Mitä liberaaleille tapahtui?

Petter Nilsson

Käännös: Dan Koivulaakso

Tämä teksti jäljittää kahta tämänhetkisen oikeiston kehityskulkua, toisaalta klassisten liberaalien haalistumista ja toisaalta populistisen oikeiston fasistisia tendenssejä. Molemmat kehityssuunnat ovat seurausta koko poliittisen kentän siirtymästä oikealle. Vaikka en tässä valitettavasti pysty avaamaan politiikan oikeistolaistumista yksityiskohtaisesti, on tärkeää, että emme vaivu idealismiin. Tällä tarkoitan, että siirtymää ei ole tapahtunut irrallaan ympäröivistä olosuhteista, eikä sitä voi myöskään tarkastella ainoastaan ideologian kautta.

Oikeiston vahva esiinmarssi johtuu osittain siitä vasemmiston historiallisesta alennustilasta, joka alkoi 1970-luvun lakkoaallon sekä Thatcherin ja Reaganin uusliberalististen hyökkäysten aikana. Vuoden 1968 vasemmistosukupolvi, joka hämmentyneenä tarkasteli Pariisin vappusumun muuttumista taantumukselliseksi mobilisaatioksi, on keskittynyt ideologiakritiikkiin ja suurelta osin ajautunut katkeriksi toimittajiksi, joiden pääviestinä on, että suuret massat pohjimmiltaan aina kaipaavat status quon säilymistä.

Nykytilanteen säilyttämistä vastaan on asetettava rakenteellinen analyysi, joka tarkastelee diskursiivisia muutoksia osana pääoman kasautumismalleja. Meidän on ymmärrettävä oikeistopopulistiset vaatimukset järjestyksestä ja turvallisuudesta tapana hallinnoida sitä työvoiman ylitarjontaa, jota tarvitaan palkkojen polkemiseen EU:n sisällä. Hysteerinen keskustelu demokratiasta toimii yhtä lailla keinona ylläpitää sijoitusvirtoja lupaamalla pamppulinjalla luokkarauhaa. Kehityssuunta ei ole ristiriidaton edes oikeiston keskuudessa. Tämän takia asioita ei pidä yksinkertaistaa liikaa. Oikeistoa on tarkasteltava laaja-alaisemmin kuin ilmaisuna abstraktista suhteesta työläisten ja pääoman välillä.

Tuotannossa ja pääoman kasautumisessa tapahtuneista muutoksista huolimatta aion tässä tekstissä keskittyä ensisijaisesti diskursiivisiin muutoksiin hahmottaessani oikeiston ja vasemmiston vastakkainasettelua. Tekstejäni työn ja pääoman ristiriidasta löydät uuden Brandin ensimmäisestä numerosta tai ajatuspaja Konfliktin verkkosivuilta.

Demokratia ja liberalismi

Vallitsevan hysteerisen demokratiadiskurssin mukaan kaikki poliittinen toiminta voi pidemmälle vietynä uhata perustavanlaatuisia demokraattisia arvoja. Tämä tarkoittaa tietenkin kapeampaa toimintaympäristöä edistyksellisille liikkeille, kun jopa varovaiset reformit ”pidemmälle vietynä” saattavat uhata esimerkiksi yksityistä omistusoikeutta. Tähän vedoten oikeistolaiset mielipidevaikuttajat aloittivat kampanjan Arbetarnas Bildningsförbundia, jonka vastine Suomessa olisi suurin piirtein vasemmistolaisen Kansan Sivistystyön Liiton sekä sosiaalidemokraattisen Työväen Sivistysliittojen yhteenliittymä, vastaan tämän vuokrattua tilat pienelle trotskilaisryhmälle Arbetarmaktille sekä Ruotsi-Kuuba-ystävyysseuralle. Ongelmana oli, että Arbetarmaktin ohjelmajulistuksen tavoite on vallankumous. Tämä siitä huolimatta, että oikeistolaiset mielipideautomaatit eivät edes itse usko Arbetarmaktin vallankumouskamppailuun. Se nimittäin sotisi liikaa heidän omaa liberaalia maailmankatsomustaan vastaan, jossa ylivoimainen enemmistö on tyytyväinen poliittiseen tilanteeseen. Silti keskustelut tulevaisuuden vallankumouksellisesta potentiaalista riittivät tekemään trotskilaisista uhan.

