerkiksi yleisen palkkatyöläisaseman eriytymistä työmarkkinoilla luokan eri ryhmittymiksi, joiden intressit eivät luonnollisestikaan ole täysin yhtenäisiä. Sama eriytyminen koskee erilaisten tuotannon sektorien ja erilaisten konkreettisten töiden tekijöiden intressejä.
Välittömän tuotantoprosessin (”työnteon”) tasolla voidaan puhua niistä mekanismeista, joilla pääoma asettaa työläiset suhteeseen toistensa kanssa. Tällä tasolla luokan teknisen komposition analyysi tutkii niitä suhteita ja käyttäytymistä ohjaavia määreitä, joita pääoma ”uurtaa” käyttämäänsä työvoimaan työn organisaatiomuotoon liittyvien seikkojen, kuten työnjaon ja hierarkioiden, palkkausjärjestelmien, tuotantovälineiden ja teknologioiden välityksellä. Keskeisenä ajatuksena työväenluokan teknisen kokoonpanon analyysissa on, että pääoman kokoonpanon muutokset ovat kiinteästi kytköksissä työväenluokan kokoonpanoon.
Vaikka operaistien analyysit Italian luokkakompositiosta painottuivat luokan kokoonpanoon välittömän tuotantoprosessin tasolla, etenkin luokka- ja tuotantorakenteen muutoksia korostavissa analyyseissa luokan teknisen kokoonpanon hahmottaminen kokonaisyhteiskunnallisella (tai vähintään alueellisella) tasolla nähtiin tärkeäksi jo 1970-luvun kamppailusyklin aikana. Nykyään kun tuotantoa jäsentävät luokkaristiriidat eivät ole paikannettavissa ”tehtaisiin” edes siinä määrin kuin tuolloin, korostuu yhteiskuntakokonaisuuden tai ”läpikapitalisoituneen” yhteiskunnan analyysi entisestään. Tässä voidaan myös huomauttaa, että vaikka puheet kansallisvaltioiden poismenosta ovat olleet liioiteltuja, on selvää että työvoiman liikkuvuudella ja kansainvälisyydellä on entistä keskeisempi rooli työväenluokan teknisen kokoonpanon määrittymisessä.
Historiallisesti näkökulman lavennus kokonaisyhteiskunnalliselle tasolle tarkoitti operaistien yritystä luovia ulos tehtaista, siis ulos välittömän tuotantoprosessin tasolla tapahtuvien kamppailujen korostamisesta kohti luokkaristiriitojen toteutumisen ”yhteiskunnallista” tasoa.
Erityisesti feministiset teemat, kuten sukupuolittuneen repression, porvarillisen ydinperhemuodon ja maksamattoman (uusintamis)työn tarkastelut tulivat keskeisiksi. Ja kun naiset lähtivät yhä enenevissä määrin työelämään, oli tällä merkittävä vaikutus paitsi yhteiskunnallisen tuotantoprosessin kokonaisrakenteeseen (tuotanto ja uusintaminen) myös työväenluokan kokoonpanoon. Kun työväenluokan kokoonpano naisistui, tuli mahdolliseksi puhua työn ja tuotannon rakenteellisesta feminisoitumisesta. Jne.
Tänään kohtaamme tilanteen, jossa monia aiemmin yksinomaan pääomasuhteen uusintamisen sfäärin ilmiöitä, kuten hoivatyötä ja sosiaalipalveluita (eräänlaista ei-rahallista tuloa työväelle), vedetään yhä elimellisemmin tavaratuotannon piiriin. Toisin sanoen näiden usein naisvaltaisten töiden luonne (hoivatyö siirtyy kasautumisen välittömään yhteyteen ja pois ”yksityisen piiristä”) ja niitä tekevien luokan ryhmittymien suhde pääomaan ja muihin luokan osiin muuttuu (palkka hoivatyöstä ei käy entisessä määrin perhemuodon välityksen kautta), mikä osaltaan muuttaa koko luokkasuhteen kokoonpanoa ja sen sisältämien yksittäisten antagonismien sisältöjä.
Työväenluokan poliittisella kokoonpanolla viitataan puolestaan luokan yhteiskunnallisen toiminnan ryhmittelyihin. Sillä viitataan kamppailuihin, joissa työväki pyrkii käyttämään objektiivisia olosuhteita resurssina ja kääntämään luokkaan uurrettuja organisaatiomuotoja pääomaa vastaan. Keskeisenä ehtona luokan poliittisen komposition voimistamiselle (recomposition) on pidetty sitä, että vaikka pääoma hankkii työvoiman markkinoilta toisistaan erotettuina ja keskenään kilpailevina yksilöinä, tuotantoprosessien tasolla pääoma ja kapitalistit joutuvat väistämättä kohtaamaan työläisten yhteistoiminnan arvonlisäyksen ehtona.
Huolimatta kaikista mahdollisista työläisten intressejä pirstovista tekijöistä kapitalismin ristiriidat johtuvat ratkaisevasti siitä, että työläiset tunnistavat toisensa komennettuina ja riistettyinä työläisinä, joiden toiminta tuottaa arvonlisäystä. Kapitalistisen kasautumisen tarvitsema yhteistyön rakenne tarjoaa siis aina mahdollisuuksia organisoitumiselle luokan etujen puolesta.
