Materialistisen konservatiivin voimannäyte

Clint Eastwood: Gran Torino

Clint Eastwood on vanhoilla päivillään saavuttanut yleisesti tunnustetun ja arvostetun elokuvantekijän aseman. Tie on ollut pitkä ja kivinen. 1960-luvulla amerikkalainen elokuvakritiikki suhtautui usein kielteisesti Eastwoodin tähdittämiin spaghettiwesterneihin, koska niissä italialainen ohjaaja Sergio Leone tunkeutui pyhälle, amerikkalaisille kuuluvalle genre-alueelle. Kielteistä suhtautumista siivitti se, että elokuvat olivat vailla moraalisesti hyveellisiä sankareita, jollainen lännenelokuvissa perinteisesti kuului olla.

1970-luvulla taas Dirty Harry -sarjan hyökkäys ”liian liberaalia ja suvaitsevaa” poliisi- ja oikeusjärjestelmää vastaan herätti liberaalien kriitikoiden paheksunnan. Heidän näkemystensä mukaan eastwoodilainen sankari toimi liikaa lain kirjaimesta välittämättä, tekemällä laista ja voimankäytöstä saman asian – ja avaten siten tilaa fasismille. (Me megafonilaiset toki tiedämme, että tällainen käsitys voimankäytöstä, laista ja suvereniteetista on yksinkertaisesti materialistinen totuus, siinä kaikki.)

Ongelmat jatkuivat 1970- ja 1980-luvun vaihteen ”junttielokuvien” (esimerkiksi Mies San Fernandosta ja Lällärit lakoon) vähäisen arvostuksen myötä. Eastwoodia tämä tuskin paljon hetkautti, sillä tuotannot vaihtelivat edelleen ”kansanomaisten” ja ”taiteellisesti arvostettujen” välillä, vaikkakin myös taiteellinen arvostus oli laskusuunnassa. 1990- ja 2000-luvuille tultaessa Eastwood on, itsestäänselvistä syistä, keskittynyt entistä enemmän ohjaamiseen ja saavuttanutkin paljon menestystä (mainittakoon ennen kaikkea vaikuttava Menneisyyden ote).

Gran Torino on Eastwoodin ensimmäinen valkokangasesiintyminen näyttelijänä sitten Million Dollar Babyn. Eastwood on edelleen sama vanha konservatiivi, mutta enää tämä ei tunnu herättävän sen kummempia tunteita kritiikissä tai julkisessa keskustelussa. Kuka voisikaan vastustaa arvokkaasti vanhentunutta näyttelijä-ohjaajaa, jonka kasvot ovat lähtemättömästi tallentuneet filmihullujen tajuntaan? Jos Gran Torino olisi jonkun muun tekemä, sitä luultavasti kritisoitaisiin siitä, että se nostaa sankariksi hahmon, joka esittää jatkuvalla syötöllä rasistisia nimittelyitä ja vaalii rodullisia stereotypioita.

Eastwoodin Gran Torinossa esittämä Walt Kowalski on eläköityneen, konservatiivisen ja sotia käyneen miestyöläisen perustyyppi. Kowalskille mieheyttä määrittävät työ, auto ja vaimo. Mies puhuu suoraan mutta ronskisti. Koska mies on isänmaallinen, hän sotii kun käsketään, syytä tarkemmin kysymättä. Mies tekee miehen töitä, kunnes jää eläkkeelle ja keskittyy kaljan juomiseen kuistilla. Mies ei usko hömpötyksiin niin kuin uskontoon. Miehellä on varastossa työkaluja ja hän pitää huolen talon ja pihan kunnossapidosta. Eikä mies missään nimessä mene treffeille bussilla.