Kuuba-ystävien kohdalla tilanne on vielä hankalampi. Heidän epäilyttävyytensä perustuu siihen, etteivät he jaa oikeiston käsitystä Kuubasta diktatuurina ja levittävät tätä sanomaa myös Ruotsissa. Pitkällä aikavälillä tämä voisi johtaa ei-demokraattiseen kehitykseen myös Ruotsissa. Samalla logiikalla legitimoidaan myös poliisin ylimitoitettuja pidätys- ja pamputusoperaatioita Kööpenhaminan ilmastokokouksessa, muslimien teleliikennevalvontaa lähiöissä, yleistä turvallisuusvalvontaa ja laajentuvaa rajavalvontaa.

”Eurooppalainen demokratia” ei ole uhattuna, päinvastoin, sitä nostetaan jalustalle inhimillisen kehityksen huipentumana, jopa historian loppuna. Kuitenkin, koska mielenosoitukset Kööpenhaminassa olisivat voineet karata käsistä, koska muslimit lähiöissä saattavat radikalisoitua, voi myös trotskilainen keskusteluilta päätyä kuninkaanlinnan vyörytykseen. Ainakin pidemmän päälle.

En tässä edes yritä puolustaa radikaalia demokratiakäsitystä, jossa demokratia itsessään nähdään arvona tai mittana siitä kuinka suuressa määrin ihmiset todellisuudessa saavat vaikuttaa oman elämänsä määrittelyyn. Tällainen visio demokratiasta tuntuu yhtä vieraalta kuin työläisneuvostot ja Pariisin kommuuni. Nykyisellään olennaista on ensisijaisesti pelastaa ne muodollisten oikeuksien sirpaleet, jotka klassinen liberalismi ankkuroi tietoisuuteemme. Puhun siis niistä jakamattomista oikeuksista, joiden piti turvata kaikille tasa-arvoinen lähtökohta, vaikka lopputulema saattaisikin olla epäreilu.

Marx kutsui kerran Jeremy Benthamia ”porvarillisen typeryyden neroksi” koska tämä kiinnitti niin paljon huomiota muodolliseen tasa-arvoon. Tänään saamme kuitenkin haaveilla sellaisista liberaaleista, jotka puolustaisivat edes sitä. Klassisessa keskustelussa Rosa Luxemburg varoittaa Leniniä hänen liioitellusta uskostaan neuvostojen suoraan demokratiaan ja pyytää häntä säilyttämään muodolliset liberaalit oikeudet suojamekanismina enemmistön sortoa ja ideologista luutumista vastaan. Tänään olemme ironista kyllä tilanteessa, jossa pahimmat loukkaukset ja sortotoimet tehdään nimenomaan muodollisten oikeuksien ideologisen suojamuurin takaa.

Historiankirjoitus, joka asettaa historian lopun länsimaisten demokratioiden kohdalle on nykyisellään niin etabloitunut, että sen suomia oikeuksia ei tarvitse enää valvoa. Lehdistö- ja kokoontumisvapauden sekä äänioikeuden toimiminen jonkinlaisena oikeusjärjestelmänä mahdollistaa paradoksaalista kyllä järjestelmäkriittisten liikkeiden ulossulkemisen ja näiden oikeuksien eväämisen mielivaltaisin perustein. Juuri siksi, että Yhdysvalloissa on yleinen äänioikeus, vaikka moni ei käytäkään sitä, se voi ylläpitää keskitys- ja kidutusleirejä ja silti esiintyä demokraattisena valtiona. Juuri siksi, että kokoontumisvapaus on turvattu, ei ole demokraattinen ongelma kumota sitä Kööpenhaminan ilmastokokouksen ajaksi. Koska oikeusjärjestelmä täyttää muodolliset vaatimukset Ruotsi voi käännyttää pakolaisia vaikka se olisi ristiriidassa YK-säännösten kanssa. Muodollisesti käännytyksestä voi nimittäin valittaa jälkikäteen.