Luokan poliittisen komposition analyysin tehtävänä on tunnistaa kamppailun mahdollisuuksia ja erillisten kamppailujen välisiä suhteita. Toiseksi analyysin tehtävänä on eritellä kamppailujen mahdollisuuksia suhteessa niihin kytkeytyviin subjektiivisiina haluihin ja tarpeisiin sekä voimistaa luokan spontaanien organisoitumien toimintaa. Kolmanneksi kamppailut on saatava kommunikoimaan keskenään ja on pyrittävä hahmottamaan niiden poliittinen relevanssi. Neljänneksi on hahmotettava, minkälaisia resursseja kamppailevat toimijat voivat paitsi ottaa haltuunsa myös jakaa keskenään.
Kun luokkakomposition analyysia tarkastellaan kokonaisuudessaan, sen tehtäväksi muotoutuu kamppailuihin kytkeytyvien strategisten linjausten hahmottaminen tarkastelemalla luokan teknisen ja poliittisen komposition välisiä suhteita ja ristiriitoja. Luokkakomposition analyysi toimii näin yhtäältä teoriana työväen ja pääoman välisen kamppailun historiasta ja nykyisyydestä, ja toisaalta sen tehtävänä on pyrkiä ennakoimaan kamppailujen tulevia muotoja. Se on kytköksissä niin luokan kokoonpanoa määrittäviin mykkiin pakkoihin kuin niitä vastaan asettuvaan subjektiivisuuteenkin.
Myös sosiologisella metodilla on luokkakomposition analyysissa esimerkiksi Raniero Panzieria seuraten käyttöarvoa. Arvo on sosiologian mahdollisuudessa antaa empiiristä tietoa työväen omaa asemaansa koskevista käsityksistä sekä toiminnallisista valmiuksista. Panzierille tutkimus on poliittisissa organisaatioissa toimivien väline, jolla voidaan tukea organisaation päätöksentekoa, mutta ajatus on varmasti vietävissä myös autonomista itseorganisaatiota painottaviin suuntiin. Panzieri painottaa eroa pääomaa koskevan tiedon ja työväenluokan subjektiivisuutta koskevan tiedon välillä. Juuri jälkimmäinen on ratkaisevaa suunniteltaessa konkreettisia kamppailuja oli tiedon kantajana sitten poliittinen organisaatio tai yksilötyöläinen.
Työläistutkimuksesta tulee meille pysyvä poliittinen metodi erityisesti siksi, että meidän on kieltäydyttävä johdattamasta työväenluokan analyysia pääoman analyysista. (…) Tutkimuksen metodi mahdollistaa luopumisen työväenliikkeen uskonnon kaltaisesta tulkinnasta ja takaa työväenluokan saavuttaman tietoisuusasteen tieteellisen havainnoinnin ja sen kehittämisen yhä korkeammalle tasolle. Tämän vuoksi sosiologisen havainnoinnin momentin ja poliittisen toiminnan välillä vallitsee jatkuvuus. Sosiologien tutkimus on eräänlainen välittävä tekijä. Ilman sitä on jatkuvasti läsnä vaara palaamisesta joko liian pessimistiseen tai liian optimistiseen, todellisuudesta irrallaan olevaan, näkemykseen työväenluokan tietoisuuden ja antagonismin tasosta.
Panzieri korostaa aivan erityisesti tutkimusta, jota tehdään käynnissä olevista konflikteista. Tätä hän nimittää ”kuumaksi tutkimukseksi”. Sen keskiöön nousee kaksi kysymystä: 1) Miten normaalitilannetta luonnehtineet arvot muuttuvat siten, että järjestelmää ylläpitänyt toiminta muuttuu antagonistiseksi tietoisuudeksi vaihtoehtoisen asiaintilan mahdollisuudesta, 2) Miten työläissolidaarisuus kehittyy antagonistiseksi käsitykseksi siitä, että työläiset edustavat ”tasa-arvon yhteiskuntaa epätasa-arvon yhteiskuntaa vastaan”? Panzierin mukaan työväenluokka ei koskaan toimi kapitalismin tasapainoisena elementtinä, mutta kysymystä siitä, miten sen edustama epätasapaino ja konfliktuaalisuus muuttuvat käytännön antagonismeiksi, voidaan lähestyä kuuman tutkimuksen keinoin.
Nelikentän vallankumouksellinen käyttö
Yllä käytyä keskustelua ei ole tarkoitus soveltaa tässä kokonaisuudessaan, saati seurata täsmällisesti. Haluamme kuitenkin tehdä kokeilun, jossa hahmottelemme yliopisto-opiskelijan luokka-aseman teknistä kokoonpanoa. Subjektiivisesta kokoonpanosta on uskoaksemme jo olemassa viitteitä esimerkiksi meneillään olevan yliopistoliikehdinnän omissa selonteoissa. Sen sijaan opiskelijan asemaan liittyvistä objektiivisista määreistä emme ole nähneet materiaalia. Analyysin aloittaminen on tärkeää, sillä opiskelijaliike ei ole suostunut keskustelemaan esimerkiksi toimeentuloonsa liittyvistä kysymyksistä opintososiaalisina erityiskysymyksinä.