On toki kyseenalaista yhdistää Eastwoodin valkokankaalla esittämien hahmojen ominaisuuksia yksiselitteisesti Eastwoodiin itsensä. Ei taide ole tietenkään näin yksinkertaista. Mutta Eastwood ei kuitenkaan ”pelkästään” kerro tarinaa vaan hän myös ottaa selvästi moraalisesti kantaa niin sanottujen perinteisten arvojen puolesta. Eastwoodille nämä arvot vaikuttavat tarkoittavan sitä vanhaa kunnon Amerikkaa, jossa yhtäältä työtä ja ydinperhemallia kunnioitetaan ja jossa toisaalta kansakunnan monikulttuurisuus on vahvuus, kunhan kaikki omaksuvat amerikkalaisen elämäntavan ja unelman. Perinteisiin arvoihin siis ei kuulu rasismi vaan monikulttuurisuus.

On myös tärkeää huomata, että ikääntymisen myötä Eastwoodilla on entistä enemmän itseironiaa. Tämä ei tarkoita ainoastaan sitä, että lähes 80-vuotiasta action-näyttelijää ei kukaan voisi ottaa tosissaan, vaan kyse on myös siitä, että Eastwood ivailee juuri konservatiivisuudelle. Osoittautuu, että härskin ja solvaavan ”miehisen puheen” taustalla on itse asiassa vaiettu pelon ja kiinnostuksen sekainen suhde homoseksuaalisuuteen. Osoittautuu myös, että rasistiset stereotypiat ovat alkeellisia käyttäytymismalleja ja epävarmuutta omasta itsestä. Poliittisen korrektiuden ”sääntöjen” rikkominen ei ole rohkeaa välinpitämättömyyttä säännöistä vaan sääntöjen ehdoilla tapahtuvaa sääntöjen rikkomista. Tympeästi murahtelevalle jurolle Kowalskille on kivuliasta huomata, kuinka naapurin hmongilaisissa juhlissa shamaani tulkitsee oikein häntä kalvavan yksinäisyyden ja tuskan.

Kuulostaako tämä kaikki tylsältä humanistiselta kasvukertomukselta, jossa konservatiivinen Korean sodan veteraani oppii naapureihinsa aidosti tutustumalla, että jotkut vinosilmätkin ovat okei? Vai kuulostaako se vanhalta tutulta kertomukselta monikulttuurisuuden riemuvoitosta: saat olla sitä mitä olet ja säilyttää perinteesi (niin naurettavia kuin ne kenties ovatkin), kunhan omaksut sen, että ”maassa eletään maan tavalla” – siis menet töihin ja olet kunnolla. Näitä perusasioita Eastwood opettaa naapurin hmong-perheen nuorille ja tekee näistä oikeita amerikkalaisia.

Gran Torino on kaikkea tätä, mutta samalla siitä on mahdotonta olla pitämättä. Eastwoodin konservatismi on aina ollut ihmiskasvoista konservatismia. Siihen on aina kuulunut perusmaterialistinen lähtökohta, minkä vuoksi uskonto on aina ollut Eastwoodille toisarvoista. Fundamentalistista tai rasistista konservatiivia hänestä ei saa tekemälläkään. Esimerkiksi suomalaiseen ”monikulttuurisuuskriittiseen” suuntaukseen, joka ei osaa olla piilottamatta käsityksiään rotujen tai etnisyyksien luontaisista geneettisistä ominaisuuksista, verrattuna erot ovat siis selvät.

Amerikkalaisen unelman idealismia lukuun ottamatta eastwoodilainen multikulturalismi ei täytä mitään idealistisia tunnusmerkkejä. Esimerkiksi se, miten hän esittää valkoisten ja afroamerikkalaisten suhteet, on tässä valaisevaa. ”Bro”-sanalla mustia tervehtivä valkoinen hoppari on säälittävä, koska hän ei tajua, että mustilla on hyvä syy olla pitämättä hänestä. Valkoisten on parempi pysyä poissa mustien alueilta, ettei tule ilman syytä hakatuksi – vaikka siten juuri toisen alueelle meneminen, siis oma tyhmyys, on riittävä ”syy”. Etnisesti määritettyjen territorioiden välinen kamppailu on ikuista, mutta ei siksi, että etniset ominaisuudet olisivat ikuisia, vaan siksi, että juuri tällainen ennakkoluuloja viljelevä ihmisluonto on eastwoodilaisittain ikuista.