Valloillaan oleva diskurssi yksinkertaistaa tehokkaasti kysymyksen demokratiasta muodollisten oikeuksien valikoimaksi. Usein tällaiset näkemykset sinkoilevat liberaalilta suunnalta, sävyssä joka kieltää kaikenlaisen vallitsevaan yhteiskuntajärjestykseen antagonistisesti suhtautuvan poliittisen toiminnan. Ajattelutapa löytää kuitenkin jalansijaa myös vasemmistosta, sillä onhan hyvien ihmisten voitava ottaa etäisyyttä radikaalimmista (implisiittisesti väkivaltaisemmista) tovereistaan järjestelmän vasemmalla laidalla. Kolmannen tien sosiaalidemokratialle koko historiankirjoitus perustuu heidän reformistisille saavutuksilleen, jotka ovat poistaneet riiston yhteiskunnasta. Siinä määrin kun riistoa kuitenkin ilmenee, on se poikkeus, jota yksittäinen rikollinen yrittäjä harjoittaa tai joka johtuu työmarkkinaosapuolten hetkellisestä epätasapainosta.

Usein tämän tyyppinen keskustelu kristallisoituu kysymykseen väkivallasta, jolloin väkivalta toimii lopullisena argumenttina liberaalit oikeudet kumoavan poikkeustilan puolesta.

Yhteiskunnassamme on monenlaista väkivaltaa. Jos väkivalta määritellään niin, että joku pakottaa toisen ihmisen tiettyyn sopimussuhteeseen – riippumatta siitä onko kyseessä lakko, jolla vaaditaan palkkasopimusta tai käytetäänkö nyrkkejä pomon karkottamiseksi. Mutta ainoastaan sellaista väkivaltaa, joka saavuttaa legitimiteetin, lakataan kutsumasta väkivallaksi. Institutionalisoitunutta väkivaltaa ei tunnusteta ja siitä tulee siten näkymätöntä samalla kun kaikkia vallitsevaa tilannetta kyseenalaistavia toimenpiteitä ruvetaan kutsumaan väkivallanteoiksi.

Näin ollen yksityisomaisuutta tai tuotantovälineiden omistamista, vaikka ottaisimme kuinka äärimmäisen esimerkin loistosta ja rikkauksista ja vertaisimme sitä nälkään kuolevien asemaan, ei nähdä väkivaltasuhteena. Liberaalissa diskurssissa on vähemmän väkivaltaista antaa toisen nääntyä nälkään vallitsevien omistussuhteiden johdosta kuin kyseenalaistaa omistus- ja tuotantosuhdekysymys. Varkaus on siten enemmän väkivaltaista kuin nälkäkuolema, lakko väkivaltaisempaa kuin vammautuminen työtapaturmassa ja luokkataistelu väkivaltaisempaa kuin sota.

Liberaalin diskurssin tai keskustelun lähtöolettamusten hylkääminen tarkoittaa ulossulkemista poliittiselta kentältä. Näin tehdessään ihmisestä tulee ”idiootti” sanan klassisessa kreikankielisessä merkityksessä: henkilö, jonka puhetta ei voi ymmärtää, joka puhuu itsekseen ja joka siten ei saa ottaa osaa demokratiaan.

Jos joku ei hyväksy lähtökohtaa, että Kuuba on diktatuuri, tämä on riittävä peruste evätä heiltä kokoustilat tai mielipidekirjoitus lehdestä. Voltairea väärin siteeraavat liberaalit, jotka ovat valmiita kuolemaan mielipiteen vuoksi, jota he eivät jaa, tuntuvat nykyään yhä kaukaisemmilta.

Nykytilanne johtuu heikosta vasemmistosta, joka ei kykene puolustamaan omia asemiaan. Aikoina, jolloin edistykselliset liikkeet ovat vahvempia, vallitsee yhteiskunnassa laajempi ymmärrys niin radikaaleille menetelmille kuin yhteiskuntakriittiselle debatillekin. Kun edistyksellinen liike kyseenalaistaa porvarillisen hegemonian, se osoittaa, että koko yhteiskunnan rakentuminen pohjautuu poliittisiin valintoihin, väkivaltasuhteisiin ja vastakkainasetteluihin. Tällä hetkellä tilanne tuntuu kaukaiselta, sillä heti kun joku kyseenalaistaa yksityisomaisuuden tai viittaa ei institutionalisoituneeseen väkivaltaan niin se lamauttaa kaiken poliittisen sisältökeskustelun.