Toisaalta on huomionarvoista, ettei ajatus opiskelijoista tuottajina ole mitenkään uusi, vaan pikemminkin jo 1960-70 -lukujen peruja. Siitä on myös tuotettu teoreettisia analyyseja etenkin italialaisen autonomimarxilaisen tradition ja siihen kytköksissä olevien ryhmien toimesta. On kuitenkin eri asia todeta, että opiskelijat ovat tuottajia kuin pyrkiä hahmottamaan täsmällisemmin sitä, mitä erilaisia ulottuvuuksia opiskelijoiden tuotantosuhteeseen (yliopistoinstituution määrittämänä) sisältyy ja miten näitä voisi politisoida.
Julkilausumattomana lähtökohtana erittelyllemme on jo tekemämme analyysi yliopistojen tuotannollisesta asemasta tietokapitalismissa. Kyseinen analyysi avasi yleistä keskustelua yliopistolaisten, erityisesti opetus- ja tutkimushenkilökunnan, teknisestä kokoonpanosta sekä kokonaisyhteiskunnallisella että välittömän tuotantoprosessin tasolla. Tarkastelimme sekä tietotyöläisten luokka-asemaa että heihin kohdistuvia uusia mittaus- ja kontrollijärjestelmiä. Osoitimme, että yliopistotyö on siirtymässä yhä elimellisemmin tavaratuotannon alueelle, siis samoin kuin jo viittaamamme hoivatyö ja sosiaalipalvelut.
Kohdistamme nyt analyysimme opiskelijan rooliin taloudellista arvoa tuottavana toimijana. Puhtaimmillaan teknisen kokoonpanon analyysi tarkoittaisi ehkä tarkastelua siitä, miten yliopistojärjestelmä organisoi opiskelijoita erilaisiksi ryhmittymiksi ja määrittää heidän välisiä suhteitaan. Kokonaisyhteiskunnallisella tasolla analyysi voisi tarkastella yliopistokamppailun teknisiä ja poliittisia yhtymäkohtia muihin kamppailuihin ja luoda niiden välille yhteistä rintamaa (siis kompositiota). Tässä haluamme kuitenkin keskittyä siihen, miten opiskelijan kyky tuottaa arvoa määrittyy yhden instituution pakottamissa puitteissa.
Fokus on siis välittömän tuotantoprosessin tasolla, joskin yhtä välittömästi haluamme jakaa tämän tason kahteen ulottuvuuteen. Näistä toinen – hieman paradoksaalisesti – korostaa ennemminkin välillisyyttä kuin välittömyyttä. Tämä kimurantilta kuulostava seikka voidaan esittää hyvin yksinkertaisesti nelikenttänä.
Opiskelijan luokkakomposition teknistä ulottuvuutta voidaan eritellä ristiintaulukoimalla yliopisto-opiskelijan tuotannollinen tehtävä kahden ulottuvuuden välityksellä. Ensimmäisessä on kyse opiskelijan toimintaympäristöstä. Se jakautuu institutionaaliseen sekä yhteiskunnalliseen tasoon. Toisella viittaamme pääoman kasautumiseen, jota voidaan jaotella sen mukaan tapahtuuko kasautuminen välittömästi vai viiveellä. Näillä eväillä rakennettu nelikenttä paljastaa tehokkaasti opiskelijan tuotannollisen aseman tekniseen määräytymiseen liittyvät ulottuvuudet.
|
Yliopisto / Institutionaalinen taso
|
Yliopiston toimintaympäristö / Yhteiskunnallinen taso
|
|
|
A: Tietotyövoima
|
B: Kulttuurinen rikkaus
|
Inhimillinen pääoma / Kasautumisen potentiaali
|
|
C: Opintopisteet ja tutkinnot
|
D: Osaava halpatyövoiman reservi
|
Taloudellinen pääoma / Kasautumisen aktuaalisuus
|
Nelikentässämme lokerolla A on sikäli muita painokkaampi asema, että juuri siihen kulminoituu yliopiston yhteiskunnallinen tehtävä suhteessa opiskelija-ainekseen. Yliopisto tuottaa tietotyövoimaa ja määrittää opiskelijat objektiivisesti osaksi tietotyöläisten joukkoa. On kuitenkin huomattava, että vaikka tietotyövoiman tuottaminen paikantuu yliopistoon ja siis institutionaalisiin puitteisiin, on sen tuottaminen, käyttäminen ja poliittinen painoarvo yhteiskunnallista institutionaalisia puitteita laajamittaisemmin. Toisin sanoen nelikenttämme kokonaisuus jäsentää tietotyövoiman tuotannollista asemaa koko yhteiskunnassa, erityisesti korkeakoulukaupungeissa. Nelikentän lokero A, tietotyövoiman koulutus, on yksi osa yliopistojen tuotantoprosessia.