Eastwood ei siis ole myöskään liberaali multikulturalisti. Juuri tässä hän eroaa Hollywoodin mainstreamin liberaaleista ja fragmentaarisista monikulttuurisuuselokuvista, kuten Crash. Ja juuri tästä syystä hän miellyttää megafonilaista kommunistista positiota. Mielummin materialistinen konservatiivi kuin idealistinen liberaali – ainakin elokuvataiteessa.

Jos Eastwoodia jostain asiasta voisi kritisoida, niin yksi on ainakin se, että hän edelleen ohjaustöissään alleviivaa liikaa. Million Dollar Baby esitteli meille nyrkkeilijän sosiaalipummiäidin, joka näkee tyttärensä urassa pelkästään hyötymismahdollisuuden. Gran Torinossa vastaavalla tavalla vastenmielisiä ovat Kowalskin lapset ja näiden perheet, varsinkin pojantytär, joka näkee isoisässään vain toivottavasti mahdollisimman pian kuolevan ja mahdollisimman paljon perintöä jättävän ikälopun vanhuksen. Näiden hahmojen vastenmielisyys olisi tullut selväksi vähemmälläkin alleviivaamisella, mutta ehkä juuri tästä alleviivaamisesta konservatiivin tunnistaa.

Siis sama vanha konservatiivinen Eastwood. Joissain asiassa hän on kuitenkin muuttunut. Ikääntyessään Eastwood on alkanut esittää entistä enemmän itsesyytöksiä täynnä olevia hahmoja. Väkivallasta huonoa omaatuntoa kantava sankari on väkivaltaisilla elokuvilla maineensa luoneen Eastwoodin kohdalla suuri paradoksi, mutta juuri tämä on ollut hänen sankariensa perusominaisuus useassa myöhäisen kauden työssä, mainittavimpana western-testamentti Armoton. Million Dollar Baby ja Gran Torino jatkavat samalla linjalla. Sotaveteraani Kowalskin unohtumaton viisaus on, että traumoja ei aiheuta käskyjen noudattaminen vaan se, että saa mitalin jostain, mitä ei ole käsketty tekemään.

(Tässä vaiheessa varoituksen sana: jos et ole nähnyt Gran Torinoa ja aiot sen katsoa, älä lue loppuun saakka.)

Toinen merkillepantava muutos on se, kuinka Eastwoodin perusproblematiikka on siirtynyt vihollisen tuhoamisesta itsen tuhoamiseen – toisin sanoen vastakkainasettelun logiikasta uhrin logiikkaan. Perusmaterialistisesta tilanteen ratkaisusta vihollisen tuhoamisen kautta Clintwood on edennyt käsittämään uhraamisen tekona, jolla tavoite saavutetaan. Ja kukapa muu kuin vanha, itsesyytösten painolastin saastuttama sankari voisi olla valmiimpi uhraamaan itsensä muita suojellakseen. Mikäli itsensä uhraaminen merkitsee ”toisen posken kääntämistä”, niin paradoksaalisesti juuri tämä vie uskontoon kielteisesti suhtautuvan Kowalskin yhteyteen kristillisen ajattelun kanssa.

Hieman samasta aiheesta olemme Megafonissa kirjoittaneet aiemmin.* Uhraaminen esiintyy myös Slavoj Zizekin kristinuskoa käsittelevissä kirjoissa tekona, joka muuttaa tilanteen koordinaatit ja määrittää kokonaan uudelleen asian, jota uhraus koskee. Kristinuskossa uhraus juuri tällä tavoin rikkoo ajatuksen teon ja rangaistuksen välisestä tasapainosta. Mutta vastaako Kowalskin uhraus tällaista uhrauksen mallia? Ilmeisesti ei, koska Kowalski ei uhraa tai määrittele uudelleen itse asiaa, eli perinteisten amerikkalaisten arvojen jatkumoa. Kowalskin uhraus on perikonservatiivin uhraus, eastwoodilainen uhraus.

* Ks. artikkeli ”Kirkon on muututtava armeijaksi” ja osuus ”Äärimmäinen uhraus”.