Ikkunan rikkominen tai muu pieni vahingonteko saattaa hyvinkin sivuuttaa 500 työläisen lakon. Muistamme kaikki miten globalisaatiokriittinen liike, sen dynamiikan tyrehtyessä jakaantui kahteen osaan. Toiseen, joka halusi pelata liberaalia peliä, tunnustettiin ja halattiin kuoliaaksi sekä toiseen ryhmään, joka valitsi konfrontaation ja siten määritti itsensä liberaalin politiikan kentän ulkopuolelle ja hakattiin pirstaleiksi. Niin kauan kuin liike oli toiminnallinen ja siihen sisältyi moninaisten toimintatapojen kunnioittamista, oli vaikeampaa olla tunnustamatta, että Latinalaisen Amerikan maattomat ja musta blokki olivat osa samaa kokonaisuutta.

Heikko vasemmisto johtaa siis entistä haitallisempaan oikeistoon. Tämä oikeisto ei välitä lainkaan niistä liberaaleista arvoista, joista se hakee legitimiteettinsä. Tiedämme kaikki, että liberalismin väitetään edustavan yksilön oikeuksia ja mahdollisuuksia, tasa-arvoista demokratiaa ja kaikkea hyvää maailmassa. Tiedämme myös, yhtä hyvin kuin reaalisosialismin epäonnistumisista, että reaaliliberalismin todelliset saavutukset ovat jotain ihan muuta.

Siksi meidän on myös kohdattava porvarillinen yleisö keskusteluissa, jotta voimme tulla osaksi laajempaa kollektiivia ja välttää täydellisen marginalisoitumisen. Kysymyksiin voi vastata: ”Emme ole kuten te, teemme kuten haluamme”. Tämä on tyydyttävää, sillä silloin oman radikalismin ja luokkavihan voi pukea sanoiksi. Politiikka on likaista peliä ja meidänkin on ajateltava tehokkuutta. Vasemmistossa kamppailemme vapaudesta ihmisinä, emme vapaudesta formaalina määritelmänä. Siksi meidän olisi kamppailtava myös sitä vastaan, että sosialismia mitataan sen valtionkapitalististen seurausten mukaan mutta liberalismia niiden arvojen mukaan mitä se väittää edustavansa.

Ultravasemmistolainen positio, jonka mukaan porvarillinen demokratia ja fasismi ovat samaa kapitalistista paskaa oli virheellinen jo Bordigan aikaan. Aikana jolloin perustavanlaatuiset formaalit oikeudet ovat uhattuna, se on suorastaan haitallinen teoreettinen yksinkertaistus.

Ruotsissa historiallisesti liberaali Kansanpuolue, joka sosiaaliliberaalin 70-luvun aikana näyttäytyi vasemmistolaisempana kuin tämän päivän demarit, vaalikampanjoi oikeuksien riistämiseksi kokonaisilta ihmisryhmiltä. Muslimit eivät saisi pukeutua miten haluavat, radikaaleilta ryhmiltä on kiellettävä kokoontumisvapaus ja kansalaisuus on sidottava tiukemmin etnisyyteen erityisten vaatimusten ja kielitestien avulla. Tämä rasistinen diskurssi saa legitimiteettiä, koska Kansanpuolueella on tausta klassisessa liberalismissa, eikä sitä siksi määritelmällisesti voida epäillä rasismista. Koska puolue on vakiintunut yhteiskunnallinen toimija se voi käydä rasistista keskustelua ja tekee niin, jotta aloite ei päätyisi äärioikeistolle.

Nähdäksemme mihin tämä voi johtaa, meidän ei tarvitse kuin katsoa Italiaan, jossa perustuslaki määrittää maan antifasistiseksi, mutta jonka parlamentissa istuu pommeja heitteleviä fasisteja.