Käytämme tässä sanaa työvoima sen täydessä marxilaisessa merkityksessä. Kyse on työn potentiasta. Yliopisto on instituutio, jonka välityksellä yhteiskunta sijoittaa opiskelijoihin ja luo heihin odotuksia tulevaisuuden tuottavuudesta. Yliopisto ottaa sisälleen määrätyn määrän opiskelijoita, eriyttää heistä erilaisten mekanismien välityksellä eri tavoin kvalifioituneita osaajia sekä kasvattaa ja koulii ylipäätään heidän kykyjään toimia työvoimana markkinoilla. Eräs yliopistouudistuksen keskeisistä taustatekijöistä liittyy siihen, että yliopiston tuottaman työvoiman ja työmarkkinoiden tarpeiden välille on muodostunut eräänlainen kaksoiskatkos.
1) Yhtäältä yliopistoja on uudistettava siksi, että niiden tuottama työvoima ei vastaa nykyisten työmarkkinoiden tarvetta. Hieman karkeasti ilmaistuna yliopistojen tehtävänä oli pitkään tuottaa työvoimaa sellaisin kvalifikaatioin, että kyettiin vastaamaan suunnittelevan tai ajattelevan työvoiman kysyntään esimerkiksi johto- ja virkamiestehtävissä. Kuitenkin se työnjaon ”fordistinen” muoto, jossa korkeakoulutetun työvoiman ilmeisenä vastinparina esiintyi ”manuaalinen” tai suorittava työ on purkautunut. Tilanne on pakottanut myös yliopistot ja koulutuspolitiikasta vastaavat tahot arvioimaan uudelleen sitä, minkälaisin kvalifikaatioin varustettua työvoimaa yliopistojen tulee tuottaa vastatakseen työmarkkinoiden muuttuneisiin tarpeisiin. Tuottamalla entistä hienojakoisempia erittelyitä kouluttamansa työvoiman sisään kahtiajako manuaalisen ja intellektuaalisen työvoiman välillä ei enää muotoudu entisellä tavalla jakona, joka vastaa karkeasti ilmaistuna korkeakoulutettuihin ja kouluttamattomiin.
2) Toisaalta yliopistojen ja työmarkkinoiden välinen suhde on uudessa tilanteessa muotoiltava uudelleen. Työnjaon fordistisen muodon purkautuminen on tarkoittanut työvoiman liikkuvuuden ja työmarkkinasuhdanteiden yleisen muutosvauhdin kasvamista. Korkeakoulujen näkökulmasta tämä kehitys näyttäytyy muutospaineina yliopistojen ja työmarkkinoiden välisessä suhteessa. Hyvin usein puheet yliopistojen avautumisesta ”kohti yhteiskuntaa” tarkoittavat sitä, että muuttuneen yliopistojen tulee päästää työmarkkinat ja niiden suhdannevaihtelut yhä elimellisemmin oman tuotantoprosessinsa sisään. Yliopistojen on toisin sanoen kyettävä paitsi kvalifioimaan työvoimaa uudella tavalla myös reagoimaan nopeammin ja kitkattomammin työmarkkinoiden suhdannevaihteluihin. Käytännössä tämä tarkoittaa yhtäältä entistä aktiivisempaa yhteistoimintaa yliopiston toimintaympäristön elinkeinoelämän kanssa, sen tarpeiden huomioimisesta koulutettavan työvoiman suhteen ja yhteistoiminnasta elinkeinoelämän kanssa itse koulutustoiminnan järjestämisessä. Toisaalta kyse on sisäänottomäärien ja valmistuneiden määrällä pelaamisesta, pakosta ennakoida työmarkkinakehitystä.
Tavallaan myös opiskelijat sijoittavat itseensä parantaakseen työmarkkina-asemiaan. Sijoitus tarkoittaa kuitenkin lähinnä ”uhrautumista” niukan elintason varaan, ei suoraa rahallista panostusta – ei ainakaan vielä nykyään. Silti omaehtoisesta valinnasta ei uhrauksessakaan ole kyse. Koulutetusta työvoimasta kilpailevat työmarkkinat pakottavat kouluttautumaan. Koulutusputkesta kieltäytyminen tarkoittaa suurta riskiä ja osin siihen suorastaan määrätään valtion toimesta. Toisaalta korkeakaan koulutus ei nykytilanteessa takaa sijoituksen realisoitumista hyvänä palkkana, itsellisenä työnä tai työnä lainkaan. Yliopistot – korkeakoulujärjestelmän kokonaisuudesta puhumattakaan – tuottavat entistä enemmän suoritusluontoisiin ammatteihin valmistuvaa tietotyövoimaa sekä työttömien reserviä.
Tarkastelkaamme kentän välityksiä kentältä A käsin.
A –> B Oppilaitokset, erityisesti yliopistot, kasaavat paikkakunnalle kulttuurisesti moniarvoista ja kyvykästä väestöä. Opiskelijat tuovat paikkakunnilleen elämäntyylien kirjoa. He ovat usein juuri se porukka, joka sisältää ahkerimmat kulttuuritoimijat erilaisista ”tapahtumajärkkäreistä” uusien trendien levittäjiin ja kehittäjiin. Opiskelijat ovat usein myös paikkakuntiensa tärkeimpiä kulttuurin kuluttajia – baarikulttuuri mukaan lukien. Toisin sanoen opiskelijamassat kohottavat merkittävällä tavalla sitä ”boheemia homoindeksiä”, joka Richard Floridan mukaan korreloi kaupungin vaurastumiseen. Samalla kun opiskelijat ovat kaupunkielämästä ja sen kehittämisestä kiinnostunutta väestöä, he kohottavat jo pelkällä olemassaolollaan kaupungin kiinnostavuutta erilaisten nuoren työvoiman sekä immateriaalialojen yritysten näkökulmasta. Ilman opiskelijoitaan moni kaupunki olisi paljon elottomampi ja taloudellisesti kehittymättömämpi. Kulttuurinen rikkaus ei tietysti vielä sinänsä ole taloudellista arvoa – seikka, joka joissain uutta työtä koskevissa keskusteluissa on päässyt hämärtymään. Se on sitä vasta tuotteistamisen kautta.