Oikeisto ja populismi

Italian viime vaalit käsittelivät lähes ainoastaan turvallisuutta, joka täytti suurin piirtein samaan merkityksen kuin keskustelu ulkopuolisuudesta tai syrjäytymisestä (utanförskap) Ruotsissa. Turvallisuudeksi nimettiin epämääräinen tunne, jolle jokainen sitten oman mielensä ja toiveidensa mukaan loi sisältöä. Ernesto Laclau analysoi kirjassaan On Populist Reason (2005) tätä tapaa muodostaa poliittisia vaatimuksia ja nimeää käsitteet kuten ”turvallisuus ” tai ”ulkopuolisuus” tyhjiksi nimittäjiksi (empty signifiers). Tällä hän tarkoittaa käsitteitä, jotka ovat niin epämääräisesti ja taipuisasti muotoiltuja, että niillä voi kuvata yksittäisten vaatimusten moninaisuutta, jotka siten muodostuvat ilmaisuksi kaikille näille vaatimuksille.

Populismiin kohdistuva kritiikki pohjautuu usein tyhjänpäiväiseen ja epäselvään retoriikkaan, joka tarjoaa kenelle tahansa kylähulluille tai opportunisteille mahdollisuuden ratsastaa ”yleisellä mielipiteellä”. Tällainen analyysi on Laclaun mielestä kohtalokas virhe, sillä emme toimi poliittisen kentän ulkopuolella valistuneina ja rationaalisina yksilöinä. Laclau peräänkuuluttaakin populismin analyysia jokaisen yksittäisen poliittisen vaatimuksen muotoilussa.

Sekä Ruotsin että Italian poliittiset ilmastot ovat otollista maaperää tämänkaltaisen analyysin tekemiselle. Molempien maiden radikaalin oikeiston käsitteistö on niin irrallinen, etteivät edes heidän kannattajansa osaa tarkasti määrittää mitä niillä tarkoitetaan. Malliesimerkkinä tästä mainittakoon Ruotsidemokraattien jatkuva sekoilu heidän yrittäessään määritellä sitä ruotsalaisuutta, jota he haluavat puolustaa. Tätä ei saa kuitenkaan ymmärtää käsitteiden puutteena, päinvastoin. Epämääräisyys on nimenomaan ymmärrettävä niiden poliittisena tarkoituksena. Ainoastaan monimerkityksellisyys ja liikkuminen mahdollistaa populismille tyypillisen vaatimusten moninaisuuden.

Ruotsin eduskuntavaalikeskusteluissa käsitteelle ”ulkopuolisuus” luotiin uusia merkityksiä useita kertoja aina riippuen siitä mistä keskusteltiin. Turvallisuuden kohdalla asia on vielä yksinkertaisempi: kaikenlainen koettu turvattomuus on yksinkertaisesti turvallisuuden puutetta. Oikeistopopulistien kannalta asia on vielä siinä mielessä helppo, että heillä on helppo konkreettinen vihollinen määriteltynä. ”Koetko olosi turvattomaksi?” – Muslimit. ”Oletko huolissasi rikollisuudesta?” – Monikulttuuriset jengit. ”Pelkäätkö menettäväsi työpaikkasi?” – Työperäinen maahanmuutto. Näin voidaan kyynisesti ja yksinkertaisesti rakentaa kuva universaalista vihollisesta (eliitin lisäksi). Looginen päätepiste on nähtävissä polttopulloissa vastaanottokeskuksiin tai siirtolaisten pitserioihin.

Siirrytään hetkeksi vasemmistoon. Mitä meidän olisi tehtävä muuttaaksemme yhteiskuntaa? Olen viime aikoina muuttanut aiempaa käsitystäni siitä, että vasemmiston olisi itse valittava areenat, joilla se kohtaa oikeiston. Vasemmisto on tällä hetkellä niin heikko, ettei sillä ole varaa jättää oikeistoa määrittämään siirtolaisuudesta käytävää keskustelua. Sitä paitsi koetun turvattomuuden taustalla on monia konkreettisia, materiaalisia syitä, joihin vasemmistolla on huomattavasti progressiivisempia ratkaisuja.

”Koetko olosi turvattomaksi?” – Se johtuu siitä, että nyky-yhteiskunta murtaa kaiken yhteisöllisyyden ja asettaa meidät kaikki kilpailemaan toisiamme vastaan. ”Oletko huolissasi rikollisuudesta? – Jos haluamme ymmärtää nuorisorikollisuutta on tarkasteltava julkisen sektorin leikkauksia ja lyhytjänteistä voitontavoittelua. Logiikka on kaikkein selkeimmin nähtävissä kun voittoa tuottava tehdas, esimerkiksi Ericsson, Kumlassa, sulkee ovensa ja uudet työpaikat ovat entistä epävarmempia ja kilpailtumpia. ”Pelkäätkö menettäväsi työpaikkasi?” – Vahvistetaan ammattiliittoja ja kansainvälisen järjestäytymisen edellytyksiä.

Yhteisöllisyys ei ole abstraktia hyvänolontunnetta, joka kuuluu kaikille vaan yhteiskunnan järjestämisestä ja sen materiaalisten edellytysten ilmentymää. Voimme olla solidaarisia ja välittää toisistamme, jos sille annetaan mahdollisuus.

Voimme olla kiinnostuneita kaikkien terveydenhuollosta sen sijaan, että mietimme miten parantaa omia asemiamme yksityisessä hoitojonossa. Voimme välittää kaikkien lapsista sen sijaan, että hankimme etuja omalle päiväkodillemme. Opetus Italiasta on, että emme voi odottaa. Kaikki vaatimukset ja tavoitteet, jotka vasemmisto sivuuttaa voivat kääntyä kyynisyyteen ja itsekkyyteen missä henkilökohtaista hyötyä maksivoivat yksilöt tuuppivat itselleen tietä huipulle ja heikoimmassa asemassa olevat naapurimme joutuvat polttopulloiskujen kohteeksi.

Oikeistopopulismi ja moraalipaniikki

Ruotsin eduskuntavaalien jälkimainingeissa, ei voi kirjoittaa Ruotsidemokraateista ottamatta etäisyyttä heihin kohdistuvasta väkivallasta, yhtä lailla ulkopuolisesta kuin David Arnoldin itsetuhoisesta hakaristiviiltelystä. Hyökkäykset Ruotsidemokraatteja vastaan ovat täysin idioottimaisia ja vahvistavat puoluetta sekä niitä pääkirjoittajia, jotka hyökkäävät kaikkea antirasismia vastaan tavoitteenaan edistää sini-ruskeaa yhteistyötä.

En usko, että Ruotsidemokraatit ovat uhka demokratialle. Päinvastoin, uskon, että he voivat tuoda elinvoimaa ruotsalaiseen demokratiaan kun ihmiset näkevät miten huonosti voi käydä jos he pelkistävät poliittisen osallistumisensa ainoastaan äänestämiseen. Siksi mielestäni on myös tehtävä selkeä ero ruotsiedemokraattien pieksemisen ja heidän kokoustensa häiritsemisen välillä. Vaikka en usko, että jälkimmäinenkään on kovin tehokasta, on silti tärkeää, että puolustamme oikeutta osoittaa mieltämme. Monet porvarilliset pääkirjoitussivut ovat esittäneet Ruotsidemokraattien vastaisten mielenosoitusten kieltämistä, koska puolue valittiin parlamenttiin. Jos sallimme tämän, ei liberaalista demokratiasta ole jäljellä kuin ääni, joka neljäs vuosi. Eikä edes sitä, koska ihmiset, jotka vaalien jälkeen ovat kokeneet poliittisen heräämisen jäävät ilman toimintakeinoja neljäksi vuodeksi.

Kirjoitin jo ennen vuoden 2006 vaaleja artikkelin, jossa totesin, ettei ruotsidemokraattien vastainen toiminta auta puolueen kaatamisessa. Puolue sai lisäpaikkoja kunnissa, joissa heidän jokainen kokouksensa kohtasi vastamielenosoituksia sekä kunnissa, joissa he kampanjoivat ilman protesteja. Kun muut puolueet, omasta ideologiastaan riippumatta, yhdistyvät Ruotsidemokraattien vastaiseen rintamaan puoluejohtaja Jimmie Åkesson hieroo käsiään. Puolue on onnistuneesti rakentanut mielikuvan siitä, että ääni heille on keskisormen näyttämistä kaikille muille puolueille. Ymmärrän hyvin tarpeen toimia näin.