A –> C Yliopistojen ja niiden yksiköiden rahoitus on kytköksissä, yksinkertaistaen, niiden tuottavuuteen jota mitataan yliopistosta riippuen esimerkiksi tutkinnoilla tai suoraan opintopisteillä. Niille voidaan siten määrittää arvo. Tietotyövoiman tuottaminen valjastaa erikoislaatuisella tavalla opiskelijoiden autonomian ja aloitekyvyn osaksi oppiaineiden, yksiköiden, tiedekuntien ja yliopistojen tulosvastuun kantamista, ja tekee siis opiskelijoista yliopistojen pääoman tuottajia epäsuorassa mielessä. Mitä vähemmän resursseja opiskelijoiden kouluttamiseen täytyy panostaa ilman, että panostusten karsiminen heikentää työvoimatavaroiden yleistä laatua, ammatillista kompetenssia ja eriytyneisyyttä, sitä panos/tuotos-kannattavampaa kouluttaminen on yliopistoyrityksen kannalta.
A –> D Opiskelijat ovat entistä useammin työntekijöitä jo opiskeluaikanaan – seikka, jota tullaan ajatelleeksi turhan harvoin. Entistä useammat käyvät opintojensa ohessa töissä. Syitä tähän on kolme: 1) opinnot sisältävät lähes poikkeuksetta myös työharjoittelua (jota lähes poikkeuksetta teetetään palkatta), 2) opintotuki kattaa elinkustannukset vain osin, näin erityisesti paikkakunnilla, joilla vuokrat ovat korkeita ja 3) työkokemuksen hankkiminen ”omalta alalta” tai vastaavasti työmyönteisen asenteen osoittaminen ”minkä tahansa alan” työhistorian muodossa on lähes välttämätöntä myöhemmän työmarkkina-aseman tukemiseksi. Objektiivisen välttämättömyyden lisäksi kyse on siitä omaan tulevaisuuteen liittyvästä epävarmuudesta ja pelon ilmapiiristä, jossa nykyopiskelijat elävät. Opiskelijatyövoimasta välittömästi hyötyviä tahoja ovat eritoten palvelualojen yritykset. Erityisesti työharjoittelujen kautta opiskelijat vievät tuoreinta tietämystä käyttöön myös monille hoiva- ja tietotyön aloille. Koska opiskelijatyövoima on usein halpaa, se myös asettaa paineita madaltaa työvoiman hintaa niillä sektoreilla, jotka hyödyntävät paljon opiskelijatyövoimaa. Erityisesti näin on sellaisten toimien suhteen, jotka voidaan lähes täysin täyttää palkkaamalla työtä opintojensa pakollisena osana tekeviä harjoittelijoita.
Ristiintaulukointi tuo esiin yliopisto-opiskelijan objektiivisen roolin tuottajana. Subjektiivisuutta painottavasta näkökulmasta tällaiset seikat olisivat toissijaisia; olennaisia olisivat vain halut ja unelmat, epämääräisimmillään halu muutokseen sinänsä. Emme kiellä näiden merkitystä, mutta väitämme, että kamppailutilanteen rakenteellinen ja instituutiolähtöinen analyysi voi asian ”sosiologisoinnin” sijasta vahvistaa vastarinnan subjektiivisuutta. Erittely paljastaa ihmisiä yhteisesti riistäviä institutionaalisia mekanismeja sekä antaa vastarinnalle aseita aina reaalipoliittisia valttikortteja myöten.
Pelkkiä subjektiivisia haluja artikuloiva politiikka jää helposti vain itsekkyyden, ihanteiden ja mielipiteiden esittelyksi. Objektiivisten olosuhteiden erittely luo tietoisuutta yhteisesti jaetusta tilanteesta. Erittely tekee tietoiseksi, ettei nouseva protestointi ole vain mielivaltaa tai sattumanvaraista konsensusta, vaan osoitus järjestelmän rakenteellisesta ristiriidasta. Eihän kuitenkaan ole koskaan täysin sattumanvaraista, että määrättyihin asemiin pakotetut väkijoukot ovat potentiaalisia nousemaan takajaloilleen.