Ruotsidemokraateista tulee näin tyhjä nimittäjä kaikelle poliitikkovihalle, kaikelle pelolle hyvinvoinnista leikkaamiselle ja kaikelle pelolle tulevasta, jossa kaikki kamppailevat toisiaan vastaan. Ihmiset, jotka äänestävät Ruotsidemokraatteja kokevat, varsin perustelluista syistä, että Ruotsi on hajoamassa käsiin. Tulonsiirtoja leikataan, työpaikat siirtyvät pois Ruotsista ja kuntapalveluita lakkautetaan ilman, että kukaan kysyisi kansalta mitään. Ruotsidemokraattien äänestäjät ovat suurelta osin ihmisiä, joilta puuttuu vaikutusmahdollisuus omassa arjessa. He eivät ole vaikutusvaltaisia ja ideologisesti motivoituneita rasisteja, joita löydät (Kokoomuksen sisarpuolueesta) Moderaateista tai Kansanpuolueesta. Nämä ovat myös huomattavasti suurempi uhka demokratialle. Kun Nyamko Sabuni (tasa-arvo- ja ja yhdenvertaisuusministeri) toteaa ymmärtävänsä tyytymättömyyden ja siitä kumpuavan Ruotsidemokraattien kannatuksen, mutta että Kansanpuolue jo on ottanut kaikki heidän huolensa huomioon, hän on kerrankin oikeassa. Kansanpuolue on ollut huomattavasti onnistuneempi rasistisen ja islamofobisen politiikan ajamisessa kuin Ruotsidemokraatit. Todennäköisesti he myös jatkavat politiikkaansa ”eristääkseen Ruotsidemokraatit”. Tässä mielessä ei ole mitään merkitystä onko muukalaisvihamielisen poliitikon nimi Åkesson vai Sabuni.

Moderaatit omalta osaltaan tekevät politiikkaa myymällä julkista sektoria ja yksityistämällä. Attendo Caren tai Connexin hallituksessa kenelläkään meillä ei ole mitään sanottavaa, ja tämä on se todellinen uhka demokratialle, josta kukaan ei uskalla puhua. Aivan kuten vanha anarkistinen loru kertoo, ”emme voi äänestää pois Wallenbergia”. Sen sijaan voimme rajoittaa hänen vaikutusvaltaansa pitämällä yhteiskunnan keskeisiä toimintoja demokraattisessa kontrollissa. Tietenkin kunnallisessa toiminnassa on puutteita, mutta on täysin ilmeistä, että pieni vaikutusvalta on parempi kuin ei mikään.

Kun keskeiset mekanismit häviävät voitontavoittelulle, stressi sairaaloissa kasvaa liian korkeaksi, kun slummiutuminen alkaa ja ihmiset menettävät toimeentulonsa tai putoavat peruspäivärahalle, on ylempi keskiluokka hegemoninen, eikä kukaan saa enää sanottua, että syynä heikennyksille on epädemokraattinen voitontavoittelu. Tällöin tyytymättömyydelle tarvitaan uusia ilmaisutapoja kuten ”maahanmuutto”. Tähän rakoon Åkesson on iskenyt taitavasti ja puhunut kaikkien heidän puolesta, jotka pelkäävät, kokevat osattomuutta tai tulleensa hiljennetyksi. Kaikkien heidän, jotka varsin oikeutetusti kokevat ettei kukaan puhu heidän puolestaan.

Ei ole epäilystäkään siitä, ettei demokratia olisi uhattuna. Tämä käy ilmeiseksi joka kerta kun demokratia esitetään äänestämisenä neljän vuoden välein.

Kirjoittaja toimii ruotsalaisessa ajatuspaja Konfliktissa. Artikkeli on julkaistu alunperin Dagens Konflikt -verkkolehdessä.