Tietoisuus yhteisesti jaetusta objektiivisesta tilanteesta toimii kollektiivista sitoutumista ja solidaarisuutta tuottavana tekijänä. Kysehän ei ole vain ”passiivisista” objektiivisuuksista, vaan kapitalististen instituutioiden ”aktiivisesti” harjoittamasta objektivoinnista, eräänlaisesta pääoman toimijuudesta, jota vastaan vastarinnan subjektiivisuus kehittyy. Enemmänkin: olosuhteiden erittely antaa aseita vaatia luokalle materiaalisia resursseja ja sitä myötä lisää autonomiaa. Esimerkiksi erittelymme opiskelijan asemasta osoittaa, että yhteiskunta hyötyy monin taloudellisesti laskelmallisin tavoin opiskelijoista. Yliopisto ei suinkaan ole vain ”mahdollisuus”, joka antaa lahjana opiskelijoille ”korkeinta koulutusta”, ”pyyteetöntä sivistystä” tai ”eväitä elämään”. Opiskelijat voivat hyvällä syyllä esittää kysymyksiä aktiivisen toimintansa tuottamien taloudellisten hyötyjen jakautumisesta sekä opiskelijoiden yhteiskunnalle antaman panoksen kompensoinnista.
Olosuhteen erittelyn pohjalta voidaan kysyä esimerkiksi, eikö nyt kun opiskelijoiden tuotantokyvyt kytketään yhä kiinteämmin yliopistojen tulosohjelmiin, olisi aika muotoilla kaava ”opintoraha = opiskelijan palkka”. Eikö ole aika asettaa opiskelijoiden työvoiman hinta oleelliseksi kysymykseksi? Laskekaamme: Viisi opintopistettä kuukaudessa käy opintorahasta. Mitä vähemmällä työmäärällä viisi opintopistettä hankintaan, sitä korkeampi on opiskelutyön hinta. Jos viiden opintopisteen suorittaminen hörppää viisikymmentä tuntia opiskelua, ei parhaalla tahdollakaan voida puhua tuntipalkoille pääsemisestä. Lisäksi kun tämä viisikymmentä tuntia tulee uudessa yliopistossa kulumaan entistä suuremmassa määrin kirjatenttiin pänttäämässä tai massaluennolla torkkuessa, voidaan tuskin puhua rautaisen osaamisen kartuttamisesta.
Opiskelijan palkkaa koskevan kysymyksen asettelussa voidaan (kokonaisyhteiskunnalliseen analyysiin viitaten) purkaa usein esitettyä argumenttia siitä, että opiskelijan toimeentulon niukkuus olisi muka oikeutettua suhteessa tulevaisuuden palkkanäkymiin. Korkeakoulujärjestelmän muuttuessa tietokapitalismin ammattikouluksi, takeita tästä ei nimittäin enää ole. Koko ajatus ei ylipäätään ole enää relevantti. Uudessa tieto- ja palvelutaloudessa koulujärjestelmää ei voida jäsentää samalla tavoin työmaailman ulkopuolelle kuin ennen. Opiskelijoihin olisi suhtauduttava ennemminkin kuin kisälleihin tai oppisopimuksella työskenteleviin työläisiin. Kun opiskelijaelämä limittyy yhä elimellisemmin työelämään ja kun se ei enää ole tae turvatulle tulevaisuudelle, myöskään opiskelijaelämän taloudelliselle niukkuudelle ei ole esitettävissä samanlaisia ”kannustinpohjaisia” perusteita kuin ennen. Pikemminkin perusteena toimii kapitalistisen palkkatyön logiikka. Jo opiskelijan roolin paljastuminen alueensa kulttuurisen rikkauden tuottajaksi horjuttaa argumenttia. Objektiivisten olosuhteiden artikulointi antaa siis aihetta kysyä, miten opiskelijan tuottava rooli on kompensoitu rahassa tai esimerkiksi paikkakuntien opiskelijaystävällisissä palveluissa.
Voidaan myös kysyä, miten opiskelutyön hintaa voidaan korottaa rahallisessa ja ajantaloudellisessa mielessä per opintopiste, vaikkei opintotuki nousisikaan. Kaava on yksinkertainen: kääntää uudet opiskelumuodot ja tehokkuusvaateet niitä itseään vastaan. Kuten tiedämme, nuppineulojenkin tuotantoprosessi kannattaa hajauttaa työnjaon avulla. On järjetöntä ja tehotonta, että opiskelijat pänttäävät tenttikirjoja eriöissään alusta loppuun. Jo minimaalisella työnjaolla säästäisi aikaa ja vaivaa. Pullonkaulana näyttäytyykin tentti ja muut yksilöivät suoritusmuodot, jotka mittaavat lähinnä ulkoaopetteluintoa. Ne eivät missään tapauksessa ole kovinkaan hyvä testi sille osaamiselle, mitä työelämä opiskelijoilta odottaa.
Suurempi ongelma on kuitenkin siinä, että tenttivetoinen suorittaminen rapauttaa kannustimia opiskella kollektiivisesti. Haasteena on keksiä kollektiivisia opiskelumuotoja ja porsaanreikiä, joilla opintorahaan oikeuttavat suoritukset voi hoitaa vähemmällä vaivalla oppimisen vaarantumatta. Joka tapauksessa on selvää, että kaikki opiskelussa säästetty aika joustavoittaa muuta elämää ratkaisevasti, esimerkiksi suhteessa ansiotyön tekemiseen. Jos työelämän yleensä keskeisenä haasteena näyttäytyy vapaa-ajan ja työajan välinen tasapainoilu, opiskelijatyövoiman haasteena on ratkaista tasapainoilu opintojen ja työelämän rajapinnoilla.
Johtopäätöksiä
Luokkakomposition analyysilla peräämme tutkimusta, joka ei ainoastaan tuota tietoa työväenluokan teknisestä kompositiosta tai kartoita ulkokohtaisesti tutkimansa erityistilanteen teknisten puitteiden politisoitavuutta ja työläistietoisuuden kehitystä. Sen on myös osallistuttava kamppailujen vahvistamiseen liikkeen sisäisen strategiatyön ja päätöksenteon tasolla.
Luokkakompositiossa tapahtuvien muutosten seuraaminen, olivat nämä sitten teknisiä, poliittisia tai sekamuotoisia, vaatii jatkuvaa tutkimustyötä. Tällainen tutkimus tarkastelee luokan teknistä kompositiota ja sen muutoksia sekä reflektoi menneitä kamppailuja. Molemmissa tapauksissa luokkakompositiota tutkimalla tuotetaan ”faktuaalista” tietoa luokkatilanteesta. Kuten faktuaalinen tieto yleensä, tämäkin tulee post festum ja kuvaa jo tapahtuneita asioita.
Samalla luokkakomposition näkökulmalla tulisi tuottaa tietoa subjektiivisista tendensseistä. Luokan poliittista kompositiota tai täsmällisemmin sen osana toimivien liikkeiden toimintavalmiutta koskevan ymmärryksen tulee mahdollistaa uusien tilanteiden ennakointi. Tästä ei nelikenttäkokeilumme sano mitään. Luokan tekniseen kokoonpanoon kohdistuva analyysi vastaa ajatustamme siitä, ettei luokka ole välittömästi sekä ”itsessään että itselleen”. Pidämme edelleen tärkeänä analysoida kapitalismia myös institutionaalisesti määrittyneiden olosuhteiden näkökulmasta.
On muodikasta korostaa ”positiivisuutta” ja ottaa etäisyyttä kaikkeen, mikä haiskahtaa ”kaunalta” tai ”katkeruudelta”. Silti materialistisen analyysin on vaikea välttää kysymystä siitä, miten instituutiot pakottavat ihmisiä asemiin, joissa heidän toimintansa tuottaa arvoa, jota he itse ovat kuitenkin pakotettuja katsomaan ulkopuolelta, siis epäoikeutetusta asemasta. Vaikka ihmisten elämä nyky-yhteiskunnassa määrittyykin kompleksisempien ja nopeammin muuttuvien institutionaalisten määreiden puitteissa kuin ennen, eivät nämä asemat sekä niitä luonnehtivat riiston ja repression mekanismit ole puhtaan singulaarisia. Analyysi, joka kykenee tekemään kollektiivisiin kokonaisuuksiin kohdistuvia kapitalistisia suhteita tiedostetuiksi, kykenee siten rakentamaan yhteisyyttä sekä antamaan aseita toimintaan.
Eräänä aseena voivat toimia instituutiot itse. Ymmärrämme paon logiikkaa, mutta eikö läpikapitalisoituneessa yhteiskunnassa ole päinvastoin tullut entistä ajankohtaisemmaksi asettaa kysymys vastarinnan rakentamisesta tässä ja nyt, ottamalla haltuun meitä objektivoivia rakenteita ja murtamalla niitä sisältä päin. Lähdimme liikkeelle ajatuksesta, että subjektiivisuutta syntyy arkipäivän selviytymiskamppailuissa. Tältä pohjalta voidaan asetettaa nyt kysymys alistettujen kokemusten välittämisestä ”laadullisena erona” instituutioiden toimintalogiikkaan.
Tämä tarkoittaa paitsi kysymystä valtaresurssien haltuunotosta ja alistamisesta alistettujen käsiin myös kriittistä suhtautumista kaikkiin ajatuksiin siitä, että liikkeissä olisi kyse vain taivaalta tipahtaneissa ”tapahtumissa” auenneiden mahdollisuuksien toteuttamisesta. Erityiset voimaistavat momentit ovat tärkeä muutosvoima, mutta eikö liikkeiden tule ainakin kehittyessään kyetä ennen kaikkea nostamaan esiin hiljaista, arkista ja jopa vaatimatonta tietoa siitä, miten työtä ja tuotantoa on organisoitava tekijöiden omasta, repression keinoin vaiennetusta tiedosta lähtien.
Teknisen komposition erittely ei palauta subjektiivisuutta johonkin määrättyyn objektiivisesti annettuun intressiin. Teknisen ja poliittisen komposition välillä vallitsee vapausasteita, jotka jättävät tilaa erilaisille vastarinnan aloitteille ja tyyleille. Erittely antaa ehkä kuitenkin mahdollisuuksia tunnistaa tyylien jakautumisen materiaalisia perustoja ja tehdä niitä ymmärrettävämmiksi eri ryhmittymien välillä. Nelikenttämme toi esille riiston kartografian. Sen eri alueilla syntyy luultavasti erilaista liikehdintää liittyen erilaisten ryhmittymien subjektiivisiin makuihin sekä mahdollisuuksiin, joilla riiston ja repression logiikoita voidaan kullakin alueella murtaa.
Erittely antaa uskoaksemme myös välineitä liikkeen koalitiopintojen tunnistamiseksi. Nelikentästämme näemme, että opiskelijaliikkeellä on ”teknisiä” yhtymäkohtia ainakin prekaarien joustotyöläisten, tietotyöläisten sekä kulttuuri- ja viihdealan ihmisten kanssa. Jälleen kuitenkin se, millaisella toimintatyylillä joukkoja kullakin ”pinnalla” voidaan mobilisoida ja mikä ylipäätään milloinkin on tarkoituksenmukaista, on kysymys, johon teknisen kokoonpanon erittelyllä ei ylletä. Teknisen erittelyn tarkoituksena on toimia poliittisena työkaluna institutionaalisesti määrittyneiden asemien, mahdollisuuksien ja rajoitteiden tunnistamiseksi. Siitä voidaan lukea yleinen ajatuksen siitä, että liikkeiden organisoinnissa on hyödyllistä tehdä muutakin kuin vain ”aistia tunnelmia”, mutta se ei asetu subjektiivisia elementtejä vastaan tai korvaa niitä.
Kysymys itsensä toteuttamisesta on siis uskoaksemme puitteistettava materiaalisen rikkauden jakautumista koskevaan, ihmisiä objektivoivaan luokka-asetelmaan aivan samoin kuin ennenkin. Korostamme kuitenkin objektiivisuutta kompleksisena ja sisäisesti ristiriitaisena järjestelmänä. Välttämättä kaikissa analyyseissa ei pärjätä edes nelikentällä!
Viitteet:
Negri, Antonio: Multitude or Working Class? Makeworlds, http://www.makeworlds.org/node/63. Ks. kuitenkin myös Virno, Paolo: Multitude and Working Class. Generation Online, http://www.generation-online.org/t/multitudeworkingclass.htm. Virnon kanta työväenluokan ja moninaisuuden suhteeseen on päinvastainen kuin Negrin.
Hardt, Michael & Negri, Antonio: Multitude. Penguin Press, 2004, s. 105.
Negri, Antonio: Marx Beyond Marx: Lessons on the Grundrisse. Autonomedia, 1991, s. 29.
Teoria uhkaa jäädä vain kontrollien tai vanhanaikaisemmin sanottuna repression kritiikiksi. Repression ja riiston erottelusta ks. Schanz, Hans-Jorgen: Antikritiikki - pääomalogiikan kritiikin tarkastelua. Tampereen yliopisto, Yhteiskuntatieteiden tutkimuslaitos, 1979.
Hardt, Michael & Negri, Antonio: Multitude. Penguin Press, 2004, s. 81.
Gunn, Richard (2009): Teesejä luokasta, tässä numerossa.
Marx, Karl: Grundrisse. Kustannusliike Progress, 1986, s. 50.
Marta Malo de Molina (2006): Työläistutkimus ja yhteistutkimus, Megafoni, http://megafoni.kulma.net/index.php?art=370.
Ks. What in the Hell… is class composition?, http://whatinthehell.blogsome.com/2005/11/21/is-class-composition/.
Bologna, Sergio (1977): Tribe of the Moles, http://libcom.org/library/tribe-of-moles-sergio-bologna
Työn feminisoitumisesta ja luokkakomposition suhteesta ks. Dalla Costa, Mariarosa & Selma James The Power of Women and the Subversion of the Community. Falling Wall Press, 1972. Keskustelujen nykyarvioinnista Aufheben (2005): The Arcane of Reproductive Production, http://libcom.org/library/aufheben/aufheben-13-2005/the-arcane-of-reproductive-production.
Kolinko (2001): Class Composition, http://www.nadir.org/nadir/initiativ/kolinko/engl/e_klazu.htm.
Panzieri, Raniero (1964): Työläistutkimuksen sosialistinen käyttö http://isole.ecn.org/finlandia/tottelemattomat/teoria/panzieri1.htm.
Yleisesityksenä yliopistosta tuottajana ”kognitiivisen kapitalismin” kontekstissa ks. esim. Do, Paolo (2008) No Future, http://www.ephemeraweb.org/journal/8-3/8-3do.pdf. Opiskelijoiden tuotannollisen roolin, ”inhimilliseen pääomaan” sijoittamisen ja USAn 1960/70-lukujen kamppailujen historiallisesta yhteydestä ks. Caffentzis, George (1975): Throwing Away the Ladder: Universities in the Crisis, http://libcom.org/library/throwing-away-ladder-universities-crisis-george-caffentzis-zerowork.
Kaitila, Joel & Peltokoski, Jukka (2009): Wissensarbeit Macht Frei, http://www.megafoni.org/index.php?option=com_content&view=article&id=57:wissensarbeit-macht-frei&catid=56:0109&Itemid=67.
Opiskelijoiden aluepoliittisista vaateista ks. Yhteinen yliopisto, http://www.megafoni.org/megablogi/?p=78.
Tapani Rytöhonka: Maammesarja
-
Tuoreinta Maammesarjassa:
1 comment
[…] Jukka Peltokoski & Joel Kaitila: Luokkakompositio ja opiskelijan nelosrooli […]
Leave a Comment